Tässä postauksessa referoin tärkeimpiä argumentteja kirjasta Why You Can Disagree and Remain a Faithful Catholic (Crossroad 1996). Sen on kirjoittanut benediktiinimunkki Philip Kaufman, ja se käsittelee aiheita, joista amerikkalaiset katolilaiset ovat usein Rooman virallisen linjan kanssa eri mieltä: ehkäisy, avioero, abortti ja auktoriteetti.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun esittelen tällä blogilla eksplisiittisen dissidenttistä materiaalia. Itse asiassa en ollut aiemmin lukenutkaan dissidenttikatolista kirjallisuutta. Tässä postauksessa esitetyt argumentit eivät tarkoita, että itse kannattaisin ehkäisyä, avioeroa tai aborttia. Kysymys on pikemminkin oppien sitovuuden arvosta ja niiden yksityiskohtien dogmaattisista perusteluista.
Erehtymätön ja ei-erehtymätön
Kirjan pääväite on, että Rooma on viime aikoina esittänyt joidenkin uskon ja moraalin kysymysten olevan lopullisia, vaikka niitä ei faktisesti ole lopullisesti ratkaistu. Toisin sanoen kirkko tuntuu esittävän erehtymättömänä sellaisenkin opetuksen, jota ei ole koskaan erehtymättömäksi määritelty (esipuhe, xi).
Toinen pääperiaate on se, että totuuden etsiminen ja kuuliaisuus sille on suurempi velvollisuus kuin auktoriteetin totteleminen. Tähän moni katolilainen haluaisi tietysti vastata, että auktoriteetti opettaa totuutta, joten näiden välillä ei ole ristiriitaa. Tämä pätee kuitenkin vain siinä tapauksessa, ettei kirkon auktoritatiivinen opetusvirka ole koskaan opettanut väärin. (s. 21, 46)
Kaufman siteeraa arvostettua katolista teologia Karl Rahneria tueksi väitteelleen, että paavillinen opetusvirka on erehtynyt useasti aivan meidän päiviimme saakka (s. 42). Esimerkkeinä Kaufman siteeraa paavien opetusta orjuuden sallittavuudesta aina moderneihin aikoihin asti. Johannes Paavali II oli ensimmäinen paavi, joka nimeltä tuomitsi orjuuden itsessään pahana. (s. 46-48)
Toinen esimerkki on nautinnon synnillisyys aviollisessa yhdynnässä. Kirkkoisät halusivat edustaa stooalaisiakin korkeampaa moraalia ja kieltää siksi kaiken seksuaalisen halun ja nautinnon. Yhdyntä oli sallittua vain lasten siittämiseksi. Nautinnon sekoittaminen aktiin oli synti, opetti paavi Gregorius Suuri (s. 75).
Muita esimerkkejä ovat uskonnonvapaus, raamatuntulkinta (luominen, evoluutio jne) ja Galileo. Kaufman kritisoi myös oppia konsiilien sekä tavallisen ja universaalin opetusviran erehtymättömyydestä. Sesboüé’n tavoin Kaufman kritisoi myös Roomaa autenttisen opetusviran käyttämisestä tavallisen ja universaalin opetusviran sisällön määrittämiseksi. (s. 28-40)
Ehkäisy
Eniten tilaa Kaufman omistaa kysymykselle ehkäisystä. Neljä piispaa (mukaan lukien patriarkka idästä) otti asian esille Vatikaanin II konsiilissa ja vaati muutosta kirkon oppiin, joka aiheutti suuria pastoraalisia ongelmia, kun monet perheet ajautuivat kirkon sakramenttiyhteyden ulkopuolelle sekä omantunnon ja opetusviran väliseen ristiriitaan. (s. 54-57)
Ehkäisylinjaan muutosta vaatineet piispat saivat konsiilin isien enemmistöltä raikuvat aplodit. Paavi Paavali VI kuitenkin ilmoitti pian, että ehkäisykysymystä ei enää käsiteltäisi konsiilissa, sillä asiaa tutkimaan on kutsuttu komissio (alun perin Johannes XXIII kutsui komission, mutta ehti kuolla ennen sen tapaamista). (s. 8)
Komissiossa oli alun perin vähän ihmisiä, ja ehkäisykriittiset olivat vähemmistössä. Tarkan teologisen ja käytännöllisen tutkinnan jälkeen enemmistö oli kuitenkin kääntynyt kannattamaan muutosta. Paavi Paavali VI lisäsi komissioon välillä eri alojen eksperttejä, ja lopulta myös 15 kadrinaalia ja piispaa, joista useampi vastusti kuin kannatti muutosta. Keskustelujen jälkeen kuitenkin enää 3 vastusti muutosta. (s. 68)
Vastustajien ainoa argumentti oli vanhan opetuksen jatkuvuus ja opetusviran uskottavuus, sillä Pius XI ja XII olivat opettaneet ehkäisyn moraalittomuutta. Muutoksen puoltajien ja Kaufmanin mukaan taas opin muuttamatta jättäminen vie magisteriumilta enemmän uskottavuutta kuin sen muuttaminen. Sitä paitsi oppia oli jo muutettu, kun luonnolliset menetelmät oli sallittu, ja jatkuvan opin muuttumisesta oli jo runsaasti muitakin esimerkkejä. (s. 60, 102)
Lopulta komissio toimitti raportin paavi Paavali VI:lle, joka otti kantaa opetuksen muuttamisen puolesta. Kolme toista mieltä olevaa korkea-arvoista kardinaalia ja piispaa kuitenkin aloittivat oman kampanjansa ja toimittivat paaville toisenlaisia dokumentteja. Paavi luki raporttia odottaessaan Karol Wojtylan, tulevan paavi Johannes Paavali II:n, kirjaa Rakkaus ja vastuu.
Lopulta paavi Paavali VI vastasi vuonna 1968 ensyklikallaan Humanae Vitae. Siinä hän tuomitsi keinotekoisen ehkäisyn itsessään pahana siinä määrin, että mikään tilanne tai syy ei voi sitä oikeuttaa. Paavi ei perustanut argumenttiaan Raamattuun, vaan ajatukseen luonnonlaista, joka Kaufmanin mukaan periytyy stoalaisuudesta. Paavi esitti argumenttinsa ikään kuin faktana, mutta itse asiassa “luonto” opettaa päinvastaista: mitä korkeammalla evoluutiossa ollaan, sitä vähemmän yhdyntä liittyy suvunjatkamiseen (s. 86-87).
Paavi toimi Vatikaanin II konsiilin suuntaa, piispoja, teologeja ja kirkon konsensusta vastaan. Esimerkiksi 73 % amerikkalaisista katolilaisista uskoi vuoden 1993 kyselyssä, että voi olla hyvä katolilainen, vaikkei tottelisikaan kirkon opetusta ehkäisystä. (s. 6) 76.5% amerikkalaisista katolisist naisista käyttää ehkäisyä, 96% näistä keinotekoista sellaista. Vain 29% amerikkalaisista papeista pitää keinotekoista ehkäisyä moraalittomana. (s. 51-52)
Opetusta ei otettu kirkossa maailmanlaajuisesti vastaan: piispankonferenssit ympäri maailmaa, mukaan lukien Pohjoismaiden piispainkokous, laativat vastauksia ja tulkintoja, jotka lievensivät opetusta ja tekivät uskollisen katolilaisen omastatunnosta lopullisen tuomarin. (s. 92-96)
Piispainsynodissa vuonna 1980 piispat yrittivät jälleen tuoda ehkäisyopetuksen debatoitavaksi ja uudelleen harkittavaksi. Paavi Johannes Paavali II kuitenkin torjui tällaiset yritykset ja kehotti sen sijaan teologeja selittämään paremmin opin raamatulliset perusteet sekä piispoja hankkimaan opetusviran mukaan opettavia pappeja. (s. 99-102)
Avioero ja uudelleennaiminen
Virallisen opin mukaan kahden kastetun välinen täytäntöön pantu avioliitto on purkamaton, minkä vuoksi uudelleennaiminen ei ole mahdollista niin kauan, kun toinen osapuoli on elossa. Tätä perustellaan Jeesuksen opetuksella ja kirkon ainaisella traditiolla. Kaufman argumentoi, ettei Jeesuksen opetus ole selvä eikä traditiokaan ole yhtenäinen.
Jeesuksen sanojen tulkinnassa tulee vastaan ongelma, sillä Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan versiot eroavat toisistaan. Luukkaalta puuttuu suuri osa Mt:n ja Mk:n materiaalista, Matteuksella mukana on kuuluisa poikkeuslause. Jeesuksen sanotaan vetoavan Aadamiin ja Eevaan, jolloin oppi ei koskisi vain sakramentaalisia avioliittoja vaan kaikkia luomisjärjestyksen perusteella. Miten silloin oikeutetaan Paavalin etuoikeus? (s. 112)
Toinen tulkintakysymys koskee sanoja “sitä älköön ihminen erottako”. Jeesus ei sano, etteikö liittoa voisi rikkoa, vaan ainoastaan, ettei sitä saa rikkoa. Miehen ja naisen välille muodostuu kyllä liitto, mutta se on herkkä ja särkyväinen, joten sitä pitää vaalia. (s. 113)
Mitä traditioon tulee, Jeesuksen opetuksen soveltaminen käytäntöön alkoi jo apostolien ajoilta, kun Paavali salli ensimmäisen poikkeuksen sääntöön: jos pakana kääntyy eikä hänen puolisonsa suostu jatkamaan liittoa, kastettu ei ole sidottu aiempaan liittoon. (1. Kor. 7:12-15, s. 117)
Tertullianus kielsi kerran uudelleennaimisen jopa leskeltä, toisen kerran salli sen (kunhan ei pakanan kanssa), kolmannen kerran hän kielsi Jeesuksen kiellon absoluuttisuuden, mutta myöhemmin hän taas kielsi kaiken uudelleennaimisen. (s. 118-119)
Origenes raportoi, että hänen aikanaan (200-luvun puolivälissä) tietyt kirkon johtajat sallivat uudelleennaimisen vielä miehen eläessäkin. Klemensin mukaan tämä ei ollut täysin järjetöntä, vaikkakin Kirjoitusten vastaista, se sallittiin pahemman välttämiseksi. (s. 119)
Lähes kaikki todistajat vuosien 180 ja 380 välillä tekevät selväksi, että aviorikoksen tehneen naisen jättänyt ja uudelleennainut mies saa osallistua ehtoolliselle ilman katumusta. N. vuonna 380 traditiot idässä ja lännessä kehittyvät eri suuntiin: idässä Basileos Suuren kaanonit sallivat uudelleennaimisen, lännessä Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Augustinuksen opit veivät toiseen suuntaan. (s. 119-120)
Kirkkoisien opista huolimatta kristillisen Rooman lainsäädäntö salli avioliiton purkamisen aviopuolisoiden yhteisellä sopimuksella. Kristilliset keisarit eivät antaneet ymmärtää, että kristillisiä avioliittoja ei voisi purkaa tai että uudet liitot eivät olisi päteviä. (s. 121-122)
Kaksi pyhän Patrikin ja kumppanien synodia Irlannissa 450-luvulla sallivat aviorikoksen tehneen vaimon hylkäämisen ja uudelleennaimisen. Ortodoksikirkoissa yhä tänä päivänä sallitaan eron ja uudelleennaimisen mahdollisuus (s. 122).
Lännen kirkon nykyinen virallinen oppi palautuu vasta 1100-luvun magisteriumiin, jolloin paavina oli kanonisen lain asiantuntija Aleksanteri III. Hän vahvisti opin, ettei konsummoitua sakramentaalista avioliittoa voida ikinä purkaa. Tästä huolimatta kiistakysymyksiä käsitelleet myöhemmät ekumeeniset konsiilit (erityisesti Firenze) jättivät itäisen opin tuomitsematta. (s. 125)
Vuoden 1980 perhettä käsittelevässä piispainsynodissa piispat toivat hyvin laajasti esiin huolen kirkon nykyisestä opista ja ehdottivat itäisen käytännön tutkimista. Esimerkiksi Antiokian patriarkka Maximos V vetosi kirkkoisiin ja “ekonomian” periaatteeseen, jota usein käytetään idässä. Paavi Johannes Paavali II torjui piispojen toiveet muutoksesta ja vahvisti voimassa olevan käytännön. (s. 129)
Vuonna 1993 kolme saksalaista piispaa, joiden joukossa mm. Teemu Sipon vihkinyt Karl Lehmann ja kuuluisa kardinaali Walter Kasper, julkaisivat oman pastoraalisen kirjeen, jossa sanottiin papin voivan sallia ehtoollisen jakamisen eronneille ja uudelleennaineille. Vatikaani vastasi, piispat pysyivät kannassaan ja saivat vielä tukea belgialaisilta ja itävaltalaisilta piispoilta. (s. 130-131)
Tilastojen mukaan 62 prosenttia amerikkalaisista katolilaisista katsoo, että voi olla hyvä katolilainen tottelematta kirkon opetusta erosta ja uudelleennaimisesta. Niistäkin, jotka käyvät messussa viikottain, näin katsoo yli puolet, 52 %. (s. 131)
Kaufmanin mukaan tässäkin asiassa katolilaisilla on oikeus saada tietää, että asia ei ole kirkossa loppuunkäsitelty, vaikka Vatikaani niin haluaa asian esittää. Paavien toimet eivät ole vastanneet piispojen toiveita eivätkä maailmanlaajuisen Jumalan kansan uskoa. Ehtoollinen on kastettujen oikeus, ei kirkon johtajien antama etuoikeus (s. 132).
Abortti ja kirkon demokratia
Lopuksi Kaufman käsittelee aborttia ja kirkon demokratiaa. Aborttikysymyksessä Kaufman problematisoi elämän alun ja sielun luomishetken, sillä oppi ihmispersoonan syntymisestä hedelmöittymisen hetkellä on melko nuori ja moderni tiede osoittaa, että ensimmäisen viikon aikana hedelmöittynyt tsygootti voi vielä kehittyä esimerkiksi kaksosiksi. (s. 134)
Kaufman kritisoi myös kirkon oppia aborttia vastaan tapauksissa, joissa äidin henki on vaarassa. Erottelu suoran ja epäsuoran abortin välillä ei välttämättä ole hyödyllinen, eikä kysymystä ratkaista katsomalla pelkkää aktia. Esim. teknisesti suora (vaikkei tahdottu) abortti voi pelastaa sekä naisen hengen että hedelmällisyyden, kun taas epäsuora voi tappaa sikiön lisäksi myös avioliiton hedelmällisyyden tuhoamisen takia. (s. 135-137, 145-147)
Kaufman huomauttaa myös, että katolinen moraaliteologia on muuttanut kantaansa siitä, onko kohdun ulkopuolisen raskauden keskeyttäminen sallittavaa vai ei. Samoin kantaa voitaisiin muuttaa vaikeissa tapauksissa, joissa äidin henki on vaarassa. Katolisen kirkon liittolaiset pro life-työssä eivät myöskään jaa kirkon ehdotonta kantaa (s. 137-144)
Viimeiset kaksi lukua Kaufman omistaa demokratialle kirkossa. Hän siteeraa esimerkkejä siitä, kuinka varhaisessa kirkossa piispat valittiin kansan äänellä ja vasta hyvin myöhään vakiintui tapa, että paavi nimittää piispat. Paavi Leo Suuren sanoin: se, joka johtaa kaikkia, on oltava kaikkien valitsema. (s. 157-158)
Hyvänä yhteenvetona kirjasta voisivat toimia esipuheen sanat: “Ollakseen aidosti roomalaiskatolinen ei riitä, että on roomalainen, kuunnella vain Vatikaania. On myös välttämätöntä olla katolinen, ottaa huomioon monia tapoja, menneitä ja nykyisiä, joilla Henki on ohjannut ja yhä ohjaa kirkkoa totuuteen. Historia on suuri vapauttaja, ja katsaus historiaan usein attaa meitä ratkaisemaan ongelmia omana aikanamme.” (esipuhe, xii)
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Viimeisimmät kommentit