Arkisto kohteelle kesäkuu 2013

« Hyviä uutisia etusivu

Vatikaani I:n ekklesiologia

kesäkuu 24, 2013

Kun Uskon vuosi alkoi, lupasin artikkeleita Vatikaanin II kirkolliskokouksesta, ja kirjoitinkin kaksi artikkelia Vatikaani II:n konstituutiosta Jumalan ilmoituksesta, joita edelsi taustaksi artikkeli Vatikaani I:n opetuksesta samasta aiheesta. Nyt on aika palata Vatikaanin konsiilien tarkasteluun, ja seuraavaksi vuorossa on kirkko-oppi eli ekklesiologia. Vatikaani II:n (1962-65) taustaksi on jälleen esiteltävä ensin Vatikaani I:n opetus (1869-70).

Vatikaanin I konsiili julkaisi ekklesiologisen dogmaattisen konstituution nimeltä Pastor aeternus, joka kuuluisasti julisti dogmin paavin erehtymättömästä opetusvirasta. Konsiilin tarkoituksena oli jatkaa ja laajentaa kirkko-opillista opetustaan, mutta sota keskeytti konsiilin. Siksi Vatikaani II:n yksi tehtävä oli tasapainottaa Vatikaani I:n opetusta ja keskittyä erityisesti muiden piispojen asemaan.

Vatikaani II:n kirkko-opillinen dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium ei kuitenkaan ole mikään Pastor aeternuksen jatke. Sen tyyli ja henki ovat kuin toisesta maailmasta. Lukija voi itse todeta tämän ensi viikolla, tässä postauksessa esittelen taustaksi vain Vatikaani I:n Pastor aeternuksen opetuksen. Sen kontekstina oli nykymaailman ilmiöiden vastustaminen ja paavin auktoriteetin vahvistaminen, kun taas Vatikaani II:n kontekstina oli uuden dialogin aloittaminen nykymaailman ja muiden kristittyjen kanssa.

Pastor aeternuksen suomennos (Martti Voutilainen OP) on luettavissa julkaisussa Katolinen näkökulma, no 5: Dogmaattinen opetus/Dei Filius (KATT 1996). Sen voi ostaa katolisesta kirjakaupasta.

Johdanto ja 1. luku

Pastor aeternus (PA) aloittaa puhumalla Jeesuksesta, joka “päätti perustaa pyhän kirkon”. Jeesus esitetään ennen kaikkea paimenena ja kaitsijana sekä kirkon perustajana. Kirkko tekee Jeesuksen pelastustyön pysyväksi. Jeesus lähetti apostolit saarnaamaan maailmalle ja rukoili uskovien ykseyden puolesta. Jotta tämä ykseys säilyisi, “hän asetti Pietarin muiden apostolien edelle” ja teki hänestä ykseyden prinsiipin ja näkyvän perustan.

Nyt Vatikaanin I konsiili haluaa “universaalisen kirkon muinaisen ja pysyvän uskon mukaisesti” esittää kaikille uskottavaksi “opin pyhän apostolisen primaatin asettamisesta, ainaisuudesta ja olemuksesta” sekä tuomita “kaikki tämän opin vastaiset, Herramme laumalle niin tuhoisat erheet” (johdanto). Jo heti kättelyssä tulee esiin 1800-luvun katolisuuden henki: totuuden määrittely, virheiden tuomitseminen, jatkuvuuden ja muuttumattomuuden korostaminen.

1. luku käsittelee primaatin perustamista. Konsiili opettaa, että “Kristus on välittömästi ja suoraan luvannut ja antanut autuaalle apostoli Pietarille koko Jumalan kirkkoa koskevan valtaoikeudellisen primaatin”. Todisteiksi siteerataan klassisia kohtia Matt. 16:16-19 ja Joh. 21:15-17, joiden kanssa ovat “avoimessa ristiriidassa” niiden väitteet, jotka kieltävät Kristuksen antaneen “yksin Pietarille todellista ja varsinaista valtaoikeudellista primaattia”.

Samaa on sanottava niistä, joiden mukaan primaattia ei “välittömästi ja suoraan annettu itse autuaalle Pietarille vaan kirkolle ja sitten sen kautta hänelle kirkon palvelusviran hoitajana”. Näin “ilmiselvän” Raamatun opetuksen kanssa ristiriidassa oleminen ei ole mikään pikkujuttu, vaan siitä seuraa anateema.

Näin Pastor aeternus määritteli dogmiksi Pietarin “välittömän valtaoikeudellisen primaatin”, mikä usein unohtuu kuuluisamman erehtymättömyysopin takia. Ei-katoliset kristityt saavat jo tässä vaiheessa osakseen anateeman. Erityisen silmiinpistävää on kirkko-opin juridinen luonne: tärkeää on nimenomaan Pietarin valtaoikeus, jurisdiktio.

2. ja 3. luvut

PA 2 jatkaa opettamalla Pietarin primaatin periytyvän Rooman paaveille. Koska Kristus rakensi kirkkonsa lujalle kalliolle, primaatin täytyy säilyä aikojen loppuun asti. Ekumeenisena todisteena tästä toimii Efeson konsiilissa luettu paavin legaatin puhe, jonka mukaan Pietari “käyttää tuomiovaltaa seuraajissaan Rooman pyhän piispanistuimen piispoissa”. Irenaeuksen kuuluisaa lausetta siteerataan myös: kaikkien on oltava yhteydessä Roomaan.

Sitten seuraa anateema niille, jotka sanovat, “ettei Rooman paavi ole autuaan Pietarin seuraaja tässä primaatissa” tai joiden mukaan paavien suksessio ei perustu Kristuksen säätämykseen tai jumalalliseen oikeuteen. Jälleen juridiset termit ovat tärkeitä: säätämys, oikeus. Ja jälleen määritellään dogmi: että paavit ovat Pietarin seuraajia.

PA 3 käsittelee paavin primaatin voimaa ja luonnetta. Firenzen konsiiliin opetus vahvistetaan, jonka mukaan Kristus on antanut Rooman paaville “koko kirkkoa koskevan paimentamis-, hallitsemis- ja johtamisvallan”. Näin ollen konsiili opettaa, että “Herran säädöksen perusteella Rooman kirkolle kuuluu sen asemaan ja tehtävään liittyvään valtaan perustuva johtoasema” ja että “tämä Rooman paavin valtaoikeudellinen valta, joka on luonteeltaan piispallista valtaa, on välitön”, niin että kaikki, paimenet ja uskovat,  ”ovat sidotut tähän valtaan hierarkkisen alistussuhteen ja kuuliaisuussuhteen siteellä”. Eikä tämä koske “ainoastaan uskoa ja moraalia” vaan myös “järjestystä ja hallintoa”.

Jälleen juridiset termit täyttävät tekstin, ja Rooman auktoriteetti ulotetaan kaikkeen ja kaikkiin. Ja sitten: “Tämä on katolisen totuuden opetus, josta kukaan ei voi poiketa uskoa ja pelastusta menettämättä.” Eli kaikki tai ei mitään. Ja jos joku epäilee, että Rooma-keskeisyys vähentäisi muiden piispojen valtaa, niin PA 3 huomauttaa, että heidän valtansa saa paavilta “tukea, voimaa ja suojelusta”.

Seuraavaksi PA 3 tuomitsee ne, “jotka sanovat, että on luvallista estää kirkon ylimmän pään yhteydenpito paimeniin ja laumoihin, tai jotka tekevät sen riippuvaksi maallisesta vallasta väittäen, että Apostolisen Istuimen säätämät tai sen auktoriteetilla annetut kirkon hallintoa koskevat määräykset ovat voimassa ja päteviä vain, jos maallinen valta on ne hyväksynyt ja vahvistanut”.

Juridiikka jatkuu: paavi on “kaikkien uskovien ylin tuomari” ja “kaikista kirkon tuomiovallan piiriin kuuluvista oikeusjutuista voidaan vedota hänen tuomarinratkaisuunsa”. Paavia “korkeampaa auktoriteettia ei ole”, ja ne ovat harhassa, joiden mukaan “paavin tuomioratkaisusta on lupa vedota ekumeeniseen konsiiliin Rooman paavia korkeampana auktoriteettina”. Jottei jäisi epäselväksi, että kaikki tämäkin on horjumatta uskottava, vastakkaiset mielipiteet tuomitaan anateemalla.

Luku 4. 

Vasta neljäs luku käsittelee kuuluisaa erehtymättömyysoppia. Paavilla on “korkein opetusvalta”, ja historia todistaa, että Apostolisessa Istuimessa “on aina säilytetty tahrattomana katolinen uskonto ja pyhää oppia aina opetettu”. Seuraa kolme sitaattia ekumeenisista konsiileista (Konstantinopoli IV, Lyon II ja Firenze), joissa itä ja länsi yhdessä totesivat Rooman primaatin.

Paavien sanotaan aina huolehtineen siitä, että katolinen oppi “säilytetään muuttumattomana ja puhtaana”. Rooman piispat ovat “määritelleet sellaiseksi opiksi, josta on pidettävä kiinni, ne asiat, jotka he Jumalan avulla ovat todenneet pyhän Raamatun ja apostolisten traditioiden kanssa yhtäpitäviksi”.

Tässä näkyy oletus siitä, että paavit ovat määritelleet erehtymättömiä dogmeja usein ja monin tavoin: “milloin kutsumalla koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen, milloin tiedustelemalla yli koko maanpiirin ulottuvan kirkon vakaumusta, milloin paikallisten synodien kautta, milloin muihin (…) keinoihin turvautumalla”.

Vatikaani I:n aikaan ei nähtävästi ajateltu, että paavin erehtymätöntä opetusvirkaa olisi harjoitettu vain kerran, Marian perisynnittömän sikiämisen ratkaisemiseksi (taivaaseenottamisen määrittelyhän oli vielä tulevaisuudessa). Päinvastoin, piispa Gasserin auktoritatiivisen kommentaarin mukaan paavillisia dogmaattisia ratkaisuja on ollut “tuhansia ja tuhansia”. Tällainen erehtymättömyysoppi kävisi järkeen: Kristus halusi oikeasti varjella kirkon “kaikista erehdyksistä puhtaina”. Sen sijaan vain yhden tai kahden 1800-1900-lukulaisen opin varjeleminen ei vaikuta mielekkäältä.

Konsiili vakuuttaa, ettei Pyhää Henkeä ole luvattu paaveille siksi, että he “toisivat esille jonkin uuden opin, vaan sitä varten, että he Pyhän Hengen avun turvin pyhästi säilyttäisivät ja uskollisesti esittäisivät apostolien kautta meille välitetyn ilmoituksen eli uskon talletuksen”.

Luuk. 22:32 osoittaa, että Jeesus antoi Pietarille tämän “raukeamattoman uskon karisman”, jotta kirkko säilyisi yhtenä. Miksi sitten Vatikaani I:n piti vuonna 1870 julistaa tämä oppi juhlallisesti, jos se kerran oli aina ollut kirkossa Jeesuksen ajoista asti? Koska “juuri tänä aikana apostolisen viran tehokas ja pelastusta edistävä hoito on mitä tarpeellisinta”  ja koska on monia, “jotka vastustavat tämän viran auktoriteettia”.

Siispä “kristinuskon alkuvaiheesta lähtien havaittavaa traditiota uskollisesti seuraten”, Jumalan kunniaksi ja “katolisen uskon korottamiseksi ja kristittyjen kansojen pelastukseksi” konsiili määritteli “Jumalan ilmoittamana dogmina”:

Silloin kun paavi puhuu “ex cathedra”, eli silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimenen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetillaan määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa uskottavaksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustetun uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelyssä; ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttumattomia oman itsensä perusteella, ei siis kirkon myöntymyksen perusteella. Jos joku, mistä Jumala varjelkoon, rohkenee nousta vastustamaan tätä määritelmäämme: hän olkoon erotettu.

Lopuksi

Paavin erehtymättömyyden dogmiin, sen määritelmään ja Vatikaani I:n historiaan liittyisi paljon kommentoimisen arvoista, mutta tämän artikkelin tarkoitusta varten riittää vastaavanlainen huomio kuin Jumalan ilmoitusta käsittelevien konstituutioiden yhteydessä: Vatikaani I:n kirkkoa kiinnostaa erehtymätön totuus, muuttumattomuus, juridinen auktoriteetti sekä erheiden vastustaminen ja tuomitseminen.

Kirkko-oppia käsittelevässä konstituutiossa ei puhuta lähestulkoon mitään evankeliumista, Pyhästä Hengestä, Kristuksen ruumiista, Jumalan kansasta, karismoista, kommuuniosta, sakramentaalisuudesta, puhumattakaan dialogista ja kollegiaalisuudesta. Nämä kaikki ovat Vatikaani II:n painotuksia, joita kirkon piti odottaa vielä 95 vuotta Vatikaani I:n jälkeen. Jälleen kerran tämän blogin lukijat selviävät vain viikon odotuksella.

Kategoriat: Paavi ja kirkko, Teologia

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Homoseksuaalisuus ja vasenkätisyys

kesäkuu 17, 2013

Homokysymys on taas tapetilla. Tämänpäiväisessä Metrossa julkaistiin Juha Kulmalan kolumni Homot vs. heterot. Suomen lähetysseura ja piispa Irja Askola aiheuttivat kohun vihkimällä papiksi rekisteröidyssä parisuhteessa elävän miehen ja siunaamalla sekä hänet että hänen pappispartnerinsa lähetystyöhön.

Itse satuin juuri olemaan homokysymyksen äärellä siksi, että valmistelin artikkelia aiheesta Etsijä-lehteen, jonka seuraavan numeron teemaksi on valittu nimenomaan homoseksuaalisuus.

Osana mietintäprosessiani luin kahta vastakkaista kantaa edustavaa kirjaa (Ari Puonti: Suhteesta siunaukseen - Homoseksuaalisuus, terapeuttinen sielunhoito ja Raamattu [Uusi tie 2010, tästedes SS] sekä toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen: Synti vai siunaus - Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta [Kirjapaja 2003, tästedes SVS]).

Tässä artikkelissa kommentoin mainittujen lähteiden pohjalta muutamia keskustelussa usein toistuvia argumentteja.

Homous, vasenkätisyys ja silmien väri

Martti Nissinen (s. 121) kertoo professori Jorma Palon artikkelista HS:n kuukausiliitteessä 11/1992, jossa Palo rinnasti homoseksuaalisuuden vasenkätisyyteen. Sama argumentti toistuu useampaan otteeseen Synti vai siunaus -kirjan artikkeleissa. Mel Kieschnick kirjoittaa, ettei aiemmin tiennyt homouden olevan “samanlaista kuin vasenkätisyys tai ruskeasilmäisyys” (s. 172).

Vastaavasti Kari Latvus kirjoittaa: “Kielenkäytössä esiintyy joskus ilmaus ‘homoelämäntyylin valitsemisesta’ ikään kuin joidenkin ihmisten kohdalla omaa persoonaa koskettavat kysymykset olisivat mahdollisia päätöksiä tai vapaita valintoja. Minun poikani on vasenkätinen ilman omaa valintaansa.” (SVS, s. 156)

Homous on siis Latvuksen mukaan siinä määrin identiteettikysymys, ettei siihen voi itse vaikuttaa. Aivan samoin kirjoittaa nimimerkki Petra-Liisa Muinonen, joka itse on homoseksuaali: “Homoseksuaaleja on joissakin keskusteluissa kielletty toteuttamasta elämäntapaansa, ikään kuin taipumus olisi paha tapa, josta voi luopua, jos haluaa.” (SVS, s. 22) Myöhemmin Muinonen vielä lisää, että “olemista ei voi lopettaa”. (s. 21)

Edelleen samoilla linjoilla on Martti Lindqvist, jonka mukaan homoseksuaalisuus on “identiteettikysymys ja koskee ennen kaikkea suhdetta maailmaan ja toisiin ihmisiin” (SVS, s. 111). Mutta sitten hän kumoaa kollegoidensa argumentin: “Asian toinen puoli tietenkin on se, että homoseksuaalisuuden ydin on intiimien (myös fyysisen) rakkauden tunteiden suuntautumisessa samaan sukupuoleen. Siksi se ei myöskään ole samalla tavalla ‘neutraalia’ kuin vasenkätisyys.”

Soppa sekoittuu entisestään, kun siihen lisätään Kulmalan tämänpäiväinen kolumni: “Homous ei määrittele ketään ihmisenä. Minulle se on yhtä suuri asia kuin se, että silmäni ovat siniset tai että kirjoitan oikealla kädellä.” Identiteetti- ja vasenkätisyysargumentteja siis viljellään aivan sekalaisin yhdistelmin: identiteettikysymys samoin kuin vasenkätisyys (Latvus), identiteettikysymys toisin kuin vasenkätisyys (Lindqvist), ei identiteettikysymys niin kuin ei vasenkätisyyskään (Kulmala).

Taipumus ja teot

Ari Puonti on Kulmalan kanssa samaa mieltä siitä, että homous ei sinänsä ole identiteetti, tosin hän ei yhtä naiivisti väitä, ettei homous “määrittele ketään ihmisenä”. On olemassa ihmisiä, jotka valitsevat homoidentiteetin. Homous ei ole mikään yksiselitteinen ilmiö, vaan on olemassa laaja kirjo ilmiöitä (eroottiset unet, eroottinen halu, seksuaalinen toiminta, romanttiset tunteet, identiteettimäärittely, ks. SS s. 15-20).

Kaikki eivät varmastikaan ole valinneet taipumustaan, eivätkä kaikki voi päästä siitä eroon. Jotkut kuitenkin voivat, mistä Puonti tarjoaa runsaasti todistusaineistoa (SS s. 112-156). Vaikka Puonti käsittelee pitkään myös eri teorioita homoseksuaalisuuden synnystä ja syistä (s. 60-110) sekä tilastoja sen yleisyydestä (s. 19-25), tärkein pointti on se, etteivät tilastot ja teoriat ratkaise filosofis-teologista kysymystä siitä, onko homoseksi oikein vai väärin (ks. s. 25).

Vertaukset silmien väriin ja vasenkätisyyteen vievät huomion pois homoseksuaalisuudesta ilmiönä, jossa ollaan aivan eri lailla tekemisissä moraalisten kysymysten kanssa. Homoseksuaalinen taipumus kohdistuu suoraan toiseen ihmiseen, ja joskus tämä taipumus johtaa seksiin, johon taas liittyy kysymyksiä ruumiin ja tunne-elämän hyvinvoinnista, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja uuden ihmiselämän alusta. Silmien väri ei ole taipumus minkäänlaiseen moraalisesti latautuneeseen toimintaan, itse asiassa se ei ole taipumus alkuunkaan.

Jos ihmisellä on taipumus moraalisesti latautuneeseen toimintaan, eikö hänen pitäisi yrittää toimia tai olla toimimatta taipumuksen mukaan sen perusteella, kohdistuuko taipumus hyvään vaiko pahaan toimintaan?  Esimerkiksi Kari Latvus tunnustaa itsestäänselvyytenä, ettei kaikki seksuaalinen käyttäytyminen ole “oikeaa ja hyväksyttävää”: vaikkapa “lapsiin tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään kohdistuva seksuaalinen väkivalta on tuomittavaa”. (s. 155)

Otetaan siis esimerkiksi henkilö, joka kokee vahvaa sisäistä halua käyttää lapsia ja muita ihmisiä seksuaalisesti hyväkseen. Hän ei pääse taipumuksestaan eroon eikä ole sitä valinnut. Latvus ei hyväksy sitä, että tällainen henkilö toimisi taipumuksensa mukaan. Taipumus kohdistuu pahoihin tekoihin, joten oikea ratkaisu olisi vastustaa taipumusta ja yrittää jotenkin pitää se kurissa tai kääntää se kohti hyvää.

Huomattakoon, että tämäntyyppisten esimerkkien pointtina ei ole verrata tai rinnastaa homoutta mihinkään. Pointtina on vain osoittaa hölynpölyksi se, etteikö tekoja voisi tai pitäisi erotella taipumuksesta. Kuten Muinonenkin tulee kaikesta huolimatta myöntäneeksi: tekemisestä “voi luopua” (SVS, s. 21). Se, pitäisikö teoista luopua, riippuu siitä, ovatko teot hyviä vai pahoja.

Seksikysymys ja sen välttely

Vastauksen saamiseksi tulisi pohtia filosofis-teologista kysymystä siitä, onko kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välinen seksi oikein vai väärin. Kumma kyllä SVS-kirjan artikkelit välttelevät pääasiassa tämän kysymyksen kohtaamista.  Homoseksi vain oletetaan moraalisesti hyväksi tai vähintäänkin neutraaliksi toiminnaksi.

Muinonen hipoo aiheen käsittelyä väittäessään, että homoseksuaalisuus “on aivan samanlaista kuin heteroseksuaalisuus” - yksi “pitää vanhemmasta, toinen muhkeasta” (s. 18). Muinonen puhuu moraalisesti neutraaleista mieltymyksistä ja välttelee itse asiaa: homoseksissä siittimellä ei ole mitään siitettävää. Siinä perustavanlaatuinen ero homo- ja heteroseksin välillä. Mutta Muinonen valittaa seksikeskeisyydestä ja sanoo kaiken riippuvan parisuhteen toimivuudesta.

Samaa taktiikkaa kirjassa käytetään kerta toisensa jälkeen. Kysymys asetellaan niin, että homoilla on “oikeus läheiseen ja lämpimään ihmissuhteeseen” (s. 31). Eihän kukaan ole sitä kieltämässä.  Samalla konstilla vältetään myös toistuvasti Paavalin tuomio homoseksuaalisten tekojen vääryydestä: se ei koske “kiinteää, uskollista ja julkista parisuhdetta” (s. 31).

Ari Puonti vastaa Robert Gagnoniin nojaten näihin ja moniin muihin tavallisiin argumentteihin ja kysymyksiin (SS, s. 191-208). Paavali tunsi kreikkalaisen kulttuurin julkiset ja pysyvät eroottiset suhteet samaa sukupuolta olevien välillä ja tuomitsi ne. Kun Paavali tuomitsi insestin (1. Kor. 5:1-5), hän ei kysellyt, oliko suhde rakkaudellinen ja uskollinen.

SVS-kirjassa mainitaan kerta toisensa jälkeen homouteen kohdistuvat “ennakkoluulot ja pelot”. Kovin paljon ei kuitenkaan mietitä sitä, miksi ihmiset reagoivat homouteen intuitiivisen negatiivisesti. Kyseessä ei voi olla pelkästään “poikkeavuuden pelko” (s. 37), onhan olemassa monia täysin neutraaleja harvinaisuuksia tai poikkeavuuksia, joihin ei kohdistu minkäänlaisia lähestulkoon universaalisen negatiivisia asenteita vaan pikemminkin ihastusta ja ihmetystä.

Pelkoretoriikka on yksi homoaktivistien päästrategioita. Esimerkiksi Muinosen artikkeli paheksuu sitä, kuinka eduskunnassa esitettiin “homoseksuaaleja parjaavia ja loukkaavia” ilmaisuja. Näytteenä toimii se, että homous määriteltiin muun muassa “psykoseksuaaliseksi kehityshäiriöksi”. Muinosen mukaan kommenttien takana piili “tuntemattoman asian pelko ja kohtaamattoman ilmiön kiehtovuus” (SVS, s. 14).

Tätä vasten on mielenkiintoista huomata, että Ari Puonti, jolle homous ei suinkaan ole tuntematon ja kohtaamaton ilmiö vaan osa omaa henkilöhistoriaa (ks. SS, s. 217-222), päätyy kirjassaan siihen lopputulokseen, että homoseksuaalisuus on “psykoseksuaalisen kehityksen häiriö” (SS, s. 136), ei siis pelkkä “seksuaalinen variaatio” (SVS, s. 109).

Tämä antaa ajattelemisen aihetta. Kuinka moni sinisilmäinen väittää ruskeasilmäisyyttä näköhäiriöksi? Entä kuinka moni ex-vasenkätinen julistaa elämäntyönään, että vasenkätisyydestä voi vapautua?

Kategoriat: Seksuaalimoraali

Kommentit: 1 kommentti

Polkuja Roomaan

kesäkuu 10, 2013

Tulevana viikonloppuna Jukolan viesti kerää tuhansia ihmisiä Jämsään suunnistamaan. Sen kunniaksi ajattelin referoida äskettäin lukemani kirjan The Path to Rome (Gracewing 1999, ed. Dwight Longenecker), jossa kerrotaan siitä, kuinka monet eri henkilöt suunnistivat useita eri polkuja pitkin “Roomaan” eli katolisen kirkon täyteen yhteyteen.

Tarinat tulevat pääasiassa Englannista, ja suurin osa käännynnäisistä kuului ennen anglikaaniseen kirkkoon. Mukana on kuitenkin myös muista uskonnollisista yhteisöistä kääntyneitä. Kokoelma ei mielestäni vedä vertoja esimerkiksi Surprised by Truth -kirjoille, mutta mielenkiintoisia yksityiskohtia silti riittää jaettavaksi.

Naispappeus ja käännynnäisten virta

Kun Englannin kirkko äänesti vuonna 1992 naispappien puolesta, useat sadat papit, neljä piispaa, tuhannet maallikot ja muutama kansanedustajakin siirtyi katoliseen kirkkoon (xii). Naispappeuskysymys onkin tärkeässä roolissa muutamissa tämän kirjan kääntymiskertomuksissa.

Kirjan toimittaja Dwight Longenecker, entinen Bob Jones -yliopiston fundamentalisti ja sittemmin anglikaanipappi, kertoo ongelman olleen demokraattinen ja pragmaattinen tapa, jolla päätös tehtiin. Taustalla vaikutti relativismi, jonka mukaan objektiivista teologiaa ei ole. (s. 35-38) Longenecker oli mieluummin samaa mieltä Johannes Paavali II:n Fides et Ration kanssa, jonka mukaan filosofian ja teologian tehtävä on objektiivisen totuuden löytäminen ja opettaminen. (s. 42)

Ian Ker, joka löysi kristinuskon C.S. Lewisin ja katolisuuden J.H. Newmanin avulla, kritisoi tapaa, jolla Newmanin opin kehityksen ideaa sovellettiin naispappeuden hyväksymiseen. Newmanin mukaan tarvittiin opetusviran auktoriteetti ratkaisemaan, milloin on kyse aidosta kehityksestä, milloin taas vääristymästä. (s. 59)

Kenneth Noakes kiinnittääkin huomiota juuri “sooloiluun” - Rooman ja ortodoksien ääntä ei kuunneltu. Lisäksi päätös loi hyvin oudon tilanteen, jossa kirkossa sai joko hyväksyä  pappeuteen vihittyjen naisten viran tai olla hyväksymättä sitä. “Lentävät piispat” kehitettiin palvelemaan naispappeutta vastustavia alueita. Seurakunta saattoi kieltäytyä naispappeutta puolustavan piispansa sakramentaalisista palveluista ja kääntyä “lentävän piispan” puoleen. (s. 73)

Noakes ei voinut hyväksyä näin epäjohdonmukaista käsitystä piispuudesta, sen jurisdiktion ja sakramentaalisen tehtävän erottamista. Hän etsi kirkkoa, jossa ei olisi epäilystä siitä, mikä on ja mikä ei ole kirkon sakramentti. (s. 73-75) Vastaavasti Dwight Longenecker kirjoitti ajastaan anglikaanikirkossa: “Olin luullut, että ristiriitojen konfederaatio on yhtä kuin ykseys.” (s. 36)

C.S. Lewis ja J.H. Newman

Ian Kerin yhteydessä mainitsinkin jo Lewisin ja Newmanin nimet. Nämä miehet ovat tietysti olleet avainasemassa lukuisten muiden kääntymyksissä. Ker itse kertoo olleensa agnostikko, joka joutui Lewisin kohdatessaan ottamaan kristinuskon väitteet vakavasti (s. 48).

Myöhemmin Oxfordissa Ker löysi anglokatolisuuden ja alkoi lukea anglo- ja roomalaiskatolista apologetiikkaa. Se sai hänet näkemään, kuinka Lewisin argumentti Jeesuksen jumaluudesta olisi sovellettavissa paaviuteen: joko Kristuksen sijainen tai Antikristus (s. 50).

Myöhemmin Ker löysi Newmanin. Häntä viehättivät esimerkiksi Lectures on Difficulties of Anglicans, Lectures on the Present Position of Catholics, The Idea of a University. Keriin teki vaikutuksen se, että hän oli löytänyt kristityn ja katolisen apologeetan, jolle Lewis kalpeni vertailussa. (s. 51)

Tässä oli kirjoittaja, jolla oli kaikki Lewisin terävät argumentaatiotaidot ja enemmän, mutta myös syvyys, vivahteikkuus ja mielikuvituksellinen visio, jotka saivat teinivuosieni sankarin näyttämään hyvin rajalliselta. Olin kohdannut intellektuaalisen ja kirjallisen neron enkä vain loistavaa ja lahjakasta ajattelijaa ja kirjoittajaa.

Myös aiemmin mainittu englantilainen pragmatismi toistuu tässä yhteydessä: Newmanille anglokatolisuus ei nimittäin enää kelvannut niin kuin Puseylle ja Keblelle, koska se oli epätodellista, teoreettista. Anglikaanipiispat olivat mentaliteetiltaan protestantteja. Protestanttisuus ja katolisuus olivat todellisia uskontoja, via media oli olemassa vain paperilla. (s. 52)

Anglokatolilaisesta jesuiitaksi päätynyt Anthony Symondson kutsuu anglokatolisuutta 1800-luvulla kehittyneeksi epäonnistuneeksi kokeiluksi. Anglikaanikirkon ekklesiologia on syvästi protestanttinen (s. 226).

Ian Ker jatkaakin osoittamalla katolisesta näkökulmasta Lewisin Mere Christianityn (Tätä on kristinusko) suurimman ongelman: ekklesiologian. Katolinen kirkko ei hyväksy mallia, jossa se on vain yksi monista huoneista eikä itse talo. Lisäksi Ker sanoo, että tänään on vielä paljon vaikeampaa kuin Lewisin aikana määritellä, mikä olisi sitä yhteistä “pelkkää kristinuskoa” ja mikä sitten kunkin tunnustuskunnan siihen tuomaa erityistä omaa lisää. (s. 53-55)

Jos Newman sai Lewisin näyttämään Kerin silmissä vähäpätöiseltä, vielä pidemmälle menee Stratford Caldecott, jonka tie vei New Age -liikkeestä Baha’in kautta katolisuuteen. Hän alkoi lukea tomisteja kuten Étienne Gilsonia ja Jacques Maritainia sekä itse Tuomas Akvinolaista. Nämä miehet saivat “kaiken mitä olin opiskellut Oxfordissa näyttämään barbaarien tekosilta” (s. 176).

Myöhemmin Caldecott alkoi lukea Chestertonia, Newmania ja von Balthasaria, ja he karkottivat lopullisesti New Age- ja Baha’i -henkisen ajatuksen siitä, että kaikki uskonnot ovat samanarvoisia. Kristuksen läsnäolo pyhässä sakramentissa korvasi gurut. Vaikka armoa olisi muissakin uskonnoissa, vain kristinusko tuntee sen salaisuuden: Kristuksen risti, inkarnaatio. Aasian uskonnot ovat oikea kuvaus maailmasta - johon Jumala ei ole astunut historiassa (s. 179-180).

Cyprian Blamiresin isä oli ollut Lewisin oppilas. Hän kasvoi evankelikaalina, joka oli rokotettu sekä katolisuutta että liberaaliprotestanttisuutta vastaan. Blamires opiskeli Oxfordissa teologiaa tullakseen pastoriksi, ja hän halusi opiskella yhden kurssin skolastista teologiaa tutustuakseen keskiaikaiseen uskontoon. Häntä ihmetytti kolme asiaa: kurssi oli vapaaehtoinen, kukaan muu ei valinnut sitä, eikä yksikään anglikaani kyennyt opettamaan sitä. (s. 81)

Eikö kaikkien protestanttien pitäisi (haluta) tuntea keskiaikaista teologiaa, jotta he tietäisivät, mitä he torjuvat? Blamires kertoo olleensa täysin pihalla ilman filosofista koulutusta. Häntä ihmetytti se, että samaan aikaan anglikaanit väittivät olevansa keskiaikaisen kirkon perillisiä Englannissa ja korostivat piispojen jatkumoa. Häntä ihmetytti myös se, että protestanttienkin kunnioittama “hippipyhimys” Franciscus Assisilainen oli halunnut säännölleen vahvistuksen paavilta. (s. 83)

Historia pisti myös entisen anglikaanipiispan Graham Leonardin miettimään. Erityisesti häneen vaikutti Newmanin lause: “Jos pyhä Athanasius tai pyhä Ambrosius heräisi yhtäkkiä henkiin, ei voida epäillä, mitä yhteisöä hän pitäisi omanaan.” (s. 26)

Vanhakatolisesta suksessiosta vihkimyksen saanut Leonard ei joutunut kieltämään aiempaa virkaansa, vaan hänet vihittiin ehdollisesti. Ratzinger sanoi hänelle, ettei Rooma ollut valmis sanomaan, että hän on piispa, mutta että Rooma ei myöskään ollut valmis sanomaan, että hän ei ollut piispa! (s. 29)

Coming Home Network International

Vaikeampia kamppailuja katolisuuteen kääntyminen merkitsee niille ei-katolisille pastoreille, joilla ei katolisen kirkon näkökulmasta ole ollut lainkaan pätevää virkaa. Amerikkalaisena lisänä kirjaan Marcus Grodi kertoo Coming Home Network Internationalista, joka perustettiin vuonna 1993 tukemaan katolisuuteen kääntyviä pastoreita.

Perusvaikeus katolisuuteen kääntyvälle protestanttipastorille on seuraava: “Oliko hän jotenkin kuullut harhoja kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli vakuuttunut, että Jumala kutsui häntä omistamaan elämänsä protestanttiselle palveluviralle? Olivatko nämä vuodet palveluvirassa pelkkää petosta?” (s. 161)

Lisäksi on taloudellinen ongelma: monet pastoreista eivät ole tehneet muuta työtä ja joutuvat kääntymisen takia hyvin vaikeaan tilanteeseen. Joskus jopa avioliitot saattavat hajota kääntymisen takia, jos puoliso on vahvasti sitä vastaan. Kaikki tällainen on Coming Home Networkin työtä. (s. 163)

Pastorikäännynnäiset tarvitsevat paljon tukea ja rukouksia. Grodi huomauttaa, että diakonaatin perustamisen jälkeen nimenomaan monet papit kääntyivät uskoon (Ap.t. 6:1-7). Vastaavasti CHN helpottaa pastorien kääntymistä käytännön avustuksellaan. (s. 164)

Grodi itse kääntyi pitkälti Scott Hahnin vaikutuksesta. Eräs kuuluisa episodi tässä tarinassa on, kun Hahn kysyi Grodilta: “Mikä on totuuden pylväs ja perustus?” Grodi vastasi: “Raamattu tietysti!” Hahn jatkoi: “Mutta mitä Raamattu sanoo?” Hän näytti Grodille 1. Tim. 3:15, jossa kirkon sanotaan olevan totuuden pylväs ja perustus. Grodi meni hiljaiseksi. Myöhemmin monet muutkin jakeet näyttäytyivät yhtäkkiä katolisessa valossa (2. Tess. 2:15 traditiosta, Matt. 16:13-19 paaviudesta, Joh. 6:47-71 eukaristiasta, Joh. 20:21-23 ripistä, 1. Piet. 3:18-22 kasteesta, jne). (s. 157-158)

Coming Home Networkin kotisivuilla on englanniksi pitkä lista kääntymiskertomuksia useista eri taustoista: luterilaisuudesta, anglikaanisuudesta, kalvinismista, helluntailaisuudesta, mormonismista, Jehovan todistajista, islamista, juutalaisuudesta, ateismista, New Agesta.

Pelastusarmeijasta katoliseen kirkkoon

The Path to Rome -kirjassa on kaksi kääntymiskertomusta hieman harvinaisemmista tunnustuskunnista, pelastusarmeijasta ja Plymouth Brethrenistä. Entinen pelastusarmeijan upseeri (pastori) Patricia Gibbons kamppaili juuri sellaisten ongelmien kanssa kuin joista Grodi yllä referoidussa artikkelissaan kirjoitti.

Gibbonsia vaivasi pelastusarmeijassa ihmisten näkeminen ensisijaisesti evankeliointikohteina. Häntä ei tyydyttänyt protestanttinen, negatiivinen ihmiskäsitys, jossa tykättiin kuunnella saarnaa siitä, kuinka huono ihminen on. Kirkon ulkopuolella eli paljon hyviä ihmisiä, ja oli tuskin hyvä uutinen kertoa heille, kuinka pahoja he oikeasti ovat. (s. 229-231)

Totta kai Gibbons saarnasi ennen kaikkea pelastussanomaa Kristuksen rististä. Mutta ristikin näyttäytyi pääasiassa kauheana asiana, joka muistutti ihmisen syntisyydestä ja Jumalan vihasta. Kun Gibbons alkoi opiskella teologiaa katolisessa yliopistossa Lontoossa ja meni messuun, uskon positiivisuus teki häneen vaikutuksen. (s. 231-232)

Risti kertoikin siitä, kuinka Jumala parantaa ja tekee meistä hänen kaltaisiaan, hän tulee pimeyteen ja muuttaa sen Jumalan kirkkaudeksi. Messussa tunnustettiin synnit ja siirryttiin sitten rukoukseen ja ylistykseen sekä syvään Kristuksen kohtaamiseen. (s. 232)

Pelastusarmeijassa viimeisestä ehtoollisesta ei usein puhuttu. Sakramentit olivat liian kirkkomaisia, ne korvattiin käytännössä musiikilla, todistuspuheenvuoroilla ja spontaanilla rukouksella. Jumalan inkarnatorinen konkretia kuitenkin puuttui, ja Gibbons löysi eukaristiasta kaipaamansa Kristuksen kohtaamisen varmuuden. (s. 234)

Katolisessa yliopistossa Gibbons saattoi käydä anonyymisti messussa. Sisäinen kamppailu kävi kuitenkin sietämättömäksi. “Ei voi elää salaista elämää niin, ettei se vaikuttaisi haitallisesti koko muuhun elämään. Aloin ajatella mahdotonta. Voisiko minusta tulla katolilainen?” (s. 235)

Pelastusarmeijan upseerina Gibbons uskoi saaneensa Jumalalta kutsun “hänen valtakuntansa levittämiseen”. Oliko hän kuullut Jumalan äänen väärin? Toisaalta katolisesta kirkosta löytynyt syvä hengellinen täyttymys ei voinut olla väärin. “Ehkä Jumalan tahto ei ollut kiveen hakattu (…) Ehkä Jumala on suurempi kuin instituutio, jossa olin, ja Hän voisi käyttää minua jossain muualla.” (s. 236)

Taloudellinen ongelma oli yhä edessä. Gibbons asui miehensä kanssa pelastusarmeijan omistamassa huoneistossa. Avuksi tuli lopulta kuin taivaan lahjana St. Barnabas Society, joka on Englannissa toimiva pastorikäännynnäisten tukiyhdistys, vastaava kuin edellä esitelty USA:n Coming Home Network.

Plymouth Brethren-käännynnäinen

Keith Jarrett syntyi Plymouth Brethren -liikkeeseen kuuluvien syvästi uskonnollisten vanhempien lapsena. Vuonna 1820 syntynyt herätysliike oli hyvin vanhoillinen ja säilytti aiempien herätysten kielen. He olivat “vakavia” kristittyjä, ”uskovaisia”, kun taas muut kristityt olivat “nimikristittyjä”. Ihmiskunta jaettiin “pelastettuihin” ja “ei-pelastettuihin”. Luopiot eroteltiin niistä, jotka ovat “yhteydessä”. (s. 192)

King James Bible oli “alkuperäinen” Raamattu, eikä kukaan tuntunut olevan tietoinen siitä, että se oli vain raamatunkäännös. Keith oli kuullut Raamattua opetettavan pienestä pitäen, mikä teki hänelle vaikeaksi kokea tietoista kääntymystä, joka oli yhteisön mukaan pelastuksen ja upotuskasteen ennakkoedellytys. Pikkupoika menetti yöunensa miettiessään, uskoiko hän “Jeesusta” vai “Jeesukseen”, mutta lopulta hän vakuutti itsensä ja isänsä siitä, että hän oli siirtynyt yhdenlaisesta uskosta toisenlaiseen, ja 11-vuotiaana hänet kastettiin. (s. 192-193)

Kun Jarrett kohtasi kouluaikanaan muita kristittyjä ja uudenlaisia jumalanpalveluksia, hän hämmentyi. Nämä ihmiset lukivat Raamattua, usein hänelle vieraita kohtia. Mutta jotkut heistä polttivat tupakkaa, mikä oli käytännössä anteeksiantamaton synti! Liturgisessa jumalanpalveluksessa hän kuuli parempaa musiikkia kuin herätysliikkeen virret, musiikkia, joka oli arvokkaampaa ja sai aikaan dialogin Jumalan ja ihmissydämen välillä. (s. 194)

Uskonnontunneilla Jarrett kuuli synoptisesta ongelmasta, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut ollut harmainta aavistustakaan. Teini-iässä hän luki Bedan Englannin kansan kirkkohistorian, Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta ja lopulta Newmanin Apologian sekä The Book of Common Prayerin. (s. 196)

Jarrett ei voinut enää uskoa Brethren-apologeettien selityksiä siitä, kuinka kirkko oli mennyt harhaan heti apostolien jälkeen ja kuinka vasta 1800-luvulla totuus oli palautettu, tai hienostuneempaa versiota, jonka mukaan kaikkina aikoina oli ollut pieniä Brethrenien tavoin oikein uskovien ryhmiä. 20-vuotiaana Jarrett tuli anglikaaniksi. (s. 196)

Katolinen kirkkotaide, messun pyhyys, musiikin kauneus ja tavallisten katolilaisten inhimillisyys vetivät Jarrettia katolisuutta kohti (s. 198-199). Jarrett päätti myös lukea Uuden testamentin uudestaan ilman aiempia Brethren-laseja. Häntä huvitti se, miten fundamentalistit vaativat tulkitsemaan Joonan tarinan kirjaimellisesti mutta kieltäytyvät tulkitsemasta sanoja “Tämä on minun ruumiini” muuten kuin symbolisesti. (s. 200)

Jarrett kiinnitti huomiota myös siihen, kuinka Jeesus lupasi opetuslastensa kohtaavan samaa vainoa ja vastustusta kuin hän itse. Jarrett etsi kirkkoa, jota vastaan olisi aina esitetty kaikki samat vastalauseet kuin Jeesusta vastaan. Hän löysi monia, joista seuraavat tekivät suurimman vaikutuksen: “Tämä mies ottaa vastaan syntisiä ja syö heidän kanssaan”, “Hän karkottaa pahoja henkiä Beelsebulin voimalla”, “Olet hullu”. (s. 202-205)

Jarrett päättää Irenaeus Lyonilaisen kuuluisaan sitaattiin siitä, kuinka kaikkien on oltava yksimielisiä Rooman kirkon kanssa, sillä se on säilyttänyt Pietarin ja Paavalin tradition ja uskon. Erottelu oikeaoppisen ja harhaoppisen tai skismaattisen kristityn välillä on aina viime kädessä riippunut siitä, onko yhteydessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa.(s. 208)

Kun olin tullut tähän pisteeseen, tiesin sydämessäni, että katolisen kirkon ulkopuolelle jääminen sulkisi minut ulos siitä yhteisöstä, jonka näemme Uudessa testamentissa. Tiesin, että minun oli liityttävä katolisen kirkon täyteen yhteyteen. (…) Niin minut ja vaimoni otettiin katoliseen kirkkoon Pietarin ja Paavalin juhlana vuonna 1982. Se oli elämämme onnellisin päivä. Olimme tulleet kotiin.

Kategoriat: Kääntymiskertomukset

Kommentit: 2 kommenttia

Ilta-Sanomien syntymäpäivälahja

kesäkuu 3, 2013

Syntymäpäiväni piristyi tänään entisestään, kun huomasin Ilta-Sanomien avaavan kesän “vain hyviä uutisia” -numerolla. “Hyviä uutisia” -blogin pitäjälle tämä ei ole vähempää kuin unelman ja vision täyttymys, sillä blogin nimivalinnan taustalla oli nimenomaan tiedotusvälineiden jatkuva huonojen uutisten suosiminen.

Muutama muukin Hyviä uutisia -juttu on osunut silmään vuosien varrella. Guutiset.com kerää tiedotusvälineistä vain hyviä uutisia. Youtubessa on “hyviä uutisia” -uutislähetysbiisi. Kun syksyllä 2010 löysin Puolasta positiivisesti maailman menoa uutisoivan lehden, kirjoitin siitä artikkelin, jossa selitin näkemystäni:

Jatkuvasti kerrotaan onnettomuuksista, murhista ja tapaturmista, sodista ja katastrofeista, ja kuitenkin tiedämme, että niitä joka tapauksessa tapahtuu – kyseessä on pahuuden monotonia. Silti samaan aikaan maailmassa tapahtuu koko ajan yhtä lailla tavallisia ja yleisiä hyviä asioita – perheisiin syntyy lapsia, rakastavaisia vihitään avioliittoon, kadonneet sukulaiset tapaavat toisensa pitkän ajan jälkeen, ihmisiä pelastuu onnettomuuksilta jne. Kuitenkaan tästä ns. hyvyyden monotoniasta kukaan ei jaksa uutisoida. Miten erilaiselta maailma näyttäisikään, jos ihmisille uutisoitaisiin huonojen asioiden sijasta jatkuvasti iloisia uutisia!

Kun olen keskustellut asiasta ihmisten kanssa, minulle on sanottu, että paha kiinnostaa ja ettei “hyvyyden monotoniasta” saisi myyvää materiaalia. Uskallan edelleen olla eri mieltä ja kehotan lukemaan päivän Iltiksen - en usko lehden menettäneen yhtään lukijaa tempauksensa ansiosta, päinvastoin, se varmasti voitti monia uusia ostajia - kuten minut.

Päivän Iltis

Kansiotsikot kertovat erilaisista ja mielenkiintoisista aiheista: “Takaisin elämään kuoleman porteilta”, “Helle jatkuu koko viikon”, “Tältä tuntuu pelastaa henki”, “Äärimmäinen köyhyys puolittui”, “10 asiaa, joissa Suomi on huipulla”, “He ovat ahkerimmat kansanedustajat”, “Iloselle vihdoin voitto!”

Sisäsivuilla kerrotaan lisää myönteisiä juttuja: halpoja bussilippuja (s. 2), puusta pelastettu mies (s. 3), muumien elämänviisauksia ja Rooman nähtävyyksiä (s. 4), helpotusta atooppiseen ihoon (s. 8), fiksu villasika (s. 14), Madeleinen häälahjat hyväntekeväisyyteen (s. 20-21), Will Smith asettaa perheen uran edelle (s. 24-25).

Uutisten lukeminen on yleisesti ottaen mukavaa ja rakentavaa, lisäksi mukana on muutamia virkistäviä poikkeuksia tavalliseen uutisointiin nähden. Ahkerimpien kansanedustajien vertailussa perussuomalaiset ovat kaikilla listoilla (puheenvuorot, kirjalliset kysymykset, lakialoitteet) kansoittaneet kärkipäät, eikä artikkelissa tule mitään PS-piikkiä.

“Lainatut”-palstalla siteerataan Vesa Kärkkäistä: “Jokainen ihminen on arvokas, sen kun muistaisi.” Keskusteluissa “friidu” neuvoo, “ettei lapsenuskoa pidä menettää koskaan” ja “aimoslaissi” tunnustaa, että “olihan tuo Pietarinkirkko kieltämättä ihan komea pytinki kaikkine aukioineen” (s. 4). Suomi on maailman paras maa äideille (s. 6), Sauli Niinistö on “iloinen Suomen henkisestä perinteestä”, ministeri Krista Kiurussa on “iloista positiivisuutta” (s. 7).

Liikemies Rabbe Grönblomin elämä muuttui, kun hänellä todettiin haimasyöpä. Hän kertoo “rukoilleensa Jumalalta apua”, ja IS kertoo, että hänen “rukouksiin vastattiin”. Nyt Rabbe, Kotipizzan perustaja ja Omena-hotellien omistaja, lähtee vaellusmatkalle kreikkalaiseen luostariin. “Tämä on minun tapani kiittää Jumalaa henkilökohtaisesti.” (s. 10-11)

“Kuuntelin kolmen kuukauden ajan virsiä, rukoilin monta kertaa päivässä ja istuin vain takan edessä nojatuolissa. Sain rukouksista voimaa niin itselleni kuin perheelleni jaksaa eteenpäin.” Kun tieto paranemisesta sitten vahvistui 15.12.: “Vaihdoin virret iloisiin joululauluihin, laitoin kädet ristiin ja kiitin Jumalaa.” (s. 10-11)

Grönblomilla on asiat tärkeysjärjestyksessä: “Vaikka olen tehnyt bisnestä koko elämäni, perhe on aina ollut minulle ykkönen.” Toipumisaikana Heidelbergissä Kersti-vaimo oli viisi viikkoa vuorokauden ympäri miehensä rinnalla. “Kun tällainen osuu kohdalle, oppii ymmärtämään ja arvostamaan elämää sekä läheisiään aivan eri tavalla. Minulle tärkeintä ovat vaimo, lapset ja lapsenlapset”. (s. 10-11)

Sivuilla 18-19 kerrotaan, kuinka YK:n tavoite puolittaa maailman äärimmäinen köyhyys (alle 1€/päivä) toteutui viisi vuotta etuajassa, nyt tavoitteena on poistaa äärimmäinen köyhyys kokonaan vuoteen 2030 mennessä. Aukeamalla kerrotaan myös useita selviytymis- ja menestystarinoita köyhien maiden naisista ja lapsista. Lisäksi aukeamalla on juttu tshekkiläisistä yllätysviitosista, joiden isä ehti juuri ja juuri myöhästelevästä junasta synnytykseen.

Sivuilla 24-25 kerrotaan Will Smithin perheestä. Smith on “maineeltaan tahraton”, ja hän asettaa perheen uran edelle, niin kuin otsikko sanoo. Smith jakaa viisauden lastenkasvatuksesta:

Ajatellaan vaikka oman huoneen siivousta. Meistä on naurettavaa käskeä lasta siivoamaan oma huoneensa (…) Me kerromme lapsille, että huone on vanhempien, ja sitä saa lainata, kunnes on 18-vuotias. Tätä lahjaa tulee vain kunnioittaa pitämällä se siistinä. Näin vastuuntunto kasvaa.

Urheiluliitteessä Mikko Ilonen antaa kiitoksen voitostaan 1,5-vuotiaalle pojalleen (s. 2). Tuukka Raskin playoff-nollapeli hiljensi kriitikot (s. 4), ja lentopallon Suomen mestaruuden voittanut Urpo Sivula selvisi vaarallisesta tilanteesta Brasiliassa. “Pitää kiittää yläkertaa, ettei käynyt pahemmin.” (s. 8)

Miten maailma muutetaan? 

Se, mikä tässä kaikessa eniten hämmästyttää ja ilahduttaa, on se, että Ilta-Sanomat kuvailee tällaista sisältöä mainoslauseella “Tänään vain hyviä uutisia”. Perhemyönteinen, elämämyönteinen, Jumala-myönteinen sisältö tunnustetaan täten hyväksi, niin kuin se tietysti onkin.

Mutta jos Ilta-Sanomat tietää tämän hyväksi, miksei se sitten edusta sitä koko ajan? Miksi se on tavallisesti perhettä, elämää ja Jumalaa vastaan? Kaikkihan me tunnemme tavallisimmat otsikkoaiheet: kuolema, ero, seksi (ns. “vapaa” eli perhettä tuhoava sellainen), homojen “oikeus” riistää viattomilta lapsilta äiti tai isä, ja “jotain kristinuskon vastaista”.

Päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumni (s. 3) on ristiriitaista luettavaa. Toisaalta se yrittää perustella tavallista linjaa, toisaalta tänään valittua poikkeuslinjaa. Otsikkokin sen jo kertoo: “Yhtenä päivänä”. Mutta miksi ihmeessä vain yhtenä?

Appelsin aloittaa hahmottelemalla median tehtävän: se on “kertoa maailmasta sellaisena kuin se on”. Hyväksytään. Appelsin jatkaa: “ja ikävä kyllä, joskus se maailma näyttäytyy pahana”. Joskus? Mutta kun panoksena ovat kaikki päivät paitsi tämä yksi, “joskus” ei paljon paina. Kyseessä on ilmiselvästi valintakysymys: haluammeko nähdä ensisijaisesti pahan vaiko hyvän.

Sama hieman ontuva argumentointi toistuu: “Sodat, onnettomuudet ja yhteiskunnalliset epäkohdat eivät poistu silmiä sulkemalla: päinvastoin. Vääryyksiä voi harvoin korjata ilman avoimuutta.” Hyväksytään. Mutta sitten: “Siksi huonot uutiset joskus näyttävät dominoivan uutisvirtaa: epäkohdista on tärkeää välittää tietoa, jotta saataisiin muutos.”

Joskus? Muutos? Jos näin on, miksi muutoksista kerrotaan vain yhtenä poikkeuspäivänä, ja miksi huonot asiat yleensä vain raportoidaan ilman että annetaan rakentavia ja perusteltuja kehotuksia ja keinoja muutokseen? Itselleni ei ole kovin usein aiemmin tullut mieleen, että media yrittäisi jotenkin muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Jos tämä on todella negatiivisen uutisoinnin motiivi, lihaa pitäisi saada luiden ympärille. Kuten Appelsin itse sanoo: “Kun taistellaan epäkohtia vastaan, on tärkeää antaa myös toivoa.” Aivan oikein, mutta miksei näin aina, miksi vain tänään?

Perusteluyritys kuuluu: “Emme tietenkään aio luopua yrityksestämme muuttaa maailmaa ja Suomea paremmaksi…” Ymmärrän tämän tarkoittavan: “Emme aio muuttaa tavallista linjaamme, sillä sen tarkoitus on muuttaa maailmaa ja Suomea paremmaksi…”

Mutta jälleen kerran, kuten Appelsin itse toteaa, epäkohtien huomiointia voidaan tehdä myös hyvässä hengessä niin kuin tänään: “Emme sulje silmiä ikäviltä asioilta tänäänkään, mutta joskus voi valita erilaisen näkökulman.” Siinä se tuli. Kyse on ainoastaan näkökulman valitsemisesta. Ja kumpi näkökulma muuttaa maailman? Sekö, joka vain raportoi kuolemasta, kauhistelee, piikittelee ja hyökkää, vaiko se, joka ilahduttaa, innostaa, kannustaa, antaa toivoa, kertoo hyvästä?

Tosiaan, “maailmaa voi katsella toisenlaistenkin lasien läpi”. Jotain tällaista taisi Paavalilla olla mielessä jo n. 1950 vuotta sitten, kun hän kirjoitti Rooman kristittyjä rohkaistakseen, että omnia in bonum, eli “kaikki koituu hyväksi” (Room. 8:28), jos rakastaa Jumalaa, rakastaa elämää, ottaa tällaisen myönteisen asenteen maailmaan.

Viimeinen lause tuo meidät taas ydinkysymyksen eteen: “Edes yhtenä päivänä.” Mutta miksi ihmeessä vain yhtenä? Poikkeusnumero osoittaa, että Ilta-Sanomissakin tiedetään, mikä on hyvää. Sille kuuluu suuri kiitos ja hatunnosto päivän maailmankatsomuksellisesta valinnasta. Mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa.

Seuraava kysymys kuuluukin siis: Entä huomenna, entä ensi viikolla, entä loppuvuonna? Aiotteko valita hyvän? Te tiedätte, mitä hyvä on. Valitkaa hyvä, ja voitte ihan oikeasti muuttaa Suomen paremmaksi.

Lopuksi

Päätoimittaja Ulla Appelsinin sähköposti on [email protected]. Jos olette samaa mieltä siitä, että IS:n tulisi valita hyvä joka päivä, kirjoittakaa hänelle palautetta! Kiittäkää tämän päivän valinnasta (vaikka tekisitte sen päivän tai viikon myöhässä!) ja antakaa toiveenne muutoksesta parempaan kuulua. Allekirjoittakaa myös adressi asian puolesta.

Haluamme vastaisuudessakin Hyviä uutisia.

SAM_8717

Kategoriat: Uusi evankeliointi

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: