Hyviä uutisia

Joseph Ratzingerin kirjan Truth and Tolerance toinen osa käsittelee ensimmäistä osaa suoremmin kirjan nimen enteilemiä aiheita eli totuutta ja suvaitsevaisuutta. Varsinaisia apologeettisia argumentteja kristinuskon totuuden puolesta Ratzinger ei kuitenkaan tarjoa - hän jopa ilmaisee mielipiteensä, että neoskolastinen yritys osoittaa Jumala-usko todeksi puhtaalla järkeilyllä (ns. preambula fidei) on epäonnistunut.

Ratzingerin strategia on pikemminkin sellainen, että hän esittelee ja analysoi erilaisia maailmankatsomuksia, teologioita tai ideologioita sekä niiden perusteita ja vaikutussuhteita - ja kritisoi sitten niitä nöyrästi mutta syvällisesti. Kun kyse on kristinuskosta, Ratzingerin omasta uskosta, hän ikään kuin asettaa sen lukijan eteen kaikessa johdonmukaisuudessaan niin, että lukija joutuu kysymään itseltään, eikö tämä ole totta.

Ratzinger esittelee mm. vapautuksen teologian ja sitä inspiroineen marxilaisuuden  sekä sen, kuinka tämän ns. tieteeseen perustuneen systeemin kaatuminen johti relativismiin - nyt ei enää ollut toivoa totuuden tuntemisesta, ehkäpä kaikki tiet ovat yhtä hyviä ja (subjektiivisesti) tosia. Ratzinger esittelee kahden kuuluisan pluralistin, Hickin ja Knitterin näkemykset sekä New Age -ajattelun kahtena erilaisena (rationalistisena ja antirationalistisena) reaktiona kaiken suhteellisuuteen.

Ratzinger kysyy, miksi perinteinen teologia on osoittautunut niin kyvyttömäksi uusien virtausten rinnalla. Hän nostaa esiin eksegetiikan ja filosofian: eksegetiikka tuntuu osoittaneen, ettei Jeesus pitänyt itseään inkarnoituneena Jumalana, ja Kantin filosofian jälkeen on mahdotonta ajatella, että pääsisimme käsiksi itse todellisuuteen aistihavaintojemme toiselle puolen.

Ratzinger kyseenalaistaa eksegetiikan löytöjen varmuuden - tutkijat kiistelevät asiasta kuin asiasta, myös Jeesuksen itsetietoisuudesta. Hän sanoo historialliskriittisen metodin olevan eduistaan huolimatta rajallinen, kun tutkitaan Raamattua - se voi kertoa vain menneestä - “Jeesus eilen”, muttei “Jeesus tänään ja iankaikkisesti”.

Ratzingerin mukaan teologian ja filosofian kriisit kulkevat käsi kädessä - järjen on vapauduttava positivismin kahleista: uskon ja järjen, teologian ja filosofian on ruokittava toisiaan. Aatehistorian valossa Ratzinger ihmettelee, että kristinusko ylipäänsä on voimissaan ja esittää, että se kerta kaikkiaan vastaa paremmin ihmisluontoa kuin kaikenlaiset postkantilaiset filosofiat.

Ratzingerin kirjoituksissa toistuu jatkuvasti ajatus siitä, kuinka kirkkoisät saavuttivat uskon ja järjen, teologian ja filosofian synteesin. Sivujen 144-156 esitys pelastushistoriasta, joka huipentuu universaaliin kristinuskoon, on Ratzingeria parhaimmillaan; se on erittäin suositeltavaa lukemista jokaiselle teologille (tiivistelmä vaikuttaa mahdottomalta - pitäisi kääntää koko teksti ja lisätä vielä kaikenlaisia kommentteja).

Jos kirkkoisien aika on Ratzingerille jonkinlainen ideaali, on nykyajan suurin ongelma edellä mainittu järjen kahliutuneisuus tai itsensä rajoittaminen. C. S. Lewisin Paholaisen kirjeopistoa  siteeraten Ratzinger huomauttaa, että nykyoppineet etsivät muinaisia tekstejä tutkiessaan vastauksia kaikkeen mahdolliseen paitsi kysymykseen tekstin totuudesta. Totuuskysymystä pidetään epätieteellisenä, mutta sitä ei voi päästä pakoon.

Ratzinger huomauttaa, että ilman totuutta ei loppujen lopuksi ole myöskään hyvää eikä pahaa, ei totuutta oikeasta eikä väärästä. Jumala, totuus ja hyvyys kulkevat käsi kädessä. Samoin vapaus on todellista vapautta vain silloin, kun otetaan huomioon totuus ihmisestä - ihmisten vapaudet ovat suhteessa toisiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että lakia tarvitaan todellisen vapauden suojelemiseksi.

Ratzinger palaa vielä kysymykseen uskonnoista ja pelastuksesta. Hän esittelee yleiseksi tulleen näkemyksen, jonka mukaan kaikki uskonnot ovat pelastusteitä ja kritisoi sitä huomauttamalla, että ensin pitäisi kysyä, mitä on pelastus, mikä on taivas. Taivas alkaa maan päällä ja vanhurskas elämä valmistaa ikuiseen elämään - uskonnot taas opettavat keskenään ristiriitaisia asioita ja saattavat vääristyneissä muodoissaan kehottaa moraalisesti vääränlaiseen toimintaan.

Ratzinger kiinnittää huomiota Paavalin opetukseen omastatunnosta (Room. 2:14-15), jonka kautta jokainen voi olla yhteydessä objektiiviseen totuuteen. Hän asettaa tätä vastaan modernin näkemyksen omastatunnosta subjektiivisuuden absolutisoijana.

Ratzinger huomauttaa, että Paavali ei sano pakanoiden olevan turvassa Jumalan tuomioistuimen edessä, jos he seuraavat omaa uskontoaan. Sen sijaan hän vetoaa omaantuntoon, johon tosi Jumala on jättänyt tiedon todellisesta hyvästä. Se, että kaikkina aikoina on ollut ja on “pakanapyhimyksiä”, johtuu siitä, että ihminen voi kuulla Jumalan äänen sydämessään, astua ulos subjektiivisuudestaan ja kääntyä kohti Jumalaa ja lähimmäistä.

Joseph Ratzingerin toinen kuuluisa ja erinomainen teologinen kirja on Truth and Tolerance (Ignatius Press 2004, alkup. Glaube-Wahrheit-Toleranz 2003), Totuus ja suvaitsevaisuus. Ratzingerin aiheena ovat kristinusko ja maailmanuskonnot, ja kirja on julkaistu vain vähän ennen paaviksi valitsemista. Aihe kuin aihe, Ratzinger tuntuu olevan teologisessa keskustelussa yksi merkittävimmistä nimistä. Tämä postaus käsittelee kirjan ensimmäistä osaa.

Kuten kirjan nimi enteilee, Ratzinger haluaa vastata kysymykseen siitä, onko kristinusko suvaitsematon esittäessään itsestään eksklusiivisia totuusväitteitä kuten että pelastus tulee ainoastaan Jeesuksen kautta (ks. Ap.t. 4:12). Paljon suvaitsevaisemmalta tuntuu esimerkiksi uushindulainen opetus kaikkien uskontojen yhtäläisestä totuudesta ja kyvystä johtaa ihminen mystiseen kokemukseen.

Ratzinger mainitseekin, että sekulaarirelativistien lisäksi hindulaisetkin kritisoivat ankarasti Uskonopin kongregaation vuonna 2000 julkaisemaa Dominus Jesus -asiakirjaa Kristuksen ja kirkon universaalista pelastustehtävästä.

Syytteeseen suvaitsemattomuudesta ja ylimielisyydestä Ratzinger vastaa esittämällä kysymyksen totuudesta: mutta entä jos se on totta? Voiko ja saako totuudesta enää puhua? Ylimielisyysargumenttihan toimii toiseenkin suuntaan: uushindulainen korottaa hengellisen kokemuksen absoluutiksi ja relativisoi kaiken muun.

Vaikka Ratzinger puolustaa kristinuskon eksklusiivisuutta yllä mainitussa mielessä, hän ei edusta soteriologista eksklusivismia eli näkemystä, jonka mukaan vain katolilaiset tai kristityt voisivat pelastua.

Itse asiassa hän sanoo (hieman hämmästyttävästi), ettei kukaan taida nykyään kannattaa tiukkaa eksklusivismia ja että vaihtoehdoiksi jäävät inklusivismi ja pluralismi. Hän kuitenkin kritisoi uskontoteologian supistamista pelastuskysymykseen ja peräänkuuluttaa kunnioitusta Jumalan mysteeriä kohtaan: onko meidän välttämättä luotava teoria siitä, miten Jumala voi pelastaa ei-kristittyjä?

Uskonto ja kulttuuri

Ratzinger huomauttaa terävästi, ettei sellaista asiaa olekaan kuin usko ilman kulttuuria (usko synnyttää kulttuuria ohjaamalla elintapoja) ja että nykyistä maallistunutta läntistä sivilisaatiota lukuun ottamatta aina ja kaikkialla uskonto on ollut olennainen osa kulttuuria. Tästä kuitenkin nousee missiologinen ongelma: voiko kulttuuri vaihtaa uskontoa menettämättä samalla omaa olemustaan?

Tehtävä olisi mahdoton, jos kristinusko olisi muille uskonnoille ja kulttuureille kokonaan vieras. Jos taas kulttuureita yhdistää yhteinen ihmisluonto, ja jos kristinusko on totuus ihmisestä, kulttuurien ja kristinuskon välillä on sisäinen linkki, jonka ansiosta kulttuurit voivat todella tulla omaksi itsekseen Kristuksessa. Kristinuskon on suhtauduttava aiempaa positiivisemmin muihin uskontoihin, kun taas niiden on tultava näkemään oma Kristukseen suuntaava luonteensa.

Ratzinger vastustaa termiä “inkulturaatio”, aivan kuin kulttuurisesti neutraali usko asetettaisiin uskonnollisesti neutraaliin kulttuuriin - pikemminkin pitäisi puhua interkulturaalisuudesta tai kulttuurien kohtaamisesta. Kulttuurit ovat avoimia muutoksille ja puhdistumiselle, kohtaamalla toisiaan ne voivat kehittyä. Kohtaamalla kristinuskon ne voivat kokea “pääsiäisen”. Sen sijaan kohtaamalla valistuneen ja teknologistuneen läntisen kulttuurin (joka on erottanut uskon puhtaasti sisäiseksi ja kulttuurin puhtaasti ulkoiseksi asiaksi) niille käy päinvastoin.

Esimerkiksi Ratzinger ottaa voodoon. Hän sanoo sen olleen syvimmiltään pääsiäismysteerin ennakointia, siihen kuului sakramentaalisia elementtejä kuten initiaatio ihmisyyteen, kahden sukupuolen avioliitto, syntien anteeksianto.

Nämä myyttiset muodot kaipaisivat kuitenkin rationaalista keskusta (Logos), jota voodoo ei itse voi tarjota - se kurottaa historiasta tuntemattomaan. Kun voodoo kohtaa teknologiasivilisaation, nämä elementit katoavat ja jäljelle jää vain magia, joka muodostaa toisen, irrationaalisen maailman valistuneen rationaalisen maailman rinnalle.

Tämä johtaa todelliseen pakanallistumiseen, jossa ihminen on erossa Jumalasta ja tuhoaa sekä itsensä että maailman. Ratzinger antaa ymmärtää, että Kristuksen muovaamana voodoolle olisi voinut käydä päinvastoin: Kristus olisi antanut todellisen historiallisen kiintopisteen ja voimanlähteen myyteille kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä intitiaatio- ja avioitumisriiteille, kun taas maagiset henkivoimat olisivat saaneet tehdä tilaa voimakkaammalle ja ihmistä rakentavalle Hengelle.

Kristillinen imperialismi ja uskontojenvälinen rukous

Ratzinger kohtaa seuraavaksi syytteen siitä, että kristinusko ja sen lähetystyö on koko maailman eurooppalaistamista, tietynlaista hengellistä imperialismia. Sitä se olisi, jos kaikki uskonnot olisivat tasa-arvoisia (tähän väliin muistutus atsteekkiuskonnosta ihmisuhreineen) ja yhtä tosia, mutta jos kristinusko kantaa mukanaan Totuutta, sen vieminen jokaiselle ihmiselle ja kaikkiin kulttuureihin on suorastaan velvollisuus. Totuuskysymystä Ratzinger käsittelee kirjan toisessa osassa (siitä lisää sarjan toisessa postauksessa).

Ensin on kuitenkin huomioitava, ettei kristinusko ole eurooppalainen uskonto, sehän tuli Lähi-idästä ja levisi Euroopan lisäksi alusta asti Afrikkaan ja Aasiaan. Vaikka Euroopasta tuli vuosisatojen saatossa kristinuskon keskus, ei Eurooppakaan ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan sen sisällä syntyi useita erilaisia kristillisiä kulttuureja: kreikkalainen ja latinalainen, sitten slaavilainen jne.

Kuuluisaan ja suosittuun väitteeseen kristinuskon hellenisoitumisesta (eli Raamatun uskon muuttumisesta aivan toisenlaiseksi, kun kirkko kohtasi kreikkalaisen filosofian) Ratzinger vastaa huomauttamalla, ettei Raamatun uskon ja hellenismin kohtaaminen tapahtunut vasta Nikeassa vaan jo Raamatun itsensä aikana. Homoousios merkitsi Ratzingerin mukaan Raamatun uskon realismin vahvistamista mytologisia tulkintoja vastaan (Jeesus ei ole vain joku symbolinen Jumalan poika kuten monet taruhahmot, hän on todella yhtä Isä Jumalan kanssa).

Kirjan ensimmäisen osan lopuksi Ratzinger käsittelee uskontojenvälisen rukouksen mahdollisuutta. Hän erottelee moniuskontoisen rukouksen ja uskontojenvälisen rukouksen. Moniuskontoisen rukouksen kuuluisin esimerkki on Assisissa muutamaan otteeseen paavin johdolla järjestetty rukoustapaaminen maailmanrauhan puolesta. Sinne kokoontuivat eri uskontojen edustajat rukoilemaan, mutta kuitenkin jokainen eri paikassa omalla tavallaan.

Ratzinger sanoo moniuskontoisen rukouksen olevan mahdollista, kunhan se ei ole jumalanpalveluksen tavallinen muoto ja kunhan sen yhteyteen liitetään sopivat selitykset siitä, mitä ollaan ja mitä ei olla tekemässä. Sen sijaan uskontojenvälisen rukouksen mahdollisuutta (eri uskontojen edustajat rukoilevat yhdessä) hän epäilee.

Ainakin tulisi olla selvillä siitä, mitä Jumalaa rukoillaan (persoonatonta Jumalaa on turha rukoilla, kun hän ei voi kuulla eikä vastata rukouksiin) - ensimmäinen käsky on totta, erityisesti tällaisessa asiayhteydessä. Samoin tulisi varmistaa, ettei tapaus antaisi mahdollisuutta relativistisille tulkinnoille - jos rukous hämärtäisi Kristuksen, kaikkien pelastajan merkitystä, se ikään kuin osoittaisi väärään suuntaan Jumalan pelastushistorian tiellä.