Tervettä tekstiä tieteestä ja teologiasta
Uskon ja tieteen välinen suhde on monille nykysuomalaisille kynnyskysymys, kun ajatellaan vakavampaa älyllistä ja moraalista sitoutumista kristinuskoon. Aihepiiriä saatetaan käsitellä lyhyesti koulussa, ja jokaisella lienee siitä jonkinlainen mielipide, mutta asiantunteva suomenkielinen tietokirjallisuus on pitkään ollut vähissä.
Viime vuosina Areiopagi.fi -projekti on tehnyt hyvää työtä tilanteen korjaamiseksi. Paitsi että Areiopagin Facebook-sivulla on moninkertaisesti enemmän tykkääjiä kuin tällä blogilla, Areiopagi-tiimi on myös järjestänyt seminaareja ja suomennuttanut uskon ja tieteen suhdetta käsitteleviä huippukirjoja.
Yksi Areiopagi-projektin tukipilareista on teologian tohtori ja uskonnonfilosofi Aku Visala, joka on uurtanut uraa niin Yhdysvalloissa, Englannissa kuin Suomessakin. Vapaata tahtoa tieteen ja teologian näkökulmasta käsittelevän viisivuotisen tutkimusprojektin juuri aloittanut Visala on vauhdissa huomenna tiistaina, kun hän moderoi yliopistolla Paul Copanin ja Sami Pihlströmin dialogia kärsimyksen ongelmasta (Veritas Forum).
Visalan parhaat kirjat ovat mitä todennäköisimmin vielä kirjoittamatta, mutta jo vuonna 2010 häneltä ilmestyi suomenkielinen perusteos Mitä tiede ei voi kertoa sinulle (Perussanoma), joka epätäydellisyyksistään (kuten kiusallisista painovirheistä) huolimatta voi opettaa paljon uskon ja tieteen rajapinnasta kiinnostuneelle kyselijälle. Kirjasta voi lukea arvioita ainakin Areiopagista ja Usko, järki ja filosofia -blogista.
Yksinkertaistuksille kuonoon
Visalan kirja könittää yleisiä yksinkertaistuksia uskon ja tieteen suhteesta. Monet sivuuttavat koko ongelman sanomalla, että luonnontieteet ja teologia puhuvat aivan eri asioista eivätkä siksi voi olla ristiriidassa, kun taas toiset väittävät uskon ja tieteen olevan loputtomassa sodassa keskenään.
Kumpikaan ääripää ei pidä paikkaansa. Visala osoittaa, että sekä tieteessä että teologiassa esitetään väitteitä todellisuudesta eli puhutaan siitä, millainen maailma on. Hän hahmottelee kolmannen mallin, päällekkäisyysmallin, joka perustuu tieteen ja kristinuskon osittaiseen päällekkäisyyteen.
Pelkkä mallin nimen sanominen ääneen voi sytyttää lampun pimeässä päässä: heureka, näinhän se on. Osa uskonasioista on sellaisia, ettei tiede sano niistä mitään, mutta osa sellaisia, joista tiedekin puhuu. Joskus usko ja tiede ovat näissä asioissa harmoniassa, joskus eivät. On olemassa paikallisia ristiriitoja joidenkin teologisten ja tieteellisten näkemysten välillä. Tästä ei kuitenkaan voi johtaa yleispätevää sotaa tieteen ja uskonnon välille.
Tieteen ja kristinuskon suhde on siis paljon monimutkaisempi kuin yksinkertaistukset antavat olettaa. Olisi naiivia väittää, että niiden välillä vallitsee täysi harmonia, mutta toisaalta olisi yhtä virheellistä luulla, että ne ovat auttamatta ainaisessa ristiriidassa. Sekä tiede että teologia kehittyvät, ja uusien löytöjen tai ahkeran ajatustyön ansiosta konflikteja voidaan kumota ja ristiriitoja ratkoa.
Ei fundamentalismille, ei liberalismille
Toinen ilahduttavan terve piirre Visalan kirjassa on se, että siinä hylätään fundamentalistinen vetoaminen Raamatun erehtymättömyyteen. Erityisen mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että kirja kustannettiin Raamattuopistolla, jonka piirissä kritiikin kohteena olevaa ajattelua on esiintynyt kerran jos toisenkin. Visala huomauttaa, ettei erehtymättömyysoppi ratkaise mitään, sillä tulkintamme on kuitenkin erehtyväistä.
Erehtymättömyys on mielekäs kategoria tarkasteltaessa väitelauseita, mutta Raamattu on paljon muuta kuin kokoelma väitteitä. Raamattu on kirjasto, jossa on tarinoita, lakeja, runoja, sananlaskuja, ylistystä yms., eikä tällaisen materiaalin tulkintaan useimmiten lainkaan sovellu kysymys siitä, onko teksti ”totta” vai onko siinä kenties ”virhe”. Tämä taas ei tarkoita, ettetikö Raamattu voisi olla Jumalan inspiroimaa tekstiä, Herran sanaa kansalleen.
Visala ei ole mikään Räisänen eikä Pursiainen, hän ei ole teologinen liberaali eikä antirealisti. Visala ajattelee teologian (teologeja hän kutsuu osuvasti ”kristinuskon ammattilaisiksi”) puhuvan todellisuudesta, ja tieteen ja uskon dialogin pitäisi aina pyrkiä totuuteen eikä paeta liian herkästi ”uskon äidinkielen” taakse, jossa teologia eristetään omaksi elämänalueekseen.
Visala suosittelee sekä tieteessä että teologiassa asennetta, jota kutsutaan kriittiseksi realismiksi. Se tarkoittaa sitä, että lopullinen totuus on kyllä olemassa, mutta tietomme siitä on aina vajavaista. Järkevät ihmiset, jotka tuntevat samat faktat, saattavat lopulta olla isoista asioista eri mieltä ja silti pysyä molemmat järkevinä. Tämä ei kuitenkaan saa johtaa relativismiin eikä totuuden kieltämiseen, vaan nöyryyteen ja entistä ahkerampaan totuuden etsimiseen.
Lopuksi
Visalan teos käsittelee monia kuumia aiheita kuten luomista ja evoluutiota, sielua ja ruumista sekä erilaisia ateismin muotoja, mutta jätän näihin aiheisiin perehtymisen lukijan vastuulle. Kirjan lukujen lopussa on aina liuta kirjallisuusvinkkejä niille, jotka ovat valmiita sukeltamaan entistä syvemmälle. Pelkkä tieto kaiken tämän kirjallisuuden olemassaolosta avaa pohjolan poloisen pääkoppaan aivan uusia horisontteja.
Tiedon määrä saattaa huimata, mutta sitä ei kannata pelästyä. Kuten Visala muistuttaa, ainoa vaihtoehtomme on aloittaa siitä, missä kulloinkin olemme, ja kulkea siitä eteenpäin kriittisesti tarkastellen omaa näkemystämme keskustelussa toisten kanssa. Kokemus ja terve järki osoittavat, että voimme edistyä ymmärryksessämme.
Visala toteaa kirjansa lopussa, että filosofiassa tapahtuneet muutokset (erityisesti kehitys positivismista realismiin) ovat avanneet teologialle mahdollisuuksia, joista ”vain kaikuja on tähän mennessä kantautunut Suomeen” (s. 320). Visalan ja muiden tämän sukupolven suomalaisten teologien aikakaudella kaiut alkavat nyt korvautua kaiuttimilla. Teologia on kovaa vauhtia palaamassa julkiseen keskusteluun maailmasta, ihmisestä, elämästä ja Jumalasta.
Avainsanat: usko ja tiede
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Vastaa