Hyviä uutisia

Apologeetiikka joutuu helposti kritiikin kohteeksi. Sen väitetään olevan suvaitsematonta ja kapeakatseista, epäekumeenista ja erottavaa. Miksi siis kukaan haluaisi harjoittaa apologetiikkaa?

Apologetiikan vastustus

Yhteiskuntamme ajatusmaailmaa tarkastelemalla on helppo ymmärtää, miksi apologeetiikka leimataan helposti suvaitsemattomaksi ja kapeakatseiseksi. Muodissa on filosofian historiassa suhteellisen nuori ajattelutapa: relativismi. Kaikki on suhteellista ja totuus on subjektiivista erityisesti silloin, kun puhutaan uskonnosta. Jokaisella on lupa olla oma usko, mutta omana sen on myös pysyttävä - on kerta kaikkiaan pöyristyttävä ajatus väittää, että jollakulla muulla olisi huonompi tai vähemmän täydellinen usko. Usko johtuu ihmisen psykologisista tarpeista ja ympäröivästä kulttuurista, ja on kunnioitettava toisia ja heidän erilaisuuttaan.

“Minä olen oikeassa, sinä väärässä” - mentaliteetti on täysin suvaitsematonta ja perusteetonta, sillä kukaan ei loppujen lopuksi voi tietää mitään mistään objektiivisesta totuudesta, on olemassa vain ihmisten subjektiivisia mielipiteitä, eikä niitä voi pistää paremmuusvertailuun. Näin siis kulkee tyypillisen yhteiskunnan massatuoteyksilön ajatuksenjuoksu. Kanta on täysin ymmärrettävä ja johdonmukainen, kun oletetaan todeksi yhteiskunnan muotinäkemys relativismista ja totuuden subjektiivisuudesta.

Samoin perustein voimme ymmärtää useiden kristittyjen kritiikin apologetiikan epäekumeenisuudesta ja erottavuudesta. Reformaation jälkeen yksityisen raamatuntulkinnan periaatteen leviäminen on johtanut siihen, että kristinuskosta on tullut monille subjektiivinen ja relativistinen asia. “Tulkinnan ongelma” on suosittu keskustelunaihe, ja lopputulos on usein se, että kristinuskokaan ei ole ihmisille muuta kuin kunkin henkilön oma tulkinta Raamatusta. Tämän ongelman ratkaisu on “ekumenia”, joka useimmiten tarkoittaa tulkintaerojen sivuuttamista ja eri kristittyjen yhteistä toimintaa tai hartaudenharjoitusta.

Tässä valossa apologetiikka on epäekumeeninen hirviö, joka keskittyy siihen, mikä kristittyjä erottaa eikä siihen, mikä heitä yhdistää. Sen “erottavuus” on veljeyden ja lähimmäisenrakkauden hengen vastaista, joten sitä on pidettävä epäkristillisenä. Nämä argumentit kuulostavat vetäviltä, mutta poliittisen korrektiuden alta paljastuu perusteellinen aukko väitteiden logiikassa. Siinä, missä jokaista argumenttia tukemassa tulisi olla totuuspohja, relativisteilla on tyhjiö, ja jos argumentti ei ole tosi, se on epätosi. Epätosi argumentti ei taas ole hyväksymisen arvoinen, vaikka se koristeltaisiinkin kauniisiin sanamuotoihin.

Relativismin looginen aukko

Relativistin ongelma uskontokysymyksessä on hyvin perustavanlaatuinen. Hän rakentaa kaikki argumenttinsa alkuolettamukselleen siitä, että kaikki on suhteellista ja subjektiivista ja että objektiivisia totuuksia ei ole. Kuitenkaan hän ei voi koskaan vakuuttavasti perustella alkuolettamuksensa totuutta. Relativismi olettaa, ettei Jumalan kaltaista absoluuttista totuutta ole (tai jos on, emme voi tietää siitä mitään), muttei pysty todistamaan kyseistä olettamusta todeksi. Jos relativisti taas onnistuisi todistamaan kantansa todeksi, hän tuhoaisi väitteensä siitä, ettei objektiivisia totuuksia ole!

Jos relativismi ei ole objektiivinen totuus vaan pelkkä subjektiivinen mielipide, miksi relativisti yrittää saada apologeetin uskomaan oman kantansa ja vakuuttumaan apologetiikan vääryydestä? Eikö vääryys olekaan enää suhteellista ja subjektiivista? Relativismi on itsensä kanssa pahassa sisäisessä ristiriidassa - onko universaali totuus, ettei universaalia totuutta ole? Onko ehdottoman oikein vastustaa ehdottomia arvoja? Onko absoluuttisen väärin tuomita joitain asioita absoluuttisen vääriksi?

Relativisti ei voi mitenkään ajatella olevansa oikeassa ensinnäkään siksi, että on mahdotonta todistaa, ettei objektiivista totuutta tai sen ilmoitusta ole olemassa ja toiseksi siksi, että hänen oma filosofiansa todistaa siitä, että on vain toistensa kanssa samanarvoisia mielipiteitä. Tosiasiassa subjektiivisiin arvoihin uskova ihminen on aina käytännössä objektivisti. “Kaikki ovat yhtä oikeassa” ei enää pädekään, jos relativistin opettaja päättää seuraavansa arvomaailmaa, joka hylkää kaikkien subjektivistien kokeet ja antaa objektivisteille täydet pisteet.

Subjektivistin sisäinen objektivisti herää ja huudahtaa: “Tuo on epäreilua!” Opettaja ihmetteleekin seuraavaksi, mistä lähtien subjektivisti on uskonut reiluuden olevan objektiivinen arvo. Samoin Hitlerin arvomaailma ei täysjärkisen relativistin mielestä ole vain yksi monista yhtä tosista mielipiteistä. Jos siis relativisti myöntää, että juutalaisviha, epäreiluus tai mikä tahansa muu asia on absoluuttisesti väärin, hän on todistanut relativismin objektiivisesti epätodeksi.

Sama pätee kristittyihin, joskin relativistinen kristitty on loogisesti vielä katastrofaalisempi tapaus kuin relativistinen ateisti tai agnostikko. Kristinuskon mukaan objektiivinen totuus, Jumala, on ilmoittanut totuutensa ihmiskunnalle tulemalla ihmiseksi ja kertomalla meille sen, mitä meidän tulee tietää Jumalasta ja antanut meille kaiken, mitä tarvitsemme pelastuaksemme. Kristitty, joka sanoo, ettei objektiivista totuutta ole, on niin pahassa loogisessa ristiriidassa itsensä kanssa, ettei häntä uskonsa puolesta voida edes kutsua kristityksi.

Apologetiikan vastaus

Apologeetti puolestaan perustaa toimintansa siihen, että on olemassa objektiivinen totuus, josta ihminen todella voi saada tietoa. Apologeetti ei tyydy olettamaan tätä perusteettomasti, vaan perustaa oletuksensa järjellisiin todisteisiin, joita ihmisluonto ja historia meille tarjoavat. Sekä ihminen itse (erityisesti omatunto) että tietyt historialliset tapahtumat (erityisesti Kristuksen ylösnousemus) ovat kuin tienviittoja, jotka johdattavat meidät päämäärämme.

On mukavaa ajatella, että kaikki uskonnot ovat eri kulttuurien ja psykologioiden erilaisia ilmaisuja samasta asiasta, eri teitä samaan päämäärään, mutta kyseinen ajattelumalli on yksinkertaisesti epätosi, sillä se jättää huomiotta sen historiallisen faktan, että kristinusko ei ole ihmisten keksimä ideologia tai myyttikokoelma, vaan ylösnousseen Kristuksen perustama uskonto. Jos kristinusko on totta ja muut uskonnot opettavat sen kanssa ristiriitaisia asioita, eivät muut uskonnot eroavaisuuksiensa osalta voi olla totta.

Jos yksi monista teistä on Jumalan tekemä, eivät kaikki tiet ole samanarvoisia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö muissa uskonnoissa voisi olla paljon totuuden elementtejä. Ihmisten tekemissä teissä on paljon hyvää, mutta Jumalan tie on ainoa todellinen ja täydellisen tosi tie, ja juuri totuus on ratkaiseva tekijä.

Totuudella ja todellisuudella on väliä. Jos emme tiedä totuutta skorpionin vaarallisuudesta, meille saattaa käydä huonosti matkallamme Afrikkaan. Matkaoppaalla ei olisi työtä, jos hän ei tietäisi totuutta esittelemänsä paikan historiasta. Italialainen ei voi edes kuvitella elämää ilman pastan ja pizzan todellisuutta. Jos totuudella on väliä pienissä asioissa, kuinka paljon tärkeämpää totuuden tunteminen onkaan silloin, kun puhutaan hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta, taivaasta ja helvetistä, Jumalasta ja paholaisesta. Apologetiikan tarkoitus ei ole levittää suvaitsemattomuutta vaan totuutta.

Todellinen ekumenia

Ekumenia tarkoittaa kristittyjen ykseyden edistämistä. Monesti ekumeniana pidetään kristittyjen yhteistyötä eroavaisuuksien sivuuttamisen hengessä, kun taas apologetiikkaa pidetään epäekumeenisena, sillä se keskittyy eroavaisuuksiin. Itse asiassa totuus on päinvastainen: apologetiikan tarkoitus on nimenomaan edistää kristittyjen ykseyttä, uskon ykseyttä, tuomalla kaikki kristityt samaan Kristuksen ilmoittamaan totuuden täyteyteen.

Eroavaisuuksien unohtaminen ja sivuuttaminen puolestaan ei ole ekumeniaa vaan välinpitämättömyyttä. Kristittyjen teologiset eroavaisuudet eivät katoa sillä, että ne piilotetaan. Todellisen ekumenian päämäärä on yhteinen usko yhteen totuuteen. Kristus itse puhui totuudesta usein selvin sanoin: “Minä olen tie, totuus ja elämä.” (Joh. 14:6) “Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.” (Joh. 18:37)

Raamattu tekee selväksi, että Jumala haluaa kaikkien tulevan tuntemaan koko totuuden (Joh. 16:13, 1. Tim. 2:4) ja että kristittyjen on oltava uskon asioista samaa mieltä (1. Kor. 1:10, Ef. 4:5). Kristityt ovat aina historiansa aikana taistelleet harhaoppeja vastaan juuri siksi, että ne poistavat jotain totuudesta. Raamattu varoittaa usein kovin sanoin harhaopeista, se ei käske teeskentelemään, ettei uskoissa loppujen lopuksi ole merkittäviä eroja (puhumattakaan siitä, että se kehottaisi pitämään harhaoppisten kanssa yhteisiä jumalanpalveluksia).

Emme kuitenkaan saa unohtaa, että meidän aikanamme ihmiset ovat syntyneet ja kasvaneet eri kirkkokuntiin, eivätkä ns. harhaoppiset useimmiten ole henkilökohtaisesti vastuussa uskonsa virheistä. Kaikki kristityt - katolilaiset, ortodoksit ja protestantit ovat ensisijaisesti veljiä, sillä heidät kaikki on kastettu samalla kasteella samaan Kristukseen ja kaikki on kutsuttu yhdessä todistamaan maailmalle Kristuksesta. Vasta toissijaisesti on katsottava kristittyjen välisiä eroavaisuuksia. Toissijaisuus ei kuitenkaan tarkoita merkityksettömyyttä, sillä erojen piilottelu ja sivuuttaminen ei ole todellisen raamatullisen ja kristillisen ekumenian hengen mukaista.

Itse asiassa Uuden testamentin kirjeet ovat hyvin apologeettisia. Koko Heprealaiskirje on suuri apologia kristinuskon puolesta. Galatalaiskirje on apologia oikeanlaisen pelastumiskäsityksen puolesta niitä vastaan, jotka pitivät Mooseksen lain noudattamista pelastukselle välttämättömänä. Pietarin kirjeessä on klassinen kehotus apologetiikkaan: “olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Piet. 3:15). Myös Paavali antaa kristitylle useita neuvoja uskonsa puolustamiseksi: “Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte” (Kol. 4:6).

“Pysy erossa typeristä ja asiattomista väittelyistä; sinähän tiedät, että niistä syntyy riitoja. Herran palvelija ei saa riidellä, vaan hänen on oltava ystävällinen kaikille, taitava opettamaan ja kärsivällinen, niin että hän lempeästi ojentaa vastustelevia. Ehkäpä Jumala antaa heidän mielensä muuttua, niin että he tulevat tuntemaan totuuden” (2. Tim. 2:23-25). Uuden testamentin sanoma on siis selvä. Miksi apologetiikka? Totuuden vuoksi apologetiikka. Apologeetti on kuullut ja kokenut Kristuksen sanojen voiman: “Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8:32)