Hyviä uutisia

I’ve found my man. Luin hiljattain ensimmäisen reformaationjälkeisen suomenkielisen katolisen papin, mons. Adolf Carlingin elämäkerran (Kalevi Vuorela: Monsignore Adolf Carling, Studium Catholicum 1993), ja vaikutuin siitä suuresti. Carlingin luonteessa, elämässä ja sanoissa on niin paljon ihailtavaa ja jaettavaa, että hän ansaitsee ehdottomasti huomiota näillä sivuilla. Häntä voinee myös pitää tietynlaisena apologeettana, kuten alla siteerattavista teksteistä käy ilmi.

Materiaalin runsauden takia kirjoitan hänestä 2-osaisen artikkelisarjan. Ensimmäinen käsittelee hänen opiskeluaikaansa, kääntymistään sekä seminaarivuosia. Toisessa osassa keskitytään Carlingin pappisvuosiin ja mainitaan profeetallinen toive, jonka toteutuminen on nyt ajankohtainen.

Opiskeluaika

Adolf Carling syntyi hartaaseen 1800-luvun suomalaiseen luterilaiseen perheeseen. Uuden vuosisadan hän aloitti ryhtymällä opiskelemaan suomalais-ugrilaisia ja slaavilaisia kieliä. Entisen luokanvalvojansa ja nyt professorinsa J.J. Mikkolan opastuksella Carling tutustui ja ihastui kirkkoslaaviin (s. 19. Ehkä kyse on muinaiskirkkoslaavista, jota itsekin pääsen tänä vuonna opiskelemaan slavistiikan ja baltologian laitoksella). Vuorela siteeraa Joel Lehtosta: “Mutta naiset väistivät moraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei osannut heille puhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta.” (s. 23)

Carling asui lähellä pyhän Henrikin kirkkoa ja kävikin siellä seuraamassa messuja, tosin lähinnä ilveilytarkoituksessa, “matkiakseen tovereilleen papin temppuja ja huvittavaa molotusta” (s. 24). Kun Carling kuuli Helsingin oppineesta ja kielitaitoisesta puolalaisesta katolisesta kirkkoherrasta, hän halusi heti tutustua mieheen. Hän ei tosin voinut ymmärtää, “miten joku saattoi olla oppinut ja samalla vakaumuksellinen katolilainen. Kuinka oppinut mies saattoi uskoa sellaista pötyä, mitä paavin oppi oli? Jompikumpi puuttui, joko oppineisuus tai vakaumus.” (s. 25)

Carling oli kuitenkin ihastunut puolan kieleen, joten hän kävi ystävänsä kanssa harjoittelemassa sitä pappilassa. Kerran hän kuuli kirkkoherran sanovan: “Tuo nuori mies tulee ehkä katolilaiseksi, ja jos hän sen tekee, hänestä tulee varmasti pappi.” Pian tämä tapahtuikin, kun Carling alkoi pohtia, voiko Raamatusta löytyä kahdenlaista totuutta (lut. ja kat.), vai oliko totuutta olemassakaan?

Kääntyminen

“Jos totuus on, osoita se minulle!”, Carling rukoili. “Tämä rukous tuli kuulluksi tammikuussa 1904, jolloin hänen pulmansa ratkesi. Kaikkialta Uudesta testamentista löytyi tukea vain katoliselle opille. Kristuksen jumaluus ja läsnäolo pyhässä eukaristiassa, pyhien kunnioittaminen, Jumalan Äiti, usko ilman lain tekoja - kaikki sai uskottavan ja täysin varman selityksen. Lutherin teoksista taas löytyi monia heikkoja kohtia, jotka näyttivät olevan ristiriidassa Raamatun kanssa.” (s. 27)

“Viimeisen sysäyksen antoi vakaumus, ettei protestanttien ehtoollinen voinut olla pätevä, koska heiltä puuttui sakramentaalinen pappeus ja piispanviran apostolinen periytyminen. Juuri eukaristiaa Carling oli jumaloinut lapsesta pitäen, pappi oli ollut välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. Mutta luterilainen pappi ei ollutkaan sakramentaalisesti vihitty, vaan seurakunnan valitsema saarnaaja ja esimies. Lutherin mielestä jokainen kristitty oli oma pappinsa, kun taas katolinen pappeus periytyi katkeamattomana ketjuna kätten päällepanemisen kautta apostoleista saakka.” (s. 27)

“Erotessaan luterilaisesta seurakunnasta Carling keskusteli perusteellisesti sen kirkkoherran kanssa. Keskustelu koski Raamattua, successio apostolicaa ja sakramentteja, ja se käytiin ystävällisessä hengessä. Sen päätteeksi kirkkoherra tokaisi: ‘Te olette näitä asioita kovasti miettinyt.’”

Universaalin kirkon palvelukseen

Pappiskutsumus tosiaan selkeni pian: “En voi sille mitään, en voi voittaa itseäni, minun on ruvettava kirkon palvelukseen. Halu on niin voimakas, että tempaa minut kokonaan. Olen koettanut sitä hillitä, väkisin pakottaa itseäni entiseen elantooni, mutta mikään ei auta… tarve kutsuu: joudu pelastamaan sieluja! Aikamme on hyvin paha, tarvitaan herätystä, parannusta ja ihmisrakkautta.” (s. 33-34)

Niinpä Carling lähti Pietarin seminaariin 1906. Täytyy muistaa, että Suomi oli tuolloin osa Venäjää, maailmansodat ja kommunismin pimeät ajat olivat vielä tuntemattomassa tulevaisuudessa. Pietarin katolinen elämä teki nuoreen suomalaiseen valtavan vaikutuksen, hän vaelteli kirkosta kirkkoon, tutustui ihmisiin ja teki alinomaa uusia löytöjä. “Pyhäköissä oli paljon kansaa ja monia pappeja, niissä voitiin kokea yleviä juhlamenoja ja kuulla tulisia saarnamiehiä. Ihmiset odottivat joukoittain rippituolien edessä ja osallistuivat pyhään kommuunioon. Tämän nöyrän ja hartaan kansan keskuudessa Carling tunsi olevansa kotonaan… Hän kiitti Jumalaa siitä, että tämä oli ohjannut hänen askeleensa juuri tänne.” (s. 37-38)

Pietarin seminaari eli omaa, tiukasti aikataulutettua elämäänsä. Filosofiaan, teologiaan, hengellisyyteen ja kieliin perehdyttiin toden teolla. “Elämäni parhaat hetket olen elänyt Pietarin pappisseminaarissa; Pietari oli todellinen keidas skisman korvessa.” (s. 38-39) Carlingin katolinen identiteetti oli selvästikin jo hyvin vahva. Edellä siteeratusta lauseesta tulee mieleen kysymys - kuinka hän ei-katolisen suvun suomalaisena suhtautui kirkon ulkopuolisten pelastusmahdollisuuteen tänä prekonsiliaarisena aikana? Mitä hänelle oli opetettu kirkon luonteesta?

Terveen katolinen vastaus tulee hänen kirjeessään kotiväelle: “Totuus on vain yksi, lammashuone vain yksi ja paimen yksi. Oppi voi olla ainoastaan yksi, sillä kaikkien täytyy uskoa samalla tavalla voidakseen elää sovussa. Eikä kirkko voi erehtyä, sillä silloin Jumala tahallaan salaisi ihmisiltä totuuden. Mutta keneltäkään ei vaadita enempää kuin hänelle on annettu. Ken ei tunne koko totuutta, on velvoitettu hyvin pitämään sen, minkä omatunto todistaa oikeaksi. Mutta silmiä ummistaa ei saa.” (s. 43)

Kun hänen luterilainen isänsä paljon myöhemmin kuoli, Carling joutui syvien tuskien valtaamaksi. Hän kuitenkin kirjoitti heti seuraavana päivänä: “Viisi vuotta sitten näin unta, että Herra Jeesus hyvin ankaran ja juhlallisen näköisenä tuli alas maailmaan. Hän nousi isän kanssa ajurin rattaille ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja hevoset lähtivät kaaressa juoksemaan kohti taivasta. Minä jäin maan päälle. Isä oli aina harras uskovainen, rukoili ja luki Raamattua. Annoin hänelle ehdollisesti sairasten voitelun lyhyemmän kaavan mukaisesti. Häneltä puuttui plenum lumen - hän ei täysin ymmärtänyt katolista uskoa - mutta olihan hänellä kasteen armo ja Jumalan rakkaus. Syytän itseäni siitä, etten isän eläessä osoittanut hänelle tarpeeksi rakkautta.” (s. 179-180)

Rooman vuodet

Pietarista Carling siirtyi Roomaan Collegium Germanicumiin kolmen lukukauden jälkeen. Nyt hän saisi nähdä Ikuisen kaupungin, unelmansa toteutumisen. Ensin hän kuitenkin matkusti Puolaan Czestochowaan Mustan Madonnan luokse. Carling raportoi, kuinka kuva paljastettiin torvien ja rumpujen soidessa. “Oli niin juhlallista ja liikuttavaa, etten tiennyt, kuinka päin olla. Silmiäni en voinut irrottaa Jumalan Äidin kasvoista.” (s. 45)

Roomassa skolastisen filosofian ja teologian luennot pidettiin latinaksi Gregorianassa. “Carling kehui saaneensa eräänlaisen Pyhän Hengen lahjan, jonka avulla hän ymmärsi välittömästi latinankieliset luennot ja osasi vastata kysymyksiin ja suorittaa tutkintoja latinaksi. Latinasta tuli tavallaan hänen toinen äidinkielensä.” (s. 49)

Muiden aineiden luennot olivat kuitenkin italiaksi, ja kolleegion virallinen kieli oli saksa. Kieliongelmia Carlingilla ei ollut - myöhemmin hänen sisarentyttärensä kertoi ihmetelleensä, kuinka Carling aina pystyi keskustelemaan kaikkien ulkomaalaisten kanssa heidän omalla kielellään. Hän sai vaikutelman, että eno osasi kaikkia maailman kieliä. Carlingin sanottiin tulevan toimeen 17 eri kielellä. (s. 134)

Ohjelma oli rankka ja Carling oli monesti kovin väsynyt. Uni ja nälkä vaivasi, hän oli rasittunut ja kalpea. “Retkipäivinä noustiin kello 3 tai 4, muina päivinä vasta puoli kuudelta.” (s. 50-52) Aamun hiljaiset rukoushetket niityllä olivat kuitenkin inspiraation lähde: “Jumalan vihreä luonto, vuoret, taivas, kaikki mahtavasti värittää hartauteen. Oikein kuningas Daavidin henki huokuu.” (s. 52) Carling kirjoitteli myös suomalaisiin lehtiin ja korjasi katolisuuteen, pappeuteen ja jesuiittoihin kohdistuvia vääriä syytöksiä.

Rooman vuosista lähtien Carling käytti kirjeissään ja päiväkirjamerkinnöissään tsekistä napattua oikeinkirjoitusta, jossa hän merkitsi pitkät vokaalit seuraavasti: aa = á, ee = é jne. Carling kirjoitti, että näin säästetään paperia ja “sávutetán súrempi tarkkús”. (s. 56) Carling opetti myös suomea halukkaille seminaaritovereilleen.

Poliittiset syyt vauhdittivat Carlingin vihkimystä niin, että hän joutui jättämään opintonsa Roomassa kesken ja palaamaan Pietariin kesällä 1911. Carling kirjoitti Suomeen varovaisia kirjeitä tiedustellen, josko joku haluaisi tulla hänen suureen juhlaansa. “Iloitsisiko kukaan hänen kanssansa? Rakastikö häntä kukaan? Vastausta ei kuulunut. Juhlassa oli läsnä suuri määrä kansaaa… mutta ei ketään hänen omasta kotimaastaan.” (s. 63) Carling vihittiin papiksi 6.9. 1911. Tämän juhlan 98. vuosipäivä on siis ensi sunnuntaina, jolloin myös Helsingin hiippakunnan uusi piispa Teemu Sippo SCJ ottaa p. Henrikin katedraalin haltuunsa.

Pappiskokelaan mietteitä

Siteeraan lopuksi joitain nuoren Carlingin muistiin kirjoittamia ajatuksia seminaarivuosilta. Seuraavan Suomen ylistyksen Carling kirjoitti minun iässäni, 23-vuotiaana:

“Kuulkaa, mitä henkeni Suomesta haaveili… Lapsuuden onnen vertaisin ihanaan kesäpäivään: lammen rannalla valkorunkoisten ja lemulehväisten koivujen suojassa, missä leppälintu laulaa. Taivas on kirkas, sininen, valkopilvineen heijastuu lammen kuvastinkalvoon. Aurinko paahtaa, vaan ei polta. Ääntä ei kuulu muuta kuin honkien hohkina hiljaa. Puro juosta lorisee ja laskussaan vettä rantakivien päälle päristelee. Istun paadella, istun, enkä soisi päivän koskaan loppuvan, en milloinkaan paikasta tästä luopuvani; tässä tahdon olla iäti.” “Semmoinen ihana olet, Suomi, tuommoinen varjoisa järven poukama. Semmoisena sinua rakastan, semmoisena pysyös iäti.” (s. 66)

“Ettäkö minä unohtaisin Suomen? Jos sinut unohdan Jerusalem, niin olkoon oikea käteni unohdettu… Täällä vasta olen oppinut Suomea rakastamaan… Minulle Suomi aina esiintyy keskiajassa. Miten hyvä tuo kansa on, hyvä, mutta niin typerä. Mutta siksi rakastan sitä vieläkin enemmän. Haluan sen hyväksi jotakin tehdä, mitä se itse ei ymmärrä… taivaan Kuningatar on Suomen verhonnut vaatteensa liepeellä: sinisellä ja valkoisella… Miten palaakaan mieleni Suomen lasten hyväksi työtä tekemään! Mutta maani on eksynyt. Sitä odottaa etsikon aika.” (s. 68)

“Taivaassa ovat Suomen puoltajat, sen omat hurskaat Jumalan luona. Sancti Finlandiae omnes, intercedite pro nobis! Suomi ei ole pelkkä nykypäivän, vaan myös eilipäivän Suomi, ja tämä vanha osa elää, vaikka ulkonaisesti on kuollut, elää ja hallitsee ja on Suomen vaikutusvaltaisin osa.” (s. 69)

Carlingia huoletti myös Helsingin nuoriso. Hän murehti niitä, jotka kasvavat oppimattomuudessa, juovat, täyttävät vankilat ja sairaalat. “Heidät voisi pelastaa. Jumala kutsuu ja huutaa: ‘Eikö kukaan tahdo pelastaa Helsingin katupoikia? Eikö kukaan rakasta kuolemattomia sieluja? He ovat lokaan heitettyjä jalokiviä, itsestään pudonneita kolhiintuneita hedelmiä. Heissä piilee pääoma, joka voisi olla tuottava.’ Ja minä vastaan: ‘Jos, Herra, katsot minut kelvolliseksi, tulen empimättä… Jos minua et aja pois, tiedän, että olet minut kutsunut.’” (s. 72)

Näiden sanojen innoittamana haluan mainostaa tässä uutta katolista nuortentoimintaa, joka alkaa Helsingissä lauantaina 19.9. Marian kirkolla klo 18. Lisätietoja Katolinen nuortenilta-blogista (klikkaa tästä linkkiä).

Olen lukemassa Scott Hahnin vastajulkaistua väitöskirjaa Kinship by Covenant - A Canonical Approach to the Fulfillment of God’s Saving Promises (Anchor Yale Bible Reference Library - 2009), joka on kirjoitettu uudelleen kahteen otteeseen uuden tutkimustiedon lisääntyessä. Asiaa on niin runsaasti, että kirjan löytöjä on käytävä läpi useammassa osassa. Tässä ensimmäisessä osassa hahmottelen Hahnin tutkimustuloksia liiton käsitteestä ylipäänsä sekä kahden Mooseksen kanssa/kautta ja kolmen Abrahamin kanssa/kautta tehdyn liiton luonteesta ja lupauksista.

Liiton käsite

Kirjan ensimmäiset sivut ovat tiivistä tutkimushistoriaa ja osoittavat, kuinka paljon liiton käsitteestä on viime vuosikymmeninä ja -satoina kirjoitettu ja väitelty. Hahn käy läpi eri tutkimuksia ja päätyy määrittelemään liiton aina kaksipuoliseksi jossain mielessä, seuraten tutkijoita kuten Cross, Hugenberger, Freedman, McCarthy, Kalluveettil ja vastoin niitä, jotka ovat pitäneet liittoa yksipuolisena legalistisena velvoitteena (Wellhausen, Kutsch, Perlitt, Nicholson). Liitto (ja siihen liittyvä tai sen kanssa synonyyminen vala) on perheoikeuksien ja -velvollisuuksien siirtämistä henkilölle tai ryhmälle oikeudellisesti/itse valitusti (ei siis luonnollisesti). Esim. adoptio ja avioliitto ovat tällaisia akteja. (ks. s. 1-28)

Liiton määritelmä ei kuitenkaan riitä, sillä on olemassa kolme erilaista liittotyyppiä. Tämä oli minulle uutta ja avartavaa. Hahn seuraa tutkijoiden yleisesti tunnustamaa jaottelua, vaikka tunnustaakin jaottelun puutteet tietyissä tapauksissa. Liittotyypit ovat: 1) Perheliitto (Kinship Covenant tai Parity Covenant) - molemmat osapuolet ovat suurin piirtein tasaveroisia. 2) Sopimusliitto (Treaty Covenant tai Vassal Covenant) - liiton velvollisuudet annetaan ylemmältä osapuolelta alemmalle. 3) Lahjoitusliitto (Grant Covenant tai Covenant of Promise) - liiton velvollisuudet ovat pääasiassa ylemmällä osapuolella, joka omasta aloitteestaan lahjoittaa liiton uskolliselle palvelijalle.

Tämän jälkeen Hahn käy läpi jokaisen liittotyypin esiintymistä VT:ssä. Perheliittoja ovat mm. Abrahamin ja Abimelekin liitto (1. Moos. 21), Iisakin ja Abimelekin liitto (1. Moos. 26), Jaakobin ja Labanin liitto (1. Moos. 31) sekä Siinain liitto (2. Moos. 24). Sopimusliittoja ovat mm. Juudan ja Assyrian kuninkaan liitto (2. Kun. 16), Israelin ja Syyrian kuninkaan liitto (2. Kun. 20) ja Deuteronomiumin liitto (5. Moos. 27). Lahjoitusliittoja ovat mm. liitto Nooan kanssa (1. Moos. 6-9) sekä Abrahamin, leeviläisen pappeuden ja Daavidin liitot, joille jokaiselle omistetaan oma luku ja joista Abraham pääsee käsittelyyn vielä tässä postauksessa.

Mooseksen kautta tehdyt liitot

Eräs hyvin mielenkiintoinen ja minulle uusi tutkimustulos tai argumentti Hahnin kirjassa on Siinain ja Deuteronomiumin liittojen erottaminen kahdeksi erilliseksi liitoksi. Siinailla tehdään perheliitto, jossa sekä Jumala että Israel hyväksyvät liiton merkin, vihmotun veren, joka symbolisoi sekä kuoleman kirousta, jonka molemmat osapuolet vannovat päällensä, jos eivät pidä liittoa, ja toisaalta yhtä verta olemista eli perhesuhdetta: “Israel on minun esikoispoikani” (2. Moos. 4:22). (Hahn s. 44-48)

Deuteronomium erotetaan Horebin (Siinain) liitosta jakeessa 5. Moos. 29:1 (KR -33): “Nämä ovat sen liiton sanat, jonka Herra käski Mooseksen tehdä israelilaisten kanssa Mooabin maassa, sen liiton lisäksi, jonka hän oli tehnyt heidän kanssaan Hoorebilla.” Toinen liitto tarvittiin Israelin heimojen palauttamiseksi vakavan lankeemuksen jälkeen (4. Moos. 25, ks. 4. Moos. 3:29 ja 4:3-4). Deuteronomiumin liitossa Jumala on yhä kauempana Israelista (hän ei enää ilmesty jyrisevänä eikä tuli- ja savupilvenä vaan on hiljaa) ja Mooseksen välimiesasema korostuu (kansa kuulee Jumalan sanoista vain 10 käskyä - 5. Moos. 5:6-21, muut sanat tulevat Mooseksen tulkitsemina ja välittäminä).

Deuteronomium on “laki maallikoille” - suuri osa käskyistä liittyy heimojen elämään luvatussa maassa, eikä rituaalisia määräyksiä papistolle anneta kuten 3. Moos.:ssa. Deuteronomium toimii myös Israelin “perustuslakina”, joka erottaa Israelin pakanakansoista, kuten jo Josephus kuvasi. Myöhemmin Hahn tulee argumentoimaan, että Paavalilla on juuri tämä Deuteronomiumin laki mielessään Gal. 3:n argumentissaan. Deuteronomium oli myös myöhemmässä juutalaisessa traditiossa suullisen lakitradition lähde, tietynlainen “proto-Mishna”. Deuteronomium on myös Mooseksen jäähyväispuhe. Deuteronomiumissa on useita lakeja, joita ei löydy muualta Toorasta, kuten kuuluisa Jeesuksen mainitsema avioeromyönnytys (5. Moos. 24) sekä pyhäkköä, kuningasta, sotimista ja koronkiskontaa koskevia määräyksiä. (Hahn. s. 68-73)

Deuteronomiumin ja Siinain välillä on muitakin eroja: Exoduksen kuvaukset Israelista esikoisena ja pappisvaltakuntana (2. Moos. 19:6) ovat poissa Deuteronomiumissa (Israel ei menetä statustaan mutta painotus on toinen - nyt painotus on vasallisuhteessa) ja liiton vahvistus on hyvin erilainen. Siinailla vannominen oli molemminpuolista, nyt Israelia uhataan välttämättömillä kirouksilla (5. Moos. 27-30). Tosin mukana on myös lupaus eksiilinjälkeisestä palautuksesta ja sydänten ympärileikkauksesta - käsketty inhimillinen toiminta muuttuu luvatuksi jumalalliseksi lahjaksi (5. Moos. 30:1-6). (Hahn s. 74-79)

Siinain ja Deuteronomiumin erottelu ei ole moderni keksintö. Jo Hesekielin kirjassa puhutaan siitä, kuinka Jumala antoi Siinain liiton (Hes. 20:10-11 vrt. 3. Moos. 18:5) ja kuinka kansa lankesi palvomaan kultaista sonnia yms. (Hes. 20:13-14 vrt. 2. Moos. 32). Hes. 20:18-20 siirtyy kertomaan, kuinka Jumala antoi toiselle sukupolvelle uuden mahdollisuuden, jos he pärjäisivät vanhempiaan paremmin lakien pitämisessä. Toinenkin sukupolvi kapinoi (20:21), mistä seurasi sarja rangaistuksia: Israelin hajottaminen kansojen sekaan, uudet käskyt, “jotka eivät olleet hyviä” ja “joista he eivät voineet elää” sekä esikoisten uhraaminen. (Hes. 20:23-26) Kaikki nämä perustuvat Deuteronomiumiin. (ks. Hahn. s. 80-82)

Abrahamin kanssa tehdyt liitot

Myös Abrahamin kanssa tehtiin Hahnin mukaan useampia liittoja - kaikkiaan kolme (1. Moos. 15, 17, 22). Abrahamille annettu lupaus 1. Moos. 12:ssa toteutuu näissä kolmessa liitossa. Hahn ehdottaa seuraavanlaista kirjallista struktuuria Abrahamin lupaukselle (1. Moos. 12:2-3):

A Niin minä teen sinusta suuren kansan,
B siunaan sinut
A’ teen sinun nimesi suureksi,
B’ ja sinä olet tuleva siunaukseksi.
B” Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat,
A” ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä

Hahn argumentoi perusteellisesti, että A vastaa 1. Moos. 15:n liittoa (“suuri kansa”), A’ 1. Moos. 17:n (“suuri nimi”) ja A” 1. Moos. 22:n (“kansojen siunaus”). Esim. 1. Moos. 12:n jälkeen sana “kansa” esiintyy seuraavan kerran 1. Moos. 15:ssa ja “nimesi” esiintyy seuraavan kerran 1. Moos. 17:ssa, kansojen siunauksen ajatus puolestaan toistetaan 1. Moos. 22:ssa. (Hahn s. 101-111)

Vielä mielenkiintoisempi on Hahnin argumentti, jonka mukaan Abrahamin elämänvaiheet ja liitot vastaavat hänesta polveutuvan valitun kansan, Israelin, vaiheita ja myöhempiä liittoja, nimittäin Siinain, Moabin ja Siionin liittoja. Jälleen kerran voin mainita vain murto-osan Hahnin monista ja huolellisesti dokumentoiduista argumenteista.

1. Moos. 15:n liiton ja Siinain liiton välisiä yhteyksiä ovat mm. 1. Moos. 15:7 ja 2. Moos. 20:2 sekä se, että molemmat koskevat “kansan” merkitystä ja asemaa. Abrahamin leikkaamien eläinten ja Siinain lain välillä on selviä yhteyksiä. Teofaniat 1. Moos. 15:12-17:ssa ja 2. Moos. 19-20:ssa vastaavat toisiaan. 1. Moos. 15:8:ssa luvatun maan rajat vastaavat 2. Moos. 23:31:n lupaamia rajoja.

1. Moos. 17:n ja Moabin (Deuteronomiumin) liiton välillä on useita kielellisiä yhteyksiä (kuten teema “vaeltaa Jumalan edessä” ja “olla moitteeton”). Lisäksi 1. Moos. 17:6 tuo ensimmäistä kertaa esiin idean kuninkaista Abrahamin jälkeläisinä, samoin 5. Moos. 17:14-20 ensimmäistä kertaa säätää kuninkaita koskevia lakeja. Lisäksi molemmat liitot ovat tyypiltään sopimusliittoja, joissa vain alempi osapuoli vannoo valan ja saa päälleen liiton velvollisuudet ja mahdolliset kiroukset.

1. Moos. 22:n ja Siionin eli daavidilaisen liiton välillä on myös lukuisia yhteyksiä. 2. Aik. 3:1 identifioi Moorian vuoren Siionin kanssa. Lisäksi molemmat liitot ovat lahjoitusliittoja, joissa vain ylempi osapuoli eli Jumala vannoo valan ja ottaa omakseen liiton pitämisen velvollisuuden. Lisäksi 1. Moos. 22:n lupaukset täyttyvät vasta Siionin liitossa, jonka aikana kaikki kansat saivat siunauksen (Ps. 72:17). (Hahn s. 112-118)

Liittojen keskinäiset suhteet

Edellä esitetyn lisäksi jokainen liitto Israelin historiassa ennakoi seuraavaa liittoa, jossa se saa täyttymyksensä. 1. Moos. 15:n liitto koskee “kansaa”, siis maata ja jälkeläisiä, ja tämä vastaa Siinain liittoa (ks. yllä). Siinain liitto kuitenkin rikottiin ja uudistettiin Deuteronomiumissa, ja vasta Deuteronomiumin liiton vahvistamisessa Joos. 8:30-35:ssä Israel saapuu 1. Moos. 15:ssa ja 2. Moos. 24:ssä luvattuun maahan.

Deuteronomium katsoo toisaalta taaksepäin Siinaille ja uusii sen, mutta toisaalta se katsoo eteenpäin ja ennakoi daavidilaista liittoa Siionilla. Vasta Daavidin ja Salomon aikana pystytetään keskitetty pyhäkkö (5. Moos. 12:14), Israel hallitsee muita kansoja (5. Moos. 15:6) ja Tooraa noudattava kuningas istuu valtaistuimella (5. Moos. 17:14-20).

Daavidilainen liitto tekee saman kuin Deuteronomium: se katsoo taakse ja täyttää edellisen liiton, mutta samalla se katsoo eteenpäin ja ennakoi uutta liittoa, joka yksin täyttää Daavidin jälkeläiselle annetut kunniakkaat lupaukset. Matteuksen evankeliumin alku esittelee Jeesuksen Abrahamin ja Daavidin poikana (1:1), joka täyttää molemmille näille patriarkoille annetut lupaukset. (Hahn s. 120-123)

Täten saamme seuraavanlaisen kaavion: Abrahamin kanssa tehdyt liitot vastaavat seuraavia Israelin kansan liittoaikakausia: 1) 1. Moos. 15:n liitto -> Siinai (2. Moos. 19-24) -> Deuteronomium (Joos. 8) 2) 1. Moos 17:n liitto -> Deuteronomium -> Daavid (2. Sam. 7) 3) 2. Moos. 22:n liitto -> Daavid -> Uusi liitto (Luuk. 22)

Jäämme odottamaan lukuprosessin etenemistä sekä Siionin ja Uuden liiton käsittelemistä…

Lainasin kesälukemiseksi Suomen teologisen instituutin (STI) kirjastosta protestanttisen Paavali-tutkijan Ben Witherington III:n kirjan Paul’s Narrative Thought World - The Tapestry of Tragedy and Triumph (Louisville: Westminister/John Knox Press 1994) Kirjassa on yli 300 suurehkoa sivua täynnä tavaraa, ja yritän nyt vihdoin kirjan luettuani referoida muutamia sen herättämiä ja siinä esitettyjä relevantteja ajatuksia.

Kirjoitettuani Katolisen Paavalin ja tutustuttuani Paavali-tutkimukseen syvemmin, mieleeni tuli ajatus toisesta Paavali-kirjasta: Narratiivinen Paavali. Huomasin nimittäin, että Katolisen Paavalin perinteisen systemaattisteologisen jäsentely- ja lähestymistavan sijasta tai pikemminkin lisäksi Paavalia pitäisi tarkastella narratiivisesta näkökulmasta eli Suuren Kertomuksen viitekehyksessä.

Siispä päätin lukea Witheringtonin kirjan heti, kun huomasin sen otsikon. Witherington kirjoittaa johdannossaan olevansa vakuuttunut, että “kaikki Paavalin ideat, kaikki hänen argumenttinsa, kaikki hänen käytännön neuvonsa, kaikki hänen sosiaaliset järjestelynsä ovat perimmiltään juurtuneita kertomukseen, josta suuri osa kerrotaan heprealaisissa kirjoituksissa, mutta osa siitä on suullista traditiota, joka heijastaa Vanhan testamentin jälkeisiä tapahtumia”. (s. 2)

Eskatologian eli lopunaikojen merkitys Kertomuksessa

Witherington siteeraa hyväksyvästi toista Paavali-tutkijaa, J.C. Bekeriä: “Ylösnousemuskieli on lopunajan kieltä… Kristuksen ylösnousemus, Jumalan tuleva valtakunta ja kuolleiden tuleva ylösnousemus kuuluvat yhteen.” (s. 171)

Paavalin teologiaa voi selittää ei-eskatologisesti, “ajattomasti”, mutta silloin se ei enää ole alkuperäisessä kontekstissaan. Jatkan sitaattia omin sanoin: Kun Paavalille niin keskeinen Jeesuksen ylösnousemus erotetaan eskatologiasta, se saattaa jäädä paavalilaisen teologian yhdeksi selitettäväksi opinkohdaksi, mutta siitä tulee jotain aivan erilaista.

“Siitä tulee… tapahtuma keskellä historiaa eikä historian lopussa historian muuttamiseksi tapahtuva tapahtuma. Huomio siirtyy ylösnousemukseen inkarnaation päämääränä, lopettajaistapahtumaksi avajaistapahtuman sijaan.” (s. 171)

Mielenkiintoisena eskatologisena yksityiskohtana Witherington huomauttaa jakeiden 1. Kor. 1:8 ja 1. Tess. 5:23 yhtymäkohdat: Jumalaa rukoillaan säilyttämään uskovat nuhteettomina Jeesuksen Kristuksen päivään/tulemiseen asti. Kun tähän yhdistetään kohdat, joissa tuomio liitetään Herran päivään (1. Tess. 5:2-4 ym.), käy ilmi, että parousia ja tuomiopäivät ovat sama päivä, mikä tuhoaa esim. Vartiotornin opin erottelut vuoden 1914 ja tulevan tuhatvuotisen tuomiopäivän välillä.

Oikean kertomuksen tunnistamisen tarpeellisuus

Witherington esittää muutamia hyvin mielenkiintoisia huomioita perinteisestä protestanttisesta Paavali-tulkinnasta: esim. Room. 4 ja Room. 7 on usein luettu pahasti väärin siksi, että niitä on luettu väärän tarinan valossa. Room. 7 ei ole omantunnontuskaisen kristityn (Lutherin) tarina, vaan Aadamin ja hänen langenneiden jälkeläistensä tarina (s. 23-28).

Room. 4:stä Witherington kirjoittaa: “Milloin tahansa juutalainen ajatteli valitun kansan alkua, hän ajatteli Abrahamin tarinaa… Kun Paavali ajattelee paratiisin palauttamisen tarinan alkua, hän ajattelee tuota suurta uskon esimerkkiä… Kun hän haluaa pohtia asioita kuten oikea suhde Jumalaan, vanhurskaudeksi katsottu usko… hän ei ajattele oikeussaleja tai juridisia julistuksia, vaan Jumalan Abrahamiin kohdistuneen armollisen valinnan ja Abrahamin luottavan ja kiitollisen vastauksen tarinaa.” (s. 38)

Uskon ja tekojen suhde Room. 4:4-5:ssä antaa ymmärtää, että kyse on Abrahamin omasta vanhurskaudesta. Abrahamin usko katsotaan vanhurskaudeksi sen sijaan, että hän olisi ansainnut sen teoillaan. Jos tässä on vaihtokauppa, se on Abrahamin uskon ja tekojen välillä, ja sama on totta kristityistä (4:23-24). “Uskonvanhurskaus” (Room. 4:13) on vanhurskautta, joka luetaan siksi, että ihmisellä on uskoa, ei jonkun muun vanhurskautta, joka tulee uskovalle uskon kautta. (s. 44-45)

En väitä allekirjoittavani Witheringtonin soteriologiaa täysin: hän esimerkiksi spiritualisoi kasteen eikä ota Room. 6:n opetusta vakavasti huomioon, mikä horjuttaa aina Room. 3-5:n lukemista. Joka tapauksessa on selvää, että protestanttitutkijatkin ovat alkaneet huomata forenssisen Kristuksen vanhurskauden hyväksilukemisen olevan Roomalaiskirjeelle aivan vieras ajatus.

Samaa Witherington sanoo en Khristoo -lauseista: “Ei näytä mahdolliselta argumentoida, että Paavali käyttää pelkästään vaihtokaupan kieltä, eikä toisaalta eliminoida kokonaan en Kristoon lokatiivista merkitystä monissa kohdissa.” (s. 137)

Kristuksessa olemisen vaikutuksiin kuuluvat uusi luomus, sisäisen ihmisen ja mielen uudistus, toivo ruumiin ylösnousemuksesta. En Kristoo -lauseet kuuluvat siis Jumalan tarinaan, sillä ne asettavat Jeesuksen jumalalliseen kategoriaan olentona, joka voi olla läsnä koko maailmassa samanaikaisesti - kirkko eri puolilla maailmaa on hänessä.

Kristityn kilvoittelu ja pelastusvarmuus

Room. 7:19:n ja Gal. 5:17:n samantapaisuudesta luterilaisessa perinteessä on usein päätelty Room. 7:n ja Gal. 5:n puhuvan samasta asiasta, kristityn toivottomasta syntisyydestä ja mahdottomuudesta tehdä Jumalan tahtoa. Witherington kuitenkin dokumentoi Room. 7:n ja Gal. 5:n merkittävät erot ja kommentoi:

“Painotus on tässä kristityn voitossa yli lihan himojen, vaikka nuo himot edelleen ovat hänessä. Roomalaiskirje 7:ssä kuulemme huudon ihmiseltä, joka ei voi tehdä, mitä haluaa. Galatalaiskirje 5:ssä taistelu ei ole toivoton… Heidän täytyy valita ‘vaeltaa Hengessä’, ja Paavali antaa ymmärtää, ettei se ole mahdotonta.” (s. 296)

Hän jatkaa: “On myös mahdollista, että ne, jotka eivät vaella Hengessä, eivät peri valtakuntaa. Vaikka hyvät teot eivät itsessään hanki pääsyä valtakuntaan, pahat teot voivat varmasti estää sisäänpääsyn tai perimisen.” (s. 297) “Kukaan ei ole ikuisessa varmuudessa ennen kuin on varmasti ikuisuudessa… Alustava vanhurskauttaminen Jumalan silmissä saadaan armosta, mutta mitä tuon armon kanssa jälkeenpäin tekee, on ratkaisevaa.” (s. 354)

Lopuksi

“Paavalille kristologia, pneumatologia, soteriologia, eskatologia ja etiikka ovat niin tiiviisti yhteen punoutuneita, että mikä tahansa yritys kohdella yhtä tai toista näistä aspekteista erillään muista tekee suurta epäoikeutta niille kaikille. Toisin muotoillen: mikä tahansa yritys ottaa nämä ideat erilleen Tarinasta, jonka Paavali kertoo pelastushistorian kehityksestä ensimmäisestä Aadamista viimeiseen ja siitä eteenpäin, on suuressa vaarassa vääristellä Paavalin tarkoitusta.” (s. 174)

“Kristityn tarina on tarina, joka kulkee armosta kunniaan, uudesta syntymisestä uuteen ruumiiseen. Silti se on tarina, joka ei ole yksin; se on luettava Kristuksen ja Kristuksen ruumiin tarinoiden kontekstissa. Kun Henki kastaa ihmisen “Kristukseen”, ihminen tulee samalla kastetuksi Kristuksen ruumiiseen… Kristillisen elämän päämäärä on Kristuksen kuvan kaltaisuus - mielessä, sydämessä, tahdossa ja tunteissa, nyt progressiivisen pyhittymisen kautta, ja ruumiissa myöhemmin, kun Kristus palaa.” (s. 338)