Arkisto kohteelle helmikuu 2013

Perussanoman K20-trilogia

helmikuu 25, 2013

Sain juuri luettua loppuun Perussanoman trilogian iki- ja nykynuorille, kolme kirjaa kristinuskosta, joiden ikäsuositukseksi on annettu +- 20 v. Jeesusta käsittelevän kirjan Oi Tsiisös on kirjoittanut tuplatohtori, “doctor doctor” Timo Eskola, Paavalia käsittelevän kirjan Ave, Pave! on kirjoittanut Teuvo V. Riikonen, ja kristinuskon yleiskatsauksen Se on siinä! on kirjoittanut Antti Laato. Kaikki kolme kirjaa on erinomaisen humoristisesti kuvittanut Pekka Rahkonen.

Itse luin ensimmäiseksi Paavali-kirjan, mikä varmasti vaikutti odotuksiini Jeesus-kirjan suhteen. Riikosen Paavali-kirja on tavanomainen katsaus Paavalin elämään ja tekoihin, lähetysmatkoihin ja kirjeisiin, Apostolein tekoihin ja epistoloihin. Tavallaan tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa. Eskolan Jeesus-kirja puolestaan on niin Eskolaa kuin olla ja voi. Valistuksen aatehistoriaa ja uutta Jeesus-tutkimusta (pakkosiirtolaisuutta ja sen päättymistä sivusta toiseen).

Antti Laaton kirja on luonteeltaan (ja kansiväriltään) erilainen, siinä kun ei lähestytä ketään henkilöä vaan koko kristinuskoa. Laato tekee sen kymmenen pääkohdan avulla: luominen, lankeemus, pelastussuunnitelma, uhri, kuningas, profetia, inkarnaatio, sakramentit, ylösnousemus, ikuinen elämä. Tämän “sanaston” opettelu avaa kristinuskon salat vähän niin kuin tietokonetermistön opettelu avaa komputeroinnin ja surffailun salat.

Kun kerran kirjat on tehty nuorille ikään kuin koulukirjoina (Rahkosen isonenäiset hahmot esiintyvät usein liitutaulujen tai projektorien edessä opettamassa), annan niille suoraan kouluarvosanat. Eskola saa 7, Riikonen 8 ja Laato 9. Tämä on tosin hyvin subjektiivinen arvio, joka johtuu varmasti osin siitä, että olen jo lukenut niin paljon Eskolaa, kun taas Riikosta ja Laatoa en juuri laisinkaan. Riikosen teos on perushyvä, Laato taas tuo kirjaan omaa erityisosaamistaan.

Vanhan testamentin tutkijana Laato osaa antaa ammattimaista apua vaikeisiin uskonkysymyksiin. Esimerkiksi kysymykseen maailman iästä Laato osaa kertoa, että 1. Moos. 5:n “aikamääreet heittelevät eri käsikirjoituksissa” - heprealaisen tekstin mukaan Aatamista Nooaan meni 1656 vuotta, samarialaisten mukaan 1307 vuotta, kristittyjen käyttämän kreikankielisen Septuagintan mukaan taas 2262 vuotta. Laato päättelee teologisesti, että Jumala on sallinut nämä erot tahallaan ja että meillä ei siten ole mahdollisuutta ajoittaa tarkkaan 1. Moos. 1-11:n kertomuksia.

Laato päättelee: “Kristillisessä kirkossa onkin vallinnut aina erilaisia käsityksiä maailman iästä, ja nykyään voimme olla vapaita pohtimaan laajan maailmankaikkeuden ikää tieteessä saavutettujen tulosten valossa.” Sekä: “Miksi sitoa ajatusmaailma liian ahtaisiin kuvioihin, kun kristikunnassa on alusta asti vallinnut vapaus tässä asiassa?” (s. 11)

Laato käyttää myös hyvää huumoria ja oivallisia vertauksia nykyajan muoti-ilmiöistä havainnollistaakseen opetustaan. Esimerkiksi kolmas luku herättää heti huomion: “Kolmas Mooseksen kirja on kettutyttöjen painajainen. Eläimiä tuodaan teuraalle ja pässiltä viedään päätä.” (s. 33)

Laato päättelee kirjansa lopuksi: “Olemme siis teologisten pohdiskelujen kautta päättyneet siihen, että kannattaa kääntyä Jeesuksen puoleen jos mahdollista vähintään päivää ennen kuolemaa. Se nimittäin riittää! Ehkä kysyt, että eihän sitä tiedä, milloin kuolee. Juuri siksi on hyvä kääntyä Jumalan puoleen jo tänään!” (s. 102) Tämähän on uutta evankeliointia parhaimmillaan.

Myös Teuvo Riikonen hallitsee huumorin. Riikonen kommentoi Filipin uskonnollista tilannetta (ks. Ap.t. 16:13): “Tapana oli, että vieraiden uskontojen harjoittajat saivat pitää jumalanpalveluksia kaupungin portin ulkopuolella. Käytäntö oli sama kuin nykyäänkn Suomessa herätysliikkeillä, lähetysjärjestöillä ja säätiöillä. Nekin saavat Suomen luterilaisessa kirkossa vapaasti pitää tilaisuuksia seurakuntatalon portin ulkopuolella.” (s. 35)

Efesoksen kirjanpolttoepisodista Riikonen letkauttaa (ks. Ap.t. 19:19): “Efesos oli silloin hyvin tunnettu taikuuden, magian ja muun epätieteellisen hömpän keskuksena, ja nyt nämä hyvin kalliit noituuden kirjat paloivat iloisesti roviolla. Eikä paikallisella Skepsis-yhdistyksellä ollut jäljellä mitään palkittavaa.” (s. 50)

Eskolan kirjassa ei ole samalla lailla hauskaa läppää, mutta joitain oivaltavia raamatuntulkintoja kylläkin. Epärehellisestä taloudenhoitajasta (ks. Luuk. 16) hän esittää seuraavan (kenties hieman luterilaisen, mutta varteenotettavan) tulkinnan: “Jos haluatte elää petollista ja ahnetta elämää, niin pyytäkää sitten omilta ystäviltänne myös ikuista elämää. Yrittäkää kaikessa rauhassa saada näillä keinoilla järjestetyksi paikka taivaaseen. Se on nimittäin ainoa keino. Kun isäntä tulee ja huomaa, mitä olette tehneet, siltä suunnalta ei ole apua tiedossa. Hän laittaa teidät vastuuseen joka pennistä.” (s. 52)

Loppukaneettina sanottakoon, että Perussanoma on tehnyt hyvää työtä ideoidessaan ja toteuttaessaan yleistajuisen ja hauskasti kuvitetun kirjasarjan kristinuskosta. Juuri tämänsuuntaisia aloitteita tarvitaan. Kirjat tuovat pelastushistorian tähän päivään kiinnostavalla ja huvittavalla tavalla. Kannattaa tutustua ja harkita vaikkapa lahjaideaksi.

Paavin Jeesus-kirja, osa 3

helmikuu 18, 2013

Paavi Benedictus XVI:n yllättävä ero on jo laajalti uutisoitu. Useampi asiantuntija on jo ehtinyt kommentoida, että paavin tärkeimmäksi perinnöksi jäänevät hänen kirjansa, erityisesti Jeesus-trilogia, jonka hän sai valmiiksi vuonna 2012. Kirjoitettuani jo osasta 1 ja osasta 2 päätän nyt trilogian esittelyn kolmannen osan arviointiin. Sivunumerointi perustuu englanninkieliseen laitokseen Jesus of Nazareth - The Infancy Narratives (New York: Image 2012).

Oikeastaan ei pitäisi edes puhua kolmannesta osasta, sillä Ratzinger itse selittää johdannossa, että kyse on pikemminkin “eteishuoneesta” kahteen aiempaan osaan. Tässä osassa kerrotaan Jeesuksen syntymään liittyvistä asioista, osa 1 taas kertoo Jeesuksen elämästä, osa 2 kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Käsillä oleva kirja on kolmikon pienin, vain 127-sivuinen.

Silti uskaltaisin sanoa, että kolmas kirja on vähintään yhtä hyvä ja arvokas kuin kaksi edellistä. Sen kääntäminen suomeksi on vähintään yhtä tarpeellista kuin aiempien (Edita julkaisi ensimmäisen, Perussanoma julkaisee toisen pääsiäiseksi). Yliopistoteologiassa kun on vuosikymmenet opetettu “tieteellisenä” totuutena tai historiallis-kriittisen tutkimuksen “tuloksena”, että joulukertomukset ovat satuja, hurskaasti sepitettyjä taruja.

Metodista

Alkuun on jälleen sanottava pari sanaa metodista, kun kerran Ratzinger itsekin siihen aina palaa. Hänen mukaansa eksegeesissä on kaksi vaihetta: kirjoittajan intention selvittäminen ja sitten sen soveltaminen nykyaikaan. Nykyajan huomiointi ei suinkaan vähennä menneen tutkimisen vakavuutta tai vastuullisuutta, vaan lisää sitä (s. xi).

Teoria näkyy myös käytännössä. Esimerkiksi Ratzingerin eksegeesi Jes. 7:14:sta on paljon vastuullisempi ja syvällisempi kuin suomalaisen valtavirran liberaalieksegeettien (s. 46-51), vaikka hän uskaltaakin soveltaa sitä lopulta Matteuksen tavoin Jeesukseen.

Historiallisuudesta

Ratzinger argumentoi, että Luukas sai tietonsa joulun tapahtumista “perhetraditioista”. Hän viittaa Mariaan tradition säilyttäjänä (Luuk. 2:19, 51). Miksi Luukas olisi keksinyt tämän, ellei sille ollut mitään pohjaa eikä siitä tiedetty mitään? Jos vedotaan näiden traditioiden myöhäisyyteen (kuten helsinkiläinen eksegetiikka mieluusti tekee), Ratzinger sanoo sen selittyvän luontevasti Marian ja hänen läheistensä harkitsevaisuudella: näitä tapahtumia ei voitu julkistaa Marian elinaikana. (s. 16)

Ratzinger myöntää, että Luukkaan ja Matteuksen kertomukset ovat teologisen tulkinnan värittämiä, mutta silti heidän tarkoituksensa oli kirjoittaa “historiaa, todellista historiaa, joka oli oikeasti tapahtunut” (s. 17). Entä sitten neitseestäsyntyminen? Onko tämä yliluonnollinen ihme myös “historiaa”, vaiko pelkkää teologista tulkintaa?

Ratzinger ottaa tämän kysymyksen käsittelyyn “kaikessa vakavuudessa” (s. 51). Luotuaan katsauksen uskonnonhistorialliseen tulkintaan Ratzinger toteaa, ettei se löydä todellisia paralleeleja evankeliumien neitseestäsyntymiskertomuksille. Erot ovat liian perusteellisia (s. 52).

Ratzinger kysyy lopulta: “Onko se, mitä tunnustamme uskontunnustuksessa, siis totta?” Vastaus on yksiselitteinen “kyllä”. Neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus ovat kompastuskiviä modernille hengelle, sillä Jumala tunkeutuu niissä materiaalisen maailman alueelle. Ratzinger sanoo, että kyseessä on Jumalan jumaluus: kuuluuko materiakin hänelle? (s. 56-57)

Tiedotusvälineiden turhanpäiväisyydet

Tiedotusvälineet nostivat esiin kaksi asiaa tästä kirjasta, kun se julkaistiin. Molemmat esitettiin ikään kuin paavi olisi skandaalinomaisesti (tai sankarillisen edistyksellisesti) myöntänyt virheitä kristillisessä traditiossa: ajanlaskun alun virheellisyyden ja eläinten puuttumisen seimen ääreltä joulukertomuksessa.

Ei voi muuta kuin onnitella sekulaaria mediaa täydellisestä huomion harhauttamisesta. Näitä kahta mainittua asiaa sivuavat kohdat ovat kirjassa totaalisen epäolennaisia. Ensimmäinen on vain sivulause (s. 62) osana taitavaa historiallista selvitystä verollepanosta.

Toinen on vain johdanto siihen, että VT:n ja UT:n lukeminen toistensa valossa johti “aukon täyttämiseen” - siinä missä lehdet kyselivät, pitäisikö seimet nyt uudistaa, Ratzingerin mukaan yksikään seimi ei ole kokonainen ilman härkää ja aasia! (s. 69)

Lopuksi

Jeesus-trilogian kolmas kirja on niin täynnä historiallisia ja teologisia helmiä, ettei tiivistäminen ja parhaiden palojen valikoiminen ole helppoa. Mainitsen vain muutamia suosikkejani ruokahalun herättämiseksi: Ratzingerin selitykset Jeesuksen sukuluetteloista (s. 6-11), syntymästä Betlehemissä (s. 65-66) sekä idän tietäjien vierailusta (s. 89-107) ovat mahtavaa luettavaa.

Kirjan viimeinen luku käsittelee Jeesuksen käyntiä temppelissä 12-vuotiaana. Sitä selittäessään Ratzinger kiteyttää ajattelunsa seuraavasti: “Jeesuksen vapaus ei ole liberaalin vapautta. Se on Pojan vapautta, ja siksi se on todella hartaan ihmisen vapautta.” (s. 120-121) Vapaus on yhteyttä Jumalaan, Isän tahtoon, ei velvollisuuksien puutetta.

Jos tässä Ratzinger kuulostaa liberaaleja kritisoivalta konservatiivilta, siteerataan lopuksi vielä “liberaalia” lausetta, johon Ratzinger kirjansa päättää. Hän sanoo, ettei Jeesuksen ihmisyyden ja jumaluuden suhdetta voi lopulta määritellä, se jää mysteeriksi. Taas saa Khalkedon epäsuorasti kyytiä. Mutta ydintotuus säilyy, ja kirjan alussa esitettyyn kysymykseen Jeesuksen identiteetistä on saatu vastaus: “hän on tosi ihminen ja tosi Jumala, kuten kirkon usko sen ilmaisee” (s. 127).

Yksi meistä ja uskon vuoden katekeesi

helmikuu 11, 2013

Tällä viikolla käytän maanantaipostauksen kahden tärkeän asian mainostamiseen. Ensinnäkin on Yksi meistä (One of Us) -projekti, jolle paavi Benedictus XVI ilmaisi hiljattain julkisesti tukensa. Toiseksi on pitämäni Uskon vuoden katekeesi paikallisseurakunnassani Pyhän Marian kirkolla Meilahdessa ensi tiistaista alkaen.

Maailman terveysjärjestön (WHO) arvion mukaan viimeisen 30 vuoden aikana maailmassa on tehty yli miljardi aborttia. Se tarkoittaa, että joka seitsemäs ihminen on tapettu äitinsä kohtuun. Euroopan unionin alueella murhataan joka minuutti 25 syntymätöntä lasta.

Uusi projekti One of Us (Yksi meistä) on Eurooppalainen kansalaisaloite, jonka tavoitteena on jokaisen ihmisen arvokkuuden, elämisen oikeuden ja eheyden suojeleminen hedelmöityksestä alkaen EU:n toimivallan alueilla. Kansalaisaloitteen avulla avulla vähintään miljoona EU-kansalaista voi ehdottaa Euroopan komissiolle uutta lakialoitetta. Aloitteeseen täytyy saada allekirjoituksia vähintään neljäsosasta EU:n jäsenmaista eli tällä hetkellä seitsemästä. Allekirjoitukset on kerättävä 1.11.2013 mennessä ja ja komission tulisi käsitellä lakialoite kolmessa kuukaudessa.
Ihmisalkio ansaitsee arvokkuuteensa ja eheyteensä kohdistuvan kunnioituksen. Euroopan unionin tuomioistuin lausuu tämän julki Brüstlen tapauksen yhteydessä, jossa ihmisalkio määritetään ihmisen kehityksen alkupisteeksi. Varmistaakseen yhdenmukaisuuden niillä toimivaltansa osa-alueilla, joilla on kysymys ihmisalkion elämästä, EU:n tulisi kieltää sellainen toiminta, joka edellyttää ihmisalkioiden tuhoamista, erityisesti tutkimuksen, kehitysavun ja yleisen terveydenhuollon piirissä, ja lopettaa tällaisen toiminnan rahoitus.

Kannattaa tutustua sivustoon www.oneofus.eu ja allekirjoittaa vetoomus osoitteessa https://ec.europa.eu/citizens-initiative/ sekä levittää tietoa sivustosta laajalti. Allekirjoitukseen riittää, että on täysi-ikäinen EU-kansalainen. Yhdessä voimme vaikuttaa ja pelastaa viattomien elämän! Lisää aborteista ja elämän puolustamisesta voi lukea mm. sivuilta oikeuselamaan.orgabortti.fi sekä world-prayer-for-life.org.

8 tapaamisen sykli kaikille kiinnostuneille! Katekeesit pidetään iltamessun ja adoraation jälkeen klo 19 seurakuntasalissa.
Huom! Joinain viikkoina katekeesi on tiistaina, toisina torstaina, tarkista aika! Katekeesi jakautuu alkeis- ja jatkokurssiin, joista ensimmäinen on käytännönläheinen, toinen teologisempi. Jatkokurssille osallistuminen ei kuitenkaan vaadi alkeiskurssia. Luennoille voi tulla myös ilman koko kurssille osallistumista.
Opettajana teol.maist. Emil Anton. Mukaan kannattaa ottaa muistiinpanovälineet, Raamattu (tai UT) ja jos hyllystä löytyy, myös Vatikaanin II konsiilin konstituutiot, jotka sarjaa inspiroivat! Niitä on myös myynnissä seurakuntasalissa, jossa katekeesit pidetään. Tervetuloa!

Ohjelma:

Alkeiskurssi
Ti 12.2. Konsiili kaduntallaajalle: kutsu ja keinot pyhyyteen
To 21.2. Miksi messuun? Liturgian jumalallinen jytky
Ti 26.2. Katsaus kirkkoperheeseen - kansa ja kommuunio
Ti 5.3. Kristitty ja maailma - ympäröivän yhteiskunnan haaste
Jatkokurssi
To 14.3. Extra ecclesiam nulla salus? Uusi ekklesiologia ja soteriologia
Ti 19.3. Jatkuvuuden, epäjatkuvuuden ja reformin hermeneutiikka
Ti 2.4. Konsiilin jälkeen - Johannes Paavali II:n missio ja saavutukset
Ti 9.4. Konsiilin jälkeen - Benedictus XVI:n missio ja saavutukset

Ex-evankelikaalien kääntymiskertomukset

helmikuu 4, 2013

Sain jokin aika sitten luettua kirjan, jonka olemassaolosta olin kauan tiennyt mutta jota en ollut vielä onnistunut saamaan hyppysiini, nimittäin David B. Currien Born Fundamentalist, Born Again Catholic (Syntynyt fundamentalistiksi, uudestisyntynyt katolilaiseksi, Ignatius Press 1996).

Huomasin pian tarinan seuraavan aika lailla samaa kaavaa kuin toinen yhtä nasevasti otsikoitu ja vielä klassisempi kääntymiskertomus, Scott Hahnin Rome Sweet Home (Rooma koti kullan kallis, Ignatius Press 1993). Joissain kohdissa Hahn olikin suoraan vaikuttanut Currien ajatteluun. Tässä artikkelissa tiivistän argumentit, jotka vakuuttivat ex-evankelikaalit katolisuuden totuudesta.

Eukaristia

Hahn ja Currie olivat molemmat antikatolisia amerikkalaisia evankelikaaleja, Currie fundamentalisti ja Hahn presbyteeri (Suomessa ero vastaisi ehkä helluntailaisen ja herätysliikkeeseen kuuluvan luterilaisen eroa). He pitivät katolilaisia oletuksellisesti ei-kristittyinä ja ei-pelastettuina, minkä vuoksi he pyrkivät evankelioimaan heitä.

Sekä Hahn että Currie rakastivat Raamattua ja tunsivat sen hyvin. Syvnetyessään Raamattuun he kuitenkin törmäsivät asioihin, joita he eivät pystyneet oman uskonvakaumuksensa pohjalta tyydyttävästi selittämään. Yksi tällainen asia oli Joh. 6:n puhe elämän leivästä (erit. Joh. 6:51-58), varsinkin luettuna pääsiäiskontekstissa.

Sitä ruumista, jonka Kristus antoi maailman puolesta, oli syötävä. Ristillä annettu ruumis ei ollut vertauskuva, vaan lihaa ja verta. Tätä samaa lihaa oli nyt syötävä. Tämä oli juutalaisille loukkaus. Jeesus ei kuitenkaan selitellyt epäuskoisille kuulijoilleen puhuvansa vertauksin.

Samoin Paavali 1. Kor. 10-11:ssa puhui selvin sanoin Kristuksen ruumiista ja verestä ehtoollisopetuksensa yhteydessä. Evankelikaali ei olisi koskaan kirjoittanut näin. Kyseessä ei ollut vertauskuva. Raamattu puolsikin katolista teologiaa.

Auktoriteetti

Katolinen kirkko opetti silti vielä aivan liikaa muita epäraamatullisia oppeja. Jossain vaiheessa Hahn ja Currie kokivat kuitenkin järkytyksen, kun he tajusivat kyseenalaistaa sola scriptura (“yksin Raamattu”) -oppinsa perusteet. He huomasivat, ettei Raamattu itse opeta “yksin Raamattu” -oppia, mikä tekee opista itsensä kumoavan!

Molemmat miehet etsivät joka paikasta vastausta ongelmaansa, mutta eivät saaneet sitä mistään. 2. Tim. 3 opetti vain Raamatun olevan hyödyllinen opetukseksi. Missään Raamattu ei itse väittänyt olevansa yksin kaiken kristillisen opin korkein ja lopullinen auktoriteetti.

Itse asiassa Raamattu opetti, että Jeesus jätti auktoriteettinsa apostoleilleen ja erityisesti Pietarille. Matt. 16:18-19 oli käännynnäisille ratkaiseva kohta, erityisesti luettuna Jes. 22:n valossa. Jeesus viittasi puheellaan valtakunnan avaimista Daavidin valtakunnan hovimiehen virkaan. Jeesus teki Pietarista ikään kuin valtakuntansa pääministerin, eikä vain Pietarista, vaan virka periytyisi hänen seuraajilleen aivan niin kuin Vanhassa testamentissa.

Pelastus ja Maria

Pelastusoppi ja Marian asema olivat tietysti suuria kysymyksiä entisten evankelikaalien kääntymisprosessissa. Pelastusopin tapauksessa kummankin käännynnäisen suuri löytö oli se, että Paavali ei missään sanonut “yksin uskosta”. Luther oli lisännyt sanan “yksin” omaan raamatunkäännökseensä.

Room. 3-4:ssä Paavali puhuu vain Mooseksen lain vaatimista teoista. Lisäksi Jaakob sanoi suoraan, ettei vanhurskauttaminen tapahdu yksin uskosta, vaan myös teoista (Jaak. 2:20-26). Luther reagoi tähän heittämällä Jaakobin ulos kaanonista tai parhaimmillaankin siirtämällä sen “liiteosioon”.

Marian kunnioitus on useimmille protestanteille katolisuudessa kova pala. Hahn ja Currie huomasivat kuitenkin katolilaisten seuraavan evankelikaaleja paremmin sekä Jeesuksen omaa esimerkkiä että Marian inspiroitua ennustusta (Luuk. 1:48), kun he kunnioittavat ja rakastavat Mariaa sekä ylistävät häntä autuaaksi. Miehet tutustuivat ruusukkorukoukseen ja kokivat sen kauniiksi ja tehokkaaksi rukoukseksi.

Liturgia, moraali yms.

Kummatkin näistä käännynnäisistä pitivät ensin katolista jumalanpalvelusta liiallisen ritualistisena ja epäraamatullisena. Myöhemmin he kuitenkin tajusivat, että katolinen liturgia vastaa sitä, millaiseksi Jumala on meidät luonut: ruumiillisiksi olennoiksi. Tuoksut (suitsuke), äänet (kellot) ja asennot (polvistumiset) seuraavat kaikki inkarnaation periaatteesta: Sana tuli lihaksi. Evankelikaalit potevat gnostilaista materia-allergiaa.

Mitä kristilliseen moraaliin tulee, molemmissa kääntymiskertomuksissa katolinen kirkko vakuutti vankkuudellaan ja muuttumattomuudellaan moraaliopetuksessa esim. avioliitosta, ehkäisystä ja abortista. Ehkäisykysymyksessä tärkeä löytö oli se, että Raamattu opettaa lasten olevan siunaus ja lahja (Ps. 127) ja että kaikki kristilliset kirkot kielsivät ehkäisyn aina vuoteen 1930 saakka. Vain katolinen kirkko oli pysynyt uskollisena perinteiselle kristilliselle moraalille.

Fundamentalistitaustaisena Currie edusti ennen kääntymystään premillenialistista dispensationalismia, joka korosti ylöstempausta ja kirjaimellista tuhatvuotista valtakuntaa. Currie selittää, kuinka Room. 11, Ap.t. 2 ja Matt. 16 saivat hänet hylkäämään premillenialismin ja hyväksymään katolisen amillenialismin. Äskettäin Currie on kirjoittanut uuden kirjan maailmanlopusta nimeltä What Jesus Really Said About the End of the World.

Hahn puolestaan oli reformoitu liittoteologi. Tutkiessaan liiton käsitettä hän huomasi, että vanha heprealainen liittokäsitys sopi paljon paremmin katoliseen kuin kalvinistiseen teologiaan. Liitto ei ole pelkkä sopimus vaan perheside. Hahnin koko tuotanto onkin oikeastaan katolista liittoteologiaa: liiton näkökulmasta hän selittää sovituksen, sakramentit, paaviuden, kirkko-opin jne. Lisää voi lukea mm. kirjoista A Father Who Keeps His Promises The Lamb’s Supper, Lord Have MercyHail Holy QueenSwear to God ja Reasons to Believe.


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: