Hyviä uutisia

Viime perjantaina katedraalissamme Pyhän Henrikin kirkossa vietettiin pyhän Ursula (puol. Urszula) Ledóchowskan [lausutaan ”Leduhofskan”] 150-vuotissyntymäjuhlaa. Käänsin ursuliinisisarille joitain tekstejä puolasta suomeksi tuota juhlaa varten, ja tajusin, että pyhästä Ursulastahan riittäisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

Siispä tuumasta toimeen. Lähteinä käytän mainittujen materiaalien lisäksi Monika Wrońskan kirjasta Epätavallisen naisen tavallinen elämä (2003) ja Kalevi Vuorelan Finlandia Catholicaa.

Jostain kumman syystä en ole aiemmin tällä blogilla pyhästä Ursulasta kirjoitellut, sen sijaan Radio Dein/Seurakuntalainen.fi:n Paavilaisen pakinat -blogillani sanoin hänestä alkuvuodesta pari sanaa, kuten että hän on yksi harvoista Suomessa käyneistä katolisista pyhimyksistä.

Itse asiassa nyt kun rupesin asiaa tarkemmin miettimään, niin Suomessa taitaa olla käynyt koko historian aikana vain kolme katolista pyhimystä, joista Ursula on ainoa, jolle ei ole tähän mennessä omistettu tällä blogilla artikkelia. Ne kaksi muuta ovat tietysti pyhä Henrik ja pyhä Johannes Paavali II. (Sitten on vielä pari autuasta, joista lisää joskus toiste.)

Jos kuitenkin otetaan huomioon, että pyhän Henrikin tapauksessa olemme legendojen varassa (mikä ei toki sulje pois historiallista ydintä) ja että Johannes Paavali II oli Suomessa vain pari päivää, pyhän Ursula Ledóchowskan asema tulee entistä merkittävämmäksi: hän toimi Suomessa useamman vuoden, ja meillä on siitä tarkkaa historiallista tietoa.

Krakovasta Karjalaan

Mielenkiintoista juttua riittää kuitenkin jo ajalta ennen Suomeen tuloa. Ursula, syntyjään Julia, ei nimittäin ollut kuka tahansa tyttö. Hän polveutui arvostetusta aatelissuvusta, ja jos katolisella kirkolla olisi all-stars-perheitä, niin Ledóchowskit voisivat varmaan olla ehdolla: Ursulan setä oli arkkipiispa ja Puolan priimas, hänen siskonsa Maria Teresa perusti lähetyssääntökunnan ja julistettiin sittemmin autuaaksi, hänen veljensä oli jesuiittojen yleisesimies…

Pyhä Ursula Ledóchowska syntyi siis 150 vuotta sitten vuonna 1865, viisi vuotta ennen Vatikaanin I kirkolliskokousta ja aikana, jolloin Puola oli jaettu naapurivaltojen kesken. Itävallan puolella syntyneen Julia Ledóchowskan perhe muutti vuonna 1883 Krakovan lähelle, ja vuonna 1886 Julia astui ursuliinisisarten Krakovan luostariin ja otti luostarinimekseen sääntökunnan nimikkopyhimyksen Ursulan mukaan.

Sisar Ursula toimi Krakovan ursuliiniluostarissa parikymmentä vuotta opetus- ja kasvatustyössä, ja eräs hänen oppilaistaan kertoo Ursulan puhuneen aina ”sammumattomalla palolla”, oli kyseessä sitten matematiikka tai ranskan kielioppi. Ursula rakasti opettamista ja oppilaitaan. Vuonna 1904 Ursula valittiin Krakovan luostarin ylisisareksi, jolloin hänestä tuli ”äiti Ursula”.

Ylisisarena äiti Ursula avasi luostarin yhteyteen naisopiskelijoille tarkoitetun asuntolan. Tässä vaiheessa on pakko mainita pieni henkilökohtainen yhtymäkohta. Vaimoni Beata näet asui tutustumisemme vuonna 2010 juuri tässä opiskelija-asuntolassa. Beatan tie vei sieltä lopulta mutkan kautta Suomeen aivan niin kuin Ursulankin.

(Juttu meni niin, että asuntolan tytöt kävivät usein läheisen dominikaanikirkon opiskelijailloissa ja ohjasivat Beatan sinne, ja siellä myös ensi kertaa tapasimme. Kävin usein iltapalalla Beatan luona ursuliinien alakerran oleskeluhuoneessa, jonne asukit siis saivat tuoda poikaystäviään. Huoneisiin ei tietenkään ollut asiaa, ja alakerrassakin tuima sisar vahti siveellisyyttä:))

Äiti Ursula matkusti Krakovasta ensin Pietariin vuonna 1907 kahden sisaren kanssa hoitamaan katolista sisäoppilaitosta ja koulua. Kouluvuoden päättyessä keväällä 1908 Ursula ehdotti oppilaille kesälomaa Suomessa, jossa oli terveellinen ilmasto (toisin kuin kosteassa ja sumuisassa Pietarissa), ja se onnistuikin niin mukavasti, että Ursula päätti ostaa Suomesta tontin koulunsa pysyväksi kesänviettopaikaksi.

Tila ostettiin Karjalan kannakselta Uudenkirkon läheltä, ja Ursula rakennutti sinne olemassaolevan talon rinnalle uuden rakennuksen. Paikan nimeksi tuli Merentähti. ”Maisema oli ihastuttava, sillä tila sijaitsi mäntymetsäisellä rantakaistaleella Suomenlahden ulapan äärellä. Siihen kuului runsaasti omaa, tasaista hiekkarantaa.” (Finlandia Catholica s. 102) Talvi- ja jatkosodan jäljiltä paikka kuuluu tietysti nykyään Venäjälle.

Pyhän Ursula Ledóchowskan toiminta Suomessa

Ursula tarvitsi Merentähteen papin, ja sellaisen saadakseen hän kääntyi vuonna 1909 Pyhän Sydämen veljeskunnan perustajan isä Leo Dehonin puoleen. Ensimmäinen pappi saapuikin seuraavana vuonna 1910, ja tästä alkoi Pyhän Sydämen pappien ja ursuliinien yhteistyö.

Samana vuonna 1910 vihittiin juhlallisesti käyttöön rantahietikolle pystytetty Neitsyt Marian patsas ”Meren tähti” eli latinaksi Stella Maris. ”Juhlaan osallistui runsaasti pietarilaisia koulutyttöjä sekä lomalaisia ja paikkakuntalaisia, ja siinä laulettiin tiettävästi ensimmäistä kertaa Marian lauluja suomeksi. Suomalaisille tämä oli uusi, ihmeellinen kokemus, joka teki heihin syvän vaikutuksen.” (Finlandia Catholica s. 104)

Yhdessä isä Adolf Carlingin kanssa äiti Ursula toimitti ensimmäisen suomenkielisen katolisen rukouskirjan ”Terve Meren tähti, rukouskirja Suomen katholiselle kansalle”, joka julkaistiin Roomassa vuonna 1910 Ursulan siskon kreivitär Maria Teresa Ledóchowskan kustannuksella (hän oli kustantanut myös Merentähden kauppahinnan). Ursula jakoi rukouskirjoja paikkakuntalaisille sunnuntaimessun jälkeen.

Ursula avasi Merentähteen tyttökoulun, ja vuonna 1911 hän oli valmis muuttamaan sinne itsekin. Pietarissa sisaret kokivat vainoja, ja Suomessa Ursula saattoi olla itsenäinen ja omistautua koulunsa kehittämiseen. Kouluun hakijoita oli paljon, opettajat löytyivät helposti, opetuksen taso oli korkeaa ja tulokset erinomaiset. Pakollisen venäjän ohella opiskeltiin salaa puolan kieltä ja kirjallisuutta. (Muistetaan, että Suomi kuului vielä Venäjään.)

Suomalaiset olivat alusta asti Ursulan sydämellä. Opetustyön ohessa Ursula opetteli suomen kieltä ja tutustui paikallisiin. Hän kykeni ilmeisesti syvällisiinkin keskusteluihin suomeksi. Hän voitti suomalaisten luterilaisten luottamuksen ja kiintymyksen, ja monet heistä tulivat sunnuntaisin Merentähteen messuun ja lauantaisin laulamaan koulun kuoron kanssa suomenkielisiä lauluja Neitsyt Marialle.

Kun lukuvuosi 1914 päättyi, kaikki vaikutti idylliseltä: koulu menestyi, puutarha kukoisti, talossa kävi paljon vieraita ja elämä oli rauhallista. Kukaan ei osannut kuvitella, että kaikki muuttuisi hetkessä, kun ensimmäinen maailmansota alkoi. Venäjä ja Itävalta olivat sodassa vastakkain, ja Ursulan oli Itävallan kansalaisena poistuttava Venäjältä ja Suomesta. Merentähden toiminta oli lopetettava. Ursula matkusti Pietarin ja Rauman kautta Ruotsiin.

Skandinavian ja Puolan kautta taas Suomeen

Ursula ei tuhlannut Ruotsissa aikaansa, vaan loi pian kontakteja paikallisiin katolilaisiin ja luterilaisiin, puolalaisiin ja ruotsalaisiin. Hän perusti kieli-instituutin ja sisäoppilaitoksen tytöille, toimitti katolista kuukausilehteä ja järjesti esitelmätilaisuuksia erityisesti Puolan tilanteesta.

Kuuluisa puolalainen kirjailija Henryk Sienkiewicz (joka on kirjoittanut mm. Quo Vadis -romaanin) kääntyi äiti Ursulan puoleen ja pyysi apua perustamalleen Puolan Sotauhrien Yleiselle Avustuskomitealle. Ursula keräsi sille varoja luennoimalla Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa yhteensä kuudella kielellä: ranskaksi, englanniksi, saksaksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi. Kun näihin lisätään puola, venäjä, suomi ja latina, saldo on 10 kieltä!

Vuodet 1917-1920 Ursula asui Tanskassa ja osallistui hengelliseen työhön pakolaisten keskuudessa. Hän perusti Aalborgissa orpokodin puolalaisille lapsille ja järjesti kulttuuritilaisuuksia, joilla kerättiin lastenkodille varoja. Ursula Ledóchowska teki suuren työn Skandinavian maiden herkistämisessä Puolan itsenäistymisen asialle. Puola itsenäistyikin vuonna 1918, ja Ursula näki loppuelämänsä missioksi rakkaan kotimaansa rakentamisen.

Erään norjalaismiehen anteliaan lahjoituksen avulla Ursula saattoi vuonna 1920 palata sisarineen ja orpolapsineen Puolaan ja hankkia talon Pniewystä Poznanin läheltä. Siitä tuli uuden luostariyhteisön keskus, ja se omistettiin pyhälle Olaville kiitollisuudenosoituksena norjalaiselle lahjoittajalle. Näin syntyi virallisesti (pian Rooman vahvistamana) uusi ursuliinisääntökunnan haara, ns. harmaat ursuliinit.

Nämä harmaat ursuliinit eli virallisesti ”Kuoleman tuskassa olevan Jeesuksen pyhän sydämen ursuliinisisaret” (näin latinan mukaan esim. katolinen.fi) tai ”Jeesuksen Kuolevan Sydämen ursuliinisisaret” (näin enemmän puolan mukaisesti Finlandia Catholica) levisivät vielä Ursula Ledóchowskan elinaikana ulkomaille Italiaan ja Ranskaan. Ursula kuoli 29.5.1939 ja säästyi siis juuri toiselta maailmansodalta.

Vuonna 1976 harmaat ursuliinit tulivat Suomeen, ensin Jyväskylään ja sitten myös Helsinkiin. Vuonna 1983 paavi Johannes Paavali II sai julistaa Ursula Ledóchowskan autuaaksi vierailullaan Poznanissa, ja vuonna 2003 hän ehti vielä julistaa Ursulan pyhäksi Roomassa.

Ursuliinisisaret Jyväskylässä ja Helsingissä keskittyvät kasvatustyöhön, esim. Helsingissä heillä on Pyhän Marian lastentarha. Lisäksi he järjestävät kesäleirejä nykyisessä Stella Mariksessa, omanlaisessaan Merentähden perillisessä. Tässä vaiheessa täytyykin jälleen kertoa omakohtainen tarina.

Henkilökohtaisesti

Kävin itse edellä mainituilla ursuliinien ohjaamilla kesäleireillä Stella Mariksessa 1990-luvulla ollessani koulupoika, ja yläasteella minulle opetti uskontoa Havukosken koulussa ursuliinisisar Eugenia Szwedo. 2000-luvun alussa olin Stella Mariksen leireillä myös isosena. Sekä ”Stelliksen” leirit että sisar Eugenia vaikuttivat merkittävästi siihen, että kiinnostuin puolan kielestä ja että aloin käydä sunnuntaisin messussa.

Finandia Catholica (s. 298) sanoo sisar Eugeniasta, että hän ”kuului Helsingin sisaryhteisöön alusta lähtien”. ”Hän oli opiskellut kemiaa ja suorittanut loppututkinnon Lublinin yliopistossa. Vielä Suomessa ollessaan hän opiskeli teologiaa ja kävi kahdesti vuodessa Lublinissa suorittamassa tenttejä. Hän opiskeli myös Helsingin yliopistossa saadakseen arvosanan suomen kielessä. Opintojensa ohessa hän keskittyi seurakunnan katekeettiseen työhön.”

Erityisen hyvin muistan, kun olin yläasteella lukenut pienestä katekismuksesta, että Jeesus on Jumala ja Pyhä Henkikin on Jumala, ja menin tenttaamaan sisar Eugeniaa: ”sittenhän on kolme Jumalaa!” Sisar sanoi: ”ei, vaan yksi Jumala, mutta kolme persoonaa”. Teologinunna kirkasti koko ikänsä ristinmerkkiä tehneelle kyselijälle kolminaisuusopin parissa sekunnissa. Muistakin teini-ikäisen teologisista ”ansoista” sisar selvisi.

Tärkeintä oli kuitenkin sisaren rakkaudellinen opetus ja aidon kristillisen elämän esimerkki. Vaikka yläasteikäiselle oli toisaalta vähän ”noloa” olla nunnan vetämässä pienessä vähemmistöuskontoryhmässä, sisaren hyvyyden ansiosta se oli lopulta enemmän ylpeydenaihe. Jossain syvällä tiesin tai tunsin, että tässä on jotain autenttista, vaikka uskonsisältöjen ymmärrys oli vielä hyvin alkeellista.

Perjantaina vietetyssä 150-vuotismessussa piispa Teemu Sippo SCJ nosti esiin kaksi asiaa Ursula Ledóchowskan työstä Suomessa: hänen rakkautensa nuoriin ja hänen käytännön ekumeniansa luterilaisten kanssa jo kauan ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta. Viisaasti valitut pointit. Sisar Eugenian ja muiden ursuliinien hyvä työ lasten ja nuorten parissa sekä ystävyys ja yhteistyö monien ei-katolilaisten kanssa jatkuu Suomessa tänäkin päivänä.

En kuitenkaan lähteitteni pohjalta voi aivan yhtyä piispan esittämään ajatukseen siitä, ettei Ursula olisi yrittänyt käännyttää ketään. Pyytäessään pappeja isä Dehonilta Ursula puhui todellisesta lähetystyöstä Suomen kansan keskuudessa. Tavoitteena olisi sen palauttaminen vähitellen katoliseen uskoon. Tätä ystävällistä kansaa ei sopinut ”jättää elämään pimeydessä” (Finlandia Catholica s. 103). Sisarelleen hän kirjoitti: “Teemme täysmittaista lähetystyötä. Suomalaiset tulevat yhä sankemmin joukoin.”

Ursulan opetukset

Tällainen ajattelu ja toiminta oli täysin normaalia Vatikaanin II konsiilia edeltävänä ”vastakkainasettelun aikana”. Vaikka Ursulan läheiset suhteet luterilaisiin olivatkin jossain määrin Vatikaanin II konsiilia ennakoivia, oli hän toisaalta tyypillinen ”prekonsiliaarinen pyhimys”, siis 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun harras katolilainen.

Tämä näkyy vahvasti Ursulan hengellisissä opetuksissa, joita on julkaistu suomeksi (2003) hänen Testamentissaan. Se on peräisin 1920-30-luvulta, sattumoisin samalta ajalta kuin toisen varhaisen vaikuttajani pyhän Josemaría Escriván ja hänen perustamansa Opus Dein sanoma. Painotetut sisällötkin ovat yllättävän samanlaisia: nöyryys, kuuliaisuus, rukous, kieltäymys, Jumalan tahto, ilo, alttarin sakramentti, vilpittömyys, apostolaatti.

Ursulan tekstejä lukiessani tunnen nahoissani ne sata vuotta, jotka meidän hengellisyyttämme, kielellistä ilmaisuamme ja teologisia ajatusmallejamme erottavat. Minua inspiroi enemmän Ursulan elämäntyö ja sen hämmästyttävä kaitselmuksellinen vaikutus omaan elämääni: ilman Ursulaa ja ursuliineja en olisi aktiivinen katolilainen, en puolan kielen maisteri, en naimisissa vaimoni kanssa enkä tämän blogin kirjoittaja.

Silti löysin Ursulan Testamentista ja kääntämistäni teksteistä sellaisiakin kohtia, joihin voin kokosydämisesti yhtyä ja joita voin mieluusti tässä kaikelle kansalle siteerata. Päätettäköön siis tämä artikkeli valikoituihin Ursula Ledóchowskan opetuksiin. Kaikki seuraavat sitaatit voisivat aivan yhtä hyvin olla Josemaría Escriván kynästä.

Kysymyksessä Raamatun lukemisesta Ursula ennakoi Vatikaanin II konsiilia ja rikkoo stereotypioita katolisesta Raamatun piilottelusta:

”Evankeliumia on rakastettava, sitä on luettava yhä uudelleen, jotta voisimme täyttää elämämme evankeliumin hengellä, Jeesuksen hengellä. Onnellinen se sielu, joka on ymmärtänyt, että evankeliumissa on kätketty aarre ja joka kärsivällisesti ja vähitellen kaivaa aarteen esiin. Lue ja tutkiskele evankeliumeita, ja löydät sieltä kallisarvoisen helmen, joka kirkastaa elämäsi. Löydät Jeesuksen, josta tulee elämääsi erottamaton kumppani.”

Rukouksesta pitkin päivää Ursula opettaa:

”Kun odotatte jotain, kun kävelette kadulla paikasta toiseen, rukoilkaa - nämä ovat hetkiä, jolloin tavallisesti emme ajattele mitään viisasta; joko uppoudumme huoliimme tai järjettömiin tulevaisuudensuunnitelmiin. Paljon enemmän saatte aikaan rukoilemalla. (…) Älä ole rukouksessa egoisti, joka pyytää asioita vain itselleen ja ajattelee vain itseään. Tarvitaan sieluja, jotka rukoilevat niiden puolesta, jotka eivät rukoile.”

Sitten ilosta, hymystä ja risteistä:

”Menkää maailmaan hymysuin, menkää kylvämään vähän onnea tähän kyynelten laaksoon hymyillen kaikille, mutta erityisesti surullisille, elämään lannistuneille, ristin taakan alle kaatuville, hymyillen heille sillä kirkkaalla hymyllä, joka puhuu Jumalan hyvyydestä. (…) Iloitse risteistä, jotka Jumala lähettää sinulle, sillä risti on kuninkaallinen tie taivaaseen, jokainen pieni risti on ristiinnaulitun suudelma. Kiitä Jumalaa iloisella hymyllä. Kiitä Jumalaa, kun kuolema koputtaa ovellesi, koska kuolema johtaa ikuiseen onneen. Kiitä elämän viimeisestä hetkestä iloisella hymyllä.

Lopuksi itseoikeutetusti pari sanaa hartaasta rakkaudesta Neitsyt Mariaan, Meren tähteen:

“’Katso, äitisi’. Jeesuksen viimeinen testamentti, viimeinen tehtävänanto. Kuinka rakas sen tulisikaan olla minulle! Rakas, koska se on kuolevan Herran tehtävänanto. Hän antaa minulle suurimman aarteen - hän antaa minulle pyhimmän äitinsä äidiksi.”

74-vuotias Ursula lausui vuonna 1939, pari viikkoa ennen kuolemaansa: ”Rakastan Jeesusta ja minulla on rauha.”