Arkisto kohteelle maaliskuu 2009

« Hyviä uutisia etusivu

Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 1: Matti Väisänen.

maaliskuu 30, 2009

Palaamme tarkastlemaan suomenkielistä katolisuuskriittistä kirjallisuutta. Vuorossa on artikkelikokoelma nimeltään Turhentuuko uskonpuhdistus? Rooman kirkon ja Luterilaisen Maailmanliiton uusi selitys vanhurskauttamisopista (toim. Simo Kiviranta ja Timo Laato. Perussanoma 1997). Kuten nimestä käy ilmi, kiista koskee nimenomaan yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta. Tosin mukana on muutakin katolisuuskritiikkiä.

Tämä kirja ei ole kokonaisuudessaan niinkään antikatolinen (kuten Mellerin ja Hiltusen kirjat) vaan katolisuuskriittinen tai vielä paremmin yksinkertaisesti pro-luterilainen. Kirjoittajien tasokin on huomattavan korkea: teologian tohtoreita, teologian lisensiaatteja ja kirkollisia paimenia. Kirjaa ei voi sivuuttaa yhdellä postauksella, joten aloitan sarjan, jossa on tarkoitus käydä läpi eri teologien esittämät argumentit.

Matti Väisäsen vanhurskauttamisoppi

Ensimmäisen artikkelin kirjoittaja on arvostettu rovasti ja raamatunopettaja sekä tätä nykyä myös teologian tohtori Matti Väisänen. Hän on kirjoittanut mm. arvostetun trilogian kasteteologiasta sekä kattavan Roomalaiskirjeen selityksen. Tarkasteltavassa artikkelissa Väisänen luo pohjan koko kirjan teemalle. Hän käy läpi dogmatiikan perusteita - oppia Jumalasta, luomisesta, ilmoituksesta, synnistä ja pelastuksesta. Varsinainen fokus kohdistuu kuitenkin luonnollisesti vanhurskauttamiseen, josta Väisänen pyrkii esittämään raamatullis-luterilaisen kannan mahdollisimman puhtaasti. Ongelmitta hän ei tästä kuitenkaan selviä.

Sivuilla 14-15 Väisänen alkaa käsitellä Kristuksen pelastustekoa eli sovitusta. Siteerattuaan 2. Kor. 5:18-19 Väisänen hyppää luterilaisen ortodoksian teologiaan ja kertoo sovitukseen kuuluvan kaksi eri puolta: obedientia passiva (Kristuksen ristinkuolema, passiivinen kuuliaisuus) ja obedientia activa (Kristuksen laintäyttäminen, aktiivinen kuuliaisuus). Oikeaoppisessa luterilaisuudessa ihmisen status Jumalan edessä määräytyy sen mukaan, onko hänen hyväkseen luettu Kristuksen aktiivinen ja passiivinen kuuliaisuus vai ei. Raamatusta ei kuitenkaan löydy tällaista ajatusta lainkaan. Se luetaan teksteihin sisään. Luterilaisuuden sisällä onkin aina välillä skismaa siitä, onko kenties toinen näistä kuuliaisuuksista epäraamatullisena hylättävä.

Onkin hupaisaa jatkaa lukemista sivulle 17, jossa Väisänen julistaa kalvinistien kaksinkertaisen ennaltamääräämisen vailla raamatullista pohjaa olevaksi. Silti hän ei käsittele yhtään tekstiä, jota olisi helppo siteerata tätä väitettä vastaan (kuten. Room. 9:1-24). Rajattua sovitusta edustavia kalvinisteja vastaan Väisänen siteeraa 2. Kor. 5:19 ja opettaa tämän tarkoittavan, että Jumala objektiivisesti ja forenssisesti julisti koko maailman vanhurskaaksi. Jälleen Väisänen lukee luterilaista ortodoksiaa 1500 vuotta vanhempaan tekstiin, josta tuo myöhempi aines (jota Väisänen kutsuu raamatulliseksi totuudeksi, s. 23) puuttuu kokonaan.

Jumalattoman vanhurskauttaminen

Sivuilla 25-26 Väisänen pääsee ydinasiaan eli jumalattoman vanhurskauttamiseen. Hänen mukaansa se on “ainoa tie taivaaseen”. Väisänen kertoo Jumalan torjuneen Vanhassa testamentissa ajatuksen syyllisen syyttömäksi julistamisesta (Sananl. 17:5, 2. Moos. 23:7) mutta kuitenkin Uudessa testamentissa hän tekee juuri näin (Room. 4:5)! Vanhurskaus luetaan Kristuksen tähden syntiselle hänen ulkopuolellaan, syntistä ei tehdä vanhurskaaksi. Tämän Väisänen osoittaa viittaamalla sanaan logizomai, lukea t. katsoa.

Kohtaan Room. 4:6-8 vetoamalla Väisänen sanoo vanhurskauttamisen olevan synnin ei-lukemista ja Kristuksen vanhurskauden lukemista syntiselle. Teksti ei taaskaan puhu Kristuksen vanhurskauden lukemisesta, eikä muita relevantteja kohtia, kuten Tit. 3:5-7, oteta huomioon, koska ne osoittaisivat, että vanhurskauttamisessa ei ole kyse pelkästä ulkoisesta julistuksesta vaan myös sitä vastaavasta sisäisestä uudistuksesta. Väisänen sanoo, ettei tällainen tulkinta erota vanhurskautta ja pyhitystä, eikä erotakaan, mutta hänen on osoitettava, missä Raamattu käskee erottamaan nämä luterilaisen ortodoksian tavoin.

Väisänen jatkaa tyypillisen protestanttiseen tyyliin esittämällä oman teoriansa kauniilla johdannolla “Raamattu puhuu”. Tällä kertaa kyseessä on usko, jolla vanhurskaus omistetaan subjektiivisesti. Väisäsen teorian mukaan on olemassa pelastavaa uskoa ja pelastetun uskoa. Pelastavalle uskolle hän siteeraa raamattuperusteluksi Matt. 5:6, pelastetun uskolle Room. 14:17. Kummassakaan kohdassa ei kuitenkaan puhuta mitään mistään uskon vaiheista eikä edes suoranaisesti uskosta.

Väisänen päättää: “Jumala vanhurskauttaa jumalattoman - ei entistä jumalatonta.” Totta, mutta tähän on vastattava: “Jumala vanhurskauttaa jumalattoman - muttei jätä vanhurskasta jumalattomaksi.” Kun Paavali sanoo, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman eli antaa syntiselle synnit anteeksi, luterilainen lukee sisään ajatuksen siitä, että Jumala jättää vanhurskaan kokonaan syntiseksi ja jättää vanhurskaan jumalattomaksi. Näin voimaton Jumala ei ole, vaan hän pyhittää lapsensa luomalla heidät uusiksi luomuksiksi ja antamalla heille osallisuuden jumalallisesta luonnosta (ks. 2. Kor. 5:17, 2. Piet. 1:4).

Kategoriat: Luther ja luterilaisuus, Pelastus

Kommentit: 19 kommenttia

Päivitys

maaliskuu 23, 2009

Tällä kertaa vuorossa on lyhyt päivitys parista asiasta.

1) Hyviä uutisia -blogin rinnalle on perustettu Google-ryhmä eli postilista, jonka tarkoitus on toimia tiedotuskanavana kiinnostuneille. Jos haluaa n. kerran kuussa/kahdessa saada sähköpostin apostolaatin etenemisestä, ryhmän jäsenyyttä voi hakea esimerkiksi blogin oikeaan reunaan lisätyn mainoksen kautta. Klikkaamalla pääsee ryhmään ja siellä pääsee pyytämään ryhmän jäsenyyttä.

2) Seksuaalimoraalirintamalla katolinen kirkko Suomessa on tehnyt kunnioitettavan ja hienon teon julkaisemalla lausunnon avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta kannanottona viimeaikaiseen luterilaisen kirkon mietintöön aiheesta. Paavi on Afrikassa puhunut ehkäisystä ja media on paremman tiedon puutteessa valitellut hänen typeryyttään.

Kategoriat: Sekalaista

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Mormonismin mutkikkuuksia

maaliskuu 16, 2009

Luin viime viikon loppupuolella kolmessa päivässä kolme mormonismia käsittelevää kirjaa, ehkäpä tärkeimmät suomenkieliset kristinusko-mormonismi-debattia koskevat kirjat (Nymanin ja Liljeqvistin varteenotettavat Jehovan todistajia ja mormoneja koskevat kirjat olin jo lukenut, mutta niissä vain puolet huomiosta annetaan mormonismille): Uuras Saarnivaaran Mormonit (1961), Pentti Maljasen Pääsin irti mormoneista (1982) sekä Kim Östmanin vastineen Käsittelyssä “Pääsin irti mormoneista” (2004).

Saarnivaaran kirja (165 s.) on kenties paras suomalainen luterilainen peruskatsaus (pelkästään) mormonismiin, tosin se on jo lähes puoli vuosisataa vanha. Kirja käy läpi Joseph Smithin ajan mormonismin, Brigham Youngin ajan mormonismin sekä myöhemmin kirkon opin “nykyään” (esim. pappeuden avaaminen mustille on tapahtunut kirjan kirjoittamisen jälkeen) ja vielä lopuksi jotain perustavanlaatuista Mormonin kirjan kritiikkiä.

Maljasen kirja (136 s.) on sen sijaan omaelämäkerrallinen tilitys mormonismiin eksyneestä luterilaisesta, joka lopulta turhautui erinäisiin asioihin mormonikirkossa ja palasi “kotiin” luterilaisuuteen. Kirja on kuuluisin suomenkielinen alallaan, siitä nousi julkaisuvuonna kohtalainen mediakohu. Östmanin vastine (188 s.) on sen sijaan systemaattinen analyysi Maljasen teoksesta ja varmasti perusteellisin suomenkielinen mormoniapologia. Kirjan lopussa luvataan uutta ja perusteellisempaa kirjaa Östmanilta mormonien uskosta ja siihen kohdistuneesta kritiikistä - oikeaa mestariapologiaa - mutta se on jäänyt ilmestymättä. Östman on itse lyhyessä ajassa lakannut olemasta aktiivi jäsen Myöhempien Aikojen Pyhien (MAP) kirkossa.

Maljanen, Östman ja apologeetin ammattitaito

Östman on silti tehnyt arvokkaan työn apologetiikan saralla Suomessa - hän otti härkää sarvista ja kirjoitti tarkan vastauksen Maljaselle, joka - mainittakoon - ei enää ole Maljanen vaan Forsell eikä enää aktiivisesti harrasta antimormonismia. Maljasen kirjaa lukiessa tulee asiaan perehtyneenä muutamassa kohdassa mieleen, etä tämä nyt tuskin pitää aivan kutiansa, mutta Östmanin kirja osoittaa virheiden määrän huimaksi. Lopussa oleva hakemisto luettelee yli 100 asiavirhettä Maljasen kirjassa - aika kova prosentti 136-sivuiselle kirjalle! Östman on selvästi tutustunut amerikkalaiseen MAP-apologiaan, ja akateeminen kirjoitustyyli lähdeviitteineen tekee vaikutuksen.

Östmanin kirjaa voi kuitenkin kritisoida syystä - tai useastakin syystä. Ensinnäkin se ampuu tykillä kärpästä. Östman väittää aivan oikein Maljasen rakentaneen kirjassaan olkinukkea mormonismista ideaaliuskontona, joka siten helposti olisi kumottavissa. Mutta Östman teki saman virheen - hän rakensi olkinuken Maljasen omaelämäkerrasta aivan kuin sen olisi pitänyt olla aukoton, systemaattinen, eksegeettinen mormonismin refutaatio. Retoriset heitot, jotka saavat voimansa Maljasen tarinasta, muuttuvat Östmanin käsittelyssä heikoiksi ja todistamattomiksi asia-argumenteiksi. Teksti ampuu ohi ja alkaa helposti ärsyttää lukijaa.

Itse asiassa kyseessä on hyvä omantunnontutkiskelu apologeetille - tunnistin Östmanin tyylissä itseni lisäksi monia muita apologeetteja, jotka nauttivat vähemmän apologiaan perehtyneiden murskaamisesta raamattuviittein ja loogisin vastakysymyksin. He myös osaavat kiertää kaikenlaiset ongelmat mitä omaperäisimmillä vastauksilla. Taitava vastailu ei riitä - on myös vakuutettava asiatasolla. Tähän siirrymmekin seuraavaksi ja katsomme, millaisia argumentteja mormoneilla voi olla tarjottavanaan.

Jumaluusoppia

Mormonismin kristinuskosta radikaaleimmin erottava oppi on monijumalaisuus tai ikuinen kehitys, jonka mukaan ihmiset ja jumala(t) ovat vain eriasteisia tai -tasoisia mutta samanlaisia tai -sukuisia olentoja. Jumala oli joskus ihminen, joka kehittyi jumalaksi olemalla kuuliainen evankeliumin laeille, ja mekin voimme hyvinä Jeesuksen seuraajina eli uskollisina mormoneina kehittyä omien maailmojemme jumaliksi. Östman puolustaa tätä oppia sivumennen ja suluissa raamattuviitteillä Room. 8:16-17, Ps. 82:6-7, Joh. 10:33-36 ja Ap.t. 17:29. Asiaan perehtymättömään tämä saattaisi tehdä vaikutuksen.

Room. 8:16-17 opettaa asiayhteydessään, että me kristityt olemme Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos/kun meissä on Pyhä Henki - perimme siis taivasten valtakunnan Jeesuksen kanssa. Ajatus ei ole se, että meistä voi kehittyä jumalia kuten Jeesuksesta ylösnousemuksen jälkeen, jos suoritamme tietyt temppeliseremoniat, kuten mormonioppi vaatisi ajattelemaan. Sama pätee Ps. 82:n ja sitä siteeraavan Joh. 10:n teksteihin - ihmisten sanotaan olevan jo nyt jumalia (asiayhteydessä merkityksessä tuomareita, niitä, joille Jumalan sana tuli ja joilla oli Jumalan valtuudet tuomita).

Ap.t. 17:29:n tarkoituksena on osoittaa pakanoille, ettei Jumala asu missään tietyssä paikassa kuten heidän patsaansa, että Jumala ei ole patsas, koska mekään emme ole patsaita ja olemme Jumalan sukua - mehän olemme eläviä olentoja. “Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.” Ajatus ei ole, että Jumalan täytyy olla meidän kaltaisemme luonnon puolesta, Jumalahan “ei… ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme…” (17:27-28). Jos Jumala olisi korotettu ihminen kaukaisella planeetalla lähellä Kolob-tähteä, emme voisi elää, liikkua ja olla hänessä.

Taivastelua ja pappistelua

Ohimennen Östman viittaa Paavalinkin opettaneen taivaassa olevan kolme kirkkautta tai valtakuntaa, joihin ihmiset menevät ylösnousemuksen jälkeen (viitteinä 1. Kor. 15:40-42, 2. Kor. 12:2). Jos Paavaliin tutustuu kokonaisuutena, ei tällaiseen johtopäätökseen päädy mitenkään. Hänelle on olemassa kaksi lopullista päämäärää - kadotukseen joutuvat epäuskoiset ja Kristuksessa kirkkauden ylösnousemuksen perivät pyhät (ks. esim. Room. 2:6-10, 1. Kor. 1:18-21, 15:22-23, 1. Tess. 1:10, 2. Tess. 1:6-8, jne jne).

1. Kor. 15 puhuu yksinkertaisesti siitä, kuinka luomakuntakin todistaa, että on olemassa erilaisia ruumiita, maallisia ja taivaallisia (tai korkeintaan siitä, että yhdessä ja samassa ylösnousemusvaltakunnassa on eriasteisia kirkkauksia). 2. Kor. 12:n “kolmas taivas” viittaa yleisen juutalaiseen ajatteluun perustuvan tulkinnan mukaan Jumalan taivaaseen erotukseksi 1) ilmakehän taivaasta ja 2) tähtien taivaasta eli avaruudesta. Konteksti vielä samaistaa kolmannen taivaan paratiisiin, joka on mormoniopissa aivan eri asia.

Mormonipappeutta Östman puolustaa mainitsemalla, että Hepr. 7:11 mainitsee sekä Aaronin että Melkisedekin pappeuden. Mormoneilla edelliseen kuuluvat virat ovat diakoni, opettaja, pappi ja piispa, jälkimmäisen virat ovat vanhin, ylipappi, patriarkka, seitsenkymmen ja apostoli. Raamatulliset sanat kuulostavat hienoilta, mutta missään UT:ssa kirkon hierarkia ei näytä kokonaisuudessaan tältä, eivätkä yksittäiset kohdatkaan koskaan esiinny tässä kontekstissa tai yhdessä muodosta tätä hierarkiaa. Heprealaiskirjeessähän Aarnonin pappeuden lopettaa Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin pappeutta.

Pappeus sallittiin mormonismissa mustaihoisille vuonna 1978. Östmanin kirja ei syvemmin käsittele oppia mustaihoisten ihonväristä kirouksen merkkinä, näistä Kainin jälkeläisistä kenties edellisessä elämässä Jeesuksen suunnitelmaan välinpitämättömästi suhtautuneista tai muuten syntiä tehneistä henkiolennoista, mutta s. 66 mainitsee, että mormonijohtajat saivat vaikutteita ympäristöstään. Tämän jälkeen esitetään, että rotusortoa oli kristikunnassakin. Sivulla 69 kuitenkin argumentoidaan, että Raamatussakin Jumala kohteli eri ihmisryhmiä väliaikaisesti eri tavoin (esim. VT:n leeviläiset), joten mitä vikaa MAP-kirkon käytännössä oli? No tietysti se, että uudessa liitossa kaikki ovat yhtä Kristuksessa Jeesuksessa (Gal. 3:28).

Apologeetin johdonmukaisuus

Apologeettisen reflektoinnin kannalta mielenkiintoisempi kysymys on edellisen argumentin epäjohdonmukaisuus. Oliko kyse Jumalan aktiivisesta valinnasta (s. 69) vai valitettavista ympäristövaikutteista (s. 66)? Apologeetin on oltava puolustuksessa ja hyökkäyksessä johdonmukainen eikä tartuttava jokaiseen mahdolliseen vastauskeinoon.

Sama ongelma esiintyy moniavioisuuden yhteydessä: ensin sitä puolustetaan Jumalan sallimana asetuksena (s. 128-129, vedoten VT:n hahmoihin ja sivuuttaen Jeesuksen, joka palautti avioliiton Eedenin järjestykseen - “alussa ei ollut näin” - ks. Mark. 10:2-12), sitten sitä puolustellaan pienempänä pahana kuin ristiretkiä, inkvisitiota ja noitavainoja (s. 131).

Summa summarum - apologetiikka on hyvin jännää. Katolisen ja MAP-apologetiikan välillä on paljon yhtäläisyyksiä, sillä molemmat ovat viime vuosikymmeninä tehneet suuren nousunsa lähinnä amerikkalaisen protestanttisen kritiikin pakottamana. Monesti kritiikki kohdistuu vielä samantapaisiin asioihin: lakihenkisyyteen ja monergistisen soteriologian kieltämiseen, muka välttämättömiin mutta oikeasti tyhjiin rituaaleihin kuten temppeliin tai sakramentteihin, pappeuteen ja sen asteisiin, kiirastuleen ja kuolleiden puolesta rukoilemiseen tai henkivankilaan ja kuolleiden puolesta kastautumiseen.

Onneksi katolisen apologeetin työ on kuitenkin hieman mormoniapologeetin työtä helpompaa - meillä ei ole mystisiä kadonneita kultalevyjä eikä muun maailman epäilemää pelastushistoriaa, ei monia jumalia, ikuisia älyjä eikä ikuista materiaa, jumalten kokouksia eikä mustan ihon kirouksia. Vaikka syystä voimmekin kiinnittää näihin asioihin huomiomme keskustelussa mormonien kanssa, lienee kuitenkin parempi rakentaa yhteiselle perustalle. Tärkein yhtäläisyys on nimittäin varmasti hierarkkisen ja näkyvän kirkon tunnustaminen. On olemassa yksi kirkko, jossa on Kristuksen kirkon täyteys, ja siihen meidän on kuuluttava. Erottava kysymys on vain suuri luopumus - jos sitä ei ollut ja Pietarin avaimet ovat paavilla, MAP on pian KAT.

Kategoriat: Ei-katoliset uskot, Pseudokristilliset ryhmät

Kommentit: 9 kommenttia

Uskonto vs. usko & kirkko vs. “henkilökohtainen suhde”

maaliskuu 9, 2009

Olin hiljattain mukavassa ekumeenishenkisessä tilaisuudessa, jossa hieman odottamatta baptistipastori sai tilaisuuden lausua muutaman sanan nuorisojoukolle. Hän piti tyypillisen evankelikaalisen julistuspuheen, jossa kritisoidaan uskontoa ja uskonnollisuutta, tarkemmin kirkkoa ja kristinuskoa (vaikkakin epäsuorasti), rituaaleja ja rakennuksia, ja sen sijaan korostetaan “henkilökohtaista suhdetta Jumalaan”, joka oletettavasti pelastaa 100 % varmuudella, kun taas muut (ne, joilla tällaista “henkilökohtaista suhdetta” ei ole) joutuvat helvettiin. “Jos kuolisit tänään, tietäisitkö ilman epäilyksen häivää, minne menisit?”

Väärä pelastusvarmuus

Pastori voi toki luulla tietävänsä 100 % varmuudella, että päätyy kuollessaan taivaaseen, mutta todellisuudessa hän ei sitä tiedä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on erehtyväinen ihminen. Kenties hän on tulkinnut väärin ne raamatunkohdat, joille hän perustaa varmuutensa. Lisäksi on hyviä syitä ajatella, että vain Jumala voi tehdä lopullisen tuomion siitä, kuka pelastuu ja kuka ei. “Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: ‘Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan’ — näin sanoo Herra.” (Room. 12:19)

Syyllisten lisäksi sama periaate pätee syyttömiin. Yksi historian “pelastetuimmista” ihmisistä, pyhä apostoli Paavali, jolla oli varmasti mitä henkilökohtaisin suhde Jumalaan, kirjoitti: “Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee.” (1. Kor. 4:4-5) Paavali ei missään myöskään puhu kirkkoon jo kerran kasteessa liitettyjen tarpeesta “ottaa Jeesus vastaan henkilökohtaisena Herrana ja Vapahtajana”. Niin ei tee myöskään kukaan muu apostoleista eikä mikään muukaan Raamatun teksti.

Kirkko pelastuksen yhteisönä

Pastori käytti esimerkkinään ihmistä, joka menee autoon. “Ei se, että olet autossa, tee sinusta autoa. Sama on uskonnon kanssa: ei se, että olet kirkossa, tee sinusta kristittyä.” Hän jatkoi: “Jumala ei asu rakennuksissa - viitaten kirkkosaliin - hän asuu sydämessä.” “Raamattu määrittelee kristityn Kristuksen seuraajaksi. Sinun täytyy pyytää häntä tulemaan sydämeesi.” Eriskummallista: kristillinen pastori kristillisessä kirkossa saarnaa kristinuskoa vastaan! Miten niin? Ensinnäkin kirkko on Kristuksen morsian ja ruumis, yhtä Kristuksen kanssa (Ef. 5:25-32) - ei tehoton “auto” vaan armon ja pelastuksen yhteisö, joka päinvastoin kuin auto muuttaa kasteen ovesta sisään astuvat jäsenensä Jumalan voimalla kristityiksi.

Kristus itse käski apostoleita menemään kaikkeen maailmaan ja tekemään kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan kastamalla heitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19). Kolminainen Jumala pesee, pyhittää ja vanhurskauttaa kirkkoon/Kristukseen kastetun ja lahjoittaa hänelle Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen sekä Pyhän Hengen lahjat (1. Kor. 6:11, Room. 6:3-4, 1. Kor. 12:13).

Kristus pesee, pyhittää ja pelastaa morsiamensa, kirkkonsa (Ef. 5:25-27). “Henkilökohtaisen vapahtajan” uskonto on jotain aivan juutalais-kristilliselle, raamatulliselle, katoliselle ja apostoliselle traditiolle vierasta, modernia länsimaista individualismia. Kristittyjen Jumala asuu toki sydämessä, mutta myös kirkossa, temppelissään (ks. 1. Kor. 3:16-17), ja sen uhrissa, eukaristiassa (1. Kor. 10:16-17, 11:23-29).

Kuulostaa retorisesti hyvältä asettaa vastakkain “rakennus” ja “sydämen usko” tai “uskonto” ja “henkilökohtainen suhde”. Baptisti voisi siteerata Paavalia: “Herra ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä” (Ap.t. 17:24), mutta tämä vain vahvistaisi väitteeni: kristitty saarnaamassa kristinuskoa vastaan! Paavali nimittäin kohdisti sanansa pakanoille, joten argumenttiin sisältyisi väite siitä, että kristilliset kirkot ovat yhtä kuin pakanalliset temppelit! Vanhaan testamenttiin uskovina juutalaisina apostolit varmasti ajattelivat, että Jumala oli asunut Jerusalemin temppelin kaikkeinpyhimmässä. Eukaristiassa läsnäolevana hän asuu nytkin katolisissa tabernaakkeleissa.

Usko, joka ei pelasta

Suomessa tämänlaiset evankelikaaliset saarnat ovat hupaisia siksikin, että ne eivät ollenkaan puhuttele suomalaisten tilannetta: täällähän vain muutama prosentti kansasta käy kirkossa, joten päinvastoin kuin USA:ssa, kirkossa käynti on jonkinlainen uskontunnustus ja todellisen uskon merkki. USA:ssa, jossa noin puolet kansasta käy säännöllisesti kirkossa, monet tavan vuoksi, voidaan helposti saarnata siitä, että pelkät rituaalit ilman sydämen uskoa eivät pelasta. Suomessa moinen saarna vain pitää ihmiset tyytyväisesti poissa kirkosta. Täällä näet kovin harva vetoaa Jumalan tai pastorin edessä siihen, että käy usein kirkossa.

Oikeastaan tarvittaisiin päinvastaista saarnaa. Ei riitä, että on “henkilökohtainen suhde” tai “sydämen usko” - uskon täytyy vaikuttaa yhdessä tekojen kanssa pelastukseksi. Oli suorastaan järkyttävää kuulla pastorin siteeraavan - kuten protestanttisissa piireissä niin usein tehdään - täysin epäoikeutetusti ja poissa kontekstistaan Jaakobin kirjeen jaetta 2:19. “Sinä uskot… Oikein teet — pahat hengetkin uskovat…” Pastori käytti tätä argumenttia niitä vastaan, jotka väittävät olevansa uskovia, kristittyjä, mutta joilla ei ole “henkilökohtaista suhdetta” Jumalan kanssa. Jaakobin mukaan sen sijaan ongelma on tekojen puutteessa: “Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?” (Jaak. 2:20)

Tämä liittyy myös kysymykseen uskon ja uskonnon vastakkainasettelusta. Millaisia tekoja kristityltä vaaditaan? Jeesus ei lähettänyt apostoleita julistamaan henkilökohtaista pelastajaa vaan kastamaan ja opettamaan ihmisiä noudattamaan kaikkea, mitä hän oli käskenyt heidän noudattaa (Matt. 28:19). Nämä ovat uskonnollisia asioita, kaste on rituaali ja Jeesuksen käskyjen noudattaminen on uskonnon harjoittamista. Eräs tärkeä käsky kuuluu: “Tehkää tämä minun muistokseni.” (1. Kor. 11:24, Luuk. 22:20). Eukaristian vietto on uskonnon harjoittamista, ja se tapahtuu kirkossa. Jeesus siis käskee kaikkea sitä, mitä vastaan evankelikaalit saarnaavat asettaessaan uskon ja uskonnon vastakkain.

Lopuksi

Pelkään siis pahoin, että tyypillinen evankelikaalinen saarna on halvan armon ja jopa väärän evankeliumin julistamista. Usko on kuollut, kun se ei toimi yhdessä kristillisen rakkauden ja kuuliaisuuden tekojen kanssa, kun Kristuksen asetuksia halveksutaan “sydämen uskon” verukkeella, eikä siis silloin, kun tunnollisesti osallistutaan kirkon sakramentaaliseen elämään ilman henkilökohtaista uskonratkaisua.

Tätä ei toki saa käsittää väärin: on varmasti ihmisiä, jotka turmiokseen osallistuvat rituaaleihin ilman puhdasta sydäntä ja todellista uskoa, ja heille onkin saarnattava parannusta. Saan ajatella Kristuksen kuolleen juuri minun puolestani (Gal. 2:20), mutta kuitenkin osana “meitä”, jotka olemme tulleet osaksi Jumalan perhettä (Gal. 2:16, 3:26-28).

Kategoriat: Ei-katoliset uskot, Paavi ja kirkko, Pelastus, Raamattu ja traditio

Kommentit: 1 kommentti

Maria-maanantai

maaliskuu 2, 2009

Tänä maanantaina mamma ei mennyt vielä mansikoita ostamaan, mutta Maria-mammasta voisin silti jakaa muutaman ajatuksen, kun olen vastikään lukenut Peter Stravinskasin toimittaman The Catholic Answer Book of Mary - nimisen kirjan (Our Sunday Visitor 2000). Kerrottakoon, että ideanani on tehdä Stravinskasit ja toimittaa suomeksikin vastaavantapainen kirja/artikkelikokoelma Neitsyt Mariasta.

Ilmoitus, Golgata ja helluntai

Enkeli Gabrielin ilmoituksessa Marialle tulee ilmi Marian erityinen suhde Pyhään Kolminaisuuteen: Herra on Marian kanssa (Luuk. 1:28), Maria synnyttää Korkeimman Pojan (Luuk. 1:31-32), Pyhä Henki tulee Marian päälle (Luuk. 1:35). Marian fiat (Luuk. 1:38) yhdistää Jumalan ihmisluontoon lihan mukaan ja toisaalta Marian Kristukseen armon mukaan, hänestä tulee Kristuksen ja täten myös hänen jäsentensä äiti. (Rev. Cessario OP, s. 21-22)

Maria oli ainoa, joka näki Jumalan Pojan sekä syntyvän että kuolevan. Hän kuuli hänen ensimmäisen itkunsa ja hänen viimeiset lauseensa ristillä (mm. “minulla on jano”). Veri, jonka Jeesus vuodatti, oli Marian verta - mietipä sitä. Hän ei saanut sitä keneltäkään muulta. (Rev. Bradford, s. 29) Maria sai oikeastaan kaksi ilmoitusta: Gabrielilta ja Simeonilta - “synnytät pojan” ja “omankin sydämesi läpi on miekka käyvä”. Marian “kyllä” toi Jeesuksen maailmaan, ja hänen lähtiessäänkin Maria oli hänen rinnallaan kärsimässä.

Maria kirkon ikonina ja perikuvana saa lisävaloa Gabrielin ilmoituksen ja helluntain rinnakkaisuudesta. Pyhä Henki laskeutui Marian ylle, Luukas kirjoittaa, ja toisen kirjansa alussa vastaavasti hän kertoo Pyhän Hengen laskeutuneen kirkon päälle. (Sister Trouvé FSP, s. 42) Marian läsnäolo Kaanan häissä ei mitenkään vähennä Kristuksen kunniaa, vaan päinvastoin asettaa Kristuksen ja hänen merkkinsä keskipisteeksi (Rev. Gregoris, s. 75).

Ikuinen neitsyys juutalaisessa kontekstissa

Marian ikuinen neitsyys saa uutta valoa juutalaisesta traditiosta. Heprealainen sana “avioliitto” merkitsee “pyhitettyä”, “erilleen asetettua”. Mies kieltää täten vaimonsa koko muulle maailmalle naidessaan hänet. Täten, kun Joosef kuuli enkeliltä Pyhän Hengen siittäneen Mariassa lapsen (Matt. 1:20-21), hän ymmärsi, että hän ei voisi koskaan olla hänen kanssaan aviollisessa yhteydessä, koska laki kielsi sen. Naista pidettiin epäpuhtaana miehelleen, jos vaikka väkisinkin hän oli ollut sukupuoliyhteydessä jonkun muun kanssa (1. Moos. 49:4, 2. Sam. 20:3, 5. Moos. 24:1-4).

Enkeli ei käske Joosefia yhtymään Mariaan aviollisesti (kuten 1. Moos. 30:3, 4, 16, Matt. 1:18) vaan käyttää sanoja paralambano gynaika ja tarkoittaa yksinkertaisesti vaimon ottamista kotiin (Matt. 1:20). Samoin Marian on täytynyt ymmärtää olevansa Pyhän Hengen puoliso - enkelin käyttämät sanat “tulee yllesi” ja “peittää varjollaan” olivat kiertoilmaisuja aviolliselle kanssakäymiselle (Ruut 3:9, Hes. 16:7-8). Jumalan sanat Israelille VT:ssa rinnastuvat Marian asemaan uutena Eevana ja kirkon perikuvana, Jumalan puolisona.
(Br. Opisso, s. 45-46)

Theotokos ja esirukous

Se, että Maria on Jumalan äiti, ei tee Mariasta jumalallista millään tavalla: eihän sekään tee Isä Jumalsta ihmistä, että hän on lihaksi tulleen Pojan Isä. Vastalauseeseen, että Maria on vain Jeesuksen inhimillisen luonnon äiti eikä hänen jumalallisen persoonansa äiti, voidaan sanoa seuraavaa: samalla logiikalla Isä olisi vain Jeesuksen jumalallisen luonnon, ei persoonan, Isä. Täten Isä on itsensä Isä, koska Kolminaisuudessa on vain yksi luonto. Tämä on looginen itsemurha. Theotokos-oppi sen sijaan ei ole. (Collison, s. 87)

Marian sivuuttaminen esirukoilijana saattaa olla ylpeyden merkki. Robert Sungenis (s. 111-118) esittää omaperäisen argumentin protestantille, joka vetoaa Marian ilmestysten vaatimusten hurjuuteen verrattuna Raamatun kateelliseen Jumalaan, joka on vastannut rukouksiin ennenkin ihan suoraan. Sungenis aloittaa tästä yhteisestä periaatteesta, että Jumala haluaa ihmisten lähestyvän häntä rukouksen kautta, vaikka hän voisi itsekin ilman sitä tehdä ihmeitä. Jaak. 1:5-7, 4:2.

Lisäksi Paavali kehottaa ihmisiä rukoilemaan kaikkien puolesta, koska hän haluaa kaikkien pelastuvan. Jumala siis haluaa pelastaa esirukoustemme välityksellä (1. Tim. 2:1-4). Jaak. 5:16-18 opettaa Jumalan kuulevan vanhurskaan rukoukset, ja Sananl. 15:8 ja 15:29 opettavat samoin. Mutta Jes. 1:15 ja 1. Piet. 3:17 varoittavat, että Jumala ei ehkä kuuntele rukouksiamme, jos teemme syntiä. On unohdettava protestanttinen imputaatio-oppi ja ymmärrettävä, ettei kaikkien vanhurskaus ole samaa tasoa - 2. Moos. 32-33 kertoo vaikuttavan esimerkin siitä, kuinka Mooses sai Jumalan esirukouksellaan muuttamaan mielensä syntisten israelilaisten rankaisemisen suhteen.

Sungenisin mukaan ylpeä ihminen sivuuttaa pyhäin yhteyden ja Jumalan asettamat välimiehet ja esirukoilijat ja haluaa yrittää omillaan ja olla yksin Jumalan kanssa. Tämä ei tarkoita, etteikö saisi, voisi tai pitäisi rukoilla yksin Jumalalle, mutta toinen asia on väittää, ettei tarvitse esirukousta tai esirukoilijoita. Pyysihän Paavalikin seurakuntiaan toistuvasti rukoilemaan puolestaan. Jos Jumala on asettanut Marian taivaalliseksi esirukoilijaksemme, kuten hänen kirkkonsa meille opettaa, hän ei ota peruuta sanaansa.

Sancta Maria, spes nostra, sedes sapientiae, ora pro nobis!

Kategoriat: Maria ja pyhät

Kommentit: Ole ensimmäinen kommentoija

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 158 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: