Viime perjntaina tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta C.S. Lewisin kuolemasta. Juhlavuoden kunniaksi Kirjapaja on alkanut julkaista uudelleen Lewisin tuotantoa suomeksi, ja aiemmin tällä blogilla esittelinkin jo kirjat Tätä on kristinusko ja Neljä rakkautta. Nyt on vuorossa Lewisin omaelämäkerta Ilon yllättämä (Suprised by Joy).
Esipuheen Kirjapajan uuteen laitokseen on laatinut Lewis-tutkija Jason Lepojärvi. Siinä hän mm. selittää, ettei Joy kirjan nimessä vielä viittaa mitenkään Lewisin myöhempään puolisoon Joy Davidmaniin. Jason muistuttaa, että omaelämäkerta pureutuu vain Lewisin elämän varhaisiin vaiheisiin: 32 viimeisen elinvuoden aukko on täytettävä muilla elämäkerroilla.
Esipuhe varoittaa kirjan olevan “vaikea” mutta kehottaa silti lukemaan sen, sillä se on “viisautta ja naurua täynnä”. Jälkimmäiseen en yhdy (en muista nauraneeni kertaakaan, vaikka joskus kyllä innostuin ja hymyilin), edelliseen kylläkin. Kirja kertoo piinallisen pitkästi Lewisin kouluajoista ja niiden kamaluudesta.
Vasta aivan kirjan lopussa Lewis kertoo kääntymyksestään kristinuskoon. Viimeisen luvun nimi onkin enteellisesti “Alku”. Koska kuitenkin olen jo kirjoittanut artikkelin Lewisin kokopitkästä elämäkerrasta juuri kääntymyksen näkökulmasta, kiinnitän tässä artikkelissa huomion muualle, nimittäin filologi-Lewisin intohimoon eli kieliin ja kirjallisuuteen.
Kielet ja kirjallisuus
Ilon yllättämän parasta antia ovat mielestäni Lewisin kieliä ja kirjallisuutta koskevat kertomukset ja huomautukset. Tämä johtuu tietysti siitä, että olen itsekin filologi – joku muu kiinnittää huomion johonkin muuhun.
Lewis kertoo vanhempiensa olleen aikansa mittapuun mukaan lukeneita ihmisiä. Äiti ehti opettaa hänelle “sekä ranskan että latinan alkeet” (s. 18)! Isä taas “osti kaikki kirjat, joita hän luki, eikä hän koskaan antanut pois tai hävittänyt niistä ainuttakaan” (s. 25). Koti oli täynnä kirjoja: “kirjoja suuressa kirjahyllyssä portaiden ylätasanteella, kirjoja makuuhuoneessa, kirjoja minua hartioihin ulottuvina pinoina ullakolla” (s. 25).
Kun Lewis lähti Irlannista Englantiin kouluun, hän ei ollut kovin innoissaan englantilaisuudesta. “Kummallinen englantilainen korostus kaikkien ympärilläni olevien ihmisten puheessa oli kuin demonien ääntelyä.” (s. 40) Lewis siteeraa Kalevalan osuvia sanoja: vieraassa talossa “toisin ukset ulvaisevat” (s. 41).
Lewisin kirjaihastusten joukossa on Kalevalan kaverina puolalainenkin klassikko: Henryk Sienkiewiczin Quo vadis, joka kertoo varhisista kristityistä Rooman valtakunnassa. Lewisiä kiinnostivat kuitenkin kristittyjen sijasta “sandaalit, temppelit, toogat, orjat, keisarit, kaleerit, amfiteatterit” (s. 53).
Kieliopinnot ja klassikot
Kesän 1913 päättyessä Lewis sai stipendin opiskelemaan latinaa ja kreikkaa. Hänen opettajansa “Kirk” (joka oli melkoinen tyyppi, ks. s. 164–168) ei paljon piitannut siitä, että Lewis ei ollut koskaan “lukenut sanaakaan muita kreikan murteita kuin attikaa”. Lewis oletti, että Homerosta lähestyttäisiin opettelemalla ensimmäisillä tunneilla “eeppisen kreikan alkeita”. (s. 169)
Ensimmäinen tunti näyttikin tältä: Kirk istuutui sohvalle ja avasi Iliaan ensimäisen laulun kohdalta. “Ilman minkäänlaisia esipuheita Kirk luki minulle ääneen kaksikymmentä riviä alusta ‘uudella’ ääntämistavalla, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. (…) Sitten hän käänsi noin sata riviä englanniksi lisäten vain aivan muutaman selityksen.” (s. 169)
Lewis oli hiukan hämillään: “En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt klassisia kirjailijoita luettavan näin suurina annoksina. Lopetettuaan hän ojensi minulle Crusiuksen Lexiconin, ja käskettyään minun käydä läpi niin paljon kuin pystyin hänen jo kertaalleen lukemastaan tekstistä hän poistui huoneesta.” (s. 169)
Outoudestaan huolimatta opetusmenetelmä toimi. Pian Lewis pystyi kulkemaan käännöstyössään saman matkan kuin opettajansa. Sitten hän alkoi ajatella kreikaksi. Seuraa yksi kirjan parhaista kohdista.
“Kaavamainen lähestymistapa ‘naus merkitsee laivaa’ on väärä. Naus ja laiva tarkoittavat kumpikin tiettyä asiaa, ne eivät tarkoita toinen toistaan. Sanaa naus, samoin kuin sanoja navis tai naca vastaamaan meidän on kuvvieltava tumma, siro hahmo, jossa on purje tai airot, nousemassa aallonharjalta toiselle, ilman että mikään tungetteleva oman äidinkielemme sana työntyy väliin.” (s. 170)
Homeroksen lisäksi Kirk ja Lewis lukivat mm. Ciceroa, Lucretiusta, Catullusta, Tacitusta ja Vergiliusta sekä Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen teoksia. “Iltaisin opiskelin ranskaa rouva Kirkpatrickin kanssa, jonka opetusmenetelmä oli paljolti samanlainen kuin hänen puolisonsa tapa opettaa Homerosta.” (s. 173)
Myöhemmin oppiaineisiin liitettiin vielä saksa ja italia. Menetelmä oli sama. “Tutustuttuani hyvin lyhyesti kielioppiin ja tehtyäni muutamia harjoituksia sukelsin suoraa päätä Faustiin ja Helvettiin.” (s. 174)
Sanomalehtien turhuus ja ateistin vaarat
Kielioppeja ja klassikkoja kannattaa lukea, mutta ei sanomalehtiä: “Lähes kaiken (…) tiedetään kymmenen vuoden kuluttua olleen väärin painotettua ja väärin tulkittua, elleivät peräti asiatiedotkin ole olleet vääriä, ja suurin osa siitä on menettänyt kaiken merkityksensä.” Sanomalehdet on parempi unohtaa, niistä saa vain tietää, “että joku näyttelijätär on ottanut avioeron Kaliforniassa, juna on suistunut kiskoilta Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa on syntynyt neloset”. (s. 190–191)
Kirjojen lukeminen on ateistille vaarallista puuhaa. “Nuori mies, joka tahtoo pysyä vakaana ateistina, ei voi olla liian varovainen kirjoja valitessaan. Ansoja on kaikkialla; ‘avoimia Raamattuja, miljoonia yllätyksiä’, kuten Herbert sanoo, ‘hienoja verkkoja ja salajuonia’. Jumala on hyvin häikäilemätön, jos niin saan sanoa.” (s. 225–226)
Lewisille nämä ansat olivat ennen kaikkea George MacDonald ja G.K. Chesterton. MacDonald “oli vaikuttanut minuun enemmän kuin kukaan muu kirjailija” – hänellä vain oli “se onneton päähänpinttymänsä kristinuskosta” (s. 250). Chestertonilla “oli enemmän järkeä kuin kaikilla muilla modernisteilla yhteensä”, lukuun ottamatta sitä, että hän oli kristitty (s. 250–251).
Kaiken kukkuraksi tuli Tolkien, katolilainen ja filologi. Syntymästä saakka Lewisiä oli varoitettu milloinkaan luottamasta roomalaiskatolilaiseen, ja englannin osastolla häntä oli varoitettu milloinkaan luottamasta filologiin. “Tolkien oli molempia.” (s. 254)
Ratkaiseva kirja Lewisin kääntymisprosessissa oli Chestertonin The Everlasting Man, “jossa ensimmäistä kertaa näin koko historian kristinuskon valossa esitettynä ja sellaisessa muodossa, joka tuntui minusta järkeenkäyvältä” (s. 261). “Nuori ateisti ei todellakaan voi vartioida uskoaan liian huolellisesti. Vaarat vaanivat joka puolella.” (s. 264)
Lewis sai myöhemmin olla muille sitä, mitä Chesterton oli hänelle itselleen. Siitä lisää ensi viikolla.
Viimeisimmät kommentit