Hyviä uutisia

Tällä viikolla tutkinnan kohteena ovat helluntailaisuuden perustukset ja perusteet. NetMission-sivustolla luetellaan helluntailaisen uskon pääkohdat, ja tässä esitetään niistä kriittinen analyysi.

Alussa helluntailaisuus määritellään protestanttiseksi “viiden uskonpuhdistuksen periaatteen” nojalla. Mainitut periaatteet eivät kuitenkaan olleet reformaattorien viisi periaatetta - lähempänä olisivat sola scriptura, sola fide, sola gratia, solus Christus ja soli Deo gloria. Seuraa pieni katsaus epäselviin kohtiin.

Kohdassa 1. unohdetaan, että reformaattorit arvostivat traditiota mutta pitivät Raamattua ainoana erehtymättömänä ja sitovana ohjeena - ero on huomattava ja johtaa hyvin suuriin opillisiin ongelmiin. Kohdassa 3. ensimmäinen lause on kaikkien kristittyjen hyväksymä, koska se tulee suoraan Raamatusta. Toinen lause taas on hupaisa siinä mielessä, että suurin uskonpuhdistaja itse ei allekirjoittaisi sitä - Luther ja luterilaiset tunnustavat, että kaste välittää vanhurskauttavan armon.

Kohta 4 on aluksi jälleen täysin katolisesti tulkittavissa, mutta sitten seuraa katolisen uskon torjuminen rakentamalla olkinukke eli esittämällä katolinen oppi virheellisesti. Messu ei toista Kristuksen uhria, Maria ja pyhimykset eivät ole välimiehiä Kristuksen tavoin vaan uskovien tavoin (esirukous). Viides kohta on alun jälkeen epäselvä, seurakuntaa tai siihen kuulumista ei määritellä tyydyttävästi.

Mitä Raamattu opettaa? Kuka on tosiuskova?

Näkisin helluntailaisuudessa olevan kaksi hyvin perustavanlaatuista ongelmaa. Ensimmäinen liittyy Raamatun asemaan uskon ainoana lähteenä ja toinen seurakuntaoppiin. NetMission opettaa näistä: “Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen innoituksesta syntynyt Jumalan sana ja oppimme ainoa perusta… Seurakunta on Kristuksen perustama ja johtama, apostolien opetukselle rakennettu uskovien yhteisö. Kaikki uskovat kaikkialla ja kaikkina aikoina kuuluvat yhteen ja yhteiseen seurakuntaan, joka näkyvällä tavalla ilmenee paikallisseurakuntana.”

Ensimmäinen ja suurin ongelma tulee esiin jo ensimmäisessä lauseessa, joka kumoaa koko helluntailaisuuden saman tien. Onko Pyhä Raamattu helluntailaisen opin ainoa perusta? No, mihin perustuu tämä ensimmäinen helluntailaisen uskon opinkohta, että Raamattu on uskon ainoa ohje? Raamattuun vai reformaation periaatteisiin? Jokainen Raamatun tunteva valitsee jälkimmäisen, joten helluntailaisen opin perusta ei olekaan ainoastaan Raamattu, vaan lisäksi reformaation periaatteet.

Seuraava opinkohta toteaa: “On yksi, iankaikkinen Jumala kolmessa persoonassa: Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Jumala on taivaan ja maan luoja.” Mistä tämä oppi on peräisin? Konstantinopolin kirkolliskokouksesta vuodelta 381. Ei sillä, ettei oppi olisi raamatullinen, mutta Raamattu ei moista määritelmää anna - ja kuten ykseyshelluntailaiset ja unitaarit osoittavat, yksin Raamatun perusteella Raamatun voi tosissaan uskoa opettavan jotain aivan muuta Jumalasta. Siispä Raamattu, reformaatio ja varhaisen katolisen kirkon auktoriteetti.

Huomaamme siis, kuinka helluntailaisen on aivan mahdotonta antaa järjellistä perustetta sille, että juuri hänellä on tosi usko - että hän panee toivonsa siihen, mikä oikeasti on totta. Helluntailainen voi vedota vain omaan kokemukseensa (samoin tekevät mormonit ja monet muut) tai Raamatun todistukseen (samoin tekevät Jehovan todistajat, adventistit, luterilaiset, kalvinistit yms) - mutta todellisuudessa kyseessä on vain oma subjektiivinen mielipide.

Katolisella kirkolla sen sijaan on historian faktinen todistusaineisto puolellaan - Kristus nousi kuolleista ja jätti jälkeensä kirkon, joka on kasvanut ja levinnyt läpi vuosisatojen ja loistaa olemassaolollaan ja julistuksellaan edelleen todistaen Jumalan uskollisuudesta. Koska helluntailaisuus ei voi hyväksyä tätä, sen on turvauduttava aivan toisenlaiseen kirkko-oppiin, joka herättää paljon kysymyksiä.

Tyypillinen helluntailainen ajattelutapa on, ettei kirkkokunnalla ole väliä, kunhan uskoo Jeesukseen Herrana ja Vapahtajana. Tällainen ihminen pelastuu ja kuuluu tosi Kristuksen seurakuntaan ja ruumiiseen. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen, miksi apostolit eivät sanoneet samaa gnostilaisista ja ympärileikkaajista, jotka samoin tunnustivat Jeesuksen Herraksi ja Vapahtajaksi. Miksi eriseuraisuus tai lahkolaisuus on syntiä, jos kaikki paikallisseurakunnat ovat itsenäisiä?

Jokainen ajattelee olevansa tosiuskova, koska jokainen on itsensä kanssa samaa mieltä. Kukaan ei ajattele olevansa lahkolainen tai eriseuralainen, koska jokainen on itsensä kanssa samaa mieltä. Mutta Kristus on jättänyt meille oman mielipiteensä, Pyhä Henki on ilmoittanut ja ilmoittaa jatkuvasti Jumalan tahdon, ja jokaisen on annettava suostumuksensa sille, minkä apostolit ja heidän seuraajansa ovat eteemme asettaneet.

“Oletko antanut elämäsi Jeesukselle?” - Se on annettu. “Niin mutta sinä teet ratkaisun.” - Ajattelen pikemminkin, että ensisijaisesti kyseessä on Jumalan valinta, mutta olen kyllä antanut myöntymykseni.

Tämä pieni keskustelupätkä omasta elämästäni havainnollistaa hieman helluntailaisten ja karismaattisten liikkeiden ratkaisukristillisyyttä ja perinteisten kristittyjen etäisyyttä kyseiseen ajatteluun. Tällä kertaa perehdymme siis ratkaisukristillisyyden kiehtovaan maailmaan.

Helluntai

Samoin kuin kielilläpuhumisen tapauksessa, myös ratkaisukristillisyyden malliesimerkkinä on helluntaikertomus Ap.t. 2:ssa. Pietari saarnaa: “Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen” (Ap.t. 2:38). Helluntailainen NetMission-sivusto kommentoi: “Parannus on Jumalan määräys, ja ilman parannusta ei kukaan voi pelastua… Parannus ei ole vain ulkonaisten kristillisten muotojen tai elämäntavan omaksumista, vaan se on kokonaisvaltainen ratkaisu, joka koskettaa koko persoonaa: ymmärrystä, tahtoa ja tunnetta… Parannus ja usko kuuluvat yhteen. Aito parannus johtaa aina uskoon…”

Helluntailaisuus opettaa siis, ettei kukaan voi pelastua ilman henkilökohtaista uskonratkaisua. Hieman ristiriitaisen tuntuisesti helluntailaisuus opettaa samalla, että lapset ovat taivaskelpoisia, vaikka he eivät olekaan voineet tietoisesti tehdä parannusta. NetMissionin esittämät perusteet lasten syyttömyydelle perisyntiin ovat harvinaisen heikot - Joh. 1:29, Room. 5:18 ja 2. Kor. 5:21 puhuvat Kristuksen sovitustyöstä, mutta ne eivät käsittele sen soveltamista ihmisiin eivätkä varsinkaan sitä, missä tilassa lapset syntyvät maailmaan.

Helluntaina Pietarilla oli edessään joukko aikuisia, jotka joutuivat ensimmäistä kertaa kohtaamaan kristinuskon haasteen. Mutta me joudumme kohtaamaan kaksi kysymystä: 1) Oliko kyseessä “Jeesuksen vastaanottaminen henkilökohtaisena Herrana ja Vapahtajana” (helluntailaisten suosikkilause) vai pikemminkin liittyminen kirkkoon? 2) Tuleeko uskovien tulevien lasten odottaa aikuisuuteen ja tehdä parannus vai onko heidän tarkoitus liittyä kirkkoon lapsina ja kasvaa sitten Jumalan tahdissa kristilliseen aikuisuuteen?

Jumalan valtakunta ja kirkko

Ensinnäkin on hyvin tärkeää huomata, ettei Raamattu koskaan käytä vapaiden suuntien iskulausetta “ottaa Jeesus vastaan henkilökohtaisena Herrana ja Vapahtajana”. Erityisesti sana “henkilökohtaisena” haiskahtaa hyvin modernilta ja länsimaalaiselta individualismilta. Mutta eikö Pietarin kehotus kuitenkin koskenut “itse kutakin” ja vaatinut henkilökohtaista mielenmuutosta?

Pietarin helluntaisaarnan konteksti on hyvin juutalainen. Jakeissa Ap.t. 1:3-8 Jeesus on opettanut opetuslapsia Jumalan valtakunnasta, opetuslapset ovat kysyneet Jeesukselta valtakunnan palauttamisesta (taustalla ikuiseksi luvattu Daavidin valtakunta, sen hajoaminen ja luvattu palauttaminen, ks. 2. Sam. 7, 1. Kun. 11, 2. Kun. 17, 24, 25, Jes. 9, Aam. 9) ja Jeesus on vastaukseksi luvannut Pyhän Hengen. Kahdestoista apostoli on valittu valtakunnan palauttamista varten (Ap.t. 1:15-26 - vrt. Daavidin valtakunnan 12 heimoa), ja he ovat nyt “yhdessä koolla” kaikkien kansojen keskuudesta tulleiden juutalaisten kanssa. Kaikki on valmista valtakunnan uudelleenrakennukseen.

Kun Pyhä Henki on tullut, Pietari saarnaa (Ap.t. 2.25-36) Jeesuksesta Daavidin Poikana, uutena Daavidina, jossa toteutuvat Daavidin valtakunnan kuninkaalle osoitetut lupaukset. Nyt juutalaiset tuntevat piston sydämessään ja kysyvät, mitä heidän pitäisi tehdä. Pietari kehottaa kääntymään ja saamaan kasteen juuri ilmestyneestä Pyhästä Hengestä osalliseksi pääsemiseksi. Niinpä kääntyneet “kastettiin, ja uskovien joukkoon tuli sinä päivänä lisää noin kolmetuhatta henkeä” (Ap.t. 2:41).

Kasteen kautta siis liitytään uskovien joukkoon, uuteen ja palautettuun Jumalan valtakuntaan. Tämä lupaus koskee uskovien lisäksi myös uskovien lapsia (Ap.t. 2.39) - kuuluivathan lapsetkin aikuisten tavoin Daavidin valtakuntaan, joka oli kirkon esikuva. Kasteessa lapsi syntyy uudesti Jumalan perheen jäseneksi ja sellaisena saa myös kasvaa riippumatta siitä, kuinka radikaalisti hän ymmärtää tai arvostaa asemaansa lapsena.

Uudestisyntyminen, kaste ja Jumalan perhe

Helluntailaisuus ei tietenkään usko, että ihminen syntyy uudesti kasteessa. NetMission viittaa artikkelissa Lasten autuus kolmesti kohtaan 1. Piet. 3:21. Kaste ei ole lihan saastan poistamista eli se ei anna syntiä anteeksi, kaste on hyvän omantunnon pyytämistä, mitä lapset eivät voi tehdä, ja lopuksi Nooan arkin tapauksessa vesi ei pelastanut vaan arkki, vesi pelasti vain arkissa olleet, joten samoin kaste sopii vain jo Kristuksessa oleville eikä se hyödytä ei-uskovaa lasta.

Kaikki tämä jättää huomiotta itse jakeen opetuksen: “teidät pelastaa nyt kaste”. Jos kaste pelastaa, se tosiaan antaa synnit anteeksi. “Lihan saasta” voi kääntyä myös “ruumiin lika”, jolloin kaste ei ole vain ulkoinen pesu, vaan sisäinen omantunnon puhdistus. Nooan tapauksessa on ensinnäkin huomattava, että koko perhekunta pelastui, ja samoin Apostolien teoissa kastetaan perhekuntia (esim. Ap.t. 16:33). Perustuuko siis suhde Jumalaan henkilökohtaiseen ratkaisuun vai perheeseen kuulumiseen?

Lopuksi on huomattava, että Pietari sanoo perhekunnan pelastuneen veden kautta, ja samoin meidät pelastaa kaste. Kasteen pelastava merkitys häviää kokonaan helluntailaisessa tulkinnassa. NetMission jatkaa toisaalla, että uudestisyntyminen ei tapahdu “ilman omaa henkilökohtaista uskoa”, ei “liittymällä johonkin”, ei “kastamalla”.

Nämä asiat vain todetaan hajanaisten asiaan liittymättömien raamattusitaattien jälkeen, vaikka Raamatun (Joh. 3:5, Tit. 3:5, Room. 6:3-4) ja siihen perustuvan koko varhaisen kristillisyyden täysin yksimielinen todistus liittää uudestisyntymisen kasteeseen ja vaikka juutalainen ymmärrys pelastuksesta oli taatusti “johonkin kuulumista”, nimittäin Jumalan valtakuntaan ja perhekuntaan kuulumista.

Mitä apostolisen kristityn tulisi siis tehdä, kun helluntailainen tai muu vapaita suuntia edustava kristitty vaatii uskoontuloa, parannusta tai ratkaisua ottaa Jeesus vastaan henkilökohtaisena Herrana ja Vapahtajana? Ehkäpä ensin rukoilla erossa olevan veljen puolesta ja vastata sitten luottavaisin mielin Johanneksen sanoin: “me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme” (1. Joh. 3:1).

Helluntain kunniaksi aloitamme uuden sarjan, jossa tutkimme helluntailaisuutta ja uus- tai äärikarismaattisuutta. Kirkkoisäsarja jatkuu toki myös, ja luterilaisuuteenkin palataan vielä. Aluksi kuitenkin on syytä antaa lyhyt selvitys liikkeen taustasta.

Perinteinen ns. ensimmäisen aallon helluntailaisuus alkoi 1900-luvun alussa. Sen erityispiirteenä oli Pyhän Hengen kasteen ja kielilläpuhumisen kokemus ja näiden liittäminen toisiinsa syy- ja seuraussuhteeseen. Ns. toinen aalto sijoittuu 1960- ja 1970-luvuille, jolloin karismaattisuus levisi muihinkin kirkkokuntiin, myös katoliseen kirkkoon. Tämän lisäksi on vielä ns. kolmannen aallon uuskarismaattisuus, jota edustavat seurakunnat ovat pitkälti itsenäisiä ja opillisesti hyvin vaihtelevia.

Aloitamme nyt kuitenkin helluntailaisuudelle ominaisimmasta piirteestä, Pyhän Hengen kasteesta ja kielilläpuhumisesta. Perinteinen helluntailaisuus on pitänyt kielilläpuhumisen armolahjaa merkkinä Pyhällä Hengellä täyttymisestä Apostolien tekojen helluntaikertomusta (Ap.t. 2) seuraten, mutta läheskään kaikki nykyhelluntailaiset eivät usko, että jokaisen kristityn tulisi puhua kielillä.

Silti monet karismaatikot pitävät edelleen kiinni tästä helluntailaisuudelle erityisestä ajatuksesta. Esimerkiksi Helsingin asematunnelissa voi törmätä Saalem-seurakunnasta (suurin helluntailainen seurakunta) eronneen Siiloan-seurakunnan lähetystyöhön, jonka Suuri pelastus-traktaatissa esiintyy hyvin vahvasti kielilläpuhumisen armolahjaa painottava oppi. (Vastaukseni Suurempi pelastus on luettavissa täällä.)

Helluntailainen pelastusjärjestys vs. helluntaisaarnan pelastusjärjestys

”Samoin on syntisen ensin saatava ristin veren puhdistus ja anteeksiantamus sydämeen, ennen kuin Jumala voi vuodattaa sinne oman Henkensä. Hengellä täyttymistä seuraavat myös kielillä puhumisen merkit. Näin tulee selvä todistus pelastuksen saamisesta, minkä jälkeen on varmasti jo Raamatun mukainen aika mhyös (sic!) ottaa vesikaste Jeesuksen nimeen.” (Suuri pelastus)

Siiloanin edustaman karismaattisuuden ordo salutis on siis: 1) Parannuksen teko ja syntien anteeksianto 2) Hengellä täyttyminen ja kielilläpuhuminen 3) kaste Jeesuksen nimeen. Ironista on se, että Raamatun helluntaikertomus, johon Hengen ja kielilläpuhumisen yhteys perustuu, esittää aivan toisenlaisen pelastusjärjestyksen. Pietari sanoo helluntaisaarnassaan: ”[1] Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen [2] syntienne anteeksisaamiseksi, [3] niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Ap.t. 2:38)

Pitäisikö kaikkien puhua kielillä?

Raamatullinen katolinen (samoin lut. ja ort.) oppi Pyhän Hengen ja anteeksiantamuksen saamisesta kasteessa on siis selvä, mutta kielilläpuhuminen on perinteisille kirkoille paljon vieraampi käsite. Pitäisikö jokaisen Pyhän Hengen saaneen kristityn tosiaan puhua kielillä? Myönteisesti kysymykseen vastaavien tärkeimmät perusteet tälle käsitykselle nousevat alla luetelluista jakeista.

Mark. 16:17. Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä…
Ap.t. 2:4. Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä…
Ap.t. 10:45-46. Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin, sillä he kuulivat heidän puhuvan kielillä ja ylistävän Jumalaa.
Ap.t. 19:6. Ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, tuli heidän päällensä Pyhä Henki, ja he puhuivat kielillä…
1. Kor. 14:5. Soisin teidän kaikkien puhuvan kielillä…
1.Kor. 14:39. Sentähden, veljeni, harrastakaa profetoimista älkääkä estäkö kielillä puhumasta.

Ensin on huomattava, että yksikään näistä jakeista ei suoraan lupaa eikä totea kaikkien Pyhän Hengen saaneiden kristittyjen puhuvan kielillä. Mark. 16:17:n merkkien tarkoitus on todistaa Jeesuksesta, ja tämä todistus tapahtui kielten osalta Apostolien tekojen kuvaamissa tapahtumissa. Jos tämä jae puhuisi kaikista kristityistä, kaikkien kristittyjen olisi samalla logiikalla pystyttävä juomaan myrkkyjuomia (Mark. 16:18).

Entä Apostolien tekojen kohdat? Itse asiassa helluntailaisten suosikkikirjassa kerrotaan yhteensä vain näistä kolmesta kielilläpuhumistapauksesta - Apostolien tekojen toisen luvun 3000 käännynnäisen ei kerrota puhuneen kielillä, ja sama koskee neljännen luvun 5000 käännynnäistä ja kahdeksannen luvun samarialaisia. Itse asiassa vain alle 1 %:n Apostolien tekojen kristityistä kerrotaan puhuneen kielillä.

1. Korinttilaiskirje

1. Korinttilaiskirje on toinen helluntailaisten suosikki, mutta sekin todistaa heitä vastaan. Ensinnäkin on huomioitava sen ainutlaatuisuus - Paavali ei opeta kielilläpuhumisesta yhdellekään muulle seurakunnalle. Ei ole mitään todisteista Efeson, Galatian, Rooman, Filippin, Kolossan tai Tessalonikan kristittyjen kielilläpuhumisesta. Itse asiassa kielilläpuhuminen puuttuu kokonaan Hengen lahjojen listoista (esim. Gal. 5:22, Room. 12:4-8).

Toiseksi 1. Korinttilaiskirje sanoo selvästi, ettei kaikilla ole kielilläpuhumisen armolahjaa: “Armolahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama… Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat… toinen profetoimisen lahjan, toinen lahjan arvostella henkiä; toinen eri kielillä puhumisen lahjan, toinen taas lahjan selittää kieliä… Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki kykene niitä selittämään?” (1. Kor. 12:4,8,10,30)

Jotkut ovat yrittäneet selittää tätä pois a) tekemällä eron “uusien” ja “eri” kielten puhumisen välillä tai b) kielilläpuhumisen kokemuksen Hengellä täyttymisen yhteydessä ja toisaalta pysyvän armolahjan välillä tai c) yksityisen kielilläpuhumisen ja seurakunnan edessä tapahtuvan kielilläpuhumisen välillä. Jo tulkintojen moninaisuus osoittaa ongelman - taustalla on vaikuttamassa tietynlainen teologinen olettamus eikä uskollisuus Paavalin opetukselle, joka ei itse tee tällaisia erotteluja.

Laajimmin armolahjoja käsittelevä luku 1. Kor. 14 tuottaa helluntailaisuudelle ehkä eniten ongelmia. Paavali selittää perusteellisesti profetoimisen paremmuutta kielilläpuhumiseen verrattuna ja varoittaa epäselvästä ja selittämättömästä kielilläpuhumisesta ilman tulkintaa, joka on nykykarismaattisuudessa hyvin yleistä (1. Kor. 14:1-25). Seurakunnan kokouksessa vain kaksi tai kolme saa puhua kielillä yhtaikaisesti, ja jonkun on selitettävä, muuten on oltava vaiti (1. Kor. 14:27-28).

Helluntaiseurakunnissa kuulee kuitenkin usein suurten joukkojen, miesten ja naisten, puhuvan kielillä kaikki yhtä aikaa. Erottelu julkisen ja yksityisen kielilläpuhimisen välillä nousee jälleen helluntailaisesta eisegeesistä eikä Paavalin opetuksesta. Itse asiassa Paavali käskee juuri armolahjoista puhuessaan naisten vaitiolon seurakunnassa Herran käskynä (1. Kor. 14:34-37), mutta karismaattisissa kokouksissa on aivan tavallista, että naiset puhuvat kielillä ja profetoivat.

Loppulauseena on siis todettava, että kielilläpuhuminen ei Raamatun mukaan ole suinkaan tarkoitettu kaikille Pyhän Hengen saaneille kristityille. Pyhän Hengen vuodattamisen ja toiminnan varmuutta ei tule etsiä kielilläpuhumisesta vaan sakramenteista (Ap.t. 2:38, Ap.t. 19:1-6, Joh. 20:22-23) ja Jeesuksen Herraksi tunnustamisesta (1. Kor. 12:3). Kielilläpuhuminen on tosi armolahja, mutta se on aina kuulunut vain harvoille, eikä sen varaan voi rakentaa pelastusoppia sen paremmin kuin kirkko-oppiakaan. Helluntailaisuus ei ole alkuunkaan Uuden testamentin kielilläpuhumista koskevan ohjeistuksen mukaista.