Hyviä uutisia

Ignatius Antiokialainen (t. Ignatios Antiokeialainen) on seuraavana vuorossa, kun tutkimme varhaisimpien kristittyjen uskoa. Viimeksi käsittelimme Klemens Roomalaista, joka oli Pietarin kolmas seuraaja Rooman piispanistuimella. Tällä kertaa tutustumme toiseen Pietarin seuraajaan, mutta ei Rooman vaan Antiokian piispanistuimella.

Eusebiuksen kirkkohistoriassa on kokonainen luku omistettuna Ignatiukselle ja hänen teoksilleen (Kirkkohistoria 3:36). Ignatius oli piispana n. vuosien 70 ja 110 välillä. Hänet lähetettiin Roomaan kohti marttyyrikuolemaa, ja matkalla Syyriasta Italiaan hän kirjoitti kirjeitä seurakunnille vahvistaakseen heitä apostolisessa uskossa. Ignatius tunsi apostoli Johanneksen opetuslapsen Polykarpos Smyrnalaisen ja oli itse Johanneksen aikalainen, joidenkin lähteiden mukaan jopa opetuslapsi.

Paavi Benedictus XVI sanoi keskiviikkoaudienssissaan 15.3.2007, että Ignatiuksen kirjeet “ovat säilyneet meille ensimmäisen vuosisadan kirkolta arvokkaana aarteena. Näitä tekstejä lukiessa voi tuntea apostolien tunteneen sukupolven uskon raikkauden. Voimme tuntea näissä kirjeissä myös pyhimyksen palavan rakkauden.” Seuraavaksi sukellamme Ignatiuksen opetusten syvyyksiin siteeraamalla suoraan hänen kirjeitään, jotka on luettavissa mm. Suomen teologisen kirjallisuusseuran julkaisusta “Apostoliset isät”.

Jumala ja Jeesus

Ignatiuksen opetuksessa painottuu hyvin vahvasti apostolinen usko Jeesuksen tosi jumaluuteen (ja toisaalta tosi ihmisyyteen): ”Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alaisena, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Ef. 7:2) ”Sillä meidän Jumalamme Jeesus Kristus oli Jumalan pelastussuunnitelman mukaan Marian kohdussa, kun tämä oli raskaana, ja oli Daavidin siementä ja samalla Pyhästä Hengestä. Hän syntyi ja hänet kastettiin, jotta hän kärsimyksensä kautta puhdistaisi veden.” (Ef. 18:2) ”Sallikaa minun olla Jumalani kärsimyksen seuraaja.” (Trall. 6:3)

Ignatius kirjoitti kuitenkin selvästi, että on olemassa vain yksi ainoa Jumala. ”Profeetatkin, jotka olivat Jumalan miehiä jos ketkä, ovat eläneet Kristuksen Jeesuksen mukaan… Olihan heissä hänen armonsa henki, jotta he kykenisivät saamaan tottelemattomat täysin vakuuttuneiksi siitä, että on olemassa yksi ainoa Jumala, hän joka on ilmoittanut itsensä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on hänen hiljaisuudesta lähtenyt sanansa” (Magn. 8:2)

Ignatiuksella olisi ollut sanansa sanottavana sekä mormoneille että Jehovan todistajille, jotka väittävät alkuperäisen kristillisyyden olleen heidän uskonsa mukaista. Jehovan todistajat uskovat Jeesuksen nousseen kuolleista henkiolentona ilman ihmisruumista. Ignatius puolestaan kirjoitti: ”Minä nimittäin uskon, että hän ylösnousemuksensa jälkeenkin on ruumiillinen olento.” (Smyr. 3:1)

Mormonit uskovat Jeesuksen olleen Jumalan Poika kirjaimellisesti (Isä Jumala synnytti Jeesuksen henkilapsekseen taivaallisen vaimonsa kanssa) ja ainosyntyinen Poika lihassa (Isä Jumalan ja Marian yhtymisen seurauksena niin, ettei Mariasta enää tulisi rehellisesti puhua neitsyenä): ”Jumalan Poika Jumalan tahdosta ja voimasta, todella syntynyt neitsyestä, todella kärsi…puuhun naulittuna lihassa meidän puolestamme…” (Smyr. 1:2)

Kirkon hierarkia

Ignatiuksen kirjoituksissa painottuu äärimmäisen vahvasti katolinen virkakäsitys. Itse asiassa Ignatius oli ensimmäinen, jonka tiedetään kutsuneen kirkkoa katoliseksi kirkoksi: ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” (Smyr. 8:2) Ignatius viittasi myös Rooman kirkon primaattiin muutamaan otteeseen: ”Teidän seurakuntanne on myös johtavassa asemassa roomalaisten alueella arvokkaana Jumalan silmissä, kunnianarvoisena, autuaaksi ylistettävänä, kiitoksen ansaitsevana, menestyksen arvoisena, pyhyyden arvoisena ja rakkaudessa johtavana…” (Room. esipuhe)

Ignatiuksen opetus piispan asemasta ja merkityksestä on erityisen huomattava. Piispa on Jumalan edustaja ja ykseyden takaaja. Samoin presbyteerit (papit) ja diakonit ovat olennainen osa kirkon hierarkiaa: ”Samaten kaikkien tulee osoittaa kunnioitusta diakoneille niin kuin Jeesukselle Kristukselle, samoin piispalle, joka on kuva Isästä, ja presbyteereille, jotka muodostavat ikään kuin Jumalan neuvoston ja apostolien liiton. Ilman näitä ei voida puhua kirkosta.” (Trall. 3:1)

”Näin ollen teidän sopii juosta yksimielisinä piispanne kanssa niin kuin teettekin. Ovathan kunnianarvoiset, Jumalan arvon mukaiset presbyteerinnekin liitettyinä piispaan kuin kielet kitaraan.” (Ef. 4:1) ”Se joka on alttarin piirissä, on puhdas, mutta se joka on alttarin ulkopuolella, ei ole puhdas. Tämä tarkoittaa, että se joka ilman piispaa ja presbyteerejä ja diakoneja jotakin panee toimeen, ei ole omassatunnossaan puhdas.” (Trall. 7:2)

”Niin kuin Herrakaan ei tehnyt mitään ilman Isää, jonka kanssa hän on yhtä, toimipa hän itse tai apostolien välityksellä, samoin älkää tekään tehkö mitään ilman piispaa ja presbyteerejä.” (Magn. 7:1) ”Minä huusin teidän keskellänne ja puhuin kovalla äänellä, Jumalan äänellä: Pitäytykää piispaan, presbyteereihin ja diakoneihin!” (Fil. 7:1)

”Älkää tehkö mitään ilman piispaa, säilyttäkää ruumiinne Jumalan temppelinä, rakastakaa yhteyttä, välttäkää hajaannusta, olkaa Jeesuksen Kristuksen seuraajia niin kuin hänkin on Isänsä seuraaja.” (Fil. 7:2) ”Se joka kunnioittaa piispaa, nauttii kunnioitusta Jumalan puolelta. Se joka panee jotain toimeen piispalta salassa, osoittaa palveluksensa Perkeleelle.” (Smyr. 9:1)

Koska synti ei vahingoita pelkästään suhdetta Jumalaan vaan myös kirkkoa, Ignatius liittää katumukseen myös paluun kirkon yhteyteen. Ignatius ei kehota yksinkertaisesti henkilökohtaiseen synnintunnustukseen, vaan vaatii paluuta piispan yhteyteen syntien anteeksisaamiseksi. Tämä vastaa täysin katolista parannuksen sakramentin teologiaa: ”Mutta kaikille, jotka muuttavat mielensä, Herra antaa anteeksi, jos he kääntyvät palaten Jumalan yhteyteen ja piispan neuvoston turviin.” (Fil. 8:1)

Eukaristia

Ignatius painottaa myös jatkuvasti eukaristian tärkeyttä ja merkitystä kristityille. Kristuksen ruumiin sakramentti löytää tietysti paikkansa kirkon ykseyden ja hierarkian teologiasta. Eukaristiaa ei voi viettää kuka tahansa, vaan ainoastaan piispa tai henkilö, jonka piispa on tehtävään nimittänyt (tästähän pappeudessa on kyse): ”Sellaista eukaristiaa pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan tai hänen valtuuttamansa henkilön toimesta.” (Smyr. 8:1)

Ignatiuksen opetus valaisee sitä, miksi kirkko ei modernistien vaatimuksista huolimatta voi suostua interkommuunioon ei-katolisten yhteisöjen kanssa. ”Pyrkikää siihen, että teillä olisi käytössä yksi ainoa eukaristia. Onhan Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis yksi ainoa, samoin malja yksi ainoa yhdistymiseksi hänen vereensä, ja alttari on yksi ainoa…” (Fil. 4:1) On syytä huomata, että Ignatius käyttää sanaa “alttari”, mikä viittaa ensimmäisten kristittyjen eukaristisen liturgian uhriluonteeseen.

Ignatius jatkaa opettamalla, ettei eukaristia ole pelkkä muistoateria vaan armon ja pelastuksen väline, ikuisen elämän sakramentti: ”murratte yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa” (Ef. 20:2)

Ignatius ymmärsi ehtoollisleivän olevan sama Kristuksen ruumis, joka kärsi puolestamme ristinpuulla ja nousi taivaan kirkkauteen: ”Huomatkaa, kuinka räikeästi Jumalan tahtoa vastaan ovat ne, joilla on vieras oppi osaksemme tulleesta Jeesuksen Kristuksen armosta… He pysyttelevät poissa eukaristiasta ja rukouksesta, koska eivät tunnusta, että eukaristia on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen liha, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt.” (Smyr. 6:2–7:1)

Ignatiuksen opetuksessa on myös nähtävissä alkukantainen sunnuntaivelvollisuus: ”Jos joku ei ole alttarin piirissä, hän jää osattomaksi Jumalan leivästä. Jos nyt yhden ja hänen lisäkseen toisen ihmisen rukous saa aikaan näin paljon, kuinka paljon enemmän piispan ja koko seurakunnan rukous? Se, joka ei tule koolle, osoittaa jo sillä ylpeyttä ja on tuominnut itsensä.” (Ef. 5:2–3)

Ignatius tosiaan uskoi sunnuntain eikä sapatin olevan kristittyjen pyhäpäivä, mikä käy selvästi ilmi seuraavista sanoista: ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen, tuota, jona meidän elämämme koitti hänen kauttaan ja hänen kuolemansa kautta… Ei käy päinsä mainita Jeesusta Kristusta ja elää juutalaisuuden mukaan.” (Magn. 9:1, 10:3)

Ignatiuksen seuraavasta kehotuksesta saamme taas uuden ikkunan ensimmäisten kristittyjen jumalanpalveluselämään. Jotkut seurakunnat nykyään pitävät kaikenlaisia karismaattisia tai muita uskonnollisia kokouksia tiheään tahtiin, mutta viettävät ehtoollista suhteellisen harvoin, jotkut kerran kuussa, toiset neljästi vuodessa, jotkut vain kerran vuodessa. Vahvana vastakohtana tähän on katolinen kirkko, jonka jäsenet kokoontuvat ennen kaikkea eukaristian viettoon, ja eukaristiaa vietetään aina päivittäin.

Entä Ignatiuksen mielipide? ”Pyrkikää mahdollisimman usein kokoontumaan viettääksenne Jumalan eukaristiaa ja ylistääksenne häntä. Kun näet usein tulette koolle, kukistuvat Saatanan vallat ja hänen taholtaan uhkaava turmio raukeaa teidän uskonne yksimielisyyden vaikutuksesta.” (Ef 13:1)

Pelastus ja kadotus

Saatanan valloista saamme vielä lyhyen aasinsillan Ignatiuksen pelastusoppiin. Klemens Roomalaisen tavoin Ignatius ei pidä maan päällä vaeltavien kristittyjen pelastusta lopullisena, vaan apostolinen usko on selvästi se, että pelastuksen voi menettää. Apostolisten isien kirjoituksista ei löydy mitään siihen viittaavaa, että he olisivat uskoneet pelastuksen menettämisen merkitsevän sitä, ettei pelastuksen menettänyt ollut koskaan oikeasti pelastunut. Päinvastoin hän osoittaa varoituksensa “veljille” ja opettaa samalla, että kadotus merkitsee sammumattomaan tuleen joutumista.

”Älkää eksykö, veljeni; huoneen turmelijat eivät tule perimään Jumalan valtakuntaa… joka huonolla opilla turmelee uskon Jumalaan… on tullut saastaiseksi ja hän on joutuva sammumattomaan tuleen, samoin se joka häntä kuulee.” (Ef 16:1-2) “Älkää siis voidelko itseänne tämän maailman hallitsijan opin pahanhajuisella voiteella, ettei hän johdattaisi vankeuteen, pois elämästä, joka on teidän edessänne.” (Ef. 17:1)

Jatkamme sarjaa ensimmäisten kristittyjen uskosta käsittelemällä Klemens Roomalaisen kirjettä korinttilaisille. Tämä kirje on eri arvioiden mukaan kirjoitettu 80- tai 90- luvulla eli samoihin aikoihin kuin jotkut Uuden testamentin kirjoitukset. Tärkein todistus Klemensistä on säilynyt n. 100 vuotta hänen jälkeensä kirjoittaneen Ireneus Lyonilaisen kirjoituksissa.

Ireneus kirjoitti Pietarin ja Paavalin antaneen piispanviran Roomassa eteenpäin seuraajilleen: “kolmannella sijalla apostolien jälkeen, Klemens valittiin piispanvirkaan”. Ireneus jatkaa: “Hän oli nähnyt siunatut apostolit ja oli heille tuttu… hän kuuli edelleen apostolien saarnan kaiun ja heidän traditionsa oli hänen silmiensä edessä…” (Harhaoppeja vastaan 3:3:3)

Klemensin kirjettä pidettiin varhaiskristillisissä piireissä pyhänä kirjoituksena Paavalin kirjoitusten ohella, mutta lopulta se jäi inspiroidun Uuden testamentin kaanonin ulkopuolelle. Kyseessä on joka tapauksessa varmasti luotettava apostolista kristillistä uskoa kuvaava teksti. 300-luvulla kirkkohistoria Eusebius Kesarealainen kirjoitti: “Yksi oikeaperäiseksi tunnustettu Klemensin kirje on olemassa, suuri ja ihmeteltävä. Hän kirjoitti sen Rooman seurakunnan nimessä Korinton seurakunnalle, missä puolueriitoja silloin oli syntynyt. Tiedämme, että tätä kirjettä on julkisesti luettu useissa seurakunnissa ja vieläkin luetaan.” (Kirkkohistoria 3:16)

Ireneus selitti kirjeen tarkoituksen: “Klemensin aikana, kun korinttilaisten veljien keskuudessa oli noussut melkoisen vakava ristiriita, Rooman kirkko lähetti korinttilaisille hyvin tärkeän kirjeen sovittaakseen heidät rauhassa uudistamaan uskonsa ja ilmoittaakseen tradition, jonka he olivat juuri äskettäin saaneet apostoleilta.” (Harhaoppeja vastaan 3:3:3) Paavi Benediktus XVI sanoi keskiviikkoaudienssissaan 8.3.2007: “Voisimme siis sanoa, että tämä kirje on ensimmäinen Rooman primaatin käytäntöönpano pyhän Pietarin kuoleman jälkeen.”

Rooman primaatti ja piispanvirka

Klemensin kirje on äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä jos Klemens tosiaan oli perinyt apostoleilta piispanvirkansa ja kirjoitti Rooman piispana auktoritatiivisen kirjeen toiselle paikallisseurakunnalle puuttuen näin heidän sisäisiin kiistoihinsa, meillä on todistusaineistoa siitä, että jo aivan ensimmäiset apostolisena aikana eläneet kristityt ymmärsivät Rooman ja Rooman piispan primaatin. Jotkut tutkijat ovat yrittäneet vastata tähän todistusaineistoon ehdottamalla, ettei Klemens ollut Rooman piispa vaan Rooman seurakunnan vanhimpien kirjuri, sillä Rooman seurakunnassa piispanvirkaa ei edes ollut olemassa ennen 160-lukua.

Edellä siteeratut piispainsuksessiolistat varhaisilta kirkkoisiltä sivuutetaan sillä verukkeella, että myöhemmät piispanviran aikaa eläneet kristityt kuten Ireneus ja Eusebius muokkasivat historiaa omaan näkemykseensä sopivaksi - koska he uskoivat piispainsuksessioon, heidän oli saatava asiat näyttämään siltä, että piispainsuksessio oli ollut totta alusta asti.

Tämä teoria kuulostaa epäilyttävältä, sillä se väittää epäsuorasti ensimmäisten kristittyjen (jotka antoivat elämänsä Kristuksen puolesta) olleen valehtelijoita. Voidaan yrittää sanoa, että Ireneus ja muut eivät tarkoittaneet kirjoittaa historiaa siinä mielessä kuin me nykyään, mutta alkuperäisiä kirjoituksia lukiessa näyttää selvältä, että nimenomaan tarkka historiallinen argumentointi oli olennainen osa ensimmäisten kristittyjen apologioita gnostilaisia ja muita harhaoppisia vastaan.

Kaikki varhaiset kristityt näyttävät olleen samaa mieltä siitä, että Klemens oli Rooman piispa ja Pietarin seuraaja, vastakkaiset näkemykset ovat vasta meidän aikamme tutkijoiden keksimiä. Luulisi muinaisesta kirjallisuudesta löytyvän joko rehellisten kristittyjen tai tilannetta hyväkseen käyttävien gnostilaisten vasta-argumentteja valheellisia piispainsuksessioväitteitä vastaan, mutta näistä ei ole jälkiäkään. Klemens myös kirjeessään puhuu nimenomaan siitä, että apostolit nimittivät seuraajikseen piispoja.

Klemensin kirje on joka tapauksessa hyvä osoitus siitä, kuinka monien muiden yleiskristillisten oppien (esim. Kolminaisuus) tavoin paavius oli implisiittisesti läsnä alusta asti ja kuinka se on myöhemmin kehittynyt luonnollisesti ja orgaanisesti eksplisiittiseen muotoonsa. Vaikka Rooman piispan johtoasema ei olisikaan ollut vielä apostolien jälkeen selvä, Rooman kirkolla oli selvästi jonkinlainen primaatti ja valta yli muiden paikalliskirkkojen. Kun myöhemmin ykseys vaati yhden piispan lopullista ja ratkaisevaa auktoriteettia, ymmärrettiin tämän vallan kuuluvan luonnollisesti Rooman piispalle.

Otteita Klemensin sanoista

Klemens aloittaa kirjeen puhumalla Rooman seurakunnan nimissä, mikä puhuu hänen piispanvirkansa arvovallan puolesta (tai sitten siitä, että hän oli seurakunnan kirjuri): ”Jumalan Roomassa muukalaisena asuva seurakunta Jumalan Korintissa muukalaisena asuvalle seurakunnalle…”

Hän jatkaa tavalla, joka saattaa viitata siihen, että Korintin seurakunta oli vedonnut Roomaan ja pyytänyt siltä apua kiistaansa, mikä tietysti puhuisi Rooman primaatin puolesta. Toisaalta Rooman oma-aloitteisuus kertoisi, että Rooma ymmärsi oman primaattinsa: ”Meitä kohdanneiden koettelemusten ja onnettomuuksien tähden me mielestämme liiankin hitaasti nyt kiinnitämme huomiomme teidän keskinäisiin erimielisyyksiinne…” (1:1)

Klemensin tärkeimpiin opetuksiin kuuluvat kohdat apostolisesta suksessiosta. Ne todistavat selvästi, että Kristuksen kirkko jatkui apostolisen suksession kautta vihkimyksen sakramentin välityksellä. Asia liittyy tietysti myös epäsuorasti itse Rooman piispan suksessioon: ”Apostolit saivat Jeesukselta Kristukselta evankeliumin meitä varten, Jeesus Kristus oli Jumalan lähettämä. Jumala siis lähetti Kristuksen ja Kristus apostolit; kumpikin asia on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta. Kun nyt apostolit olivat tehtävänsä saaneet, päässeet täyteen varmuuteen Herran Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta ja vahvistuneet uskossa Jumalan sanaan, he lähtivät liikkeelle Pyhää Henkeä täynnä julistaen evankeliumia siitä, että Jumalan valtakunta oli tulossa. Maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin he julistivat sanomaansa ja asettivat samalla ensi hedelmänsä, heitä Hengessä koeteltuaan, tulevien uskovien piispoiksi ja diakoneiksi.” (42:1–5)

”Myös meidän apostolimme olivat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta selvillä siitä, että piispanvirasta tulisi riitaa. Tästä syystä he saatuaan ennakolta täydellisen tiedon asiasta asettivat virkaan edellä mainitsemamme miehet ja säätivät myöhemmin lisäksi, että jos nämä kuolisivat, toiset, koetellut miehet ottaisivat heidän jälkeensä heidän palvelusvirkansa. Kun nyt nuo tai heidän jälkeensä toiset arvossapidetyt miehet ovat asettuneet virkaan nämä koko seurakunnan yteisellä suostmuksella, ja he ovat moitteettomasti palvelleet Kristuksen laumaa nöyrin mielin… on mielestämme väärin, että heidät pannaan viralta. Syyllistymme hyvin suureen syntiin, jos panemme piispanviralta miehet, jotka moitteettomasti ja pyhästi ovat kantaneet esiin lahjoja.” (44:1–4)

Tässä Klemens vastasi samalla korinttilaisia vaivanneeseen kysymykseen. Kirje puolustaa niitä piispoja, joita jotkut Korintin seurakunnassa yrittivät panna viralta. Mielenkiintoinen huomio on viittaus piispojen esiinkantamiin lahjoihin - monet tutkijat ovat nähneet tässä viittauksen eukaristiseen uhriin, jotkut käännökset ovatkin käyttäneet sanaa “uhri” sanan “lahja” sijasta.

Klemens jatkaa auktoritatiivisella kehotuksella. Hän sanoo Kristuksen puhuvan Korinton seurakunnalle Rooman seurakunnan (tai piispan) kautta ja vaatii tottelevaisuutta annetuille ohjeille: ”Ottakaa vaarin meidän neuvostamme, niin ette joudu katumaan. Sillä Jumala elää ja Herra Jeesus Kristus ja Pyhä Henki elävät… Hänen, Kristuksen, kautta on kunnia Jumalan iankaikkisesta iankaikkiseen! Aamen. Jos nyt kuitenkaan jotkut eivät tottelisi sitä, mitä hän meidän kauttamme on sanonut, tietäkööt että he saattavat itsensä lankeemukseen ja hyvin suureen vaaraan. (58:2–59:1)

Klemens jatkaa samaan sävyyn ja lisää, että Rooma lähettää Korinttiin legaatteja (legaatit ovat paavin auktoriteetilla varustettuja pyhän istuimen edustajia): ”Tuotatte meille suuren ilon ja riemun, jos alistutte siihen, mitä me olemme kirjoittaneet, ja Pyhän Hengen avulla luovutte väärästä keskinäisestä vihastanne sen rauhaa ja yksimielisyyttä tarkoittavan pyynnön mukaisesti, jonka tässä kirjeessämme esitämme. Me lähetämme nyt myös luotettavia ja järkeviä miehiä, jotka nuoruudesta vanhuuteen asti ovat meidän keskuudessamme nuhteettomasti vaeltaneet; he tulevat olemaan todistajia teidän ja meidän välillä. Näin me teemme, jotta tietäisitte meidän entuudestaan ja yhä edelleen huolehtivan vain yhdestä asiasta, nimittäin että te pian saisitte rauhan.” (63:2–4)

Pelastus ja kuolemanjälkeinen elämä

Klemens kirjoitti myös keskeisistä pelastusoppia koskevista asioista. Kirje korinttilaisille on äärimmäisen arvokas avain Uuden testamentin kirkon soteriologian tulkitsemaan. Paavalin ja Trenton tavoin Klemens painottaa uskon ensisijaisuutta vanhurskauttamisessa. Tämä ei kuitenkaan poista tekojen osuutta, sillä heti perään Klemens opettaa katolista ansio-oppia toteamalla, että Jumala palkitsee meidät tekojemme mukaan.

“Emme liioin mekään, jotka hänen tahdostaan olemme kutsutut Kristuksessa Jeesuksessa, tule vanhurskaiksi omassa varassamme emmekä viisautemme ja tymmärryksemme tai hurskautemme tai sydämemme pyhyydessä tekemiemme tekojen kautta, vaan uskon kautta, jonka kautta kaikkivaltias Jumala aikojen alusta asti on kaikki vanhurskauttanut. Hänelle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen! Aamen. Mitä meidän siis on tehtävä, veljet? Pitäisikö meidän lakata hyvää tekemästäja luopua rakkaudesta? Älköön Herra salliko meille suinkaan näin käydä. Päin vastoin pyrkikäämme uupumattomalla innolla kaikkien hyvien tekojen toteuttamiseen. Iloitseehan itse maailman Luoja ja kaiken Valtias teoistansa… Huomatkaamme, että kaikki vanhurskaat ovat kaunistutuneet hyvillä teoilla ja että myös itse Herra kaunistautui hyvillä teoilla, ja sai siitä ilon. Kun meillä siis on tämä esikuva, noudattakaamme vitkastelematta hänen tahtoaan. Pankaamme vanhurskauden teot toimeen koko voimallamme. Kunnon työmies ottaa avoimesti vastaan leivän työstään, mutta kelvoton ja laiska ei rohkene katsoa työnantajaansa silmiin. Me olemme siis velvolliset alttiisti hyvää tekemään, sillä häneltä tulee kaikki. Jo ennakolta hän sanoo meille: Katso Herra, ja hänen palkkansa hänen edessään, jota hän maksaisi jokaiselle hänen työnsä mukaan. Näin hän kehottaa meitä, jotka koko sydämestämme häneen uskomme, ettemme olisi toimettomia emmekä laiskoja mihinkään hyvään tekoon. Meidän kerskauksemme ja luottamuksemme perustukoon häneen. Alistukaamme hänen tahtoonsa.” (32:4-33:2, 33:7-34:5)

Paavalin ja Jaakobin tavoin Klemens käsittelee Aabrahamia ja tiivistää lähes täydellisesti uskon ja tekojen suhteen hänen elämässään: “Aabraham, jota kutsuttiin Jumalan ystäväksi, havaittiin uskovaksi siinä, että hän totteli Jumalan sanoja. Kuuliaisena hän lähti maastansa ja suvustansa ja isänsä kodista.” (10:1-2)

Klemens ei uskonut pelastusvarmuuteen siinä mielessä, etteivätkö uskovat voisi menettää pelastustaan:”Pitäkää huoli, rakkaat veljet, etteivät hänen monet hyvät tekonsa koituisi tuomioksi meille, jos emme vaella hänen arvonsa mukaisesti ja yksimielisinä tee sitä mikä on hyvää ja otollista hänen edessään.” (21:1) Klemens ei myöskään uskonut Kristuksen kuolleen vain valittujen puolesta niin, että hän poisti heiltä ikuisen rangaistuksen, vaan että hänen kuolemansa voitti kaikille armon, jonka avulla he voivat pelastua: “Kiinnittäkäämme katseemme Kristuksen vereen ja tietäkäämme, kuinka kallisarvoinen se on hänen Isänsä silmissä, sillä meidän pelastuksemme tähden vuodatettuna se on tuottanut koko maailmalle kääntymyksen armon.” (7:4)

Klemens kirjoitti myös kunnioittavasti uuden liiton pyhimyksistä, joiden hän uskoi olevan jo taivaassa eikä tiedottomassa kuoleman tilassa. Hän kehotti meitä seuraamaan pyhien jalanjäljissä: “Siirtykäämme nyt kilvoittelijoihin, jotka ovat eläneet aivan lähellä meitä, ja ottakaamme puheeksi oman sukupolvemme jalot esikuvat. Veljesvihan ja kateuden tähden nuo kaikkein suurimmat ja vanhurskaimmat pylväät saivat vainoa osakseen ja joutuivat kamppailemaan kuolemaan asti. Ottakaamme tarkasteltavaksemme sankarilliset apostolit. Pietari joutui väärämielisen veljesvihan tähden kärsimään tuskia… ja näin todistuksen annettuaan hän astui siihen kunnian paikkaan, joka hänelle kuului. Veljesvihan ja riidan tähden Paavali saavutti kestävyydellään voittopalkinnon… kun hän sitten… oli tullut lännen rajoille ja oli antanut todistuksen hallitsijoiden edessä, hän erkani tästä maailmasta ja tuli otetuksi pyhään paikkaansa kestävyyden suurimpana esikuvana.” (5)

Kirkon hierarkia

Klemens vertasi uuden liiton papistoa vanhan liiton papistoon ja käytti ensimmäisenä sanaa “maallikko” eli kansaan kuuluva. Protestanttinen ajatus siitä, ettei kirkossa kuulu olla erikseen papistoa ja maallikoita, on tässä valossa heikoilla: “Kun nyt tämä kaikki on meille täysin selvää ja olemme saaneet luoda silmäyksen jumalallisen tiedon syvyyksiin, olemme velvolliset järjestäen tekemään kaiken, mitä Valtias on käskenyt toimeenpanemaan määräaikoina. Uhrit ja palvelukset hän on käskenyt suorittaa, eikä miten sattuu tai epäjärjestyksessä, vaan määräaikoina ja -hetkinä. Ylipapille on näet uskottu omat uhripalveluksensa, papeille määrätty oma paikkansa ja leeviläisten huolena on heidän omat palvelustehtävänsä. Maallikkoa velvoittavat maallikoita koskevat määräykset.” (40:1-2,5)

“Jokainen meistä, rakkaat veljet, pyrkiköön olemaan Jumalalle mieliksi omassa asemassaan säilyttäen hyvän omantunnon ja ylittämättä hänelle annettua palvelustehtävää rajaavaa ohjetta, arvokkaasti esiintyen. Eihän, rakkaat veljet, missä hyvänsä uhrata jokapäiväisiä lupaus, synti- tai vikauhreja, vaan yksin Jerusalemissa. Mutta sielläkään niitä ei uhrata joka paikassa, vaan temppelin edessä alttarilla sen jälkeen kun ylipappi ja edellä mainitut palvelustehävien suorittajat ovat tutkineet, ettei aiotussa uhrissa ole vikoja. Ne nimittäin, jotka tekevät jotakin, mikä on toisin kuin hänen tahtonsa määrää, ansaitsevat kuoleman. Katsokaa, veljet: mitä suuremman tiedon avoisiksi meidät on katsottu, sitä suurempi vaara meitä uhkaa.” (41:1-4)

Klemens muistutti ykseyden välttämättömyydestä ja presbyteerien kunnioittamisen tärkeydestä: “Sanokoon: Jos minä olen kapinan, riidan ja hajaannuksen aiheena, niin minä lähden. Minä poistun sinne, mine te tahdotte, ja teen niin kuin enemmistö käskee, kunhan vain Kristuksen lauma saa säilyttää rauhan virkaansa asetettujen vanhimpiensa kanssa.” (54:2)

“Mutta te, kapinan alkuunpanijat, olkaa kuuliaiset presbyteereille, notkistakaa sydämenne polvet ja antakaa kurittaa isenne mielenmuutokseen. Oppikaa alistumaan ja luopukaa kielenne kerskailevasta ja julkeasta ylimielisyydestä. Parempi on nimittäin teille, että teidät Kristuksen laumasa todetaan vähäisiksi, mutta joukkoon kuuluviksi, sen sijaan että näyttäisitte ylen suurilta, mutta joutuisitte sen toivon ulkopuolelle, joka sillä on.” (57:1-2)

“Eikö meillä ole yksi Jumala ja yksi Kristus ja yksi armon Henki, joka on meille vuodatettu, samoin yksi kutsumus Kristuksessa? Miksi siis revimme hajalle Kristuksen jäsenet ja olemme kapinassa omaa ruumistamme vastaan, vieläpä olemme siinä määrin järjiltämme, että olemme unotaneet olevamme toistemme jäseniä? Muistakaa Herramme Jeesuksen sanoja.” (46:6-7)

“Rakkaudessa ei ole hajaannusta, rakkaus ei kapinoi, rakkaus menettelee kaikessa yksimielisesti. Rakkaudessa kaikki Jumalan valitut ovat saavuttaneet täydellisyyden, eikä mikään ole ilman rakkautta Jumalalle otollista.” (49:5) Klemens painottaa Paavalin tavoin selvästikin rakkauden tärkeyttä. Seuraavassa Klemens opettaa autuutemme riippuvan käskyjen noudattamisesta ja sanoo, että voimme saada syntimme anteeksi rakkauden kautta, mikä kuulostaa jälleen kovin katoliselta: “Autuaita olemme, rakkaat veljet, jos rakkauden yksimielisyydessä toteutamme Herran käskyt, jotta meille rakkauden kautta annettaisiin synnit anteeksi.” (50:5) Syntiemme anteeksianto ei siis ole itsestäänselvyys ja pelkkä mennyt todellisuus: “Anokaamme siis, että meille annettaisiin anteeksi kaikki rikkomukset, joihin me Saatanan kavaloiden juonien johdosta olemme hairahtuneet.” (51:1)

Kirjoitukset

Lopuksi siteerattakoon vielä Klemensin todistusta pyhien kirjoitusten virheettömyydestä ja inspiraatiosta: ”Syventykää pyhiin kirjoituksiin, jotka ovat tosia ja Pyhän Hengen kautta annettuja. Tietäkää, ettei niissä ole kirjoitettuna mitään väärää eikä väärennettyä.” (45:2–3) “Tehän tunnette pyhät kirjoitukset, hyvin tunnettekin, rakkaat veljet. Olettehan syventyneet siihen, mitä Jumala on lausunut.” (53:1) Noudattakaamme Klemensin neuvoa ja tutkikaamme ahkerasti Raamatun pyhiä opetuksia. Ottakaamme lopuksi vastaan neljännen paavimme siunaus ja yhtykäämme hänen rukoukseensa:

“Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne, samoin myös kaikkialla kaikkien kanssa, jotka ovat Jumalan kutsumat hänen kauttansa, ja hänen kauttansa Jumalalle myös kirkkaus, kunnia, voima ja valtasuuruus sekä iankaikkinen valtaistuin iankaikkisuudesta iankaikkisuuksien iankaikkisuuksiin! Aamen.” (65:2)

Aloitamme äärimmäisen tärkeän ja mielenkiintoisen sarjan ensimmäisten kristittyjen uskosta. Mitä uskoivat kaikkein varhaisimmat kristityt, jotka olivat saaneet oppinsa itse apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan?

Monet eivät edes ole tietoisia siitä, että meille on säilynyt valtava määrä kirjoituksia kristinuskon alkuajoilta, ja näistä dokumenteista voimme saada selville, millaista on alkuperäinen ja “puhdas” kristinusko, johon kaikkien Jeesukseen ja Raamattuun uskovien ainakin periaatteessa pitäisi haluta yhtyä. Annamme muinaisten tekstien puhua puolestaan siteeraamalla suoraan alkuperäisiä lähteitä.

Ensimmäiseksi käsittelemme Didakhe-nimistä dokumenttia, joka saattaa hyvinkin olla peräisin 50-60-luvuilta eli apostolien ajoilta, vain muutama vuosikymmen Jeesuksen kuolemasta. Tämä ajoitus perustuu siihen, että dokumentti puhuu apostoleista ja profeetoista kirkossa, mikä yhdistää tekstin Paavalin Efesolaiskirjeen opetukseen ja kirjoitusaikaan.

Jotkut ovat ehdottaneet Didakhen olevan peräisin 70-luvulta tai jopa 140-luvulta. Yksi argumentti myöhemmän ajoituksen puolesta voisi olla, että Didakhe käskee tietyissä asioissa toimimaan evankeliumin mukaan, ja monet olettavat, että evankeliumit kirjoitettiin vuoden 70 tienoilla ja jälkeen.

On kuitenkin hyviä syitä uskoa evankeliumien aiempaan alkuperään, ja vaikka itse evankeliumitekstit olisivatkin myöhempiä, ensimmäiset kristityt saattoivat hyvin puhua “evankeliumista” sanomana. Kirjoitettujen evankeliumien opetushan oli läsnä suullisesti kristillisissä yhteisöissä alusta asti.

Didakhe tarjoaa siis todennäköisesti ensimmäisenä Uuden testamentin ulkopuolisena ja muutenkin yhtenä varhaisimmista kristillisistä teksteistä ainutlaatuisen näkökulman alkuperäiseen ja todelliseen kristinuskoon. Seuraavaksi tutustumme Didakhen opetukseen siteeraamalla joitakin helmiä eri aiheista, mutta kehotamme hankkimaan ja lukemaan koko tekstin (julkaistu suomeksi kirjassa Apostoliset isät).

Didakhen toisessa luvussa ensimmäiset kristityt kieltävät abortin sekä ehkäisyä varten käytettyjen myrkkyjuomien tekemisen Raamatussakin tuomittujen hieman tunnetumpien seksuaalisten syntien lisäksi: ”Toinen opetukseen kuuluva käsky on seuraava: Älä tapa, älä tee aviorikosta, älä häpäise poikia, älä harjoita huoruutta, älä varasta, älä harjoita noituutta, älä sekoittele myrkkyjä, älä tee aborttia äläkä tapa lasta, kun se on syntynyt.” (2:1–2)

Syntisiä kristittyjä kehotetaan ripittäytymään kirkossa ennen yhteistä jumalanpalvelusta samoin kuin kirkossa nykyäänkin: ”Tunnusta rikkomuksesi seurakunnassa, äläkä tule rukoilemaan omatunto huonona. Tämä on elämän tie.” (4:14)

Moraalisen osuuden jälkeen Didakhe siirtyy oppiin sakramenteista ja muusta kristillisestä elämästä. Ensin vahvistetaan oikean oppi valelukasteesta Kolminaisuuden nimeen: ”Mitä kasteeseen tulee, kastakaa seuraavasti. Kun olette lausuneet kaiken edellä olevan, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, juoksevaa vettä käyttäen. Mutta jos sinulla ei ole juoksevaa vettä, kasta muuhun veteen…valele päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ennen kastetta paastotkoot kastaja ja kastettava…” (7:1–4)

Seuraavaksi kehotetaan paastoamaan keskiviikkoisin ja perjantaisin (sama käytäntö on edelleen katolisessa kirkossa) sekä rukoilemaan Isä Meidän - rukousta kolmesti päivässä (katolinen kirkko rukoilee Isä Meidän-rukouksen juhlallisesti kolmesti päivässä):

“Älkää pitäkö paastoa samanaikaisesti ulkokultaisten kanssa… Te sen sijaan paastotkaa keskiviikkoisin ja perjantaisin. Älkää myöskään rukoilko ulkokultaisten tavoin, vaan niin kuin Herra on evankeliumissaan käskenyt, seuraavasti: Isä meidän, joka olet taivaassa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Rukoilkaa näin kolmesti päivässä. (8:1–3)

Ehtoollista Didakhe kutsuu eukaristiaksi ja opettaa, että vain kastetut voivat osallistua siihen: ”Teidän eukaristiastanne älköön syökö älköönkä juoko kukaan muu kuin Herran nimeen kastetut. Tarkoittihan Herra myös tätä, kun hän sanoi: Älkää antako pyhää koirille.” (9:4)

Ensimmäisen vuosisadan eukaristinen rukous muistuttaa kovasti nykyisen katolisen messun rukouksista: “Muista, Herra, kirkkoasi niin että pelastat sen kaikesta pahasta ja teet sen tädelliseksi sinun rakkaudessasi. Kokoa se neljästä ilmansuunnasta pyhitettynä sinun valtakuntaasi, jonka olet sitä varten valmistanut. Sillä sinun on voima ja kunnia iankaikkisesti!” (10:5)

Didakhe puhuu kokoontumisesta eukaristian viettoon Herran Herran päivänä (engl. the Lord’s day of the Lord, mikä viittaa siihen, Herran päivä näyttää vakiintuneen viikonpäivän nimeksi kuten nykyinen [dies] domenica osoittaa). Ennen eukaristiaa on yleinen synnintunnustus, kuten kirkossa edelleen. Tärkein opetus seuraavassa sitaatissa on kuitenkin eukaristian ymmärtäminen uhriksi ja Raamatun siteeraaminen kyseisen opin tueksi:

”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne, jotta uhrinne olisi puhdas. Älköön kukaan, joka on riidoissa kumppaninsa kanssa, tulko teidän joukkoonne, ennen kuin ovat sopineet keskenään, jottei teidän uhrinne saastuisi. Näin kuuluu nimittäin Herran sana: Joka paikassa ja kaikkina aikoina tuodaan minulle puhdas uhri, sillä minä olen suuri kuningas, sanoo Herra, ja minun nimeni on peljättävä pakanoiden seassa.” (14:1-3)

Didakhe todistaa myös diakonin- ja piispanviran puolesta. Seuraavasta jakeesta käy myös ilmi, että näiden pysyvien virkojen voidaan ymmärtää korvanneen profeetan ja opettajan virat, sillä he suorittivat samaa palvelusta: ”Valitkaa sen tähden itsellenne Herran arvon mukaisia piispoja ja diakoneja, hiljaisia, ei rahanahneita miehiä, totuudellisia ja koeteltuja. Näin siis myös he suorittvat teitä varten samaa palvelusta kuin profeetat ja opettajat.” (15:1)

Jo Didakhe kehottaa kristittyjä kokoontumaan usein. Kirkko viettää messua joka päivä ja suosittelee eukaristiaan osallistumista mahdollisimman usein. Tämän lisäksi äärimmäisen tärkeä näkökulma seuraavaan tekstiin on sen tulkinta evankeliumista, jossa Jeesus puhuu lopunajoista. Didakhe ymmärtää, että lampaat (todelliset kristityt, Jeesuksen opetuslapset) voivat muuttua ja muuttuvat susiksi (kristinuskon ja Jumalan vihollisiksi), yliluonnollisen ja pelastavan rakkauden voi menettää:

”Kokoontukaa usein pyrkien edistämään sielujenne parasta. Teitä ei nimitäin hyödytä koko se aika, jonka olette uskossa eläneet, jollette lopun aikana tule täydellisiksi. Viimeisinä päivinä myös lisääntyvät väärät profeetat ja viettelijät; lampaat muuttuvat susiksi ja rakkaus kääntyy vihaksi… Silloin ilmestyy maailman eksyttäjä muka Jumalan poikana… ja monet lankeavat pois ja joutuvat kadotukseen; mutta ne, jotka kestävät uskossa, pelastaa hän, joka on ollut kirouksen alainen.” (16:2–5)