Archive for the ‘Raamattu ja traditio’ category

Tytär Siion: Ratzingerin mariologia

23.5.2016

Toukokuu on katolisessa kirkossa Neitsyt Marialle omistettu kuukausi, joten mikäpä olisikaan Ratzinger-tutkijalle sopivampaa toukokuutekemistä kuin kirjoittaa pari sanaa emerituspaavin mariologiasta. Teen sen pienen kirjasen pohjalta, jonka luin täällä Roomassa: Daughter Zion: Meditations on the Church’s Marian Belief.  (Ignatius 1983)

Kirja koostuu kolmesta luennosta, jotka Ratzinger piti vuonna 1975 eli ennen kuin hänet oli nimitetty piispaksi. Teologi-Ratzingerin lukeminen onkin aina kovin piristävää: emme kuuntele tiukan oikeaoppisuuden valvojan vaan syvällisen ja originellin ajattelijan ääntä. Ratzinger käy kiertelemättä suoraan katolisen mariologian kompastuskivien kimppuun.

Kuten tavallista, Ratzinger osaa esittää vasta-argumentin paljon taitavammin kuin ne, jotka sen tavallisesti esittävät (tyyliin ”sitä ei ole Raamatussa!”). Mariologia näyttäytyy historiallisesti ja teologisesti perusteettomalta kristologian lievennetyltä kopiolta, jonka malli on saatu muista uskonnoista.

Katoliselta mariologialta puuttuu historiallinen tuki, sillä Marialla ei ole Jeesuksen toiminnassa juuri mitään roolia (paitsi että hän symbolisoi väärinymmärrystä), ja siltä puuttuu teologinen tuki, sillä Marialla ei ole paikkaa Uuden testamentin uskon struktuurissa. Marian malli saadaan Efeson Dianasta tai egyptiläisistä äitijumalakulteista.

Mariologian puolustaminen pelkällä vetoamisella tunteisiin (”ihminen tarvitsee myös äitihahmoa”) sivuuttaisi totuuskysymyksen, ja sehän ei tunnetusti käy Ratzingerille päinsä. Siksi tarvitaan syvempää reflektiota. Ratzinger lähtee liikkeelle lukemalla Vanhaa ja Uutta testamenttia yhdessä, ja näin Marian paikka tulee selvästi näkyviin.

Typologinen mariologia

Maria-kuva Uudessa testamentissa on nivottu yhteen vanhatestamentillisista juonteista. UT:n Maria-kuva sisältää VT:n suuret äitihahmot kuten Saaran ja erityisesti Samuelin äidin Hannan. Toiseksi Maria personifioi koko ”tytär Siion” -teologiaa, jossa profeetat julistivat valinnan ja liiton täyttymystä. Kolmanneksi meillä on johanneslainen kuva ”naisesta”, ”Eevasta”.

Ratzinger kiinnittää huomiota myös VT:n matriarkkakertomusten malliin, jossa hedelmätön on vastakkain hedelmällisen kanssa (Saara-Hagar, Raakel-Lea jne.). Erityisesti Vuorisaarnan valossa voimme nähdä arvojen päälaelleen kääntymisen: hedelmättömästä tulee hedelmällinen, ei-siunatusta siunattu. Tässä piilevät neitsyyden teologian ensimmäiset siemenet.

Marian asema juurtuu siis vanhatestamentilliseen naisteologiaan. Tämä seikka on usein unohdettu - on väitetty, että kritisoimalla Israelin ”prostituutiota” pakanallisten hedelmällisyys- ja jumalatarkulttien kanssa VT sulkee naisen pois ”teo-logian” alueelta. Päinvastoin, jos pakanakultit vertaantuvat prostituutioon, niin VT:n liittoteologia ilmenee ”avioliittona”.

Avioliitto miehen ja naisen välisenä liittona kantaa sisällään teologista sanomaa. Jumala ei yhdy jumalattareen, vaan valittuunsa, tytär Siioniin, Israeliin, naiseen. Näin ollen naisen jättäminen pois teologiasta olisi ilmoituksen tyhjäksi tekemistä. Naisen hahmo on siis luovuttamaton osa raamatullisen uskon struktuuria.

Uudessa testamentissa naisen hahmo, joka aiemmin nähtiin typologisesti Israelissa ja alustavasti personifioituna Israelin suurissa naisissa, saa nimen Maria. Uskon feminiinisen puolen, Marian, poisjättäminen merkitsisi perusteellista liiton Jumalan väärinymmärtämistä, valinnan ja armon kieltämistä.

Vaikeat Maria-dogmit 1: theotokos ja neitseestäsyntyminen

Koska mariologia sitoo toisiinsa Vanhan ja Uuden testamentin, Maria-dogmejakaan ei voida juontaa fundamentalistisesti yksittäisistä raamattujakeista, vaan ne tulee ymmärtää testamenttien ykseyden valossa. Kun VT:n ja UT:n ykseys hajoaa, mariologiakin menettää luonnollisen paikkansa.

Dogmi Mariasta Jumalan äitinä (theotokos) on tiiviisti sidoksissa kristologiaan: Jumalan inkarnaatio Kristuksessa johtaa välttämättä mariologiseen affirmaatioon. Emme voi nestoriolaiseen tapaan yrittää rakentaa äidistä vapaata kristologiaa. Uskova kirkko näki Mariassa VT:n kuvan siitä, joka on Neitsyt ja Äiti, hedelmätön ja hedelmällinen.

Ratzinger tunnustaa, että Paavalin teologia kehittyy rististä ja ylösnousemuksesta käsin, eikä siinä ole vielä paikkaa Marialle ja Jeesuksen syntymälle, paitsi jos haluamme lukea Gal. 4:4:ää varovasti myöhemmän kehityksen valossa. Luukkaalla sen sijaan Maria persofinioi VT:n teemoja, hän on tosi Israel, jossa VT ja UT ovat yhtä.

Ratzinger ei työnnä sivuun eksegeettien (Suomessa kuuluisasti Räisänen väitöskirjan) huomiota Luukkaan kirjallisesta redaktiotyöstä. Luukas kuitenkin viittaa Mariaan (2:19, 51) ja sitä kautta Jeesuksen lähipiirin (”Jeesuksen veljet”) traditioon: yksityisestä pienen piirin traditiosta tuli nyt kirkon julkista traditiota. Ytimessään sitä ei ole syytä epäillä.

Ratzinger tunnustaa, että neitseestäsyntymisen historiallisuus on nykyteologiassa ongelmallinen ja että monet katolisetkin teologit kieltävät sen. Hän korjaa Johdatus kristinuskoon -kirjasta syntyneen väärinkäsityksen neitseestäsyntymisen ontologisen ja biologisen aspektin välisestä suhteesta, jota hän nyt sanoo pitävänsä rikkomattomana.

Biologisen erottaminen ontologisesta jättää ihmisen pois teologiasta: siitä tulee ristiriita, kun koko inkarnaation pointtina on, että biologinenkin on inhimillistä, ettei mikään ole ”pelkästään biologista”, vaan jumalallis-inhimillistä. Mitä maailmankatsomukselliseen kysymykseen tulee, neitseestäsyntyminen on varmasti epätodennäköinen tapahtuma, muttei sitä voida myöskään todistaa mahdottomaksi.

Ratzingerin mukaan Uudessa testamentissa todistus Jeesuksen syntymästä Neitsyt Mariasta ei ole mikään kahden evankelistan privaattikappeli, valinnainen ekstra. Jumala itse on pelissä: onko Jumala vain syvimmän olemuksemme ylläpitäjä, vai onko hän se, joka tuntee luomakuntansa, rakastaa sitä ja toimii siinä alusta loppuun, tänäänkin?

Vaikeat Maria-dogmit 2: immaculata

Siinä missä edelliset dogmit ovat vaikeita lähinnä valistuneelle nykyihmiselle, perinteisille protestanteille ne ovat yhteistä perintöä katolisen kirkon kanssa. Toisin on asian laita 1854 ja 1950 määriteltyjen Maria-dogmien tapauksessa: Maria on katolisen kirkon mukaan siinnyt ilman perisynnin tahraa, ja hänet on otettu ruumiineen ja sieluineen taivaaseen.

Ratzinger osaa jälleen asettaa vasta-argumentin paljon terävämmin kuin dogmien kriitikot yleensä. Vastaväite kuuluu: perisynnistä varjeleminen ja taivaaseen ottaminen ovat faktoja (jos ne siis ovat totta), mutta faktoja ei voi päätellä spekuloimalla, vaan ne on kommunikoitava, ilmoitettava jollain lailla.

Mutta meillä ei ole moisia ilmoituksia Mariasta. Ensimmäinen kristillinen vuosituhat ei tunne Marian tahrattomuutta, eikä hänen taivaaseenottamista tunneta ensimmäiseen puoleen vuosituhanteen. Lisäksi perisynnitön sikiäminen kyseenalaistaa armon universaalisuuden ja kristillisen ydinsanoman syntisen vanhurskauttamisesta.

Viimeksi mainittuun argumenttiin Ratzinger vastaa käsittelemällä armon luonnetta. Armo ei ole inhimillisen vastauksen vastakohta vaan sisältää sen, eikä Mariaa voida ymmärtää siellä, missä armo nähdään vain Jumalan mielivaltana ilman että siitä tulee myös vastaus. Maria on Jumalan valittu, puhtain luomus, luomistyön täyttymys.

Mutta onko tämä nyt sitä kirottua spekulaatiota? Missä ovat faktat? Ratzingerin vastaus saattaa yllättää. Se voi joko aiheuttaa pettymyksen, tai vaihtoehtoisesti se voi saada aikaan ahaa-elämyksen, joka poistaa aiemmin ylittämättömältä vaikuttaneita esteitä. Ratzinger nimittäin sanoo, ettei perisynti ei ole empiirisesti havainnoitava fakta niin kuin vaikkapa Goethen syntymä.

Perisynti on toisenlainen fakta, toisentyyppinen todellisuus, ja se tunnetaan vain typologiasta: perusteksti Room. 5 on VT:n typologista tulkintaa. Perisynti tuli tunnistettavaksi Aadamin typoksessa eli tyypissä, joka ilmeni uudestaan historian käännekohdassa, Kristuksessa. Perisynti nojaa siihen, että jokainen ihminen identifioidaan ”ihmisen” (Aadamin) kanssa.

Perisyntiäkään ei kommunikoitu alusta lähtien faktana, vaan se on tunnistettu teologisella reflektiolla typologisen raamatuntulkinnan avulla. Tämän missaaminen on ollut neoskolastisen perisyntiopin päävirhe, ja se on johtanut koko perisyntiopin ongelmallisuuteen niin, ettei siitä voi enää edes puhua.

Siispä myös vapaus perisynnistä voidaan tunnistaa vain typologisella raamatuntulkinnalla. Eikä perusteita tarvitse kauan etsiä. Efesolaiskirjeessä uutta Israelia, Kristuksen morsianta kuvataan tahrattomaksi (Ef. 5:27). UT:ssa on siis immaculata-oppi: ecclesia immaculata. Kirkon kuva neitsytäitinä siirretään sitten toissijaisesti Mariaan, ei toisinpäin.

Tämä auttaa ymmärtämään sitä, miksi esim. Katolisen kirkon katekismus perustelee immaculata-oppia Efesolaiskirjeellä. Tietenkin kohdat puhuvat kirkosta eivätkä Mariasta, kyse ei ole siitä. Kysymys on pikemminkin, onko tämän typoksen personifiointi oikeutettua juuri Mariassa eikä kenessäkään muussa.

Ratzingerille vastaus ei ole vaikea: UT itse identifioi Marian ja Israelin, erityisesti Luukkaan mutta myös Johanneksen kirjoituksissa. Se ei ole yhtään sen vähemmän osa raamatullista typologiaa kuin Aadam-Kristus -typologia on osa perisyntioppia.

Kuinka perisynti tai perisynnittömyys sitten tulisi ymmärtää, jos kyseessä ei ole naturalistinen fakta? Ratzingerin mukaan kyse on ihmisen Jumala-suhteesta. Se voidaan ymmärtää Jumalan arviona ihmisestä, joka paljastaa ihmisen olemuksen syvyyden. Ihmisen empiirinen todellisuus on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa.

Tämä ristiriita puuttuu Marian tapauksessa, eli Jumalan arvio hänestä on puhdas ”Kyllä”, samoin kuin hän itse on Jumalan edessä puhdas ”Kyllä”. Perisynnittömyysoppi kuvastaa sitä, että ”pyhä kirkko” on todella olemassa, persoonana ja persoonassa, jolloin se ilmaisee kirkon pelastusvarmuutta ja täten käy yksiin myös Lutherin huolen kanssa.

Vaikeat Maria-dogmit 3: assumpta

Marian taivaaseenottamisen tapauksessa faktuaalisuusongelma on vielä vaikeampi ja vastaus vielä yllättävämpi. Ratzinger viittaa B. Altanaerin työn tulokseen, jonka mukaan ennen 500-lukua emme löydä todisteita tästä opista. Kyseessä ei siis voi olla historiallinen traditio historiallisesta faktasta: kyseessä ei ole resurrectio vaan assumptio.

Ratzinger tulkitsee, että tämä Pius XII:n bullan sanavalinta tekee selväksi, ettei kyseessä ole historiallinen vaan teologinen väittämä. Samoin bulla antaa Ratzingerin mukaan ymmärtää, että dogmijulistuksen pointtina oli enemmän Marian kunnioittaminen kuin itse dogmin sisältö. Se oli ”kanonisaation korkein aste”.

Kanonisaatio edellyttää kunnioituksen kohteen olevan ”pyhä” tiukimmassa mielessä eli eskatologisessa täyttymyksessä. Dogmijulistus oli korkein ilmaus siitä, mitä Raamattu ennustaa Mariasta: kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi (Luuk. 1:48). Pyhien muistamatta jättäminen olisi amnesiaa, Israelin uskoon sen sijaan kuuluu anamnesis, muistaminen.

Ratzinger ennakoi vastaväitettä. Selvä, Maria on taivaassa, mutta miksi muotoilla se sanoin ”ruumiineen ja sieluineen” (minkä Ratzinger tykkäisi kääntää sanalla ”eskatologisesti”). Vastaus kuuluu, että Marian nimi viittaa koko kirkkoon, sen lopulliseen pelastuksen tilaan. Se ei ole vain lupaus vaan fakta (ks. Ef. 2:6). Kirkko on jo taivaassa.

Näin ollen Marian taivaaseenottaminen ei ole mitään mielivaltaista spekulaatiota. Kyseessä on kanonisaation korkein muoto. Maria ei ole pelkkä kirkon luvattu pelastusvarmuus vaan myös sen ruumiillinen pelastusvarmuus. Kirkko on jo pelastettu ja otettu taivaaseen: sitä ei enää hylätä.

Tässä vaiheessa minua ihmetyttää, kuinka tiivistelmä ainoastaan 82-sivuisesta (!) pienestä kirjasesta on jo venynyt näin pitkäksi. Se kertoo jotain Ratzingerin teologisesta nerokkuudesta. Ainoa kysymysmerkki on siinä, kuinka uskollinen Ratzinger on tulkinnoissaan virallisten oppimääritelmien alkuperäiselle merkitykselle.

Kuten tiedetään, kirkon opetuksen mukaan dogmien muotoiluja voi parantaa, mutta niiden merkityksen tulisi pysyä samana (eodem sensu eademque sententia) - jos moinen sitten on mahdollista. Näyttää ilmeiseltä, että uudelleenmuotoilu vaikuttaa myös itse sisällön ymmärrykseen. Ratzinger ajattelee mitä ilmeisimmin, ettei Marian ruumista aikuisten oikeasti mihinkään otettu (hän ei esim. mainitse sitä, ettei Marian maallisia jäännöksiä tunneta). Tämä tuskin vastaa Pius XII:n ja 1950-luvun piispojen tulkintaa.

Ratzingerin tulkinnassa on siis epäilemättä valtavia ansioita, mutta myös ongelmia. Loppukaneetiksi siteerattakoon kirjan loppusanoja, joissa Ratzinger muistuttaa tyypilliseen tyyliinsä kristinuskon usein unohdetusta aspektista, ilosta:

”Maria-hartaus on tempautumista iloon todellisesta, tuhoutumattomasta Israelista; se on iloista yhtymistä Magnificatin riemuun sekä hänen ylistämistä, jolle Siionin tytär on velkaa koko itsensä ja sen, jota hän kantaa, totisen, turmeltumattoman, tuhoutumattoman Liiton arkin.”

Daughter-Zion

Popol Vuh ja Raamattu

17.8.2015

Kuten monet lukijoistani tietävät, palasin reilu viikko sitten mayojen maailmasta. Vietimme mayatutkijapuolisoni Beatan kanssa yhteensä viisi viikkoa Meksikossa, Guatemalassa, Belizessä ja Hondurasissa.

Ennen Keski-Amerikkaan lähtöä kirjoitin ja ajastin Räisäs- ja Huovis-sarjat loppuun; nyt matkan jälkeen ajattelin omistaa kaksi viikkoa mayatematiikalle, joka on ymmärrettävästi ollut viime aikoina mielessäni ja joka ei yllättäen olekaan niin kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta kuin voisi luulla.

Suomen johtava mayatutkija Harri Kettunen kirjoittaa artikkelinsa ”Mayojen muuttuva menneisyys” (Latinalainen Amerikka: ihmiset, kulttuuri ja yhteiskunta, Tampere: Vastapaino 2014) sivulla 56:

”Mayat ovat asuneet ja asuvat edelleen noin Suomen kokoisella alueella, joka käsittää Guatemalan ja Belizen valtiot kokonaisuudessaan, Hondurasin läntisen osan sekä Chiapasin, Tabascon, Campechen, Yucatánin ja Quintana Roon osavaltiot eteläisessä ja kaakkoisessa Meksikossa.”

Sen lisäksi, että mayat asuivat ja asuvat edelleen (ei siis mikään kadonnut muinaiskansa, kuten suuri osa luulee!) noin Suomen kokoisella alueella, heitä on myös suunnilleen saman verran kuin suomalaisia (olen lukenut vaihtelevia tietoja, 4-6 miljoonaa). Osittain mayojen ”kotimaa” jopa muistuttaa jonkin verran Suomea: paljon (sade)metsää ja upeita järvimaisemia kuten Guatemalan Floresissa, Yaxhássa ja Atitlánjärvellä.

Mayojen kansalliseepos

Sekä mayoilla että suomalaisilla on selkeä kansalliseepos: mayojen ”Kalevala” on nimeltään Popol Vuh, ja se on jopa käännetty ja julkaistu suomeksi (Helsinki: Like 2001). Eepoksen nimi tarkoittaa ”yhteisön kirjaa” (joskus siitä näkee käytettävän muotoja Popol/Poopol Wuj/Wuuj/Wu’uj - espanjankielisille ”j” on h, kun taas ”h” on äänetön).

Se mayayhteisö, josta kirja on peräisin, on nimeltään k’iche’ (muita käytettyjä kirjoitusasuja ovat quiche, quiché, kiche ja k’iche). K’iche’ on myös yksi Guatemalan maakunnista ja yksi nykyään puhutuista 31 mayakielestä.

K’iche’ ei ole mayakielistä suurin eikä lähimpänä mayahieroglyfien kieltä, mutta juuri k’iche’ksi meille on säilynyt mayojen mytologia Popol Vuh-eepoksen muodossa. Se kirjoitettiin 1500-luvulla latinalaisin aakkosin, jotka espanjalaiset olivat opettaneet osalle paikallisväestöstä.

Käsikirjoitusta säilytettiin salassa k’iche’-kaupunki Chichicastenangossa, kunnes siellä toiminut katolinen dominikaani-isä Francisco Ximénez sai nähdä ja kääntää sen espanjaksi 1700-luvulla. Teos julkaistiin ja tuli tunnetuksi Euroopassa 1800-luvulla, ja siitä on nykyään olemassa useita hyviä erikielisiä laitoksia, esim. netissä ilmaiseksi luettavat englanninkieliset Dennis Tedlockin ja Allen J. Christensonin käännökset. (Amazonista ne saa tästä ja tästä.)

Popol Vuh jakautuu kolmeen osaan, joista kolmas keskittyy nimenomaan k’iche’-dynastiaan. Koko eepos ei siis ole puolueettomasti kaikkien mayojen yhteistä historiaa, vaan se kertoo loppuosassa juuri k’iche’-mayojen ”myyttis-historiallisen tarinan aina espanjalaisvalloituksen jälkeiselle ajalle” (Kettunen, s. 67).

Kuitenkin ensimmäisessä ja toisessa osassa, jotka kertovat luomisesta ja ”sankarikaksosista” Hunahpusta ja Xbalankesta, on hyvin vanhaa ja muillekin mayaheimoille tuttua ainesta. ”Teoksen keskivaiheilla kerrotut tarinat sankarikaksosista muodostavat Popol Vuhin vanhimman osan. Kuvallisessa muodossa näitä kertomuksia esiintyy jo esiklassisen kauden taitteessa ennen ajanlaskumme alkua.” (Kettunen, s. 67)

Popol Vuh ja Raamattu

Olen itse lukenut Popol Vuhista englanninkielisen Tedlockin käännöksen sekä suomenkielisen käännöksen, joka perustuu pitkälti guatemalalaisen Adrian Recinoksen vuoden 1947 espanjannokseen. Tämä artikkeli pohjautuu kokonaan mainittuun suomennokseen.

Teologina panin Popol Vuhista merkille useita yhtäläisyyksiä Raamatun kanssa, ja niihin ajattelin myös tässä artikkelissa keskittyä. Heti alkuun on kuitenkin sanottava, että eroavaisuuksia on paljon enemmän, eivätkä yhtäläisyydet vaikuta sellaisilta, että näiden kahden välillä olisi minkäänlaista kirjallista riippuvuutta tai tietoista vuorovaikutusta.

Raamatun ja Popol Vuhin yhtäläisyyksien tulkinta on kokonaan oma kysymyksensä. Voisi ehdottaa, että yhtäläisyyksien taustalla saattaisi olla jonkinlainen yleisinhimillinen uskontaju tai jonkinmoinen yhteinen alkuperä. Teologisesti paljon uskaliaampia ovat ne yritykset, joiden suomenkielinen Popol Vuh- Wikipedia-artikkeli mainitsee olleen yleisiä Ximénezin aikana ja jota mormonit kai yhä kannattavat: ”että juutalaiset olivat intiaanien esi-isiä”.

Nykykatolinen lähestymistapa mayauskontoon ja Popol Vuhiin etenee Vatikaanin II kirkolliskokouksen julistuksen Nostra Aetate hengessä:

”[Kirkko] tarkastelee erityisesti kaikkea sitä, mikä on ihmisille yhteistä ja johtaa heitä keskinäiseen yhteenkuuluvaisuuteen. Sillä kaikki kansat ovat yksi ja ainoa yhteisö, niillä on yksi ainoa alkujuuri, koska Jumala asutti koko ihmissuvulla kaiken maanpiirin, ja niillä on myös yksi viimeinen päämäärä, Jumala. Hänen kaitselmuksensa, hänen hyvyytensä osoitukset ja hänen pelastussuunnitelmansa ulottuvat kaikkiin ihmisiin (…)

Vanhimmista ajoista lähtien aina meidän päiviimme on eri kansojen keskuudessa ollut olemassa jonkinlainen havainto siitä kätketystä voimasta, joka on läsnä asioitten kulussa ja ihmiselämän tapahtumissa, usein jopa tietoisuus korkeimmasta jumaluudesta (…)

Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset.” (NA 1-2)

Johdanto ja luomismyytti

Popol Vuhin (tästedes PV) johdannossa kirjoitetaan kauniisti (taktisena vetona tai ei), että kirja on kirjoitettu ”Jumalan lakia ja kristinuskoa kunnioittaen” siksi, että ”Popol Vuhia ei enää ole; sitä ei voi enää nähdä.” Alkuperäisessä mayahieroglyfein kirjoitetussa PV:ssä ”oli kuvattuna selvästi, kuinka me olimme tulleet meren toiselta puolen [Minkä meren ja miltä puolen?] ja millainen oli ollut meidän alkuhistoriamme ja elämämme” (s. 14).

Ensimmäinen osa alkaa luomiskertomuksella: ”Tämä on kertomus siitä, kun ei ollut olemassa vielä mitään”. Kuulostaa teologisesti lupaavalta pohjalta ex nihilo -luomiselle, tosin heti perään kerrotaan, että ”oli tyyntä ja tyhjää taivaan kaaren alla”, joten sittenkin - kuten kohta jo sanotaankin  - ”vain taivas oli olemassa”.

Hämmennys jatkuu, kun seuraavassa kappaleessa sanotaan: ”Maan pintaa ei vielä näkynyt. Oli vain tyyni meri ja ääretön avaruus. Mitään ei ollut luotu (…) Mitään ei näkynyt; oli vain tyyntä vettä, vain autio, peilityyni meri.” Eli nyt taivaan lisäksi olikin olemassa myös meri - ennen minkään luomista.

”Vain Luoja ja Muodonantaja (…)  olivat vedessä, loistaen valoaan. Koska he olivat sinisten ja vihreitten sulkien peitossa, heitä kutsuttiin Gucumatziksi.” (s. 16) Taivaan ja meren lisäksi oli siis jo sulkiakin!

Luomismyytissä on selvästi nivottu yhteen useampia kertomuskerrostumia eri ajoilta. Raamatun luomiskertomuksissa on jokseenkin samantapaista problematiikkaa (jaetta 1. Moos. 2:4 pidetään yleisesti kahden eri-ikäisen luomiskertomuksen taitekohtana, ja sitten on klassisia kysymyksiä esim. aamujen, iltojen ja päivien mielekkyydestä ennen kuin aurinko oli luotu [vasta neljäntenä päivänä]).

Itse luominen muistuttaa jonkin verran Raamatun luomistapahtumaa: ”Tapahtukoon näin! Tyhjyys täyttyköön! Vedet vetäytykööt ja väistykööt, maa kohotkoon ja lujittukoon! Niin he sanoivat. Tulkoon valo ja aamunsarastus taivaan ja maan päälle! Kun ihmisolento on luotu, kun ihminen on saanut muotonsa, vasta sitten saakoon meidän luomistyömme kunniaa ja kiitosta. Niin he sanoivat.” (s. 17)

Tässä on nähtävissä ensinnäkin kristinuskolle tuttu ”luominen sanan voimalla” (sanan vaikuttavuudesta PV:ssä on muuten ilmestymässä piakkoin erään B. Antonin kirjoittama akateeminen artikkeli aikakauskirjassa The Polish Journal of the Arts and Culture), vuoret ja laaksotkin ”luotiin pelkästään sanan voimalla” (s. 18). Toinen tuttu asia on ihmisen luominen luomistyön jonkinlaisena päätepisteenä tai kruununa.

Tässä törmäämme kuitenkin merkittävään eroon Raamatun ja PV:n luojajumalien välillä. Jälkimmäisessä ihmisen luominen ei suinkaan heti onnistu. Ensinnäkään luojajumalat eivät onnistu saamaan eläimiä puhumaan ihmiskieltä ja ylistämään luojiaan: ”Ne vain sihisivät, raakkuivat ja ulvoivat.” (s. 19) Raamatun ”niin oli hyvä” muuttuu muotoon ”Se ei ole hyvä”. Tämän takia eläimet tuomittiin uhrattaviksi ja syötäviksi (s. 20).

Luojajumalat yrittivät uudestaan ja loivat mudasta ja liejusta ihmisen ruumiin. Tämä olento puhui, mutta ”puheessa ei ollut mieltä”. ”Tätä meidän täytyy nyt miettiä”, sanoivat kaikkea muuta kuin täydelliset ja kaikkivaltiaat luojajumalat. (s. 21) Neuvonpidon jälkeen seuraavaksi luotiin puuihmisiä, jotka kyllä puhuivat mutta ”eivät muistaneet Luojaansa eivätkä Muodonantajaansa” (vrt. Room. 1:21).

Niinpä ”Taivaan Sydän nostatti vedenpaisumuksen; puuihmiset hukkuivat suureen tulvaan” (s. 24). Vedenpaisumus on yksi mielenkiintoisimpia yhdistäviä tekijöitä useissa mytologioissa ympäri maailman, ja erityisen mielenkiintoista PV:ssä on taustalla olevan struktuurin samantapaisuus Raamattuun nähden: luominen-synti-rangaistus: he ”eivät muistaneet Luojaansa”, ja ”siksi ne hukutettiin” (s. 24).

Meille Darwinin jälkeen eläville länsimaalaisille erittäin mielenkiintoinen (joskin melko erikoinen) lisähuomio seuraa myöhemmin, kun PV kertoo sanottavan, että tuhottujen puuihmisten ”jälkeläiset ovat apinoita, jotka elävät nykyään metsissä (…) tämän vuoksi syystä apina muistuttaa ihmistä, se on muisto niistä ihmisistä, niistä luoduista ihmisistä, jotka oli tehty vain puusta”. (s. 26)

Hunahpú ja Ixbalanqué

PV:n kiistattomia sankareita ovat kaksoset Huhahpú ja Ixbalanqué (seuraan nyt kääntäjien kirjoitusasua, aiemmin annoin Kettusen kirjoitusasun). Ensimmäisen osan viidennessä luvussa heidät esitellään nuorukaisina, jotka olivat ”oikeita jumalia” ja jotka tekivät lopun ylpistelevästä jättiarasta (papukaijasta) nimeltä Vucub-Caquix (Seitsemän Ara). Tarinan opetus ei ole vieras raamatunlukijalle: ”jokainen kerskailija tuhoutuu” (s. 29).

Myöhemmin sankarikaksoset voittavat myös Vucub-Caquixin pojan Cabracánin, joka rehenteli ”kunniallaan, suuruudellaan ja vallallaan”. Sankarikaksoset eivät voi antaa tämän jatkua: ”Ikään kuin sinua, Taivaan Sydän, ei olisi olemassakaan!” (s. 41)

Nuorukaiset saivat lopulta Cabracánin köytettyä: ”He sitoivat hänen kätensä selän taakse ja vetivät köyden kaulasta nilkkoihin. Sitten he paiskasivat hänet maahan, ja siihen paikkaan he hänet hautasivat.” (s. 43) Tällä tavalla tai tässä asennossa tapettuja ihmisiä on sittemmin löytynyt Mesoamerikan (Meksikosta kravun kääntöpiiriltä Costa Rican pohjoisosiin ulottuva kulttuuriantropologinen alue) arkeologisissa kaivauksissa.

Toinen osa alkaa sankarikaksosten isän Hun-Hunahpún (Yksi Hunahpu) tarinalla. Hän ja hänen veljensä Vucub-Hunahpú (Seitsemän Hunahpu) ”olivat suuria ajattelijoita ja hyvin viisaita”, ”selvännäkijöitä täällä maan päällä”, ”ystävällisiä ja oikeamielisiä”. (s. 44) He pelasivat ”pallopeliä päivät päästään”.

Xibalbán Herrat eli mayojen tuonelan jumalat ärsyyntyivät jatkuvasta pallottelusta: ”Mitä siellä maan päällä oikein puuhataan? Ketkä siellä tömisyttävät maata ja metelöivät niin kovasti? (…) Tulkoot pelaamaan palloa tänne, täällä me voitamme heidät!” (s. 45)

Yksi ja Seitsemän Hunahpu lähtivät tuonelaan ja joutuivat sen jumalten huijaamiksi: he istuutuivat tulikuumalle kivipenkille (Xibalbán Herrat ”hohottivat ja ulvoivat, he olivat vallan kuolla nauruun”) ja joutuivat lopulta uhrattaviksi: ”he hakkasivat Hun-Hunahpún pään irti ja hautasivat vanhemman veljen yhdessä nuoremman veljen kanssa”. (s. 51-53)

Sitten tulee PV:n ”neitseellinen sikiäminen”. Hun-Hunahpún pää nostettiin puuhun, joka ensinnäkin tuli ”hetkessä täyteen hedelmiä” (s. 53). Herrat kielsivät ihmepuun hedelmien poimimisen, mutta neito Ixquic meni katsomaan puuta. Hun-Hunahpún kallo alkoi puhua ja sylkäisi tytön kämmenelle: ”Sylkeni mukana annoin sinulle jälkeläiseni”. ”Pelkkä syljen voima oli saattanut hänet raskaaksi, niin että hän oli synnyttävä kaksi poikalasta.” (s. 55)

Neitseestäsyntymiskertomuksessa on joitain mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä kristilliseen tarinaan ja oppiin Jeesuksen sikiämisestä ja syntymästä. Ixquicin isä huudahtaa, että hänen tyttärensä ”on häväisty”, ja Ixquic puolustautuu: ”en ole vielä tavannut ketään nuorta miestä”. (s. 56) ”Kun Ixquicin synnyttämisen aika tuli, hän synnytti vuorella Hunahpún ja Ixbalanquén. He syntyivät silmänräpäyksessä” (s. 61).

Sankarikaksoset ja Xibalbán Herrat

Sankarikaksosten isoveljet Hunbatz ja Hunchouén vihasivat ja kadehtivat pikkuveljiään: ”mustasukkaisuus ja pahansuopuus sumensi heidän viisautensa” (s. 62). Sankarikaksoset voittivat veljensä ”taikuuden avulla”, heistä tuli apinoita (s. 64). Kun he palasivat apinoina kotiin, he saivat ”isoäitinsä nauramaan ääneen”. ”Hän ei voinut vakavana katsella noita apinanaamoja, paljaita takapuolia, kapeita häntiä ja peräreikiä. Ne häntä naurattivat.” (s. 66)

Sankarikaksosten tekemisistä selittyy myös moni luonnossa havaitsemamme seikka. Hunahpú ja Ixbalanqué yrittivät esimerkiksi ottaa kiinni jäniksen ja metsäkauriin tarttumalla niitä hännästä, mutta ne pääsivät pakoon niin, että vain hännät jäivät käteen. ”Tästä syystä metsäkauris ja kani ovat töpöhäntäisiä.” (s. 70) Raamatullisena analogiana mieleen tulee 1. Moos. 3:14, josta käy vastaavasti ilmi, miksi käärme matelee vatsallaan.

Sitten seuraa sankarikaksosten suurin urotyö ja kuuluisin tarina. He nimittäin laskeutuivat tuonelaan kostaakseen isänsä kuoleman Xibalbán Herroille. Kaksoset jujuttivat tuonelan jumalia, selviytyivät monista koitoksista, pelasivat useita tasapelejä, mutta lopulta Hunahpúlta leikattiin pää poikki ja kaksoset ainakin näennäisesti voitettiin. (s. 90) Ixbalanqué sai kuitenkin apua sekä eläinkunnalta että taivaiden tietäjiltä, ja Hunahpú alkoi taas elää. (s. 91)

Käyttämällä kilpikonnasta tehtyä valepäätä sankarikaksoset saivat voitettua Xibalbán Herrat pallopelissä. (s. 93) Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa lopulliselle suurvoitolle - voisi sanoa kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Sankarikaksoset nimittäin hyppäsivät tuleen ja kuolivat, etteivät Xibalbán Herrat uhraisi heitä. Sitten Herrat jauhoivat poikien luut ja heittivät ne jokeen. Siellä ne kuitenkin muuttuivat taas komeiksi nuorukaisiksi. (s. 96)

Seuraavana päivänä pojat näyttäytyivät surkeina ryysyläisinä, jotka osasivat tehdä kaikenlaisia ihmeitä, mm. tappaa toisensa ja herättää toisensa henkiin. (s. 96-97) ”Nouse ylös! Ixbalanqué sanoi, ja samassa Hunahpú heräsi henkiin.” (s. 100) Xibalbán Herrat olivat tästä showsta niin innoissaan, että käskivät ryysyläisiä tekemään saman heillekin. Niin pojat uhrasivat tuonelan jumalat mutta eivät herättäneetkään heitä enää eloon. (s. 101)

”Heidän uhraamisensa ei vienyt paljon aikaa, ja tällä tavalla heitä rangaistiin. (…) Heti kun Xibalbán väki näki Herrat kuolleina ja uhrattuina, se lähti pakoon. (…) Siten voitettiin Xibalbán Herrat. Vain ihmetekojen ja muodonmuutosten avulla pojat onnistuivat siinä.” (s. 101)

Sankarikaksoset kostivat siis isänsä Hun-Hunahpún ja setänsä Vucub-Hunahpún (joskus  heitä kutsutaan kollektiivisesti poikien ”isiksi”) kuoleman. He kunnioittivat ”isiään” ja jättivät heille jäähyväiset: ”Teidän nimenne eivät unohdu. Niin olkoon! he sanoivat isilleen ja heidän sydämensä sai lohtua. (…) Sitten he nousivat ylös valon ympäröiminä ja kohosivat taivaalle.” Sankarikaksosista toinen muuttui auringoksi, toinen kuuksi. (s. 104)

Ihmisen luominen ja kielten sekoittuminen

Kolmas osa siirtyy käsittelemään ihmisen luomista. Ensimmäisessä osassa oli käsitelty epäonnistuneita yrityksiä luoda ihminen eri aineista. Nyt jumalat löysivät ruoan, josta ihminen lopulta tehtiin. ”Maissia oli ihmisen veri, siitä ihmisen veri tehtiin. Näin Esivanhemmat käyttivät maissia ihmisen luomiseen. (…) Keltaisesta ja valkoisesta maissista tehtiin heidän lihansa; maissitaikinasta he tekivät ihmisen käsivarret ja jalat.” (s. 106)

Maissi on tänäänkin mayojen perusruokaa, leivän korvaa maissitortilla. ”Olet sitä mitä syöt”, kuuluu tunnettu sanonta. Mayat ovat maissin ihmisiä, me leivänsyöjät taas vehnän ihmisiä. (Tästä näkökulmasta mayojen ei varmasti ollut vaikea ymmärtää, että ehtoollisessa vehnäleipä on Kristuksen ruumis, mutta toisaalta heille on saattanut olla vaikea hyväksyä siihen liittyvä vehnän eksklusiivisuus ja universaalisuus.)

Ensimmäisillä ihmisillä ei ollut äitiä eikä isää, ”heidät vain tehtiin ja heille annettiin muoto”, heille lahjoitettiin äly ja ”heidän onnistui käsittää kaikki, mitä maailmassa oli”, he olivat ”todella suurenmoisia ihmisiä” (s. 107). Ensimmäiset ihmiset, joita oli neljä, kiittivät Luojaa ja Muodonantajaa: ”Kaksin- ja kolminkertaiset kiitokset teille! Meidät on luotu, olemme saaneet suun ja kasvot; puhumme, kuulemme, ajattelemme ja kävelemme.” (s. 108)

Sitten seuraa kuitenkin erikoinen käänne: jumalat eivät ole tyytyväisiä siihen, että heidän luomuksensa tietävät ja näkevät kaiken. Jumalat neuvottelivat keskenään: ”Jokin raja heille täytyy panna, näin asiat eivät ole oikealla tolalla. Etteivät he vain ole samanveroisia kuin me, heidän luojansa (…) me jotka tiedämme ja näemme kaiken?” (s. 109)

Ihmisen lankeemuksen tilalla on siis jumalten mielenmuutos. ”Taivaan Sydän puhalsi utua noiden neljän ensimäisen ihmisen silmiin, (…) ja he saattoivat nähdä vain sen, mikä oli lähellä (…). Näin tuhottiin näiden neljän ihmisen viisaus ja tieto, näiden jotka olivat quiché-kansan alkujuuri.” (s. 109)

Neljäs luku muistuttaa hieman Baabelin tornia: ”He eivät enää kunnolla ymmärtäneet toisiaan, sen jälkeen kun he tulivat Tulániin. Siellä heidän tiensä myös erosivat” (s. 114). Kielten sekoittuminen nähdään tragediana: ”Oi! Olemme hylänneet kielemme! Mitä me olemme tehneet? Olemme hukassa. Missä meitä petettiin? Meillä oli vain yksi ainoa kieli, kun me tulimme Tulániin; meidät oli luotu ja kasvatettu samalla tavalla.” (s. 116)

Ihmisuhrien alku ja k’iche’-dynastian loppu

Seitsemäs luku kertoo, kuinka ”vankeja alettiin uhrata kuningas Cotuhán määräyksestä rangaistukseksi heidän rikoksistaan”, ja näin ”alkoi ihmisten uhraaminen jumalille” (s. 152). PV:n valossa mayat eivät siis olleet alun perin verenhimoisia ihmisuhraajia, vaan kyse oli kuninkaan käskystä (vähän kuin reformaatio Ruotsi-Suomessa): ”Kaikki heimot, suuret ja pienet, joutuivat kauhun valtaan, kun he olivat todistamassa vangittujen saapumista uhrattaviksi.” (s. 153)

Luvussa 12 PV tarjoaa sukuluettelon aina ensimmäisestä ihmisestä Balam-Quitzéstä alkaen. Erikoista on se, että jo 12. sukupolven kohdalla espanjalaiset saapuvat. Tuolloin hallitsivat Oxib-Queh ja Beleheb-Tzi, mutta espanjalaiset ”hirttivät heidät”. (s. 167) Lista jatkuu 14. sukupolveen asti, jolloin hallitsijoiden nimet ovat jo Don Juan de Rojas ja don Juan Cortés.

Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen herättää kahdenlaisia tunteita ja ajatuksia. Toisaalta espanjalaisten valloitus tuntuu epäoikeudenmukaiselta, toisaalta ihmisuhrikulttuurin jatkuminenkaan ei varmaan olisi ollut kovin hyvä juttu. Jatkamme tämän problematiikan parissa ensi viikolla, kun käsittelyyn tulee Diego de Landan kuuluisa Relación de las Cosas de Yucatán (Kertomus Jukatanin asioista) vuodelta 1566.

Popol Vuhin loppulause on puhutteleva. ”Näin päättyi quiché-kansan elämä. Nykyisin noita alueita sanotaan Santa Cruziksi.” (s. 170)

1191_popol_201448124859

621f81a3ee29f111a4e97b76b5b452df

Huovisen Hans Küng-tutkimukset

20.7.2015

Kerran kysyin Heikki Räisäseltä, miltä hänen peräänkuuluttamansa eksegetiikan vakavasti ottaminen dogmatiikassa voisi näyttää. Räisänen viittasi Hans Küngiin.

Sveitsiläissyntyinen Hans Küng (s. 1928) toimi Vatikaanin II kirkolliskokouksen teologisena asiantuntijana ja oli erittäin suosittu katolinen ekumeeninen teologi 1960-luvulla. Suomessa häntä tutkittiin ahkerasti 1970-luvulla, ja suomalaisten Küng-tutkijoiden etunenässä oli Eero Huovinen.

Näin saan erinomaisen aasinsillan Räisäs-sarjastani Huovis-sarjaani, joka on vielä viimeistä silaustaan vailla. Huovisen yhtä Küng-artikkelia olen jo käsitellyt sarjan ensimmäisessä artikkelissa eli Elävä dogma -kirjaesittelyssä. Siinä käsiteltiin erehtymättömyyskiistaa, joka teki Küngistä kiistellyn ja lopulta katolisessa valtavirrassa torjutun teologin. Huovisen Küng-tutkimusten arvostamiseksi täytyy palata hetkeksi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun tunnelmiin.

Eero Huovisen, Risto Cantellin ja Simo S. Salon toimittama kirjanen Kirkon ykseys ja reformi - Hans Küngin herättämä ekumeeninen keskustelu (Missiologian ja ekumeniikan seura 1974) sisältää herkullisia makupaloja tuon ajan innosta. Vuonna 1972 arkkipiispa Martti Simojoki totesi Küngin väitöskirjasta: ”On tavallaan merkillistä, että käytettävissämme oleva perusteellisin teos luterilaisuuden keskeisimmästä opista nykyisin on katolisen oppineen kirjoittama.” (s. 18)

27-vuotiaana julkaisemassaan väitöskirjassa Küng oli arvioinut Karl Barthin vanhurskauttamisoppia katolisesta näkökulmasta ja päätynyt tulokseen, että Barthin ja katolisuuden välillä vallitsee asiasta ”perustavanlaatuinen yksimielisyys” (s. 19). Tämä loi epäilemättä pohjaa myöhemmille katolis-protestanttisille ekumeenisille dialogeille vanhurskauttamisesta ja lopulta kuuluisalle Yhteiselle julistukselle.

Vuonna 1967 eli pian Vatikaanin II konsiilin jälkeen Küng julkaisi muhkean kirkko-opillisen perusteoksensa Die Kirche, josta katolisen ekklesiologian suurnimi Yves Congar totesi, ”ettei kukaan aikaisemmin ole ajatellut kirkon todellisuutta yhtä laajasti ja johdonmukaisesti evankeliumin valossa kuin Küng”. Suomalainen dogmaatikko Osmo Tiililä puolestaan lausui: ”Suurenmoinen teos. Roomalainen teologi kirjottaa tällaista. Tempora mutantur! Tämä on suurelta osalta omaa kirkko-oppiani. Gottesvolk!” (s. 22)

Yllä olevat lainaukset ovat Simo S. Salon artikkelista yllä mainitusta teoksesta. Huovisen artikkeli tässä julkaisussa on sama kuin Elävä dogma -kirjassa, jonka olen siis jo esitellyt. Seuraavaksi siirryn Huovisen kahteen kirjamittaiseen Küng-tutkimukseen, jotka selvittävät Küngin käsitystä Raamatusta ja kristologiasta. Kummatkin on julkaistu vuonna 1978 Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuissa, edellinen numerolla 109, jälkimmäinen numerolla 111.

Küng ja Raamattu

Eero Huovisen tutkimuksen Jumalan sana - sana Jumalasta: Hans Küngin käsitys Raamatusta v. 1957-1974 otsikko sisältää jo sen perusteesin: Küngin raamattukäsityksen kehittyi 1950-luvulta 1970-luvulle niin, että siinä missä nuori Küng näki Raamatun erehtymättömänä ja inspiroituna ”Jumalan Sanana” välittömästi ja joka lauseessaan, kypsä Küng pitää Raamattua todistuksena ilmoituksesta, joka voidaan ymmärtää vain uskonkokemuksen kautta. (s. 126-131)

Vuosi 1962 eli Vatikaanin II konsiilin avajaisvuosi merkitsi Huovisen mukaan erittäin suurten muutosten aikaa. Huovinen omistaa tälle vuodelle kokonaisen pitkän luvun (3), johon sisältyy paljon mielenkiintoista dialogia liberaaliprotestantismin kanssa. Liberaaliprotestantismin suurnimien Bultmannin ja Harnackin ansiota on sen havaitseminen, että ”varhaiskatolisuus” alkaa jo Uuden testamentin sisällä. (s. 33)

Seuraavan sukupolven edessä oli kaksi vaihtoehtoa, joita havainnollistavat Bultmannin oppilaat Heinrich Schlier ja Ernst Käsemann. Edellinen hyväksyi varhaiskatolisuuden UT:n legitiiminä osana ja kääntyi katolisuuteen, jälkimmäinen jäi protestantiksi mutta joutui toteamaan, että ”aika, jolloin koko Raamattu voitiin asettaa katolisuutta vastaan, on lopullisesti ohi”. (s. 35)

Käsemannin ratkaisu oli etsiä ”kaanonia kaanonissa” evankeliumista eli käytännössä luterilaisesta vanhurskauttamisopista. Küngin sanoin sola scriptura muuttui muotoon sola pars scripturae (vain osa Raamattua), ohjelmaksi, joka haluaa olla ”raamatullisempi kuin Raamattu”. (s. 36) Küngin mukaan koko UT on otettava vakavasti, tosin historiallisesti eriytettynä ja nykyaikaan käännettynä (s. 37).

Käsemannin kuuluisaan teesiin, jonka mukaan UT:n kaanon on perusta ei kirkon ykseydelle vaan tunnustuskuntien moninaisuudelle, Küng sanoo: ”Uuden testamentin kaanon on tosin edellytys (Voraussetzung), aihe (Anlass) tunnustusten monilukuisuudelle, mutta ei ankarassa mielessä perusta (Grund) eikä syy (Ursache).” ”Tunnustusten monilukuisuuden syy ei ole Uuden testamentin kaanon, joka ykseydessään, ’katolisesti’ (kath’olou) ymmärrettynä on ekklesian ykseyden edellytys, vaan hairesis, joka pirstoo ekklesian ykseyden.” (s. 49)

Käsemannin vaikutus Küngiin on kuitenkin sellainen, että Küng päätyy jakamaan UT:n kirjat ”alkuperäisiin” ja ”johdettuihin” sen perusteella, miten kirjat todistavat evankeliumista, uskonvanhurskaudesta, pelastustapahtumasta Kristuksessa. (s. 51-52) Arviossaan Die Kirche- kirjasta Yves Congar kysyikin, käyttääkö Küng koko Raamattua: Vanha testamentti, Apostolien teot, pastoraalikirjeet ja Johanneksen evankeliumi ovat jääneet syrjään. (s. 98)

Küng tunnustikin vuonna 1971: ”Synoptinen Jeesus - hänen julistuksensa, hänen käyttäytymisensä, hänen kohtalonsa - ei Apostolien teot eikä myöskään Paavali - on ja pysyy perustavana minun kirkkokäsitykselleni.” (s. 100) Joskus Küng vaikuttaa seuraavan suorastaan skientistisesti historiallis-kriittistä metodia, mutta toisaalta hän korostaa kristinuskon eksistentialistista luonnetta, jolloin taas historia jää sivuun (s. 105-108).

Huovinen päättelee: ”Küngin raamattukäsitystä sävyttää täten - hänen teologialleen yleisemminkin ominainen - pyrkimys nivoa yhteen toistensa kanssa jännityksessä olevia hermeneuttisia aineksia. Toisaalta hän lähestyy positivistista historiakäsitystä, toisaalta historian uskonteologisen merkityksen relativoivaa eksistentiaalista interpretaatiota.” (s. 131)

Küng ja Kristus

Jos edellisen sitaatin sivistyssanat alkoivat tuottaa päänvaivaa, niin odottakaas kun päästään käsiksi Huovisen väitöskirjaan Idea Christi: Idealistinen ajattelumuoto ja kristologia Hans Küngin teologiassa. Huovinen on sanonut, että hänen teologipolvensa piti lukea Tuomo Mannermaan väitöskirja Karl Rahnerin teologiasta useampaan otteeseen, ennen kuin sitä alkoi ymmärtää. Aika hyvin on oppipoika mestariaan osannut imitoida - luin vain kerran, enkä tiedä kuinka paljon ymmärsin.

Itse asiassa tutkimusta lukiessani mieleeni nousi ajatus, että jos systemaattinen analyysi on tätä, niin en tiedä, miten mielekästä se on. Täytyy kyllä tunnustaa, että Huovisen tutkimus toi elävästi mieleen systemaattisen analyysin teoreettiset ihanteet, kyllähän tässä niitä esimerkillisesti toteutetaan. Silti haluaisin ajatella, että ymmärrettävyys, mielenkiinnon ylläpitäminen ja jopa persoonallisuus saisivat kuulua hyveinä systemaattiseenkin teologiaan. Ehkä kyse on sukupolvierosta.

Yritän kuitenkin tiivistää joitain Huovisen esittämiä huomioita. Ensinnäkin Küngin kristologiassa on havaittavissa sama ambivalenssi kuin raamattukäsityksessä: toisaalta Küng korostaa historiaa ja pyrkii rekonstruoimaan sen tosiasioita, toisaalta hän esittää historian relativoivia ajatuksia, joissa etusijalle nousee eksistentialistinen kokemus ja uskon subjektiivinen merkityksellisyys. (s. 185-186)

Myös tässä tutkimuksessa Huovinen erottelee selvästi Küngin varhais- ja myöhäisvaiheen, joiden väliin sijoittuu ”hegeliläinen intermezzo”, Menschwerdung Gottes -kirja (1970), jossa vanha ja uusi käsitys elävät rinnakkain. Küngin varhaisvaiheelle on ominaista korostaa Kristuksen pre-eksistenssiä ja ontologista jumaluutta, myöhäisvaiheessa fokus siirtyy ”alas” historian Jeesukseen, hänen asiaansa ja sen merkitykseen uskovalle.

Küngin varhaisvaiheessa kristologia edeltää jopa luomisoppia. Küng liittyy katolisen ressourcement-teologian (erit. Henri de Lubac) havaintoon siitä, että jos jo luominen on tapahtunut Kristuksessa, kuten UT tulkitsee (Kol. 1, Joh. 1), niin mitään ei ole Kristuksen ulkopuolella, ja vanha katolinen luonto-yliluonto-erottelu ja ”puhtaan luonnon” (natura pura) käsitteet menettävät merkityksensä tai relativoituvat.

Koska Kristuksen inkarnaatio oli alusta asti Jumalan suunnitelma, ikuisuuden näkökulmasta Kristus on aina ollut inkarnoitunut (tai ”inkarnoituva”) Sana. Ero pre-eksistenttisen ja inkarnoituneen Kristuksen välillä näyttäytyy vain meidän inhimillisen ja ”huonon” aikakäsityksemme puitteissa. Ikuisuudessa Kristus on muuttumaton, ja on olemassa vain yksi Kristus-ilmoitus. Huovinen kutsuukin Küngin todellisuuskäsitystä ”kristomonistiseksi”. (luku 1)

Myöhäinen Küng (erityisesti teoksessa Christ sein, 1974) liittyy jo selvästi post-kantilaiseen tietoteoriaan ja korostaa ontologian sijaan subjektin arvokokemusta. Jeesuksen jumaluus tulkitaan funktionaalisesti. Jeesuksessa on kyse Jumalan asiasta. Kristuksen pre-eksistenssi on muuttunut objektiivisesta todellisuudesta teologiseksi symboliksi: ”Ikuisuudesta ei ole ollut muuta Jumalaa kuin se joka on manifestoitunut Jeesuksessa”. (luku 3)

Huovisen mukaan Küngin ajatteluun jää ristiriitoja. mutta viime kädessä hänen kristologiaansa jäsentää idealistinen ajattelumuoto. Vaikka Küng pyrkii sanoutumaan irti idealismista, hän ei suhteuta näitä kommenttejaan teologiseen kokonaiskäsitykseensä, ja ne jäävät irrallisiksi. (s. 176-177) Küngin Kristus tyhjenee hänen edustamaansa asiaan, ja tuo asia on vastauksen antaminen ihmisen eksistentiaaliseen kyselyyn elämän mielekkyydestä ja arvosta. (s. 187)

Lopuksi

Molemmissa Huovisen Küng-tutkimuksissa on havaittavissa, kuinka Küngin teologia muuttui 1950-luvulta 1970-luvulle. Murros tapahtui ennen kaikkea Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikana 1962-1965, ja osittain Küngin teologinen kehitys kulki käsi kädessä katolisen kirkon oman kehityksen kanssa: perinteisestä skolastisesta teologiasta Uuteen testamenttiin, antiprotestanttisuudesta ekumeenisuuteen, jne.

Pian konsiilin jälkeen Küng kuitenkin ajautui konfliktiin kirkon opetusviran kanssa. Tätä prosessia on viime aikoina kuvannut erinomaisesti TM Heikki Leskinen kirkkohistorian gradussaan, joka on ladattavissa ilmaiseksi täältä. Küngistä tuli eräänlainen katolisen kirkon Heikki Räisänen, julkinen toisinajattelija, joka kuitenkin pysyi kirkon jäsenenä ja jopa pappina.

1970-luvun jälkeen tai jo sen aikana Küng joka tapauksessa menetti paikkansa katolisen ja ekumeenisen teologian kärjessä tai ylipäätään valtavirrassa. Huovinenkin pettyi Küngiin ja joutui kyselemään, menikö hänen Küng-tutkimuksiinsa liikaa kallista aikaa, olivatko ne jopa turhaa työtä. Ajankäytöstä en tiedä, mutta eivät ne varmasti aivan turhaa työtä olleet. Seuraava sukupolvi kiittää!

Lopuksi juttu, jonka kuulin kerran itsensä isä Jan Aartsin suusta. 1970-luvulla Tuomo Mannermaa, Eero Huovinen ja kumppanit olivat tutkineet ja tutkivat katolisia teologeja kuten Karl Rahneria ja Hans Küngiä, mutta katolinen isä Jan väitteli Helsingissä vuonna 1972 Lutherin virkateologiasta.

Luterilaisten näkökulmasta tilanne oli nurinkurinen: Suomen paras Luther-asiantuntija oli katolinen pappi! Tämä oli ainakin yhtenä sysäyksenä sille, että Mannermaa alkoi tutkia Lutheria, mistä syntyi sitten kuuluisa suomalainen Luther-tutkimuksen koulukunta. Siihen liittyi myös Eero Huovinen kahdella Luther-tutkimuksellaan. Niistä sitten ensi viikolla.

 

1047_120620146563_2014612153256lataus

Miten ymmärrän Räisästä oikein

8.6.2015

Joulukuussa kirjoitin kolmiosaisen sarjan emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämäkerrasta (ks. osat 1, 2, 3). Elämäkerran jälkeen olen alkanut lukea läpi Räisäsen suomenkielisiä populaarikirjoja, ja tarkoitukseni on tehdä niistä vastaavanlainen sarja kuin dogmatiikan professorin ja Helsingin emerituspiispan Eero Huovisen kirjoista.

Huovis-sarja on vielä vähän kesken, mutta sarjat voivat hyvin kulkea rinnakkain. Kuten elämäkerrasta muistetaan, Huovinen pitää Räisästä ”suomalaisten eksegeettien kärkimiehenä”, ”uuden tutkijapolven ’inspiraattorina’” ja ”kirkon miehenä, sekä kriittisenä että syvimmältään solidaarisena”. Luettuani Räisästä itse yhdyn mielelläni Huovisen arvioon.

Ensimmäisenä käsiteltävänä kirjana on oikeutetusti Räisäsen klassikkoteos Miten ymmärrän Raamattua oikein (Kirjapaja 1981). Elämäkerrassaan Räisänen sanoo, että alun perin otsikon piti olla Miten ymmärrät Raamattua väärin ja että alaotsikko historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailua selittää kirjan idean paremmin. Räisänen kertoo myös, että kirjalle oli vaikeaa löytää kustantajaa (näin voi siis käydä tulevalle klassikollekin!).

Lopulta Kirjapaja julkaisi kirjan, mutta muutti sen otsikon ja asetti takakannessa Räisäsen ”vastapuolelle”, joka ”täytyy tuntea, ennenkuin sen kanssa voi keskustella”. Soisin Kirjapajan neuvon menevän perille esim. STI:llä käyville nuorille: itse olin pitkään vain kriitikoiden Räisäs-arvioiden varassa, kunnes Räisästä itseään luettuani löysin aivan jotain muuta. Huomasin, että Räisänen vastaa jo kirjoissaan niihin kritiikkeihin, joita yhä toistetaan huomioimatta Räisäsen vastausta.

Fundamentalismia vastaan historiallis-kriittisyyden puolesta

Miten ymmärrän Raamattua oikein on eksegetiikan perusoppikirja, jota käytettiin aikoinaan yliopistollisena kurssikirjana. Löysin kirjasta yhden aiemman blogiarvion.

Teoksen ideana on vertailla historiallis-kriittistä ja ”fundamentalistista” raamatunselitystä, puolustaa edellistä ja kritisoida jälkimmäistä. Räisänen määrittelee fiksusti käyttämänsä (synonymiset) termit ”fundamentalisti” ja ”äärikonservatiivi” pienen pohdinnan jälkeen seuraavasti: ne tarkoittavat Raamatun täydellisen erehtymättömyyden kannattajien lisäksi

”henkilöä, joka aggressiivisesti torjuu sentapaiset kriittisen tutkimuksen tulokset kuin Mooseksen kirjojen lähdeteorian, Deuterojesajan, Danielin kirjan ajoituksen 2. vuosisadalle, Pastoraalikirjeiden ja 2. Pietarinkirjeen peitenimisyyden sekä sen mahdollisuuden, että kaikki Jeesuksen nimissä kulkevat sanat eivät ole historian Jeesuksen lausumia.” (s. 43)

Tykkään tästä määritelmästä, koska se menee konkreettisiin asioihin ja yksityiskohtiin. Räisäsen kirjan kantavia pointteja (jota monet kriitikot eivät vieläkään jaksa ottaa huomioon) on se, ”että vain työskentely konkreettisten tekstien parissa voi viedä asemiinsa juuttunutta raamattukeskustelua eteenpäin. Väittely yleisistä periaatteista sen sijaan ei johda mihinkään.” (s. 11)

Räisäsen määritelmän heikkoutena on ehkä sana aggressiivisesti: voihan joku toisaalta hyökätä aggressiivisesti jotakin edellä mainittua tulosta vastaan puhtaasti historiallisin argumentein kannattamatta mitään inspiraatio-oppia, ja toisaalta joku voi vastustaa ko. näkemyksiä sanotaanko hiljaa ja ahdistuneesti, jolloin hän on fundamentalisti ja fundamentalismin uhri. Olisiko parempi adjektiivi ollut esim. dogmaattisesti?

Aggressiivisesti, ahdistuneesti ja/tai dogmaattisesti, joka tapauksessa suunnilleen tällä määritelmällä katson itsenikin olleen ”fundamentalisti” tai ”äärikonservatiivi”. Määritelmästä on syytä panna vielä merkille, että Räisänen ei lue fundamentalistiksi Osmo Tiililän kaltaista teologia, joka tuntee ja tunnustaa historiallis-kriittiset ongelmat mutta päätyy silti konservatiivisiin kantoihin esim. yllämainituissa johdanto-opillisissa kysymyksissä ja pystyy sivistyneesti niistä keskustelemaan.

Räisäsen kirjan pointtina on puolustaa historiallis-kriittistä metodia ja oikeuttaa historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen perusteiden opetus yliopistossa. Käänteisenä tehtävänä on kritisoida yllä määritellyn fundamentalismin tärkeimpien edustajien (Suomessa erityisesti professori Aapeli Saarisalon ja teologian tohtori Uuras Saarnivaaran ja heidän kannattajiensa sekä ulkomaisten esikuviensa) raamatunselitystä.

Valitettavasti Räisänen ilmaisee kirjansa tehtävän liian laajasti esittämällä pääteesikseen sen, ettei muunlaista ”vakavasti otettavaa raamatuntutkimusta kuin historiallis-kriittinen” ole lainkaan olemassa (s. 11).

Tämä ei selvästikään ole eikä voi olla kirjan varsinainen argumentti, sillä moisen todistamiseen Räisäsen pitäisi jotenkin osoittaa, että vaikkapa narratiivinen, sosiologinen, kanoninen, feministinen tms. raamatuntutkimus ei ole ”vakavasti otettavaa”. Kyse on pikemminkin siitä, että kaiken vakavasti otettavan raamatuntutkimuksen tulisi myös ottaa historiallis-kriittinen tutkimus vakavasti eikä lähtökohtaisesti torjua sitä.

Tärkeitä erotteluita

Kriitikot ovat tarttuneet edellä siteerattuihin Räisäsen sanoihin ja siteeranneet (vain) niitä osoittaakseen Räisäsen metodisesti suvaitsemattomaksi dogmaattiseksi liberaaliksi. Irti kirjan kokonaisuudesta sanat johtavat helposti harhaan. On tärkeää tehdä seuraavat erottelut: Räisänen ei periaatteen tasolla kritisoi konservatismia vaan äärikonservatismia, hän ei kiellä Raamattua vaan sen erehtymättömyyden, hän ei vastusta inspiraatiota vaan sanainspiraatiota.

Konservatismin ja äärikonservatismin ero tässä jaottelussa on siinä, että konservatismi hyväksyy historiallis-kriittisen tutkimuksen perusperiaatteet mutta päätyy tuloksissaan tai tulkinnoissaan perinteisempiin näkemyksiin. Räisäsellä ei ole mitään ongelmia keskustella sivistyneesti tällaisten konservatiivien kanssa, ja yksi hänen pointeistaan onkin osoittaa, että äärikonservatiivien fanittamat tutkijat (kuten I.H. Marshall ja F.F. Bruce, Suomessa Jukka Thurén) ovatkin oikeasti ”vain” konservatiiveja.

Toinen Räisäsen tärkeä pointti on, että historiallis-kriittinen tutkimus ei kohdistu ”Raamattua” vastaan vaan joitain sen perinnäisiä selitystapoja vastaan. Tutkimuksen päämääränä on ymmärtää Raamattua mahdollisimman hyvin. Historiallinen tutkimus ei suinkaan pidä Raamattua lähtökohtaisesti ”epäluotettavana” vaan pääosin ”varsin luotettavana”, mutta kaikilta osin erehtymättömänä (tai historiallisesti totena) sitä ei voi mitenkään pitää. (ks. s. 38, 84, 99)

Kolmanneksi Räisänen ei suinkaan pidä historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta viimeisenä sanana, vaan sitä seuraa sitten teologisen tulkinnan taso. Niin kuin Ratzingerkin sanoo, historiallis-kriittinen metodi jättää tekstin historiaan, ja se on sen rajoitus. Teologisen tulkinnan tasolla historiallis-kriittisen työn päälle voi sitten rakentaa erilaisia käsityksiä. Räisänen hylkää mahdottomana ristiriidattomuutta edellyttävän sanainspiraatio-opin, mutta väljempi inspiraatiokäsitys on aivan mahdollinen.

”Raamatun teksteille oikeutta tekevä inspiraatio-oppi ei painota pyhien kirjoitusten kirjoittamista, vaan tradition muovautumista Israelissa ja alkukirkossa. Jos inspiraatiosta puhutaan, inspiraation täytyy kattaa koko dynaaminen tradition muodostumis- ja muovautumisprosessi kaikkine inhimillisine piirteineen” (s. 99)

Tämä traditiopainotus tietysti miellyttää katolilaista, ja näkemys tulee kai aika lähelle Ratzingerin inspiraatiokäsitystä, jota Eero Huovinenkin yhdessä kirjassaan popularisoi. Räisänen tosin itse puhuu mieluummin teologisesti ohuemmin ”todistuksesta” ja ”tulkinnasta”, tai sitten hän käsittää inspiraation niin, että Raamattu on inspiroiva kirja, inspiraation lähde.

Erityisesti tykkään kirjan loppupuolen päätelmästä, jonka mukaan ”historiallis-kriittiselle perustalle voidaan rakentaa ja rakennetaan varsin erilaisia teologioita” ja että nämä ”ovat teologisen keskustelun varsinaista asiaa” (s. 121). Tämä vahvistaa Räisästä lukiessa kypsynyttä ajatustani siitä, että pohjimmiltaan Räisänenkin on systemaatikko. Käsillä oleva kirja on liikkunut vasta varsinaisen teologisen keskustelun ”esikartanoissa” - itse asioihin päästään syvemmin tulevissa kirjoissa.

Räisäsen argumentit

Kirjan pääosa koostuu konkreettisesta työskentelystä ja argumentaatiosta Raamatun tekstien äärellä. Räisäsen ja historiallis-kriittisen tutkimuksen vastustajien vakioargumenttina on ollut se, ettei kysymys ole oikeasti teksteistä vaan väärästä taustafilosofiasta, joka johtaa vääriin tutkimustuloksiin. Räisänen ei väsy selittämästä, ettei tämä pidä paikkaansa.

”Sidonnaisuus tiettyyn filosofiaan tai teologiaan ei (…) tee tyhjäksi asianomaisen havaintoja ja oivalluksia. Monet havainnot ja olettamukset ovat loogisesti riippumattomia esittäjänsä filosofiasta.” (s. 28) Raamatuntutkimuksen tärkeimmät tulokset eivät ole ”sidoksissa mihinkään tiettyyn filosofiaan” (s. 36). Deistin tai hegeliläisen esittämät havainnot ovat osoittautuneet kestäviksi omalla painollaan, oli uskomusjärjestelmä sitten vaikuttanut niihin tai ei.

Jätetään siis filosofia sikseen ja siirrytään tekstien pariin niin kuin Räisänen tekee. Ensin Räisänen ajaa läpi sen, ettei fundamentalisti yleisen käsityksen vastaisesti edusta ”kirjaimellista” raamatuntulkintaa, vaan päinvastoin hän turvautuu kaikenlaisiin ei-kirjaimellisiin selityksiin valikoivasti aina silloin, kun erehtymättömyysoppi sitä vaatii. (s. 44) Itse asiassa historiallis-kriittinen raamatunselittäjä on se, joka voi rauhassa ottaa kunkin tekstin kirjaimellisesti.

Esimerkiksi fundamentalistin mukaan 1. Mooseksen kirjan kaavaa ”X siitti Y:n” ei pidä ottaa kirjaimellisesti, vaikka moiseen ei ole mitään kielellistä perustetta. Syynä on se, että kirjaimellinen luenta johtaisi ajanlaskullisiin ongelmiin. Esim. kun 1. Moos. 11:14 sanoo, että Selah siitti 30-vuotiaana Eeberin, niin se tarkoittaa esim. Francis Schaefferin mukaan vain sitä, että Selah tuli jonkun isäksi, josta kulki linja Eeberiin! Saarnivaaran varovaisen arvion mukaan vedenpaisumuksen ja Abrahamin välillä olevat kymmenen sukupolvea eli ”kirjaimellisesti” vajaat 300 vuotta kattavatkin ”todellisuudessa” yli 10 000 vuoden jakson. (s. 45-46)

Monien tällaisten esimerkkien jälkeen Räisänen sanoo kriittisen tutkijan päättelevän, että ”muinaisella kirjoittajalla on ollut toisenlainen käsitys maailman ja ihmisen iästä kuin nykyisellä tieteellä”, eikä tämä ole mikään hyökkäys ”Raamattua vastaan”. Kriittinen tutkija voi ottaa tekstit kirjaimellisesti, mutta hän ei vaadi nykykristittyä pitämään niitä historiallisesti tosina kuvauksina. ”Kriittinen tutkija luopuu tekstin kirjaimellisesta tulkinnasta toisella tasolla tai toisessa vaiheessa kuin fundamentalisti.” (s. 47)

Toinen Räisäsen suuri pointti on, että Raamatun sisäisten jännitteiden ja ristiriitojen harmonisointiyritykset johtavat mielettömyyksiin ja estävät ymmärtämästä Raamatun kirjoittajien teologisia intentioita.

Esimerkiksi Johannes sijoittaa temppelinpuhdistuksen Jeesuksen julkisen toiminnan alkuun, Matteus-Markus-Luukas (eli synoptikot) taas loppuun. Fundamentalisti päättelee, että Jeesus puhdisti temppelin kahdesti, vaikkei yksikään evankelista edusta moista kantaa. Lisäongelmia tulee, kun synoptikkojen mukaan viikunapuun kiroaminen ja temppelin puhdistus tapahtui eri järjestyksessä. Joku on jopa ehdottanut kolmea temppelinpuhdistusta! (s. 59)

Vastaavasti kertomus sokean tai kahden parantamisesta Jerikossa tai sen lähellä Jeesuksen lähestyessä kaupunkia tai sieltä lähtiessään (vrt. Matt, Mark, Luuk) on poikinut lukuisia erilaisia harmonisointiyrityksiä aina neljään eri sokeaan saakka. Historiallinen tutkimus pitää aivan luonnollisena selityksenä sitä, että evankelista on voinut muuttaa kertomuksen yksityiskohtia, ja Räisänen osoittaa, että konservatiivien omat suosikitkin tekevät niin. (s. 59-64)

Räisäsen taktiikka on kerta toisensa jälkeen osoittaa, kuinka absurdeihin tulkintoihin tiukka fundamentalismi johtaa ja kuinka fundamentalistien suosimat konservatiivitkin lopulta tekstien äärellä myöntävät sellaisia näkökohtia, jotka johtavat loogisesti siihen, ettei kaikki Raamatussa kerrottu voi sellaisenaan pitää historiallisesti paikkaansa.

Edellä esitetyt esimerkit ovat kuitenkin melko triviaaleja historiallisia pointteja. Seuraava Räisäsen suuri pointti on saada lukija tajuamaan, että jännitteet koskevat myös suuria teologisia kysymyksiä. Ei siis ole mutkattomasti niinkään, että kehällisissä yksityiskohdissa olisi eroja, mutta ydinsanomassa Raamattu olisi ongelmaton.

Joskus Raamatusta löytyy keskeisissäkin uskonkohdissa erilaisia teologisia malleja (s. 57), joskus taas Raamatun eri kirjoittajat opettavat tai julistavat yhteen ääneen sellaista, mikä myöhemmin on käynyt hyvin ongelmalliseksi hyväksyä. Räisäsen paraatiesimerkki edellisestä on kristologia (s. 57), jälkimmäisestä eskatologia eli läheisen lopun odotus, joka esiintyy useissa kohdissa Uutta testamenttia. (s. 53-55)

Lyhyesti mainittakoon vielä yksi hauska kopiointivirheitä koskeva argumentti: joskus tavallinen raamatunlukija ei voi luottaa lukemaansa tekstiin, vaan tarvitsee fundamentalistia kertomaan hänelle, että nykyraamatussa on virhe. Fundamentalistin täytyy näet joskus olettaa kopiointivirheitä saadakseen Raamatun eri paikoissa annetut tiedot harmonisoitua. (s.83)

Päätän argumenttiosion huomioon, joka on katoliselta kannalta elintärkeä. Fundamentalistit puolustelevat kantaansa usein ennen kaikkea sillä, että he uskovat sen ”mitä Raamattu sanoo itsestään”. Oikeasti kristityt uskovat Raamattuun (miten sitten uskovatkaan) siksi, että se on kirkon usko. Räisänen vastaa fundamentalistis-solascripturistiseen argumenttiin aivan oikein:

”Kuitenkin koko ajatus ’Raamatusta’ (yksikössä), joka ikään kuin personoituna ’sanoo’ jotakin ’itsestään’, on täysin epähistoriallinen. Se joka jotakin sanoo, ei ole ’Raamattu’, vaan tietty kirjoittaja (…). Nämä kirjoittajat eivät myöskään ota kantaa meidän ’Raamattuumme’. Pyhät kirjoitukset, joihin 2. Tim. 3:16 ja 2. Piet. 1:21 viittaavat, ovat VT:n kirjoituksia”. (s. 100)

Miten ymmärrät Räisästä väärin

Räisänen korostaa kirjassaan, että puheet Raamatun ”repimisestä” ja ”syyttämisestä” ovat kaikki peräisin fundamentalistien leiristä. Historiallis-kriitikot itse eivät suinkaan pakkomielteisesti etsi tai painota virheitä ja ristiriitoja, mutta niitä tulee silloin tällöin vastaan. Räisäsen sanontaa käyttäen hänen ansatsinsa on ollut toimia suomalaisen teologian ”historiallisena omatuntona”.

On ainakin kaksi tapaa ymmärtää Räisästä perustavanlaatuisesti väärin. Ensimmäinen väärintulkinta on nähdä hänet Raamatun ja kristinuskon vastustajana ja vihollisena. Voi kyllä sanoa, että hänen näkemyksensä eivät edusta perinteistä kristinuskoa ja että hän harjoittaa raamattukritiikkiä.

Mutta samaan aikaan Räisänen suhtautuu kristinuskoon perin myönteisesti. Eksegeettinä hän ei maailman mittakaavassa ole suinkaan radikaaleimmasta päästä, ja teologinakin hän on maltillinen eikä vaadi kirkkoa tai muita omaksumaan omia käsityksiään. Räisänen on vain esittänyt joukon pirun vaikeita kysymyksiä pohdittavaksi.

Toinen väärintulkinta on lähteä erittelemään Räisäsen filosofisia taustanäkemyksiä ja selittää hänen tutkimustuloksensa ja uskomuksensa niistä käsin. Tällainen anayysi on tietysti periaatteessa mahdollinen, mutta se ohittaa kokonaan Räisäsen pointin, joka on ollut konkreettisten ongelmien kanssa painiminen ja johtopäätösten tekeminen niistä. Tulevilla viikoilla tarkoitukseni on tehdä juuri tätä: painia edes vähän hänen esiin nostamiensa oikeiden teologisten ongelmien kanssa.

SAM_7865

Rakentava Räisänen

22.12.2014

Heikki Räisäsen muistelmateos Taistelua ja tulkintaa alkaa käydä kunnolla nimensä veroiseksi sivulta 88 eteenpäin (alaotsikko ”Raamattukysymys: jännitys tihenee”). Viime viikolla esittelin kirjaa tähän asti, nyt päästään vihdoin käsiksi kuuluisaan raamattukäsitysluentoon ja moneen muuhun mielenkiintoiseen. Edelleen jatkan kirjan käsittelyä rakentavassa hengessä ja positiivisimpia paloja poimien.

Raamattunäkemys murtuu

Heikki Räisänen lähti 1970 Harvardiin ja osallistui USA:ssa myös ensimmäistä kertaa alansa kansainväliseen konferenssiin. Kokemus oli Räisäselle innostava, mistä kertovat kotimaahan lähetetyt kirjeet: ”Yhtenä päivänä istui pöydän ympärillä parikymmentä ukkoa, jotka osasivat Markuksen evankeliumin ulkoa jaenumerointia myöten.” (s. 95)

USA:ssa Räisänen painiskeli myös raamattunäkemysongelman kanssa. Kuinka eksegetiikan löydöt sopivat yhteen sen ajatuksen kanssa, että Raamattu olisi jollain lailla Jumalan ilmoitusta? Eikö olisi parempi puhua todistuksesta ja tulkinnasta kuin ilmoituksesta? Räisänen pohti asioita mm. kirjekaverinsa ja kollegansa Timo Veijolan kanssa. Räisäsen ongelma kiteytyy kirjeissä seuraavasti:

”Kaikki interpretoivat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kysymys on: millä perusteella voimme pitää jotakin näistä interpretaatioista (…) itsellemme normatiivisena? Tai miten normatiiviset osat löydetään, jos/kun kokonaisuus ei sitä ole? Valtavan uudelleeninterpretaation esittää myös Muhammed, joka esiintyy vielä suuremmin auktoriteettivaatimuksin kuin UT:n kirjoittajista yksikään. Cur alii, alii non? (…) En siis pääse arkkihereettisistä ajatuksistani, että ainoa minun järkeeni käypä raamattukäsitys on radikaalisti selektiivis-subjektiivis-relativistinen (…).” (s. 98)

Räisänen tuli ajatustensa kanssa julkisuuteen pitämällä historiallisen kohuesitelmänsä Suomen Eksegeettisessä Seurassa 8. marraskuuta 1971. Risto Lauha houkutteli Räisäsen pitämään esitelmän, jonka aiempia versioita oli kuultu jo muualla.

Räisänen pohti esitelmässään sitä, että ”raamatullisinkin” nykyteologia on valikoivaa uudelleentulkintaa, myönnettiinpä sitä tai ei. Jos näin on, ”kenelle todellisuudessa kuuluu arvovalta? Eikö omalle ajattelulle tai kokemukselle?” (s. 106) Räisänen ei siis nähnyt Raamatussa enää ”ilmoitusta” vaan ”inspiraation lähteen, virikkeiden antajan” (s. 107).

Räisänen ehdotti systemaattiselle teologialle reseptiksi ”raamatullista relativismia”. Nyt hän sanoo ilmaisussa olleen toivomisen varaa, ja muitakin laiminlyöntejä hän tunnustaa. Ehkä olisi pitänyt vain esitellä ongelma ilman ratkaisuyrityksiä. Tarkoitus ei ollut vaatia Suomen kirkkoa muuttamaan opetustaan: ”minulle riittää, jos ongelmat otetaan vakavasti”. (s. 106–107)

Luennon jälkeisessä keskustelussa seniorieksegeetit Ilmari Soisalon-Soininen ja Aarre Lauha pitivät esitelmää heti historiallisena, vaikka eivät voineetkaan yhtyä sen päätelmiin. Räisäsen mukaan Soisalon-Soininen lausui jotenkin näin: ”Noin juuri minunkin pitäisi ajatella, jos käsittelisin uskon asioita samalla tavalla kuin tutkijana käsittelen Raamattua. Mutta minä en voi, jokin panee vastaan.” (s. 109)

Pian tämän jälkeen Suomen Kuvalehden 30-vuotishaastattelussa Räisänen astui ”peruuttamattomasti Rubiconin yli” annettuaan ymmärtää, ettei Jeesus hänen mielestään varmaankaan noussut kuolleista. ”Asia on kuitenkin sen verran arka, että olen yleensä karttanut sen ottamista puheeksi.” (s. 114)

Teinosen tie ja ”traditiofundamentalismi”

Katolisena dogmatiikan jatko-opiskelijana kiinnitin Räisäsen muistelmissa tietysti erityistä huomiota siihen, miten dogmatiikan professori, myöhemmin katoliseksi kääntynyt Seppo A. Teinonen suhtautui Räisäseen ja raamattukysymykseen.

Teinonen ei koskaan lähtenyt sotaan Räisästä vastaan vaan piti välit sivistyneinä, Teinoselle tyypillisesti ripauksella huumoria. ”Teinonen otsikoikin (…) lähettämänsä kirjelappusen sanoilla cher enfant terrible, rakas kauhea lapsi.” (s. 113) Räisäsen karonkasta Teinonen oli kieltäytynyt kohteliaasti sanoen, että oli ”kohtuutonta panna vararikon partaalla oleva väittelijä kustantamaan illallinen koko tiedekunnalle” (s. 390).

Teinonen varoitti Räisästä, että jos hänen kohuluentonsa julkaistaisiin Teologisessa Aikakauskirjassa, se leimaisi Räisäsen lopullisesti.  Teinonen oli viisas, sillä näin juuri kävi: ”Kiista Raamatun tulkinnasta on vuosikymmenien ajan henkilöitynyt minuun.” (s. 111) Mutta mikä oli Teinosen kanta kiistaan, mitkä itse asiassa ovat vaihtoehdot mainitussa kiistassa?

Vaihtoehdot käyvät ilmi muutamassa kohdassa Räisäsen muistelmakirjaa. Seurakuntaopiston johtaja tohtori Antti Alhonsaari esitti asian niin, että oli ”oikeastaan vain kaksi ratkaisulinjaa”. ”Toinen oli professori Teinosen ja kumppanien sinänsä rakentava ’kirkolliskorosteinen’ ratkaisu (…) Toinen ratkaisulinja kulkee niitä suuntia mitä Heikki Räisänen esitti Teol. Aikakauskirjassa 1972.” (s. 119)

Sama käy ilmi Räisäsen omista pohdinnoista. Fundamentalismi ei käy, sillä se ”vaatii silmien perusteellista sulkemista asioilta”. Mutta fundamentalismin ja radikaalin relativismin lisäksi on toinenkin vaihtoehto: ”Toisaalla on katolinen ’alussa oli kirkko’ -malli, jota nimitän traditiofundamentalismiksi.” (s. 91) Aiemmin siteeraamassani kirjeessä Veijolalle Räisänen pistää sulkeisiin Cur alii, alii non? -kysymyksen perään seuraavan myönnytyksen: ”Traditiofundamentalismi Kirkkoineen tietysti ratkaisee kaiken.” (s. 98)

Miksi katolinen malli ei sitten kelpaa? Siinäkin edellytetään statukseen perustuvan ulkoisen auktoriteetin tunnustamista riippumatta siitä, vakuuttaako asia omalla painollaan.” (s. 91) Alhonsaari kiteyttää, että ”ei ole mitään perustetta, jolla tällaista arvovaltaa voitaisiin antaa Traditiolle”. (s. 119)

Tässä kaikki huomio, jonka katolinen malli Räisäsen muistelmissa saa. Tai no oikeastaan termi ”traditiofundamentalismi” esiintyy myös neitseestäsyntymisdebatissa, kun Räisänen kritisoi Leino Hassista: ”Raamattufundamentalismia voin hyvin ymmärtää, traditiofundamentalismia en.” (s. 80)

Näin se tämän kirjan perusteella näyttää valitettavasti olevan! Räisänen sivuuttaa valtavan suuren teologisen perusvaihtoehdon ja monien maailman johtavien teologien sille antamat perustelut yhdellä virkkeellä, tai jopa yhdellä sanalla: kutsutaan sitä vain fundamentalismiksi ja annetaan olla.

Tietenkään katolinen malli (Ratzinger, Congar ym.) ei ole mitään fundamentalismia. Traditioon on voinut kertyä kaikenlaista vähemmän kuin täydellistä ainesta, sitä voi kritisoida ja toisaalta ymmärtää aina entistä syvemmin palaamalla lähteille ja ottamalla huomioon uudet tilanteet (Vatikaani II:n periaatteet ressourcement ja aggiornamento). Katolinen malli sopii itse asiassa aika hyvin Räisäsen hermeneuttiseen avaimeen ”traditio-kokemus-tulkinta”.

Voi hyvin olla, kuten Räisäsen kirjasta saa kuvan, että Teinonen ja kumppanit eivät ole olleet tarpeeksi kiinnostuneet eksegetiikasta. Silti mietityttää, onko perinteisen ”oikeaoppisen” kirkollisen hermeneutiikan malli ollut Suomessa niin vähän esillä, niin heikosti perusteltu ja niin biblisismin varjossa, että sen voi ohittaa näin vähällä? Myöhemmin ainakin esim. Juha Pihkala, Sammeli Juntunen ja Kari Kuula ovat jotain oikeansuuntaista tämän asian eteen tehneet.

Rakentava Räisänen

Vaikka Räisänen on joutunut ”hajottajan” ja ”repijän” maineeseen ja vaikka hän välillä kieltämättä syyllistyy yli- ja laiminlyönteihin (minkä hän itsekin silloin tällöin myöntää), on hän silti halunnut pysyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä ja sen pappina. Kun asiaa katsotaan Räisäsen omasta näkökulmasta, voidaan löytää yllättävänkin ”rakentava” Räisänen.

Vaikka ”järjen tasolla ero [pappisvirasta] tuntui loogiselta päätelmältä”, tunnetasolla Räisänen joutui saman ongelman eteen kuin Soisalon-Soininen tekstejä tulkitessa: ”Näinhän minun oikeastaan pitäisi, mutta minä en voi, jokin panee vastaan.” (s. 117)

Kiistan käydessä kuumimmillaan Räisänen piti Munkkiniemen kirkossa esitelmän, jossa hän pyrki pitämään enemmän esillä myös positiivisia näköaloja: Raamattu edustaa ”sitä hengellistä perinnettä, jossa oman elämäni juuret ovat”. Tähän perinteeseen sisältyy kriittisiä ja vapauttavia voimia, jotka voisi pelkistää sellaisiin sanoihin kuin ”totuus, vapaus, rakkaus ja ilo”. ”Tunnen, että elämääni kannattelee voima, joka ei ole lähtöisin minusta, ja se riittää minulle”. (s. 117)

Kantelut Räisästä vastaan eivät ole tuottaneet tulosta, sillä hän on halunnut pysyä pappisvirassa, eikä hän ole ajanut uskontunnustuksen eikä opin uudistamista: ”En minä uudistaisi edes virsikirjaa.” (s. 259) Räisänen on vain halunnut keskustelua siitä, voisiko Raamattua tulkita kirkossa väljemmin.

Räisänen on jatkanut saarnaamista ja kirkollisten toimitusten toimittamista silloin tällöin, joskus kiitettävänkin konservatiivisesti: ”Kasteen yhteydessä olen kuitenkin aina pitäytynyt kaavaan ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’, jottei rituaalin pätevyydestä synny epäilyksiä.” (s. 289)

Kirjan loppupuolella Räisänen palaa nykyiseen vakaumukseensa ”kulttuurikristittynä”. Miksi pitää itseään kristittynä, jos ei enää usko neitseestäsyntymisen ja ylösnousemuksen historiallisuuteen?

”Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? (…) Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. (…) Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei juuri poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.” (s. 424)

Vaikka tätä voisi lähteä uskonnonfilosofisesti haastamaan, niin kaipa tämä perinteisemmänkin kristityn näkökulmasta on paljon parempi positio kuin hedonistinen sekularismi tai militantti ateismi. Mielestäni Eero Huovisen arvio Räisäsestä tämän 60-vuotispäivänä osuu hienosti kohdalleen. Huovinen sanoi ajattelevansa Räisästä paitsi ”suomalaisten eksegeettien kärkimiehenä ja uuden tutkijapolven ’inspiraattorina’, myös ’kirkon miehenä, sekä kriittisenä että syvimmältään solidaarisena’:

”Olen kuunnellut Sinua sillä korvalla, että establishmenttia ja instituutiota kurmoottaessasikin pidät itse kristillistä uskoa ihmiselämän ydinasiana. Saatamme tietysti olla tuon uskon luonteesta eri mieltäkin, mutta se on osa elämää. Ja tässä keskustelussa meillä kaikilla on oma roolimme.” (s. 426)

Räisänen on kirkon sisäisen keskustelun lisäksi kunnostautunut jopa yhteiskunnallisena apologeettana, jos nyt vähän kotiin päin tulkiten saa tällaista ilmaisua käyttää. Tarkoitan sivulta 321 alkavaa lukua ”Seikkailijat ruotuun”, jossa Räisänen kertoo Helsingin Sanomissa käydyistä debateista assyrologian professori Simo Parpolan ja historian professori Matti Klingen kanssa.

Kabbalaa hermeneuttisena avaimena käyttävän Parpolan mukaan juutalaisuus ja kristinusko on kopioitu Assyrian uskonnosta, Klinge taas esitteli HS:ssä ruotsalaisen englannin kielen professorin Alvar Ellegårdin artikkelin, jonka mukaan Jeesus ei ollut historiallinen henkilö. Räisänen ja Veijola kritisoivat yhdessä rintamassa Parpolan teesejä, Klingelle taas vastasivat painavin argumentein Risto Uro, Eero Huovinen ja Matti Myllykoski&Heikki Räisänen.

Klinge perääntyi argumenttivyöryn edessä, mutta Ellegårdin teesit jäivät nähtävästi elämään suomenruotsalaisella puolella. Tähän liittyy debatin jatko presidenttiehdokas Elisabeth Rehnin kommentin siivittämänä, mutta se ei tuonut argumenttien tasolla mukaan mitään uutta. Sen sijaan mielenkiintoinen (ja vähän traaginenkin) on seuraava tapaus:

”Maistiaisia sain enoni Erkki Itkosen muistotilaisuudessa toukokuussa, kun itse akateemikko Georg Henrik von Wright puhui kahvipöydässä Ellegårdin kirjoittelusta ikään kuin vakavana tutkimuksena. Oli lähes järkyttävää kuulla maailmanluokan filosofin puhuvan pehmeitä. Terävinkään filosofinen kyky ei auta, jos perusfaktat eivät ole hallussa.” (s. 325)

Toinen suuri suomalainen filosofi Esa Saarinen puolestaan sai Räisäsestä ratkaisevan suunnannäyttäjän, tosin ehkä hieman yllättävällä tavalla. Saarinen oli aikeissa lähteä opiskelemaan teologiaa, mutta hänellä oli kriittisiä ajatuksia, joita ei katsottu suopeasti kirkon nuorten parissa. Saarinen innostui Räisänen SK-haastattelusta ja kävi juttusilla.

Räisänen taisi näköjään varoitella, että ”teologisella uralla voi tällä asenteella kyllä tulla hankaluuksiakin”, ja Saarinen kertoi Räisäselle sähköpostissa 2012 valinneensa lopulta filosofian ”keskeisesti johtuen sinun epäsuosituksestasi”. Saarinen jatkaa: ”Kun nyt ajattelen, merkityksesi on ollut huomattava omaan kehitykseeni. Ilmensit ja henkilöit huipputason älyllistä, tutkimusperusteista otetta elämänfilosofisessa kentässä.” (s. 119)

Toinen väliarvio

Tässä artikkelisarjan toisessa osassa ehdittiin luoda katsaus Räisäsen raamattunäkemyksen murtumiseen ja siihen, kuinka hän on kuitenkin halunnut pysyä (kulttuuri-)kristittynä ja kirkon pappina. Jälleen tarkoitus on ollut ymmärtää Räisästä hänen omilla ehdoillaan ja katsoa, mitä positiivista hänellä on ollut annettavanaan.

Räisäsen ansiot naiivin fundamentalismin kaatajana tunnustetaan laajasti. Kirkollinen ja ekumeeninen teologi ja Räisäsen kriitikko Sammeli Juntunen sanoo, että Suomessa tarvittiin Räisäsen vastalääkettä vääränlaiselle Raamatun kunnioitukselle, joka sanainspiraatio-oppeineen aiheuttaa ihmisille turhia älyllisiä paineita historiallisten ja luonnontieteellisten ongelmien edessä. (s. 224)

Viidennen herätysliikkeen piiristä otettakoon esimerkiksi vielä Räisäs-kriittisen STI:n entinen pääsihteeri Eero Junkkaala. Hän kertoo päässeensä osin Räisäsen ansiosta eroon ”saarnivaaralaisesta fundamentalismista”, ja nykyään hän voi todeta, että ”jyrkät asenteet Raamatun tieteellistä, historiallis-kriittistä tutkimusta kohtaan ovat eilispäivää” (s. 222).

Olen tässä keskittynyt Räisäs-ilmiön positiiviseen reseptioon ja jättänyt sivuun erilaiset negatiiviset reaktiot mm. Räisäsen kohuluentoon. Kuten Räisänen itse on myöntänyt, hän on osasyyllinen väärinkäsityksiin ja debatin kärjistymiseen, mutta välillä häntä vastaan on myös hyökätty epäreilusti leimaamalla, päivittelemällä ja uhkailemalla sen sijaan, että olisi keskusteltu itse asioista ja argumenteista.

Yksi tärkeä poikkeus on tietysti kuuluisa Teologisessa Aikakauskirjassa käyty debatti professori Tuomo Mannermaan kanssa, johon päästään artikkelisarjan seuraavassa osassa. Lisäksi on vielä käsiteltävä Räisäsen vääntöä STI:n tutkijan Timo Eskolan kanssa, johon on viitattu tällä blogilla muutamaan otteeseen. Näiden eeppisten debattien lisäksi kirjassa on vielä paljon muutakin mielenkiintoista, joten saa nähdä, kuinka pitkäksi sarja venyy. Mutta nyt on lähdettävä joulun viettohon, palataan asiaan viikon kuluttua.

P.S. Loppukevennys: Tiedättekö, mihin Räisänen menisi joulukirkkoon, jos saisi valita?

”Unitaarinen oppi ja körttiläinen eetos olisivat lyömätön yhdistelmä – kun vain jossain (lähellä) olisi sellainen kirkko…” (s. 101)

Taistelua_ja_tulkintaa

Yves Congar ja tradition teologia

31.3.2014

Ranskalainen dominikaani Yves Congar oli kenties Vatikaanin II konsiilin merkittävin teologinen asiantuntija ja vaikuttaja. Hänen ajatuksensa muovasivat ennen kaikkea dogmaattista konstituutiota jumalallisesta ilmoituksesta Dei Verbum. Congarin erityisalaa oli tradition teologia, ja hän lieneekin ykkösnimi tällä alalla.

Melkein hävettää, että minulla kesti näin kauan ennen kuin ensimmäistä kertaa luin itse Congaria. Ignatius Press on julkaissut uutena painoksena (2004) käännöksen The Meaning of Tradition Congarin kansantajuisesta kirjasta La Tradition et la vie de l’Église, joka julkaistiin alun perin Vatikaanin II konsiilin aikana.

Vain 169-sivuinen kirja on täynnä huikean mielenkiintoisia ajatuksia ja löytöjä, ja voin suositella sitä lämpimästi. Mainitsemassani laitoksessa on amerikkalaisen jesuiittakardinaali Avery Dullesin ylistävä esipuhe. Dullesin ilmoitusteologiaan on tarkoitus palata tällä blogilla myöhemmin, mutta nyt on aika esitellä Congarin ajatuksia.

Mitä on traditio

Congar aloittaa anekdootilla venäläisestä tulkista, joka käänsi eräässä kirkollisessa keskustelussa tradition ”vanhoiksi tavoiksi”. Congar lähtee liikkeelle tästä populaarikäsityksestä, joka ilmenee hyvin myös suomen kielen sanassa ”perinnäissäännöt”. Traditio on kuitenkin jotain muuta.

Sana traditio tulee latinan verbistä tradere, joka merkitsee antamista, luovuttamista tai välittämistä (ei siis ottelun luovuttamista eikä ihmisestä välittämistä vaan vaikkapa avainten luovuttamista tai viestin välittämistä). Raamattu käyttää tätä sanaa, kun se puhuu siitä, kuinka Isä antoi ainoan Poikansa.

Paavali käyttää tätä verbiä, kun hän sanoo antaneensa eteenpäin korinttilaisille sen, mitä hän itse vastaanotti (1. Kor. 11:23, 15:1-2). Varhaisessa kirkossa piispa antoi paastonaikana kasteoppilaalle eli katekumeenille kastetunnustuksen tekstin ulkoa opeteltavaksi. Tätä liturgista tapahtumaa kutsuttiin nimellä traditio symboli eli uskontunnustuksen luovuttaminen.

Varhaisten kirkkoisien kirjoituksissa traditio (kreikaksi paradosis) samastui apostoliseen kerygmaan eli julistukseen, joka koottiin ns. uskon säännöksi, joka sisällöltään vastasi kasteen yhteydessä käytettyjä uskontunnustuksia. Traditio oli ja on siis yhtä kuin evankeliumin eteenpäin välittämistä.

Traditio ja Raamattu

Onko tradition sisältö sitten mitenkään erilainen kuin Raamatun sisältö? Löytyyhän evankeliumi Raamatusta! Tässä tullaan tradition teologian suurimpaan kysymykseen, joka liittyy tietysti pitkälti myös katolis-protestanttisiin kiistoihin aina 1500-luvulta asti. Congar tarjoaa tähän paljon hyviä ajatuksia.

Ensin hän selventää, että traditiosta voidaan puhua kahdessa merkityksessä. Laajemmassa mielessä traditio kattaa Raamatun, Raamattukin on traditiota. Perinteisesti on kuitenkin eroteltu traditio kirjoitetusta tekstistä niin, että traditiolla tarkoitetaan suullista tai muuten ei-kirjoitettua välittämistä.

Protestanttien sola scriptura -slogania vastaan Trenton kirkolliskokous halusi puolustaa kirjoitetun sanan lisäksi ei-kirjoitettuja apostolisia traditioita. Alkuperäisessä tekstihahmotelmassa luki, että evankeliumin pelastava totuus sisältyi osin kirjoitettuun sanaan ja osin kirjoittamattomiin apostolisiin traditioihin (lat. partim-partim).

Lopullinen teksti kuitenkin korvasi sanat partim-partim sanalla et eli ”ja”, mikä jättää avoimeksi tulkinnan, jonka mukaan sama evankeliumi välittyy yhtä lailla kokonaan sekä kirjoitetun että kirjoittamattoman sanan kautta. Vaikka Trenton jälkeen suuri osa katolisista teologeista kannattikin partim-partim -tulkintaa, Congar yhdessä monien muiden nykyteologien kanssa kannattaa pääpiirteissään jälkimmäisenä mainittua kantaa.

Jos tämä tulkinta on kristittyjen ykseyden kannalta merkittävä saavutus katoliselta puolelta, niin vastaavasti protestanttisella puolella on tapahtunut lupaavia muutoksia tradition teologiassa. Esimerkiksi Oscar Cullmann totesi, että protestantit ovat alkaneet löytää uudelleen valoa siitä pimeydestä, joka heillä ennen vallitsi toisen ja kuudennentoista vuosisadan välillä. Lisäksi protestantit ovat tulleet tietoisiksi siitä, että jokaisella tunnustuskunnalla on kuin onkin oma raamatunselitystraditionsa.

Cullmann ja Congar

Congar ottaakin Cullmannin, joka oli luterilaisena tarkkailijana Vatikaanin II konsiilissa, pääasialliseksi keskustelukumppanikseen katolis-protestanttisessa dialogissa. Ensin Congar esittelee vanhat katoliset apologeettiset argumentit: Raamattu ei opeta sola scripturaa, Jeesus sanoi paljon sellaista, mitä ei kirjoitettu muistiin, Paavali kehotti seurakuntia pitämään kiinni suullisista traditioista, jne.

Nämä argumentit eivät kuitenkaan ratkaise kiistaa. Protestantit voivat myöntää nämä kohdat, mutta ne ovat triviaaleja: pointti on siinä, että meillä ei ole luotettavaa pääsyä aitoihin apostolisiin traditioihin muutoin kuin Raamatun kautta. Cullmannin mukaan Raamatun kaanonin sulkeminen merkitsi kirkolle juuri sitä, että asetettiin lopulliset rajat sille, mikä tunnustettiin apostoliseksi.

Kaanonin sulkeutumisen jälkeen (300-luvun loppu) ainoa paikka, josta löydämme apostolisen tradition, on Raamattu. Cullmann mainitsee ”apostoleiksi traditioiksi” väitettyjä outoksia vaikkapa Papiakselta (samassa linjassa mm. Irenaeuksen milleniarismi ja 50-vuotias Jeesus) havainnollistakseen pointtiaan.

Näin siis Cullmann, ja tämä on varmasti paras protestanttinen argumentointilinja, ja Congar kunnioittaa sitä mainitsemalla sen kahteen tai kolmeen otteeseen. Hän on kuitenkin itse eri mieltä ja kieltää kirkon antaneen tällaisen merkityksen kaanonin sulkemiselle. Congar on lukenut kirkkoisänsä tarkkaan, ja hän luettelee kokonaisen listan asioita, joita kirkkoisät pitivät apostolisina traditioina. Lista ei ole kaikenkattava, mutta se sisältää kirkkoisiä kaanonin sulkemisen molemmin puolin. Se näyttää tältä:

Paasto ennen pääsiäistä (Irenaeus, Hieronymus, Leo), tietyt kasteriitit (Tertullianus, Origenes, Basileios, Hieronymus, Augustinus), tietyt eukaristiset riitit (Origenes, Cyprianus, Basileios), lapsikaste (Origenes, Augustinus), rukous itäänpäin (Origenes, Basileios), harhaoppisten kasteen pätevyys (Stephanus, Augustinus), piispanvalintaan ja -vihkimiseen liittyviä sääntöjä (Cyprianus), ristinmerkki (Basileios), rukous kuolleiden puolesta (Johannes Krysostomos), erilaiset liturgiset juhlat ja riitit (Basileios, Augustinus).

Congar tähdentää, ettei näiden traditioiden aina nähty olevan suoraan apostolien asettamia sellaisessa muodossa, kuin ne ovat nyt (tai olivat 400-luvulla), vaan riitti, että apostolit antoivat yleisiä linjauksia, joista kirkko tai piispat sitten tekivät käytännöllisempiä sovellutuksia. Tärkeää on joka tapauksessa nähdä, että nämä traditiot ovat pääasiassa käytännön sovellutuksia eivätkä uskonoppeja, vaikka toki esimerkiksi lapsikasteella ja kuolleiden puolesta rukoilemisella on dogmaattisia implikaatioita.

Joka tapauksessa Congar korostaa, ettemme saa kuvitella traditiota jonkinlaiseksi esoteeriseksi salatiedoksi, jota apostolit kuiskasivat piispoille, vaan apostolit ja varhaiset isät pitivät tärkeänä tehdä kaikesta julkista. Silti apostolisiin traditioihin sisältyy asioita, joita ei eksplisiittisesti eli suoraan sanota Raamatussa. Toisaalta ne eivät ole irrallisia Raamatusta, vaan on helppo löytää niille jonkinlaisia raamatullisia ankkureita, yhtymäkohtia tai analogioita.

Tradition todellisuus ja sen monumentit

Congarin näkemys on siis se, että kirkko ei usko mitään pelkän tradition nojalla eikä mitään pelkän Raamatun nojalla. Edes Maria-dogmit eivät perustu puhtaasti traditioon, vaan paavit niitä määritellessään viittasivat siihen, etteivät ne ole vailla perustusta Raamatussa. Kirkko vain lukee Raamattua tradition valossa.

Tässä tullaan kuitenkin ongelmaan, joka monilla katolisillakin teologeilla on ollut uusien Maria-dogmien kanssa: Voiko kirkko määritellä niitä ilmoitustotuuksiksi, jos niitä ei suoraan opeteta Raamatussa eikä ensimmäisten vuosisatojen traditiossa?

Congar sanoo ymmärtävänsä tätä huolta mutta muistuttaa siitä, että traditio on enemmän kuin pelkät kirjalliset monumentit siitä. Traditio on koko kristillisen elämän ja uskon todellisuus, jota omalla tavallaan välittävät eteenpäin myös tavalliset uskovat.

Tässä on toki perää, ja Congar sanoo kauniisti, että tavallinen ristinmerkin opettaminen voi ilmaista enemmän kuin ylevinkään teologinen teoria sovituksesta. Tavalliset uskovat eivät ole tradition välittämisessä pelkästään passiivisia kuuntelijoita, vaan he voivat myös tuoda siihen aidon kontribuutionsa, mikä ilmenee juuri Maria-dogmeissa. Tämä on mielestäni periaatteessa hyväksyttävä vastaus, mutta se ei selitä sitä ankaruutta, jolla kyseiset dogmit aikoinaan määriteltiin pakosti uskottaviksi.

Toinen ongelma on siinä, että kuten Congar hienosti kuvaa kirkkoisiä seuraten, dogmimääritelmien pitäisi olla aivan viimeinen oljenkorsi kirkon äärimmäisessä kriisitilanteessa. Hilarius Poitiersilaisen sanoin kirkko joutuu dogmimääritelmissään tekemään sitä, mitä ei saisi tehdä. Areiolaiskiistassa pelkkä Raamatun siteeraaminen ei enää kuitenkaan riittänyt, oli pakko sanoa jotain uutta ja tarkempaa. Congarin sivuuttama Maria-dogmien ongelma on se, että niiden määrittely ei ollut tällainen ”viimeinen keino”. Congar kritisoi kuitenkin mentaliteettia, jonka mukaan magisteriumin tehtävänä on vain löytää uutta määriteltävää.

Congar auttaa ennen kaikkea ydinajatuksellaan, joka on se, että traditio on koko kristillisen uskon todellisuuden eteenpäin antamista, eivätkä sen kirjalliset monumentit voi koskaan ammentaa sitä tyhjiin. Tradition ”monumenteista” puhuessaan Congar tarkoittaa muun Raamattua, magisteriumin eli opetusviran dokumentteja eli paavien ja konsiilien päätöksiä sekä kirkon opettajien teoksia ja liturgiaa.

Vaikka Congar arvottaa magisteriumin dogmit heti kakkossijalle Raamatun jälkeen, hän varoittaa samaistamasta traditiota magisteriumin opetuksiin. Magisteriumin kirjallisia opetuksia on niin valtava määrä, ettei kukaan ole edes yrittänyt koota niitä yhteen julkaisusarjaan. Esimerkiksi Mansin kokoelma vuodelta 1759 sisältää 53 nidettä konsiiliasiakirjoja, ja Torinon puutteellinen kokoelma paavillisia bullia vuodelta 1872 sisältää 25 nidettä. Paikalliskatekismusten ja piispainkokousten asiakirjojen kokoelmia ei edes ole.

Kuuluisin ja hyödyllisin kokoelma tärkeimpiä uskontunnustuksia ja oppimääritelmiä on Denzingerin Enchiridion, jota myöhemmät teologit ovat sittemmin täydentäneet ja päivittäneet (uusin, 43. laitos on vuodelta 2010). Tämä kokoelma on kuitenkin ”erittäin vaarallinen”, koska siinä ei selitetä päätösten historiallista taustaa ja kontekstia, joka mahdollistaisi niiden oikean tulkinnan. Denzinger edistää dogman samaistamista juridisiin lauselmiin ja tradition samaistamista magisteriumin monumentteihin.

Pitkäksi lopuksi

Congar päättää kirjansa Vatikaanin II konsiilin yhteen kuuluisimmista saavutuksista, nimittäin jo vuonna 1962 hylättyyn asiakirjaluonnokseen jumalallisesta ilmoituksesta. Hylätty skeema opetti ns. kaksoislähdeteoriaa, jonka mukaan oli kaksi ilmoituksen lähdettä, Raamattu ja traditio. Tätä tapahtumaa on kommentoitu ”vastauskonpuhdistuksen lopuksi”.

1960-luvulla tulevaisuutta oli vielä mahdoton ennustaa. Congarin edustama kirkkoisien ajatusmaailmaa painottava ressourcement-liike oli kuitenkin tullut hallitsevaksi teologian tekemisen tavaksi vastauskonpuhdistuksen ja neoskolastiikan oppikirjojen tilalle. Niissä traditiota käsiteltiin Raamatun ohella toisena lähteenä, jonka avulla erilaisia opinkohtia todisteltiin probatur ex traditione -otsikon alla.

Congar hahmotteli tärkeimmän eron katolilaisten ja protestanttien välillä olevan kirkko-opissa, johon tradition teologia meidät väistämättä ajaa. Protestantti aloittaa tekstistä, kirjoitetusta Sanasta, joka luo kirkon ja on sen ainoa normatiivinen ohje. Katolilainen taas aloittaa kirkon yhteisöstä, jonka sisältä hän löytää ensisijaisen normin, Raamatun, mutta myös tradition.

Traditio on Raamatulle alisteinen mutta silti jollain lailla autonominen eli Raamatusta erillinen normi. Muuten Raamatun kaanonia ei voida tyydyttävästi selittää. Kirkko ei toki luo kaanonia vaan tunnistaa sen, mutta se tekee sen tradition nojalla. Raamattu ei itse sisällä tietoa siitä, mitkä evankeliumit ovat apokryfisiä ja mitkä kaikki kirjeet inspiroituja. Protestantitkin tietävät nämä asiat loppujen lopuksi kirkon ansiosta, sen traditiosta.

Samoin jokainen kristitty nojaa Nikean konsiiliin ja pyhään Athanasiokseen uskoessaan Jeesuksen jumaluuden sekä Konstantinopolin konsiiliin ja pyhään Basileiokseen uskoessaan Pyhän Hengen jumaluuteen ja kolminaisuuteen. Kirkkoisien tunnustaminen ei silti suinkaan tarkoita sitä, että kaikki heidän sanomansa olisi yhtä lailla traditiota, samoin kuin kaikki kirkon historiassa tapahtuva ei ole Pyhän Hengen toimintaa.

Kirkon opetus on loppujen lopuksi vain toissijainen normi, ensisijainen normi on jumalallinen ilmoitus, Jumalan opetus. Jos kirkko opettaa jotain sitä vastaan, uskovan ei pidä sitä uskoa. Kirkossa on tehty historiassa se virhe, että kaikki on samaistettu apostoliseen traditioon ja Pyhän Hengen auktoriteettiin. Tätä vastaan protestantit reagoivat tavallaan oikein, mutta heidän olisi pitänyt kunnioittaa jumalallista asetusta ja erottaa se siinä esiintyvistä väärentymistä.

Kuinka köyhää kristinusko olisikaan, jos meillä olisi pelkkä Raamatun teksti! Mietitään vaikka eukaristiaa: Uudessa testamentissa on siitä vain muutama kohta, ja Paavalin opetus siitä johtui satunnaisista kirkollisista väärinkäytöksistä, jotka oli korjattava. Eukaristian vietto edelsi kuitenkin näitä kirjoitettuja sanoja, ja se kattaa niitä paljon laajemman todellisuuden. Samoin lunastus: siitä on joitain raamatunkohtia, mutta ne eivät mitenkään ammenna tyhjiin lunastuksen salaisuutta.

Kirkolla ei ollut aikaa odotella, että eksegeetit pääsisivät tekstien pohjalta yhteisymmärrykseen kirkon rakenteesta ja sakramenttien merkityksestä, sen täytyi elää! Kirkko eli jo ennen tekstejä ja se elää tänäänkin sanasta ja sakramenteista. Se ei ole oma norminsa, vaan se saa valon jumalallisesta ilmoituksesta, joka on sille annettu ja jota se itse antaa eteenpäin sukupolvesta toiseen aina maailman loppuun saakka.

Scott Hahnin uusin

24.2.2014

Scott Hahn on yksi suosikkiteologeistani, ja hänen tuotantonsa on yksi suurimmista vaikuttajista koko tämän blogin takana. Vaikka hänen ajatuksiaan on esiintynyt ripoteltuna eri artikkeleissa siellä täällä, en ole juuri esitellyt hänen kirjojaan yksitellen. Tämä puute on pikku hiljaa korjattava.

Reilu vuosi sitten maintsin Scott Hahnin kääntymiskertomuksen Rome Sweet Home (RSH) jutussa Ex-evankelikaalien kääntymiskertomuksetVuonna 1993 julkaistu RSH onkin Hahnin klassikko, se on esimerkiksi Amazonin ”kristillisen kirkkohistorian” bestsellerlistan 10. sijalla.

Hahn ja hänen ystävänsä Gerry Matatics (joka myöhemmin lipui sedevakantismiin) olivat 1980-luvun puolivälissä USA:n historian ensimmäiset kalvinistipastorit, jotka kääntyivät katolisuuteen. He aloittivat suoranaisen protestanttipastorikäännynnäisten lumivyöryn, ja nykyään pastorikäännynnäisiä on satoja, ja heillä on oma järjestökin nimeltään Coming Home Network.

Sittemmin Hahn on julkaissut kirjoja yhä kiihtyvällä tahdilla, ja hänestä on tullut yksi suosituimmista katolisista kirjoittajista ja puhujista. Arjessa Hahn toimii Franciscan University of Steubenvillen teologian professorina. Hän on perustanut myös apostolaatin nimeltä St. Paul Center for Biblical Theology, jonka missiona on auttaa katolilaisia lukemaan ja tuntemaan Raamattua.

Vuonna 2009 sain tilaisuuden osallistua henkilökohtaisesti Scott Hahnin ja hänen läheisten työtovereidensa Brant Pitren ja John Bergsman järjestämään konferenssiin Roomalaiskirjeestä Pennsylvaniassa, USA:ssa. Kyseisen konferenssin luennot on muuten juuri ladattu St. Paul Centerin nettisivuille audiokurssina kuunneltavaksi, suosittelen.

Pääsin myös käymään Hahnin kodissa ja näkemään hänen valtaisan kotikirjastonsa, joka kattaa kokonaisen kellarikerroksen ja sisältää kymmeniä tuhansia kirjoja. Sitä voi verrata Helsingin Studium Catholicumissa sijaitsevaan katoliseen kirjastoon. Hahnin lempiteologeihin kuuluvat mm. N.T. Wright, Matthias Scheeben ja Joseph Ratzinger, jolta Hahn sanoo oppineensa enemmän kuin keneltäkään muulta.

Hahnin uusin

Scott Hahnin uusimman kirjan nimi on Consuming the Word: The New Testament and The Eucharist in the Early Church (Image 2013) Se on taattua Hahnia: kansantajuista teologiaa (Hahn sanoi joskus kirjoittavansa teini-ikäiset lapsensa mielessään), joka on kuitenkin hyvin dokumentoitua (viitteet kirjan lopussa) ja aina uusia näkökulmia avaavaa.

Tätä kirjoittaessani Amazonissa on tästä kirjasta 58 arviota, joista 46 antaa kirjalle täydet viisi tähteä (ja kymmenen antaa neljä tähteä). Hahn kirjoittaa hyvin persoonallisesti. Hänestä on vaikea olla tykkäämättä. Tämänkin kirjan hän aloittaa otsikkoon sopivalla omaelämäkerrallisella kertomuksella siitä, kuinka hän on itse ollut oikea kirja-ahmatti.

Syvemmälle itse asiaan päästään ensimmäisessä luvussa, jossa Hahn kiinnittää huomiota Hesekielin kirjan ja Ilmestyskirjan outoihin kohtiin, joissa Jumala käskee Hesekieliä/Johannesta syömään kirjakäärön. Syömään sanaa? Kirjan nimi ja kansi avaavat silmät sille, että me teemme liturgiassa juuri samaa: syömme Sanaa, lihaksi tullutta Sanaa.

Hahnin uutuuskirjan päälöytö on seuraava: Uusi testamentti oli sakramentti ennen kuin se oli dokumentti. ”Uusi testamentti” tulee latinasta (Novum testamentum), mutta latina oli käännös kreikan sanoista kainee diatheekee, uusi liitto. Latinassa ei ollut täsmällistä termiä, joka olisi ilmaissut raamatullista liittokäsitettä.

Kuten Hahn selittää jokaisessa kirjassaan, liitto ei merkinnyt pelkkää laillista sopimusta, vaan se loi perhesiteitä: esimerkiksi avioliitto ja adoptio ovat liittoja. Muinaisissa kulttuureissa, samoin Raamatussa, liiton solmimiseen liittyi useimmiten vala, uhri ja yhteinen ateria.

Vanhassa testamentissa puhutaan vain kerran ”uudesta liitosta”, jonka Jumala tekisi kansansa kanssa (Jer. 31:31). Vastaavasti Jeesus puhui ”uudesta liitosta” tai ”uudesta testamentista” vain kerran, ja hän teki niin asettaessaan eukaristian: ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni”. Jeesuksen mukaan uusi testamentti on sakramentti, ei dokumentti.

Evankeliumi ja kaanon

Uuden testamentin seuraan pääsevät myös termit ”evankeliumi” ja ”kaanon”. Kaikki oppivat jo alakoulussa, että on neljä ”evankeliumia”, nimittäin Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen ”evankeliumit”. Silti itse Uuden testamentin kirjoissa ”evankeliumi” ei tarkoita kirjaa, vaan ”ilosanomaa”, ”hyvää uutista”, Kristusta itseään, ristiinnaulittua ja ylösnoussutta.

Kristus ei käskenyt apostoleitaan kirjoittamaan kirjoja, vaan saarnaamaan, opettamaan ja toimittamaan sakramentteja:  kastamaan, viettämään ehtoollista hänen muistokseen, antamaan anteeksi, voitelemaan sairaita, jne. Kristus ei jättänyt seuraajilleen kirjaa vaan kirkon: elävän yhteisön, jossa julistetaan Jumalan valtakuntaa ja syntien anteeksiantamista sekä toimitetaan sakramentteja.

Vasta vuosikymmenten saarnaamisen ja kirkollisen elämän jälkeen kirkko sai kirjallisia evankeliumeita, Justinoksen toisella vuosisadalla mainitsemia ”apostolien muistelmia”, joita luettiin sunnuntaijumalanpalveluksissa samoin kuin apostolien ja heidän työtovereidensa kirjeitä. Vasta toisen vuosisadan vaihtuessa kolmanneksi näitä kirjoituksia alettiin kutsua yhdessä ”Uudeksi testamentiksi”.

Vastaavasti termillä ”kaanon” ei alkukirkossa viitattu Raamatun kirjojen kokoelmaan vaan uskon/totuuden sääntöön (lat. regula fidei, kr. kanoon tees aletheias), jolla esimerkiksi Irenaeus ja Tertullianus tarkoittivat apostolisen opetuksen ydinkohtia (vrt. apostolinen uskontunnustus).

Vasta 300-400-lukujen vaihteessa Raamatun kirjakokoelmasta alettiin puhua ”kaanonina”. Kaanon tarkoitti mittatikkua, ja mittatikkuna sille, mikä sopi pyhien kirjoitusten kokoelmaan, oli liturgia ja apostolinen usko. Oliko tämä kirja kirkon uskon mukainen, oliko se apostolista perua, oliko sitä luettava liturgiassa, uuden liiton sakramentaalisen vieton yhteydessä? Lyhyesti sanottuna liturgia synnytti Raamatun.

Uusi testamentti ja kirkon oppi

Ennen evankeliumeita, Uutta testamenttia ja Raamattua oli siis evankeliumi ja sitä julistava ja todeksi elävä uuden liiton kirkko. Hahn hahmottelee uuden liiton kirkkoa Uuden testamentin sivuilta: Kristus lähetti apostolit, apostolit vihkivät kätteen päällepanemisella seuraajiaan, ja apostoliset isät jatkavat suorana linkkinä Uuden testamentin kirkkoa.

Kun Irenaeus argumentoi mm. ruumiin ylösnousemuksen kieltäneitä gnostilaisia vastaan, hän vetosi apostoliseen suksessioon ja eukaristiaan, uuden liiton sakramenttiin. Kun Areios kielsi Jeesuksen jumaluuden ja Raamatulle vieraan homoousios-termin vetoamalla Uuden testamentin dokumenttiin, pyhä Athanasios luki Uuden testamentin dokumenttia uuden liiton sakramentin valossa.

Kirkko palvoi liturgiassaan Jeesusta Jumalana. Rukouksen laki määräsi uskon lain silloin, kun ”yksin Raamattu” ei siihen pystynyt. Kuten Joseph Ratzinger on sanonut, kirkon dogmit eivät ole muuta kuin auktoritatiivisia Raamatun tulkintoja. Raamattu on kirkon kirja, se on syntynyt kirkon sydämessä, ja sen oikea käyttö johtaa aina takaisin kirkon helmaan, uuden liiton ytimeen, eukaristian äärelle.

Hahn omistaa myös yhden kokonaisen luvun Raamatun inspiraation ja virheettömyyden käsittelyyn. Hän korostaa Sanan nöyryyttä: Sana tulee alas ihmisten maailmaan ja todelliseen historiaan. Sana tuli Raamatuksi samoin kuin se tuli lihaksi: skandaalimaisen realistisesti, niin että ylpeät kautta aikain eivät ole pystyneet sitä hyväksymään. Kirjoitukset kantavat tässäkin suhteessa ristiinnaulitun Messiaan kuvaa.

Kaikkea tätä havainnollistaa kauniisti 300-luvulla eläneen Augustinuksen tarina. Augustinus oli ei-kristitty retoriikan opettaja, ja hän piti Raamattua melko alhaisena teoksena mm. sen epäelegantin kielen ja monien älyllisten ongelmien takia (kuten Vanhan testamentin barbaarimaiselta vaikuttava Jumala).

Milanossa Augustinus kohtasi kuitenkin Raamatun sen omalla ”kotikentällä”, nimittäin liturgiassa. Augustinus alkoi käydä joka sunnuntai piispa Ambrosiuksen messuissa kuuntelemassa, kuinka Raamatun vaikeat kohdat avautuivat. Augustinus vakuuttui Raamatun totuudesta ja sen vastustajien valheellisuudesta kuuntelemalla piispan liturgista julistusta.

Ambrosius jäi historiankirjoihin yhtenä lännen suurimmista kirkkoisistä, mutta Augustinuksesta tuli kenties kaikkein suurin. Teoksessaan Contra Academicos Augustinus kuvitteli dialogin itsensä ja akateemikkojen välille. Dialogin keskeyttää kahdesti ”meidän äitimme”, joka kehottaa väittelijöitä tulemaan sisälle ”syömään… ruoka on valmiina”.

Hahnin tulkinnan mukaan Augustinus antaa ymmärtää, että totuus ei löydy loputtomista väittelyistä, vaan kirkkoäidin pöydän äärestä. Hahn päättää kirjansa seuraaviin sanoihin: ”Elämme todeksi profeettojen ja näkijöiden unelmaa, elämme todeksi jumalallisen liiton lupausta, meille annetaan enkelten leipää joka kerta, kun saamme syödä Sanan.”

Consuming-the-Word1


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 543 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: