Hyviä uutisia

Tämä väittely käytiin Hyviä uutisia- apostolaatin perustajan (nimimerkki fineca) ja Luther-säätiöläisen teologianopiskelijan (nimimerkki Willeh) välillä http://www.uskojarukous.net - foorumilla joulukuussa 2007. Molemmilla on avauspuheenvuoro, 3 vastauspuheenvuoroa sekä loppupuheenvuoro. Fineca aloittaa ja puolustaa katolista näkemystä, Willeh vastaa ja puolustaa luterilaisuutta.

fineca: Puheenvuoro 1.

Tässä väittelyssä on kyse siitä, onko vanhurskauttaminen Raamatun opin mukaan prosessi ja onko se pyhitystä. Puolustan tähän myönteisesti vastaavaa katolista kantaa, joka määriteltiin Trenton kirkolliskokouksessa. On tärkeää ymmärtää, että katolisen näkemyksen mukaan vanhurskauttaminen (kuten pelastus, pyhitys, lunastus, syntien anteeksianto ja Jumalan lapseus) on uskovalle sekä mennyt tapahtuma, jatkuva prosessi että tuleva todellisuus.

Trenton mukaan vanhurskauttamisessa “ihminen siirretään siitä olotilasta, johon hän ensimmäisen Aadamin lapsena syntyy, armon ja Jumalan lapseksi ottamisen olotilaan (vrt. Room. 8:23), mikä tapahtuu toisen Aadamin, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta” (Dekreetti vanhurskauttamisesta luku 4).

Vanhurskauttaminen “ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista… niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan (Tit. 3:7)” (Sama, luku 7).

Olennaisin osa Trenton vanhurskauttamisdekreettiä tämän väittelyn valossa on luku 10, jossa todetaan, että “ne, jotka on vanhurskautettu… käyvät voimasta voimaan (Ps. 84:8), uudistuvat päivä päivältä (vrt. 2. Kor. 4:16)… ja Jumalan ja kirkon käskyjen noudattamisen kautta toisaalta kuolettavat lihalliset jäsenensä (vrt. Kol. 3:5) ja toisaalta antavat ne vanhurskauden aseina pyhitykseen (vrt. Room. 6:13,19). Näin he kasvavat Kristuksen armon kautta vastaanotetussa vanhurskaudessa yhä enemmän niin kuin on kirjoitettu: Joka on vanhurskas, vanhurskautukoon edelleen (Ilm. 22:11), ja myös: Älä häpeä vanhurskautua kuolemaan asti (Siirak 18:22), ja jälleen: Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista, eikä ainoastaan uskosta (Jaak. 2:24)”.

Aloitan katolisen opin puolustuksen mukailemalla Trenton esittämiä teemoja, joista etusijan saa ajatus adoptiosta ja Jumalan lapseudesta. Olemme väittelykumppanini kanssa samaa mieltä siitä, että Jumalan lapseus liittyy vanhurskauteen - vanhurskauttaminen on Jumalan lapseksi ja täten perilliseksi tulemista.

Raamattu kuitenkin pitää pyhittymistä eli Pyhän Hengen uudistusta identtisenä vanhurskauttamisen ja Jumalan lapseuden/perillisyyden kanssa: Jumala “pelasti… meidät… uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin… että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan” (Tit. 3:5-7).

Tämän lisäksi Raamattu pitää Jumalan lapseutta uskovalle menneenä, jatkuvana ja tulevana todellisuutena. Toisaalta olemme jo Jumalan lapsia uskon kautta (Gal. 3:26), toisaalta odotamme Jumalan lapseksi pääsemistä (Room. 8:23). Luterilaisuudessa uskovat tekevät hyviä tekoja vain siksi, että he ovat jo vanhurskaita/Jumalan lapsia, eivät siksi, jotta he olisivat vanhurskaita/Jumalan lapsia, mutta Raamattu käskee: “rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia” (Matt. 5:44-45). Uskovan rakkaus kuuluu täten vanhurskausprosessiin.

Trento viittaa myös Roomalaiskirjeen 6. lukuun, jonka alussa Paavali puhuu selvästi pyhityksestä: emme saa “pysyä synnissä” (vrt. 6:1), olemme “kuolleet pois synnistä” (6:2), “vanha ihmisemme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi” (6:6). Jae 7 on kuitenkin hämmästyttävä kommentaari kaikkeen edelliseen: “sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä”. Tämä tällaisessa kontekstissa luterilaisen suuhun sopimaton sana onkin korvattu nykyisessä kirkkoraamatussa pyhitystermillä: “Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta.” (Room. 6:7, KR 1992)

Lopuksi Trento perustelee vanhurskaudessa kasvua kolmella raamatunkohdalla, joista käsittelen vain viimeistä, koska ensimmäinen on käännetty Raamatussamme eri lailla (eikä tämä ole tekstikritiikkiväittely), kun taas toinen ei sisälly protestanttiseen Raamattuun lainkaan. Kolmas on sitäkin tärkeämpi - kuuluisa Jaak. 2:24, joka opettaa tekojen vanhurskauttavan.

On äärimmäisen tärkeää huomata, että Trento siteeraa tätä jaetta vain vanhurskaudessa kasvamisen kontekstissa. Katolilaiset eivät usko tekojen uudestisynnyttävän tai ansaitsevan vanhurskauttamisen armoa eikä Jaak. 2:24 ole tulkittavissa niin. Sen sijaan kyseessä on vanhurskauttamisprosessi, johon kuuluvat teot. Jaakob kirjoittaa jo alustavasti vanhurskautetuille uskoville (Jaak. 1:18, 2:1) Abrahamin esimerkkiä käyttäen, että usko yksin ei riitä pelastamaan - vanhurskauttamiseen kuuluvat myös teot (Jaak. 2:14, 2:24).

Abraham onkin loistava esimerkki vanhurskauttamisen prosessiluonteesta. Abraham vanhurskautettiin Raamatun mukaan jakeen 1. Moos. 15:6 kuvaamalla hetkellä (Room. 4:3), mutta toisaalta hänellä oli vanhurskauttava usko jo 1. Moos. 12:n tapahtumissa (Hepr. 11:8), ja kaiken lisäksi Jaak. 2:21 selittää vielä, että Abraham tuli vanhurskaaksi myös 1. Moos. 22:n kuvaamissa tapahtumissa. Abrahamin vanhurskauttaminen oli siis prosessi, joka alkoi uskosta mutta sisälsi myös teot, ja sama pätee meihin.

Willeh: Puheenvuoro 1.

Luterilaiset pitävät uskonvanhurskautta pääopinkohtanaan. Se oli myös pääsyy lännen kirkon hajautumiseen 1500-luvulla. Yhdeksänkymmentä luvun lopulla LML:n luterilaiset kirkot ja roomalaiskatolinen kirkko allekirjoittivat ”Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta”. Tapahtuiko reformaatiossa väärinymmärrys vanhurskauttamisopissa. Erehtyivätkö luterilaiset kiihkeästi vastustaessaan roomalaiskatolisen kirkon vanhurskauttamisoppia ja aiheuttivatko he turhaan kirkon repeämisen?

Jos luterilainen vanhurskauttamisoppi oli väärinymmärrys, oli kirkon repiminen vakava synti. Jos roomalaiskatolinen kirkko oli vääristänyt apostolisen opin tässä asiassa, olivat he itse vikapäitä kirkon repeämiseen reformaatiossa. Onkin siis elämän ja kuoleman kysymys: kummat pirstoivat kristikunnan väärällä vanhurskauttamisopilla? YJV:n allekirjoittajat eivät ehkä ymmärtäneet, että myöntymällä siihen, että reformaation aikaan luterilaiset ymmärsivät väärin katolisen kirkon vanhurskauttamisopin, he aiheuttivat kristikuntaan repeämän, jonka veroista ei ole ollut. Jos me pitäydymme siinä, että luterilaiset olivat oikeassa tuomitessaan roomalaiskatolisen vanhurskausopin, on tuo repeämä tullut autuudeksi monille.

YJV on luonut harhakäsityksen, jonka mukaan luterilainen ja roomalaiskatolinen vanhurskauttamisoppi eivät juuri eroaisi toisistaan. Eräs suurimmista ongelmista julistuksessa on se, että luterilaiset ymmärtävät vanhurskauttamisen tapahtuman radikaalisti erilaiseksi kuin roomalaiskatoliset. Motiivini lähteä tähän väittelyyn oli toisaalta se, että tahdon, että ero luterilaisen ja katolisen vanhurskauttamisopin välillä tulee selkeästi esille ja toisaalta olen vakuuttunut, että apostolinen usko on evankelista uskoa ja Raamattu todistaa tämän.

Mikä on luterilainen ymmärrys vanhurskauttamisesta? Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, ihminen tulee kokonaan vanhurskaaksi. Tuohon vanhurskauteen ei voi lisätä enää mitään. Roomalaiskatolisen ymmärryksen mukaan vanhurskauttaminen on prosessi, joka jatkuu vielä tuonpuoleisessa. Tästä vanhurskauttamisopista kumpuavat kiirastulioppi, aneoppi ja messu-uhrioppi, jotka evankelinen kirkko hylkäsi reformaation aikaan. Juuri vanhurskauttamisoppia vasten nämä erot käyvät ymmärrettäväksi.

Johdanto päättyy tähän.

1. väite: Vanhurskaus oikeusopillinen termi. Ihminen joko tuomitaan syylliseksi tai vanhurskaaksi Jumalan tuomioistuimen edessä. Ei ole mahdollista, että vanhurskaus Jumalan edessä olisi osittaista.

Perustelu: Vanhassa testamentissa vanhurskaudesta ja vanhurskauttamisesta nimenomaan oikeustoimena puhutaan seuraavissa kohdin:
Jes. 50:8 Lähellä on hän, joka minut vanhurskaaksi tuomitsee.
Tässä ja seuraavassa jakeessa asetetaan vanhurskaaksi ja syylliseksi tuomitseminen jyrkästi vastakkain (Jes 50:9 Katso, Herra, Herra auttaa minua; kuka minut syylliseksi tuomitsee?)

Ps. 143:2 Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi.
Tässä jälleen vanhurskaus esitetään nimenomaan oikeusopillisessa merkityksessä, tuomioistuimen edessä nuhteeton.

Lainoppilisena määreenä on vanhurskaus myös seuraavissa jakeissa:
Ps. 119:137 Sinä olet vanhurskas, Herra, ja sinun tuomiosi ovat oikeat.
Sananl. 17:15 Joka jumalattoman hurskaaksi sanoo, ja joka vanhurskaan soimaa jumalattomaksi, ne molemmat ovat Herralle kauhistus. (Biblia 1776) Sekä KR1933 ja KR1992 kääntävät vanhurskaan idiomaattisesti syyttömäksi, hepreankielisessä tekstissä tässä esiintyy sama vanhurskasta tarkoittava sana kuin yllä olevissa.

Septuaginta kääntää heprean sanueen zdq sanueella dikaios, joten molemmat hyväksynemme, että Jumalan ilmoituksessa kumpikin sana tarkoittaa sanaa.

Myös Uudesssa testamentissa vanhurskaus esiintyy tuomion julistamisen yhteydessä:
Ilm. 15:14 Sillä sinä yksin olet Pyhä; sillä kaikki kansat tulevat ja kumartavat sinua, koska sinun vanhurskaat tuomiosi ovat julki tulleet.
Room. 5:16 tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi, mutta armolahja tulee monesta rikkomuksesta vanhurskauttamiseksi.
Dikaios (vanhurskas) on johdannainen sanasta dikee, joka merkitsee oikeutta ja oikeudenkäyntiä:
Apt. 25:15 käydessäni Jerusalemissa juutalaisten ylipapit ja vanhimmat ilmoittivat syyttävänsä häntä ja pyysivät, että hänet tuomittaisiin (katadikeen).
Juud. 7: 7 samoin kuin Sodoma ja Gomorra ja niiden ympärillä olevat kaupungit, jotka samalla tavalla kuin nekin harjoittivat haureutta ja eksyivät luonnottomiin lihanhimoihin, ovat varoittavana esimerkkinä, kärsiessään iankaikkisen tulen rangaistusta (dikeen)
2. Tess. 1:9 Heitä kohtaa silloin rangaistukseksi (dikeen) iankaikkinen kadotus Herran kasvoista ja hänen voimansa kirkkaudesta

2. väite: On vain pyhiä, pelastettuja, lunastettuja, valittuja, Kristuksesta osallisia ja vanhurskaita ja toisaalta vain kirottuja, tuomion alaisia ja vanhurskaudesta osattomia. Ei ole kolmatta ryhmää, osittain vanhurskaita. Syy tähän on, että meidän päällemme luetaan Kristuksen vanhurskaus, joka on täydellinen.

Perustelu:Seurakunnalliset kirjeensä Paavali aloittaa pari poikkeusta lukuunottamatta tervehtimällä pyhiä, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä ja Jumalan kutsumia. Mitä Paavali tarkoittaa tällä? Nähdäkseni on neljä vaihtoehtoa: 1. Paavali ei tervehdi koko seurakuntaa, vaan ainoastaan niitä seurakuntalaisia, jotka ovat pyhityksessä edenneet niin pitkälle, että heidät voitiin nimittää pyhiksi, 2. Kaikki seurakuntalaiset olivat edenneet sille tasolle, että heidät voitiin nimittää pyhiksi, 3. On olemassa kakkosluokan pyhyyttä, joka ei ole varsinaista pyhyyttä, vaan jonkinlaista pyhän ja epäpyhän sekoitusta tai 4. Kaikki uskovat ovat täydellisesti pyhiä, koska he ovat osallisia Kristuksen pyhyydestä ja siksi Paavali ei arkaile nimittää heitä pyhiksi. Koska Paavali Fil. 4:21 ja 1. Kor. 1:30 selkeästi sanoo, että Kristus on uskovien pyhitys ja että uskovat Kristuksessa ovat pyhiä, on neljäs vaihtoehto yksinkertaisin vastaus.

3. väite: Jos on olemassa täysin pelastettujen ja täysin kadotettujen lisäksi osittain pelastettuja ihmisiä, on olemassa jokin paikka tuonelan ja taivaan lisäksi. Raamattu puhuu kuitenkin ainoastaan taivaan iloista ja helvetin kauhuista.

Perustelu: Ilmestyskirja kuvaa meille toisaalta pelastettujen joukkoa, Ilm. 7 ja toisaalta kadotustuomiota, Ilm. 20:15. Kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, Luuk. 16, Jeesus piirtää kuvan tuonpuoleisesta, jossa on vain tuonelan tuska ja autuus Abrahamin helmassa. Ristin ryöväriltä, jonka synnit olivat hyvin raskaat, Jeesus ei vaatinut hyvitystekoja, vaan julisti hänen syntinsä anteeksi ja lupasi tälle saman tien pääsyn paratiisiin. Paavali luottaa, että kuolemansa jälkeen hän pääse Kristuksen luokse (Fil. 1:23), Room. 7:19 mukaan Paavali kuitenkin myöntää tekevänsä sitä pahaa, mitä hän ei tahdo, ja jakeessa 20 että synti tekee yhä hänessä pahoja tekoja. Onko siis oletettava, että Filippiläiskirjeen aikaan Paavali oli jo täydellisesti irtautunut synnistä, niin ettei hänen tarvinnut pelätä kiirastulen tuskia? Vai olisiko luontevampaa kuitenkin ajatella, että Paavali uskoi jo Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikaan olevansa vanhurskas ja hänellä oli Kristuksen tähden lepo? Room. 5:1 ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta”

Kiirastuliopin perusteena käytetään 1. Kor. 3:14-15: “Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.” Tämä kohta on ymmärretty usein kieroon, niin että rakennus tarkoittaisi uskoa tai omaa vanhurskautta, jonka Jumala koettelisi kuoleman jälkeen kiirastulessa. Tämä on kuitenkin hyvin outo tulkinta sen valossa, että luvussa puhutaan nimenomaan seurakunnasta rakennuksena. “9 Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus. 10 Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa.” Se, joka rakentaa seurakunnan huonosti pelastuu kyllä itse, jos hän pysyy uskossa, mutta hän kärsii vahingon, kun hänen työnsä tuhoutuu ja huonosti hoidettu seurakunta tuhoutuu.

Vastaus finecan esittämiin argumentteihin
Kirjoitat: ”Raamattu kuitenkin pitää pyhittymistä eli Pyhän Hengen uudistusta identtisenä vanhurskauttamisen ja Jumalan lapseuden/perillisyyden kanssa ” ja vetoaa Paavaliin. Tit. 3:5-7 ”pelasti hän [Jumala] meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan.” Mitä tarkoittaa Pyhän Hengen uudistus tässä? Eikö se tarkoita nimenomaan kasteessa tapahtuvaa Pyhän Hengen vuodatusta? Jos se ei tarkoita sitä, niin siloinhan ihminen ei ole vanhurskas edes vastakastettuna. Paavali puhuu uudestisyntymisen pesusta. Voiko ihminen uudestisyntyä ilman Pyhää Henkeä? Jos uskomme, että Pyhä Henki on välttämätöntä uudestisyntymiseksi, niin eikö Pyhän Hengen uudistus juuri ole se uudestisyntyminen, mistä Paavali puhuu?

Kirjoitat: ”Luterilaisuudessa uskovat tekevät hyviä tekoja vain siksi, että he ovat jo vanhurskaita/Jumalan lapsia, eivät siksi, jotta he olisivat vanhurskaita/Jumalan lapsia, mutta Raamattu käskee: “rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia” (Matt. 5:44-45). Uskovan rakkaus kuuluu täten vanhurskausprosessiin.” Miten on, voiko lapseus olla osittaista? Eikö tämäkin kohta puhu siitä, että ihminen joko on Jumalan lapsi tai ei ole. Rakkaudeton, sydämeltään kivikova ihminen teoillaan kieltää uskonsa, eikä voi olla Isän lapsi.

Kirjoitat: ”Trento viittaa myös Roomalaiskirjeen 6. lukuun, jonka alussa Paavali puhuu selvästi pyhityksestä: emme saa “pysyä synnissä” (vrt. 6:1), olemme “kuolleet pois synnistä” (6:2), “vanha ihmisemme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi” (6:6). Jae 7 on kuitenkin hämmästyttävä kommentaari kaikkeen edelliseen: “sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä”. Tämä tällaisessa kontekstissa luterilaisen suuhun sopimaton sana onkin korvattu nykyisessä kirkkoraamatussa pyhitystermillä: “Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta.”” Kokonaisuudessaan luvun kuusi alku menee näin:

”1Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi? 2 Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? 3 Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? 4 Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. 5 Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, 6 kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; 7 sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä. 8 Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan”

Esität nyt, että jae 7 tarkoittaisi pyhitystä siinä merkityksessä, että meidän tulisi kuolettaa itseämme vanhurskautuaksemme? Kuitenkin jakeet 2-6 ja 8 toistuvasti puhuvat siitä, miten kristitty on kuollut Kristuksen kanssa kasteessa. Kuinka jae 7 nyt yhtäkkiä puhuisi meidän omatekoisesta lihan kuolettamisesta, kun kaikki jakeet ympärillä puhuvat nimenomaan Kristuksen kuolemasta, josta me olemme osalliset? Tässäkin kohdassa Paavali puhuu niin, että vanhurskautuminen synnistä pois on täydellisesti tapahtunut, ei niin, että ihminen voisi olla osittain kuollut ja osittain vanhurskautunut pois synnistä.

Kirjoitat: ”(…) Sen sijaan kyseessä on vanhurskauttamisprosessi, johon kuuluvat teot. Jaakob kirjoittaa jo alustavasti vanhurskautetuille uskoville (Jaak. 1:18, 2:1) Abrahamin esimerkkiä käyttäen, että usko yksin ei riitä pelastamaan - vanhurskauttamiseen kuuluvat myös teot (Jaak. 2:14, 2:24). Abraham onkin loistava esimerkki vanhurskauttamisen prosessiluonteesta. Abraham vanhurskautettiin Raamatun mukaan jakeen 1. Moos. 15:6 kuvaamalla hetkellä (Room. 4:3), mutta toisaalta hänellä oli vanhurskauttava usko jo 1. Moos. 12:n tapahtumissa (Hepr. 11:8), ja kaiken lisäksi Jaak. 2:21 selittää vielä, että Abraham tuli vanhurskaaksi myös 1. Moos. 22:n kuvaamissa tapahtumissa. Abrahamin vanhurskauttaminen oli siis prosessi, joka alkoi uskosta mutta sisälsi myös teot, ja sama pätee meihin. ”

UT:ssa tuskin on toista kirjettä, joka yhtä ankarasti vastustaa oppia vanhurskautuksesta prosessina, kuin Jaakobin kirje. Jaakob asettaa jyrkästi vastakkain hyödyttömän uskon ja täydellisen uskon (jakeet 2:17 ja 22). Jaakob kirjoittaa 2:13 ”tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt; laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi.”
Sille, joka luulee olevansa hurskas, mutta erottelee ihmiset varallisuuden mukaan Jaakob sanoo 2:10: ”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.” Ja toisaalta taas päättyy Jaakobin kirje armon sanoihin. Oikealla tiellä, uskon tiellä vaeltaessamme on sielumme pelastettu ja syntiemme paljous peitetty. Mitään Jaakob, sen paremmin kuin muutkaan apostolit, ei puhu siitä, että armahdus ei riittäisi, vaan meidän tulisi lisäksi hyvittää syntejämme. Jaak. 5:19-20 ”Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja hänet joku palauttaa, niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden.”

Abrahamin vanhurskaus: Tuot esiin sen tosiasian, että Raamattu puhuu Abrahamista Jumalan silmissä vanhurskaana monessa eri kohtaa. Room. 4:2-3 ”Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. Hepr. 11:8 ”Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva.” Jaak. 2:21-23 ”Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.” Näistä jakeista teet johtopäätöksen, että Abrahamilla oli erilaisia tai eriasteisia vanhurskauksia. Eikö luontevampaa olisi uskoa kuitenkin, että Abrahamilla oli yksi ja sama vanhurskaus hänen uskonsa tähden, ja kun hän teki Jumalan tahdon mukaisia tekoja Jumala katsoi senkin vanhurskaudeksi? Missään kohtaa Raamattu ei puhu, että Abrahamin tai kenenkään muunkaan pyhän vanhurskaus olisi osittaista.

fineca: Puheenvuoro 2.

Haluaisin täysin yhtyä edellä esitettyyn luterilaiseen johdantoon. Sen lisäksi sanoisin kuitenkin, että kuten jo protestanttisetkin tutkijat (esim. Alister McGrath) ja enen kaikkea kirkkoisät Augustinusta myöten todistavat, luterilainen oppi on tuntematon uutuus kristikunnan 1500-vuotisessa historiassa. Samoin Raamattu tukee katolista kantaa, kuten pyrin osoittamaan.

Kommentteja Willeh:n argumentteihin

Willeh:n 1. väite: Esittäisin muutaman huomion vanhurskauden merkityksestä. Ensinnäkin sanat “vanhurskas” ja “vanhurskaus” merkitsevät oikeudenmukaisuutta tai oikeamielisyyttä, ja niitä käytetään usein henkilön omasta kuuliaisuudesta ja pyhyydestä Jumalan edessä. Esim. Daavid “vaelsi sinun [Jumalan] edessäsi [coram Deo eikä siis ihmisten edessä] totuudessa ja vanhurskaudessa sekä vilpittömällä sydämellä…” (1. Kun. 3:6) Elisabet ja Sakarias “olivat molemmat hurskaita [dikaioi, vanhurskaita] Jumalan edessä [coram Deo] ” (Luuk. 1:6) ei siksi, että Kristuksen vieras ja täydellinen vanhurskaus oli luettu heille, vaan siksi, että he vaelsivat “kaikissa Herran käskyissä ja säädöksissä nuhteettomina” (Luuk. 1:6). “Vaellus” on tietysti kuuliaisuuden prosessi.

Reformaation perinteeseen on kuulunut tulkita Paavalin vanhurskauttamisoppi roomalaisen oikeussalin kontekstissa, mutta itse asiassa Paavali ei koskaan käytä protesanttisuudessa niin tuttua vertausta oikeussalista ja tuomarista kuvaillessaan vanhurskauttamista. En syyttä aloittanut painottamalla vanhurskautta Jumalan lapseutena.

Ehdotan, että Paavalia on tulkittava juutalaisen liiton kontekstista käsin, jossa Jumala antaa itsensä valituilleen ja tekee näin syntisistä Herran vanhurskaan kansan, Jumalan perheen. Roomalais- ja galatalaiskirjeissä Paavalin suuri argumentti on, että ympärileikkaamattomatkin voivat tulla nyt pelastukseen, vanhurskauteen, Jumalan perheeseen, Kristuksen kautta, uskomalla Jumalaan, joka herätti hänet (Room. 1-4, 8, Gal. 3-4).

Pointti on nimenomaan siinä, että Jumala ei kohtele meitä kristittyjä enää tuomarina vaan Isänä, emme ole lain vaan armon alla (Room. 6:14), emme vain oikeus- vaan perhesuhteessa Jumalan kanssa. Isänä ja armon näkökulmasta Jumala voi hyväksyä myös epätäydellisen vanhurskautemme kuten maailmankin isät sietävät lastensa pieniä vikoja.

Tämä ei tarkoita, että kieltäisimme Jumalan olevan myös Tuomari, mutta lopullinen tuomio tapahtuu vasta viimeisenä päivänä, ja silloin lopullisessa vanhurskauttamisessa ei enää ole muuta kuin taivas ja helvetti, täydellinen pyhyys ja täydellinen pahuus. Toki voidaan myös puhua tuomiosta jo tässä elämässä, mutta tätä ei saa erottaa raamatullisen soteriologian perhemallista.

Kun ymmärrämme, että vanhurskautemme on Jumalan lapseutta, ymmärrämme myös, miksi se on kertakaikkisen tapahtuman lisäksi prosessi. Eihän lapsi voi jäädä lapseksi ja käyttäytyä lapsen tavoin koko elämäänsä - samoin kuin oikeassa elämässämme syntymän jälkeen meidän on kasvettava vanhempiemme lapsina, on meidän kasvettava myös Jumalan lapsina (vrt. 1. Kor. 13:11, Ef. 4:13).

Willeh:n 2. väite: Olet ehkä ymmärtänyt hieman väärin katolisen käsityksen vanhurskaudessa kasvamisesta. Puhut jatkuvasti “osittain vanhurskaista”. En koskaan käyttäisi moista termiä. On vanhurskaita ja epävanhurskaita, eivätkä vanhurskaat lakkaa olemasta vanhurskaita, vaikka lankeavat joskus lieviin synteihin (Trenton dekreetti vanhurskauttamisesta, luku 11, 1. Joh. 5:17).

Kun ihminen kasteessa vanhurskautetaan, hänen sydämensä puhdistuu täysin ja hän on täysin vanhurskas, ei vasta vähän vanhurskas niin, että hänen täytyy tehdä paljon tekoja tullakseen täysin vanhurskaaksi. Vanhurskaudessa kasvaminen ei ole sitä, että osa sydämestä, joka on vanhurskas, pyrkii laajenemaan täyttämään koko sydämen vanhurskaudella, vaan sitä, että kokonaan vanhurskas sydän kasvaa ja laajenee. Vanhurskausprosessi on määrässä, ei laadussa kasvamista.

Mitä tulee Paavalin tapaan kutsua kristittyjä pyhiksi, on varmasti enemmän kuin nuo neljä vaihtoehtoa. Kuten uskomme, vanhurskautetut ovat myös pyhitettyjä (1. Kor. 6:11, jossa muuten pyhitys edeltää vanhurskautusta) ja siksi kristittyjä voi kutsua pyhiksi. Toisaalta voisi ajatella, että Paavali voisi ennakoida heidän tulevaa pyhyyttään vähän samoin kuin lapselle sanotaan “hyvä poika”, jotta saadaan hänet jatkamaan kilttiä käytöstä, vaikka vähän aikaa sitten hän olisi juuri tehnyt tuhmuuksia.

Onhan muutenkin päivänselvää, ettei neljäs tulkintasi päde siinä määrin kuin Paavali mainitsee uskovien joukossa olevan monia, jotka olivat syntiensä tähden menettäneet pelastuksensa (1. Kor. 5-6). Eivät kaikki uskovat pyhiä ole. “Pyhät” voi olla tulkittavissa kollektiivinen nimitys kirkosta tai kristityistä. Tämän lisäksi esim. mormonit kutsuvat toisiaan pyhiksi vaikkeivat lainkaan usko luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin. On jättimäinen harppaus lähteä etsimään tällaisista kohdista perustetta forenssiselle imputaatiolle. Karu totuus kun on se, ettei Raamattu missään sano Kristuksen täydellisen vanhurskauden tulevan luetuksi meidän päällemme.

Willeh:n 3. väite: On päivänselvää, että Raamattu puhuu muustakin kuin taivaan ilosta ja helvetin kauhuista. Tästä meidän pitäisi olla samaa mieltä - Vanhassa testamentissa kuolleet menivät Sheoliin, jossa elettiin jonkinlaista varjoelämää odoteltaessa Jeesuksen tulemista ja taivaan avautumista. Tähän välitilaan menivät myös rikas mies ja Lasarus, vaikkakin eri osastoihin, ja tänne Jeesus meni saarnaamaan ilosanoman kuolemansa jälkeen (ks. Jes. 14:10-17, 1. Piet. 3:19, 4:6). Täällä olivat ne, joiden puolesta makkabealaiset rukoilivat ja uhrasivat (2. Makk. 12:42-46), ja tänne meni hyvä ryöväri Jeesuksen kanssa (paratiisi on luonnollisen onnen tila - taivaaseen Jeesus ja ryöväri menivät vasta kolmen tai 43 päivän kuluttua).

Tapa rukoilla kuolleiden puolesta jäi kristinuskoon ja tästä juutalaisesta ja raamatullisesta konseptista kehittyi ymmärrys kiirastulesta. Paavali tuskin pelkäsi kiirastulta (en minäkään pelkää), ja mitä Room. 7:n kohtiin tulee, ne ovat hyvin monitulkintaisia ja monet luterilaisetkin pitävät niitä kuvauksena lain alla taistelevasta ihmisestä (esim. Timo Eskolan Roomalaiskirje kaikelle kansalle). Paavali kuitenkin viittasi kiirastuleen 1. Kor. 3:ssa, ainakin pyhän Augustinuksen mukaan, jota luterilaisetkin pitävät oikeana kirkon opettajana sekä armo- ja vanhurskausopin suurena virstanpylväänä.

Paavali puhuu nimenomaan siitä, että tekomme koetellaan, rakennamme Kristuksen perustalle joko kehnoilla tai kestävillä teoillamme: “Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on.” (1. Kor. 3:12–13)

Jos tekomme ovat olleet kehnoja, jos olemme rakentaneet puusta, heinistä tai oljista, joudumme itse menemään tuon tulen läpi ja kärsimään rangaistuksen: “jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.” (1. Kor. 3:15)Kohdat ”joutuu hän vahinkoon” ja “ikäänkuin tulen läpi” voidaan kääntää myös ”kärsii hän rangaistuksen… samoin tulen läpi”, mikä merkitsee, että kiirastulessa ihminen joutuu itse rangaistukseksi menemään hänen tekonsa koetelleen tulen läpi (zeemioo merkitsee rangaistusta esim. Sananl. 19:19, 21:11; outoos merkitsee ”niin myös” tai ”samoin” esim. Luuk. 15:7,10, 17:10).

Kommentteja Willeh:n vastauksiin koskien alkuperäisiä argumenttejani

1) Ymmärsit pointtini väärin koskien Tit. 3. Tarkoitin juuri kasteessa tapahtuvaa Pyhän Hengen vuodatusta eli ensimmäistä ja täydellistä pyhitystä, jonka uskot olevan erillinen vanhurskauttamisesta ja sen seurausta ainakin ajatuksellisesti, kun taas Paavali pitää sitä vanhurskauttamisena.

2) Ei lapseus voi olla osittaista, mutta siinä voi kasvaa. Jeesuksen kuulijat olivat jo Jumalan lapsia (Matt. 5:48), mutta silti Jeesus käski heitä tekemään asioita eli rakastamaan ja rukoilemaan, jotta he olisivat Jumalan lapsia, ei vain siksi, että he jo ovat Jumalan lapsia.

3) Ymmärsit pointin Room. 6:sta myös väärin, ehken ollut tarpeeksi selvä. En puhunut omatekoisesta kuolettumisesta vanhurskauttamiseksi vaan siitä, että Paavali käyttää vanhurskauttamisterminologiaa kesken kaiken, kun hän puhuu kasteen armosta nousevasta synnistä vapautumisesta ja erkanemisesta, joka kantasi mukaan kuuluu pyhitykseen. Pointtini on, että termit ovat liukuvia Paavalin mielessä, mikä antaa perusteen katoliselle tavalle kutsua vanhurskauttamista pyhitykseksi.

4) Jaakob ei aseta vastakkain hyödytöntä ja täydellistä uskoa vaan uskon, jonka rinnalla ei tehdä laupeudentekoja (Jaak. 2:1-8) ja uskon, joka vaikuttaa rakkauden tekojen kautta (Jaak. 2:21–23, vrt. Gal. 5:6). Jaakobin loppukaneetti ei ole ”siispä hyödytön usko ei vanhurskauta, vaan täydellinen usko”, vaan ”siispä ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta”, ja tätä luterilainen ei nähtävästi pysty allekirjoittamaan – kyse on teoista eikä uskosta.

5) Jaakobin opetus laista ja armosta (Jaak. 2:9–13) ei vastusta vanhurskauttamisprosessia vaan tarjoaa sille opillisen edellytyksen. Se vahvistaa tämän puheenvuoron alussa esittämäni katolisen kannan siitä, että voimme kasvaa vanhurskaudessa siksi, että Jumala on armelias Isämme – emme ole enää lain vaan armon alla (Room. 6:14). Jos yrittäisimme pelastua lain systeemin avulla (mitä Paavalin kirjeiden jälkeen toivottavasti emme tee), laki tuomitsisi meidät pienimmästäkin rikkomuksesta kokonaan. Koska kuitenkin armon alla Jumala tuomitsee meidät vapauden lain perusteella (Jaak. 2:12), hän laupiaasti hyväksyy hyvät tekomme vanhurskaudeksi ja sietää epätäydellisyyksiämme. Vakava synti kuitenkin asettaa meidät Jumalan tuomion alle (Jaak. 2:13).

6) Abraham – voisitko hieman tarkentaa kantaasi? Luettiinko Kristuksen täydellinen vanhurskaus Abrahamin osaksi 1. Moos. 15:ssa vai 12:ssa vai molemmissa? Jos 12:ssa, miksi 15:6 puhuu uskonvanhurskauden lukemisesta hänelle? Jos vasta 15:ssa, miten hän oli jo 12:ssa vanhurskas? Jos molemmissa, eikö vanhurskauttaminen olekaan totaalinen ja kertakaikkinen, vai oliko Abraham kenties menettänyt uskonsa siinä välissä? Entä 1. Moos. 22 – onko kyseessä pelastukseen mitenkään liittymätön tunnustus vanhurskaudesta? Jos näin, miksi Jaakob nimenomaan liittää tapahtuneen pelastukseen (Jaak. 2:14, 21–23)? Jos ei, etkö silloin usko vanhurskauttamisen olevan prosessi?

Willeh: Puheenvuoro 2.

1. väitteen puolustus: Vaikka vanhurskautus tekee meistä Jumalan lapsia, on vanhurskautus itsessään kuitenkin edelleen oikeustoimi.

Vetoat Raamatun todistukseen vanhan liiton pyhistä, jotka olivat vanhurskaita lainkuuliaisen vaelluksen tähden. Vetoat Raamatun sanoihin Sakariaasta ja Elisabetista, sekä kuningas Daavidista, Luuk. 1:6, 1. Kun. 3:6. Myös nämä kohdat puhuvat siitä, että vanhurskaus on lainmukaisuutta ja vanhurskas on se, joka on lain edessä nuhteeton.

Olivatko kuningas Daavid tai Elisabet ja Sakaria pyhiä oman vaelluksensa vai Jumalan armon tähden? On hyvin mielenkiintoista, että juuri, kun Luukas on päässyt sanomasta, että Sakaria ja Elisabet vaelsivat kaikissa Herran käskyissä säädöksissä nuhteettomina, hän kertoo miten Jumala rankaisee Sakariasta siitä, ettei tämä uskonut enkelin sanoja. Menettikö hän siis vanhurskautensa tuolla hetkellä ja rikkoiko se hänen aikaisemman elämän täydellisen vaelluksen? Kuningas Daavidista tiedämme, että hän monesti rikkoi raskaasti Jumalaa vastaan. Heprealaiskirje todistaa, että juuri usko piti Daavidinkin vanhurskautta voimassa (Hepr. 11:33-34). Mitään Luuk. 1:6 tai 1. Kun 3:6 ei puhu siitä, että Daavid, Sakaria tai Elisabet olisi vähitellen vanhurskautunut. Daavid vaelsi vanhurskaudessa, eli oli vanhurskas vaelluksessaan. Tahto noudattaa Jumalan lakia teki näistäkin vanhan liiton pyhistä vanhurskaita, ei se, että he täydellisesti olisivat vaelluksessaan onnistuneet.

Väität aivan oikein: ”Jumala ei kohtele meitä kristittyjä enää tuomarina vaan Isänä, emme ole lain vaan armon alla (Room. 6:14), emme vain oikeus- vaan perhesuhteessa Jumalan kanssa.” mutta mikä on se syy millä perusteella saamme olla perhesuhteessa Jumalan kanssa? Syy on se, että Jumala tuomarina on julistanut meidät vanhurskaiksi ja ottanut lapseuteensa. Hän ei ole meille enää tuomari, vaan rakastava Isä (Room. 8:15). Jos hylkäämme evankelisen uskon siitä, että me saamme olla täydellisesti osallisia Kristuksen täydellisestä vanhurskaudesta (Room. 6:5-7), tulee Isästä jälleen tuomari. Jos Kristuksen vanhurskaus ei riitä, vaan joudumme vielä hyvittämään tekojamme maan päällä ja kiirastulessa, muuttuu rakastava Isä ankaraksi tuomariksi.

Meidän on toki kasvettava Isämme lapsina, mutta me joko olemme lapsia ja iankaikkisen elämän perillisiä tai emme ole.

2. väitteen puolustus: Kun Raamattu puhuu uskovista pyhinä, se myös tarkoittaa sitä.

Kirjoitat: ”Kun ihminen kasteessa vanhurskautetaan, hänen sydämensä puhdistuu täysin ja hän on täysin vanhurskas, ei vasta vähän vanhurskas niin, että hänen täytyy tehdä paljon tekoja tullakseen täysin vanhurskaaksi. Vanhurskaudessa kasvaminen ei ole sitä, että osa sydämestä, joka on vanhurskas, pyrkii laajenemaan täyttämään koko sydämen vanhurskaudella, vaan sitä, että kokonaan vanhurskas sydän kasvaa ja laajenee.” Jos asia on näin, herää kysymys: Jos kristityn sydän on kokonaan vanhurskas, miksei hän ole kokonaan pelastettu, vaan hänen täytyy hyvittää syntejään. Jos kristityn sydän on kokonaan vanhurskas, niin eikö hän silloin ole pyhä?

Vetoat Paavaliin siinä, että seurakunnassa on niitä, jotka ovat syntiensä tähden menettäneet pelastuksen (1. Kor. 5-6). On toki selvää, että valheveljet pesiytyvät uskovien keskuuteen, eikä heitä voida kutsua pyhiksi, muttei myöskään uskoviksi. Jos vertaamme roomalaiskatolista käsitystä siitä, ketä ihmistä voi nimittää pyhäksi, niin Paavali nimittää pyhiksi huomattavasti laajempaa joukkoa. Hän nimittää pyhiksi kaikkia, jotka uskovat Kristukseen, (Ef 1:1) sillä Kristus on heidät pyhittänyt (1. Kor 1:2) ja pyhitys on jo tapahtunut. Ei tässä ole kysymys retoriikasta, vaan siitä, että Paavalin mukaan kristityt todella ovat pyhiä, kun he uskovat. Jyrkkä ero tässä tosin on roomalaiskatoliseen oppiin siitä kuka on pyhä, sen sijaan nämä jakeet ovat aivan sopusoinnussa luterilaisen vanhurskautusopin ja forenssisen imputaation kanssa.

Kirjoitat: ”Karu totuus kun on se, ettei Raamattu missään sano Kristuksen täydellisen vanhurskauden tulevan luetuksi meidän päällemme.” Ihana ja lohdullinen totuus on, että Raamattu todella sanoo näin. Room. 5:18: ”Niinkuin siis yhden synnin kautta on kadotus tullut kaikkein ihmisten päälle, niin on myös yhden vanhurskauden kautta elämän vanhurskaus tullut kaikkein ihmisten päälle.”

3. väitteen puolustus: Sheol ei ole kiirastuli

Sheol ei ole taivaan ja helvetin välissä, vaan kun Kristus vapautti vangitut Sheolista, jäivät sinne vain kirotut, ja sinne myös tänä päivänä kirotut joutuvat. Sheol on aivan eri paikka kuin kiirastuli. Esille tuomasi esimerkit osoittavat vain sen, ettei Raamattu puhu mitään kiirastulesta.

Sanot, ettet pelkää kiirastulta. Eikö olisi kuitenkin aihetta? Jos tuleen joutuminen maanpäällisessä elämässä on kauheaa, niin eikö se ole enää hirvittävää tuonpuoleisessa? Vai onko miltei kaikkien kristittyjen syytä uskoa, että he ovat edenneet pyhityksessä niin pitkälle, ettei heidän ole syytä olettaa joutuvansa kiirastuleen?

Rakennus, josta 1. Kor 3:12-13 on seurakunta, niin kuin 1.Kor 3:9 puhuu. Kiirastuliopin puolustaminen tällä kohdalla vaatii kaiken luvussa edellämainitun unohtamista. Voimme väitellä toiste siitä mitä traditio opettaa kiirastulesta, nyt väittelemme siitä, mitä Raamattu opettaa.

Vasta-argumenttien vasta-argumentit:

1)Jos pyhityksellä ymmärretään Pyhän Hengen lahjoittamista, kuten Tit. 3, se on samanaikainen vanhurskautuksen kanssa.

3) Paavalin mukaan vanhurskautus on pyhän elämän perusta. Vanhurskautuksessa me olemme kuolleet synnille ja pyhityksemme perustuu tähän vanhurskauteen.

4)Väität, että Jaakobin mukaan vanhurskautuksessa on kyse ”teoista eikä uskosta.” Jaakobin mukaan kyse on uskosta ja teoista. Jolla on elävä usko, tekee sen mukaisia tekoja. Kuten itsekin toteat kohdassa viisi, mistään prosessista ei Jaakob puhu.

6) Abraham oli vanhurskas uskonsa perusteella kaikissa kolmessa mainitussa kohdassa. Jos hän olisi kieltäytynyt viemästä Iisakia uhriksi Jumalan käskystä huolimatta, ei hänellä olisi ollut ollut enää pelastavaa uskoa. Abraham kuitenkin uskoi, ja teoissa usko tuli täydelliseksi. Kaikki me pelastumme Kristuksen vanhurskauden tähden. Myös vanhan liiton pyhät olivat edeltä käsin osallisia Kristuksen lunastustyöstä, sillä kaikki ovat syntiä tehneet. (Room. 3:23)

Kohdissa 2 ja 5 minulla ei ole lisättävää siihen mitä avauspuheenvuorossani sanoin.

fineca: Puheenvuoro 3.

Kommentteja Willeh:n väitteisiin:

Vanhan liiton pyhät olivat vanhurskaita Jumalan armon ja oman vaelluksensa tähden – kyseessä ei ole joko-tai vaan sekä-että. Koska Jumala katsoi heitä armollisesti ja lahjoitti heille armonsa, he pystyivät miellyttämään Jumalaa ja olemaan hänen edessään vanhurskaita. Heidän ei tarvinnut noudattaa lakia täydellisesti, he myös tekivät syntiä, ja samoin teemme me (1. Joh. 1:8, Jaak. 3:2), mutta voimme silti täyttää lain elämällä Hengen mukaan ja rakastamalla (Room. 8:4, 13:9-10), emme luottamalla johonkin vieraaseen vanhurskauteen. Room. 6:5-7 ei puhu osallisuudesta Kristuksen täydelliseen vanhurskauteen vaan elämästä ilman orjuutta synnintekemiselle.

Kuitenkin vakava synti kuten Daavidin aviorikos (2. Sam. 12) aiheuttaa vanhurskauttamisen armon menetyksen ja sitä seuraava katumus (Ps. 32 ja 51) sen palauttamisen. Paavali vahvistaa tämän siteeraamalla Psalmia 32 vanhurskauttamisoppinsa yhteydessä (Room. 4:6-8). Jumala ”katsoi Daavidin vanhurskaaksi”, kun hän katui raskasta syntiään. Daavid sai syntinsä anteeksi, mutta siitä seurasi myös ajallisia rangaistuksia (2. Sam. 12:13-14). Juuri näiden alkuperäisen vanhurskauttamisen jälkeisistä vakavista synneistä seuranneiden ajallisten rangaistusten hyvittämistä varten ovat hyvät teot (Daavid kuoletti itseään, paastosi ja rukoili tässä tarkoituksessa – 2. Sam. 12:16). Joskus ne eivät riitä ja joudumme kärsimään ajallisen rangaistuksen passiivisesti (vrt. 2. Sam. 12:18-19) – tätä juuri on kiirastuli.

Kirjoitit: ”Jos kristityn sydän on kokonaan vanhurskas, miksei hän ole kokonaan pelastettu, vaan hänen täytyy hyvittää syntejään. Jos kristityn sydän on kokonaan vanhurskas, niin eikö hän silloin ole pyhä?” Kyllä, kasteessa vanhurskautettu on kokonaan pelastettu ja pyhä. Kasteessa hänen on kuitenkin luovuttava synnistä, ja jos hän rikkoo kasteen liiton ja lankeaa vakavaan syntiin, on hänen katumuksessa palattava Jumalan yhteyteen kuten Daavid. Synnistä seuraa kuitenkin myös ajallinen rangaistus (varastettua rahaa ei saa anteeksiannon nojalla pitää, vaan se on palautettava) kuten edellä esitin, ja sen sekä lievien syntien poistamiseksi voimme rukoilla tai tehdä katumustekoja puhdistuaksemme (1. Joh. 1:9, 3:3-5, 5:16).

Saan tästä aasinsillan Paavaliin ja Korinton seurakunnan pyhiin. Loistava esimerkki kuolemansynnillä pelastuksensa menettäneestä kristitystä, kirkon sakramentaalisesta synninpäästöstä Kristuksen nimessä sekä ajallisesta rangaistuksesta mainitaan kohdassa 1. Kor. 5:1. Mies on maannut äitipuolensa kanssa ja saa siitä rangaistuksen, hänet on ”hyljättävä saatanan haltuun lihan turmioksi” (1. Kor. 5:5), mutta kyseessä on ajallinen eikä ikuinen rangaistus: ”että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä” (1. Kor. 5:5). Toisen korinttolaiskirjeen aikaan mies oli jo nähtävästi tehnyt tarpeeksi katumusta ja sai anteeksiannon: ”riittää se rangaistus, minkä hän useimmilta on saanut… kehoitan teitä, että päätätte ruveta osoittamaan rakkautta häntä kohtaan… sillä mitä minä olen anteeksi antanut… sen olen anteeksi antanut… Kristuksen kasvojen edessä, ettei saatana pääsisi meistä voitolle…” (2. Kor. 2:6,8,10-11)

Kyseessä oli uskova, pyhä, joka kuitenkin menetti pelastuksensa ja sai sen sitten takaisin, kuten Daavid. He eivät menettäneet uskoaan, mutta he tekivät vakavan synnin ja menettivät vanhurskauden ja pyhyyden. On totta, että on olemassa raamatullinen ja pian myöhemmin kehittynyt perinteinen merkitys sanalle ”pyhä”, ja vaikka katolisuudessa jälkimmäinen on yleisempi, molemmat tunnustetaan ja ymmärretään, että puhutaan eri asiasta. Edelleen mormonien esimerkki osoittaa, ettei pyhäksi kutsumisella tarvitse olla mitään tekemistä forenssisen imputaation kanssa.

Mitä sitten tulee siteeraamaasi raamatunkohtaan forenssisen imputaation puolesta? En tiedä, mitä erikoista käännöstä käytit, mutta luterilaisen teologian värittämältä se kovasti kuulostaa. Sananmukaisuuteen pyrkivä 1938:n KR kääntää jakeen näin: ”samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi” (Room. 5:18). Jottei konteksti unohtuisi, seuraava jae opettaa, että niin kuin ”yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi” (Room. 5:19).

Millä tavalla Aadamin synti teki monet syntisiksi? Ensinnäkin ihmiset syntyvät perisyntiin ilman omaa päätöstään, toiseksi he vapaasti tekevät syntiä olemalla tottelemattomia Jumalan käskyille. Miten Kristus teki monet vanhurskaiksi? Ensinnäkin vapaasti vanhurskauttamalla heidät kasteessa ilman heidän ansiotaan, toiseksi vaikuttamalla heissä tottelevaisuutta Jumalan käskyille. Nämä jakeet jos mitkä osoittavat vanhurskauttamisen olevan todellista ihmistä muuttavaa vanhurskaaksitekemistä eikä forenssista imputaatiota – muuten vertaus ei toimisi lainkaan.

Mitä Sheoliin tulee, en väittänyt sen olevan kiirastuli. Osoitin vain, ettei Raamattu puhu pelkästään taivaan ilosta ja helvetin kauhuista. Sheolin ymmärtäminen auttaa kuitenkin ymmärtämään kiirastulta ja sen kehitystä. Toistit vain aiempaa 1. Kor. 3:n suhteen etkä tarjonnut minkäänlaista perusteellista vastausta esittämääni eksegeesiin. 1. Kor. 3:12-13 sanoo selvästi kunkin tekojen tulevan koetelluksi tulessa ja 3:15 puhuu tuon tulen läpikäymisestä pelastumiseksi. En ota kantaa siihen, onko kiirastuli oikeaa tulta vai onko kyseessä jonkinlainen vertaus tai kielikuva. Kirkko ei ole asiaa määritellyt enkä siksi varsinaisesti pelkää mitään konkreettista tulta. Tuskin se hirveän paljon pahempaa voi olla kuin pyhittymiseen liittyvä kärsimys ja kuritus täällä maan päällä (Hepr. 12), minkä Pyhä Henki muuten opettaa johtavan vanhurskauteen (Hepr. 12:11), ja joka tapauksessa se koostuu Jumalan rakkauden palavuudesta (Hepr. 12:29) ja sisältää varmuuden ikuiseen elämään pääsemisestä.

Vasta-argumentit vasta-argumenttien vasta-argumentteihin:

1) Vanhurskauden ja pyhityksen ajallinen samanaikaisuus ei riitä selittämään Paavalin opetusta – Paavali opettaa pyhittävän armon vanhurskauttavan meidät juuri niin kuin katolinen kirkko uskoo (Tit. 3:5-7). Vanhurskauttaminen on siis pyhitystä (ainakin sen ensimmäisessä merkityksessä). Vastaava kohta on 1. Kor. 6:11, jossa Hengen sanotaan vanhurskauttavan.

Tähän yhteyteen lisäisin vielä maininnan siitä, että on totta, että joko on Jumalan lapsi tai ei ole, mutta jokainen Jumalan lapsi ei ole pelastukseen matkalla oleva Jumalan perillinen, vaan voimme menettää perintömme kuolemansynneillä, kuten Paavali nimenomaisesti opettaa (Gal. 5:16-21, 1. Kor. 6:8-10).

2) Jaakobin mukaan vanhurskautuksessa on kyllä kyse uskosta ja teoista. Pääpointti on tekojen uskoon lisäämisen tarpeellisuus, ei se, että jos on tietynlainen (huono) usko, se ei synnytä hyviä tekoja eikä siten vanhurskauta, mutta jos on toisenlainen (elävä) usko, se tuottaa hyviä tekoja ja pelastaa. Kirjeen vastaanottajat uskoivat Jeesukseen, muttei se merkinnyt, että hyvät teot automaattisesti seurasivat – Jaakob joutuu moittimaan heitä ihmisten erottelusta ja laiminlyönnin synnistä ja kehottamaan hyviin tekoihin. Joka tapauksessa ydinasia väittelymme suhteen on se, ettet ole vielä esittänyt mielekästä vaihtoehtoista tulkintaa jakeelle 2:24, joten argumenttini pitää kunnes tartut haasteeseen.

3) Huomaatko, kuinka tulkintasi Abrahamista eroaa Jaakobin tulkinnasta? Sinun mukaasi kyse on uskosta, Jaakobin mukaan teoista. Jaakob sanoo suoraan ja selvästi, että 1. Moos. 22:ssa Abraham tuli vanhurskaaksi teoista (Jaak. 2:21), sinä väännät sen merkitsemään uskoa. Etkö todella pysty toistamaan Raamatun sanaa ja myöntämään, että teot vanhurskauttavat?

Willeh: Puheenvuoro 3.

Vanhurskaus on kaikki tai ei mitään: Olemme yksimielisiä siitä, että kuolemansynti vie pois armon tilasta. Kuolemansynnissä kiinni olevia en kutsu uskoviksi. Olemme myös yksimielisiä siitä, että kristityn pitää elää kristillistä elämää. Olemme myös yksimielisiä siitä, että vanhan liiton pyhätkin saattoivat olla vanhurskaita vain Jumalan armosta. Room. 6:6 ja 6:4 puhuu elämisestä ilman synnin orjuudelle antautumista ja se on tärkeä teema Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa. Mikä on se peruste, jonka takia meidän ei tarvitse elää synnin orjina? Roomalaiskirjeen luvun 6 alku tekee sen selväksi:
-”olemme kuolleet Kristuksen kanssa, ”
-”vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu”
-”olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa”
-”samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa”
-”yhdessä hänen kanssaan olemme haudatut kasteen kautta kuolemaan”
-”me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut ”

Me olemme kertakaikkisesti kuolleet Kristuksen kansa ja yhteenliitetyt myös hänen ylösnousemukseensa. Vaikka taistelemmekin tässä ajassa syntiä vastaan, odottaa meitä voitonseppele taivaassa, kun pysymme Jumalalle uskollisina. Ilm. 2:10 ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.” Ei niin, että vähitellen tulisimme paremmin osallisiksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja pääsisimme lähemmäksi tätä voitonseppelettä ja vielä kuoleman jälkeenkin kiirastulessa joutuisimme tavoittelemaan tuota voitonseppelettä. Ei, vaan sille, joka pysyy uskollisena kuolemaan asti, Kristus antaa voitonseppeleeksi elämän. Aivan samoin puhuu heprealaiskirje 10:38 “Kun vanhurskas palvelijani uskoo, hän saa elää, mutta jos hän luopuu, en häntä hyväksy.” Nämä kohdat ovat jyrkästi sitä vastaan, että voisi olla jokin välimuoto täysin vanhurskaan ja täysin synteihinsä kuolleen välillä.

Hyvitysteoista ja anteeksiantamuksen jälkeisestä rangaistuksesta: Daavid paastosi ja rukoili, kun hän sai kuulla, että Jumala antaa hänelle synnit anteeksi, mutta vie hänen aviorikoksesta syntyneen poikansa. Sinun mukaasi Daavid hyvitti tällä ajallista rangaistusta rikoksestaan, joka hänelle jäi sovitettavaksi, vaikka Herra olikin lausunut jo Natanin suulla päästösanat: “Herra on antanut sinun syntisi anteeksi” (2. Sam. 12:13). Daavidin kohdalla tästä paastoamisesta ja kylmällä lattialla makaamisesta ei ollut kuitenkaan hyötyä ajallisen rangaistuksen suhteen, vaan lapsi kuoli kuten Jumala oli määrännyt. Hurskasta epäilemättä paastoaminen oli, mutta tekikö hän sen sovittaakseen rikkomuksensa vai aidosta katumuksesta ja hädästä lapsensa tähden? Asetan siis aidon katumuksen ja rikkomuksen sovittamisen vastakkain. Rangaistuksen pelossa ihmisen katumus on utilitaristista. Katumalla hän ajattelee pääsevänsä pälkähästä. Evankelinen katumus on sitä, että kadumme, koska syntimme ahdistavat meitä. Emme kadu pakon edessä, hyvittääksemme pahoja tekojamme, vaan luotamme katumuksenkin keskellä, että Jumalan anteeksianto on täydellistä.

Täydellinen vanhurskaus kasteessa: Kirjoitat, että ”kasteessa vanhurskautettu on kokonaan pelastettu ja pyhä” ja jatkat ”jos hän rikkoo kasteen liiton ja lankeaa vakavaan syntiin, on hänen katumuksessa palattava Jumalan yhteyteen kuten Daavid.” Voin yhtyä täysin näihin sanoihin. Tässä on vain omituista se, että missä vaiheessa niiden vanhurskaus muuttuu epätäydelliseksi, jotka eivät lankea kuolemansyntiin?

Kirjoitat: ”Synnistä seuraa kuitenkin myös ajallinen rangaistus (varastettua rahaa ei saa anteeksiannon nojalla pitää, vaan se on palautettava)”. Tämä pitää paikkansa vain osittain. Jos se henkilö, jolta olen varastanut rahaa sanoo: saat anteeksi varkauden, velkasi on unohdettu, en vaadi sinulta rahojen palauttamista, ei silloin tuolle ihmiselle tarvitse maksaa takaisin. Ja todella, tällaista anteeksiantoa on Jumalan anteeksianto: ”Te olitte kuolleita rikkomustenne ja ympärileikkaamattomuutenne vuoksi, mutta Jumala teki teidät eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa. Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin.” Ef. 2:13-14 Raha, jonka olemme Jumalalta varastaneet on niin valtava, ettemme ikinä pysty maksamaan sitä takaisin. Jokaisen meidän velka on kymmenen tuhatta talenttia, eli 10000*6000 päivän palkka. Tekee yhteensä 164 383 ja puoli vuotta työtä. (Matt. 18:24)

Mitä tulee siihen, mitä Raamattu tarkoittaa kutsuessaan uskovia pyhiksi, pysyn siinä, että kyse ei ole kohteliaasta nimityksestä, kuten selität mormonien tapaan viitaten, vaan siitä, että uskovat todella ovat pyhiä, koska Kristus on heidät pyhittänyt. Näin Paavali itse sanoo: 1.Kor 1:2 ”Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät”

Kristuksen kuuliaisuus on meidän vanhurskautemme: Siteerasin vuoden 1776 Bibliaa Room. 5:18 osalta: ”Niinkuin siis yhden synnin kautta on kadotus tullut kaikkein ihmisten päälle, niin on myös yhden vanhurskauden kautta elämän vanhurskaus tullut kaikkein ihmisten päälle. ” KJV kääntää tämän: ”Therefore as by the offence of one judgment came upon all men to condemnation; even so by the righteousness of one the free gift came upon all men unto justification of life.” Miksi sitten KR1938 kääntää sen ”vanhurskauttamiseksi”? Koska meille suomalaisille luterilaisille vanhurskauttaminen on sama asia kuin vanhurskauden päälle laskeminen. Room. 5:19 sanoo asian oikeastaan vielä selkeämmin: ”yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi”. Vanhurskautemme perusta on Kristus.

Mitenkä Aadamin synti teki monet syntisiksi? Siten, että kaikki Aadamin jälkeläiset kantavat perimässään perisyntiä ja sen tähden jok’ikinen ihminen on syyllinen Jumalan edessä. Kaikki muut synnit, mitkä perisynnin päälle tulevat ovat epäoleellisia sen kannalta, että ilman perisynnistä armahtamista olemme syyllisiä Jumalan edessä.

Samaten me olemme vanhurskaita yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta. Kaikki vanhurskaus, mitä tähän voisimme tuoda lisää on epäoleellista siltä kannalta, että tämän yhden vanhurskauden tähden me emme ole syyllisiä Jumalan edessä. Nämä jakeet (Room. 5:18-19) eivät puhu mitään vanhurskauden ihmistä muuttavasta voimasta, vaan ainoastaan meidän vanhurskaaksi tekemisestä Kristuksen kuuliaisuuden perusteella.

Kiirastulesta: Sheol ei ole mikään paikka helvetin ja taivaan välissä, vaan paikka jonne yhä joutuvat kaikki ne, jotka eivät pääse taivaan riemuun. En ymmärrä miten Sheolin ymmärtäminen auttaisi ymmärtämään kiirastulta. Luulisi, että Raamattu mainitsisi sinne joutuneita tai joutuvia ihmisiä, tai edes mainitsisi kyseisen paikan, jos sellainen olisi olemassa. 1.Kor 3:12-13 sanoo tulen koettelevan minkälainen kunkin teko ja rakennus on, ja jos 1.Kor 3:9 sanoo yksiselitteisesti, että tuo rakennus on seurakunta: ”te olette Jumalan rakennus”. Tulen ja ahdistuksen läpi pelastuvat ne paimenet, jotka ovat rakentaneet seurakunnan, joka ei kestä. He kuitenkin pelastuvat, jos uskovat, eivätkä joudu kiirastuleen vuosisadoiksi.

Jos kiirastulen kärsimys ei ole pahempaa kuin maanpäällinen pyhitykseen liittyvä kärsimys, niin sen nimi ja 1. korinttolaiskirjeen kohta, jolla sitä perustellaan on hyvin harhaanjohtava. Sanot, että kiirastuli koostuu Jumalan rakkauden palavuudesta. Jos näin on, niin tuo kiirastuli on maailman paikoista hirvittävin, sillä on kauheaa joutua elävän Jumalan eteen. (Hepr. 10:31) Jos Jumalan palavuus ei pelota, on täysin hukattu Jumalan kauhistuttava pyhyys, josta Raamattu monin kohdin puhuu. Jos me sen sijaan näemme Jumalan Kristuksen suojaamina, kuten Mooses kallion suojaamana, se on meille suloista ja ihanaa. Silloin ei tarvita mitään kiirastulta kuluttamaan meitä, vaan meidän pukunamme on Kristus ja meillä on jo taivaalliset valkeat vaatteet.

Sitäkään en ymmärrä, että jos on kiirastuli, jossa kristityt joutuvat sovittamaan rangaistuksia, niin miksi sitten ne, jotka ovat hengissä Kristuksen tullessa kirkastetaan ilman kiirastulta. 1. Kor. 15:52 “yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme.” Tuskin olen ensimmäinen, joka tätä kysyy, joten tähän kysymykseen voisit antaa ihan hyvän vastauksen.

Jumalan lapseudesta: Vanhurskauden ja pyhityksen samanaikaisuus merkityksessä, että vanhurskaaksi julistettu on pyhä istuu saumattomasti Paavalin opetukseen (Tit. 3:5-7). Kirjoitat: ”Vanhurskauttaminen on siis pyhitystä (ainakin sen ensimmäisessä merkityksessä).” Tästä olen samaa mieltä, vanhurskautus on pyhitystä siinä merkityksessä, että se tekee meistä pyhät. Paavali opettaa, että meidät vanhurskautetaan ja pyhitetään kasteessa, kun saamme Pyhän Hengen lahjaksi. 1.Kor 6:11 ”te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” Jos lähdet tulkitsemaan tätä jaetta niin, että pesu, pyhitys, vanhurskaus ja Pyhän Hengen saaminen ovat neljä erillistä tapahtumaa, kiellät kristillisen kasteen sisällön.

On totta, että uskova voi menettää lapseutensa syyllistymällä kuolemansyntiin. Muutoin hän on täydellisesti Jumalan lapsi ja taivasten valtakunnan perillinen, ei koskaan osittaisperijä.

Jaakobin kirjeestä: Viittaat ahkerasti Jaakobin kirjeeseen ja Jaakobin sanoihin uskosta ja teoista. Väittelymme aihe ei ole pitääkö uskoon lisätä tekoja, jotta ihminen olisi vanhurskas, vaan sitä onko vanhurskauttaminen prosessuaalista. En tiedä, miten Jaak. 2:24 liittyy aiheeseen, mutta koska nyt kuitenkin vaadit selitystä tulkinnalleni, sen annan pitkän kaavan kautta.

On olemassa demonien uskoa ja se on yhtä kaukana sydämen uskosta kuin taivas on maasta. Sydämen uskolla me tulemme vanhurskaaksi. Tämä on suoraan Raamatun sana. (Room. 10:10)

Jaak. 2:22-24: ”Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; 23 ja niin toteutui Raamatun sana: “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi. 24 Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” En saa kiinni pointistasi, millä tavoin tämä kohta sanoisi vanhurskauttamisen olevan prosessuaalista. Kumoaako Jaakob tässä Genesiksen sanat, joita hän siteeraa? Kumoaako hän tässä Paavalin sanat? Room. 4:2-8 ”Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. 3 Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. 4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, 5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; 6 niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: 7 “Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! 8 Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” Ei. Jaakob hyväksyy kaiken mikä on kirjoitettuna Genesikseen ja kaiken mitä Paavali sanoo. Jaakob täsmentää Paavalin sanoja: usko vaikutti hänen tekojensa mukana ja teoista usko tuli täydelliseksi. Abraham luettiin vanhurskaaksi hänen uskonsa tähden – tämän Jaakob itse sanoo, toistamalla Genesiksen sanoja. Abrahamilla ei ollut demonien uskoa, vaan elävä usko, johon kuuluivat teot. Kyllä luterilainenkin voisi sanoa väitellessään jonkun paatuneen uskovan kanssa, että ihminen tulee vanhurskaiksi teoista, eikä ainoastaan uskosta, sillä tottahan on eroa Jumalan lapsen ja saatanan lapsen teoilla. Samalla kuitenkin pysyy voimassa se, että Abraham luettiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi. Häntä ei vanhurskautettu teoista, sillä niillä ei kukaan ihminen voi kerskata Jumalan edessä.

Kirjoitat: ”Huomaatko, kuinka tulkintasi Abrahamista eroaa Jaakobin tulkinnasta? Sinun mukaasi kyse on uskosta, Jaakobin mukaan teoista. Jaakob sanoo suoraan ja selvästi, että 1. Moos. 22:ssa Abraham tuli vanhurskaaksi teoista (Jaak. 2:21), sinä väännät sen merkitsemään uskoa. Etkö todella pysty toistamaan Raamatun sanaa ja myöntämään, että teot vanhurskauttavat?”

Jaakobin mukaan ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi” (Jaak. 2:23) Jae, johon viittaat jatkuu ”Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi”. (Jaak.2:22) Jaakobkaan ei ollut pelagiolainen, hän ei opettanut että ihminen voisi pelastua ja tulla vanhurskaaksi omilla teoillaan.

Voin toistaa joka sanan, mitä Jaakob sanoo, mutta jos unohdetaan, että Raamatussa on muitakin kirjoja kuin Jaakobin kirje, joutuvat Jaakobinkin sanat outoon valoon.

fineca: Puheenvuoro 4.

Yksimielisyyden ohje - osallisuus Jeesuksen kuolemaan on prosessi
Olemme Luojalle kiitos yksimielisiä monestakin asiasta. Meidän ei tulisi kiistellä sanoista (1. Tim. 6:4), jos sisällöstä voidaan olla samaa mieltä. Keskustelut (kuten tämä väittelykin) voivat lisätä ymmärrystä siitä, mitä toinen osapuoli tarkoittaa milläkin ilmaisulla. Kutsun parannusta tarvitsevaa kristittyä uskovaksi, sinä et. Kuitenkin toisin kuin monet luterilaisina itseään pitävät olet kanssani samaa mieltä siitä, että vakava synti aiheuttaa pelastuksen menettämisen. Olemme siis sisällöstä samaa mieltä.

Iloitsen tästä, mutta kysyn, kuinka tämä sopii yhteen sen kanssa, että Kristuksen täydellinen vanhurskaus on peittänyt uskovan hänen teoistaan riippumatta totaalisessa oikeudellisessa julistuksessa? Eikö Kristuksen kertakaikkinen vieras kuuliaisuus riitä, pitääkö syntinen tuoda tuomioistuimen eteen uudestaan ja uudestaan vanhurskautettavaksi? Tässä mielessä reformoitu tulkinta pelastuksen menettämisen mahdottomuudesta on selvästi loogisempi johtopäätös forenssisesta imputaatiosta.

Olemme myös samaa mieltä siitä, että kasteessa meidät yhdistetään Kristukseen ja vanhurskautetaan täysin, tulemme osallisiksi hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan (Room. 6). Vanhurskauttaminen on kuitenkin menneen tapahtuman lisäksi prosessi, sillä meidän tulee kulkea ”aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin” (2. Kor. 4:10).

Vetosit Ilm. 2:10 ja Hepr. 10:38 (lainaus kohdasta Habakuk 2:4) – mielestäni ne eivät mitenkään ole ristiriidassa vanhurskausprosessin kanssa, sillä katolisuudessakin armon tilassa kuolevat tosiaan saavat ikuisen elämän ja voitonseppeleen. Itse asiassa konteksteissaan kohdat tukevat katolisuutta: Ilm. 2:5 vaatii parannuksen tekoja syntien hyvittämiseksi pelastuksen menettämisen uhalla. Hepr. 10:36–38 puhuu kestävyydestä, uskollisuuden prosessista sekä Jumalan tahdon tekemisestä ikuisen elämän palkan saamisen yhteydessä. Sama kestävyyden ja uskollisuuden prosessi on Habakukin teemana. Käymme “uskosta uskoon” (Room. 1:17), “kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor. 3:18), “voimasta voimaan” (Ps. 84:8).

Kirjoitit: ”Ei niin, että vähitellen tulisimme paremmin osallisiksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja pääsisimme lähemmäksi tätä voitonseppelettä ja vielä kuoleman jälkeenkin kiirastulessa joutuisimme tavoittelemaan tuota voitonseppelettä.” Tässä näkyy kaksi virheymmärrystä katolisesta uskosta – ensimmäiseen vastasin jo aiemmin sydänvertauksella, toinen liittyy siihen, että kiirastulessa emme tavoittele mitään, se on osaltamme täysin passiivinen Jumalan suorittama puhdistus, jotta voimme astua taivaaseen, jonne mitään epäpuhdasta ei pääse (Ilm. 21:27).

Taavetti, Nineve, tuhlaajapoika ja hyvitysteot
Mitä Daavidiin tulee, kuten viimeksi kirjoitin, hänen katumuksensa ei tosiaan poistanut hänen ajallista rangaistustaan – joskus hyvitystekomme eivät riitä raskaan synnin seurausten sovittamiseksi ja joudumme kärsimään tämän ajallisen rangaistuksen – tästä juuri on kyse kiirastulessa. Tämä ei tarkoita, etteikö maan päällä tekemämme katumusteot voisi onnistua hyvityksessä tai ettei niitä tarvitse tehdä – Jumala on persoonallinen olento ja hyväksyy tai hylkää rukouksemme tahtonsa mukaan – hän katsoo sydämeemme. Esimerkiksi Niniven oli määrä tuhoutua 40 päivän kuluttua (Joona 3:4), mutta kun kansa uskoi Jumalaan, julisti paaston ja pukeutui säkkikankaaseen (Joona 3:5-6), Jumala ikään kuin muutti mieltään ja poisti rangaistuksen (Joona 3:8-9).

Asetit vastakkain aidon katumuksen ja ”utilitaristisen” pelon aiheuttaman katumuksen. Katolisessa teologiassa tehdään sama erottelu, täydellinen Jumalan rakastamisesta nouseva katumus (contritio) poistaa synnit, mutta vähemmän jaloista syistä kuten rangaistuksen pelosta nousevan katumuksenkin (attritio) Jumala hyväksyy - se johtaa anteeksiantoon ripin sakramentissa. Loistava esimerkki tästä on tuhlaajapoika, joka katui syntiään, koska ei halunnut kärsiä sikojen keskellä (Luuk. 15:16–17) eikä siksi, että hän suuresti rakasti isäänsä. Isä hyväksyi hänet kaikesta huolimatta ja kun hän sitten tunnusti syntinsä isälleen (vrt. rippi), hänet otettiin takaisin kotiin (Luuk. 15:20–24).

Et ole ymmärtänyt sitä, ”missä vaiheessa niiden vanhurskaus muuttuu epätäydelliseksi, jotka eivät lankea kuolemansyntiin”. Vastaus on, että siinä vaiheessa, kun he tekevät lieviä syntejä. Näistä lievistä synneistä (1. Joh. 5:17), kehnoista (puusta, oljista ja heinistä rakennetuista) teoistamme meidän on puhdistuttava (1. Joh. 3:3) joko maan päällä tai sitten viimeistään kiirastulessa (1. Kor. 3:15).

Siteerasit Kol. 2:13–14 (vaikka vahingossa kirjoitit ”Ef.”), ja yhdyn siihen täysin. Kasteessa, jossa Kristuksen kuolema sovelletaan meihin, saamme anteeksi sekä syyllisyytemme, ikuisen rangaistuksen että kaikki ajalliset rangaistukset. Kun meistä on kuitenkin tullut Jumalan lapsia, emme enää saa tehdä syntiä (1. Joh. 3:9). Pahoittelen viittausta kirkon historiaan, mutta se on katolisen opin ymmärtämiseksi tässä välttämätön: ensimmäiset kristityt uskoivat ”yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi” siinä merkityksessä, että oli yksi mahdollisuus saada synnit anteeksi ja sen jälkeen oli elettävä ilman vakavaa syntiä – tästä syntyi myös montanismin ja donatismin kiistat, kun he eivät olleet valmiita myöntämään anteeksiantoa kuolemansynneistä kasteen jälkeen (vrt. Hepr. 6:4-6).

Rippi kehittyi kuitenkin alusta asti toiseksi mahdollisuudeksi saada synnit anteeksi, mutta tämä on hyvin erilainen anteeksianto kuin kaste. Trenton sanoin ”onkin opetettava, että kristityn ihmisen parannus lankeamisen jälkeen eroaa suuresti kasteeseen liittyvästä parannuksesta. Lankeamisen jälkeinen parannus ei sisällä vain… särjettyä ja murtunutta sydäntä (Ps. 51:19), vaan myös syntien sakramentaalisen tunnustamisen… sekä myös hyvitystekojen, paastoamisen, almujen, rukousten ja muiden hurskaiden hengellisten harjoitusten muodossa. Nämä viimeksi mainitut eivät tapahdu iankaikkisen rangaistuksen poistamiseksi, joka yhdessä syyllisyyden kanssa annetaan anteeksi sakramentissa… vaan ne koskevat ajallista rangaistusta, jota (kuten Raamattu opettaa) ei päinvastoin kuin kasteen kohdalla aina anneta anteeksi niille, jotka kiittämättöminä Jumalalta saamastaan armosta eivät ole hävenneet saattaa murheelliseksi Pyhää Henkeä (ks. Ef. 4:30) ja turmella Jumalan temppeliä (ks. 1. Kor. 3:17).” (Dekreetti vanhurskauttamisesta, luku 14)

Pyhyys ja vanhurskaus
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Paavali tarkoittaisi sitä, että uskovat ovat pyhiä siinä mielessä, että Kristus on heidät pyhittänyt. Mutta ”kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä!” (Hepr. 10:29) Kaikki kristityt on kasteessa Kristuksen verellä pesty ja pyhitetty (1. Kor. 6:11), muttei se tarkoita, että kaikki ovat automaattisesti pyhiä siinä merkityksessä, että he juuri nyt olisivat pyhittävän armon tilassa.

Room. 5:18 Katolisessa ”KJV:ssa” eli DRV:ssa (Douay-Rheims) kuuluu: ”Therefore, as by the offence of one, unto all men to condemnation: so also by the justice of one, unto all men to justification of life.” Vulgata sanoo “per unius iustitiam in omnes homines in iustificationem vitae” – kreikkani ei ole täydellistä, mutta käsittääkseni kaikesta päätellen itse teksti (eis pantas anthropous eis dikaioosin zooees) sanoo ”kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi”, mikä mielestäni kuulostaa hyvin transformatiiviselta ja katoliselta verrattuna 1776:n Biblian luterilaiseen teologiaan. Forenssisen imputaation ”päälle laskeminen” on luettu sisään pieneen ”-lle” – prepositioon (eis) – tämä on eisegeesiä.

Room. 5:19 ”yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi” – totta kai vanhurskautemme perusta on Kristus, joka mahdollistaa pyhittävässä armossa osoittamamme kuuliaisuuden otollisuuden Jumalalle. Vanhurskautemme on myös omaa kuuliaisuuttamme samoin kuin syntisyytemme on myös omaa synnintekoamme. Toki olisimme syyllisiä Jumalan edessä ilman perisynnistä armahtamista. Kuitenkin olemme samaa mieltä että perisynnistä armahtamisen jälkeen voimme tulla uudestaan syyllisiksi henkilökohtaisella synnillä. Samoin voimme tulla kasteen jälkeen vanhurskaiksi tekemällä vanhurskautta. Kun synnit on anteeksiannettu ja meidät on vanhurskautettu, jatkuu vanhurskauttaminen prosessina, johon sisältyvät tekemämme vanhurskaat teot, kuuliaisuutemme.

Johannes kirjoittaa: ”Lapsukaiset, älköön kukaan saako teitä eksyttää. Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas” (1. Joh. 3:7) – samoin kuin syyllinen on se, joka syntiä tekee. Luterilaisuudessa vanhurskaat tekomme ovat täysin eri asia kuin Kristuksen vanhurskaus, jonka saamme yksin uskosta. Entä mitä sanoo Johannes? ”Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niinkuin hän on vanhurskas.” (1. Joh. 3:7) ”Hän” viittaa Kristukseen (1. Joh. 3:5), joten olemme vanhurskaita niin kuin Kristus, kun teemme vanhurskautta, emme minkään forenssisen imputaation tähden. ”Lapsukaiset, älköön kukaan saako teitä eksyttää.”

Juuri tässä mielessä Jaakobin kirje liittyy aiheeseemme. En tulkitse Jaakobin kuvaamia tekoja edellytykseksi alkuvanhurskaudelle. Olemme yhtä mieltä siitä, että jos vanhurskauttamiseen kuuluvat teot alkuvanhurskauttamisen jälkeen, vanhurskauttaminen on prosessi. Trenton konsiili siteeraa jaetta Jaak. 2:24 todisteena vanhurskaudessa kasvamisesta, ja saman merkityksen minäkin sille annan – Abraham oli jo vanhurskas paljon ennen 1. Moos. 22:n tapahtumia. 1. Moos. 22:ssa Abraham tuli vanhurskaaksi katolisen ontologisen vanhurskauskäsityksen mukaan – kun teen vanhurskaan teon, tulen vanhurskaaksi (t. yhä vanhurskaammaksi), kuten edellä siteerattu 1. Joh. 3:7 opettaa.

Nyt minä en puolestani tavoita pointtiasi, kun sanot, että luterilainen voisi sanoa paatuneelle uskovalle, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta. Missä mielessä tarkoitat ”tulee vanhurskaaksi”? Palaa armon tilaan, jonka hän on menettänyt? Eikö se tapahdukaan synnintunnustuksella tai syntinsä anteeksi uskomalla? Vai kenties vanhurskaaksi moraalisessa mielessä, joka ei kuitenkaan vaikuta pelastukseen? Tämä ei ole Jaakobin tarkoitus (2:14).

Tuonpuoleinen
Ei Sheol olekaan paikka helvetin ja taivaan välissä. Sheolissa ennen Jeesusta kaikki odottivat Messiaan tuloa vaikkakin eri osastoissa, toiset kärsivät, toiset olivat luonnollisessa onnellisuudessa. Juutalaisuudessa oli ja on ajatus synnin seurausten hyvittämisestä ja ajallisesta rangaistuksesta tuonpuoleisessa, 2. Makk. 12:ssa kuolleiden puolesta rukoillaan, jotta heidän rikkomuksensa annettaisiin anteeksi ja Jumala hyväksyy tämän uhrin. Vaikkei kirja kuulu luterilaiseen Raamattuun, se todistaa juutalaisesta Sheol-ymmärryksestä vähintäänkin historiallisena dokumenttina.

Tässä mielessä Sheol auttaa ymmärtämään kiirastulta – sielläkin kärsitään ajallisia rangaistuksia ja puhdistutaan parempaa paikkaa varten. Kirkko ei virallisesti opeta kiirastulen olevan maanpäällistä aikaa (vrt. ”vuosisadoiksi”) ja mitä sen tulinimitykseen tulee, latinaksi ja englanniksi kyseessä on yksinkertaisesti puhdistamo, purgatorium. Inttämisen sijasta kysyisin, mikä tuo tuli ja ahdistus on, jonka huonon seurakunnan rakentaneet paimenet joutuvat kokemaan?

Tosiaan on hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin, jos on kuolemansynnin tilassa (Hepr. 10:26–31), mutta armon tilassa kohtaamme rakastavan Isän, joka pesee kiukuttelevan kurassa leikkineen lapsen ennen juhla-ateriaa – suihku ei ”sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän” (Hepr. 12:11).

Lopuksi lyhyet vastaukset – 1. Kor. 6:11:n luettelemat tapahtumat tulkitsen samanaikaisiksi kuten sinäkin. Mitä tulee maailmanloppuun ja siteeraamaasi kohtaan 1. Kor. 15:52, otan itselleni vapauden antaa ihan tavallisen vastauksen, koska todella olit ensimmäinen, joka on minulle tuon kysymyksen noin muotoillut:) Käsitykseni mukaan maailman lopussa tulee suuri ahdinko, jossa kristittyjä todella koetellaan, ja kun viimeinen hetki koittaa, vain harvat ovat enää uskollisia. Samalla he ovat koetuksissa pyhittyneet niin, ettei kiirastulta tarvita. Viimeinen tuomio koittaa silmänräpäyksessä eikä sen jälkeen enää ole kiirastulta, on vain ikuinen pelastus ja rangaistus (Matt. 25:31–46).

Kysyn vastalahjaksi vielä sinulta, eikö Jumalan täydy poistaa meissä oleva synti, jotta pääsemme taivaaseen? Ei kai syntimme Kristuksen peittämänä mene taivaaseen? Toinen kysymys. Luterilaisuus ei käsittääkseni pidä pyhitystä taivaaseen pääsemisen ehtona emmekä saa keskittyä tekoihin päästäksemme taivaaseen, vaan meidän on turvattava pelastusvarmuuteemme Kristuksen vanhurskaudessa. Miksi sitten kehotus: ”Pyrkikää… pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)? Viimeinen kysymys. Jos pyhitys maan päällä sisältää kärsimystä (Hepr. 12:6–11), miksi kuolemamme hetkellä tapahtuva lopullinen pyhitys ei voisi sisältää sitä?

Willeh: Puheenvuoro 4.

Nyt on siis neljännen ja viimeisen argumentatiivisen puheenvuoron aika ennen loppukaneetteja. Tässä esitetyt Raamatun kohdat vastapuoleni näkemyksen puolesta ovat vahvistaneet käsitystäni: Jos vanhurskautus olisi prosessi, niin Raamattu puhuisi siitä prosessina. Jos vanhurskautus olisi prosessi, niin Raamattu tuskin käyttäisi siitä edes oikeustermiä vanhurskautus. Kaikki kohdat, joita fineca on käyttänyt näkemyksesi tukena tulevat huomattavasti ymmärrettävimmiksi luterilaisen uskon valossa. Lisäksi on lukuisia ja lukuisia Raamatunkohtia, joissa katolinen Raamatun selitys joutuu vakaviin vaikeuksiin. Yhden ihmisen vanhurskaus on tullut meidän kaikkien vanhurskaudeksemme. Tämä on suora Raamatun sana ja suoraan näin luterilaisena sen ymmärrämme. Sitten jälleen yksittäisten kohtien tarkastelua:

Kirjoitat: ”Kutsun parannusta tarvitsevaa kristittyä uskovaksi, sinä et.” Minä kutsun parannusta tarvitsevaa kristittyä uskovaksi. Ihmistä, joka ei tarvitse parannusta en uskovaksi kutsu. Kristus ei tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Jos joku luulee olevansa pyhityksessä niin pitkällä, ettei hänen tarvitse tehdä enää parannusta on pelastuksesta totisesti tullut hänelle hyödytön ja niinpä hän jää siitä osattomaksi. Kuolemansynnistä kiinni pitävää ihmistä en kutsu kristityksi. On suuri ero olla parannusta tarvitseva kuin parantumaton.

Kysyt kuinka on mahdollista, että ihminen voi menettää pelastuksensa kuolemansynnillä, jos Kristuksen täydellinen vanhurskaus on peittänyt uskovan hänen teoistaan riippumatta totaalisessa oikeudellisessa julistuksessa? Vastaus on: koska sydämen uskoon ei mahdu kuolemansyntiä ja vain se, joka uskoo vanhurskautetaan. Kysyt vielä: ”Eikö Kristuksen kertakaikkinen vieras kuuliaisuus riitä, pitääkö syntinen tuoda tuomioistuimen eteen uudestaan ja uudestaan vanhurskautettavaksi?” Tietenkin Kristuksen vieras kuuliaisuus riittää! Vierasta kuuliaisuutta ei lueta hyväksi sille, jonka usko on kuollut. Ei meitä uudestaan ja uudestaan vanhurskauteta, vaan kasteessa saamamme vanhurskaus pysyy ja jos lankeamme pois uskosta saamme palata tuohon kasteen armoon. Roomalaiskatolisillehan nimenomaan ei riitä Kristuksen täydellinen kuuliaisuuden teko ja ristin uhri – ja se tuntuu luterilaisesta Jumalan pilkalta. Gal. 2:16: ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista. ”

Olet sitä mieltä, että kasteessa meidät vanhurskautetaan täysin, mutta täydelliseen vanhurskauteen lisätään vielä vanhurskauden prosessi. Vetoat tähän jakeeseen ”Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor 4:10) Eihän tässä puhuta sanallakaan vanhurskauttamisesta, eikä siihen viitata millään tavalla, vielä vähemmän tämä puhuu prosessuaalisesta vanhurskauttamisesta. Tämä puhuu siitä minkälaista vanhurskautetun kristityn vaellus on (ainakin vainojen aikaan).

Vetoat siihen, että Ilm. 2:5 vaatii parannuksen tekoja syntien hyvittämiseksi. ”Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.” (Ilm. 2:5) Mistään hyvittämisestä ei Ilmestyskirjakaan puhu, vaan synnistä parannuksen tekemistä ja palaamista ensimmäisen rakkauden tekoihin. Myös tässä kohdassa, kuten hyvin monissa kohdissa joihin olet vedonnut oppisi tueksi esiintyy jyrkkä dikotomia: Tee parannus niin saat elämän – jos et tee menetät pelastuksesi. Ei puhettakaan mistään prosessista tai mahdollisuudesta olla osittain kiinni pelastuksessa.

Esitit aiemmin vertauksen vanhurskaudesta sydämenä, joka on kokonaan puhdas, mutta joka laajenee. Vetoat nyt tähän vertaukseen vastustaaksesi sanojani: ”Ei niin, että vähitellen tulisimme paremmin osallisiksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta” jotka ovat sinun mukaasi väärin käsitys katolisesta vanhurskautusopista. Hyvä, jos tämä on väärä käsitys, sillä jos me olemme täydellisesti osalliset Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, on meillä myös täydellinen pelastus ja vanhurskaus osanamme ja kiirastuli käy silloin mielettömäksi opiksi. Paavali kirjoittaa: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1) Melko harhaanjohtavasti sanottu, jos kerran on olemassa pitkä ja piinallinen kiirastuli myös Kristuksessa oleville.

Vetoat hyvitystöissä Niniveläisiin. Niniveläiset paastosivat ja pukeutuivat säkkikankaaseen, kun he kuulivat Jumalan tuomiosta, joka heitä uhkaa. Tekivätkö Niniveläiset todella hyvitystöitä Jumalalle? Vanhurskautuivatko he vähitellen omilla teoillaan paaston aikana? Eivät. Niniveläiset paastosivat ja pukeutuivat säkkikankaaseen, koska heitä kauhistutti Jumalan tuomio ja he rukoilivat armoa. Kun ihmiset katuivat, Jumala armahti ja Ninive oli vapaa rangaistusta. Jumalan armahdusta ei edeltänyt eikä seurannut hyvitystöitä tässäkään tapauksessa, vaan Jumalan anteeksianto oli ehdoton. Katolisen vanhurskauttamisopin mukaan olisi Niniveen pitänyt tulla vielä edes keskisuuri meteorisuihku, sillä heidän mukaan Jumala rankaisee vielä anteeksiantamisen jälkeenkin.

Otat vielä yhden Raamatun kertomuksen oppisi tueksi, nimittäin kertomuksen tuhlaajapojasta. Sinun mukaasi tuhlaajapoika ei palannut ensisijaisesti siksi, että hän olisi rakastanut isäänsä, vaan siksi, ettei hän tahtonut kärsiä sikojen keskellä. Mikä ihanan luterilainen kuva tässä onkaan! Pojan motiivit palata olivat huonot, mutta mitä teki isä? Isä juoksi avosylin poikaansa vastaan ja järjesti juhlat - ja antoi kaikki velat anteeksi. Jos Jeesus olisi ollut roomalaiskatolinen tämä kertomus olisi mennyt niin, että pojan olisi täytynyt anoa ja rukoilla isältään armoa, ja lopulta isä olisi sanonut: ”saat syntisi anteeksi, lähde rauhassa ja mene ruokkimaan lehmiä ja ruokittuasi lehmät voit mennä pyytämään orjilta lisätehtäviä. Jutellaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua uudelleen, kun olet saanut tuhlaamasi perinnön hyvitettyä.”

Kirjoitat: “Kaikki kristityt on kasteessa Kristuksen verellä pesty ja pyhitetty (1. Kor. 6:11), muttei se tarkoita, että kaikki ovat automaattisesti pyhiä siinä merkityksessä, että he juuri nyt olisivat pyhittävän armon tilassa. ” ja se on hyvin sanottu. Miten kristitty menettää armon tilan? Epäuskolla tai uskon tappavilla synneillä. Kuinka Jumalan veri voisi olla niin hyödytön ja tehoton, että sen voima olisi täysin riippuvainen omista teoistamme?

Room. 5:19 selittäessäsi toistat katolista käsitystä, muttet saa sille perusteita Raamatusta.

Siteeraat Johanneksen kirjettä: “Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas” (1. Joh. 3:7) Pari jaetta aiemmin Johannes kirjoittaa: “Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on. Ja jokainen, joka panee häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niinkuin hän on puhdas.” (1. Joh. 3:2-3) ja kokonaisuudessaan siteeraamasi kohta menee: “Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas, niinkuin hän on vanhurskas. Joka syntiä tekee, se on perkeleestä”. Tähän ei juuri mahdu ajatusta prosessista tai osittain vanhurskaudessa kiinniolemisesta.

Kirjoitat: “1. Moos. 22:ssa Abraham tuli vanhurskaaksi katolisen ontologisen vanhurskauskäsityksen mukaan – kun teen vanhurskaan teon, tulen vanhurskaaksi (t. yhä vanhurskaammaksi)”. Huomattavasti yksinkertaisempaa on ymmärtää asia niin, että Abrahamin vanhurskaus oli koko ajan yhtä ja samaa vanhurskautta, joka ilmeni monissa kohden erityisellä tavalla.

Kirjoitat: “Nyt minä en puolestani tavoita pointtiasi, kun sanot, että luterilainen voisi sanoa paatuneelle uskovalle, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta. Missä mielessä tarkoitat ”tulee vanhurskaaksi”? Palaa armon tilaan, jonka hän on menettänyt? Eikö se tapahdukaan synnintunnustuksella tai syntinsä anteeksi uskomalla?” Apostolit saarnasivat parannuksen tekemistä ja se kuuluu paimenten tehtävään yhä. Paavali kirjoittaa: “Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen?” (Room. 2:4). Ihmisen täytyy tulla ensin synnintuntoon ennen kuin hän tahtoo ripittäytyä. Jos ihminen huomaa tehneensä väärin, niin eikö siitä ilman muuta seuraa, että hän tahtoo tehdä oikein? Varsinainen armon tilaan palaaminen tapahtuu siis syntinsä tunnustamalla ja ne anteeksiuskomalla, mutta sitä ennen ihmisen on tultava synnintuntoon. Jos ihminen kuvittelee uskovansa, mutta hän on teoiltaan paatunut, voi hänelle lukea Jaakobin kirjettä ja sanoa, että Abrahamilla olivat sekä usko, että teot, ei pelkästään voimaton demonien usko, niin kuin hänellä.

Tuli ja ahdistus, jonka huonon seurakunnan rakentaneet paimenet joutuvat kokemaan on se kärsimys, että he näkevät seurakuntalaistensa lankeavan. Jos tuolla paimenella on vielä itsellään usko, niin tämän näkeminen on suunnaton kärsimys.

Kuvaat kiirastulta näin: “armon tilassa kohtaamme rakastavan Isän, joka pesee kiukuttelevan kurassa leikkineen lapsen ennen juhla-ateriaa”. Näin kilttiä versiota kiirastulesta en ole vielä koskaan kuullut. En ole asiaan perehtynyt, mutta minulla on vahva mutu siitä, että menneet sukupolvet ovat kokeneet asian varsin toisin. On omituista viitata Raamatun kohtaan, joka puhuu palavasta rakennuksesta tulen läpi pelastumiseen ja sitten vesittää kaikki se tuska, mitä tulen kokeminen ihmiselle aiheuttaa.

Sanot, että lievätkin synnit tahraavat vanhurskautemme. Tämä on hyvin omituista, jos todella olemme osalliset Kristuksen vanhurskaudesta, mutta silti meidän omat tekomme voivat tehdä Kristuksen uhrin epätäydelliseksi - emme saakaan syntejä täysin anteeksi.

Kysyt: “Eikö Jumalan täydy poistaa meissä oleva synti, jotta pääsemme taivaaseen? Ei kai syntimme Kristuksen peittämänä mene taivaaseen?”. Raamattu sanoo: Kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa. (1. Kor 13:10) Tähän voi soveltaa myös sanoja ruumiin ylösnousemuksesta: “Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa.”(1. Kor 15:42-43)

Kysyt: “Miksi sitten kehotus: ”Pyrkikää… pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa?” Pyhitys kuuluu kristityn elämään ja se kuuluu saumattomasti elävään uskoon. Kysyt vielä: “Jos pyhitys maan päällä sisältää kärsimystä (Hepr. 12:6–11), miksi kuolemamme hetkellä tapahtuva lopullinen pyhitys ei voisi sisältää sitä?” Koska kuolemamme hetkellä vajavainen katoaa. Kuolemamme hetkellä me saamme voitonseppeleen, jos pysymme lujina elämän koettelemuksissa. Näin on Jumala säätänyt.

Päätän tämän kierroksen Pyhän Hengen sanoihin: Gal. 5:1 ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. ” Tätä vapautta on se, että Kristuksen vanhurskaus on tullut meidän vanhurskaudeksemme ja se vanhurskaus on täydellistä. Meidän ei tarvitse lain pakottaman tehdä hyvitystöitä, toimittaa messu-uhria, eikä pelätä kiirastulta. Eläköön siis evankeliumi ja apostolien evankelinen usko!

fineca: Puheenvuoro 5.

On aika päättää tämänkertainen väittelymme aiheesta ”Onko vanhurskauttaminen pyhittymisen kanssa identtinen prosessi?” Haluaisin kiittää sinua, arvoisa ystäväni Willeh hyvästä ja antoisasta väittelystä. Kaikkia tähän asti päässeitä lukijoita haluan onnitella pitkäjänteisyydestä. Palatkaamme kuitenkin vielä hetkeksi aiheeseemme.

Trenton ekumeeninen kirkolliskokous on esittänyt ”kaikille kristityille vanhurskauttamista koskevan toden ja terveen opin” ja tehnyt sen ”kaikkivaltiaan Jumalan ylistykseksi ja kunniaksi, kirkon rauhaksi ja sielujen pelastukseksi”, ja tätä oppia olen tässä väittelyssä puolustanut ja Raamatulla perustellut. Tämän opin mukaan 1) vanhurskauttaminen on myös pyhittämistä ja 2) vanhurskaudessa voi ja täytyy kasvaa.

Olemme Willeh:n kanssa samaa mieltä siitä, että pyhittyminen on uskovalle toisaalta menneen ajan totaalinen tapahtuma, toisaalta jatkuva prosessi. Olemme tässä väittelyssä tulleet myös yksimielisiksi siitä, että vanhurskauttaminen kasteessamme on myös pyhittämistä sanan ensimmäisessä (menneen ajan totaalisessa) merkityksessä (Tit. 3:5-7).

Jostain syystä Willeh kiistää kuitenkin sen, että myös vanhurskauttamisella on toinen prosessimainen ulottuvuus kuten pyhittämisellä, vaikka olemme nähneet Raamatun puhuvan vanhurskauttamisesta muussakin mielessä kuin pelkkänä menneisyydessä täytettynä totaalisena tapahtumana (esim. Hepr. 12:11, Luuk. 1:6, Jaak. 2:21-24, 1. Joh. 3:7 – ks. myös 1. Kor. 4:4–5, Gal. 5:15).

Olemme todenneet vanhurskauden olevan Jumalan lapseutta ja nähneet, että Raamatussa Jumalan lapsiltakin vaaditaan rakkauden ja pyhyyden tekoja Jumalan lapsena kasvamiseksi ja pysymiseksi sekä lopulliseen Jumalan lapseuteen pääsemiseksi (Matt. 5:44–48, Ef. 4:11–16, Room. 8:13–23).

Olemme nähneet, kuinka Abraham tuli vanhurskaaksi teoista, kun hän meni uhraamaan Iisakkia alttarille (Jaak. 2:21), vaikka hänet oli jo vanhurskautettu (1. Moos. 15:6) ja oppineet, että vanhurskauden tilassa tehdyt teot vanhurskauttavat vanhurskaan edelleen (Jaak. 2:24, vrt. Ilm. 22:11 DRV). Mitä Willeh on tähän sanonut?

Olen päästäni pyörällä kaiken sen kiertelyn ja kaartelun jälkeen, joka Jaak. 2:n tulkitsemiseksi luterilaisittain on esitetty. Willeh olisi valmis lukemaan Jaakobin kirjettä, mutta mitään mielekästä ja tekstille uskollista merkitystä jakeille 2:21 ja 2:24 hän ei ole antanut.

Willeh on puhunut synnintunnosta ja demonien uskosta ja paatuneista teoista, muttei hän ole selittänyt Jaakobin selvien sanojen selvää merkitystä, luultavasti siksi, etteivät ne vain sovi luterilaisuuteen. Jaakobin mukaan Abraham “tuli vanhurskaaksi teoista” - Willeh:n mukaan Jumala vain huomasi hänen tosiaan olevan uskosta vanhurskas.

Entäpä miten on muiden esitettyjen vastausten ja väitteiden laita? Willeh on valitettavasti käyttänyt huomattavan osan energiastaan kaataakseen kumoon olkinuken – monet argumentit osuivat vain karikatyyriin katolisesta uskosta mutta huitaisivat ohi Trenton opetuksesta.

On vain pelastettuja ja ei-pelastettuja, vanhurskaita ja ei-vanhurskaita, Jumalan perillisiä ja Jumalasta osattomia. Oikein. Vanhurskauttaminen on oikeustoimi, kyllä, mutta se tekee meistä oikeasti Jumalan lapsia, oikeasti vanhurskaita (1. Joh. 3:1), ja tätä uutta sydäntä (vrt. Hes. 36:26) meidän on kasvatettava rakastamaan yhä enemmän.

Willeh on vedonnut Paavalin tapaan kutsua kristittyjä pyhiksi sekä kiirastuliopin väitettyyn epäraamatullisuuteen. Ensimmäinen näistä argumenteista tekee jättiläismäisiä teologisia olettamuksia, joita ei voi lukea itse tekstistä, kun taas toinen näistä liittyy vain epäsuorasti aiheeseen, minkä vuoksi olen pidättäytynyt yksityiskohtaisemmasta ”Onko kiirastuli raamatullinen” – väittelystä.

Pikemminkin asia on niin, että kiirastuli on meidän molempien mielestä johdonmukainen seuraus siitä, että vanhurskauttaminen on prosessi, joten todistamalla jälkimmäisen vahvistamme edellisen, ja jälkimmäinenhän on ollut koko väittelymme aihe. On turhaa kääntää väittely tässä päälaelleen.

Mutta kysykäämme itseltämme: ”Mitä raamatullisia perusteluita Willeh on esittänyt sen puolesta, että vanhurskauttaminen on pelkästään totaalinen kertakaikkinen oikeusopillinen akti eikä mitään muuta?”

Viime puheenvuorossa kuulimme retoriikkaa siitä, että katolilaisille Kristuksen risti ei riitä ja että Raamattu aiheuttaa ongelmia katoliselle tulkinnalle. Willeh ei kuitenkaan osoittanut yhtään kohtaa, jossa Raamattu opettaisi hänen edustamaansa teesiä - ainoassa tarjotussa kohdassa (Room. 5:18–19) näimme nimenomaan luterilaisen raamatunselityksen joutuvan vääntelemään tekstin aitoja sanoja.

Mitä Kristuksen työhön tulee, tekevätkö luterilaiset sen riittämättömäksi sillä, että heidän pitää itse uskoa Jeesukseen? Eikä historiallinen tieto riitä, tarvitaan luottamuskin. Niin ja synnintunnustus, ja parannuksesta nousevat teot, jotta usko ei olisi demonien uskoa. Vielä tarvitaan sakramentit ja sananjulistus sekä oikea oppi ainakin Jumalan kolmiyhteydestä ja pelastuksesta! Jumalanpilkkaa?

Ei, kyse on vain siitä, miten Kristuksen työ sovelletaan meihin. Luterilainen sanoisi Paavalin tavoin, että usko on Jumalan lahja (Ef. 2:8) eikä ansiomme, ja katolilainen sanoisi Paavalin kanssa, että Jumala vaikuttaa sekä tahtomisemme että tekemisemme (Fil. 2:13), kun peläten ja vavisten teemme työtä pelastuaksemme (Fil 2:12). Pelastuksessa kaikki on Jumalan lahjaa.

Tulemmeko siis vanhurskaiksi lain teoista? Emme, tulemme vanhurskaiksi uskosta, toivosta ja rakkaudesta, jotka Jumala vuodattaa sydämeemme (Room. 5:1-5). Pitääkö meidän lain pakottamana uhrata messu-uhria ja pelätä kiirastulta ja tehdä hyvitystekoja? Ei, vaan ”Kristuksen rakkaus pakottaa meitä” (2. Kor. 5:14) pyrkimään pyhitykseen pelastuaksemme (Hepr. 12:14), noudattamaan hänen käskyjään (Joh. 14:15), tekemään tekoja, joissa parannuksemme näkyy (Ap.t. 26:20) ja viettämään hänen kuolemansa muistoa (1. Kor. 11:25–26).

Haluaisin päättää loppupuheenvuoroni Herramme Jeesuksen Kristuksen, ”vanhurskauden auringon” (Mal. 4:2) opetukseen: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.” (Matt. 5:6) Jatkaakseni Willeh:n kielileikkiä, jos Jeesus olisi ollut luterilainen, hän olisi julistanut autuaaksi kaikki ne, joilla on yksin uskon kautta Kristuksen vieras vanhurskaus päällään. Jos näin olisi, meillä ei olisi enää mitään janottavaa.

Jeesus kehottaa seuraajiaan janoamaan vanhurskautta ja täten myös tekemään sitä, olemaan hengessä köyhiä (Matt. 5:1), lempeitä/kärsivällisiä (Matt. 5:5), armahtavaisia (Matt. 5:7) ja puhdassydämisiä (Matt. 5:8). Luottamus fiktiiviseen vieraaseen ja täydelliseen vanhurskauteen ei luterilaisen yllätykseksi autakaan, kun Jumala tuomiollaan tutkii sydämet (Ilm. 2:23) ja vaatii jokaisen uskovankin tilille teoistaan (Room. 14:10–12). Turvatkaamme siis Herraan ja rukoilkaamme: ”Palauta meidät, Herra, tykösi, niin me palajamme.” (Val. 5:21)

Willeh: Puheenvuoro 5.

Tahdon ensimmäiseksi kiittää finecaa kohteliaasta ja argumentatiivisesti mielekkäästä väittelystä.

Aloitin väittelyn kolmella teesillä:
1.Vanhurskaus oikeusopillinen termi. Ihminen joko tuomitaan syylliseksi tai vanhurskaaksi Jumalan tuomioistuimen edessä. Ei ole mahdollista, että vanhurskaus Jumalan edessä olisi osittaista.
2.On vain pyhiä, pelastettuja, lunastettuja, valittuja, Kristuksesta osallisia ja vanhurskaita ja toisaalta vain kirottuja, tuomion alaisia ja vanhurskaudesta osattomia. Ei ole kolmatta ryhmää, osittain vanhurskaita. Syy tähän on, että meidän päällemme luetaan Kristuksen vanhurskaus, joka on täydellinen.
3.Jos on olemassa täysin pelastettujen ja täysin kadotettujen lisäksi osittain pelastettuja ihmisiä, on olemassa jokin paikka tuonelan ja taivaan lisäksi. Raamattu puhuu kuitenkin ainoastaan taivaan iloista ja helvetin kauhuista.

Näiden teesien lisäksi olemme väitelleet siitä, vaatiiko anteeksianto hyvitystöitä. Jos vanhurskautus on prosessuaalista, on hyvitystekojen kuuluttava siihen. Jos sen sijaan Raamattu opettaa, että anteeksianto on täydellinen, eikä hyvitysöitä vaadita, on vanhurskauttamisen oltava kertakaikkista. Näitä teesejä olen puolustanut ja vastustanut hyvitystöitä vanhurskautuksen edellytyksenä. Fineca ei ole kyennyt kiistämään teesejäni Raamatun todistukseen vetoamalla.

Fineca kirjoittaa: ”kiirastuli on meidän molempien mielestä johdonmukainen seuraus siitä, että vanhurskauttaminen on prosessi, joten todistamalla jälkimmäisen vahvistamme edellisen, ja jälkimmäinenhän on ollut koko väittelymme aihe. On turhaa kääntää väittely tässä päälaelleen.” Kuitenkin nämä kaksi asiaa, prosessuaalinen vanhurskauttaminen ja kiirastuli ovat elimellisessä yhteydessä keskenään – jos ei ole toista, ei ole toista. Siksi väittely kiirastulesta on ollut relevanttia ja siksi otinkin sen yhdeksi teeseistäni – ja tämän oletuksen mukaisesti fineca myös väitteli loppupuheenvuoroon asti.

Finecan kantava vastateesi, johon hän on vedonnut kerta toisensa jälkeen ja johon hän vetoaa myös loppupuheenvuorossaan on Jaakobin sana: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24). Hän on ponnekkaasti vastustanut antinomistista protestantismia, käsitystä jonka mukaan uskova voisi vaeltaa synnissä ja saastassa tämän lainkaan vaikuttamatta hänen autuuteensa. Väittelyn aikana totesimme, ettei meillä ole erimielisyyttä tästä asiasta: kristityn vaellukseen kuuluvat pyhitys ja hyvät teot. Koska antinomismi on niin tavanomaista suomalaisessa luterilaisuudessa, on hyvä, että fineca siteeraa, mitä Raamattu opettaa hyvistä teoista. Nyt kuitenkin fineca yrittää väistää väittelymme varsinaisen aiheen - onko vanhurskauttaminen prosessuaalista vai ei – siirtämällä huomion kysymykseen siitä tarvitaanko vanhurskauteen sekä usko, että teot. Tähän kysymykseen hän pyrkii vastaamaan Raamatun jakeilla, jotka hän loppupuheenvuorossaan luettelee – ongelmallista on, että yksikään niistä ei puhu vanhurskautusprosessista. Raamatun yksimielinen todistus on, että vaikka teot kuuluvat kristityn elämään ne eivät voi tuoda mitään lisää siihen vanhurskauteen, jonka kautta me pelastumme, ja jonka perusta on Kristus. Fineca parodisoi: jos Jeesus olisi luterilainen, hän ei julistaisi autuaiksi vanhurskautta janoavia. Finecan parodia ei osu maaliin, joko siksi, ettei hän ymmärrä Jeesuksen vanhurskautta janoavilla tarkoittavan juuri uskovia, tai sitten hän luulee kumoavansa luterilaisen opetuksen elävästä uskosta kumoamalla antinomistisen valheen. Juuri evankelisessa uskossa on vanhurskauden jano suurin, sillä me uskomme, että oma vanhurskautemme on aina kuin tahrainen riepu Jumalan edessä (Jes 64:6) ja siksi hurskaimmankin luterilaisen on kuolemaansa asti tunnustettava syntisyytensä ja janottava Jumalan vanhurskautta. Me emme usko, että ihminen voisi saavuttaa elämänsä aikana mitään muuta pyhyyttä, kuin pyhyyttä ensimmäisessä merkityksessä – kasteessa saatua pyhyyttä Kristuksessa. Pyhityskin on pyhissä teoissa kasvamista - ei pyhäksi tulemista.

Riippumatta siitä, miten tulkitsemme Jaakobia, emme kykene asettamaan hänen suuhunsa ajatusta, jonka mukaan vanhurskautus olisi prosessi. Fineca itse kirjoittaa: ”Jaakobin opetus laista ja armosta ei vastusta vanhurskauttamisprosessia”. Hän ei kuitenkaan pysty sanomaan kohtaa, jossa Jaakob sitä puolustaisi. Jaakob ainoastaan ”tarjoaa sille opillisen edellytyksen.” Tällaisten ”opillisten edellytysten” pohjalle rakentuu koko roomalaiskatolinen oppi vanhurskautuksesta prosessina. Koska asia on niin keskeinen, luulisi Raamattu puhuvan siitä selvästi, ettei koko oppia tarvitsi rakentaa oletusten ja edellytysten varaan.

Jakeen Jaak. 2:24 tulkinnasta on sanottava vielä se, ettei meillä ole suurta erimielisyyttä sen tulkinnasta – myöntäähän finecakin, että kastettu lapsi on täydellisen vanhurskas kasteensa perusteella – ennen kuin hän on voinut edes tehdä mitään tekoja.

Fineca kirjoittaa loppupuheenvuorossaan aivan oikein: ”Mitä Kristuksen työhön tulee, tekevätkö luterilaiset sen riittämättömäksi sillä, että heidän pitää itse uskoa Jeesukseen? (…) Ei, kyse on vain siitä, miten Kristuksen työ sovelletaan meihin.” Luterilainen vankka vakaumus on, että Jumala ei sovella Kristuksen työtä meihin osittain. Joko se sovelletaan tai sitä ei sovelleta. Joka ei jaksa kilvoitella loppuun asti joutuu kadotukseen – ei kiirastuleen. Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)

Kun sovimme loppukaneetin luonteesta toisessa keskustelussa fineca kirjoitti: ”eikä viittaus muutamiin hajanaisiin ennen mainitsemattomiin raamatunkohtiin ole kiellettyä eikä myöskään vastaus aiempiin vielä vastaamattomiin argumentteihin.” Otan siis nyt vapauden vastata vielä yhteen finecan argumenttiin, johon olen jättänyt epähuomiossa vastaamatta. Fineca kirjoittaa: ”Reformaation perinteeseen on kuulunut tulkita Paavalin vanhurskauttamisoppi roomalaisen oikeussalin kontekstissa, mutta itse asiassa Paavali ei koskaan käytä protestanttisuudessa niin tuttua vertausta oikeussalista ja tuomarista kuvaillessaan vanhurskauttamista.” Paavali kirjoittaa: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala — mutta hän julistaa vanhurskaaksi!” (Room. 8:33)

Nyt vielä toistan sen Raamatun todistuksen, joilla olen puolustanut evankelista uskoa tässä väittelyssä, sekä pari jaetta, jotka eivät ole tulleet aiemmin suoraan esille. Koska väittelyssä on jo riittävästi tullut esiin tuomion todellisuus kaikille niille, jotka eivät täydellisesti ole kiinni Kristuksen vanhurskaudessa on nyt aiheellista lopettaa väittely evankeliumin vapauttaviin sanoihin. Kasteessa saimme vanhurskautuksen ja pyhyyden ja uskolla saamme sen omistaa. Juuri näin olemme täydellisesti kiinni Kristuksen vanhurskaudessa. ”te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” (1.Kor 6:11) Tämä on Jumalan sana.

Matt. 18:23-27 ”Sentähden taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka vaati palvelijoiltansa tiliä. Ja kun hän rupesi tilintekoon, tuotiin hänen eteensä eräs, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta leiviskää. Mutta kun tällä ei ollut, millä maksaa, niin hänen herransa määräsi myytäväksi hänet ja hänen vaimonsa ja lapsensa ja kaikki, mitä hänellä oli, ja velan maksettavaksi. Silloin palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä sanoen: ‘Ole pitkämielinen minua kohtaan, niin minä maksan sinulle kaikki’. Niin herran kävi sääliksi sitä palvelijaa, ja hän päästi hänet ja antoi hänelle velan anteeksi.”
Luuk. 15:21-22 ”Mutta poika sanoi hänelle: ‘Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan’. Silloin isä sanoi palvelijoilleen: ‘Tuokaa pian parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, ja pankaa sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa;”
Room. 3:24 ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,
Room. 5:1 ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta”
Room. 5:15 sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi.
Room. 5:16 tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi, mutta armolahja tulee monesta rikkomuksesta vanhurskauttamiseksi.
Room. 5:17 Ja jos yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta, niin paljoa enemmän ne, jotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä hallitsemaan yhden, Jeesuksen Kristuksen, kautta. -
Room. 5:18 Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi;
Room. 5:19 sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi.
Room. 8:1 ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. ”
1.Kor 1:30 Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi,
1.Kor 6:11 ”te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.”
Gal. 5:1 ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”
Ef. 2:13-14 ”Te olitte kuolleita rikkomustenne ja ympärileikkaamattomuutenne vuoksi, mutta Jumala teki teidät eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa. Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin.”
Fil. 4:21 Tervehdys jokaiselle pyhälle Kristuksessa Jeesuksessa.
Tit. 3:5-7 [Jumala pelasti] meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan.
Jaak. 1:12 ”Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän”
Ilm. 2:10 ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.”

Ovella olevan Vapahtajamme syntymäjuhlan kunniaksi siteeraan vielä Jesajan ennustusta. Rauhanruhtinas saapuu, hän on särkee synnin vallan ja tuo meille täydellisen anteeksiannon ja hohtavan valonsa synnin pimeyteen.
Jes 9:1-6 Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. Sinä lisäät kansan, annat sille suuren ilon; he iloitsevat sinun edessäsi, niinkuin elonaikana iloitaan, niinkuin saaliinjaossa riemuitaan.Heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän käskijänsä sauvan sinä särjet niinkuin Midianin päivänä; ja kaikki taistelun pauhussa tallatut sotakengät ja verellä tahratut vaipat poltetaan ja tulella kulutetaan. Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. Herraus on oleva suuri ja rauha loppumaton Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnallansa; se perustetaan ja vahvistetaan tuomiolla ja vanhurskaudella nyt ja iankaikkisesti.