Arkisto kohteelle syyskuu 2016

« Hyviä uutisia home page

Viides herätysliike ja Eero Junkkaala

26.9.2016

Pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jota ei malttanut olla lukematta heti loppuun. Hotkin 200-sivuisen kirjan kahdessa päivässä. Kyseessä on TT Eero Junkkaalan, Suomen teologisen instituutin entisen (ja ensimmäisen) pääsihteerin kirja Viides herätysliike - Näin minä sen näen (Kirjapaja 2016).

Voin kyllä kuvitella, että ihan jokaista suomalaista tämä kirja ei välttämättä viihdytä. Se on pitkä liuta erilaisten kristillisten herätys- ja lähetysjärjestöjen syntyhistorioita, siinä on hieman epäloogisia kronologisia ja temaattisia hyppäyksiä, ja se sekoittaa häikäilemättä henkilökohtaista kerrontaa ja kirkkohistoriallista asiatekstiä. Suomen kirkollisesta ja uskonnollisesta kentästä kiinnostuneille kirja on kuitenkin herkkupala.

Mikä viides herätysliike?

Herätysliikkeitä olen tällä blogilla käsitellyt jo kerran jos toisenkin, ja pienenä kertauksena vain todettakoon, että viides herätysliike eli viidesläisyys saa nimensä siitä, että se on viides suuri luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike Suomessa neljän vanhemman eli rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden lisäksi. Viidesläisyyden kantaisä on Urho Muroma, joka tuli herätykseen Helsingin Johanneksenkirkossa vuonna 1912.

Urho Muromasta tuli ”eräänlainen Suomen kirkon puolivirallinen herätyssaarnaaja” (s. 44), ja hänen kokouksensa vetivät suuria ihmisjoukkoja. Muroma perusti Herää Valvomaan -lehden (nyk. Elämä) pitääkseen yhteyttä uskoon tulleiden kuulijoidensa kanssa. Vuonna 1945 Muroma kumppaneineen perusti Kauniaisiin Raamattuopiston, joka järjestää mm. teologisia opintopäiviä ja julkaisee kirjoja (Perussanoma).

Eero Junkkaala ja hänen veljensä Timo ovat toimineet Raamattuopiston palveluksessa, ja kirja katsookin viidesläisyyttä jossain määrin Raamattuopiston näkövinkkelistä. Ensimmäinen tärkeä pointti on, että Raamattuopisto on irtaantunut perustajaisänsä omaperäisemmistä näkemyksistä (esim. että uudestisyntyminen kasteessa on saatanallinen valhe) ja profiloitunut teologialtaan luterilais-pietistiseksi.

Toinen tärkeä pointti on ero suurimpaan viidesläiseen järjestöön eli Kansanlähetykseen, jolla on Kansanlähetysopisto Hausjärven Ryttylässä ja Uusi Tie -lehti ja kustannus. ”Kansanlähetys kaappaa viidesläisyyden” kuuluu eräs paljon puhuva alaotsikko. Tämän jälkeen kerrotaan siitä, kuinka Kansanlähetys jakaantui ja syntyi lähetysjärjestö Kylväjä, keulahahmona Olavi Peltola. Sitten on vielä KRS, OPKO ja Sansa omine historioineen.

Teologisia kontroversseja

Kirjan perusteella viidesläisten järjestöjen välisissä eroissa on osin ollut kyse valtapolitiikasta, osin teologisista painotuseroista. Amerikkalaisvaikutteinen pyhityskristillisyys on törmännyt luterilaiseen uskonvanhurskauteen (”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas”, jne.) ja ratkaisukristillisyys vanhakirkolliseen kasteteologiaan. Junkkaala myöntääkin, etteivät viidesläiset ole oikein osanneet ratkaista kasteen ja uskon välisen suhteen ongelmaa.

”Ylipäätään opetuksemme sakramenteista on aika ohutta. Pietistisen sisäisen uskonelämän korostus painottuu ulkonaisia merkkejä enemmän. Olisiko henkilökohtaisen uskon vaatimus syrjäyttänyt uskon objektiivisen puolen? Olemmeko sittenkin vaatimassa itseltämme jotain, jota Jumala ei vaadi?” (s. 128-129)

Junkkaala kertoo näkemyksensä laajentuneen ulkomailla. ”Meillä Suomessa tiedetään tarkalleen, ketkä ovat meikäläisiä, ja muut ovat sitten heikäläisiä, eivät ihan tarkalleen oikeaoppisia mutta vähän sinne päin.” Maailmalla näyttää aika erilaiselta: muslimeja, buddhalaisia, hinduja ja animisteja, kristittyjä 2,4 miljardia, joista luterilaisia vain 75 miljoonaa. Tämä opetti ainakin Junkkaalaa näkemään koko kristikunnan ”meikäläisinä”. (ks. s. 118)

Nuoruusvuosinaan Junkkaala kertoo tietäneensä tarkkaan, kuka oli uskossa ja kuka ei - kappalainen kyllä, kirkkoherra ei, jne. Vuosikymmenten kokemukset ovat muovanneet hänestä avoimen keskustelijan, joka pitää kiinni viidesläisestä vakaumuksestaan mutta yrittää aidosti kuunnella ja kunnioittaa toisinajattelevia. Kirjasta käy ilmi, kuinka jotkut viidesläiset ovat leimanneet hänet takinkääntäjäksi ja alkaneet pitää häntä ei-toivottuna opettajana.

Junkkaalan teologiset kontroverssit kiteytyvät kolmeen kohtaan: hän on hylännyt nuoren maan kreationismin ja hyväkyy evoluution, hän suostuu tekemään yhteistyötä naispappien kanssa, ja kaiken kukkuraksi hän piti luennon Lähetysseuran juhlilla, jossa työhön siunattiin miespari. Junkkaala ei käyttänyt ”tuhannen taalan paikkaa sanoa synti synniksi” (ikään kuin se olisi auttanut), vaikka mainitsikin olevansa surullinen joistain SLS:n ratkaisuista.

Erimielisyyksiä ja yhteistyötä

Junkkaala kirjoittaa, että Jumala voi saada hyvää aikaan ihmisten pahasta, ja syntisistä riidoista ja jakaantumisista huolimatta viidesläisyys on pystynyt toteuttamaan monia hienoja projekteja yhtenä rintamana. Junkkaala itse oli perustamassa ja johtamassa laajan herätysliikerintaman toteuttamaa Suomen teologista instituuttia (STI), joka keräsi alkuaikoina valtavan määrän teologian opiskelijoita luennoilleen.

Myöhemmin STI on joutunut ahtaaseen paikkaan. Junkkaala olisi toivonut, ettei kielteistä naispappeuskantaa erikseen merkitä perustamisasiakirjaan, mutta vastakkainen kanta voitti. Nyt naispappeuden vastustajat ovat marginalisoituneet, heitä ei enää vihitä papeiksi, ja jos he lähtevät opiskelemaan teologiaa, he päätyvät helposti Luther-säätiön eli Lähetyshiippakunnan papeiksi.

Junkkaalan kirja selvitti hyvin viidesläisten naispappeuden vastustajien ja lähetyshiippakuntalaisten välisen eron. Viidesläisyyteen mahtuu teologisesti hyvin erilaista väkeä. Monilla on matalakirkollinen näkemys, jossa virkaa ei pidetä kovin keskeisenä asiana, ja siksi naispappeuskysymys jää toisarvoiseksi. Monet viidesläiset eivät halua jättää kirkkoa eivätkä hyväksy omien piispojen ja pappien vihkimistä.

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten naispappeuskysymys vaikuttaa eri lailla eri tasoilla. Esimerkiksi Kansan Raamattuseura (KRS) ei voinut lähteä mukaan STI:hin naispappeuskannan takia, mutta sen sijaan uudessa herätysliikeväen yhteisessä mediaprojektissa Seurakuntalainen.fi:ssä KRS on ilomielin mukana. Niin kuin ovat myös helluntailaiset, Radio Dei ynnä muut.

Katolis-ekumeeninen loppulause

Kirjassa ei varsinaisesti mainita mitään katolisuudesta. Eeron veli Timo on puhunut enemmän viidesläisyyden suhteesta roomalaiskatolisuuteen, mm. viime keväänä Academicum Catholicum ry:n luentoillassa. Tunnetusti on käyty pitkä matka Muroman antikatolisista saarnoista siihen, että Raamattuopisto julkaisi kaksi paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jeesuksesta.

Viime torstaina Eero Junkkaala seurasi veljeään ja luennoi samaisen AC:n 80-vuotisjuhlassa Raamatun arkeologiasta. Pyhän maan kaivauksilla hän on usein saanut tehdä yhteistyötä katolilaisten kanssa. Jeesuksen julkisen toiminnan kotikaupungin Kapernaumin kaivauksista puhuessaan Junkkaala totesi, että Jeesus oli mitä todennäköisimmin Pietarin alivuokralainen. Siihen totesin, että nyt puuttuu enää ekklesiologinen sovellutus!

Junkkaala kirjoittaa, ettei voi mitään sille, että viime aikoina Raamatusta on hyppinyt entistä enemmän silmille jakeita, jotka käskevät kristittyjä rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan sekä elämään sovussa ja yhteisymmärryksessä. Hänestä on kehittynyt sillanrakentaja, joka ei halua tehdä numeroa omasta raamatullisuudestaan, vaan jättää lopulliset tuomiot Jumalan asiaksi.

Omassa kokemuksessani on paljon samaa kuin Junkkaalan kokemuksessa. Olen viimeiset vuodet yrittänyt olla katolis-luterilaisessa kontekstissa jotain samaa kuin Junkkaala viidesläis-luterilaisessa kontekstissa. Jotkut pitävät tällaista avoimuutta epäilyttävänä liberalismina tai takinkääntämisenä. Näin lienee joka porukassa, eikä sille kai voi mitään.

Junkkaala muistuttaa omaa väkeään siitä, etteivät herätysliikkeet tuoneet Jumalan valtakuntaa Suomeen. Se tuli tänne jo reilu 800 vuotta sitten (katolisen kirkon mukana). Tämä on hieno muistutus reformaation merkkivuoden kynnyksellä. Ehkä tuleva vuosi voisi olla myös entistä perusteellisemman viidesläis-katolisen dialogin vuosi.

Täyteen ykseyteen tarvitaan kuitenkin vielä varmasti muutama vuosisata ja jokunen konsiili. Miltähän mahtaisi näyttää Vatikaani vitonen?

junkkaala

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomi
Tags: , , , ,

Comments: 3 kommenttia

A-studio: Kuka pääsee alttarille?

19.9.2016

Tuttuja televisiossa! Katsoin viimetorstaisen A-studion, jossa kirkollisesta kuumasta perunasta eli samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä oli keskustelemassa neljä ”tuttua”: vastustavalla kannalla dogmatiikan dosentti Juha Ahvio ja STI:n pääsihteeri Ville Auvinen, puoltavalla kannalla pastorit Laura Mäntylä ja Heikki Leppä.

Ensimmäinen kosketukseni keskusteluun tuli Facebookista, jossa olen sekä Ville Auvisen että Heikki Lepän kaveri. Huomasin saman minkä Auvinen blogissaan, nimittäin että kummallakin puolella kaverit juhlivat selkeää voittoa toisesta osapuolesta. Jossain määrin ulkopuolisena katselijana pidin keskustelua melko tasaisena.

Puoltavan kannan pointteja

Ensin haastateltiin puoltavaa kantaa, joten aloitetaan siitä. Ensinnäkin täytyy todeta, että sekä Laura että Heikki esittivät kiitettävästi nimenomaan teologisia, kirkollisia ja pastoraalisia perusteita kannalleen, eiväkä suinkaan pelkkiä subjektiivisia tunneargumentteja.

Pastorit viittasivat siihen, että kirkkojärjestys vaatii vihittäviltä kirkon jäsenyyttä ja konfirmaatiota, ei muuta, ja vasta-argumenttiin vihkikaavan ”sulhasesta ja morsiamesta” Laura pystyi vetoamaan normaaliin pastoraaliseen käytäntöön, jossa mm. kastekaavan ”isää ja äitiä” joudutaan kiertämään, kun kyseessä onkin yksinhuoltaja, tms.

Eksegeettinä (raamatuntutkijana) Heikki Leppä osasi puhuttelevasti käsitellä luomiskertomuksen tulkintaa: luemmeko sitä poissulkevasti (i.e. Jumala loi heteromiehen ja heteronaisen lisääntymään) vai sisäänsulkevasti (Jumala siunasi koko luomakunnan yhteisöineen, sukupuolisuuksineen ja erilaisuuksineen).

Vastineena Juha Ahvion metafyysiselle avioliittonäkemykselle Leppä peräänkuulutti inhimillisempää lähestymistapaa, joka lähtee liikkeelle arvostamisen käsitteestä: arvostanko yhtä lailla Lauran liittoa kuin omaani, jne. Laura totesi kirkolla olevan tuhannen taalan paikka osoittaa, että jokainen on Jumalan kuva ja siunauksen arvoinen.

Kielteisen kannan pointteja

Ville Auvinen aloitti ennalta-arvattavasti vetoamalla Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja pappisvalaansa, joiden valossa hän ei näe papin voivan vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria kirkolliseen avioliittoon. Ahvio tähdensi Raamattuun perustuvaa klassista kristillistä avioliittokäsitystä, johon kirkko on tunnustuspykälässään sitoutunut.

Vahvuutena tässä argumentaatiossa oli se, että se asetti raamatuntulkinnan laajempaan, nimenomaan kirkolliseen kontekstiin. Kyllä, kaikenlaisia raamatuntulkintoja tai mielipiteitä voi olla, mutta nyt kyseessä on se, mitä kirkon tulisi tehdä, mihin kirkko on sitoutunut, ja lopulta se, mikä kirkko on. Onko se demokraattinen klubi, vai onko sillä Herra?

Ahvio esitti vastapuolelle vaikean kysymyksen siitä, millä perusteella he rajoittaisivat avioliiton kahden ihmisen väliseksi liitoksi, jos kerran kyse on ennen kaikkea tasavertaisesta rakkauden siunaamisesta. Eikö tällöin loogisesti tule myös siunata kolmen tai enemmän liitto? Vastapuoli ei antanut syytä ajatella, etteikö tämä olisi mahdollinen seuraus.

Loppupuolella Ville Auvinen toi hyvin esiin sen, että kirkko voisi pikku hiljaa alkaa profiloitua varhaisten vuosisatojen tapaan vaihtoehdoksi yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyille arvoille. Kaikki tuntuivat olevan melko lailla samaa mieltä siitä, mihin suuntaan kehitys on vääjäämättä kulkemassa, mutta nähtäväksi jää, jakautuuko kirkko, joutuvatko papit raastupaan ja perustetaanko katolis-luterilainen personaaliordinariaatti.

Vanha, väsynyt ja ummehtunut?

Keskustelussa oli puolustajien ja vastustajien lisäksi myös kolmas osanottaja, nimittäin yleisö. Sosiaalisen median välityksellä tavalliset katsojat saattoivat tuoda näkemyksensä julki, ja ne olivatkin välillä lähetyksen viihdyttävintä (ja myös huolestuttavinta) antia.

Ensimmäisenä merkitsin muistiin Jaana Pelkosen kommentin siitä, kuinka kiva oli katsoa muitakin kuin poliitikkoja vaihteen vuoksi keskustelemassa A-studiossa. Kirkollinen viitekehys avasi varmasti yhdelle jos toisellekin aivan uusia näköaloja, ja keskustelu sivusikin huikeita teologisia teemoja antropologiasta (ihmiskäsityksestä) ekklesiologiaan (kirkko-oppiin).

Toisaalta panin merkille monien varsinkin nuorempien katsojien kommentit siitä, että kirkko vaikuttaa heistä kovin vanhalta, väsyneeltä ja ummehtuneelta laitokselta, jonka tukemiseen ei tule kovin monta hyvää syytä mieleen. Tässä taitaa olla yhteinen haaste pöydän molemmille puolille, vielä avioliittolakiakin suurempi sellainen.

Joku Facebook-käyttäjä sanoi Lauran olleen ainoa keskustelija, joka hymyili. Katsoin tarkkaan ja paikansin kyllä jokaiselta keskustelijalta hymyhetkiä, mutta ne olivat silti aivan liian harvassa, vaikka sinänsä vakavasta asiasta onkin kyse. Tarvitaan aimo annos lisää paavi Franciscus-tyylistä iloista, innostavaa, uskollista ja kiinnostavaa kristillisyyttä!

astudio

Kategoriat: Kristinusko nykymaailmassa, Suomalainen kulttuuri, Teologia
Tags: , , ,

Comments: 2 kommenttia

Tervettä tekstiä tieteestä ja teologiasta

12.9.2016

Uskon ja tieteen välinen suhde on monille nykysuomalaisille kynnyskysymys, kun ajatellaan vakavampaa älyllistä ja moraalista sitoutumista kristinuskoon. Aihepiiriä saatetaan käsitellä lyhyesti koulussa, ja jokaisella lienee siitä jonkinlainen mielipide, mutta asiantunteva suomenkielinen tietokirjallisuus on pitkään ollut vähissä.

Viime vuosina Areiopagi.fi -projekti on tehnyt hyvää työtä tilanteen korjaamiseksi. Paitsi että Areiopagin Facebook-sivulla on moninkertaisesti enemmän tykkääjiä kuin tällä blogilla, Areiopagi-tiimi on myös järjestänyt seminaareja ja suomennuttanut uskon ja tieteen suhdetta käsitteleviä huippukirjoja.

Yksi Areiopagi-projektin tukipilareista on teologian tohtori ja uskonnonfilosofi Aku Visala, joka on uurtanut uraa niin Yhdysvalloissa, Englannissa kuin Suomessakin. Vapaata tahtoa tieteen ja teologian näkökulmasta käsittelevän viisivuotisen tutkimusprojektin juuri aloittanut Visala on vauhdissa huomenna tiistaina, kun hän moderoi yliopistolla Paul Copanin ja Sami Pihlströmin dialogia kärsimyksen ongelmasta (Veritas Forum).

Visalan parhaat kirjat ovat mitä todennäköisimmin vielä kirjoittamatta, mutta jo vuonna 2010 häneltä ilmestyi suomenkielinen perusteos Mitä tiede ei voi kertoa sinulle (Perussanoma), joka epätäydellisyyksistään (kuten kiusallisista painovirheistä) huolimatta voi opettaa paljon uskon ja tieteen rajapinnasta kiinnostuneelle kyselijälle. Kirjasta voi lukea arvioita ainakin Areiopagista ja Usko, järki ja filosofia -blogista.

Yksinkertaistuksille kuonoon

Visalan kirja könittää yleisiä yksinkertaistuksia uskon ja tieteen suhteesta. Monet sivuuttavat koko ongelman sanomalla, että luonnontieteet ja teologia puhuvat aivan eri asioista eivätkä siksi voi olla ristiriidassa, kun taas toiset väittävät uskon ja tieteen olevan loputtomassa sodassa keskenään.

Kumpikaan ääripää ei pidä paikkaansa. Visala osoittaa, että sekä tieteessä että teologiassa esitetään väitteitä todellisuudesta eli puhutaan siitä, millainen maailma on. Hän hahmottelee kolmannen mallin, päällekkäisyysmallin, joka perustuu tieteen ja kristinuskon osittaiseen päällekkäisyyteen.

Pelkkä mallin nimen sanominen ääneen voi sytyttää lampun pimeässä päässä: heureka, näinhän se on. Osa uskonasioista on sellaisia, ettei tiede sano niistä mitään, mutta osa sellaisia, joista tiedekin puhuu. Joskus usko ja tiede ovat näissä asioissa harmoniassa, joskus eivät. On olemassa paikallisia ristiriitoja joidenkin teologisten ja tieteellisten näkemysten välillä. Tästä ei kuitenkaan voi johtaa yleispätevää sotaa tieteen ja uskonnon välille.

Tieteen ja kristinuskon suhde on siis paljon monimutkaisempi kuin yksinkertaistukset antavat olettaa. Olisi naiivia väittää, että niiden välillä vallitsee täysi harmonia, mutta toisaalta olisi yhtä virheellistä luulla, että ne ovat auttamatta ainaisessa ristiriidassa. Sekä tiede että teologia kehittyvät, ja uusien löytöjen tai ahkeran ajatustyön ansiosta konflikteja voidaan kumota ja ristiriitoja ratkoa.

Ei fundamentalismille, ei liberalismille

Toinen ilahduttavan terve piirre Visalan kirjassa on se, että siinä hylätään fundamentalistinen vetoaminen Raamatun erehtymättömyyteen. Erityisen mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että kirja kustannettiin Raamattuopistolla, jonka piirissä kritiikin kohteena olevaa ajattelua on esiintynyt kerran jos toisenkin. Visala huomauttaa, ettei erehtymättömyysoppi ratkaise mitään, sillä tulkintamme on kuitenkin erehtyväistä.

Erehtymättömyys on mielekäs kategoria tarkasteltaessa väitelauseita, mutta Raamattu on paljon muuta kuin kokoelma väitteitä. Raamattu on kirjasto, jossa on tarinoita, lakeja, runoja, sananlaskuja, ylistystä yms., eikä tällaisen materiaalin tulkintaan useimmiten lainkaan sovellu kysymys siitä, onko teksti ”totta” vai onko siinä kenties ”virhe”. Tämä taas ei tarkoita, ettetikö Raamattu voisi olla Jumalan inspiroimaa tekstiä, Herran sanaa kansalleen.

Visala ei ole mikään Räisänen eikä Pursiainen, hän ei ole teologinen liberaali eikä antirealisti. Visala ajattelee teologian (teologeja hän kutsuu osuvasti ”kristinuskon ammattilaisiksi”) puhuvan todellisuudesta, ja tieteen ja uskon dialogin pitäisi aina pyrkiä totuuteen eikä paeta liian herkästi ”uskon äidinkielen” taakse, jossa teologia eristetään omaksi elämänalueekseen.

Visala suosittelee sekä tieteessä että teologiassa asennetta, jota kutsutaan kriittiseksi realismiksi. Se tarkoittaa sitä, että  lopullinen totuus on kyllä olemassa, mutta tietomme siitä on aina vajavaista. Järkevät ihmiset, jotka tuntevat samat faktat, saattavat lopulta olla isoista asioista eri mieltä ja silti pysyä molemmat järkevinä. Tämä ei kuitenkaan saa johtaa relativismiin eikä totuuden kieltämiseen, vaan nöyryyteen ja entistä ahkerampaan totuuden etsimiseen.

Lopuksi

Visalan teos käsittelee monia kuumia aiheita kuten luomista ja evoluutiota, sielua ja ruumista sekä erilaisia ateismin muotoja, mutta jätän näihin aiheisiin perehtymisen lukijan vastuulle. Kirjan lukujen lopussa on aina liuta kirjallisuusvinkkejä niille, jotka ovat valmiita sukeltamaan entistä syvemmälle. Pelkkä tieto kaiken tämän kirjallisuuden olemassaolosta avaa pohjolan poloisen pääkoppaan aivan uusia horisontteja.

Tiedon määrä saattaa huimata, mutta sitä ei kannata pelästyä. Kuten Visala muistuttaa, ainoa vaihtoehtomme on aloittaa siitä, missä kulloinkin olemme, ja kulkea siitä eteenpäin kriittisesti tarkastellen omaa näkemystämme keskustelussa toisten kanssa. Kokemus ja terve järki osoittavat, että voimme edistyä ymmärryksessämme.

Visala toteaa kirjansa lopussa, että filosofiassa tapahtuneet muutokset (erityisesti kehitys positivismista realismiin) ovat avanneet teologialle mahdollisuuksia, joista ”vain kaikuja on tähän mennessä kantautunut Suomeen” (s. 320). Visalan ja muiden tämän sukupolven suomalaisten teologien aikakaudella kaiut alkavat nyt korvautua kaiuttimilla. Teologia on kovaa vauhtia palaamassa julkiseen keskusteluun maailmasta, ihmisestä, elämästä ja Jumalasta.

tiede

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalaiset teologit, Usko ja tiede
Tags:

Comments: Be the first to comment

Giuseppe Acerbin paluu: Matka Lapissa v. 1799

5.9.2016

Lappi on upea ja matkustamisen arvoinen paikka, ja jos epäilyttää, niin voi katsoa vaikkapa Metsien kätkemä -sarjan viimeisen jakson. Puolalaiset appivanhempani ja vaimoni ovat juuri tänään palaamassa viikonmittaiselta unelmien matkaltaan Lappiin. Mökki, marjoja ja metsäreittejä;  pukki, poroja ja pohjoisen taikaa. Itse jäin tekemään töitä ja hoitamaan koiraa, mutta teenpä nyt ainakin blogikirjoituksen muodossa mielikuvitusmatkan Lapin perukoille.

Kirjoitin Giuseppe Acerbin matkasta Suomeen joulukuussa. Acerbin matkakertomus jatkuu kuitenkin toisella kirjalla, Matka Lapissa v. 1799 (WSOY 1984), ja sain sen juuri äskettäin vihdoin luettua loppuun. Kyseessä on hurja kertomus matkasta Pohjoiselle jäämerelle aikana, jolloin käytettävissä ei ollut lentokoneita, junia, autoja eikä edes teitä.

Kuinka Acerbi sitten pääsi esimerkiksi Kolarista Muonioon? No, ”kokonaan pitkin Muonionjokea ja jatkuvasti vastavirtaan ja koskia ylös”. Yhdessä kohdassa ”veden syvyys ja kivien muodostamat esteet tekivät näköjään aivan mahdottomaksi etenemisen jatkamisen”, mutta Acerbia opastanut sisukas suomalainen nimeltä Simo piti kaikkea mahdollisena ja painoi vain eteenpäin. (s. 27)

Toisen kerran Acerbin seurue vajosi ”rahkasuohon niin syvään, että luulimme painuvamme kaulaa myöten”, ja kun kosket kävivät mahdottomiksi, venettä piti vetää ”maata myöten ja läpi tiheän metsän”. (s. 28) Kolarin ja Muonionniskan (Muonion vanha nimi) välillä asuneet eristyksissä asuneet suomalaiset olivat ”kovin hämmästyneitä meidän ilmestyessämme” (s. 32).

Muoniossa paikkakunnan pappi yritti puhua Acerbin seurueen kanssa latinaa, mutta ”hänen suussaan siitä tuli sellaista mongerrusta, että se sai meidät nauramaan, mikä taas ei edistänyt ajatusten vaihtoa”. Papin palossa tuhoutunut kirjasto oli sisältänyt vain ”uskonnollisia lentolehtisiä ja teologisia kiistakirjoituksia”, ja valistunutta Acerbia ihmetytti, ”ettei tämänlaatuinen lukeminen ollut vienyt häneltä luonnon antamaa tervettä järkeä”. (s. 34)

Itse asiassa pappi vakuutteli lukeneensa teologiaa kovin vähän ja sanoi tulevansa ”hyvin toimeen ilman jumaluusoppia”, olipa hän jopa keksinyt, että ”tieteet yleensäkään eivät kelvanneet koko maailmassa mihinkään, paitsi mikäli ne huvittivat älyä” (s. 41). Muonion kansa oli Acerbin mukaan sentään ”äärimmäisen raitista”, ja kun heille annettiin maistettavaksi viiniä, ”he irvistelivät ja pitivät sitä lääkkeenä”. (s. 37)

Acerbi ja laiskat, löyhkäävät lappalaiset

Acerbin arvio lappalaisista eli saamelaisista on aika lailla erilainen kuin hänen yleensä myönteinen mielipiteensä suomalaisista. Mustatukkaisten ja metrien päähän löyhkäävien saamelaisten ulkomuoto oli ”saastainen ja epämiellyttävä” (s. 55), he olivat luonteeltaan laiskoja ja välinpitämättömiä ja välittivät vain viinasta. Toisin kuin tarmokas Simo, lappalaiset olivat ”pulassa joka käänteessä” (s. 71).

Kautokeinossa Acerbi maksoi lappalaisille oppailleen, mutta ennen sitä hän yritti saada heidät laulamaan. Heistä irtosi kuitenkin vain ”joitakin hirveitä huutoja”, ja Acerbin oli pakko tukkia korvansa - lappalaisilla ei kuulemma ole ”heikointakaan käsitystä mistään harmoniaan liittyvästä”. Mieletöntä musiikkia rajoitti vain ilman loppuminen, ja ”laulun pituus riippui kokonaan mahan suuruudesta ja keuhkojen voimakkuudesta”. (s. 74)

Kautokeinon kylässä asui neljä perhettä ja pappi, mutta pappi oli poissa, joten Acerbi ei saanut kuulla toivomaansa ”lapinsekaista latinaa” (s. 73). Kautokeinon koulumestarin vaimo oli ”eittämättä rumin olento napapiirin takana” (s. 82), mutta hänkin herkistyi, kun Acerbin seurue jätti kylän ja otti mukaansa ”kaksi kolmannesta sen asukkaista” jättäen ”joksikin aikaa viisi kahdeksannesta sen naineista naisista leskiksi” (s. 85).

Seuraava kohde, Alattion kylä, muodostui tuolloin tasan yhdestä kauppiaasta ja kartanosta. (s. 94) Lopulta Acerbi saavutti Jäämeren, missä hän sai nauttia kuuden ruokalajin päivällisen ja tuntea olevansa ”paratiisissa, autuaiden kentillä”, sillä ”mikään ei todellakaan ilahduttanut mieltämme niin paljon kuin ajatus, että olimme päässeet niin pitkälle yrityksessämme”. (s. 96)

Hammerfestissa Acerbi tapasi papin, joka oli ”niin neliömäinen ja tukeva sekä niin jättiläiskokoinen, että jos hänen ymmärryksensä olisi ollut missään suhteessa hänen ruumiilliseen olemukseensa, olisi hän ollut aikakautemme pätevin jumalanmies”. (s. 111) Lapin eristyneisyyttä kuvasi se, ettei pappi ollut saanut mitään maailmanpoliittisia tietoja sitten elokuun 1798, ja nyt oli jo heinäkuu 1799. (s. 112)

Loppusanoissaan Acerbi ylistää Lapin kauneutta, Kaitselmuksen viisautta ja (hyvin mietityn) matkustelun antia. Matkareitti etelästä pohjoiseen oli mitä sopivin ”herättämään ajatuksia ja antamaan opetuksia”, samalla kun monet pohjoisesta tulevat etelänmatkaajat omaksuvat matkoillaan vain ”viettymyksen ja himon nautintoihin”. (s. 122)

Lapissa filosofilla on tilaisuus paimentolaisheimojen keskuudessa tutkia yhteiskuntaelämän ensimmäisiä alkeita, yhteiskuntaa sen vanhimmassa ja alkeellisimmassa muodossa. Hän ei tule tänne siinä tarkoituksessa, että ihailisi ihmisen aikaansaannoksia, vaan syventyäkseen tarkastelemaan luontoa, sitä järjestystä ja harmoniaa, joka vallitsee luomakunnassa, asioiden määrättyä ja muuttumatonta järjestystä ja Kaitselmuksen viisautta, joka on kaikkialla havaittavissa. Hän tulee tänne avartaakseen noissa erämaissa tietämyksensä rajoja, elähdyttääkseen hurskauttaan ja valmistaakseen tulevan onnellisuutensa lisääntymistä. Mikä elämys onkaan matka Lappiin Etelän matkailijalle! (s. 122)

Acerbi_Giuseppe

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen kulttuuri
Tags: , , ,

Comments: 2 kommenttia

%d bloggers like this: