Eilen ei tullut postausta, koska olen Puolassa lomalla. Palaan bloggailuun elokuun toisella viikolla. Nauttikaapa suvesta!
Arkisto kohteelle heinäkuu 2012
Lomalla
heinäkuu 17, 2012Luonnonlaista ja kristillisestä etiikasta
heinäkuu 9, 2012Sain luettua Tapio Puolimatkan kääntämän ja johdannollaan varustaman Jay Budziszewskin kirjan Tätä emme voi olla tietämättä (Uusi tie 2011). Kirja sisältää muutaman hyvän pointin, mutta yleisesti ottaen se ei vakuuta; ainakaan minusta se ei tehnyt luonnonlaki-intoilijaa.
Budziszewskin kirjasta saa vaikutelman lähinnä jaarittelusta, sen argumentaatio ei ole ytimekästä eikä kirjan struktuuri tunnu kovin pitkälle mietityltä. Lisäksi suomenkielinen käännös on jättänyt tekstiin anglismeja ja epäjohdonmukaisuuksia (esim. johdannossa Puolimatka puhuu luonnonlaista, myöhemmin luonnonoikeudesta).
Pääpointti ja pari hyvää pointtia
Nähdäkseni Budziszewskin kirjan pääpointti on ok: hän haluaa puolustaa joidenkin objektiivisten moraalitotuuksien olemassaoloa ja ihmisen luontaista tietoa niistä sekä kiinnittää huomiota itsepetoksen mahdollisuuteen ja todellisuuteen. Hän vastaa myös hyvin joihinkin tavallisiin luonnonlakiteoriaa kritisoiviin vastaväitteisiin. Dialogin muotoon kirjoitettu 6. luku “Joitakin vastaväitteitä” onkin ehkä keveintä ja mukavinta luettavaa koko kirjassa.
Budziszewskin ehkä hyödyllisin pointti on se, että jotkin moraaliperiaatteet ovat kaikille yhteisiä, mutta niiden sovellus ei välttämättä ole itsestään selvää. “Monet ihmiset eivät usko moraaliseen luonnonlakiin, koska he sekoittavat sen johonkin inhoamaansa teoriaan luonnollisesta laista.” (s. 55)
Toinen tärkeä ajatus löytyy sivulta 57: “Tieto moraalilaista ei ole ‘synnynnäinen’, sillä emme synny siitä tietoisina - vaikka niin pian kuin lapsi pystyy ymmärtämään, mitä sanoilla ‘murha’ ja ‘väärin’ tarkoitetaan, hän pystyy ymmärtämään, että murha itse asiassa on väärin.”
Tämä auttaa ymmärtämään, että “luonnollinen” tai “luontainen” moraalitaju ei tarkoita synnynnäistä tajua vaan sitä, että ihminen tajuaa asian luonnostaan heti, kun hän pystyy sen käsittämään. Näin ollen esimerkiksi susien kasvattamien lasten eläimellisyys ei kumoa luonnollista moraalitajua.
Ongelmia ja kysymyksiä
Vaikka vaikuttaa ilmeiseltä, että ihminen tietää luonnostaan joidenkin asioiden olevan todella oikein ja toisten todella väärin (ja siksi moraaliväittelyssä voi vedota omantunnon todistukseen ja järkisyihin), koko etiikan - ja varsinkin kristillisen etiikan - perustaminen luonnolliseen moraalilakiin on monin tavoin ongelmallista.
Perustavanlaatuisin ongelma on se, että hyvin yleisluontoisten periaatteiden (kuten “hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä”) lisäksi on mahdotonta muotoilla mitään yleispätevää listaa hyvistä ja pahoista teoista: mikä on tämän väitetyn luonnonlain sisältö? Perinteisesti kristilliset luonnonlain teoreetikot vastaavat, että kymmenen käskyä tiivistävät luonnonlain sisällön.
Tämä ei ratko ongelmia vaan lisää niitä. Onko sapatin pyhittäminen osa luonnonlakia? Entä se, että ei saa tehdä jumalakuvia? Ovatko huumeiden käyttö, kiroaminen ja sukupuolen vaihtaminen luonnonlain mukaista toimintaa, kun 10 käskyä eivät niitä kiellä? Tästä alkaa loputon hiustenhalkominen ja tulkintakierre: 10 käskyssä on aikaan sidottu osa ja ikuinen osa, ne ovat periaatteita, jotka viittaavat laajempiin moraalinormeihin tai hyveisiin, jne.
Näin luonnonlaista saadaan kaikenlaisia teorioita, mutta 10 käskyn sanamuotoon tai “kaikkien sydämiin kirjoitettuun” lakiin on vaikea uskottavasti vedota. 10 käskyä on paras nähdä pelastushistoriallisessa kontekstissaan Israelille annettuna liiton lakina, ei minään ihmiskunnalle vahvistettuna luonnonlain tiivistelmänä.
Lienee parasta olla sekoittamatta ilmoitettua moraalia keskusteluun, kun puhutaan luonnollisen järjen tuntemasta moraalista. Ainakaan lähtökohtaisesti - jälkikäteen voidaan kyllä katsoa, kuinka laajalti luonnollinen ja ilmoitettu moraali sopivat yhteen. (Onhan selvää, että 10 käskyssä on joitain hyvin yleisluontoisia periaatteita.)
Jos edellinen koskee yleismaailmallista moraalia, on luonnollisen lain ottaminen lähtökohdaksi vielä ongelmallisempaa, kun puhutaan kristityn etiikasta. Miksi kristitty kristittynä tukeutuisi luonnolliseen moraalilakiin? Klassinen Paavalin kohta luonnonlaista koskee Tooran peruspointin tajuavia ei-kristittyjä ja sijoittuu kontekstiin, jossa Paavali on vasta etenemässä argumentissaan kohti evankeliumia ja sen tuomaa uutta elämää.
Sen sijaan lähes koko Paavalin moraalinen opetus kaikissa hänen kristillisille seurakunnille osoittamissa kirjeissään perustuu Kristus-tapahtumaan, ristiin, ylösnousemukseen, Hengen vuodatukseen, Jumalan rakkauteen, kasteeseen, kristityn korkeaan kutsumukseen, Jumalan lapseuteen, ei sen enempää ilmoitettuun lakiin kuin luonnolliseen lakiinkaan. Apostolinen etiikka on nimenomaan kristillistä etiikkaa.
“Olkoon teillä Kristuksen mieli…” “Eläkää kutsunne arvoisesti…” “Ettekö tiedä, että olette kuolleet synnille ja elätte uutta elämää…” “Uudistukaa mieleltänne…” “Ajatelkaa sitä, mikä on ylhäällä…” “Rukoilkaa lakkaamatta, iloitkaa aina, kiittäkää kaikesta…” Tällaista on kristillinen etiikka.
Muutamia yleisiä sekaannuksia
Jotkut luterilaiset menevät luonnonlakietiikassa vielä katolista skolastista traditiota pidemmälle ja kieltävät kokonaan minkäänlaisen erityisen kristillisen etiikan olemassaolon (näin esim. Heinimäki ja Jolkkonen muuten mainiossa kirjassa Luterilaisuuden ABC).
Tässä yhteydessä vastakkaista näkemystä karrikoidaan usein jotenkin niin, että uskon mukana Jumala antaisi ihmiselle jonkinlaisen erityisen moraalisen tiedon (gnosis) tai että Jumala olisi antanut Raamatun kristitylle lakikirjaksi. Yleensä vastakohtana esitetään kylläkin katolisuuden sijaan kalvinismi.
Nähdäkseni kristillisessä etiikassa ei ole kyse mistään moraalitietoruiskeesta, vaan siitä, että Kristus edustaa jotain paljon korkeampaa kuin mihin puhdas luonnollinen moraalitaju (tai mitä siitä on langenneessa tilassamme jäljellä) meitä kutsuu. Uskova voi olla tajuamatta kristillistä etiikkaa, ja juuri siksi häntä pitää siihen kehottaa (ks. Paavali).
Kristuksen nöyryys, laupeus, rakkaus ja kuuliaisuus ristille asti antavat esimerkin. Lisäksi sakramentaalisen elämän kulmakivet, kaste ja eukaristia, yhdistävät meidät tähän Kristukseen sekä kutsuvat ja varustavat meidät vastaavanlaiseen elämään. Saarnan on tarkoitus pukea tämä kaikki sanoiksi ja kehottaa seurakuntalaisia toteuttamaan kristillistä kutsuaan olla valona ja suolana maailmassa.
Kuten tähän asti toivottavasti on jo käynyt selväksi, kristillinen etiikka ei tarkoita sitä, että Raamatusta tehdään lakikirja eikä muutenkaan sitä, että on olemassa jokin tarkasti määritelty ilmoitettu moraalikoodisto. Vielä kerran: Paavali ei perustele eettisiä imperatiivejaan yleensä sen paremmin Raamatulla kuin luonnonlaillakaan (joskus harvoin kylläkin - sopivassa kristillisen vapauden hengessä), vaan Kristus-tapahtuman seurauksilla.
Kristinuskoa ei syyttä kutsuttu aluksi nimellä “tie”. Johanneksen evankeliumissa Jeesus itse on totuuden lisäksi “tie” ja “elämä”. Hän antaa uuden rakkauden käskyn, joka perustuu hänen omaan esimerkkiinsä: “niin kuin minä olen rakastanut teitä”. Evankeliumeista tiedämme, kuinka hän rakasti omiaan “loppuun asti”. Risti kääntää luonnollisen moraalin päälaelleen. Vainotuista tulee autuaita, vihollisista tulee rakkauden ja anteeksiannon kohteita.
Se mikä pätee vanhurskauttamisoppiin, pätee myös kristilliseen etiikkaan: “Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet kristillistä etiikkaa ei ole, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (vrt. Gal. 2:21)
Heikki Räisäsen haaste, osa 6
heinäkuu 2, 2012Kirjoitettuani tämän artikkelisarjan viisi ensimmäistä osaa lähetin ne Heikki Räisäselle itselleen luettavaksi ja kommentoitavaksi. Ajattelin, että olin saattanut esittää hänestä väitteitä, joita hän ei itse allekirjoittaisi. Räisänen otti tekstini ystävällisesti vastaan ja heitti “lonkalta” kommentteja (myös itse asia-argumenteista), joita tässä viimeisessä postauksessa julkaisen (Räisäsen luvalla) ikään kuin jälkipyykkinä (Räisäsen kommentit kursiivilla).
Räisäsen itseymmärrys
Artikkelisarjassani en oikein tiennyt, kuinka kuvailisin Räisäsen maailmankuvaa, ja joskus käytin siksi epäselvää termiä ateistis/agnostis/relativistinen samalla laajentaakseni kohdetta. Räisäsen omin sanoin puhe minusta ateistina on ulkopuolisten kielenkäyttöä, josta itse olen sanoutunut irti; se että tietynlainen ”historiaa ohjaava” ja ”säät ja ilmat säätävä” Jumala on ”kuollut”, jättää oven auki muunlaisille jumalakuville – ja jos Jumala on ”ultimate concern” tms., ateismi tuee määritelmän perusteella lähes mahdottomaksi.
Tämä on mielestäni hyvin sanottu ja tarjoaa varmasti mielenkiintoisen vaihtoehdon niille, jotka kamppailevat Jumala-uskon kanssa (ehkei ateismi olekaan ainoa vaihtoehto). Teologisesti tässä tulee mieleen Sammeli Juntusen kirja Horjuuko kirkon kivijalka, joka kritisoi ns. jumalakuvateologiaa. Yhdyn Juntusen kritiikkiin siitä, että kristinusko ei voi tyytyä vain jumalakuviin vaan itse Jumalaan, joka tuli Kristuksessa lihaksi ja jonka Henki vaikuttaa kirkossa.
Mitä Räisäsen teologisiin vaikutteisiin tulee, mainitsemani saksalainen liberaaliteologia oli liian suppea luonnehdinta.
Itse kyllä katson olevani toisella jalalla keskieurooppalaisessa (ja skandinaavisessa), toisella anglosaksisessa maailmassa. Ne joilta olen eniten saanut, tulevat jälkimmäisestä (Sanders, Stendahl, Sandy Wedderburn, James Barr, Chris Tuckett, Chris Rowland, Paula Fredriksen, Steve Wilson, John Barclay, Leslie Houlden, Dennis Nineham, Maurice Wiles, Maurice Casey, systemaatikoista John Hick, Don Cupitt jne.). Viimeisten 30 vuoden työni ovat mielestäni myös saaneet paremman vastaanoton angloamer. maailmassa kuin Saksassa.
Ehkä olisi osuvampaa sanoa, että Räisäsen juuret ovat vahvasti nimenomaan historiallis-kriittistä metodia edustavassa teologiassa. Tämän metodin juuret palautuvat kuitenkin Saksaan, ja Räisäsen pikemminkin modernit kuin postmodernit näkemykset (totuutta ja objektiivisuutta on tieteen alalla, muttei uskonnon) viittaavat juuri “vanhaan” saksalaisuuteen. Timo Eskolalla on valmisteilla kirja Räisäsen hermeneutiikasta, joka sivuaa myös postmodernistien Räisästä kohtaan esittämää kritiikkiä.
Omasta vaikutuksestaan suomalaiseen teologiaan Räisänen ei tee numeroa, se on paljon vähäisempää kuin voisi luulla; olen ollut lähes 2/3 ajasta virkavapaana perusvirastani; esim. Lars A[ejmelaeus] on vaikuttanut paljon enemmän. Hän ei myöskään pidä Raamatun virheettömyys-/sanainspiraatio-opin kumoamista minään päätyönä: Sivutuotetta!
Luterilaisuuden poimimista ja piikittelyä Räisänen ei sanoisi “luopumuksen puolustukseksi”, luterilaisessa kontekstissa vain on luonnollista peilata tutkimusta nimenomaan luterilaiseen näkemykseen. Hän ei myöskään katso työllänsä suosivan ateisteja ja liberaaleja konservatiivien kustannuksella: Eikö konservatiivi voi kehitellä luovia tulkintoja?
Itse en kriitikot ja aseet mainitessani tarkoittanut “tässäpä teille aseita, olkaa hyvät”, vaan “apologeettisesti” suunnilleen “hyvät kristityt, kriitikot voivat saada tästä aseita, mutta asialla on toinenkin puoli”. Olen myös saanut palautetta, josta selkeästi ilmenee, että moninaisuudesta puhumisen voi myös “konservatiivi” kokea rakentavaksi (sic) ja vapauttavaksi.
Räisänen ei myöskään katso ristiriitaisuuden dokumentoimista pääasiaksi: Tarkoitus ei ole dokumentoida ristiriitaisuus, vaan piirtää kokonaiskuvaa. Se, että siihen sisältyy ristiriitaisuuksia, johtuu asian luonteesta. :-) Näiden muotoseikkoja koskevien kommenttien lisäksi sain Räisäseltä hyvin mielenkiintoisia kommentteja itse dialogin sisällöstä, ja niihin siirrymme seuraavaksi.
Apostolit, ajoitus ja asenne
Räisänen vahvisti analyysini hänen näkemyksestään kristinuskon varhaisista ajoista. Apostoleista hän toteaa: Valitan, mutta usvaanhan he nimenomaan katoavat. Osassa 4 hahmottelemani (Räisäsen töistä syntyvä) mielikuva 1. vuosisadan tilanteesta on sikäli oikea, että jos katsotaan vain lähteitä (eikä myöhäisempää traditiota lähteiden synnystä), niin tällaisia aukkojahan siihen jää…
Pietarikin katoaa lähteistä apostolikokouksen jälkeen, mitä nyt 1 Piet esiintyy hänen nimissään. Johanneksesta on oma traditionsa, mutta niiden yhteys Joh-evankeliumiin on vähintäänkin ongelmallinen. Muista ei oikeasti tiedetä mitään, paitsi Jaakobista joka kuoli varhain. (Ellei usko, että Tuomaalla on tekemistä Tuom-ev:n kanssa.) Missään tapauksessa tämä ”häivyttäminen” ei ole minun tekosiani, vaan tutkijoiden yleinen tapa lukea lähteitä.
Tämä vahvistaa vainuni siitä, että johdanto-opillisilla näkökulmilla on tässä yllättävänkin ratkaiseva asema. Räisänen katsoo, että kritiikkisi – tai seuraamiesi auktoriteettien kritiikki – suuntautuu kaikkea itse ”normaalina” pitämääni tutkimusta vastaan, ei yksin minua. Kyse on siitä, mitä ”normaalista” johdanto-opista seuraa UT:n teologialle/varh. krist. uskonkäsitysten tulkinnalle.
Vastauksena totesin ja totean, ettei Räisäsen “normaali” ehkä olekaan enää ainoa normi - angloamerikkalaisen evankelikaalisuuden tuottamien tutkijoiden piireissä ja katolisessa maailmassa vaikuttaa yleisesti optimistisempi johdanto-oppi kuin minkä Räisänen olettaa “normaaliksi”. Räisänen myönsikin vastausmailissaan, että “standardi”-eksegeesistä puhuminen on tietty riskaabelia tai antaa liian yksioikoisen mielikuvan ja että debattia toki käydään yli kaikkien rajojen.
Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että johdanto-opillisten kysymysten tutkiminen voisi olla yksi hyvinkin tärkeä prioriteetti tulevissa postauksissa. Otetaanko Uuteen testamenttiin lähtökohtaisesti epäilevä vai luottavaisempi asenne? Ovatko UT:n kirjoitukset pääasiassa aitoja vai väärennöksiä? Kertovatko ne todella sen ajan tapahtumista, joista ne väittävät kertovan? Ja tähän tiiviisti liittyen: ovatko toisen vuosisadan todistajien antamat tiedot luotettavia?
Räisänen huomautti englanninkielisen version olevan muutamassa kritisoimassani kohdassa tarkempi: Rise-kirjassa sanon Irenaeuksesta vähän tarkemmin, että Aasiassa kasvaneena hän kuului Paavalin kirkkojen traditioon ja tunsi myös Johannes-piirin tradition (s. 75). Eli ihan ilmaan en häntä jätä. Ja mitä neitseestäsyntymisestä tietämättömiin sukupolviin tulee: Totta: ”pari sukupolvea” olisi tarkempi ilmaus (jota Rise käyttää!) Lisäksi kriittiseltä vaikuttaa myös sukupolven määritelmä: minä olen aina ajatellut n. 30 vuotta!
Lopuksi
Loppupäätelmääni siitä, ettei Räisäsen johtopäätös yhden raamattuteologian puutteesta “tarkoita sitä, että ei ole eikä voi olla yhtä uskonnollista (ja vieläpä kristillistä) totuutta”, Räisänen vastasi OK sillä tarkennuksella, että se löytyy joko Raamatusta valitsemalla tai sitten kokonaan Raamatun ulkopuolelta. Kirjeenvaihtomme perusteella tämä joko-tai ei ole eksklusiivinen (niin etteikö totuutta voisi olla sekä Raamatussa että sen ulkopuolella).
En ehkä itse käyttäisi valitsemisterminologiaa, sillä se luo mielikuvan mielivaltaisuudesta. Sen sijaan historiallista ja kriittistä ajattelua sekä lähteiden tarkastelua ja työtä niiden oikeanlaiseen keskinäiseen suhteeseen asettamiseksi tarvitaan.
Totuus Jeesuksen persoonassa löytyy sekä Raamatusta että sen ulkopuolelta, Isän oikealta puolelta, ja vieläpä kirkon viettämästä eukaristiasta. Jeesuksen ja hänen Henkensä teot ja niiden paljastamat totuuden säteet sen sijaan täyttävät maailman, eikä yksi ihmiselämä riitä alkuunkaan niihin syventymiseksi. Muun muassa tämän takia ikuisen elämän toivoa ei kannata heittää vanhentuneiden teologioiden romukoppaan.
Viimeisimmät kommentit