Palasin juuri viikonmittaiselta pyhiinvaellukselta, jonka aikana sain osallistua päivittäin ns. tridentiiniseen eli “vanhaan” messuun. Tämä latinankielinen messu juontaa juurensa paavi Gregorius Suuren ajalta 500-luvulta (ja silloinkin se luonnollisesti perustui Rooman kirkon aiempaan liturgiseen traditioon), ja se kodifioitiin Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvulla. Vasta Vatikaanin II konsiilin jälkeen vuonna 1970 käyttöön tuli uusi messukirja ja “uusi” messu.
Muutoksesta aiheutui kirkossa skisma, kun arkkipiispa Marcel Lefebvre ei hyväksynyt uutta messua eikä suostunut tottelemaan paavia. Hänet ja hänen nimittämänsä piispat ekskommunikoitiin, ja näin syntyi SSPX eli p. Pius X:n yhteisö. Paavi perusti Ecclesia Dei-komission tekemään tilaa vanhalle liturgialle kirkossa, ja SSPX:n papeille perustettiin vaihtoehtoinen sääntökunta FSSP eli p. Pietarin veljesyhteisö, jossa he saivat ja saavat viettää vanhaa messua kirkon täydessä yhteydessä.
Vanhaa messua sai pitkään viettää vain erikoistapauksissa erikoisluvalla, mutta vuonna 2007 paavi Benedictus XVI kirjoitti dekreetin Summorum Pontificum, joka salli vanhan messun kaikille papeille. Sittemmin hän kumosi SSPX:n piispojen ekskommunikaatiot merkkinä toiveesta saada SSPX takaisin kirkon täyteen yhteyteen. Myöhemmässä kirjeessään paavi selitti, etteivät SSPX:n papit toimita laillista virkaa katolisessa kirkossa.
Turhaa kiistaa on aiheutunut vanhan ja uuden messun eroista. Jotkut traditionalistit pitävät uuden messun muutoksia niin radikaaleina, että sitä ei voi edes pitää pätevänä messuna. Toiset pitävät sitä protestanttisena ja liberaalina messuna, joka on Jumalalle vähemmän mieluinen kuin vanha messu tai jopa häntä loukkaava. Toisaalta on niitäkin, joiden mielestä vanha messu ei ole mikään messu, koska se supistaan vieraalla kielellä poispäin kansasta eikä ehtoollista jaeta kuin yhdessä muodossa. Maltillisempien liberaalien mukaan vanha messu on yksinkertaisesti vanhentunut eikä sovi tämän päivän kirkolle syystä tai toisesta.
Katolilaisen tulisi säilyttää terve balanssi ja hyväksyä sekä ymmärtää molempien messujen pätevyys ja hyvät puolet. Dekreetissään (linkissä suomennettu teksti) Summorum Pontificum paavi selitti, että roomalaisessa riituksessa on “tavallinen” ja “erityinen” ilmaisumuoto, eli uusi ja vanha messu. Molempia on kunnioitettava.
Henkilökohtaisia huomioitani
Kaikkien osapuolien on ymmärrettävä, että liturgia voi kehittyä. Progressiivisten katolilaisten on ymmärrettävä, että messu saattoi kehittyä ensimmäiseltä vuosisadalta kuudennelle, ja traditionalistien on ymmärrettävä, että liturgia saattoi kehittyä 1900-luvullakin. Progressiivisten katolilaisten on ymmärrettävä, että vanha messu oli kirkon messu 1500 vuotta, ja traditionalistien on ymmärrettävä, että uusi messu on kirkon tavallinen messu nyt. Kirkon voittamattomuuteen ja virheettömyyteen (indefectibility) uskominen velvoittaa meitä uskomaan, että molemmat messut ovat päteviä.
Yksityiskohdista on sanottava, että vanhaa messua voi syystä pitää kauniina ja katolista uskoa syvästi ilmentävänä liturgisena toimituksena. Alkuseremoniat pirskotuksineen, psalmeineen ja vuoropuheluineen korostavat Jumalan ja tulevan toimituksen pyhyyttä. Pappi korostaa Jumala-keskeisyyttä viettämällä messua kasvot kohti liturgista itää eli samaan suuntaan kuin kansalla. Synnintunnustuksessa pyhäin yhteys tulee paremmin esiin, kun nimeltä mainitaan pyhimyksiä kuten Johannes Kastaja, Mikael sekä Pietari ja Paavali.
Kaanonissa eli eukaristisessa rukouksessa on paljon rikkaita rukouksia, jotka ilmentävät vahvasti uskoa messun uhriluonteeseen ja siihen, että messu on tarpeellinen Jumalan vihan lepyttämiseksi ja armon voittamiseksi. Myös Kolminaisuus ja pyhäin yhteys korostuvat näissä rukouksissa. Pappi polvistuu ennen hostian korottamista merkiksi transsubstantiaation tehokkuudesta riippumatta kansasta. Ristinmerkkien runsaus muistuttaa rististä ja Kolminaisuudesta. Messun päätteeksi lausutaan rukous arkkienkeli Mikaelille sekä 3 Terve Mariaa ja Cor Jesu Sacratissimumia. Messun hiljaisuus luo hartaan tunnelman ja antaa paljon aikaa rukoukselle.
Uudessa messussa puolestaan on pyritty palaamaan alkukirkon liturgiaan ja poistettu monia vuosisatojen varrella messuun lisättyjä aineksia. Voidaan oikeutetusti kysyä, kuuleeko Jumala rukoukset paremmin, jos vain samaa toistetaan mahdollisimman monta kertaa tai ristinmerkkejä tehdään tarpeeksi monta kymmentä. Näin esim. Domine non sum dignus lausutaan vain kerran, Herra armahda-litania on kolme kertaa lyhempi, ristinmerkkejä on vain muutamia, loppuevankeliumi ja loppurukoukset on poistettu, synnintunnustus osoitetaan vain Jumalalle, Marialle ja kaikille.
Messukielen muuttaminen kansankieliseksi lisää huomattavasti messun ymmärrettävyyttä ja kansan kykyä osallistua siihen. Pappi on kasvot kansaa kohti, koska Jeesuskin oli, ja hänen on tarkoitus olla Jeesuksen asemassa kansaan nähden. Messun ateria-aspekti korostuu myös, kun kaikki kokoontuvat yhden pöydän äärelle. Ennen hostian vastaanottamista lausutaan “Aamen” ja kansalle on annettu ohjeet siitä, milloin seisotaan, polvistutaan ja istutaan. Kansan osana on nyt lausua ääneen se, mitä vanhassa messussa vain messupalvelija supisi hiljaa latinaksi papille. Uudessa messussa Jumalan perhe kokoontuu ylistämään Isää yhteen ääneen ja nauttimaan hänen lähettämäänsä taivaallista leipää.
Viimeisimmät kommentit