Hyviä uutisia

Kesä tuntuu jo sään puolesta alkaneen ja hormonit alkavat monilla hyrrätä - perinteisestihän kesällä siitetään ja helmi-maaliskuussa sitten synnytetään eniten lapsia. Jälleen sopii uhrata muutama ajatus seksuaalimoraalille, joka niin jyrkästi erottaa kirkon maailmasta ja usein myös uskolliset kirkon lapset uskottomista.

Kuinka monet jälkikristillisen maailman jäsenet arvostavatkaan kirkon kulttuuriperintöä ja yhteiskunnallista panosta, kenties jopa vahvaa uskon, toivon ja rakkauden sanomaa sekä luostari- ja rukousperinnettä, mutta eivät voi harkitakaan kirkkoon liittymistä liian vaativan seksuaaliopetuksen takia.

Kuinka monet evankeliset teologit julistavatkaan pelastusta yksin uskosta ja armosta vakuuttaen, että näin syntyvä Kristus-yhteys tuottaa automaattisesti hyvää hedelmää ja oikeanlaista elämää, mutta samaan aikaan elävät avoliitossa tai avioeron (jos toisenkin) jälkeen solmitussa uudessa avioliitossa.

Kuinka monet katolilaiset tunnustautuvat katolilaisiksi varauksella “mutta en ole kaikesta kirkon kanssa samaa mieltä”, tarkoittaen käytännössä lähes aina sitä, että kirkon seksuaalimoraali on “vanhanaikaista”. Ei se ratkaise, että Kristuksen ja apostolien inspiroitu sana sekä kirkon traditio ja opetusvirka, jotka määrittävät katolisuuden, yksioikoisesti puhuvat kirkon kannan puolesta modernistejamme vastaan. Ei se ratkaise, että “katolisuus” ei enää merkitse mitään, jos poistetaan Raamatun, tradition ja paavin arvovalta.

Ei se ratkaise, että esim. perisynti, kiirastuli, uuden liiton erityinen uhripappeus, Pyhän Hengen persoonallinen jumaluus ja vaikkapa sairaiden voitelun sakramentti ovat historiallisesti ja teologisesti paljon vaikeammin perusteltavissa Jumalan ilmoittamiksi totuuksiksi kuin perinteinen seksuaalimoraali. Harvapa katolilainen vastustaa em. oppeja. Eivät järkisyyt ratkaise, vaan vääristynyt nautinnonhalu.

Vastustus saatetaan toki pukea kauniin teologiseksi (“Jumala on rakkaus” tms.), mutta todelliset syyt ovat aivan muualla. Liha vie voiton hengestä. Konkupisenssi ei pelkää vääristellä Jumalan sanaakaan kondominmuotoiseksi.

Seikkaile turvallisesti

Kondominmuotoinen on myös Seikkaile turvallisesti -kampanjan lentokone, joka lennättää lukijan seksimatkailun maailmaan. Yleislääkärikäynnilläni viime viikolla törmäsin esitteisiin, joissa ihmisiä valistetaan seuraavasti: “Uudet kokemukset ja uusiin ihmisiin tutustumien kuuluvat matkailuun - etenkin lomamatkalla rentoudutaan ja irrottaudutaan arjesta. Matkailuun liittyy myös riskejä [joista suurimmat liittyvät] seksiin.”

Mitä tämä Punaisen Ristin, Sosiaali- ja terveysministeriön ja Helsingin kaupungin sponsoroima lentolehtinen oikein haluaa sanoa? “Uudet kokemukset” ja “uusiin ihmisiin tutustuminen” ovat eufemismeja eli kauniita kiertoilmaisuja, samoin “arjesta irrottautuminen”. Ilman seksikontekstia kaikki olisi OK, mutta tässä yhteydessä sanahelinällä käytännössä tarkoitetaan sitä, että lomilla nyt vain on aivan tavallista ja hyväksyttävää harrastaa irtosuhteita ja kenties pettää kotona odottavaa puolisoa.

Lehtinen jatkaa: “Merkittävin syy hiv-epidemian ja muiden seksitautien leviämiseen maailmalla on suojaamaton seksi.” Seuraavan sivun otsikko kuuluukin: “Kondomi on hyvä matkavakuutus”! “Kondomi oikein käytettynä suojaa tartunnalta. Samalla voit nauttia yhdynnästä ja suuseksistä ilman pelkoa hiv- tai muusta seksitautitartunnasta.”

Ihanko totta? Mitään lähdeviitteitä ei anneta, eikä tavallinen lukija valitettavasti taida lukea tätä lihalle mieluisaa propagandatekstiä kovinkaan kriittisin silmin. Merkittävin syy hiv-epidemian ja muiden seksitautien leviämiseen ei ole suojaamaton seksi, vaan vääränlaiset seksisuhteet.

Alun perin taudit lähtevät homoseksistä tai eläimiin sekaantumisesta, minkä jälkeen ne leviävät pääasiassa haureuden, prostituution ja aviorikosten välityksellä. Puhtaina ennen avioliittoa ja uskollisina avioliitossa pysyneiden puolisoiden suojaamaton seksi ei levitä tauteja kenellekään.

Kondomi ei ole mikään vakuutus. Kondomi vähentää selvästi tartuntariskiä, mutta se ei koskaan poista sitä kokonaan. Joka ikisen taudin voi saada, vaikka käyttäisikin kondomia. Idealistisissa valistusteksteissä unohdetaan toistuvasti se, että kondomit saattavat lipsua tai revetä, niissä voi olla valmistusvirhe tai niiden “oikein” käyttäminen ei yrityksestäkään huolimatta aina onnistu.

Jospa oltaisiin älyllisesti rehellisiä: onko todella niin, että kondomiseksistä voi nauttia aivan ilman pelkoa, jos toisella on todella tarttuva ja kenties tappava tauti? Valistuspropaganda suorastaan manipuloi ihmisiä uskomaan, ettei pelkoa ole. Se kehottaa matkustamaan ja seikkailemaan. Tosiasiassa kyseessä on valheiden valhe - juuri tällä tavalla väärät suhteet ja sitä kautta myös tarttuvat taudit lisääntyvät entisestään. Seksiseikkailumatkat ovat kaikkea muuta kuin turvallisia - niin sielulle kuin ruumiillekin.

Eduskunta on juuri hyväksynyt homoparien oikeuden perheensisäiseen adoptioon. Linkittämäni HS:n uutinen selittää, että “lapsi saa oikeuden toiseen perheensisäiseen huoltajaan, perintöön ja esimerkiksi tapaamisiin eron sattuessa”. Oikeus ei vielä kata perheen ulkopuolisia adoptioita, mutta ei ole vaikeasti arvattavissa, että siihen suuntaan ollaan vahvasti menossa. Ensimmäinen askel otettiin vuonna 2001, jolloin eduskunta äänesti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden virallistamisesta. Reaktiona tähän syntyi Pasi Turusen kirja Homoseksualismi - Rakkautta ja rajoja (Kuva ja sana 2002), jonka herättämiä ajatuksia tarkoituksenani on seuraavassa tiivistää.

Seksuaalisen vallankumouksen taustaa

Turunen esittelee (s. 17-19) seksuaalisen vallankumouksen taustalla suurelta osin olleen Alfred C. Kinseyn, jonka tutkimukset mullistivat monia perinteisiä näkemyksiä seksuaalisuudesta 1900-luvun puolivälin tienoilla. Nyt alkoi näyttää siltä, että homoseksuaalisuus, aviorikos, haureus ja jopa pedofilia ovat luultua tavallisempia ja perimmältään hyväksyttäviä seksuaalisuuden muotoja. Ainoa ongelma on, että Kinseyn tutkimukset osoittautuivat pahasti harhaanjohtaviksi: hän oli kerännyt tietonsa lähinnä seksuaalirikollisilta: vangeilta, raiskaajilta, parittajilta, pedofiileiltä, prostituoiduilta jne. Nämä tilastot esitettiin kuitenkin hämäävästi standardikansalaisia koskevina.

Homoseksuaalisuuden poistaminen tautiluokituksesta näyttäytyy myös kyseenalaisena. American Psychiatric Association (APA) poisti homouden sairauslistalta vuonna 1974 poikkeuksellisella tavalla homoaktivistien poliittisesta painostuksesta. Suomessa vastaava päätös tehtiin vuonna 1981. APA jatkoi kuitenkin linjaansa johdonmukaisesti eteenpäin ja julisti vuonna 1998, että käsityksiä pedofiliasta on muutettava. On puhuttava “neutraalisti” aikuisten ja lasten välisestä seksistä, jos kyseessä on molempia osapuolia tyydyttävä ja vapaasti valittu suhde. (s. 20-21)

Homoseksuaalisuus ja Uusi testamentti

Uuden testamentin opetuksessa homoseksuaalisuudesta eräs avainteksteistä on Roomalaiskirjeen 1. luku ja Paavalin kommentti luonnonvastaisista suhteista (Room. 1:26-27). Jotkut ovat esittäneet, että luonnonvastaisuus tarkoittaisi heteroiden homoseksuaalisia suhteita, jotka Paavali kieltäisi, kun taas oikeasti homojen homosuhteet olisivat luonnollisia. Turusta tämä ei vakuuta. Hän huomauttaa, kuinka luonnonvastaisuus liittyy nimenomaan mieheyden ja naiseuden komplementaarisuudesta luopumiseen. Paavali käyttää tavallisten miestä ja naista tarkoittavien sanojen sijasta erityisesti seksuaalista eroa korostavia termejä (anthropos/gyne -> arsen/thelys, vrt. engl. man/woman ja male/female).

Toisessa relevantissa jakeessa 1. Tim. 1:9-10 luetellaan erilaisia syntejä: “Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia.” On mielenkiintoista huomata, että luetellut synnit vastaavat kymmentä käskyä:

1) jumalattomien ja syntisten
2) rienaajien
3) pyhäinhäpäisijöiden
4) isän- ja äidinmurhaajien
5) tappajien
6) siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten
7) ihmisten sieppaajien
8) valehtelijoiden, valapattojen

Näissä jakeissa tulee hienosti ilmi se, kuinka 10 käskyä ovat aina voimassa yleisinä moraalisina periaatteina osana luonnollista lakia, vaikka ne eivät olekaan sellaisenaan uskoville enää Mooseksen lakina voimassa (vrt. esim. Matt. 19 ja 1. Kor. 6 sekä Gal. 3-5 ja Hepr. 7-10; Trenton kirkolliskokouksen katekismus).

Mistä uusissa lakisäädöksissä on kyse?

On tärkeää miettiä, mitä eduskunta oikeastaan tekee, kun se hyväksyy lakiehdotuksia homoparien aseman parantamiseksi. Turunen (s. 78) siteeraa hyvin Esa Erävaloa: “[Eduskunnan] keskustelusta ja päivälehtien kirjoittelusta saa virheellisen kuvan äänestysvaihtoehdoista, ikään kuin vastakkain olisivat a) parisuhdelain hyväksyminen tai b) ei minkään parannuksen tekeminen homoseksuaalien parien … ongelmiin. Tosiasiassa vastakkain ovat joko a) homoliittojen selkeä rinnastaminen avioliittoon ja b) yhteistalouksissa elävien esiintuominen ongelmien ratkaiseminen lainsäädännössä rinnastamatta homoseksuaalisia suhteita avioliittoon.”

Turunen (s. 80) kirjoittaa osuvasti: “Väite siitä, että homoseksuaaleilla ei olisi samoja oikeuksia kuin muillakin, on harhaanjohtava. Missään lainsäädännössämme ei homoseksuaaleja suljeta niiden perusoikeuksien ulkopuolelle, joita kaikki muutkin nauttivat… Parisuhdelain myötä homoseksuaalit ovat sen sijaan saaneet ylimääräisiä oikeuksia, joita ei ole muilla.” “Millä perusteella homoseksuaalinen vähemmistö olisi juuri se ‘oikea’ (ja oikean kokoinen) ‘vähemmistö’, jota ei saa syrjiä lainsäädännössä, vaikka on olemassa muitakin seksuaalisia vähemmistöjä?” (s. 72) Millä perusteella syrjitään esim. kolmen homon, äidin ja aikuisen tyttären, moniavioisten muslimien ja mormonien tai muiden vähemmistöjen liittoja, jos ne perustuvat “rakkauteen”?

“Tuloksena oli laki, joka kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti ja epäoikeudenmukaisesti.” (s. 82)

Kirkon tutkimuskeskus on julkaissut jatko-osan viime viikolla mainittuun kirjaan. Tällä kertaa otsikkona on Homoseksuaalisuus kristillisessä ihmiskuvassa ja lainsäädännössä (KTK 2009, toim. Antti Saarelma). Näkökulma on nyt raamatullis-teologisen sijasta psykologis-oikeustieteellinen.

Sammeli Juntunen vastaa kirjassa Kalervo Nissilän “pastoraalipsykologiseen” artikkeliin mainion kriittisesti huomauttaen, että “pastoraalipsykologia” on terminä usein epäselvä, ja sen verukkeella teologia jää monesti psykologian jalkoihin. Psykologiaa pidetään “oikeana tieteenä”, kun taas uskon kieli on lapsellista. Juntunen vastustaa Nissilän väitettä siitä, ettei Raamatun kirjoittajilla ollut harmainta aavistusta siitä, mitä nykyään tiedämme ihmisestä psykologian ansiosta. Juntunen viittaa Vanhaan testamenttiin, antiikin filosofiaan ja Augustinukseen todisteena siitä, että esim. alitajunta ja psykologinen introspektio eivät ole täysin uusia löydöksiä (s. 31).

Miksi homot tarvitsevat hoitoa?

Juntunen vastustaa myös ajattelutapaa, jonka mukaan homous on Jumalan siunaus tai osa hänen hyvää luomistyötään, “mutta homofobiset uskovaiset tekevät siitä rakkaudettomuudessaan synnin, vaikka psykologia ja lääketiede ovat todistaneet, ettei se sitä ole” (s. 34). Juntunen huomauttaa, ettei homous ole aina homojen omastakaan mielestä siunaus, eikä tämä johdu pelkistä ulkoisista syistä.

“Eräs homoja hoitanut suomalainen psykoterapeutti käyttää tästä ilmiöstä nimitystä ‘tuskainen penisvimma’… On väärällä tavalla projektiivista, jos tuska selitetään lähtökohtaisesti ulkopuolelta tulevasta syyttelystä johtuvaksi… Miksi homo tai lesbo tulee terapiaan tai sielunhoitoon?” (s. 35)

Juntunen viittaa siihen, että homouden syynä on usein lapsen psykososiaalisen kehityksen häiriintyminen esim. toisen vanhemman poissaolon takia. Tämä selittää sen, että vastuullisia muutosterapioita voi ylipäänsä olla olemassa. “Voidaan nimittäin perustellusti ajatella, että homoeroottisuus on jonkinasteinen ihmisen hyvän kehityksen vajaus… Useimmitenhan homoseksuaalinen alakulttuuri kieltää koko ajatuksen siitä, että homoeroottisuudessa olisi jotain vikaa. Sitä ei voi korjata, koska mitään vikaa ei ole koskaan ollutkaan. Ainoa vika on yhteiskunnassa (tai nykyisin kirkossa), joka näkee homoeroottisuudessa jotain vikaa.” (s. 37)

“Tieto lapsen psykososiaalisesta kehityksestä mieheksi tai naiseksi antaa perustellun mahdollisuuden nähdä toisin. Psykologia ei siis suinkaan vie siihen, että homoeroottisuus olisi Luojan luoma siunaus. Sitä, että homoeroottisuus ei ole hyvää ihmisyyttä, ei tarvitse perustella pelkästään Raamatulla, vaan myös psykologia voi antaa siitä viitteitä. Suomessa tällaista ajatusta ei kuitenkaan ole voinut esittää julkisesti ainakaan 5 vuoteen.” (s. 37)

Kirkko, laki ja lääketiede

Nissilä huomautti kirkon olevan juridiikkaa ja lääketiedettä auttamattomasti jäljessä, kun ne nyt ovat vuorotellen (vuosina 71 ja 81) päättäneet homoseksuaalisuuden olevan yksi hyväksytyistä tavoista ilmentää eroottista seksuaalisuutta. Juntunen huomauttaa, että kirkon ihmiskuvan ei pidäkään mennä lääketieteen ja juridiikan mukana. Hän antaa seuraavan esimerkin:

“Teppo-niminen mieshenkilö kertoo internetissä olevasta sivustaan, jolla hän kirjoittaa haaveestaan ja strategiastaan kaataa sata naista sänkyyn. Kahdeksan on jo kuulemma kaatunut. Tepon harrastus on juridisesti hyväksyttävä, jos naiset ovat yli 15-vuotiaita eikä Tepolla ole aidsia. Myös lääketieteellisesti pyrkimys on nyky-yhteiskunnassa täysin ok. Olisi ihmisoikeuksien vastaista, jos poliisi tai lääkintöhallitus alkaisi vahtia Teppoa. Silti kirkon opin ja ihmiskuvan mukaan Tepon elämäntapa on väärä. Kun pappi Jumalan sanaa käyttäen tuomitsee Tepon harrastuksen synniksi, hän ei loukkaa lakia tai lääketiedettä tai Tepon ihmisoikeuksia.” (s. 38)

Aslan ja muutosmahdollisuus

Harri Jukkala kirjoittaa artikkelissaan Aslan ry:n toiminnasta ja näkemyksistä. Aslan on ryhmä kristilliseen seksuaalimoraaliin sitoutuneita ihmisiä, jotka kamppailevat seksuaalisen suuntautumisensa tai käyttäytymisensä kanssa. Aslan järjestää myös homoille eheytymisseminaareja. Koska yleisessä mielipiteessä ajatus homouden synnynnäisyydestä ja muuttamattomuudesta on niin vahva, on syytä huomauttaa todistusaineistosta, joka osoittaa päinvastaista.

Aslan suosii psykoanalyytikko Elizabeth Moberlyn teoriaa homouden synnystä. Teoriaa ovat myöhemmin kehittäneet Joseph Nicolosi ja Richard Cohen. Teorian mukaan homous syntyy oman sukupuolen rakkauden vajeesta: “Lapsi torjuu omaa sukupuolta olevan vanhemman tunnetasolla kokiessaan tahallisia tai tahattomia laiminlyöntejä. Syntyy päätös: tuollaiseksi en halua kasvaa.” (s. 91) Aslanin jäsenet ovat huomanneet teorian vastaavan omia kokemuksiaan.

Yleinen mielipide homouden muuttumattomuudesta on haastettu viimeaikaisilla tutkimuksilla, kuten esim. Jones & Yarhouse (2007), jotka seurasivat neljän vuoden ajan 98 henkilöä, jotka yrittivät homoseksuaalisuuden muutosta. Tulokset olivat seuraavat: 15 % onnistui muutoksessa, 23 % arvioi homoeroottisen kiinnostuksen vähentyneen ja selibaatin helpottuneen, 29 % halusi jatkaa prosessia, 15 % ei kokenut vaikutusta ja 12 % oli luopunut muutosyrityksestä. Toisessa tärkeässä tutkimuksessa Robert Spitzer haastatteli 200 ex-gay-miestä ja vakuuttui aiemmin mahdottomana pitämänsä muutoksen mahdollisuudesta.

Homouskysymys on herättänyt viime aikoina Suomessakin keskustelua, kun ensin julkaistiin evankelis-luterilaisen piispainkokouksen toimeksiannosta mietintö “Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet” (16.3.2009). Tähän katolinen kirkko Suomessa vastasi julkisella kannanotolla (19.3.2009). Sitten 8.4. opiskelutoverini, Korson srk:n pastori Laura Mäntylä tuli julkisesti ulos kaapista televisio-ohjelmassa. Tänään taas törmäsin dosentti Olli-Pekka Vainioon, joka kontribuoi tärkeän artikkelin kirjaan Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 101, toim. Antti Saarelma, 2007). Ajattelin jakaa joitain artikkeli(e)n hyvinä pitämiäni pointteja.

Puolustajien argumentteja

Eräs tyypillinen homoseksuaalisen käyttäytymisen puolustajien argumentti, jota myös Mäntylä käytti televisioesiintymisessään, rinnastaa homouden esimerkiksi orjuuteen (tai naisen asemaan). Koska suhtautuminen näihin ilmiöihin on muuttunut, voi suhtautuminen homouteenkin muuttua. Raamattu ei kiellä orjuutta vaan sallii tai jopa käskee sitä, ja naisten asema joissain Raamatun teksteissä näyttää nykyistä paljon heikommalta ja jopa epätasa-arvoiselta. Koska näitä tekstejä ei enää seurata kulttuuriin vedoten, voidaan homouden kanssa menetellä samoin.

Em. kirjassa sekä Antti Laato (s. 39-41) että Olli-Pekka Vainio (s. 169-171) vastaavat näihin argumentteihin huomauttamalla, että sekä orjuuteen että naisten asemaan liittyvät ohjeet Raamatussa pyrkivät suojelemaan ja vapauttamaan ihmisiä ympäristössä, jossa heidän asemansa olisi muuten vieläkin huonompi. Uudessa testamentissa ei haluta pyrkiä yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, mutta esim. orjuutta ei pysyvästi käsketä eikä sen poistamista kielletä. Sekä orjille että naisille tarjotaan vapautusta ja tasa-arvoa kirkossa (ks. esim. Filem., 1. Kor. 7, Gal. 3:28), mutta homoseksuaalinen käyttäytyminen sitä vastoin kielletään johdonmukaisesti ja jyrkästi molemmissa testamenteissa, eikä mitään vapautuksen hermeneutiikkaa ole huomattavissa.

Toinen huomattava argumentti liittyy naispappeuskiistan yhteydessä lanseerattuun “kahden korin” malliin, jossa pyritään erottelemaan Raamatusta uskon pysyvä ja muuttumaton sisältö ja toisaalta rakkauden muuttuvat vaatimukset. Vetoamalla “lain ja evankeliumin” erotteluun liberaalimmat luterilaiset väittävät, että homouskiellot kuuluvat (muuttuvan) lain piiriin eivätkä pelastavan evankeliumin piiriin. Lakia ei saa sekoittaa evankeliumiin, homoudesta ei saa tehdä pelastuskysymystä.

Vainio (s. 164-167) selittää vastaukseksi, että Lutherin mukaan laki ei uskossa lakkaa pätemästä vaan ohjaa uskovan elämää. Erityisesti seksuaalimoraalissa järki ja Jumalan sana opettavat eri tavoin, jolloin sitovaa on se, mitä Raamattu sanoo. Lain ja evankeliumin erottelu ei ole Raamatun yläpuolella sijaitseva väline, jolla voitaisiin mitata Raamatun pätevyys- ja totuusarvoa.

Lisäyksenä on huomautettava, että tämä ongelma on erityisen luterilainen, koska lain ja evankeliumin erottelu käskyjen ja lupausten vastakkainasetteluna on nimenomaan luterilaisen teologian tulkinnallinen väline, jonka läpi Raamattua jaotellaan. Liberaaliteologien on helppo argumentoida luterilaisista lähtökohdista, että moraali ei ketään pelasta, joten homouden on kuuluttava kehällisiin, vähemmän tärkeisiin sivuseikkoihin. Samaan aikaan Paavalin teksti nimenomaan asettaa miesten kanssa makaavat miehet ulos Jumalan valtakunnasta (1. Kor. 6:9-10) - hänelle luterilainen lain ja evankeliumin erottelu oli vieras.

Vastustavia argumentteja

Homoseksuaalisen käyttäytymisen vastustajat tukeutuvat ennen muuta luonnollisuusargumenttiin (s. 181-182), jonka mukaan mies ja nainen ovat komplementaarisia eli toisiaan täydentäviä ja toisilleen sopivia kumppaneita. Samaa sukupuolta olevat kumppanit eivät toteuta komplementaarisuutta, vaan joutuvat jäljittelemään sitä. Esim. homo- ja lesboseksissä joudutaan jäljittelemään heteroseksiä korvaamalla naisen vastaanottava sukupuolielin miehen anuksella tai miehen antava elin sormella tai lelulla. Täydellisimmilläänkin homoseksi saa muotonsa heteroseksin kautta ja on vain sen varjo.

Kai Peltonen esittelee artikkelissaan (s. 55-56) viisi ongelmaa, jotka luterilainen kirkko joutuisi kohtaamaan, jos se päättäisi siunata homoliittoja. 1) Kiusallinen erimielisyys vallitsisi luterilaisen kirkon ja toisaalta Mooseksen, Jeesuksen (kaikesta päätellen) ja Paavalin sekä näin ollen todennäköisesti Jumalan mielipiteen välillä. 2) Jumalan ja kirkon uskottavuus menee, kun ulkopuoliset heräävät miettimään, kuinka Jumalan ilmoitetuiksi oletettuja sanoja voidaan manipuloida kulloisenkin tarpeen mukaan. 3) Kirkon aktiivinen ja vaikutusvaltainen konservatiiviväestö (herätysliikkeet ym.) nousisivat kirkkoa vastaan. 4) Suurin osa kirkon työntekijöistä suhtautuu edelleen kielteisesti rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseen. 5) Kirkko joutuisi ongelmiin ekumeenisissa yhteyksissä. Varmaa on, että lunta tulee tupaan joka tapauksessa.

Mielenkiintoista on myös lukea Peltosen (s. 60-61) sitaatti luterilaisten piispojen kannanotosta homoseksuaalisuuteen vuodelta 1966. Teksti on kuin katolisesta katekismuksesta. Vuonna 1984 piispat olivat jo muuttaneet äänensävyä, ja siitä kanta on kolmannella vuosituhannella muuttunut yhä varovaisemmaksi. Suorastaan surkuhupaisa tapaus liittyy vuoteen 1993, jolloin arkkipiispa John Vikströmistä tehtiin harhaoppisuuskantelu tuomiokapituliin homoliittojen puolustamisesta! Kirkko, jonka ylin johtaja on harhaoppinen! Istua nyt sitten tuomiokapitulissa tuomitsemassa omaa piispaa!