Hyviä uutisia

Kyrillos Jerusalemilainen (n. 315-386) on käsittelyvuorossa tämän viikon kirkkoisänä. Kyrillos oli piispa ja häntä kunnioitetaan kirkossa pyhänä. Athanasios Aleksandrialaisen tapaan Kyrillos puolusti nikealaista uskoa ja jotutui areiolaiskiistojen temmellyksiin. Liian areiolaisena oikeaoppisille [Kyrillos suosi sanaa homoiousios] ja liian ortodoksisena areiolaisille [hän tulkitsi sanan oikeaoppisesti] Kyrillos koki kovia - hänet karkotettiin istuimeltaan kolmeen otteeseen.

Jumala, Jeesus ja pelastus

Aloitamme näytteellä Kyrilloksen oikean jumaluusopin selityksellä: “Vertauskuvallisesti Jumala on monien Isä, mutta luonnon puolesta ja totisesti hän on vain yhden Isä, ainosyntyisen Pojan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen. Hän ei saavuttanut isyyttä ajassa, vaan on iäti ainosyntyisen Isä.” (Katekeettiset luennot n. v. 350, 7:5)

Tämä Jumala tekee meidät osallisiksi elämästään armolla: “Jumalan osuus on armon antaminen, teidän taas sen vastaanottaminen ja varjeleminen… Puhdistakaa astianne, jotta saisitte armoa yhä ylenpalttisemmin; sillä vaikka synnit annetaan kaikille yhtälailla anteeksi, Pyhän Hengen yhteys annetaan jokaisen uskon mukaan. Jos olet uurastanut vähän, saat vähän, mutta jos työsi on ollut suuri, suuri on oleva palkkiosi.” (Ibid. 1:4-5)

Jälleen käy ilmi, että kirkkoisien käsityksen mukaan armo on sisään vuodatettua armoa, jonka vastaanottamisessa ihmisellä on osansa ja joka voi lisääntyä - armossa voi kasvaa. Kyrilloksen armokäsitys suosii selvästi synergismiä - ei monergistista vieraan vanhurskauden hyväksilukemista. On kuitenkin pidettävä mielessä pelastuksen lopullinen todellisuus ja sisältö: ruumiin ylösnousemus.

“Usko kuolleiden ylösnousemiseen on siis pyhän katolisen kirkon suuri käsky ja opetus - suuri ja mitä tarpeellisin, kuitenkin monien vastustama, vaikka totuus tekee sen uskottavaksi. Kreikkalaiset kieltävät, samarialaiset eivät usko, harhaoppiset vääristelevät. Vastustus on monenlaista, mutta totuus on yhdenmukainen.” (Ibid. 18:1)

Kristuksen morsian, tosi kirkko

Edellisessä Kyrillos käytti kirkosta nimitystä pyhä katolinen kirkko. Luterilaiset, anglikaanit ja ortodoksit väittävät olevansa tuon “yhteisen kristillisyyden ajan” katolisen kirkon perillisiä yhtä lailla kuin nykyinen katolinen (jota he tässä mielellään kutsuvat ‘roomalaiskatoliseksi’) kirkko, tai sitten sitä puhtaammin ja täydellisemmin. Pohditaanpa tätä näkemystä seuraavan Kyrillos-sitaatin valossa:

“Jos koskaan vierailet kaupungeissa, älä kysy yksinkertaisesti, missä Herran huone on, sillä muut, jumalattomien lahkot, yrittävät kutsua luoliaan Herran huoneiksi, älkääkä kysykö pelkästään, missä kirkko on, vaan missä katolinen kirkko on. Sillä tämä on pyhän kirkon erityinen nimi, meidän kaikkien äidin, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen (Jumalan ainosyntyisen Pojan) morsian.” (Ibid. 18:26)

Mitään “yhteisen kristillisyyden” aikaa ei ole ollut - alusta asti katolisen kirkon rinnalla on ollut kilpailevia kirkkoja, joista jotkut ovat olleet apostolisia, toiset eivät, ja kaikki ovat esittäneet itsestään kaikenlaisia väitteitä. Silti on totta, että nykyortodoksisuus, katolisuus ja protestanttisuus nousevat ensimmäisen vuosituhannen katolisesta kirkosta ja ovat tietysti historiallisesti eri asemassa kuin monia meidän kaikkien tunnustamia ekumeenisia kirkolliskokouksia halveksineet muinaiset harhat sekä tyhjästä putkahtneet modernit uskonnolliset ryhmät (erityisen hauska huomata on mormonien temppelien nimike “Herran huone”).

Silti kysymys kuuluu: jos kirkon “yhteisenä aikana” oikean kirkon tunnisti nimellä “katolinen kirkko”, miten se nyt olisi Jumalan suunnitelmassa muuttunut ja oikea katolinen kirkko löytyisikin osoitteesta “Suomen ev.-lut. kirkko”, “STLK”, “Luther-säätiö”, “ortodoksinen kirkko” (olkoon se sitten Konstantinopolin tai Moskovan alainen), “anglikaaninen kirkko” tai jostain muualta? “Katolinen” ei ollut pelkkä adjektiivi kirkon yhteiskristillisyyden adjektiivi - se oli erityinen nimi, joka auttaisi ketä tahansa uskovaa missä tahansa löytämään oikean kirkon, Kristuksen morsiamen.

Sakramentit

Kyrillos kirjoitti sakramenteista pitkästi ja ansiokkaasti, mutta ennen itse asiaan siirtymistä siteeraamme Kyrilloksen vahvistuksen avioliiton hyvyydestä, mutta samalla myös selibaatin vielä korkeammasta arvosta: “Te, jotka elätte täydessä siveydessä, älkää tulko ylpeiksi ja turhamaisiksi niitä kohtaan, jotka vaeltavat avioliiton nöyremmällä polulla… Te, jotka pysytte siveydessä: ettekö syntyneet niistä, jotka olivat aviossa? Älkää halveksiko hopeaa siksi, että teillä on kultaa.” (Ibid. 4:25)

Kasteesta Kyrillos opettaa aiempien isien tavoin, että se on pelastuksen sakramentti: “Kun näin sydämemme tulee Hengen vihmomaksi ja ruumiimme puhtaan veden pesemäksi, voimme lähestyä Jumalaa… Jos joku ei ota vastaan kastetta, hänellä ei ole pelastusta… Syntejänne kantaen laskeudutte veteen, mutta armon kutsuminen sinetöi teidät… Te menette alas synteihinne kuolleina ja tulette ylös vanhurskaudessa eläväksi tehtyinä.” (Ibid. 3:4,10,12)

Samoin ehtoollisesta Kyrillos opettaa aiempien isien tavoin hyvin katolisesti: “eukaristian leipä ja viini ennen palvottavan Kolminaisuuden nimen kutsumista olivat pelkkää leipää ja viiniä, mutta invokaation jälkeen leivästä tulee Kristuksen ruumis ja viinistä Kristuksen veri…” (Mystagogiset luennot 1:7)

Myös vahvistuksella eli krismallavoitelulla on selvä sakramentaalinen vaikutus: “Teille samalla tavalla annettiin krismaa, kun olitte nousseet pyhien virtausten altaasta. Tämä on perikuva siitä, jolla Kristuskin voideltiin: ja tämä on Pyhä Henki… Varokaa olettamasta, että tämä on tavallista voidetta… Pikemminkin se on Kristuksen armollinen lahja, ja se tulee sopivaksi hänen jumaluutensa jakamiseksi Pyhällä Hengellä.” (Ibid. 3:1,3)

Lisää messusta

On silti syytä palata vielä Kyrilloksen ehtoollisteologian kaunopuheisuuteen ja esittää seuraava kysymys vapaiden suuntien kristityille: “Kun hän itse on siis julistanut ja sanonut leivästä: ‘Tämä on minun ruumiini’, kuka uskaltaa vielä epäillä? Kun hän itse on vahvistanut ja sanonut: ‘Tämä on minun vereni’, kuka voi koskaan epäröidä ja sanoa, ettei se ole hänen verensä?” (Ibid. 4:1)

Messu-uhrin ja sen uhraamisen kuolleiden puolesta Kyrillos hyväksyy myös: “Täten… rukoilemme Jumalaa sovitusuhrin yllä kirkkojen yhteisen rauhan puolesta… rukoilemme kaikki ja tarjoamme tämän uhrin kaikkien hädässä olevien puolesta… Tiedän monia, jotka sanovat: ‘Jos sielu poistuu tästä maailmasta synneissä, mitä hyötyä on muistaa sitä rukouksessa?’… Me uhraamme Kristuksen, joka on uhrattu syntiemme puolesta, ja täten sovitamme hyväntahtoisen Jumalan heidän niin kuin meidänkin kanssa.” (Ibid. 5:10)

Lopuksi vielä kaunis liturginen ohje meille valtakunnan messussakävijöille: “Lähestyessäsi… tee vasemmasta kädestäsi valtaistuin oikealle, sillä otat sille vastaan Kuninkaan… ota vastaan Kristuksen ruumis ja sano sen yllä ‘Aamen’… ole varovainen, ettet hävitä siitä mitään… jos joku antaisi sinulle kullanhippuja, etkö pitelisi niitä kaikella huolella…? Etkö siis huolehtisi paljon enemmän siitä, mikä on kultaa ja helmiä paljon arvokkaampaa, jottei pieninkään osanen pääsisi karkaamaan sinulta?” (Ibid. 5:21)

Tällä kertaa esittelyvuorossa on idän suuri kirkkoisä ja Nikean uskon puolustaja, Aleksandrian piispa Athanasios (t. Atanasios t. Athanasius), joka eli n. 295-373. Athanasios taisteli sinnikkäästi areiolaisia vastaan, hänet karkotettiin istuimeltaan viidesti mutta sai sen aina takaisin. Mitä Athanasios sitten opetti uskosta, miten hän puolusti sitä ja mikä oli hänen auktoriteettinsa?

Jumalan mysteerin syvyydet

On syytä aloittaa Athanasioksen kuuluisalla lauseella Sanan inkarnaatiosta ja sen tarkoituksesta: “Hän tuli ihmiseksi, jotta me voisimme tulla Jumalaksi” (Sanan lihaksitulemisesta 54:3, v. 318 ) Tämän jälkeen voimme siirtyä kuulemaan, kuinka Athanasios perusteli Nikean kirkolliskokouksen kristologiaa:

“Pojan syntyminen Isästä tapahtuu toisin kuin ihmisillä - hän ei ole vain Isän kaltainen, vaan hän on itse asiassa erottamaton Isän olemuksesta. Hän ja Isä ovat tosiaan yhtä, kuten hän itse sanoi [Joh. 10:30]… Kirkolliskokous teki siis oikein, kun se asian ymmärtäen kirjoitti homoousios, jotta se voittaisi harhaoppisten vääristyneisyyden…” (Kirje Nikean kirkolliskokouksen dekreeteistä 20, v. 350-351) Athanasios vetosi Raamatun auktoriteettiin, mutta Raamattu ei ollut hänelle ainoa kristillisen uskon lähde. Myös arvostetuilla varhaisilla kristillisillä kirjoittajilla oli paikkansa argumentoinnissa:

“Sanan ikuisesta olemassaolosta yhdessä Isän kanssa… voitte taas kuulla tarmokkaalta Origeneelta: ‘…Ymmärtäköön se, joka rohkenee sanoa: “Oli aika, jolloin Poikaa ei ollut”, että hän tosiasiassa sanoo, että “Oli aika, jolloin Viisautta ei ollut, eikä Sanaa ollut, eikä Elämää ollut.” … Näette, että todistamme saman mielipiteen annetun eteenpäin isältä isälle. Mutta te modernit juutalaiset… kuinka monta isää voitte siteerata omille lauseillenne?…” (Ibid. 27)

Raamatun ja isien todistusten lisäksi on olemassa kirkon auktoriteetti, joka ilmenee ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksessä: “… Kaikki inhoavat teitä, paitsi itse paholainen… nyt hän taivuttaa teidät herjaamaan ekumeenista kirkolliskokousta, koska se ei kirjoittanut teidän oppejanne, vaan ne, jotka Sanan palvelijat ja silminnäkijät välittivät eteenpäin alusta saakka. Kirkolliskokouksen tunnustama usko on katolisen kirkon usko.” (Ibid. 27)

Maria, pelastus ja eukaristia

Athanasioksen kirjoituksista ilmenee kuin ohimennen varhainen usko Marian ikuiseen neitseellisyyteen jo kauan ennen virallisia määrittelyjä: “Ne, jotka kieltävät Pojan olevan luonnostaan Isästä ja samaa olemusta hänen kanssaan, saisivat kieltää myös sen, että hän otti päällensä todellisen ihmislihan ainaisesta neitsyestä, Mariasta.” (Puheita areiolaisia vastaan 2:70, v. 358-362)

Mitä soteriologiaan eli pelastusoppiin tulee, Athanasios ei uskonut ikuiseen pelastusvarmuuteen vaan piti Hengen menettämistä mahdollisena. Sitaatista heijastunee myös usko kasteen jättämään peruuttamattomaan sinettiin: “Siispä kun joku lankeaa pois Hengestä jonkin pahuuden vuoksi - armo säilyy peruuttamattomasti niissä, jotka ovat halukkaita katumaan moisen lankeemuksen jälkeen. Muussa tapauksessa langennut ei ole enää Jumalassa, koska Pyhä Henki ja Puolustaja, joka on Jumalassa, on jättänyt hänet.” (Ibid. 3:24)

Athanasioksen ehtoolliskäsitys seuraa jo siteerattujen isien linjaa: leivästä tulee ruumis, viinistä veri: “Niin kauan kuin rukouksia ja pyyntöjä ei ole vielä esitetty, pöydällä on vain leipää ja viiniä. Mutta suurten ja ihmeellisten rukousten päätyttyä leivästä on tullut Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja viinistä hänen verensä.” (Saarna vastakastetuille, katkelma, PG 86, 2401)

Lisää Kolminaisuudesta ja auktoriteetista

Palaamme Jumalan mysteeriin ja tarjoamme Athanasioksen vastauksen yleiselle argumentille Jeesuksen jumaluutta vastaan: “Tutkikaamme, mitä hän sanoi: ‘Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä.’ [Matt. 24:36] … Sanottuaan ‘ei edes Poika’ hän kertoo opetuslapsille asiat, jotka edeltävät tuota päivää… Hän ei olisi kertonut edeltäviä tapahtumia, jos hän ei olisi tiennyt, milloin hetki koittaisi… Varmasti siis on selvää, että Sanana hän tuntee myös hetken… vaikka ihmisenä hän on siitä tietämätön…” (Puheita areiolaisia vastaan 3:24)

Uskoiko Athanasios vain Pojan olevan yhtä olemusta Isän kanssa, vai tunnustiko hän jo ennen Konstantinopolin kirkolliskokouksen (v. 381) määrittelyä myös Pyhän Hengen täyden jumaluuden? “Kun kerran Pyhässä Kolminaisuudessa on olemuksen ykseys ja järjestyksen yhdenvertaisuus, kuka uskaltaisi erottaa joko Isää Pojasta tai Henkeä Isästä tai Pojasta? Tai kuka olisi niin välinpitämätön, että sanoisi Kolminaisuuden olevan itsensä sisällä erilainen, eri luontoa?” (Kirje Serapion Thmuislaiselle 1:20, v. 359-360) “Jos Hengen osallisuus tekee meistä osallisia jumalallisesta elämästä, on hulluutta kenelle tahansa sanoa, että Hengellä on luotu luonto eikä Jumalan luontoa.” (Kirje 1:24)

Palataksemme vielä auktoriteettikysymykseen, on tunnustettava, että Athanasiokselta löytyy viittauksia Raamatun riittävyyteen. Toki katolilaisenkin tulisi olla samaa mieltä, että Pyhä Kolminaisuus on aito raamatullinen uskomus ja että Raamattu kykenee osoittamaan Kolminaisuuden. Toinen kysymys on kuitenkin, uskoiko Athanasios sola scripturaan, kuten protestanttiapologeetit väittävät?

“Mutta myös keskeisenä asiana huomioikaamme katolisen kirkon alusta asti sama traditio, opetus ja usko, jonka Herra antoi, apostolit julistivat ja Isät säilyttivät. Tälle kirkko perustettiin, ja jos kukaan eroaa tästä, häntä ei enää myöskään pidä kristityksi kutsuttaman… Se on Kolminaisuus ei pelkästään nimen tai vertauskuvan muodossa, vaan se on Kolminaisuus totuudessa ja oikeassa olemassaolossa.” (Kirje 1:28 )

“Tämä on katolisen kirkon usko, sillä Kolminaisuudelle Herra sen perusti ja juurrutti, kun hän sanoi opetuslapsilleen: ‘Menkää ja opettakaa kaikkia kansoja ja kastakaa heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.’” (Kirje 3:6) Katolinen Athanasios-tulkinta voisi olla siis seuraava: Kolminaisuus on kirkon usko yhtä lailla kuin myöhemminkin määritellyt opit. Kristitty ei saa edes väitetyn Raamatun opetuksen nojalla erota tästä kirkosta tai nousta sen traditiota vastaan, sillä se saa auktoriteettinsa ja alkuperänsä Herralta ja apostoleilta.