Hyviä uutisia

Kirjoitan tämän artikkelin tiettyjen katolilaisten pyynnöstä materiaaliksi kysyville ja etsiville, jotka eivät tiedä paljoakaan kummastakaan kirkosta, koululaisille ja aikuisille. Siksi genre on hieman tavallisesta poikkeava. Otan vastaan kommentteja sekä parannusehdotuksia.
—
Mitkä ovat katolisen ja luterilaisen kirkon tärkeimmät erot? Vastauksen saamiseksi on luotava katsaus historiaan ja nykyisyyteen, sillä paljon on ehtinyt tapahtua kirkkojen alkuperäisen erkaantumisen jälkeen.

Katsaus historiaan

Luterilainen kirkko on saanut nimensä Martti Lutherista, joka oli alkujaan katolinen munkki ja pappi 1500-luvun Saksassa. Vaikka Lutherin tarkoitus ei alun perin ollut perustaa omaa kirkkoa, hän päätyi eroon katolisesta kirkosta vuonna 1521. Katolisen kirkon johtaja, paavi, erotti Lutherin ja antoi hänen seuraajilleen nimen “luterilainen”.

Katolisen kirkon nimi “katolinen” ei tule kenestäkään perustajasta, vaan kreikan kielen “yleistä, yhteistä” tai “maailmanlaajuista, kaikille avointa” tarkoittavasta sanasta katholikos. Kristityt käyttivät tätä nimeä kirkosta jo 100-luvulta asti korostaakseen Jeesuksen perustaman kirkon universaalisuutta. Jeesus itse rakensi kirkon Pietarin perustalle (Matt. 16:18) ja lähetti sen johtajat eli apostolit opettamaan kaikkia maailman kansoja (Matt. 28:18-20).

Apostolien jälkeen kirkon johdossa seurasivat piispat ja heistä tärkeimpänä Pietarin seuraaja, Rooman piispa eli paavi. Kirkon oppi kehittyi pitkin vuosisatoja, ja 1500-luvulla oltiin tultu tilanteeseen, jossa joidenkin mielestä kirkko oli etääntynyt liian kauas apostolien julistamasta ilosanomasta Kristuksen vapahtavasta kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Luther kuului näihin kriitikoihin, ja hän naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä, joissa hän kritisoi joitain kirkossa esiintyneitä väärinkäytöksiä.

Luther löysi oman oppinsa kivijalan Paavalin Roomalaiskirjeen jakeen 1:17 uudesta ymmärtämisestä: Jumalan vanhurskaus on lahjavanhurskautta yksin uskosta. Vaikka vanhurskauttaminen tuntuu nykysuomalaiselle vieraalta sanalta, tuli juuri tästä Lutherille tärkein ja rakkain opinkohta, jonka varassa kirkko seisoi tai kaatui. Lutherin mukaan katolinen kirkko ei enää julistanut Paavalin evankeliumia uskosta, vaan vaati kaikenlaisia tekoja Jumalan hyväksynnän (vanhurskauttamisen) saavuttamiseksi.

Katolinen vastaus

Katolilaiset vastasivat opettamalla, että vaikka Jumalan hyväksyntä saadaankin ensin ilmaisena lahjana, on kristittyjen silti pyrittävä hyviin tekoihin ja vältettävä syntiä, sillä lopulta jokainen joutuu tekemään tiliä teoistaan Jumalan edessä. Tälle opetukselle voi(tiin) löytää tukea myös Paavalilta (Room. 2:6-10, 14:10-12). Lutherin vuonna 1520 kirjoittaman kirjan Kristityn vapaudesta mukaan hyvät teot kuuluvat vain ihmisten välisiin suhteisiin eikä niillä ole mitään tekemistä ikuisen autuuden saavuttamisen kanssa.

Katolilaiset haastoivat Lutherin uuden raamatuntulkinnan ja vetosivat siihen, miten kirkko on aina ymmärtänyt ja tulkinnut Raamattua. Jumala ei ollut auktorisoinut Lutheria, vaan Pietarin ja hänen seuraajansa opettamaan totuutta. Luther taas oli vakuuttunut siitä, että paavin opetus oli Raamattua vastaan. Tämä sai Lutherin näkemään paavin antikristuksena ja vetoamaan yksin Raamattuun kristittyjen uskon auktoriteettina. Tästä tuli reformaation eli uskonpuhdistuksen toinen suuri kiistakysymys: Raamattu, traditio ja kirkko vaiko yksin Raamattu.

Yksin Raamattu -periaate sai Lutherin kritisoimaan monia muitakin katolisen kirkon oppeja ja käytäntöjä kuten kiirastulta, aneita, katumustöitä, luostarielämää, pappien naimattomuutta, pyhiinvaelluksia sekä pyhimysten liiallista kunnioittamista ja rukoilemista. Paavi ei tietenkään voinut hyväksyä Lutherin epäkatolisia käsityksiä, joten hän antoi vuonna 1520 Lutherille varoituksen ja mahdollisuuden perua valitut väärät opetukset. Luther poltti paavin kirjeen ja sinetöi täten kohtalonsa eli kirkosta erottamisen, joka tapahtui paavin kirjeellä vuonna 1521.

Luterilaisuus ei kuihtunut vaan vakiintui omaksi kirkkokunnakseen, kun luterilainen oppi määriteltiin Augsburgin tunnustuksessa ja myöhemmin Lutherin kuoleman jälkeen Yksimielisyyden kirjassa (1580). Luterilaisuus ei kuitenkaan ollut ainoa protestanttisuuden muoto, vaan yksin Raamattuun uskovia ryhmiä ilmeni äkkiä useita keskenään kilpailevia ja eri lailla opettavia. Katolinen kirkko vastasi protestanttien oppeihin Trenton kirkolliskokouksessa (1545-1563), jossa se määritteli useita kiistanalaisia oppeja.

Puhdasoppisuuden aika

1500-luvulla Euroopan valtiot joutuivat valinnan eteen: seuratako Lutherin esimerkkiä ja erota Rooman yhteydestä vai pysyäkö uskollisena paaville? Monet hallitsijat kokivat ensimmäisen vaihtoehdon suotuisammaksi, sillä se antoi valtiolle sen, mikä ennen oli kuulunut kirkolle. Näin menetteli mm. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Vaasa. Suomesta tuli siis luterilainen maa enemmän poliittisista kuin kristillisistä syistä.

Seuraavina vuosisatoina katolilaiset ja luterilaiset elivät enimmäkseen eristyksissä toisistaan. Molemmat puolet tuomitsivat toisensa harhaoppisiksi ja pitivät tiukasti kiinni oman tunnustuksensa totuuksista. Suomessa katolisuuteen kääntyminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Tärkeimmät opilliset erot olivat seuraavat: vanhurskauttaminen, paavius, sakramenttioppi ja pyhimyshartaus.

Jokainen näistä neljästä oppikysymyksestä on hyvin laaja ja liittyy useaan muuhun oppiin. Vanhurskauttamisoppi liittyy esimerkiksi sovitusoppiin, ratkaisuvallan vapauteen ja kiirastuleen. Paavius liittyy kirkko-oppiin ja virkaoppiin. Sakramenttioppi liittyy kirkko-oppiin ja vanhurskauttamiseen. Alla on pyritty antamaan lyhyt mutta kattava kuvaus molempien puolien teologisesta visiosta.

Luterilaisuuden ytimessä on Kristuksen sovitustyön kokonaisvaltaisuus: Jeesus otti ristillä päälleen Jumalan vihan kaikkien ihmisten kaikkia syntejä kohtaan, jotta Jumala voisi lahjoittaa ilmaiseksi kaikille Kristuksen täydellisen pyhyyden ja viattomuuden. Tämä lahja toteutuu armonvälineiden kautta, joita ovat Jumalan sana ja sakramentit, joita puolestaan ovat kaste ja ehtoollinen. Armonvälineet synnyttävät uskon, joka on luottamusta Kristukseen ainoana Vapahtajana. Näin ollen ihminen ei ratkaise omaa pelastustaan vaan saa sen lahjana, eikä siihen tarvita Kristuksen ohella muita välimiehiä kuten paavia tai Mariaa.

Katolisuuden ytimessä on synnin ja kuoleman voittaneen ja pelastuksen armon hankkineen Kristuksen mystinen ruumis, Jumalan maailmanlaajuinen perhe, jonka lapsiksi liitytään kasteessa ja jonka jäseninä kasvetaan muiden sakramenttien (yht. 7) elävöittämänä yhteydessä apostolien seuraajiin, piispoihin ja kirkon näkyvään päähän, paaviin. Edeltä taivaaseen päässeet veljet ja sisaret voivat auttaa esirukouksillaan vielä matkalla olevia, ja maan päällä olevat voivat rukoilla kuolleiden pikaista pääsemistä täydelliseen pyhyyteen. Vapaa tahto, paavi ja pyhimykset eivät kilpaile Kristuksen kanssa: Kristus toimii jäseniensä kautta.

Menneestä nykyisyyteen

Historiallinen katsaus tunnustukselliseen luterilaisuuteen ja katolisuuteen ei kuitenkaan riitä, jos haluamme ymmärtää katolisen ja luterilaisen kirkon eroja tänään. Niihin on vaikuttanut ennen kaikkea valistuksen henki, joka 1700-1800-luvuilta lähtien on mullistanut koko Euroopan hengellisen ja intellektuaalisen kentän. Järjen ja kriittisyyden korostaminen johti vanhojen auktoriteettien kyseenalaistamiseen: Raamatun asettamien ongelmien edessä ei enää nostettu hattua Jumalalle vaan hylättiin perinteinen oppi Raamatusta Jumalan sanana. Erityisesti luterilaisessa maailmassa Raamattua alettiin tutkia pelkkänä inhimillisenä dokumenttina.

Yksin Raamattu-periaate ja paaviuden puuttuminen mahdollistivat valistushengen menestyksen luterilaisuudessa, kun taas katolinen kirkko suhtautui pitkään kaikkeen modernismiin kielteisesti. Raamatun asema inspiroituna Jumalan sanana vahvistettiin kerta toisensa jälkeen. Vatikaanin II konsiilin (1962-1965) päätökset avasivat katolista kirkkoa nykymaailmalle ja tekivät vähintäänkin epäsuorasti tilaa myös liberaaliteologeille, mutta kirkon virallinen linja on silti useassa keskeisessä kysymyksessä selvästi perinteisempi kuin nykyisellä luterilaisella kirkolla.

Esimerkkejä tällaisista nykyajan kiistakysymyksistä ovat naispappeus ja ennen kaikkea avioliittoon sekä seksuaalimoraaliin liittyvät eettiset ongelmat kuten avioero ja uudelleenavioituminen, keinotekoinen ehkäisy, homoseksuaalisuus, esiaviollinen seksi ja avoliitto, abortti, keinohedelmöitys ja sterilisaatio. Perinteisesti nämä kysymykset eivät erottaneet katolisuutta luterilaisuudesta: molempien kanta kaikkiin näihin oli selvästi kielteinen.

Viimeisen sadan vuoden aikana luterilainen kirkko on kuitenkin muuttanut kantaansa sallivammaksi, ei ensisijaisesti Raamattuun vaan nykyaikaiseen arvomaailmaan vedoten. Samalla vanhat kiistat ovat jääneet taka-alalle, ja luterilaisessa kirkossa kuuleekin välillä paavi-, Maria- ja traditiomyönteisiä ääniä. Vanhurskauttamisopista päästiin virallisesti perustavanlaatuiseen sopuun vuonna 1999.

Luterilaisuuden piirissä on kuitenkin myös liikkeitä ja yksityishenkilöitä, jotka vastustavat valistushengen aiheuttamaa perinteisen kristillisyyden vesittämistä ja korostavat uskollisuutta Jumalan ilmoitukselle. Jotkin näistä ryhmistä, kuten evankelinen herätysliike (SLEY), ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, toiset taas, kuten Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko (STLK), ovat eronneet omaksi kirkokseen. Tällaiset yhteisöt pitävät myös usein kiinni vanhoista opillisista rajanvedoista katoliseen kirkkoon nähden.

Lopuksi

Katolinen kirkko korostaa, että Kristus halusi perustaa ja perusti yhden ainoan kirkon maailman pelastukseksi, kuten sekä luterilaisten että katolilaisten tunnustamassa Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa sanotaan: “uskon yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon”.

Kirkon yhteydestä eroaminen on vakava asia, ja siksi kirkko päästää ehtoolliselle eli pyhälle Kristuksen ruumiin aterialle vain ne, jotka ovat yhteydessä kirkon kanssa. Ehtoollinen on kristillisen elämän ydin, ikuisen elämän lahja ja pelastuksen sakramentti, jossa Kristus itse yhdistää meidät ruumiiseensa.

Ehtoollisessa kirkko julistaa Kristuksen pelastavaa kuolemaa ja ylösnousemusta maailman loppuun asti ja kutsuu tähän juhlaan kaikkia maailman ihmisiä. “Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys!” (2. Kor. 13:13)