Hyviä uutisia

Viime viikolla julkaisin artikkelin Eero Huovisen akateemisesta kirjasta Elävä dogma ja lupasin siirtyä seuraavaksi hänen populaarimpaan tuotantoonsa. Ensimmäisenä käsittelyyn pääsee erinomainen kirja nimeltä Pappi? (WSOY 2001). Toinen teologi-Eero, Eero Junkkaala, tiivisti omankin lukukokemukseni hyvin kirja-arvioonsa vuonna 2002:

”Huovinen asettaa papin niin syvällisellä tavalla Jumalan eteen, että lukijan on vähän väliä pysähdyttävä miettimään omaa kutsumustaan ja rukoilemaan. Kirja on sekä teologisesti puhutteleva että henkilökohtaisten havaintojen ja huumorinpilkkeen vuoksi nautittava luettava. Ajattelin sitä lukiessani, että jos jokainen kirkkomme pappi lukisi kirjan ja ottaisi sen vakavasti, papiston keskuudessa täytyisi syntyä  herätys.” (Kulmakivi 1/2002)

Kirjan takakansi välittää saman viestin, kun se sanoo, että kirjassa on ”paitsi lujaa asiaa myös paljon huovismaisia juttuja”. Kenties tylsän nimen takaa paljastuu viihdyttävä ja sivistävä kirja, sellainen opus, jonka toivoisi mahdollisimman monen suomalaisen lukevan.

Kuka arvaa, miten luterilaisen piispan kirja alkaa? Paavilla tietenkin! ”Paavilla on kaunis virkanimi:  servus servorum Dei” (s. 13). Nämä ovat Huovisen kirjan avaussanat. Hän käsittelee pappina olemista ensin siitä näkökulmasta, että pappi on Jumalan orja tai palvelija. Huovisen luterilainen pappiskäsitys on hyvinkin katolinen: ”Luterilaisen opin kannalta on oikein sanoa, että papin paikka on Jumalan ja ihmisen välissä.” (s. 17)

Monesti esitetään, että luterilaisuus halusi tai pääsi eroon välittäjistä Jumalan ja ihmisen välillä. Huoviselle tämä ei ole luterilaisuutta vaan yksilöllisyyttä ja modernismia, josa ihminen ”haluaa olla oma auktoriteettinsa myös Jumala-asioissa” (s. 18). Luterilaisuuksia on kuitenkin moneen lähtöön. Huovinen kertoo, kuinka Ruotsin arkkipiispa KG Hammar joskus sanoi letkeästi pitävänsä Eeroa ”traditionalistina ja oppimiehenä” (s. 24).

Huovinen tunnustaa ”syyllisyytensä”: ”Totta, puolustan mielelläni yleensä oppia ja erityisesti oikeaa oppia. Ihmisen virka on etsiä totuutta, ja sanat ovat ainoa väline, jolla voimme totuutta kuvailla. Ilman oppia emme tule toimeen, jos yritämme sanoa Jumalasta jotakin.” (s. 24). Näin sitä pitää. Meillä on sankari. Mutta nyt niitä luvattuja ”huovismaisia juttuja”. Ne ovat kyllä aivan parhaita.

Huovismaisia juttuja Seppo A. Teinosesta

Sivulla 26 Huovinen kirjoittaa edeltäjästään professori Seppo A. Teinosesta (joka vanhoilla päivillään liittyi katoliseen kirkkoon). Teinonen oli ”sekä dogmaatikko että mystikko”, yhtä aikaa varovainen ja huolellinen puhuessaan Jumalasta. Sitten tulee ensimmäinen ”huovismainen juttu”. Teinonen oli ”tarkka teologisissa määritelmissä, jopa pilkkuja myöten. Lapsilleen hän maksoi markan, kun nämä löysivät tarkastettavana olleesta väitöskirjasta painovirheen.” (s. 26)

Kaikkein parhaat Teinos-tarinat tulevat kuitenkin sivulla 193 otsikon ”Kristus papin kädessä” alla. Teinonen kävi talvisin Espanjan lämmössä, ja kun hän palasi Helsinkiin ja yliopistolle, ensimmäinen uutinen kuultiin jo ovelta: ”Olen nähnyt Kristuksen papin kädessä.” Huovinen kommentoi: ”Viesti oli sokkihoitoa, mutta sen takana oli selvä ehtoollisoppi: Leipä on Kristuksen ruumis.”

Huovinen toteaa edeltäjänsä teologiasta: ”Teinonen jos kukaan oli sakramenttimies.” Toinen ”huovismainen juttu” seuraa heti perässä, tällä kertaa kasteen sakramentista. ”Kun Karakallion kodin ovelle tuli traktaattien jakajia, jotka kysyivät talon isännältä, oliko tämä uskossa, Teinonen haki työhuoneen seinältä kehystetyn kastetodistuksensa ja näytti sitä.”

Viimeinen ja rankin Teinos-juttu on sivulla 275. Huovinen kertoo siitä, kuinka Teinosen edeltäjä Osmo Tiililä erosi Suomen ev.-lut. kirkosta. Tiililän assistenttina toiminut Teinonen kävi tapahtuneen jälkeen Tiililällä kylässä, ja tämä odotti uteliaana nuorempansa mielipidettä. Seuraa vavahduttava, legendaarinenkin sananvaihto:

”[Tiililä:] ’No, mitä sanot?’ Teinonen täräytti: ’Extra ecclesiam nulla salus, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.’ Ihmisen autuudesta tarkka Tiililä säikähti suoraa puhetta ja kysyi: ’Tarkoitatko todella?’, johon hän sai vastauksen: ’Niinhän sinä itse olet opettanut.'”

Verschuren, Voutilainen ja Borst

Huovinen kertoo kirjassaan Teinosen lisäksi myös kolmesta muusta suomalaisen katolisuuden suurnimestä. He ovat piispa Paul Verschuren SCJ, isä Martti Voutilainen OP ja isä Adrian Borst SCJ.

Ensimmäinen heistä johti Helsingin katolista hiippakuntaa Vatikaani II:sta aina vuosituhannen loppuun asti, toinen taas oli ensimmäinen reformaationjälkeinen suomalainen dominikaani-isä. Kolmas toimi Suomessa Pyhän Sydämen veljeskunnan pappina ja hollannin kielen opettajana Turun yliopistossa.

Paul Verschuren (1925–1999)  oli Huovisen mukaan ”oppinut ja hauska mies” (s. 196). Huovismainen juttu hollantilaisesta piispasta on koskettava:

”Kun hän tuli kadulla vastaan, päivä oli pelastettu. Pitkän miehen valoisa hahmo ja leveä hymy nostivat kuopasta synkänkin luterilaisen. Käsi nousi tervehdykseen jo kaukaa ja mutkattomasti piispa kysyi: ’Mitä sulle kuuluu?’ Ja aina hän myös kuunteli. Väkevimmin minua on jäänyt puhuttamaan Verschurenin luonteva tapa päättää keskustelu: ’Minä rukoilen sinun puolestasi, rukoile sinäkin minun puolestani, eiks’ niin.’ Lauseen loppuun ei tullut kysymysmerkkiä, vaan sama valloittava katse.”

Martti Voutilaista koskeva juttu menee puolestaan näin:

”Vanha viisaus on, että pappi yksinkertaisesti kiertelee ihmisten luona. Pari vuosikymmentä sitten roomalaiskatolinen isä Martti Voutilainen soitti ja kysyi, saako hän tulla käymään meillä kotona. Toivotin tervetulleeksi, mutta äpöttelin hiljaa mielessäni, että mitä asiaa sillä nyt on. Martti tuli, jutteli, puheli, kuunteli – ja lähti pois.” (s. 61–62)

Tässä yhteydessä Huovinen jatkaa siitä, miten tärkeää on, että pappi on lähellä ihmisiä. ”Sain kerran kirjeen, jossa iloisesti hämmästeltiin ja kiiteltiin, että ’meidän piispa’ oli nähty uimahallin altaassa. Kirkko oli tullut ’lähelle’. Rouvan kanssa meitä kotona hämmästytti, miten pienet asiat ihmisiä rohkaisevat.” Huovisen mieleen on syöpynyt erään viisaan naisen opetus: ”Älä, papin planttu, koskaan jätä sanomatta päivää.” (s. 62)

Adrian Borst siirtyi Suomesta myöhemmin Roomaan SCJ-sääntökunnan johtotehtäviin. Huovinen tutustui Borstiin, kun hän oli Huovisen isän (joka oli myös pappi) lenkkikaveri. ”Hän on yhtä aikaa aurinkoinen ja vakava, tosi ja sydämellinen, niin kuin hänen tämänhetkiseen tehtäväänsä sopii.” Borst kertoi katolisesta retriittiperinteestä: ”Intra totus – mane solus – exi alius, mene kokonaisena sisään – pysy yksin – tule ulos toisena ihmisenä.” (s. 285) Huovinen suosittelee tätä perinnettä pappislukijoilleen.

Luterilais-katolinen loppukaneetti

Lopuksi on pakko vielä kertoa jutuista, jotka ovat erityisen relevantteja suomalaisen luterilais-katolisen dialogin kannalta. Huovinen kirjoittaa filosofi Immanuel Kantin suuresta vaikutuksesta länsimaiseen ja erityisesti protestanttiseen teologiaan. ”Kantia on nimitetty jopa modernin protestantismin kirkkoisäksi.” (s. 110)

Huovinen toteaa, että katolilaiset ja ortodoksit ovat ”selvinneet Kantista ja valistuksesta helpommalla” ja että paavi  ja patriarkat ”rohkenevat puhua Jumalasta suoremmin kuin me Kantin kahleissa olevat” (s. 111). Huovinen on kuitenkin kriittinen kantilaista ja keskieurooppalaista protestantismia kohtaan ja tunnustaa hyödyntävänsä esimerkiksi saarnojen valmistelussa ”paavilaisten eksegeettien selityksiä”, tarkemmin sanottuna Regensburger Neues Testament -kommentaarisarjaa (s. 155).

”Klassinen luterilaisuus on eri asia kuin yleisprotestanttisuus. Varsinkin keskieurooppalaisia evankelisia kirkkoja vaivaa protestanttisuuden henki. Halutaan päästä irti niistä kristinuskon tulkinnoista, joilla on yhteyttä metafysiikkaan ja ontologiaan. Asennoidutaan ennakkoluuloisen ekumeniakriittisesti roomalaiskatoliseen ja ortodoksiseen teologiaan. Pelkällä protestilla ei mielestäni kuitenkaan pitkälle pötkitä. Ajan mittaan on väsyttävää kuunnella mielipiteitä vain siitä, mitä kristinusko ei ole.” (s. 111)

Huovinen käsittelee myös luterilais-katolisen ekumenian suurta kysymystä eli virkateologiaa. Käsittely kulkee jälleen huovismaisen jutun kautta. ”Helsingissä vieraili 1990-luvun puolivälissä Vatikaanin ekumenia-asioiden nuorekas harmaa eminenssi, monsignore ja tohtori Heinz-Albert Raem (…). Rakastettavan luontevaan tyyliin hän vastaili opiskelijoiden kysymyksiin. Yksi heistä tivasi yllättäen: ”Onko tämä Huovinen Vatikaanin mielestä oikea piispa?” (s. 239) Tuhannen taalan kysymys.

”Raemin vastaus oli: ’Meillä kaikilla on omat puutteemme ja defektimme. Meitä yhdistää kysymys, miten voisimme toteuttaa virkaamme siten, että se mahdollisimman täydesti vastaisi Kristuksen tahtoa.’ Raem kertoi katolisesta piispanrististä, jonka paavi on antanut niille suomalaisille piispoille, jotka ovat käyneet kylässä Vatikaanissa. Katolinen piispanristi on merkki siitä, että Huovinen ei ole ei-piispa, mutta samalla merkki halusta yhdessä etsiä Kristuksen tahtoa.” (s. 239)

This entry was posted on 15.9.2014 at 10:49 and is filed under Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit, Teologia. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.