Arkisto kohteelle lokakuu 2009

« Hyviä uutisia etusivu

Scott Hahnin liittoteologia: osa 4

lokakuu 26, 2009

On aika edetä kohti Scott Hahnin liittoteologian huipennusta. Tutkimuksen Kinship by Covenant luku 9 käsittelee liittoa, valaa ja lapseutta Gal. 3-4:ssä. Hahnin pääpointit ovat seuraavat: 1) Abrahamin liitto on Mooseksen liittoon nähden ensisijainen ja saa lopullisen muotonsa Gen. 22:ssa. 2) Mooseksen (alisteisen) liiton lopullinen muoto on Deuteronomium. 3) Kristuksen kuolema samanaikaisesti kantaa Deuteronomiumin kirouksen ja vapauttaa Abrahamin siunauksen kansoille. Koko ajan Paavali näkee kaikessa Jumalan isällisen suunnitelman. (s. 238-239)

Hahn esittää ja perustelee kolme perusolettamusta, joiden varassa hän toimii: 1) Liittoajatus oli keskeinen palestiinalaisessa juutalaisuudessa. Tässä Hahn viittaa uuden perspektiivin saavutuksiin. Hän kuitenkin kritisoi Sandersin “ratkaisusta ongelmaan” -väitettä (jonka mukaan Paavali näki juutalaisuudessa vain sen vian, ettei se ollut kristinuskoa) viittaamalla kultaisen sonnin episodin lankeemukseen ja deuteronomistiseen historianäkemykseen, jonka mukaan Israel oli yhä maanpaossa. Paavali pääsi siis sittenkin ongelmasta ratkaisuun eikä toisinpäin. (s. 240-241)

2) Viitaten Doddiin, Haysiin, Evansiin ja Breweriin, Hahn sanoo Paavalin käyttävän Vanhaa testamenttia harkitusti, ei siis mielivaltaisesti, kuten usein oletetaan. Paavali olettaa Raamatun yhtenäisyyden ja ottaa huomioon kontekstin. Hän tulkitsee Kirjoituksia pelastushistoriallisesti ja typologisesti sekä “teleologisesti”. (s. 241-243)

3) Seuraten Betziä ja Mülleriä, Hahn näkee Gal. 3-4:ssä kiastisen probation, jonka hän hahmottelee seuraavasti alkaen jakeesta 3:6 (s. 244):
3:6-9 Abrahamin lapset
-3:10-13 lain kirous: lain alla
-3:14 kooste
—3:15-21a Abrahamin siemen, miksi laki
—-3:21b-25 “alla”
—-3:26-29 Jumalan lapsia, Abrahamin siemen
—-4:1-4a “alla”
—4:4b-6 Abrahamin lapsia, miksi laki
-4:7 kooste
-4:8-20 lain kirous: alkuvoimien vankeudessa
4:21-31 Abrahamin lapset

Deuteronomiumin kirous

Gal. 3:8:n sitaatti on yhdistelmäsitaatti Gen. 12:3:sta ja Gen. 22:18:sta. Kuinka kaikkien kansojen siunaaminen toimii argumenttina väittelyssä ympärileikkauksesta? Paavalin pointti on kenties siinä, että sitaatti osoittaa kansojen saavan siunauksen nimenomaan pakanakansoina, ei juutalaisina, ei siis juutalaisiksi tulemisen (ympärileikkauksen) kautta. (s. 246-247)

Paavali näkee Abrahamin ja Israelin välillä typologisen yhteyden, mikä luo linkin Deuteronomiumiin, johon seuraava argumentti perustuu. Gal. 3:10:n sitaatti “lain kirjasta” eli Deuteronomiumista (5. Moos. 27:26) on mitä sopivin - sen tarkoitus on osoittaa Israelin jatkuva eksiili, joka johtuu Deuteronomiumin rikkomisesta. Sitaatti sisältää otteita ehkä myös saman kirjan jakeista 29:19b tai jopa 28:15, mikä osoittaa Paavalin lukevan lukuja 27-32 kokonaisuutena. Vaikka sekä kirouksista että siunauksista puhutaan, konteksti ei jätä arpomisen varaa sille, kummat tulevat voimaan: 1) kiroukset ovat neljä kertaa pidempiä 2) ratifikaatioseremoniassa (luku 27) lausutaan vain kirouksia 3) sekä Jumala että Mooses (31:16-29) julistavat, että kansa tulee rikkomaan liiton ja saamaan kiroukset. Luku 32 onkin syytösvirsi Israelia vastaan.

Siispä kaikki, jotka yrittävät tulla vanhurskaiksi Mooseksen lain teoilla, ovat kirouksen alla, koska he palaavat Mooseksen liittoon, jonka lopullinen muoto oli Deuteronomium, joka puolestaan julisti kansalle kirouksen. Deuteronomium julisti siis lopun itselleen - vaikka siunaukset olivat teoreettinen mahdollisuus, Jumala ja Mooses tiesivät, että kiroukset tulisivat (30:1). Tämän jälkeen Jumala tekisi uuden aloitteen, hän “ympärileikkaisi sydämet” (30:4-6). (s. 249)

Seuraava Hab. 2:4:n sitaatti on myös mitä sopivin, sillä alkuperäisessä kontekstissa israelilaiset kyselivät, kuinka he voisivat täyttää liiton määräykset ja miellyttää Jumalaa eksiilissä ilman temppeliä, uhreja jne. Jumalan vastaus oli: Vanhurskas on elävä uskosta. Koska Israelin eksiili jatkui Paavalin aikana, Habakkukin sanoma oli yhä pätevä. Seuraavakin Lev. 18:5:n sitaatti sopii: Juutalaisten dispersion ja eksiilin konkreettisessa tilanteessa lain kokonaisvaltainen täyttäminen oli mahdotonta. Paavali jatkaa Hes. 20:n (j. 11,13,21) ja Neh. 9:29:n linjaa, joissa tätä tekstiä siteerataan kansan epäonnistumisien osoittamiseksi. (s. 250-251)

Abrahamin siunaus

Gal. 3:13:n tulkinnassa Hahn seuraa Wrightia ja toteaa Jeesuksen olleen Israelin ja ihmiskunnan lunastava edustaja, joka otti päälleen liiton kiroukset ja vapautti täten Abrahamin siunaukset ja mahdollisti sydämen ympärileikkauksen niin juutalaisille kuin pakanoillekin. Hahn näkee Gal. 3:13-14:n taustalla myös Iisak-typologian. Jeesus asetetaan uhripuulle niin kuin Iisak (ks. yhteinen sanasto Gen. Deut. 21:23 ja 22:9 LXX), ja viittaus siunaukseen kaikille kansoille tulee Gen. 22:18:sta. (s. 253-256)

Hahn on tehnyt tarkan tutkimuksen Gal. 3:15-18:n argumentista ja osoittaa sen merkityksen ja tehon taidokkaasti. Hän kumoaa vahvoin argumentein yleisen (suomenkielistenkin kirkkoraamattujen omaksuman) käsityksen, jonka mukaan Paavali puhuu tässä “testamentista” - tämä tulkinta on vastoin sekä Paavalin diathekee -sanan käyttöä että tuon ajan testamentti- ja liittokäytäntöä. Testamenttiin voitiin tehdä muutoksia, liittoon ei. Hahn näkee Iisak-tapauksen edelleen jakeiden 3:14-18 takana useiden sanayhtäläisyyksien ja tematiikan vuoksi. (s. 256-261)

Gal. 3:17:n Jumalan vahvistama liitto on Gen. 22:16-18:n vala, sillä mikään muu ei sovi kuvaukseen. Tätä liittoa ei mikään (430 vuotta) myöhempi liitto voi kumota tai muokata, sillä silloinhan Jumala syyllistyisi sellaiseen, mitä liitoissa ei lainkaan sallita. Gal. 3:16:ssa on jälleen Iisak-typologia, sillä Iisak on “ainoa poika” tai “yksi siemen”, joka sulkee pois Ismaelin ja muun jälkikasvun (Gen. 22:2,12, vrt. 17:18-21, 25:1-5). Iisak on yksi, Jeesus on yksi, Jumala on yksi, uskovat ovat yksi (Gal. 3:16-28). Iisakin uhri keskeytyi, eivätkä Gen. 22:n lupaukset aktualisoituneet Iisakissa - tämä tapahtui Kristuksen kautta Golgatalla. (s. 261-264)

Gal. 3:19-22:n tulkinnassa Hahn erottelee VT:n työnsä pohjalta Siinain alkuperäisen 10 käskyn liiton ja myöhemmät lankeemuksesta johtuneet lisäykset, joiden aika on tullut päätökseen. Paavali puhuu Hahnin mukaan vain näistä Mooseksen välityksellä lisätyistä määräyksistä. Kyse on “toisesta lainsäädännöstä”. Hahn siteeraa Ireneusta kantansa tueksi. Tämä Mooseksen laki 1) lisättiin, se oli 2) väliaikainen ja vain 3) epäsuorasti jumalallinen. (s. 264-267)

Gal. 3:23-29:ssä Paavalin tarkoitus on Hahnin mukaan asettaa kaste ympärileikkausta vastaan keinona päästä liiton jäseneksi. Kasteessa tullaan Abrahamin perheen jäseniksi, kasteessa puetaan Kristus päälle ja tullaan erilaisuudesta ykseyteen. Kaste on siis liittovala eli sacramentum, sakramentti, uskon sakramentti, joka antaa osallisuuden Kristuksen, Jumalan Pojan, omistamaan Jumalan lapseuteen. (s. 267-269)

Gal. 4

Paavali analysoi Jumalan isällistä suunnitelmaa Israelin kasvattamisessa vertaamalla sitä lapsen kasvuvaiheisiin (vauva -> lapsi/orja -> poika/perillinen). Exoduksessa Jumala otti Israelin esikoisekseen, mutta Israelin lankeemus teki siitä orjan. Kristus, Jumalan Poika, tuli mahdollistamaan lunastuksen orjuudesta Jumalan lapseuteen, Hengen kautta tapahtuvaan jumalallisen elämän jakamiseen. (s. 269-272)

Gal. 4:21-31 on probation huippukohta, jossa Paavali linkittää ympärileikatut pakanat Ismaeliin ja hänen kohtaloonsa: 1) Molemmat ovat Abrahamin jälkeläisiä lihallisesti 2) Molemmat ottivat ympärileikkauksen vastaan aikuisina 3) Molemmat menettävät kuitenkin perintönsä. Toisaalta taas myöhässä Abrahamin liittoon tulleet pakanauskovat liitetään Iisakiin: 1) Molemmat ovat Abrahamin jälkeläisiä yliluonnollisella syntymällä (Saara, kaste) 2) Molemmat saavat perinnön, lupauksen pakanakansojen siunauksesta. (s. 272-273)

Yhteenvetona Hahn toteaa James Dunnin määritelmän lain teoista olevan oikeilla jäljillä, mutta hän sanoo Dunnin sivuuttavan lain penitentiaalisen aspektin ja Deuteronomiumin lakien “itsensä lakkauttavan” luonteen sekä sen, että uudessa liitossa kaste korvaa ympärileikkauksen rajanvetorituaalina.

Paavalin mukaan Jeesus, ainoa Poika, ottaa ristillä päällensä Deuteronomiumin kiroukset ja vapauttaa Abrahamin liiton siunaukset pakanakansoille. Kaiken keskellä on ajatus Jumalan lapseudesta. Jumala toimii Israelia kohtaan isällisesti, kasvattaen kansaansa kuin poikaa. Kypsyys saavutetaan, kun Poika tulee maailmaan ja tekee ihmiset osalliseksi omasta Jumalan lapseudestaan.

Kategoriat: Sekalaista

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Scott Hahnin liittoteologia: osa 3

lokakuu 19, 2009

Nyt on Scott Hahnin liittoteologian 3. osan vuoro. Viime kerralla päästiin Vanhan testamentin loppuun, joten nyt siirrytään Uuteen testamenttiin ja tarkemmin Luukkaan teoksiin, joista hahmotellaan Daavidin liiton toteutumista - sitä ennustaviin profetioihinhan viimeksi jäätiin. Viittaukset ovat edelleen Hahnin väitöskirjan Kinship by Covenant sivuihin.

Hahnin mukaan Luukas identifioi teoksissaan Jeesuksen persoonan ja työn Daavidin liiton palauttamisen kanssa. Kaikki aiemmin mainitut kahdeksan daavidilaisen liittovaltakunnan elementtiä löytyvät myös Luukkaalta. Hänelle Jeesuksen valtakunta on palautettu ja uudistettu Daavidin valtakunta. Hahn Hän lähtee liikkeelle ensimmäisestä Daavidin valtakunnan ominaisuudesta: se perustuu 2. Sam. 7:n liitolle. Luuk. 1:32-33:n ja 2. Sam. 7:9-16:n vertailu osoittaa tämän yksityiskohtaisesti. Liitosta puhutaan myös Luuk. 22:ssa. Sama tahti jatkuu muiden tuntomerkkien kanssa - käyn ne läpi tiivistäen.

2) Jeesus on Jumalan Poika - ei kuitenkaan vain adoptoitu vaan luonnollinen (Luuk. 1:35). Titteliä käytetään Jeesuksesta läpi evankeliumin.
3) Jeesus on Messias, Voideltu. Luukas kutsuu Jeesusta Messiaaksi (2:21, 4:41), Herran Voidelluksi (2:26) ja Jumalan Voidelluksi (9:20), joksi vain Daavidia kutsuttiin.
4) Jeesuksen missio liittyy Jerusalemiin. Luukas painottaa tätä enemmän kuin muut evankelistat. Hänelle on teologisesti tärkeää, että Jumalan sana lähtee Jerusalemista (24:47). Evankeliumi alkaa Jerusalemista, Jeesuksen lapsuuskertomukset ovat sieltä, ja suurimman osan evankeliumin narraatiosta hän matkustaa Jerusalemiin, mihin kertomus myös päättyy, sillä opetuslasten käsketään “jäädä” sinne (24:49).
5) Jeesuksen missio liittyy temppeliin. Tässä pätee sama kuin edelliseen: Jeesus on siellä lapsena, suuren osan evankeliumia matkaa sinne, ja loppuhuipennuksena saarnaa sieltä (19:45-21:38). Ap.teoissa temppeli pysyy varhaiskristillisen yhteisön fokuksessa (Ap.t. 2:46).
6) Jeesuksen tarkoitus on palauttaa 12 Israelin heimoa. 12 apostolin valinta on tärkein osoitus tästä. Heidän kerrotaan saavan valta “tuomita Israelin kahtatoista heimoa” (22:30). Muitakin viittauksia löytyy.
7) Jeesuksen kuninkuus ulottuu kaikkiin kansoihin. Jo 2:32 puhuu valosta pakanakansoille. Jeesuksen sukuluettelo palautuu Aadamiin (3:38). Valtakuntaan tulee ihmisiä kaikkialta (13:29). Eksplisiittisimmin asia mainitaan 24:47:ssa, jossa sanan ja armon julistus ulottuu “kaikille kansoille”.
8) Jeesuksen kuninkuus on ikuinen. Tämä käy ilmi jo enkeli Gabrielin sanoista. Asia oletetaan myös puhuttaessa Jeesuksesta ikuisen elämän välittäjänä (18:18-30).
(Hahn s. 218-219)

Hahn luettelee vielä kymmenkunta kohtaa, joissa Luukkaan evankeliumissa tehdään linkki Jeesuksen ja Daavidin ja hänen valtakuntansa välille (s. 220). Seuraava kysymys on kuitenkin kristologian ja ekklesiologian suhde, eli kuinka Jeesuksen messiaanisuus liittyy kirkkoon. Avainasemassa on kertomus eukaristian instituutiosta (s. 221).

Instituutiokertomus

Hahn argumentoi, että instituutionarratiivi (IN, Luuk. 22:14-30) tekee apostoleista tietynlaisia sijaishallitsijoita Jeesuksen daavidilaisessa valtakunnassa eli kirkossa. IN luo linkin Luukkaan evankeliumin daavidilaisen kristologian ja Apostolien tekojen daavidilaisen ekklesiologian välille. Juuri ennen IN:ää Jeesusta huudetaan avuksi Daavidin Poikana (19:35-39), kertoo itseensä viittaavan vertauksen “valtakunnasta” (19:11-27), ratsastaa Salomon tyyliin (vrt. 1. Kun. 1:32-40) aasilla Jerusalemiin, ja häntä tervehditään kuninkaana (19:38). Messiaan identiteetistä Daavidin Poikana ja Herrana on juuri keskusteltu (20:41-44). Asetelma on siis hyvin daavidilainen. (s. 222)

Lisäksi Hahn osoittaa, että Luukkaalla valtakunnan teema ja ateriayhteys sidotaan usein yhteen, evankeliumissa on jopa 10 messiaanista ateriaa, joista ainakin kolmessa on leivän murtamisen motiivin tuoma eukaristinen sävy (s. 222-223). Tämän jälkeen Hahn ryhtyy tutkimaan IN:ää suurennuslasin lävitse. IN sisältää viisi elementtiä, joissa se poikkeaa muiden evankeliumien vastaavista kohdista, ja neljää näistä karatkerisoi valtakuntamotiivi. Luukas haluaa osoittaa, että valtakunta on läsnä syömisessä ja juomisessa, koska leivän murtamisessa Jeesus on itse läsnä (s.224-225).

“Uusi liitto”, jonka Jeesus asettaa veressään, viittaa Jeremiaan ennustukseen, jossa uuden liiton sanotaan olevan erilainen kuin Siinain liitto ja jota Daavidin valtakunnan palautustekstit ympäröivät. Uusi liitto on siis palautettu Daavidin valtakunta. Jeesus puhuu myös hallitsemisesta palvelun, diakonian, muodossa. Diakonia usein merkitsi pöytätarjoilua, ja jae 27 vahvistaa tämän. (s. 226) Nyt Jeesus voi antaa apostoleilleen sijaishallitsijoiden tehtävän, minkä hän tekee jakeissa 22:28-30, jotka ovat täynnä daavidilaisia elementtejä.

Diatithemai hymin… basileian - Jeesus “liitottaa” apostoleille valtakunnan niin kuin Isä on “liitottanut” sen Jeesukselle, jotta apostolit “söisivät ja joisivat” Jeesuksen pöydässä ja valtakunnassa, “tuomiten Israelin kahtatoista heimoa”, istuen valtaistuimilla. (s. 227) Kyseessä on preesensmuotoinen valtakunnan antaminen apostoleille, jotta he pöytätarjoilun eli eukaristian toimittamisen välityksellä hallitsisivat valtakuntaa. Vaikka eukaristian vietto ei heti tunnu tuomitsemiselta, Paavalilta löytyy viheitä varhaisesta kristillisestä traditiosta (1. Kor. 11:27-32, 5:1-13), jossa eukaristiaan liittyy juridinen aspekti (s. 228-229). Kun nyt on laskettu daavidilainen perustus, on rakennuksenkin oltava daavidilainen. (s. 230)

Daavidilainen ekklesiologia Apostolien teoissa

Ap.t. jatkaa samoja teemoja. Heti jakeissa 1:3,6 keskustelunaiheena on Jumalan valtakunta. Jakeessa 1:4 Jeesus syö opetuslasten kanssa. Jakeen 1:6 kysymys saattaa perustua 22:30:n lupaukseen. Jakeessa 1:7 Jeesus kehottaa välttämään aikaspekulaatiota, mutta kertoo, kuinka valtakunta ottaa vallan, nimittäin apostolien Hengen-inspiroiman julistuksen välityksellä (1:8). (s. 231)

Mattiaan valinta on välttämätön, jotta Hengen ja valtakunnan tuleminen voisi tapahtua helluntaina, sillä apostoleja on oltava 12, jotta he hallitsisivat 12 heimoa. Luvussa 2 valtakunta palautuu ja profetiat toteutuvat, eivät lopullisesti, mutta perustavanlaatuisesti kuitenkin, kun Henki tulee ja kaikki kansat ovat yhdessä paikassa ja kuulevat evankeliumin. Pietarin saarna painottaa heti daavidilaisten lupausten täyttymistä. (s. 232-233)

Palautettu valtakunta on pneumaattinen, Hengen valtakunta, sakramentaalinen valtakunta, sillä apostolit jakavat Henkeä toimittamalla kasteen, jonka kautta valtakuntaan liitytään. Lisäksi valtakunta elää leivän murtamisesta, yhteisestä eukaristianvietosta (Ap.t. 2:38, 42). Jaakob siteeraa Ap.t. 15:ssä Aamos 9:11-12 osoittaakseen Daavidin huoneen tulleen palautetuksi kirkossa, jossa on sekä juutalaisia että pakanoita. (s. 234)

Jos siis Jeesus on daavidilainen kuningas, hänen valtakuntansa on Daavidin valtakunta. Valtakunta on jo läsnä maan päällä, vaikka se on myös samanaikaisesti taivaassa, sillä valtakunnan sijaishallitsijat, apostolit, toteuttavat maan päällä taivaallisen hallitsijan Jeesuksen valtaa jakamalla sakramentteja ja todistamalla Hengen voimalla kaikille kansoille Jumalan valtakunnasta. Valtakunta on samanaikaisesti taivaassa ja maan päällä, kun sen kansalaiset liikkuvat yhdestä toiseen. Valtakuntaa yhdistää kuitenkin Pyhä Henki ja eukaristianvietto, jossa kuningas ja valtakunta ovat läsnä. Tätä messiaanista ateriaa kuvataan uudeksi liitoksi, joka on Daavidin liiton uudistettu ja palautettu muoto. (s. 237)

Kategoriat: Sekalaista

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Kuuluisimpien katolilaisten kuulumisia

lokakuu 12, 2009

Suomen kaksi kenties kuuluisinta katolilaista, vastavihitty piispa Teemu Sippo SCJ ja populisti europarlamentaarikko Timo Soini PS, ovat esiintyneet aivan viime aikoina mediassa edukseen, ja ennen kaikkea kirkon eduksi. Ajattelin lyhyesti referoida näitä esiintymisiä ja kartoittaa täten suomalaisen katolisuuden profiilia tämän hetken julkisessa keskustelussa.

Piispa Sipon haastattelu

Teemu Sippo on aloittanut piispakautensa kunnioitettavan vahvasti. Hän on saarnannut Kristusta, jakanut sakramentteja (mm. jo kahdelle vahvistuskummipojalleni) ja antanut vankasti kirkon opetusta ja maailmankuvaa puolustavia haastatteluja. Viimeisin pommi tuli tänään, kun Yle julkaisi haastattelun, jossa piispa varoittaa luterilaisia Svenska Kyrkanin mallista. Ruotsissa ollaan tekemässä avioliitosta sukupuolineutraalia, eikä Suomessakaan olla kovin kaukana kirkollisesta homoparien siunaamisesta.

“Katolinen kirkko ei katso voivansa siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Se ei pidä sitä moraalisesti hyväksyttävänä… Kaikki mikä tapahtuu Ruotsissa, tapahtuu yleensä Suomessa muutaman vuoden viiveellä. Siinä voi tulla ongelmia käytännön ekumeniassa, niin kuin Ruotsissa näyttää tapahtuvan.” Sippo puhui myös rohkeasti äärimmäisen tärkeästä aiheesta, nuorten seksuaalikasvatuksesta: “Kondomien jaon myötä ikäänkuin kehotetaan, että käyttäkää nyt, kun ette muutakaan voi. Minusta pitäisi pikemminkin valistaa nuoria pidättyväisyyteen seksuaalisuudessa.”

Piispa vastasi myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin. “Monesti puhtaasti taloudelliset seikat määräävät työelämässä. Tottakai taloudella on omat lainalaisuutensa, mutta herää kysymys, miten voitaisiin inhimillisemmin suhtautua työtä tekeviin ihmisiin ja perheisiin.”

Toimittajaa kiinnosti lisäksi pahojen henkien manaaminen: “Meillä on hiippakunnassa yksi vanhempi pappi. Me kutsumme mieluummin eksorsistiksi… Tässä tietysti tarvitaan sellaista pappia, joka osaa erottaa sairauden tai mielenhäiriön muusta, sanoo Sippo… Me ymmärrämme katolilaisessa (sic) kirkossa, että on olemassa käsittämätöntä pahaa, joka voi vaikuttaa ihmiseen ja josta hän joutuu kärsimään.”

Sipon ytimekäs kristillisen maailmankuvan puolustus sai vastakaikua - Ylen nettiartikkelin kommenttiruutu täyttyi pian 14 sivullisesta mielipiteitä: “Hyvä piispa.Katolinen kirkko pysyy Raamattuperiaatteessa. Me luterilaiset menemme maailman mielipiteen mukaan. Emme enää ole Sanan kirkko.” “Samoin kuin edellinen. Kuuntele viisaita neuvoja, luterilaisen kirkon johto!” “Täytyy nostaa hatttua. Luterilainen kirkko tuntuu keskittyvän sosiaalis-eettisiin puhjeenvuoroihin… Piispa keräsi minun pisteeni, vaikka en katolinen olekaan…” “Kuunnelkaamme viisaita neuvoja me luterilaiset. Vaikka meillä onkin valtion kirkko ei se tarkoita sitä, että kirkon tulisi luopua omista näkemyksistään…”

Timo Soinin haastattelu

Timo Soinia haastateltiin äskettäin luterilaiseen Uusi Tie -lehteen. Pääteemat ovat tutunlaisia: moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Soini selostaa kääntymystään: “En oikein ymmärtänyt, kun luterilainen kirkko sanoi, etteihän abortti kiva ole, mutta kun elämä ja elämäntilanteet voivat olla hankalia.” “Suomessa oli vallalla käsitys, että kommunismi on ikuinen ja että sen kanssa pitää vain oppia elämään. Paavi opetti, ettei marxismiin ja ateismiin pidä sopeutua. Ajattelin, että tämähän on mainio kaveri.”

Soini ei pelkää sanoa mielipidettään kiistanalaisista moraaliasioista kuten homoudesta ja abortista: “Mielestäni homoseksuaalit eivät voi mennä naimisiin eivätkä adoptoida lapsia… Kyllä minä heidät ihmisinä hyväksyn, mutten hyväksy avioliitoksi kuin miehen ja naisen liiton.” “Teko on tuomittava, muttei ihminen.” “Ihmiselämä on pyhä… Sehän on täysin selvää, että elämä alkaa hedelmöityksestä… Jos ajatellaan, että ihmisen elämä on pyhä, niin se on pyhä alusta asti. Tai jos ajatellaan, ettei se ole pyhä, minusta on suurta hurskastelua vastustaa kuolemantuomiota, jos kerran kannattaa kuolemantuomiota syntymättömälle lapselle.”

Soini ei ole teologi eikä kykene ratkaisemaan kaikkia abortin ja avioliiton purkamattomuuden vaikeimpia ongelmia. Silti hän pitää yksinkertaisella uskollaan kiinni kristillisestä avioliitosta ja sen pyhyydestä: “Se ei ole sellaista, että ollaan nyt toistaiseksi ja vaihdetaan sitten, kun tulee parempi… Jos leikkii tulella, siinä käy hullusti. Monelle käy. Tunne ottaa vallan tahdosta. Avioliitto on tahdon asia.”

Soini ei pelkää edes kristinuskon inklusiivisen eksklusivismin totuutta: “Se on kipeä asia sanoa ääneen, mutta näin se on. Kaikkia ihmisiä, uskoja ja vakaumuksia pitää kunnioittaa, mutta jos puhutaan pelastuskysymyksestä, kristinusko opettaa, että Isän tykö mennään Kristuksen kautta. En voi mennä sanomaan, ettei näin ole.” Soini on huolissaan Suomen ev.-lut. kirkon nykytilasta: “Yhteiskunnallinen ajan henki tunkeutuu sinne… On hyvä ihminen, hyvä elämä, hyvä humanismi – ihan täyttä roskaa.”

Soinin dogmihistoriassa, ekklesiologiassa ja soteriologiassa olisi parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, Soini ei ole teologi, eikä häneltä ehkä moitteetonta teologiaa voi vaatiakaan. Ehkä Soini on oikeassa loppukommentissaan: “Meitä on monenlaisia. En ole mallikristitty. Olen välillä hyvinkin rankka persoona ja joskus kohtuuton, mutta kuitenkin armon alainen. Jumalan luo on monta tietä, mutta kaikki tiet vievät Kristuksen kautta.”

Arviointia

Kahden TS:n, Teemu Sipon ja Timo Soinin haastattelut antavat jonkinlaisen kuvan siitä, millainen asema katolisuudella on tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa, millaiset asiat kiinnostavat ja puhututtavat. Suurin kysymys on luonnollisesti suhde luterilaiseen kirkkoon erityisesti polttavissa moraalikysymyksissä kuten homoseksuaalisuus, abortti ja ehkäisy. Näissä katolinen kirkko nähdään joko vanhoillisena ja taantumuksellisena tai vaihtoehtoisesti uskollisena kristilliselle perinteelle, moraalisesti selkärankaisena.

Katolilaiset saavat edustaa kantaansa, koska he ovat vanha ja kunnioitettu kirkko, mutta Suomessa kuitenkin pieni vähemmistö, joka ei häiritse tavallista suomalaista postmodernia elämää viettävää luterilaiseen kirkkoon paperilla kuuluvaa sekulaarihumanistia. Yhä useammat jossain määrin kristilliseen perinteeseen sitoutuvat suomalaiset alkavat samalla nähdä katolisen kirkon moraalisen johtajuuden Suomessa, jossa luterilaiset piispat eivät uskalla sanoa paljoakaan. Vapaasuuntalaisia ei oteta vakavasti, ja Suomen ortodoksit ovat käytännössä usein lähempänä luterilaista kuin katolista linjaa.

Jää nähtäväksi, alkaako Suomessa kansainvaellus kohti isien uskoa, takaisin tosi arvoihin nojaavaan kristillisyyteen, joka ei pelkää kohdata eikä haastaa itsetuhoista postmodernia yhteiskuntaa, jolla ei enää ole tuntumaa menneeseen, tarkoitusta nykyiseen eikä tähtäintä tulevaan. Ainakin se on selvää, että katolisuuden ääni ei voi yhteiskunnassamme rajoittua kahteen kuuluisaan TS:ään - kolmannen TS:n, Tavallisen Seurakuntalaisen, on noustava johtotähdeksi omassa vaikutuspiirissään.

Kategoriat: Yleistä
Avainsanat: , , , , , ,

Kommentit: 7 kommenttia

Hyvästit Heiniselle

lokakuu 5, 2009

Kirkkohistorian professori Simo Heininen piti 1.10. jäähyväisluentonsa Helsingin yliopistossa. Heininen on kirjoittanut useita merkittäviä kirjoja, kuten Suomen kirkkohistoria (Markku Heikkilän kanssa 2002), Mikael Agricola - elämä ja teokset (2007), Ihmistä suurempi - paaviuden historia (2004) ja Turun piispat (2008). Hän on myös kontribuoinut lukuisia kirkkohistoriaa koskevia osuuksia uskonnon ja teologian oppikirjoihin, mm. kirjaan Teologia - johdatus tutkimukseen (2001). (Kirjoihin viitataan alla tyyliin vuosiluku:sivunumero.) Heinisen näkemykset ovatkin vaikuttaneet laajasti suomalaisten käsityksiin kirkkohistoriasta.

Simo ja Simon - professori vastaan paavi

Heininen tunnetaan jossain määrin katolisvastaisena, ja hän onkin kirjoissaan koettanut osoittaa paaviuden perusteiden heikkouden. Heikolle perustalle rakentaa kuitenkin itse Heinisen argumentaatio, joka pyrkii tekemään paaviudesta myöhemmän keksinnön, sanoo todistusaineisto sitten mitä tahansa. Koska Heinisen puolueellinen mielipide paaviuden kehittymisestä on jossain määrin tullut auktoritatiiviseksi (esim. Wikipedian artikkelit Pietarista paavina viittaavat Heiniseen), on syytä tarjota sille perusteltu vastine.

Vielä vuonna 2001 Heininen kirjoitti: “Paaviuden alkuhistoria on katoliselle kirkolle arka asia, vaikka paavinistuimen arvovalta ei olekaan sen varassa, miten aukottomaksi tai aukolliseksi paaviluettelon alkupää osoitetaan. Katolinen kirkkohistoriantutkimus ei enää puolustele paavien sarjan autenttisuutta, vaan yhtyy siihen käsitykseen, että luettelo on monien muiden piispanluetteloiden tavoin myöhempi, 200-luvulla laadittu konstruktio.” (2001:73)

Tässä vaiheessa vähänkin kirkkoisiä lukenut joutuu kysymään, eikö kirkkohistorian professori ole lukenut Ireneus Lyonilaista, joka laati Rooman piispojen luettelon Pietarista ja Paavalista aikansa piispaan Eleutheriukseen 180-luvulla (Harhaoppeja vastaan, 3:3:3). Eikö Heininen tunne varhaiskirkon suurimman kirkkohistorioitsijan Eusebioksen (300-l) mainintaa Hegesippuksesta, joka laati Rooman piispojen luettelon niin ikään vuoden 180 tienoilla (Eusebioksen kirkkohistoria, IV 22:3)? Eusebios itse kertoo, että Pietari antoi piispanviran eteenpäin Linukselle (Kirkkohistoria III 4:8).

Parannuksia paavikirjaan

Vuoden 2004 paavikirjaansa mennessä Heininen näyttää paneutuneen asiaan hieman syvällisemmin. Hän on perehtynyt Eusebiokseen ja luottaa tämän tiedonantoon, jonka mukaan Pietari mestattiin Roomassa (2004:16). Heiniselle on myös käynyt ilmi, että ensimmäinen säilynyt paavien luettelo onkin jo 180-luvulta (2004:17). Kehumisenaiheet jäävät valitettavasti tähän.

Heinisen mukaan “sekä moderni katolinen että protestanttinen tutkimus” kieltää Pietarin olleen Rooman ensimmäinen piispa ja siis ensimmäinen paavi. Tähän Heininen antaa kolme syytä: 1) Rooman seurakunta lienee ollut olemassa jo ennen Pietarin tuloa Roomaan, ennen vuotta 50, jolloin piispanvirkaa ei ollut vielä olemassa. 2) Piispanvirasta tuli seurakunnan johtovirka vasta vuoden 100 tienoilla ensin Vähässä-Aasiassa (tällöin Pietari oli jo kuollut). 3) Roomaan piispanvirka tuli vasta vuoden 160 tienoilla, piispa Anicetuksen aikana.

Heininen päättelee: “Tätä ennen ei voi puhua toisiaan seuraavista Rooman piispoista, vielä vähemmän sellasista Rooman piispoista, jotka olisivat ymmärtäneet itsensä kokonaiskirkon johtajiksi. Paaviutta ei vielä ollut.” (2004:17) Alla käyn kriittisesti läpi Heinisen argumentit kohta kohdalta.

1) Ensinnäkin Rooman srk:n olemassaolo ennen Pietaria on arvaus, ja sekä UT että Eusebios antavat (vähintään epäsuoran) tukensa perinteiselle kannalle. Mutta vaikka Rooman seurakunta olisikin ollut olemassa ennen Pietarin saapumista sinne, ei se poista sitä mahdollisuutta, että Pietari olisi tullut Roomaan, koonnut seurakunnan apostolisen valtansa alle ja antanut virkansa eteenpäin ennen kuolemaansa.

2) Kun kirkko sanoo Pietarin olleen Rooman ensimmäinen piispa, ei se tarkoita, että seurakunnan hallintamuodon olisi täytynyt olla jossain tietyssä kehitysvaiheessa. Koska apostolit olivat määritelmällisesti ensimmäiset piispat ja koska piispuus on määritelmällisesti apostolien jälkeensä jättämä virka, kulki piispanvirka apostolien mukana sinne, minne he menivät. Sitä paitsi piispoista (episkopos) puhutaan UT:ssa jo 60-luvulla eli Pietarin elinaikana (esim. Fil. 1:1, ks. myös 1. Tim. 3:1).

3) Heininen pitää Anicetusta Rooman ensimmäisenä piispana todennäköisesti siksi, että hän on lukenut Eusebioksen tiedonannon siitä, kuinka Polykarpos Smyrnalainen matkasi Roomaan keskustelemaan piispa Anicetuksen kanssa pääsiäisen ajankohdasta vuoden 160 tienoilla (Kirkkohistoria V 24:16–17). Ainakin tällöin piispanviran on siis täytynyt olla Roomassa, myöhemmäksi sitä ei saa. Mutta jotta ketju ei vain ulottuisi Pietarista Anicetukseen, jotta Rooman piispuus olisi mahdollisimman myöhäinen keksintö, raja vedetään tähän - Anicetusta ennen Roomassa ei ollut piispoja.

Jos Heininen ei olisi lukenut tätä Eusebioksen mainintaa, tai jos sitä ei olisi säilynyt, kenties hän olisi väittänyt 180-luvun Eleutheriuksen olleen ensimmäinen piispa. Tämä strategia on ainakin piispanluetteloiden suhteen ollut käytössä: vuonna 2001 Heininen on kenties tuntenut Tertullianuksen listan 200-luvulta, mutta ei 180-luvun listoja, joten listat keksittiin 200-luvulla. Nyt kun 180-luvun listat löytyivät, ne onkin keksitty 180-luvulla. Jos Heininen löytäisi todistusaineistoa piispasta 120-luvulla ja luettelosta 140-luvulta, piispanvirka olisi varmasti hänen mukaansa tullut Roomaan 120-luvulla ja luettelot keksitty 140-luvulla.

Piispoista ja piispojen luetteloista

Kuolettavan iskun Heinisen teorialle antaa Hermaan Paimen, joka lienee kirjoitettu n. 140, mutta jonka ensimmäisten visioiden historiallisena kehyksenä on 80-90-luvut, mm. juuri meille relevantin sitaatin perusteella. Hermas nimittäin viittaa Rooman senhetkiseen piispaan, Klemensiin: “Kirjoita siis kaksi kirjasta, ja lähetä yksi Klemensille… Niin Klemens lähettää vieraisiin kaupunkeihin, sillä se on hänen velvollisuutensa.” (Hermaan Paimen II 4[8]:3)

Sama 300-luvun kirkkohistorioitsija Eusebios, jonka lähteisiin Heininen luottaa Pietarin kuolinpaikan ja piispa Anicetuksen tapauksessa, tuntee tämän Klemensin hyvin: “Domitianuksen kahdentenatoista hallitusvuotena tuli Anenkleetukselle, joka oli ollut Rooman seurakunnan piispana kaksitoista vuotta, seuraajaksi Kleemens… Yksi oikeaperäiseksi tunnustettu Kleemensin kirje on olemassa, suuri ja ihmeteltävä. Hän kirjoitti sen Rooman seurakunnan nimessä Korinton seurakunnalle…” (Kirkkohistoria III 15-16)

Eusebios siis tallentaa tarkan historioitsijan tavoin tiedon sekä Klemensin että hänen edeltäjänsä piispuudesta. Samoin Ireneus 180-luvulla: “kolmannella sijalla apostolien jälkeen, Klemens valittiin piispanvirkaan” (Adv. Haer. 3:3:3). Toisin siis kuin Heininen väittää, Klemens tunnettiin Rooman piispana ja universaalina paimenena (velvollisuus huolehtia myös vieraista kaupungeista) jo omana aikanaan, kuten Hermaan Paimen osoittaa. Yhdessä Hermaan Paimenen kanssa myös Klemensin auktoritatiivinen kirje korinttilaisille on säilynyt meidän päiviimme (ks. suomeksi teos Apostoliset isät).

Ireneuksen ja Eusebioksen tarkat ja vakavat historioitsijan otteet puhuvat vahvasti Heinisen seuraavia kepeitä arvailuja vastaan: “apostolista alkavia aukottomia piispaluetteloita… laadittiin sen jälkeen, kun piispanvirka oli vakiintunut… tunnettiin muutama edeltävä piispa ja listaa jatkettiin taaksepäin apostoleihin saakka, olihan apostolinen arvovalta yksi oikean opin tae”. (2004:17)

Ireneus siis käytti Heinisen mukaan tekaistua piispaluetteloa argumentissaan harhaoppeja vastaan 180-luvulla. Mietityttää vain, kuinka ihmeessä Ireneuksen massiivisen kirjan pääargumentti voisi perustua fiktiiviseen konstruktioon - tällöinhän harhaoppiset olisivat hetkessä voineet kumota Ireneuksen.

Heininen mielistelee lukijaa evankeliumikriitikkojen ja uustestamentillista pseudepigrafiaa puoltavien teologien tapaan sanomalla, ettei kyseessä ole varsinaisesti väärennös, koska tuon ajan historiankirjoitus oli erilaista. Tämä usein esitetty ja hyvin harvoin perusteltu (Heininen ei ole poikkeus) väite vie retoriikallaan huomion pois itse asiasta.

Eusebios ja Ireneus olivat vakavissaan kirjoittaessaan piispansuksessiosta, eikä yhdessäkään historiallisesa dokumentissa ole positiivista todistusaineistoa siitä, että “Anicetusta edeltävältä ajalta kyse on seurakunnan johtoryhmän jäsenistä” (2004:17). Kyse on nykytutkijoiden (jotka eivät halua totella paavia) epätoivoisen argumentaation linjasta, jolle edes gnostilaiset eivät viitsineet lähteä.

Pietarin seuraajista

Heininen (2004:18) jatkaa ja kirjoittaa, että paavi Stefanus I esitti 200-luvun puolivälissä ensimmäisenä paaviuden teologisen perustelun, nimittäin Matteuksen evankeliumin jakeet 16:18-19 (lupaus taivasten valtakunnan avaimista jne). Tämän jälkeen Heininen tokaisee suorastaan paavillisella arvovallalla:

“Tämä perustelu on helppo kumota. Kyseisessä evankeliumin kohdassa Jeesus puhuu ainoastaan Pietarille, eikä hänen mahdollisille seuraajilleen. Paavi Stefanuksen esittämä tulkinta kuuluu niihin moniin, joiden tarkoituksena on saada Raamattu sanomaan sellaista mitä se ei itse asiassa sano.” (2004:18)

Kun kirkkohistorioitsija yrittää puhua auktoritatiivisesti raamatuntulkinnasta, on se ilahduttavan “helppo kumota”. Matteuksen teologiassa nimittäin Jeesus on Daavidin Poika (Matt. 1:1), joka palauttaa Daavidin valtakunnan (Matt. 19:28, 28:18-20), rakentaa maan päälle taivasten valtakunnan, kirkon, jonka hoitoviran hän antaa Pietarille (Matt. 16:18-19). Vanhatestamentillista Daavidin valtakunnan taustaa vasten kyseessä on nimenomaan hovipäälliköltä toiselle siirtyvä virka (Jes. 22:15-22), johon määritelmällisesti kuuluu suksession ajatus.

Tänäänkin siis Rooman piispan istuimella istuva paavi, Pietarin seuraaja, Benedictus XVI, avaa, eikä kukaan sulje, ja sulkee, eikä kukaan avaa - hänen anteeksiantamansa synnit on anteeksiannettu, hänen sitomansa opit on sidottu, hänen yhteydessään ollaan taivasten valtakunnan yhteydessä, hänen ekskommunikoimansa taas joutuvat sen ulkopuolelle. Tämä pitää kutinsa maailman loppuun asti, vaikka maailman viisaat sanoisivat mitä.

Kategoriat: Paavi ja kirkko

Kommentit: 7 kommenttia

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon