Ensi sunnuntai on palmusunnuntai, joten on aika kääntää katseet kohti Jerusalemia. Siihen soveltuu erinomaisesti Perussanoman vuonna 2013 julkaisema kirja Jerusalemin uskontunnustus - Kyrillos jerusalemilaisen katekeesit - ensi perjantai 18.3. kun on sopivasti juuri pyhän Kyrilloksen muistopäivä.
Katekeesit eli kasteopetukset on suomentanut Ruotsissa asuva ortodoksipappi Johannes Seppälä. Tämä on taas hieno ekumeeninen teko Perussanomalta. Kirjasta on aiemmin blogannut Juho Sankamo (1, 2), ja sen sisällykseen voi tutustua sivulla ortodoksi.net. Pekka Metson johdannossa selitetään historiallista kontekstia, mm. sitä kuinka kristologiset ja kolminaisuusopilliset kiistat olivat ajankohtaisia Kyrilloksen aikaan 300-luvulla.
Sankamo on arviossaan oikeassa siinä, että Kyrillos tekee vaikutuksen suurella raamatuntuntemuksellaan. Toisaalta täytyy lisätä, että Kyrillos osaa heti esikatekeeseista asti yllättää myös erikoisilla raamatuntulkinnoillaan.
Kyrillos sanoo opetettaville, että aito tahtominen tekee heistä kutsuttuja, viitaten Room. 8:28:aan - ”tahtonsa mukaan” tarkoittaisi siis uskovan eikä Jumalan tahtoa. Kyrillos tulkitsee erikoisesti myös Simon noidan kastetta: hän ”laskeutui veteen ja nousi, mutta sielu ei tullut Kristuksen kanssa haudatuksi eikä noussut ylös hänen kanssaan”.
Katekeesit ennen uskontunnustusta
Kysymyksessä kasteesta ja uudestisyntymisestä Kyrillos ei ole ex opere operato -skolastikko. Toisalta hän ei ole mikään evankelikaalikaan. Vesi puhdistaa ruumiin ja Henki sinetöi sielun. ”Joka on vedessä kastettu, mutta jolle ei ole suotu Henkeä, sillä ei ole täydellistä armoa.” Apostolien teoissa Pietari käski kastaa Hengen saaneet pakanat, ”niin että kun sielu oli syntynyt uudelleen uskon kautta, ruumiskin pääsisi armosta osalliseksi veden kautta”. (s. 74-75) Kaste on pelastukselle välttämätön, paitsi marttyyreille.
Dogmatiikan näkökulmasta äärimmäisen mielenkiintoinen on IV katekeesi ”kymmenestä dogmista”. ”Jumalinen elämähän koostuu kahdesta tekijästä, jumalisista dogmeista ja hyvistä teoista.” Ilman toista toisesta ei ole hyötyä. (s. 83) Mitkä sitten ovat 300-luvun Jerusalemin seurakunnan 10 dogmia?
Ensimmäinen on dogmi Jumalasta: hän on yksi ainoa, syntymätön, aluton, muuttumaton. Jännää on, joskin idälle tyypillistä, että tämä yksi Jumala ei ole kolminaisuudelle yhteinen jumalallinen luonto vaan ”Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä”. Toinen dogmi on sitten usko Jeesukseen, ”Jumalasta syntyneeseen Jumalaan”, ”kaikessa Isänsä kaltaiseen”. (s. 85-86) Kuinka tämä sopii alussa opetettuun Jumalan ykseyteen?
”Älä tee Poikaa Isälle vieraaksi, äläkä sulata heitä yhteen ja usko poikaisyyteen. Vaan usko, että on yhden Jumalan yksi ainoa ainosyntyinen Poika, ennen kaikkia aikoja Jumalan Sana.” (s. 86)
Kolmas dogmi on neitseestäsyntyminen. ”Jos ihmiseksi tuleminen olisi ollut fantasiaa, niin pelastuskin olisi mielikuvitusta. Kristus oli kaksiluontoinen: se mikä näkyi, oli ihmistä, ja se mikä ei näkynyt Jumalaa.” (s. 86) Neljäs dogmi on lyhyt ja se on ”rististä”: Jeesusta ei ristiinnaulittu omien vaan meidän syntiemme tähden. Sitten tulevat dogmit ”hautauksesta” (vrt. 1. Kor. 15!), ylösnousemuksesta, taivaaseen astumisesta ja tulevasta tuomiosta:
”Tämä ylösnoussut Kristus tulee takaisin taivaasta, ei maasta. Sanoin: ei maasta, koska maasta on tuleva monia antikristuksia. Niin kuin olet nähnyt, monet ovat jo alkaneet sanoa, minä olen Kristus.” (s. 89)
Sitten on dogmi Pyhästä Hengestä, jonka lopuksi Kyrillos lausuu kuuluisat sanansa, joita on käytetty protestanttisessa apologetiikassa sola scriptura -opin puolesta:
”Älä usko pelkästään minuakaan, joka puhun sinulle, ellet saa todistusta jumalallisista kirjoituksista. Onhan uskomme pelastus se, ettei se ole keksittyä puhetta, vaan perustuu jumalallisten kirjoitusten todistukseen.” (s. 90)
Kyrilloksen pointtina on sanoa oppilailleen, että edellä esitetyt opit Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä löytyvät Raamatusta: katsokaa sieltä ellette usko. Hän ei opeta sellaista protestanttista raamattuperiaatetta, että jokaisen tulisi nyt ottaa Raamattu käsiinsä ja alkaa muodostaa yksin sen pohjalta omaa oppisysteemiään. Kontekstina on kirkon dogmaattinen opetus. Toisaalta dogmaattinen opetus on vain tämän laajuinen.
Tai no, itse asiassa jäljellä on vielä kaksi dogmia. Mitkä ne ovat? Jännitys tiivistyy… sakramentit? Ikonit? Regimenttioppi? Marian tahrattomuus? Perisynti? Kiirastuli? Paavin erehtymättömyys? Pelastuminen yksin uskosta? Sorry, kaverit! Viimeisinä ovat dogmit ”ihmisen rakenteesta” ja ”jumalallisista kirjoituksista”.
Ihminen koostuu ”sielusta ja ruumiista”, joista sielu on ”kuolematon kuolemattomaksi tekevän Jumalan tähden”. ”Tultuamme tänne synnittöminä [länsi sanoo auts!], me nyt teemme syntiä omasta tahdostamme.” (s. 91)
Jumalalliset kirjoitukset koostuvat Uudesta ja Vanhasta testamentista, eikä oppilaan tule olla ”missään yhtedessä apokryfeihin”. Kyrilloksen Raamattuun kuuluvat mm. Baruk ja Jeremiaan kirje, mutta ei esimerkiksi Makkabilaiskirjoja, Juuditin ja Tobitin ym. deuterokanonisia kirjoja. Kriteerinä on kuitenkin se, mitä kirkossa luetaan: ”Mitä kirkoissa ei lueta, älä sinäkään lue itseksesi”. (s. 96-97)
Tämän dogmin alla käsitellään apokryfien lisäksi myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista kartettavaa: pakanalliset teatteriesitykset, astrologia, irstaus, kapakat, juutalaisuus ja ennen kaikkea harhaopit: ”Erityisesti vihaa kaikkia rikollisten harhaoppisten kokouksia.” (s. 97)
Katekeesit uskontunnustuksen jälkeen
Katekeesit jatkuvat uskontunnustuksen jälkeen. Kyrillos kertoo pakanoiden palvontamenoista: ”Vaikka minua hävettää, sanon kuitenkin: Ovatpa eräät kumartaneet jopa sipulia.” (s. 114) Harhaoppisia sanotaan ”valheellisesti kristityiksi”, oikeasti he ovat ”Kristusta vihaavia” (s. 114-115). Näitä olivat mm. Valentinos, ”kolmenkymmenen jumalan julistaja” (s. 117) ja Mani. Tässä yhteydessä vuorisaarna on kaiketi hetkeksi päässyt unohtumaan:
”Karta jumalattomuutta äläkä edes tervehdi ketään sellaista, ettet tulisi osalliseksi pimeyden hedelmättömistä töistä (…) Vihaa kaikkia harhaoppisia (…) vihaa jumalattomien dogmien tähden pahuuden työntekijää, kaikkinaisen saastan astiaa, johon on kaadettu kaikkien harhaoppien loka.” (s. 118)
Manikealaisten kasterituaaleista Kyrillos ei kehtaa ääneen kertoa. ”Ilmaistakoon asia vain kiertäen. Ajatelkoot miehet sitä, mikä tulee unen aikana, ja naiset kuukautisiaan.” (s. 123) Tämä on muuten vasta toinen kristillinen kirja, jossa olen nähnyt mainittavan sen, ”mikä tulee unen aikana”. Ensimmäinen oli tämä. Vaikea aihe.
Anekaupan kohdusta syntyneitä luterilaisia ilahduttanee (kjeh kjeh) Kyrilloksen oppi, jonka mukaan ”rahankin avulla voi vanhurskautua”: eiväthän Matteus 25:ssä kuvatut köyhien ruokkijat ja vaatettajat olisivat voineet saada ruokaa ja vaatteita ilman rahaa. Jos vielä epäilee, voiko raha tulla taivasten valtakunnan oveksi, niin sopii lukea Raamattua: ”Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa.” (s. 135)
Entä mitä yhteistä on rahalla ja Paavalin kääntymyksellä? Ei mitään, paitsi ehkä seuraava Kyrilloksen argumentti: ”Voi suurta ihmettä! Entinen vainooja julistaa Kristusta. Miksi? Rahako hänet on houkutellut? (…) Mutta kuka voisi epäillä entisen vihollisen todistusta, kun hän myöhemmin kuolikin asian vuoksi?” (s. 158)
Asiallisen apologettisen argumentin jälkeen Kyrillos koettaa ratkaista kuuluisan Paul and the Law -ongelman aika erikoisesti panemalla seuraavat sanat kääntyneen apostolin suuhun: ”Luulinhan, että saarna Kristuksesta oli lain kumoamista. En tiennyt, että hän oli tullut toteuttamaan lain eikä kumoamaan sitä.” (s. 158)
Epäilyttäviä todisteluja kohdataan myös siinä vaiheessa, kun Kyrillos yrittää (juutalaisia vastaan) osoittaa profeettojen ennustaneen yhtä sun toista Jeesuksen syntymästä. Vanhan testamentin tulkinta on välillä aika villiä. Toisaalta Kyrillokselta löytyy myös hienoja kohtia siitä, kuinka Jeesus täyttää eräitä Vanhan testamentin juonteita. Kirjoitusten lisäksi hänellä on todisteita ”Ylösnousseen tähän päivään asti toimivasta voimasta”. (s. 236)
Jerusalemin piispana Kyrillokselle oli vaikuttavaa se, että Ylösnoussut oli ilmestynyt Jaakobille (1. Kor. 15:7), ”omalle veljelleen ja tämän paikkakunnan ensimmäiselle piispalle” (s. 238), Kyrilloksen edeltäjälle. Lisäksi Jeesuksesta todistavat ne monet Jerusalemissa nähtävät paikat, joilla hän kävi, ja lopuksi vielä ”se pilvi, jolla hän meni ylös” (s. 240).
Tämän jälkeen Kyrillos palaa jälleen harhaoppeihin ja siihen, kuinka heitä kaikkia on vihattava. Niin kuin rauhan uskonnosta voi tulla väkivallan uskonto, niin myös rakkauden uskonnosta voi tulla vihan uskonto. ”Vihatkaamme vihan ansainneita, karttakaamme niitä, joita Jumalakin karttaa.” (s. 272) Raamattuperusteluita vihapuheelleen Kyrilloksen ei tarvitse kauaa hakea (Ps. 139:21, 1. Moos. 3:15).
Helluntain tuli ja katolinen kirkko
Herran sanaa ”tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle” Kyrillos ei sentään tulkitse tuhopolton oikeutukseksi. Kyseinen sana toteutui helluntaina, jolloin Henki laskeutui apostolien päälle tulenliekkeinä. (s. 293) Tällöin syntyi katolinen kirkko, josta Kyrillos kirjoittaa viimeisissä katekeeseissaan kauniisti ja pidempienkin sitaattien arvoisesti.
Käännöksessä katholikos on suomennettu ”yhteinen (katolinen)”, mikä on ihan ok, sillä kreikankielisellä sanalla oli merkityssisältönsä, josta ”yhteinen” ilmaisee osan. Samalla aistin ortodoksikääntäjän ja luterilaisen kustantajan epämukavuuden, kun Kyrillos nimenomaan erottaa oikean kirkon vääristä tämän autuaan nimen perusteella. Toki on myönnettävä, että nykytilanne on monessa mielessä erilainen kuin 300-luvulla.
Mutta nyt niihin sitaatteihin. Itse olen tyytynyt käyttämään pelkkää adjektiivia ”katolinen”. Sen merkityksen Kyrillos saa itse selittää:
”Sopusoinnussa Isän ja Pojan kanssa Pyhä Henki on koonnut katoliselle kirkolle Uuden testamentin, vapauttanut meidät lain vaikeasti kannettavista taakoista, nimittäin niistä, jotka koskevat epäpuhdasta ja puhdasta sekä ruokia, sapatteja ja uusiakuita, ympärileikkausta, pirskotuksia ja uhreja, jotka oli annettu ajallisesti ja joissa oli tulevien hyvyyksien varjo, mutta totuuden tultua oli oikein, että ne lopetettiin. (s. 305)
”Katoliseksi kirkkoa kutsutaan siksi, että se yltää koko maailmaan, maan äärestä toiseen. Ja siksi, että se opettaa kaikenkattavasti ja puutteettomasti kaikkia dogmeja, joiden tulee tulla ihmisten tietoon, niin näkyvistä kuin näkymättömistäkin asioista, niin taivaallisista kuin maanpäällisistä.” (s. 320)
”Ja jos joskus matkustelet kaupungissa, älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus (pyrkiväthän toisetkin, jumalattomien harhaopit kutsumaan omia luoliaan kirkoiksi), äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on meidän pyhän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian (…) Jos haluaisin sanoa kaiken kirkosta, tarvitsisin useita tunteja kertoakseni.” (s. 322-323)
Viimeisimmät kommentit