Posted tagged ‘Suomi’

Giuseppe Acerbin paluu: Matka Lapissa v. 1799

5.9.2016

Lappi on upea ja matkustamisen arvoinen paikka, ja jos epäilyttää, niin voi katsoa vaikkapa Metsien kätkemä -sarjan viimeisen jakson. Puolalaiset appivanhempani ja vaimoni ovat juuri tänään palaamassa viikonmittaiselta unelmien matkaltaan Lappiin. Mökki, marjoja ja metsäreittejä;  pukki, poroja ja pohjoisen taikaa. Itse jäin tekemään töitä ja hoitamaan koiraa, mutta teenpä nyt ainakin blogikirjoituksen muodossa mielikuvitusmatkan Lapin perukoille.

Kirjoitin Giuseppe Acerbin matkasta Suomeen joulukuussa. Acerbin matkakertomus jatkuu kuitenkin toisella kirjalla, Matka Lapissa v. 1799 (WSOY 1984), ja sain sen juuri äskettäin vihdoin luettua loppuun. Kyseessä on hurja kertomus matkasta Pohjoiselle jäämerelle aikana, jolloin käytettävissä ei ollut lentokoneita, junia, autoja eikä edes teitä.

Kuinka Acerbi sitten pääsi esimerkiksi Kolarista Muonioon? No, ”kokonaan pitkin Muonionjokea ja jatkuvasti vastavirtaan ja koskia ylös”. Yhdessä kohdassa ”veden syvyys ja kivien muodostamat esteet tekivät näköjään aivan mahdottomaksi etenemisen jatkamisen”, mutta Acerbia opastanut sisukas suomalainen nimeltä Simo piti kaikkea mahdollisena ja painoi vain eteenpäin. (s. 27)

Toisen kerran Acerbin seurue vajosi ”rahkasuohon niin syvään, että luulimme painuvamme kaulaa myöten”, ja kun kosket kävivät mahdottomiksi, venettä piti vetää ”maata myöten ja läpi tiheän metsän”. (s. 28) Kolarin ja Muonionniskan (Muonion vanha nimi) välillä asuneet eristyksissä asuneet suomalaiset olivat ”kovin hämmästyneitä meidän ilmestyessämme” (s. 32).

Muoniossa paikkakunnan pappi yritti puhua Acerbin seurueen kanssa latinaa, mutta ”hänen suussaan siitä tuli sellaista mongerrusta, että se sai meidät nauramaan, mikä taas ei edistänyt ajatusten vaihtoa”. Papin palossa tuhoutunut kirjasto oli sisältänyt vain ”uskonnollisia lentolehtisiä ja teologisia kiistakirjoituksia”, ja valistunutta Acerbia ihmetytti, ”ettei tämänlaatuinen lukeminen ollut vienyt häneltä luonnon antamaa tervettä järkeä”. (s. 34)

Itse asiassa pappi vakuutteli lukeneensa teologiaa kovin vähän ja sanoi tulevansa ”hyvin toimeen ilman jumaluusoppia”, olipa hän jopa keksinyt, että ”tieteet yleensäkään eivät kelvanneet koko maailmassa mihinkään, paitsi mikäli ne huvittivat älyä” (s. 41). Muonion kansa oli Acerbin mukaan sentään ”äärimmäisen raitista”, ja kun heille annettiin maistettavaksi viiniä, ”he irvistelivät ja pitivät sitä lääkkeenä”. (s. 37)

Acerbi ja laiskat, löyhkäävät lappalaiset

Acerbin arvio lappalaisista eli saamelaisista on aika lailla erilainen kuin hänen yleensä myönteinen mielipiteensä suomalaisista. Mustatukkaisten ja metrien päähän löyhkäävien saamelaisten ulkomuoto oli ”saastainen ja epämiellyttävä” (s. 55), he olivat luonteeltaan laiskoja ja välinpitämättömiä ja välittivät vain viinasta. Toisin kuin tarmokas Simo, lappalaiset olivat ”pulassa joka käänteessä” (s. 71).

Kautokeinossa Acerbi maksoi lappalaisille oppailleen, mutta ennen sitä hän yritti saada heidät laulamaan. Heistä irtosi kuitenkin vain ”joitakin hirveitä huutoja”, ja Acerbin oli pakko tukkia korvansa - lappalaisilla ei kuulemma ole ”heikointakaan käsitystä mistään harmoniaan liittyvästä”. Mieletöntä musiikkia rajoitti vain ilman loppuminen, ja ”laulun pituus riippui kokonaan mahan suuruudesta ja keuhkojen voimakkuudesta”. (s. 74)

Kautokeinon kylässä asui neljä perhettä ja pappi, mutta pappi oli poissa, joten Acerbi ei saanut kuulla toivomaansa ”lapinsekaista latinaa” (s. 73). Kautokeinon koulumestarin vaimo oli ”eittämättä rumin olento napapiirin takana” (s. 82), mutta hänkin herkistyi, kun Acerbin seurue jätti kylän ja otti mukaansa ”kaksi kolmannesta sen asukkaista” jättäen ”joksikin aikaa viisi kahdeksannesta sen naineista naisista leskiksi” (s. 85).

Seuraava kohde, Alattion kylä, muodostui tuolloin tasan yhdestä kauppiaasta ja kartanosta. (s. 94) Lopulta Acerbi saavutti Jäämeren, missä hän sai nauttia kuuden ruokalajin päivällisen ja tuntea olevansa ”paratiisissa, autuaiden kentillä”, sillä ”mikään ei todellakaan ilahduttanut mieltämme niin paljon kuin ajatus, että olimme päässeet niin pitkälle yrityksessämme”. (s. 96)

Hammerfestissa Acerbi tapasi papin, joka oli ”niin neliömäinen ja tukeva sekä niin jättiläiskokoinen, että jos hänen ymmärryksensä olisi ollut missään suhteessa hänen ruumiilliseen olemukseensa, olisi hän ollut aikakautemme pätevin jumalanmies”. (s. 111) Lapin eristyneisyyttä kuvasi se, ettei pappi ollut saanut mitään maailmanpoliittisia tietoja sitten elokuun 1798, ja nyt oli jo heinäkuu 1799. (s. 112)

Loppusanoissaan Acerbi ylistää Lapin kauneutta, Kaitselmuksen viisautta ja (hyvin mietityn) matkustelun antia. Matkareitti etelästä pohjoiseen oli mitä sopivin ”herättämään ajatuksia ja antamaan opetuksia”, samalla kun monet pohjoisesta tulevat etelänmatkaajat omaksuvat matkoillaan vain ”viettymyksen ja himon nautintoihin”. (s. 122)

Lapissa filosofilla on tilaisuus paimentolaisheimojen keskuudessa tutkia yhteiskuntaelämän ensimmäisiä alkeita, yhteiskuntaa sen vanhimmassa ja alkeellisimmassa muodossa. Hän ei tule tänne siinä tarkoituksessa, että ihailisi ihmisen aikaansaannoksia, vaan syventyäkseen tarkastelemaan luontoa, sitä järjestystä ja harmoniaa, joka vallitsee luomakunnassa, asioiden määrättyä ja muuttumatonta järjestystä ja Kaitselmuksen viisautta, joka on kaikkialla havaittavissa. Hän tulee tänne avartaakseen noissa erämaissa tietämyksensä rajoja, elähdyttääkseen hurskauttaan ja valmistaakseen tulevan onnellisuutensa lisääntymistä. Mikä elämys onkaan matka Lappiin Etelän matkailijalle! (s. 122)

Acerbi_Giuseppe

Giuseppe Acerbin matka Suomeen

28.12.2015

Vuosi on vaihtumassa, ja 2016 tuo tullessaan uusia tuulia: 17.1.2016 lähden Roomaan, missä osallistun kristittyjen ykseyden rukousviikon tapahtumiin. Sen jälkeen työstän väitöskirjaani paavi Benedictus XVI:stä ja uskontodialogista jesuiittojen ylläpitämässä paavillisessa Gregoriana-yliopistossa aina kesän alkuun asti.

Muutos näkyy varmasti myös blogillani. Itse asiassa se alkaa näkyä juuri nyt, nimittäin otan käsittelyyn teoksen, joka koskettaa sekä Suomea että Italiaa: Giuseppe Acerbin Matka halki Suomen v. 1799 (WSOY 1983). Kyseessä on ote Acerbin 1802 julkaisemasta kirjasta Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape. Myös Lappi-osio on suomennettu.

Acerbi ja hänen matkatoverinsa Bellotti olivat ensimmäiset italialaiset, jotka matkasivat halki koko Suomen ja jättivät siitä jälkimaailmalle muistiinpanoja. Kirja aiheutti aikanaan sensaation ja käännettiin pian eri kielille. Siinä missä ruotsalaiset saivat aihetta loukkaantumisiin, Suomea koskeva osuus ei aiheuta pahastusta vaan sisältää monia myönteisiä huomioita. (Kustaa Vilkunan johdanto, s. 5-6)

Matka Suomeen

Olemme siis vielä 1700-luvun puolella Ruotsin valtakuntaan kuuluvassa Suomessa. Giuseppe Acerbi saapuu maahan reellä yli jäätyneen meren - ”epäilemättä kaikkein omalaatuisin ja vaikuttavin näky, mikä voi tarjoutua etelämaalaisen matkailijan silmälle” (s. 10).

Rekimatka ei kuitenkaan ollut ongelmaton: ”Kun jokin reki meni nurin, pelästyi sitä vetävä tai lähinnä oleva hevonen tuollaista jäällä kieriskelevää olentoa, jota se piti sutena tai karhuna, ja porhalsi matkustajan ja ajajan suureksi kauhuksi täyttää laukkaa karkuun.” (s. 11)

Ahvenanmaalla Acerbi tapasi erään talonpojan, jonka erityisenä huvina oli puhua pahaa papeista: ”Papit saarnaavat nöyryyttä, mutta ovat itse ylpeitä. Meidän pitäjänpappimme nauttivat suurta palkkaa ja elävät täydessä joutilaisuudessa” (s. 15).

Turussa Acerbi viipyi kaksi päivää ja tapasi mm. professori Porthanin, joka antoi matkan varalle Suomesta niin paljon tietoja kuin pystyi. Acerbi raportoi, että Tuomiokirkossa ruotsinkielinen sunnuntaipalvelus alkoi klo 6 aamulla, suomenkielinen klo 9. (s. 24-25)

Seuraavaksi Acerbi suuntasi (Hämeenkyrön) Järvenkylään, joka oli tuolloin ”kolme neljä perhettä käsittävä kylä järven rannalla”. Sinne heidät vei Kyröskoski, joka oli heille kovan luokan turistinähtävyys: ”Olimme olleet äärettömän innokkaita näkemään, millainen vesiputous on talvella, eikä se pettänytkään odotuksiamme.” (s. 35)

”Tämä koskinäkymä oli meistä juuri niitä pohjoisten seutujen erikoisuuksia, joita ennen kaikkea halusimme nähdä, sellaisia, joita ei koskaan tapaa Italiassa. (…) Kävimme moneen kertaan katsomassa tätä maalauksellista vesiputousta, jonka kuvasimme useista eri näköalakohdista.” (s. 35-36)

Acerbi majoittui yksinkertaisen talonpojan luona, jonka rauhallinen elintapa on räikeä vastakohta Euroopan suurkaupunkien ylellisyydelle, tyhjänpäiväiselle rihkamalle, hienostuneille nautinnoille ja mielettömyydelle, ”joka on paljon vähemmän anteeksiannettava kuin Eesaun” (s. 38).

Matka Järvenkylästä pohjoiseen oli osin yksitoikkoinen, osin vaarallinen, mutta ystävällisten talonpoikien avulla haasteista selvittiin. Avuliaat talonpojat eivät halunneet palveluksestaan mitään maksua, heille riitti auttamisesta tuleva hyvä mieli. Yksikin ”pysyi aivan kuurona kaikille tyrkytyksillemme (…) ja poistui niine hyvineen” (s. 46).

”Toden totta, me olemme täyttäneet itsemme kaikenmoisilla niin sanottuun hienostukseen kuuluvilla käsityksillä (…). Tällaiset tapaukset ovat perin harvinaisia ja tuntemattomia suurissa kaupungeissa, mutta eivät seuduilla, jotka ovat kaukana metropoleista, missä moraali on joutunut itsekkäiden ja turmeltuneiden halujen uhriksi.” (s. 46)

Oulu ja oudot tavat

Vaasassa Acerbi hämmästyi tutustuessaan viehättävään, tietorikkaaseen ja sivistyneeseen naiseen, joka oli ”hovioikeuden presidentin puoliso”. Hän puhui italiaa ja ranskaa ja pystyi arvostamaan parasta italialaista runoutta.(s. 51)

Italialainen runous ja viehättävä nainen kohtasivat myös Oulussa, minne Acerbi saapui 11.4.1799. Illalla majatalossaan Acerbi oli lukemassa Ariostoa, kun joku koputti ikkunaan. Pistooli kädessä Acerbi lähti ulos majatalosta, mutta siellä olikin ”sievä tyttö, joka halusi jonkinlaista yösijaa”. (s. 60)

”Entä mitä tapahtui sitten? Tällaisten vaikeiden kysymysten edessä Ariosto tavallisesti viittaa runoelmansa myöhempään lauluun; mutta minä puolestani annan lukijan ratkaista, mitä samanlaisissa olosuhteissa olisi voinut tapahtua hänelle itselleen.” (s. 60)

Italialaismiesten oli tarkoitus viettää n. 3800 asukkaan Oulussa viisi päivää, mutta kaupungin tarjoamien nautintomahdollisuuksien takia visiitti venyi kaksikuukautiseksi. Italialaiset mm. muodostivat kvartetin kahden musiikkiharrastajan kanssa ja saivat osakseen paljon vieraanvaraisuutta mm. maaherra Carpelanilta ja paroni Silfverhjelmiltä. ”Oulussa viettämämme aika tulee aina säilymään mielessämme miellyttävänä muistona.” (s. 78)

Tässä vaiheessa Acerbi käyttää useita lukuja suomalaisten tapojen kuvaamiseen. ”Ei mikään voisi olla kiintoisampaa kuin kuvata pohjolan asukkaiden outoja ja eriskummallisia tapoja”, italialaismatkailija kirjoittaa. (s. 92) Kaikkein eniten häntä kiehtoo ja kummastuttaa suomalainen saunakulttuuri.

”Miehet ja naiset ovat kylvyssä [saunassa] yhtaikaa ilman mitään peittävää verhoa ja tunteiden vähääkään heihin vaikuttamatta. Mutta jos vieras avaa oven ja astuu yllättäen kylpijöiden pariin, hänen ilmestymisensä saa naiset aika tavalla säikkymään, sillä oven avautuessa tulee hänen mukanaan sisään paljon valoa, joka yhtäkkiä paljastaa näkyviin heidän tilanteensa ja samaten heidän muotonsa. (…) Monesti minua huvitti tällä tavoin yllättää kylpijät, ja kerran pari yritin mennä heidän joukkoonsakin; mutta kuumuus oli niin tavaton, etten voinut edes hengittää, ja olisin luullakseni viimeistään minuutin kuluttua tukehtunut.” (s. 94-95)

Naimisiinmenoon liittyvistä tavoista mainitaan Kemin pitäjässä käytössä ollut tapa, jonka mukaan ”nuoripari nukkuu ennen määrättyä hääpäivää yhdessä kokonaisen viikon riisumatta kuitenkaan vaatteitaan; tätä kutsutaan housuviikoksi”. Jos viikon jälkeen rakkaus on lujittunut, nuoret menevät naimisiin, jos kiintymys taas heikkenee, häät perutaan. (s. 94)

Acerbi piti arvossa myös suomalaista runokulttuuria. Monet suomalaiset pystyivät spontaanisti sepittämään runoja vanhalla suomalaisella runomitalla ”ihmeellisen helposti, aivan italialaisten improvisaattorien tapaan” (s. 98). Runoissa toistuu usein sama ajatus eri sanoin, minkä mahdollistaa suomen synonyymirikas kieli. Suomalaisten laulut ”ovat täydelleen muinaisten kreikkalaisten vastaavanlaiten laulujen kaltaisia” (s. 112).

Kohti Lappia

Kesä oli jo tullut, ja oululaiset olivat aivan vakuuttuneita siitä, ettei matka Lapin pohjoisimpiin osiin onnistuisi kesäaikaan: teiden puuttuessa ”yksikään ihminen ei osannut sanoa meille, kuinka voidaan päästä Muonionniskasta [Muoniosta] eteenpäin” (s. 114).

Matkaseurue, johon liittyi mukaan eräitä suomalaisia, lähti liikkeelle 9.6.1799. Pienessä 4-5 perheen Huhdan kylässä vaihdettiin hevosia ja näytettiin paikallisille ennennäkemättömiä vekottimia kuten lämpömittaria ja kaukoputkea sekä mikroskooppia. Viimeistä varten paikallisten piti pyydystää kirppu. ”Mahdotonta on kuvata niitä eleitä ja hämmästyksen ja ihmetyksen huudahduksia, joita tuon suunnattoman suureksi paisuneen eläimen näkeminen sai aikaan.” (s. 118)

Kemissä majoituttiin kirkkoherra Castrénin luokse, joka oli ”erinomaisen ystävällinen ja hienotapainen sekä tavattoman laajatietoinen mies” (s. 119). Keskustelua käytiin latinaksi ja saksaksi, ja retkiä tehtiin Kemin ympäristöön, joka näytti ”kuin paratiisilta Ouluun seutuun verrattuna” (s. 119).

Yksi retkistä oli pieni pyhiinvaellus uusien kirkonkellojen luokse lyhyen matkan päähän pappilasta. Mukana olivat Castrénin sisaret. Seurueen sievin tyttö alkoi lukea kellojen tekstejä ääneen, ja tuolloin koettiin tiettävästi ensimmäisen kerran se, mistä on sittemmin muodostunut suomalais-italialainen klassikko:

Catzo jne. Tuskin hän oli lausunut sanan, kun me purskahdimme jonkinlaiseen hullumaiseen nauruun; mutta naiset, jotka eivät käsittäneet ilomme syytä, ajattelivat, että sana oli varmaankin kovin huvittava, ja toistelivat sitä lakkaamatta koko kävelyretkemme ajan, vieläpä ruokapöydässä, keskustelussa ja kaikissa yhteykissä. Italian kielen taitoinen lukija voinee aavistaa, miltä meistä kahdesta italialaisesta tuntui kuulla naisten yhtä mittaa hokevan tuota sanaa.” (s. 123)

Osuvampi kielellinen yhteensattuma koettiin Tornionjoen varrella, kun eräällä talonpojalla oli ”niin lyhyt piippu, että toverini kiinnitti siihen huomiotaan sanoen minulle italiaksi: Che piccola pippa (’miten pieni piippu’). Piippua polttava suomalainen ymmärsi täysin meidän italiankieltämme, sillä hän kääntyi meihin ja toisteli nauraen sanojamme: Pikku piippu, pikku piippu.” (s. 137)

Acerbi harmitteli, ettei itse osannut suomea, sillä pappiloissa tapaa ”silloin tällöin erittäin hauskannäköisiä ja rakastettavia nuoria neitejä”, joille ei ole mitään hauskempaa kuin matkailijan saapuminen, ”varsinkin jos tämä on hyvännäköinen nuorimies” (s. 143-144). Acerbi tunnustaa: ”olen joutunut eräitä kertoja nousemaan ajoneuvoihin, kun sydämeni olisi halusta tahtonut jäädä” (s. 144). Näin oli mm. kirkkoherra Svanbergin pappilassa Ylitorniossa (nyk. ruotsinpuoleinen Övertorneå), johon Suomen-osio päättyy.

Ylitornion jälkeen edessä oli vaarallinen matka tiettömään ja autioon Lappiin. ”Koko Svanbergin perhe tuli saattamaan meitä joen rantaan, missä veneet jo olivat meitä odottamassa. Huiskutimme jäähyväisiksi hattujamme ja nenäliinojamme, kunnes kaikki häipyivät näkyvistä.” (s. 147)

1068_matka_halki2255

 

Vähän Suomen historiaa

2.2.2015

Tämän viikon torstaina vietetään kansallisrunoilijamme, Vänrikki Stoolin tarinoiden ja Maamme-laulun kirjoittajan Johan Ludvig Runebergin päivää (5.2.). Tämä tarjoaa oivan tilaisuuden luoda katsaus maamme vahvasti kristillisvaikutteiseen historiaan, joka aivan liian usein unohdetaan.

Tiesitkös esimerkiksi, että Runeberg oli pappi? Sitä ei esimerkiksi Wikipedia-artikkeli lainkaan mainitse (ainakaan toistaiseksi - käyköön joku lisäämässä). Runeberg vihittiin papiksi vuonna 1838, ja hän opetti Porvoon kymnaasissa aina papinpuku päällään. Papinpuku näkyy myös useissa Runebergiä esittävissä kuvissa ja veistoksissa.

Kolme lyhyttä kirjaa Suomen historiasta

Tämä artikkeli perustuu kolmeen lyhyeen kirjaan Suomen historiasta. Ne ovat Matti Klingen Lyhyt Suomen historia (Otava 2011), Pekka Tuomikosken Suomen historia kolmessa vartissa (WSOY 2009) ja Eero Ojasen Totinen Suomen historia (Minerva 2014).

Näistä kirjoista olen nyt aloittanut maamme historian opiskelun, ja tarkoitus on lukea seuraavaksi tukevammatkin Suomen historia -opukset. Suosittelen lämpimästi kevyemmistä kirjoista aloittamista, ellei ole jo alan ekspertti. Yhdyn mieluusti Klingen kirjasta kirjoitettuihin myönteisiin arvioihin täällä ja täällä, vaikka Tuomikosken kirja onkin vielä yksinkertaisempi ja siksi kaikkein sopivin ensimmäiseksi lukupalaksi.

Ojasen kirja sen sijaan on aivan erilainen, ei kovin vakavasti otettava, ja allekirjoitankin Turun Sanomien ja Lapin Kansan kriittisenpuoleiset arviot. Tosin siltäkin osin, että välillä kirja myös hymyilyttää. Nyt sitten asiaan ja Suomen historiaa esittelemään, valikoiden tietysti näistä kirjoista tälle blogille kiintoisimpia näkökulmia.

Kalliomaalauksista katoliseen aikaan

Tuomikoski (s. 9) tietää kertoa, että Jean Sibelius löysi Suomen ensimmäiset kalliomaalaukset Kirkkonummen Hvitträskistä vuonna 1911, minkä pohjalta Sibelius myös sävelsi teoksensa Historiallisia kuvia I. Nämä kuvat tarjoavat ikkunoita pitkälti hämärän peitossa olevaan muinaissuomalaiseen sielunmaisemaan.

Sen verran on selvää, että suomalainen oli alusta asti homo religiosus, uskonnollinen ihminen. Ukko oli sään ja ukkosen jumala, Tapio hallitsi metsää, Ahti vesiä, jne. (s. 11-13) Tuomikoski kuitenkin sortuu valistusajan kansallisromanttiseen käsitykseen Lallista pakanauskoisena alkusuomalaisena. Pyhä Henrik oli hänelle vain yksi monista maahan ”tunkeutujista” (s. 15-16).

No, ainakin Tuomikoski pitää historiallisesti uskottavana sitä, että ”tämä englantilainen piispa todellakin sai surmansa Suomessa”. (s. 15) Tuomikoski sivuuttaa kuitenkin kokonaan keskiaikaisen pyhän Henrikin kultin ja puhuu mieluummin siitä, kuinka uskonasiat ovat vieläkin suomalaisille vieraita.

Heikkoa on Tuomikosken esitys myös Turun piispoista, joille hän periaatteessa aivan oikein omistaa kokonaisen luvun (luku 8). Onhan totta, että ”Turun piispat ovat aina olleet eräänlaisia valtakunnan airueita, jotka ovat vaikuttaneet suuresti Suomen historiaan” (s. 30).

Harmi vain, että koko luku ei kerro melkein mitään Turun piispoista (paitsi että Tuomas yhdistetään sotaretkeen ja Arvid Kurki hukkui), vaan jälleen muistellaan Suomen pakanuutta (s. 29) ja sitten jätetään puoli sivua tyhjäksi (s. 30). Tuomikoski olisi voinut lukea Simo Heinisen kirjan aiheesta, kun hän seuraavassa luvussa niin ylistää Heinisen Agricola-kirjaa (molemmista on tarkoitus kirjoittaa tällä blogilla myöhemmin).

Klinge kertoo katolisesta keskiajasta olennaisia Tuomikosken sivuuttamia asioita, kuten sen, että ”kirkolliseen universaalikulttuuriin kuuluneet matkat Avignoniin tai Roomaan paavin kuuriaan sekä varsinkin opintomatkat mannermaan kuuluisiin yliopistoihin, lähinnä Pariisiin, tukivat Suomen henkistä eurooppalaistumista” (s. 23).

Klinge esittelee myös Suomen kirjahistorian komean esikoisen, Missale Aboensen eli vuonna 1488 Suomen hiippakuntaa varten painetun katolisen, latinankielisen messukirjan. Katolinen kirkko siis synnytti Suomen kirjahistorian, samoin kuin tietysti suomalaisen kirjallisuudenhistorian (Pyhän Henrikin legenda).

Agricolasta kreivin aikaan

Tuomikoski antaa Mikael Agricola-luvulle paljon tilaa ja siteeraa mm. Abckirian (”joka oli aapisen ja katekismuksen yhdistelmä”) upeaa johdantoa. Hän toteaa myös, että aapinen sisältää luterilaisille yllätyksen: ”sakramentteja olikin kolme!” (s. 34) Ripillä on paikkansa kasteen ja ehtoollisen välissä, mikä osoittaa uskonpuhdistuksen olleen vaiheittanen prosessi.

Klinge puolestaan toteaa Agricolan korostaneen jatkuvuutta katolisuuteen ”pitämällä tuomiokirkossa traditionaalisen piispanmessun” ja laatimalla ensyklopedisen Rukouskirjan (1544), ”joka osoittaa vanhan katolisen tradition suurta voimaa ja siten Agricolan reformatorisen toiminnan huomattavaa maltillisuutta” (s. 28).

Eero Ojanen esittää asian koomisella tyylillään seuraavasti:

”Tosin tässä välissä meillä oli myös uskonpuhdistus, joka nyt on viety loppuun ja puhdistettu pois. Uskonto on jo niin puhdasta, että uskonpuhdistuksesta ei enää puhuta, vaan koko sana on poistunut. Nyt puhutaan reformaatiosta, joka on poliittisesti huomattavasti korrektimpi termi ja kuvaa paremmin sitä, että oikein ymmärrettynä ja loppuun asti puhdistettuna luterilaisuuskin on yksi katolisen uskon ilmentymä.” (s. 179-180)

Sitten tullaan yhteen mielenkiintoisimmista Suomen historian vaiheista. Kun reformaation toimeenpannut kuningas Kustaa Vaasa kuoli, hänen poikansa saivat kukin osansa valtakuntaa. Suomi annettiin Juhana-herttualle, joka haki vaimokseen Puolan kuninkaan Sigismund II:n sisaren Katariina Jagellonican, joka oli tietysti katolilainen. He asettuivat Turun linnaan, joka koki heidän aikanaan 1560-luvulla kultakautensa

Lopulta Juhana nousi koko valtakunnan kuninkaaksi, Juhana III:ksi. Hänen ajaltaan on peräisin myös Suomen vaakuna. Juhana III yritti palauttaa Ruotsin valtakunnan Rooman yhteyteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Juhanan ja Katariina Jagiellonican poika Sigismund kastettiin katolilaiseksi, ja hän nousi katolisen Puolan lisäksi myös luterilaisen Ruotsin valtakunnan kuninkaaksi! (Klinge s. 31, Tuomikoski s. 37-38)

Seuraava katolilaisittain poikkeuksellisen kiintoisa hahmo on Ruotsin kuningatar Kristiina, jonka kuva komeilee ensimmäisen kokonaan suomenkielisen raamatunkäännöksen, vuonna 1642 julkaistun Raamatun alkulehdillä. Kristiinan aikana perustettiin Turkuun akatemia eli yliopisto. Lopulta Kristiina kääntyi katolisuuteen, luopui kruunusta ja muutti Roomaan! (Klinge s. 35)

Yliopistoa ei kuitenkaan perustanut Kristiina vaan kreivi Per Brahe, jonka aika oli Suomessa ”kreivin aikaa”. Suomalaismielinen Brahe perusti myös mm. Raahen (eli Braahen!), Kajaanin, Savonlinnan, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan kaupungit. (Tuomikoski, s. 48) ”Suomen yliopiston” ylioppilaiden valtaosasta tuli pappeja, ja sillä oli suuri merkitys sivistyneistön muodostajana ja kirjallisen kulttuurin juurruttajana. (Klinge s. 39)

Klinge puhuu erikoisesti ”Suomen yliopistosta” ja muistaa mainita sen olevan nykyään Helsingin yliopisto, mutta alkuperäistä nimeä Kuninkaallinen Turun akatemia hän ei jostain syystä käytä. Onko Klingellä jotain Turkua vastaan?

Sama tendenssi tulee ilmi vielä vahvemmin siinä, että Klinge kokee tarpeelliseksi sanoa jopa kolmeen otteeseen (s. 42, 56, 60), että Suomen pääkaupunki keskiajalta aina 1800-luvulle asti oli Tukholma (eikä siis Turku). Toki Suomi oli osa Ruotsia, jonka pääkaupunki oli Tukholma, mutta silti väite kuulostaa oudolta. Eihän nytkään kukaan sanoisi, että Varsinais-Suomen pääkaupunki on Helsinki!

Kinkereistä 2000-luvulle

Puhdasoppisen luterilaisuuden kaudella papisto opetti suomalaiset lukemaan. Papit jakoivat kansalle hengellisen ravinnon lisäksi myös uusinta tieteellistä tietoa. Kinkerilaitosta voidaan pitää suomenkielisen sivistyksen kivijalkana. Kinkereillä tuli joka iikan osata Katekismuksen kristinoppi. (Tuomikoski, s. 57-60)

1809 Suomi siirtyi Venäjän haltuun ja sai autonomisen aseman. Tällöin alettiin myös toden teolla etsiä suomalaista kansallisidentiteettiä. Runeberg löysi sen kesä-Suomen järvi- ja metsämaisemasta, joka herättää moraalisia ja uskonnollisia tunteita. Juuri tätä visiota edustaa kansallishymnimme, Maamme-laulu. (Klinge, s. 66-68)

1900-luvun alussa Suomi antoi maailman ensimmäisenä maana äänioikeuden naisille (Klinge, s. 88-90). Sitten tulivat tietysti maankuulut talvi- ja jatkosota, jotka noussevat suomalaisten historiallisessa muistissa ensimmäiselle sijalle. Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, että jatkosota oli Suomen hyökkäyssota, jossa Natsi-Saksan kanssa veljeytyneet joukot marssivat vanhojen rajojen yli Venäjän puolelle. Surullinen on myös Lapin sota. (Tuomikoski, s. 111-115)

Vaikka talvisodan ihme onkin yksi maamme kunniakkaimmista muistoista, Suomen historia on jotain paljon enemmän ja paljon suurempaa kuin pelkkä sota- ja poliittinen historia, joihin nykyajan historiankirjoitus usein painottuu. Kun lähestymme Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa ja reformaation 500-vuotismuistoa (molemmat vuonna 2017), on hyvä pitää mielessä myös Suomen katolis-luterilainen sivistyshistoria.

Klinge päättääkin teoksensa erinomaiseen yhteenvetoon (josta huomattava eritoten viimeinen lause):

”Ruotsin ajan traditio on syvällä Suomen rakenteissa, yhteiskuntamuodossa ja käsitemaailmassa. Suuriruhtinaskunnan ajan ja myöhempien Venäjäsuhteiden perinne elää siinä, että Suomessa ajatellaan kansainvälisesti ja realistisesti. Tasavallan ajan traditioon kuuluu sodissa ja vaikeuksissa osoitettu sitkeys, uhrimieli ja tiukan paikan yksimielisyys. Kaikkia näitä piirteitä voidaan kuitenkin pitää sen yleisen eurooppalaisen yhteiskunnallisen ja moraalisen kulttuurin osina, johon Suomi on kuulunut lähes tuhat vuotta.” (s. 159)

Matti Klinge Lyhyt Suomen historia  95103505329789524928779


%d bloggers like this: