Arkisto kohteelle marraskuu 2011

« Hyviä uutisia etusivu

Mahdollisuus muutokseen -kampanja

marraskuu 28, 2011

Useimmat pääkaupunkiseudulla liikkuvat ovat huomanneet syksyn aikana Mahdollisuus muutokseen -kampanjan. Puolen miljoonan euron kristillinen mediakampanja käsittää mainosjulisteita, TV-ohjelmia, nettisivun, kirjan ja DVD:n (joita saa tilata ilmaiseksi) sekä ennen kaikkea todistuspuheenvuoroja, joista kaikki edellä mainitut kertovat.

Mahdollisuus muutokseen -kampanja on mielenkiintoinen esimerkki uudesta evankelioinnista. Siinä on otettu käyttöön nykyajan teknologia ja nykymaailmaan vetoavat keinot. Kampanja hankki itselleen siunauksen maan johtavilta poliitikoilta, Elämäsi muutos -kirjan kaunis kansi on tietokonetekniikalla toteutettu, internetistä voi katsoa ja kuunnella julkkiskristittyjen kääntymiskertomuksia.

Meidän aikanamme kaivataan ehkä vähemmän todisteluja ja enemmän todistajia. Muutoskampanja tuo laajempaan tietoisuuteen, että yhteiskuntamme johtohenkilöiden ja kuuluisten nimien joukossa onkin yllättävän paljon uskovia kristittyjä. Kristinusko ei ole lapsellista ja järjetöntä, eikä myöskään pelkkää teoriaa: todistajat kertovat, kuinka elävä Kristus on todella muuttanut heidän elämänsä.

Kampanjassa todistuspuheenvuoronsa tuovat esille mm. ex-rikollisjengiläinen Late Johansson, miss universum Anne Pohtamo, lääkärit Sakari Orava ja Pekka Reinikainen, pikaluistelija Mika Poutala ja ex-muslimi Sadia Baitwaynele. Eri todistajat kertovat myös vapautuneensa mm. syömishäiriöstä, hedelmättömyydestä, huumeista ja perhehelvetistä.

Helsingin Sanomien artikkeli uutisoi kampanjasta taannoin, että se markkinoi Jeesusta muutoksen nimellä. Kampanjan suunnittelija vastasi hyvin, että on ensin otettava huomioon nyky-yhteiskuntamme ihmisten tarpeet. Jeesuskin tuli ihmisten tarpeeseen tuomaan hyvää sanomaa. Nykysuomalaiset eivät kaipaa jeesustelua, mutta muutosta kylläkin.

Parantamisen varaa

Kampanjassa ja sen toteutuksessa on siis paljon hyvää. Se ei kuitenkaan ole saanut aikaan sen suurempaa mullistusta, ja onkin syytä pohtia, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Ensiksi väittäisin, että äsken selitetty hyvä strategia ihmisten tarpeiden kohtaamisesta jää puolitiehen.

Kun ihminen avaa kampanjan nettisivut tai kirjan, hänelle töräytetään saman tien valmis vastaus siihen, kuinka muutos tapahtuu: “Jeesuksen avulla”. Lisäksi useiden todistajien todistuspuheenvuoroihin on ikään kuin pakollisena lisänä ahdettu ajatus siitä, että Jeesus on ainoa tie Jumalan yhteyteen.

Uskoakseni parempi strategia olisi ollut lyhyt analyysi sekulaarin ihmiskuvan riittämättömyydestä tyydyttävään ja merkitykselliseen elämään. Tämän jälkeen olisi ollut paikallaan esittää, kuinka paljon rikkaampi kristillinen maailmankatsomus on. Todistajat saisivat kertoa Jumalan merkityksestä ja voimasta.

Jeesuksen olisi voinut tuoda kuvaan hieman myöhemmin, niin kuin kampanjan kirja tekeekin sivulta 21 alkaen. Ennen tätä kohtalaisen hyvää apologeettista osiota jeesustelu olisi kannattanut jättää pois, lukuun ottamatta jotakin todistuslausuntoa, jossa Jeesuksen muutosvoima näkyisi selvästi.

Mitä tarinoihin tulee, minun makuuni niissä on hieman liikaa esimerkkejä ääritapauksista, jotka ovat olleet huume-, vankila- ja itsemurhakierteessä. Tietysti on hyvä näyttää, että Kristus voi voittaa tällaisetkin esteet, mutta loppujen lopuksi tällaisia ihmisiä on vähän ja suuret massat kaipaisivat ehkä enemmän “tavallisia” esimerkkejä.

Kasteen kompastuskivi

Muutos-kirja käyttää fiksusti hyväkseen hienoja sitaatteja Gandhilta, Augustinukselta ja C.S. Lewisiltä. Näin se asettuu ainakin näennäisesti laajempaan yleiskristilliseen traditioon. Strategia pettää kuitenkin siinä vaiheessa, kun tulee varsinaisen muutosopetuksen aika. Kampanja tyytyy vain toistelemaan vapaakristillistä “neljän hengellisen lain” kaavaa (vaikka tätä termiä ei sinänsä käytetä).

Elämäsi muutos -kirjassa teologian taso heikkenee entisestään, kun uskoontulo-oppaan jälkeen hieman myöhemmin annetaan vielä erillinen “Hengellä täyttymisen” opas. Kirja siis edustaa selvästi helluntailaista teologiaa, vaikka varsinaisesta teologiasta on oikeastaan tässä yhteydessä vaikea puhua. Kyseessä on melko mielivaltainen valikoima tekstejä sieltä täältä eri puolilta Raamattua.

Kampanjan suurimpana teologisena puutteena pidän sitä, että se vaikenee täydellisesti kasteesta. Tarkoitus lienee välttää vaikeaa kiistakysymystä helluntailaisten ja luterilaisten välillä ja keskittyä yhdistävään tekijään eli vakaumukseen siitä, että usko Jeesukseen pelastaa. Hinta on kuitenkin liian kova.

Erimielisyydestä huolimatta sekä helluntailaiset että luterilaiset pitävät kastetta erittäin tärkeänä. Nyt lukija saa käsityksen kasteettomasta kristinuskosta. Paljon parempi ratkaisu olisi ollut löytää jotain yhteistä positiivista sanottavaa kasteesta.

Katolilaisena katson luterilaisten tavoin, että suurin osa suomalaisista on pätevästi kastettu (helluntailaisethan eivät tunnusta lapsikastetta). Jos olemme oikeassa, uuden evankelioinnin strategia tulisi olla toisenlainen kuin muutoskampanjan, joka olettaa kuulijoidensa olevan uudestisyntymättömiä syntisiä.

“Jeesuksen vastaanottamisen” sijaan tulisi julistaa sen lahjan suuruutta, joka kasteessa on jo annettu. Tähän vedoten voi sitten kehottaa uuteen elämään, kuten Paavali tekee Room. 6:ssa. Tämä strategia korostaisi enemmän Jumalan armollista aloitetta ja olisi myös retorisesti hedelmällisempi (captatio benevolentiae - kuulija saisi tietää olevansa Jumalan lapsi eikä vihollinen).

Toki huomioon tulisi ottaa myös yhä enenevät kastamattomien suomalaisten ja maahanmuuttajien joukot. Nykytilanteemme vaatii enemmän kuin uutta teknologiaa: tarvitaan uutta pohdintaa ja uutta sovellusta. Sisällöllisesti kampanja ei valitettavasti opetusteksteissään esitä mitään kiehtovan rakentavaa. Parhaaksi anniksi jäävät näin ollen todellisten ihmisten todistukset todellisesta elämästä. “Stooreja” voi lukea täältä.

Kategoriat: Kristinusko ja yhteiskunta

Kommentit: 1 kommentti

Sesboüé’n saavutukset

marraskuu 21, 2011

Tämä on kolmas ja viimeinen osa artikkelisarjaa, joka käsittelee ranskalaisen jesuiittateologi Bernard Sesboüé’n kirjaa Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta - formulan historia ja tulkintaongelmat (ks. osa 1 ja osa 2). Tämä artikkeli käsittelee kirjan toista osaa, jossa käsitellään n. 100 sivun verran Kristuksen soteriologista eksklusiivisuutta ja magisteriumin hermeneutiikkaa.

“Ei toista nimeä?”

Sesboüé laajentaa ensin pelastuskysymyksen kirkosta Kristukseen. Kristuksen asema ainoana pelastuksen välittäjänä on tullut teologiseksi ongelmaksi Vatikaani II:n jälkeisen uskontodialogin myötä. Kristuksen universaalius on olennainen osa kristinuskoa: “ilman minua ette voi tehdä mitään” (Joh. 15:5).

Kysymys kuuluu, millä tavalla Kristuksen ainutlaatuinen välittäjyys voi saavuttaa ne, jotka eivät ole tunteneet tai eivät vieläkään tunne hänen nimeään. Millä tavalla kristinusko voi yhä pitää kiinni siitä, että Kristus on ainoa välittäjä? Kristinuskon kristosentrisyys on siis koetuksella. (s. 310)

Sesboüé esittää kaksi pääpointtia. Ensimmäinen liittyy poissulkevasta kielenkäytöstä luopumiseen: extra ecclesiam -formulan tragedia oli nimittäin se, että sitä alettiin soveltaa alkuperäistarkoituksen vastaisesti yleispätevällä tavalla “ulkopuolisiin”. Universaalin pelastuksen sanoma muuttui siis lähes universaalin kadotustuomion opiksi. Jälkimmäinen piirtyi ihmisten mieliin edellistä vahvemmin. (s. 313)

Toinen pointti liittyy siihen, että kulttuuri-ilmapiirissämme mikä tahansa toteamus välittäjän ainutlaatuisuudesta tulkitaan poissulkevaksi mentaliteetiksi. Eksklusiivisuus on kuitenkin vain kolikon toinen puoli, tärkein on pelastustahdon universaalisuus: Kristus ei kuulu pelkästään kristityille, ketään ei haluta jättää pelastuksen ulottumattomiin. (s. 314-315)

Jatkuvuus ja epäjatkuvuus

Seuraavaksi Sesboüé summaa havaintonsa Extra ecclesiam -formulan tulkinnan kehityksestä. Kuten todettu, formulan tulkinta kapeni ensin, sitten taas laajeni. Periaate säilyi, mutta huomioon alettiin ottaa uskovan intentiot ja subjektiivisuus. (s. 337)

Ongelmaksi kehitys muodostuu tradition ja magisteriumin teologille, sillä dogmin historia ei näytä tukevan kirkossa hallitsevaa näkemystä läpi vuosisatojen yhtenäisenä säilyvästä opista. Riittääkö historiallisten olosuhteiden huomioiminen ratkaisemaan ongelman? Siteerattiinhan formulaa opetusviran teksteissä dogmina, uskonkappaleena ja erehtymättömänä sanana. (s. 338)

Sesboüé yrittää identifioida jatkuvuudet ja epäjatkuvuudet vastauksen löytämiseksi. Hän toteaa, että kirkon nykyoppi tulkitsee formulan Henri de Lubacin formuloimalla tavalla: “Pelastus kirkon kautta” - “extra” ei ole ymmärrettävä geografisesti merkityksessä “ulkopuolella” (ecclesia ab Abel), vaan “riippumatta”, “ilman”. Kirkko on kaikkien ihmisten pelastuksen sakramentti, pieni joukko palvelee suuria massoja. (s. 339)

Sesboüé kirjoittaa epäjatkuvuudesta paljon pidemmin kuin lyhyesti sivuutetusta jatkuvuudesta: hän tiivistää löytönsä kahdeksaan kohtaan. Olennaista on nähdäkseni se, että Fulgentius Ruspelaisen rigoristinen tulkinta, joka keskiajalla nautti Augustinuksen nimen auktoriteettia, oli jo ajautunut liian kauaksi formulan alkuperäisestä tarkoituksesta ja vääristänyt sen.

Keskiaika kavensi tulkintaa entisestään liittämällä kirkkoon kuuluvuuden yhä tiiviimmin Rooman piispan alaisuuteen. Firenzen konsiili jätti meille kuitenkin arvokkaan ristiriidan kohdellessaan toisaalta tuomittuja “skismaatikkoja” todellisena kirkkona. Uudella ajalla formulaa puolestaan käytetään aivan uudessa kontekstissa uskonnollista välinpitämättömyyttä vastaan, ja sille annetaan erehtymättömän dogmin arvo.

1900-luvulla alkavat avoimet tulkinnat - formulaa aletaan tulkita positiivisesti ensin teologiassa, sitten virallisissa dokumenteissa. Huipennuksena on Vatikaani II, joka tuntuu olevan ristiriidassa Firenzen kanssa ja jopa lukevan kirkon piiriin ne, joita formula alun perin koski: ei-katolisia kristittyjä. (s. 341-349)

Alustavaa analyysiä

Sesboüé summaa epäjatkuvuudet toteamalla, että kirkko alkoi soveltaa formulaa niihin, joita se ei alun perin koskenut ja näin sälytti itseltään pois oman taakkansa ei-evankelioitujen pelastuksesta. Kirkko oletti pitkään, että kirkon hylkääminen pitää sisällään syyllisyyden. Formula liitettiin ajatukseen pienestä valittujen joukosta, joka myöhemmin hylättiin opillisista syistä, mm. sen synnyttämän Jumala-kuvan takia.

Yves Congaria seuraten Sesboüé on sitä mieltä, että formula ei enää tänään koske konkreettisia ihmisiä. Kirkko on kääntynyt ja tunnustanut oman vastuunsa ei-evankelioiduista, se on huomannut virheensä eikä enää käytä formulaa, jonka se joskus sanoi erehtymättömäksi dogmiksi. (s. 349-350) Tosin kirkko ei julistanut dogmia erehtymättömäksi missään erehtymättömässä, juhlallisessa, dogmaattisessa dokumentissa (s. 355).

Sesboüé’n tulkinnallinen avain formulaan on koko sen tulkintahistorian huomioiminen. Formulan ymmärtäminen abstraktin logiikan avulla, sen käyttäminen todistetekstinä (dicta probantia) olisi vain sen vääristelyä. Formula osoittautui historiassa kykeneväksi korjaamaan itseään. Emme voi pysähtyä vain johonkin tulkintahistorian vaiheeseen. (s. 353)

Sesboüé ehdottaa myös ajatusta, jonka mukaan virhettä ei ollut, kun uusia historiallisten tilanteiden esiin tuomia faktoja ei tunnettu tai voitu ottaa huomioon. “Jos taas kirkko ei olisi korjannut katsantokantaansa, olisi se ollut virhe.” (s. 354) 1400-luvun kristitty sai luottaa Firenzen totuudenmukaisuuteen, mutta 2000-luvun kristitty ei saa enää ottaa sitä sellaisenaan huomioimatta tulkinnallisia kannanottoja Pius IX:stä Vatikaani II:een.

Magisteriumin hermeneutiikkaa

Sesboüé kysyy edelleen, onko kirkon usko muuttunut ja “voiko pysyä vilpittömänä uskovana kristittynä katolisessa kirkossa” (s. 358, sitaatti Ratzingerin pohdinnoista!). Siksi Sesboüé pohtii seuraavaksi magisteriumin hermeneutiikkaa ja ottaa avuksi Raamatun hermeneutiikan menetelmiä, tosin tunnustaen monia eroja Raamatun ja magisteriumin välillä (inspiraatio, kaanonin avoimuus, tekstien genre, jne).

Perinteisistä metodeista Sesboüé mainitsee yhtenäisyyden ja ei-ristiriitaisuuden periaatteet: harhaoppi on väärä valikoivuus, totuus on kokonaisuus; vastakkaisilta vaikuttavat lausunnot relativisoivat toisiaan, yhtä ei voi pitää absoluuttina. Tätä ei ole otettu tarpeeksi huomioon magisteriumin työskentelyssä, sillä oletuksena on ollut, että määritelty lause sisältää itsessään totuuden: vaarana on magisteriaalinen fundamentalismi raamatullisen fundamentalismin tapaan. (s. 360-365)

Kolmas perinteinen kriteeri on Vanhan ja Uuden testamentin yhtäpitävyys, ja tähän Sesboüé lisää vielä Credon, uskon säännön. Jälleen kerran magisteriumin lausunnot, kuten extra ecclesiam -formula, on luettava osana paljon laajempaa kokonaisuutta, mikä jälleen merkitsee formulan tiettyä relativisointia: se ei ole yksin. (s. 370-371)

Modernista eksegetiikasta Sesboüé mainitsee historiallis-kriittisen metodin, jota voi rajatusti soveltaa meidänkin aiheeseemme. Eräs huomio on, että erehtymättömyyden käsite sidottiin ilmoitukseen ja muuttumattomuuteen vasta Vatikaanin I konsiilissa: termin tulkintahistoria tosin kaipaa yhä täysmittaista teologista selvitystä (s. 374).

Muista menetelmistä Sesboüé mainitsee synkroniset (retorinen, narratiivinen, semioottinen jne.), joista esim. narratiivinen ei pahemmin kelpaa magisteriumin tulkintaan, muut kylläkin. Tulkinnassa on esimerkiksi otettava huomioon Firenzen “autuas epäjohdonmukaisuus”. (s. 376)

Sesboüé moittii tietynlaista tiedostamatonta magisteriaalista fundamentalismia, joka on vaikuttanut uuden ajan teologiassa. Usein lähtökohdaksi on näet otettu esimerkiksi jokin Trenton konsiilin lausumista, jota on sitten yritetty perustella Raamatulla ja traditiolla. Vatikaani II puolestaan muistutti Raamatun ensisijaisuudesta: opetusvirka ei ole Sanan yläpuolella, vaan palvelee sitä. (s. 378)

Sesboüé muistuttaa käytettyjen termien historiallisesta ulottuvuudesta: termejä ei saa absolutisoida ja käyttää todistetekstiarsenaalina. Menneisyydessä käytettyjen termien tulkinta niiden nykymerkitysten perusteella voi johtaa virheeseen tai harhaoppiin: esim. Khalkedonin käsite “persoona” ei tarkoittanut samaa kuin nykypersonalismin “persoona”, eivätkä Trenton ja Vatikaani I:n “kaanonit” kanna samaa painoarvoa, sillä noina aikoina “kaanon” ymmärrettiin eri tavoin. (s. 379-380)

Sesboüé soveltaa magisteriumin tulkintaan myös kirjaimellisen ja “täydemmän” merkityksen tulkinta-avainta. Täydempi tulkinta eli sensus plenior erottelee sanotun tarkoitetusta. Kun myöhemmissä historian vaiheissa kirkko huomaa kuilun sanotun ja tarkoitetun välillä, tulkinta yrittää kuroa sitä umpeen. Täydempi merkitys ei formaalisesti ole ristiriidassa sanotun kanssa, vaikka siinä olisi materiaalinen virhe. (s. 384)

Magisterium koetteilla

Seuraavaksi Sesboüé esittelee auktoritatiiviset dokumentit magisteriumin tulkinnasta nykyaikana: deklaraatio Mysterium Ecclesiae (vastauksena Hans Küngin kirjaan Erehtymätön?) ja kansainvälisen teologikomission (ITC) dokumentti Dogmien tulkinta. Näissä tunnustetaan historiallisten ulottuvuuksien huomioon ottamisen tärkeys ja mahdollinen “epätäydellinen” formulointi.

Mikä on lopulta Sesboüé’n oma arvio jatkuvuudesta ja/tai ristiriitaisuudesta? Hän seuraa Congaria ja tunnustaa selkeät erot vanhojen ja uusien dokumenttien välillä. Tällöin teologin asenne on seuraava: “kunnioittaa pätevää periaatetta, joka inspiroi vanhat lausunnot, mutta tunnustaa ja selittää historiallisuus, siis muodon suhteellisuus, jonka periaate omaksui, harjoittaa ehkä periaatteen kehityksen historiaa ja kunnioittaa eri tavalla sitä, mikä periaatteessa yhä säilyttää pätevyytensä”. (s. 401)

Sesboüé tunnustaa lopulta, että “tiettyä osaa ristiriidasta ei voi poistaa” (s. 402). Hän kysyy: “Onko tullut aika sille, että jokin virallinen lausunto tunnustaisi jollain muodollisemmalla tavalla joidenkin menneisyyden formulointien epätyydyttävät rajoitukset?”

Johannes Paavali II lähti katumuksen ja kääntymyksen tielle pyytäessään anteeksi vanhoja virheitä, mutta ne pantiin joidenkin “kirkon lasten” syyksi. Tässä ollaan kuitenkin “herkemmällä maaperällä”, sillä kyse on kirkolle uskotusta kristillisen totuuden kysymyksestä. (s. 402)

Sesboüé huomauttaa, että “totuuden dialektiikan” pohdiskelu auttaa ymmärtämään, että totuuden ja virheen välillä on kokonainen kielen kirjo. Totuus ilmenee historiassa, ja se esiintyy lausunnon ja mielikuvituksen välisessä jännitteessä. (s. 402-403)

Näin ollen Sesboüé uskaltaa kysyä: “Eikö olisi näin herkän kysymyksen selvittämisen ja kaikkien uskon hyödyksi, että virallinen deklaraatio ilmaisisi, ei katumusta, vaan etäisyyden ottamista vanhasta formulasta, ja tunnustaisi sen, kuinka kirkko sen tänään ymmärtää, ja samalla kääntää ja muuttaa? Se olisi kaunis esimerkki aktualisoivasta tulkinnasta. (s. 404)

Vastalause kuuluu: eivätkö Vatikaani II ja Katolisen kirkon katekismuksen selitys riitä? Sesboüé vastaa kielteisesti, koska formula on edelleen Denzingerissä virallisten dokumenttien joukossa, se elää ihmisten mielissä ja aiheuttaa ongelmia. KKK ei käsittele tarpeeksi formulan historiaa eikä auta parantamaan haavoja, joita formula on jättänyt ihmisten tietoisuuteen. (s. 404-405)

Sesboüé on tehnyt hyvää työtä, vaikka monia kysymyksiä jääkin auki. Olen jo aloittanut toisen hänen kirjansa lukemisen, Le magistère à l’épreuve - magisterium koetteilla (jälleen puolankielisenä käännöksenä Władza w Kościele). Siinä käsitellään mm. magisterium-käsitteen historiaa ja vaikeaa kysymystä uskonnonvapaudesta. Palaan varmasti asiaan tulevissa postauksissa.

Kategoriat: Paavi ja kirkko, Pelastus, Raamattu ja traditio

Kommentit: 3 kommenttia

Jaakko Heinimäki vs. Jussi Niemelä

marraskuu 14, 2011

Sain ripeästi luettua jo viime postauksessa mainitsemani Jaakko Heinimäen ja Jussi K. Niemelän väittelykirjan Kamppailu Jumalasta (Helsinki-kirjat 2011). Verrattuna viikko sitten käsiteltyyn Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan dialogiin, kyseessä on selkeämmin debatti kuin dialogi.

Jos kirjasta pitää sanoa jotain yleistä hyvää, niin ainakin se herättää tunteita ja ajatuksia uskonnollisista aiheista. Uskonasiat kuuluvat julkisellekin sektorille keskusteltaviksi, ne eivät saa rajoittua pelkkiin yksityisiin ja kätkettyihin iltarukouksiin. Suomessa jokainen askel tähän suuntaan on hyvä merkki.

Yritys hyvä kymmenen…

Kirja on alaotsikoitu “12 erää uskosta”, ja takakansi lupaa debattiaiheiksi mm. homokeskustelua, pornotempausta, Suvivirttä, fundamentalismia sekä Jumalan ja Jeesuksen totuutta. Yritys oli hyvä, toteutus olisi voinut olla paljon parempi. Ensimmäiset kolme erää vievät näet jo puolet kirjasta, loput yhdeksän ahtautuvat sitten toiseen puoliskoon.

Verrattuna Pihkalan ja Valtaojan dialogiin tämän kirjeenvaihdon puheenvuorot ovat huonommin mietittyjä, usein kuin lonkalta heitettyjä, epäsäännöllisen pituisia, vähemmän ystävällisiä ja kunnioittavia, vähemmän oppineita ja sisällöllisesti köyhempiä. Dialogiin liberaali kirkonmies vielä sopii, debattiin ei.

Liberaalit lipsahdukset

Kun liberaalipappi yrittää leikkiä apologeettaa, kristinuskolle koituu lähinnä harmia. Heinimäelle kristinusko tuntuu olevan jokin epämääräinen sanoma Jumalasta ja rakkaudesta, joka on annettu eteenpäin Jeesuksen ajoista asti. Kristuksen ruumiillista ylösnousemusta hän ei mainitse eikä puolusta kertaakaan, vaikka UT esittää tämän tapahtuman uskontotuuksien todisteena ja pohjana (ks. Ap.t. 17:31, 1. Kor. 15:17).

Kumpikaan väittelijöistä ei tunne parasta kristillistä apologetiikkaa, esim. William Lane Craigin Jumala-todistusten, Kristuksen ylösnousemuksen ja evankeliumien luotettavuuden puolustusta. Niemelä esittää hölmöjä väitteitä, jotka Craig tuhoaisi väittelyssä 6-0 aivan niin kuin hän teki Niemelän edeltäjälle Robert Brotherukselle 1990-luvun loppupuolen debatissa Turussa.

Heinimäki puolestaan antaa Niemelälle periksi aivan liian helposti: filosofisten Jumala-todistusten perusteella kukaan muka ei käänny (miten kävikään kuuluisassa Craig-Zindler -debatissa?), pahan ongelmaan ei ole ratkaisua, evankeliumit ovat pitkälti fiktiivisiä, jne. Tässäkään väittelyssä ei aina tiedä, kumpaa osapuolta on kulloinkin lukemassa.

Konservatiivit ja fundamentalistit saavat tietysti molemmilta kyytiä. Tällä kertaa kohteeksi joutuu ennen kaikkea Päivi Räsänen. Heinimäki itse yrittää esiintyä perinteisen kristinuskon puolustajana (viittauksia varhaisiin konsiileihin kristologian ja Raamatun kaanonin yhteydessä), mutta vetää vähän väliä maton jalkojensa alta yhtymällä perinteisen kristinuskon kanssa vastakkaiseen liberalismiin.

Esimerkiksi kelpaavat evankeliumit, jotka eivät Heinimäen mukaan tule apostoleilta, eivät siis silminnäkijöiltä. Ne eivät ole historiankirjoitusta, eivät elämäkertoja, vaan “hurskasta perinnettä”. Kun Niemelä sitten syyttää kaanonia mielivaltaisuudesta, Heinimäki rientääkin puolustamaan apostolisuuden kriteeriä! (s. 71-73)

Vapaa-ajattelijan argumentteja

Useat Niemelän argumentit jäivät ilmaan roikkumaan, koska Heinimäki ei osannut ottaa niitä kunnolliseen käsittelyyn. Vastaan tässä vain omaan erikoisalaani liittyviin kysymyksiin, jotka saavat toimia esimerkkeinä siitä, kuinka hataralla pohjalla Niemelän quasi-tieteelliset väitteet useimmiten ovat.

Kaanonin mielivaltaisuudesta Niemelä ottaa esimerkiksi kirkkoisä Irenaeuksen argumentin, jonka mukaan evankeliumeja on oltava neljä, koska on myös neljä ilmansuuntaa, neljä tuulta jne. Niemelä kääntää Irenaeuksen tekstin englannista, jonka hän lienee löytänyt kontekstittomana sitaattina joltain ateistisivustolta.

Jos Niemelä olisi nimittäin lukenut koko Harhaoppeja vastaan -teoksen, hän tietäisi, että pääsyy neljän evankeliumin hyväksymiselle on niiden apostolisuus: ne ovat oikeasti Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit (toisin kuin Niemelän toistama liberaalimyytti väittää - “nimettömistä” käsikirjoituksista ei ole oikeasti jälkeäkään). Muut evankeliumit ovat myöhäisempiä ja epäapostolisia.

Jos Niemelä olisi lukenut Irenaeus-tutkimusta, kuten Eric Osbornia, hän tietäisi, että tärkeä tulkinta-avain Irenaeuksen teologisen estetiikan ymmärtämisessä on to prepon, se mikä on “sopivaa”. Tämä sana esiintyykin Niemelän sitaatissa: kyse ei siis ole perustavanlaatuisesta loogisesta argumentista, vaan syventävästä esteettisestä pohdiskelusta.

Niemelä menee vielä pidemmälle ja ilmaisee kannattavansa teoriaa Paavalin gnostilaisuudesta. Heinimäki argumentoi vastaan, mihin Niemelä vastaa Elaine Pagelsin olevan eri mieltä. Heinimäki ei ollut lukenut Pagelsia. Minä olen, ja voin sanoa Niemelän olevan väärässä: Pagels nimenomaan toteaa, ettei missään tapauksessa väitä Paavalin oikeasti olleen itse gnostilainen.

Vapaa-ajattelijoiden älyvapaus

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli ehkä se, kuinka Niemelä ruoti Vapaa-ajattelijain liittoa, jonka puheenjohtajuudesta hän erosi kirjaväittelyn aikana. Antaa sitaattien puhua puolestaan.

“Erosin lopen kyllästyneenä liitossa rehottavaan hörhöilyyn. Vapaa-ajattelijain liitto on poikkeuksellisen riitaisa hörhölahko, siellä riidellään pikkuasioistakin verisesti. Kaunaa kannetaan, kaikki pitää kostaa. Klikit sotivat toisiaan vastaan ja takkeja käännetään koko ajan.” (s. 63)

“Erosin myös Humanistin päätoimittajan paikalta enkä maksa edes Humanistiliiton jäsenmaksua, koska siellä toimii samoja hörhöjä kuin Vapaa-ajattelijain liitossa. Ne viimeisetkin järkevät, jotka siellä toimii, ovat joko täysin kypsiä tai niin tottuneet riitelyyn sekä muuhun hörhöilyyn, etteivät edes halua toimintaan mitään muutosta.” (s. 192)

“Vasemmistoliiton kunnanvaltuutetut käyttävät Vapaa-ajattelijain liittoa korruption ja nepotismin edistämiseen. Että sellaista järkiperäisen maailmankuvan edistämistä… Vapaa-ajattelijain liitto ja sen ympärillä pörräävät muut hörhölahkot ovat karmiva osoitus järjen totaalisesta konkurssista.” (s. 233)

“[Vapaa-ajattelijat] demonisoivat uskovaisia ja pitävät näitä tyhminä. Se on todella surkuhupaisaa, koska tuntemani tapaukset todistavat omalla käytöksellään jatkuvasti olevansa täysin päättömiä… Sääliksi heitä kävisi, elleivät he olisi niin vahingollisia itselleen ja ympäristölleen. Teologien kanssa ei ole ollut vastaavia kokemuksia, kaikki tuntemani jumaluusoppineet ovat sivistyneitä ja ystävällisiä ihmisiä.” (s. 242)

Kategoriat: Liberalismi, Usko ja tiede

Kommentit: 4 kommenttia

Juha Pihkala vs. Esko Valtaoja

marraskuu 7, 2011

Sain äskettäin luettua loppuun emerituspiispa Juha Pihkalan ja tähtitieteen professorin Esko Valtaojan keskustelukirjan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva 2010). Jo aiemmin olin lukenut saman parivaljakon ensimmäisen keskustelukirjan Nurkkaan ajettu Jumala?. Molemmat näistä kirjoista voittivat vuoden kristillisen kirjan palkinnon, vuosina 2004 ja 2010. Miesten välinen dialogi ansaitsee siis arvon ja arvion.

Ykseyttä erilaisuudessa

Pihkala on kansankirkollinen luterilainen, Valtaoja agnostikko. Miehet keskustelevat kirjoissa uskon ja tieteen/tiedon/järjen suhteesta sekä useista aihepiiriin enemmän tai vähemmän liittyvistä asioista kuten moraalista, pahan ongelmasta, maailman tilasta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Molemmat jakavat pitkälti saman maailmankuvan, mutta heidän maailmankatsomuksensa eroavat. Vaikka keskusteluissa välillä annetaan ymmärtää kumppaneiden edustavan kahta vastakkaista ääripäätä, useimmiten miehet ovat sovittelevia ja todellisia ääripäitä vieroksutaan.

Valtaoja kritisoi ennen kaikkea uskonnollisia fundamentalisteja, kreationisteja ja konservatiiveja: Tapio Puolimatka ja Miikka Ruokanen saavat kuulla kunniansa oikein nimeltä mainiten. Pihkala kritisoi ateistifundamentelisteja Richard Dawkinsia, Christopher Hitchensiä ja kumppaneita. Valtaoja yhtyy kritiikkiin ja lisää kritisoitavien ateistien joukkoon vielä yllättäen Kari Enqvistinkin.

Keskustelukirjojen ehdoton etu on se, että uskonnosta ja ihmisiä laajasti koskettavista maailmankatsomuksellisista kysymyksistä käydään sivistynyttä ja vilpitöntä dialogia. Tällainen on Suomessa valitettavan harvinaista, mutta kirjapalkinnot osoittavat, että kysyntää ja kiinnostusta riittää.

Pihkalan ja Valtaojan maltilliset keskustelut pyrkivät herättämään ihmisiä pohtimaan, ja siinä ne varmasti onnistuvatkin. Toisaalta miehiltä olisi joskus toivonut selkeämpiä ja perustellumpia kannanottoja - joskus keskustelukumppanit ovat niin samantyylisiä, ettei tekstiä lukiessaan aina muista, kumman kirjeestä on kysymys.

Puolesta ja vastaan

Ne ainoat kerrat, kun olen kuullut jonkinlaista arviota Pihkalan ja Valtaojan kaksinkamppailun vahvemmasta osapuolesta, Valtaojan nimi on mainittu ykkösenä. Eräs bloggaaja tunnustaa olleensa Valtaojan puolella ja sanoo (ehkä siksi?) kokeneensa hänet selvästi hyökkääjäksi, Pihkalan puolustajaksi (ks. tämä ja tämä linkki). Samalla hän kyselee, kokiko joku muu asetelmän päinvastaiseksi.

Kristittynä lukijana olin tietysti lähes kaikessa Pihkalan puolella ja luin kirjaa enemmänkin niin, että Pihkala antoi vastauksia Valtaojan esittämiin haasteisiin. Valtaoja tosiaan oli hyökkäävämpi ja vahvempi osapuoli, mutta Pihkala onnistui useimmiten lyömään pallon takaisin ja joskus jopa niin, ettei se enää palannut.

Yllä sanottu pätee mielestäni esimerkiksi aborttiin, josta kirjoitin jo muualla (ks. tämä linkki) ja homoseksuaalisuuteen, jonka yhteydessä Valtaojan pää vaikeni Humen giljotiinin leikkaamana kummassakin kirjassa. Myös laajemmissa moraalikeskusteluissa Pihkala pärjäsi hyvin mm. osoittamalla (tosin liian implisiittisesti) Valtaojan sekoittaneen moraalisen ontologian ja epistemologian (jälkimmäisen vaikeus ei poista Jumalan välttämättömyyttä edelliseen).

Myös pahan ongelmasta ja Jumalan hyvyydestä keskusteltiin paljon. Ensimmäisessä kirjassa Pihkala vei lukijan kauniisti ensimmäisen pääsiäisen tapahtumiin (Pihkalan inspiroimana hyödynsin samaa ajatuskulkua taannoisessa Jumala ja Jokela -kirjoituksessani), Valtaoja taas asetti vastakkain ihmisten rakkauden, kehityksen ja kyvyt Jumalan rakkauden näkymättömyyttä ja kyvyttömyyttä vastaan.

Minun makuuni Pihkala tyytyi liialliseen luterilaiseen synkistelyyn toistellessaan jatkuvasti ihmisen syntisyyttä ja rikkinäisyyttä ja parannuksen tarvetta. Sen kustannuksella hän oli valmis uhraamaan kristillisen optimismin (omnia in bonum! Room. 8:28). Se olisi sopinut pessimististä “realismia” paremmaksi lääkkeeksi Valtaojan utopianismin vastapainoksi.

Lopuksi

Valtaoja ja Pihkala ovat palkintonsa ansainneet. He ovat tehneet hyvän työn älykkään suomalaisen uskontodialogin herättäjinä. Itse asiassa viime aikoina onkin ilmestynyt lisää dialogikirjoja, kuten Jaakko Heinimäen ja Jussi Niemelän Kamppailu Jumalasta, jonka olen jo ottanut luku- ja bloggauslistalle.

Äskettäin on myös ilmestynyt Ilkka Pyysiäisen Jumalaa ei ole -mielipidekirja, ja aivan äskettäin sain kuulla, että William Lane Craigin kirja On Guard on käännetty suomeksi (Valveilla) vastaanottamaan tätä kristillisen apologetiikan mestaria Suomeen huhtikuussa. Vaan löytyykö miehelle uskaliaita debattikumppaneita Suomen ateistien joukosta? Pyysiäinen? Enqvist? Niiniluoto? Valtaoja?

Kategoriat: Usko ja tiede

Kommentit: 2 kommenttia

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: