Hyviä uutisia

Viime aikoina jälleen runsaasti uutisointia saaneet pedofiliaskandaalit ovat järkyttäneet monia. Moni asia vääristyy kuitenkin median käsittelyssä ja populaareissa keskusteluissa. Olen hiljattain lukenut arvostetun kristinuskon tutkijan Philip Jenkinsin kirjaa The New Anti-Catholicism, jossa yksi luku on omistettu katolisen kirkon pedofiilipappiskandaalille. Jenkins itse on aikanaan siirtynyt katolisesta kirkosta anglikaaniksi.

Jenkins käy ensin läpi materiaalia siitä, kuinka katolista kirkkoa on asian tiimoilta kohdeltu amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja päättelee, ettei mikään suuren linjan uskonnollinen yhteisö ole saanut osakseen vastaavaa kritiikkiä ja vastustusta. Tämä olisi tietysti oikeutettua, jos kaikki perustuisi tosiasioille, mutta kuten Jenkins dokumentoi, näin ei ole, vaan kyse on antikatolisen retoriikan kukoistuksesta. (s. 134)

Jenkins esittelee oikeita pedofiliatapauksia eikä yritä oikeuttaa niitä. Pääpointti on kuitenkin seuraava: “Ei ole mitään todisteita siitä, että katoliset papit olisivat erityisen taipuvaisia olemaan hyväksikäyttäjiä, vielä vähemmän pedofiileja. Jos tämä pointti hyväksytään, sitten suuri osa median käsittelystä on nähtävä aika lailla erilaisessa valossa.” Tavallinen median seuraaja saa kuvan perversion vaivaamasta instituutiosta, mutta tämä on kaukana totuudesta. (s. 138)

Jenkins käy läpi tilastoja Chicagon arkkihiippakunnasta, jossa tehtiin laaja tutkimus kaikista vuosien 1951-1991 välillä toimineista yli 2200 papista. Tutkimuksista selvisi, että hyväksikäyttötapauksia esiintyi 1.7 %:lla papeista. Toiset statistiikat Philadelphiasta antoivat saman prosenttimäärän. Positiivisesti muotoiltuna 98 % katolisista papeista on nuhteettomia tässä asiassa - kovin erilainen mielikuva kuin se, joka mediasta välittyy. Lisäksi hyväksikäyttö ei suoraan merkitse pedofiliaa, Chicagon tutkimuksessa vain yhden papin hyväksikäyttö, ei siis 1 %:n vaan yhden papin, kohdistui lapseen, lopuissa tapauksissa kyse oli teineistä (s. 140).

Onko katolinen kirkko poikkeus? Jenkins kiinnittää huomiota siihen tärkeään seikkaan, että kyseessä ei ole mikään katolinen ongelma: hyväksikäyttötapauksia on todettu yhtä lailla muissa uskonnollisissa ryhmissä. Jenkins luettelee tutkimuksia ja tapauksia mm. seuraavista: protestantit, juutalaiset, mormonit, Jehovan todistajat, buddhalaiset ja Hare Krishna. Ei ole mitään tutkimustietoa siitä, että katoliset papit olisivat muita todennäköisimpiä pedofiileja. (s. 142) Silti katolinen kirkko on poikkeus siinä, että sitä saa ruoskia vapaasti - muiden uskontojen kritisoiminen sen sijaan on uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien loukkaamista.

Erikoista tässä kaikessa on se, että sekulaari, ateistinen, darwinistinen yhteiskuntamme kritisoi katolisen kirkon moraalia kuin mikäkin siveysopin auktoriteetti konsanaan. Jumalattoman darwinismin maailmankatsomuksesta käsinhän pedofiliassa ei varsinaisesti ole mitään väärää. Pedofilia on mielekästä tuomita vain, jos uskotaan Jumalaan perustuvaan objektiiviseen moraaliin. Epäilemättä kirkkoa kritisoidaankin juuri siksi, että se itse julistaa jotain, mitä ei sitten harjoita. Mutta kirkko ei koskaan olekaan väittänyt pappiensa olevan vailla vapaata tahtoa ja taipumusta syntiin.

Pappisselibaatti on vielä sellainen erityisen katolinen asia, joka usein tuodaan esiin pedofiliatapausten yhteydessä. Väitetään, että selibaatti on niin luonnotonta, että sen pakottaminen papeille saa heidät sitten tekemään mitä pervoimpia asioita. Tällä mielleyhtymällä ei ole mitään lääketieteellistä eikä edes maalaisjärkistä pohjaa. Jokainen meistä on elänyt jonkin aikaa selibaatissa ja tietää, ettei selibaatti itsessään aiheuta halua hyväksikäyttää lapsia. Jos joku on pedofiili, hän ei ole sitä siksi, että on selibaatti tai pappi, vaan perversio johtuu jostain aivan muusta.

Viime aikoina on ilmestynyt paljon hyödyllisiä artikkeleita ja tilastoja pedofiliaskandaalin tiimoilta. Näistä on hyvä kokoelma katolisen kirkon sivuilla (klikkaa linkkiä). Toivottavasti yhteiskunnastamme löytyy niitäkin, jotka ovat valmiita rehelliseen keskusteluun, faktojen selvittämiseen ja väärien ennakkoluulojen poistamiseen.

Viime viikon postauksesta seuranneesta kommentista ja nyt käsillä olevasta pääsiäisestä sekä vielä loppuvaiheilla olevasta gradustani inspiroiduin kirjoittamaan muutaman sanan kristillisestä etiikasta. Kuten kommenttiruudussa todettiin, liberaalien (eikä aina edes niin liberaalien) luterilaisten suusta kuulee usein, ettei ole olemassa mitään kristillistä etiikkaa. Sen sijaan on vain yleinen luonnollinen kaikkia ihmisiä koskeva moraalilaki, jonka 10 käskyä, kultainen sääntö yms. tiivistävät ja jonka ihmisjärki voi tavoittaa.

Luonnollista moraalilakia ja sitä tiivistäviä ilmoitettuja periaatteita väheksymättä haluaisin tässä kirjoituksessa osoittaa, mitä kristillinen etiikka mielestäni on. Lähtökohtanani käytän (yllätys yllätys) Paavalia, joka on ensimmäinen kristitty, jolta meille on säilynyt kirjoituksia tarkasteltavaksi. Lisäksi hän kirjoittaa paljon moraalista ja vieläpä jossain määrin auktoritatiivisesti, ainakin niille kristityille, jotka uskovat Uuden testamentin kaanoniin.

Kristillinen etiikka (käytän tässä kirjoituksessa etiikkaa moraalin synonyymina, vaikka tunnen myös teknisemmän erottelun etiikasta tutkimuksena/pohdintana ja moraalista toimintana/tekoina) on olennaisesti Kristus-etiikkaa, pääsiäisetiikkaa.

Paavali on siitä loistava esimerkki, että hän tuntee sekä luonnollisen moraalilain että 10 käskyn lain, olettaa muidenkin tuntevan ne ja vieläpä viittaa niihin auktoritatiivisina ja voimassa olevina oikean elämän mittapuina (Room. 1:18-2:16, Ef. 6:1-3, Room. 13:8-10). Silti kaikesta tästä huolimatta hän perustaa kristillisen etiikkansa aivan johonkin muuhun. Tuo jokin muu on pääsiäisen mysteeri.

Roomalaiskirje 6

Etiikka tulee Roomalaiskirjeessä ensimmäistä kertaa kunnolla esille 6. luvussa sen jälkeen, kun Paavali on luvuissa 1-5 esittänyt kristinuskon objektiiviset perusteet eli Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen sekä niiden seuraukset eli syntien anteeksiantamuksen ja maailmanlaajuisen uskon perheen kokoamisen Jumalalle. Kun aiemmat luvut ovat tehneet selväksi, että Jumalan kansaa määrittävät usko ja armo eikä Mooseksen laki, joutuu Paavali vastaamaan kysymykseen siitä, pitäisikö kristittyjen sitten tehdä oikein kunnolla syntiä.

Paavalille tyypillinen vastaus kajahtaa voimakkaasti: me genoito - “Pois se!” “Ei tietenkään.” (Vanha ja uusi käännös.) Mutta miksi ei? Onko Paavalin vastaus se, että kyllähän Mooseksen lain moraalilaki edelleen sitoo kristittyjäkin? Tai kenties, että kyllähän luonnollinen laki yhä sanelee kristittyjenkin järjelle, mitä pitää tehdä?

Ei suinkaan, vaan Paavalin etiikka on todellista kristillistä etiikkaa, pääsiäisetiikkaa: “Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut?” (Room. 6:2-3)

Kaste, ensimmäinen sakramentti, Kristukseen ja kirkkoon liittäminen, yhdistää meidät Kristuksen kuolemaan eli tekee meidät osallisiksi pitkäperjantaista. Näin entinen, luonnollinen minämme, Aadamin lapsi, synnin lapsi, kuolee “pois synnistä”. Miksi? Tarina ei lopu pitkäperjantaihin.

Vastaus jatkuu: “jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:4). Kuoleman jälkeen tulee ylösnousemus, uusi elämä. Tässä elämässä ei enää eletä synnille. Paavalin käsky kuuluu: “Ajatelkaa itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa. ” (Room. 6:11)

“Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne…” (Room. 6:12) Nyt kristitylle pitäisi olla selvää, että kristinusko ei oikeuta syntiin. Yhtä selvää pitäisi olla myös se, miksi näin on: kasteessa kristitty on kutsuttu uuteen elämään, joka on ylösnousemuselämää, eikä siihen kuulu synti, sillä synti kuuluu vanhaan Aadamin ihmisyyteen, joka on pääsiäisenä voitettu ja kasteessa kuollut. Valitettavasti on edelleen monia, joille tämä ei ole lainkaan selvää.

Miksi synti ei hallitse kristittyä? Koska kristitty on järkevä ja noudattaa luonnonlakia? Koska kristitty pelkää loukkaavansa Jumalaa ja joutuvansa helvettiin ja siksi noudattaa 10 käskyä? Koska kristittyä sitoo “lain kolmas käyttö”? Paavalin vastaus sen sijaan kuuluu: “sillä te ette ole lain vaan armon alaisia” (Room. 6:14).

Hän jatkaa: “Te joko palvelette syntiä, mikä johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon. Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu” (υπηκουσατε δε εκ καρδιας εις ον παρεδοθητε τυπον διδαχης, Room. 6:16-17) Tässä kohtaamme tärkeän huomion: uusi elämä ei ole pelkkä abstraktio, vaan siihen sisältyy kuuliaisuus apostoliselle traditiolle.

oboedistis in eam formam doctrinae in qua traditi estis

Uutta kristillistä elämää voidaan kutsua myös “uudeksi laiksi”, vaikka oikeastaan kyse on (kuten yllä nähtiin) armosta eikä laista. Syyn ymmärrämme näistä jakeista, jotka selittävät uuden elämän olevan kuuliaisuutta sille opetukselle (doctrina), jonka apostolit antoivat (tradere) eteenpäin.

Katolisen kirkon katekismus selittää hienosti, että uusi laki on “Pyhän Hengen armo”, “sisäinen laki” (ks. KKK 1965-1966), joka on kuitenkin nähtävissä vuorisaarnassa ja sitä auktoritatiivisesti välittävissä (traditio) apostolien moraalisissa opetuksissa, kuten Room. 12-15, 1. Kor. 12-13, Kol. 3-4, Ef. 4-6 jne. (KKK 1971)

Uudessa laissa on siis tavallaan kaksi aspektia, ensisijaisena uusi kirjoittamaton armon todellisuus, johon kasteessa astutaan, ja toissijainen kirjoitettu Kristuksen ja apostolien opetus, joka on synnin tilalle tullut kuuliaisuuden kohde. (ks. Tuomas Akvinolaisen hieno selitys Summassa: IIa 106, 1) Katekismus antaa yllä siteeratussa kohdassa esimerkkejä Paavalin kirjeistä, lukuja, joissa tätä uutta lakia tai paremmin uutta kristillistä elämäntapaa opetetaan. Luokaamme siis katsaus muutamaan esimerkkiin.

Ensimmäisenä Katekismuksen listalla on Room. 12, ja jopa Suomen ev.lut.-kirkon kirkkoraamattu otsikoi Room. 12:n sanoilla “Uusi elämä”. Itse asiassa Katekismus siteeraa suoraan uuden lain yhteydessä vain yhtä Paavalin kohtaa, ja se on Room. 12:9-13. Jakeet painottavat veljellistä rakkautta, mutta kehottavat myös toivoon, iloon, kestävyyteen ja rukoukseen, ainaiseen sellaiseen, ja jopa ahdingossa. Eikö tämä ylitä jo luonnollisen lain ja järjen moraalin? Vai käskeekö luonnonlaki toivomaan ahdingossa ja rukoilemaan lakkaamatta?

Jos niin, niin ainakin seuraava jae eli Room. 12:14 paljastaa erityisen kristillisen moraalin: “Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko.” Lähimmäisiä rakastetaan kaikkialla, mutta vain Kristus tarjoaa opetuksen (vuorisaarna) ja esimerkin (pääsiäinen - risti) vihollisten rakastamisesta ja vainoojien puolesta rukoilemisesta.

Eväitä tähän ei löydy kenen tahansa ihmisen sisältä, eikä monista muista uskonnoistakaan. Eräs vaikuttavimmista esimerkeistä tämän opetuksen mullistavuudesta on islamilaisen terroristijärjestö Hamasin johtajan pojan hiljattain tapahtunut kääntymys kristinuskoon. Suosittelen uutisklipin katsomista täältä.