Tiesitkö, että tänään alkaa maailmanlaajuinen uskontojenvälisen yhteisymmärryksen viikko? Yhteisymmärrysviikko on YK:n vuonna 2010 hyväksymä virallinen tapahtumaviikko, joka juontaa juurensa paavi Benedictus XVI:n Regensburg-puheeseen. Viikon englanninkielisellä sivulla voi myös kuunnella Sami Yusufin uskontojenvälisen laulun ”The Gift of Love” - rakkauden lahja.
Yhteisymmärrysviikon kunniaksi ja väitöskirjatutkimukseni inspiroimana ajattelin tänään esitellä paksun teoksen Catholic Engagement With World Religions: A Comprehensive Study (Orbis 2010), jonka toimittajat Karl J. Becker ja Ilaria Morali sattuvat myös olemaan Gregoriana-yliopiston opettajia. Teos on kokoelma artikkeleita, jotka valottavat monipuolisesti katolisen kirkon suhdetta muihin uskontoihin.
Peter Henricin johdantoartikkelissa tutkitaan ”uskonto” (religio) -termin merkityksen kehitystä. Antiikin Roomassa religio merkitsi kulttisuorituksia, ja kristityt apologeetat puhuivat kristinuskosta tosi uskontona (religio vera). Myöhäisantiikista keskiaikaan religio merkitsi sääntökuntaelämää, eikä sitä käytetty monikossa kuvaamaan eri uskontoja. Esimerkiksi islamista ei käytetty sanaa religio, vaan sanoja secta, lex tai fides (lahko, laki tai usko).
Vasta modernina aikana, erityisesti Humen, Hegelin ja Schleiermacherin vaikutuksesta ’uskonto’ on lännessä saanut modernin merkityksensä kattoterminä eri uskonnoille. Reformaation kiistat tekivät epäselväksi, mikä on oikea uskonto, jolloin jotkut ehdottivat tilalle ns. ”luonnollista uskontoa”. Luonnollisen uskonnon käsite mahdollisti terminologisesti ”kaikkien uskontojen” käsittelemisen yleisen uskontokategorian alla.
Ei-kristittyjen kohtalo kirkkoisistä 1900-luvulle
Kirjan ensimmäinen osa käsittelee ei-kristittyjen pelastumista. Kirjan teologinen positio tulee heti selväksi, kun Joseph Carola ilmoittaa mahdottomaksi sen, että oppi olisi kääntynyt aiemmasta päinvastaiseksi. Carola puolustaa kantaa, jonka mukaan kirkkoisien konsensuksen mukaan kukaan ei voi pelastua ilman eksplisiittistä uskoa Kristukseen ja vastustaa Rahnerin teoriaa ”anonyymeistä kristityistä”.
Nippelitietona Carolan artikkelista mainittakoon se, että Justinos Marttyyrin termit sperma tou logou ja logos spermatikos on erotettava: edellinen (Logoksen siemen) on kaikissa, sen sijaan logos spermatikos on itse Logos, joka kylvää siementä Matt. 13:n kylväjävertauksen tavoin. Siemen ei ole sama kuin Logos, vaan se merkitsee heijastumaa tai analogista tietoa Logoksesta.
Ilaria Moralin kolmas luku käsittelee keskiajan kirjoittajia ja jatkaa Carolan linjoilla. Keskiajan kirjoittajat eivät koskaan ajattele, että ei-kristilliset uskonnot voisivat jollain lailla välittää pelastusta, eikä keskiajan teologiassa ole mitään, mitä oikeuttaisi mitään uskontoteologiaa. Sen sijaan keskiaika tarjoaa aineksia ei-kristittyjen käsittelemiselle ainoassa mahdollisessa kontekstissa eli Kristuksen pelastustyön näkökulmasta. Esim. jo keskiajalla tunnustettiin, että Jumala ei ole pelastustyössään sidottu sakramentteihin.
Seuraavassa artikkelissa Morali käsittelee varhaista modernia aikaa eli 1400-1600-lukuja, joiden aikana Amerikan mantereiden löytyminen sai aikaan uuden keskustelun ei-kristittyjen pelastumismahdollisuuksista. Jesuiitta Leonardus Lessius (k. 1623) valitteli, että hänen aikanaan monet uskoivat, että ihmiset voisivat pelastua kukin omassa uskossaan, sillä vaikutti uskomattomalta, että kaikki juutalaiset ja turkkilaiset joutuisivat helvettiin vain siksi, etteivät usko Kristukseen.
Moralin yhteenvedon mukaan armo ei sakramenttien ulkopuolella käytä hyväkseen mitään välikappaleita kuten uskontoja, vaan sillä on itsessään Kristuksen työhön perustuva tehokkuus. Sama antirahnerilainen argumentti jatkuu seuraavassa luvussa, joka tutkii seuraavaa kolmea vuosisataa. Mikään ei anna syytä ajatella, että muilla uskonnoilla olisi pelastava välittäjärooli, ja näin monien nykyteologien puolustama suuri oppi kaatuu.
Seuraavaksi Morali käsittelee opetusviran vastausta edellä mainittuun teologien paljon pohtimaan kysymykseen. Morali yhtyy Sesboüé:n negatiiviseen arvioon Cantate Dominon erehtymättömyydestä. Sitä seuraava dogmaattinen kehitys menee toiseen suuntaan. Vatikaani II:n ja paavien käsittelyssä pidetään huolta siitä, etteivät uskonnot sinänsä välitä pelastusta: esim. AG 3 puhuu uskonnollisista teoista, ei uskonnoista, ja AG 9 puhuu kansojen riiteistä, ei uskontojen.
Loppupäätelmänä Molari summaa, että Vatikaani II hyväksyi Henri de Lubacin ja Jean Daniéloun teologisen reflektion eikä Rahnerin hypoteesia. Joseph Carola lisää vielä loppuliitteessä, että Vatikaani II käyttää termiä preparatio evangelica laajemmin kuin kirkkoisät, jotka liittivät sen vain Vanhan testamentin uskontoon, mutta Justinoksen siemenille tehdään sentään oikeutta.
Kirjan osassa 2 esitetään katolinen dogmatiikka uskontodialogin tai -teologian kontekstissa, mutta siitä ei ole paljoakaan ihmeellistä kerrottavaa. Paras on Avery Dullesin artikkeli uskosta. Kolmannessa osassa esitellään konsiilin jälkeisiä trendejä uskontoteologiassa ja kritisoidaan kuuluisia pluralistiteologeja kuten Hickiä ja Knitteriä.
Yksittäiset uskonnot: johdanto ja juutalaisuus
Kirjan neljäs osa on paljon edellisiä mielenkiintoisempi. Siihen on valittu lähempään tarkasteluun viisi merkittävää maailmanuskontoa: juutalaisuus, islam, buddhalaisuus, hindulaisuus ja kungfutselaisuus. Alussa on isä Michael Fitzgeraldin johdanto, jossa kerrotaan seuraava mielenkiintoinen tarina Sudanista:
”Minulla oli tapana osallistua paikallisen šeikin koraanipiiriin. Miehet tiesivät, että olin katolinen pappi. Kun lähtöni aika tuli, menin jättämään hyvästit. Šeikki rukoili, että näkisin lopulta valon ja tulisin muslimiksi. Tämä ei suututtanut minua mitenkään, sillä tajusin hänen toivovan minulle sitä, mitä hän itse arvosti niin korkealle. Minua ei kuitenkaan koskaan painostettu kääntymään islamiin. Meillä oli molemminpuolisen kunnioituksen suhde.” (s. 389)
Fitzgerald käsittelee uskontoja mielestäni Moralia hieman myötämielisemmin. Hän päättelee kirkon opetuksen pohjalta, että uskonnot voivat auttaa pelastuksen tiellä, mutta ne eivät itse ole pelastuksen teitä. Uskontodialogi voi auttaa teologeja olemaan tarkempia siinä, kuinka he puhuvat muista uskonnoista.
Sitten seuraavat artikkelit konkreettisista uskonnoista. Ensin tulee dialogi juutalaisten kanssa. Juutalaiset ovat usein sanoneet, etteivät he tunnista itseään katolisesta juutalaiskuvasta. Juutalaisuuden itseymmärrykselle keskeisiä ovat Toora, kansa (’Am) ja maa (Aretz). Jeesus tai hänen torjumisensa ei ole oikeastaan missään roolissa juutalaisen itseymmärryksessä.
Artikkelin kirjoittaja David Neuhaus sanoo rohkeasti, että Nostra Aetate tekee parissa virkkeessä vuosisatojen katolisesta opetuksesta virheellistä. Katolinen kirkko tänään on sitoutunut antisemitismin vastustamiseen kaikissa muodoissaan. Vuonna 2001 paavillinen raamattukomissio totesi, että kristittyjen on tunnustettava juutalainen raamatunluenta mahdolliseksi ja kristilliselle luennalle analogiseksi tulkintatavaksi. Valinta riippuu uskonnosta.
Uskontoaan harjoittavat katolilaiset ja juutalaiset ovat löytäneet viime vuosikymmeninä paljon yhteisiä asioita, joiden puolesta taistella. Juutalaisia on kuitenkin pitkään hiertänyt se, että kirkolle paras juutalainen on nähtävästi kääntynyt juutalainen. Onko näin - pyrkiikö kirkko käännyttämään juutalaisia?
Vastaus on tasapainottelua: virallisia juutalaislähetysjärjestöjä ei ole, mutta kirkko pitää kiinni uskostaan Kristuksen universaaliin välittäjyyteen. Kardinaali Kasperin mukaan juutalainen voi pelastua seuraamalla omaatuntoaan ja luottamalla Jumalan lupauksiin omassa traditiossaan. Tässä kysymyksessä taitaa kuitenkin kardinaalienkin keskuudessa olla teologista variaatiota.
Kungfutselaisuus ja buddhalaisuus
Kungfutselaisuuden päämääränä on harmonian tai tasapainon saavuttaminen. Kungfutselaisuus on avoin muille uskonnoille, ja se onkin saanut vaikutteita useista maailmanuskonnoista. Se voi helposti yhdistyä toiseen uskontoon saman harjoittajan sydämessä. Kiinalaisten joukossa on kungfutselaisia muslimeja, buddhalaisia ja kristittyjä.
Kungfutselaisuus itsessään keskittyy enemmän ihmiseen ja oikeaan elämään. Kungfutse kuitenkin uskoi persoonalliseen ”Taivaaseen” ja pyrki seuraamaan hänen tahtoaan. ”Taivaan” ja Raamatun Jumalan välillä on selviä yhtymäkohtia. Kungfutselaisuudesta on helppo löytää Sanan siemeniä, ja usein kristinuskon ja kungfutselaisuuden ajatukset kohtaavat, kun ne vain osataan suhteuttaa toisiinsa.
Ongelmiakin on. Kungfutselaisten on vaikea ymmärtää tai hyväksyä puhetta kääntymisestä ja ihmisen pahuudesta. Heillä on myös vahva demytologisoiva tendenssi, joka vaikeuttaa esim. Raamatun ihmeiden käsittelyä. Lisäksi aiemmin mainittu katolisen opetusviran päättämättömyys siitä, saavatko kiinalaiset katolilaiset kunnioittaa esivanhempiaan ja Kungfutsen patsasta, on koitunut kohtalokkaaksi katolisuuden leviämiselle Kiinassa.
Buddhalaisuus näkee itsensä kristinuskon tavoin vapautuksen sanomana koko ihmiskunnalle. Buddhalaisuus voidaan jakaa kolmeen maantieteelliseen osaan tai yhteisöön: eteläinen Kaakkois-Aasian traditio on ehkä alkuperäisin, ja sen kannattajat pitävät sitä ainoana oikeana. Toiseksi on pohjoinen Tiibetin, Mongolian, Nepalin ja Bhutanin buddhalaisuus. Lopuksi on Kiinan, Vietnamin, Korean ja Japanin itäinen haara.
Buddhalaisuuden kuvailun jälkeen seuraa osa, jossa sitä suhteutetaan katolisuuteen. Yhtäläisyyksiä löytyy siitä, että molemmat systeemit sisältävät soteriologisen ja moraalisen sanoman. Katolisuudessa ja buddhalaisuudessa yhdistävänä elementtinä on myös luostarilaitos. Suuri ero mutta myös mahdollisuus on siinä, että Buddha ei vastaa kysymykseen Jumalasta eikä kuolemanjälkeisestä elämästä. Voi siis olla mahdollista nähdä kristinusko ja buddhalaisuus saman todellisuuden tarkastelijoina eri näkökulmista.
Buddhalaisuus ja kristinusko puhuvat hyvin erilaisia, toisilleen vieraita kieliä, ja molempien osapuolten on opeteltava ymmärtämään toista. Buddhalaisuus voidaan nähdä pitkälti sopusointuisena Jeesuksen opetuksen kanssa, ja toisaalta kristinuskon Jumalan antamat suuret vastaukset voidaan ”maalata buddhalaisuuden tyhjälle seinälle”. Asiantuntijuuden puute valitettavasti estää minua syvemmin esittelemästä näiden kahden erinomaisen artikkelin hienoa teologis-hengellistä kontribuutiota. Sanon vain, että suosittelen.
Islam
Hindulaisuudesta ymmärrän vielä edellisiä vähemmän, joten skippaan sen ja siirryn erinomaisen mielenkiintoiseen islamia käsittelevään lukuun. Kristinuskon ja islamin välissä seisova suuri kompastuskivi on tietysti kysymys Jeesuksesta Jumalan poikana. Muslimien credo, Ykseyden suura (112:3-4) sanoo Jumalasta: ”hän ei ole synnyttänyt eikä ole syntynyt”.
Maurice Borrmansin artikkelin suuria löytöjä minulle oli sitaatti neljännestä Lateraanikonsiilista (1215), jonka mukaan korkein todellisuus on jumalallinen substanssi, olemus tai luonto, joka ”ei synnytä eikä ole syntynyt”. Erottelu Jumalan olemuksen ja persoonien välillä voi siis mahdollistaa sen, että muslimi ja kristitty voivat olla samaa mieltä suura 112:sta. (Mahtoiko islam vaikuttaa konsiilin sanavalintaan?)
Kristityn on myös hyvä tuntea joitain Koraanin kohtia, jotka puhuvat kristityistä tai uskonnollisesta pluralismista myönteisesti. Suura 5:48 toteaa: ”Jos olisi ollut Jumalan tahto, Hän olisi muovaillut teidät kaikki yhdeksi kansaksi, ellei Hän olisi tahtonut koetella teitä erikseen annetuin totuuksin; sentähden rientäkää kilvan toistenne kanssa hyveiden harjoittamiseen. Kaikkien on teidän palattava Jumalan eteen, ja Hän kyllä antaa teille lopullisen selvyyden siitä, mistä olitte erimielisiä.”
Kohdassa 5:82 Koraani erottaa kristityt juutalaisista ja monijumalaisista ja lausuu: ”oikeauskoisten ystävyyttä lähinnä olevissa varmasti tapaatte sellaisia, jotka sanovat: ’Me olemme kristittyjä’; tämä johtuu siitä, että heidän joukossaan on pappeja ja munkkeja ja että he eivät käyttäydy pöyhkeästi”.
Suura 2:62 menee vielä pidemmälle ja opettaa nähtävästi kristittyjen voivan päästä paratiisiin: ”uskovat ja myöskin ne jotka ovat juutalaisia, kristittyjä, saabalaisia, jos he uskovat Jumalaan ja Viimeiseen päivään ja elävät hurskaasti, saavat totisesti palkkansa Herransa luona; ei mikään pelko valtaa heitä, eikä heidän tarvitse murehtia”. Näitä kannattaa opetella arabiaksi ja resitoida ulkomuistista, kun kohtaa muslimeja.
Koraanin Jeesus on enigmaattinen hahmo. Mitä esimerkiksi tarkoittaa 19:33: ”Rauha ylläni sinä päivänä, jolloin synnyin, sinä päivänä, jolloin kuolen sekä sinä päivänä, jolloin minut herätetään kuolleista.” Kristinuskolla on vanhastaan vastaus siihen, miksi Jeesuksen syntymä, kuolema ja ylösnousemus ovat kolme kovaa tapahtumaa. Sama pätee mystiseen ”pöytään” (5:114), joka laskeutui taivaasta Jeesukselle ja hänen opetuslapsilleen. Mihin sakramentit yhtäkkiä katosivat Jumalan uskonnosta?
Koraani ei väitäkään kertovansa kaikkea, eikä se kiellä etsimästä lisätietoja vanhemmista kirjoista, päinvastoin: ”Jos sinä epäilet sitä, minkä olemme sinulle ylhäältä lähettänyt, niin kysy niiltä, jotka ennen sinua lukivat Kirjaa.” (10:94)
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Viimeisimmät kommentit