Paavi Franciscuksen laupeuden vallankumous
On aika siirtyä emerituspaavista nykyiseen paaviin ja tutustua häneen hieman syvemmin. Roomassa olen saanut luettua kaksi paavi Franciscus-aiheista kirjaa, jotka molemmat liittyvät laupeuteen. Nythän on meneillään paavin julistama laupeuden ylimääräinen riemuvuosi, josta voi halutessaan lukea lisää mm. tästä, tästä, tästä, tästä, tästä ja tästä.
Ensimmäinen lukemani kirjat oli kardinaali Walter Kasperin Pope Francis’ Revolution of Tenderness and Love (2015), joka kattaa paavi Franciscuksen ensimmäiset kaksi vuotta paavina. Kirja on teologinen katsaus Franciscuksen taustaan ja ohjelmaan, ja se identifioi laupeuden Franciscuksen paavikauden avainsanaksi.
Toinen on journalisti Andrea Torniellin haastattelukirja Il nome di Dio è misericordia vuodelta 2016, joka juuri viime viikolla ilmestyi myös suomeksi nimellä Jumalan nimi on laupeus. Tornielli haastattelee paavia laupeuden riemuvuodesta ja laupeudesta laajemmin. Kirja myytiin loppuun Rooman kirjakaupoista parissa tunnissa sen ilmestymisen jälkeen.
Tämä blogiartikkeli käsittelee tästedes tätä jälkimmäistä kirjaa. Itse luin kirjan puolaksi (oli italiaa halvempi), joten suorat sitaattini poikkeavat varmaankin jonkin verran julkaistusta suomennoksesta. Ennen sisältöön sukeltamista on kuitenkin paikallaan sanoa pari sanaa terminologisesta ongelmasta.
Kieliongelmia
Suomalaisessa kontekstissa ”laupeuden” ongelma on siinä, että koko sana on arkikielelle aika lailla vieras. Se on lähes puhtaasti uskonnollinen termi vähän niin kuin ”vanhurskaus”. Muissa kielissä on toisin, latinan misericordia ja iustitia ja niiden vastineet (kuten engl. mercy ja justice) ovat aivan ymmärrettäviä myös ei-uskonnollisina termeinä.
Suomen kielessä laupeuden käsite käännetään usein armoksi, armeliaisuudeksi tai armahtavaisuudeksi. ”Armo” ja sen johdannaiset ovat ymmärrettäviä myös arkikielessä: tuomari tai presidentti armahtaa, jne. Suomenkielistä Raamattua seuraten jopa laupeuden riemuvuoden motossa on seurattu tätä ratkaisua: ”Armahtavia kuten isä”. Meillä on siis ”laupeuden” (misericordiae) riemuvuosi, mutta olemme ”armahtavia” (misericordes).
Ongelmana tässä on se, että ”armolle” on teologiassa toinenkin termi, latinan gratia ja sen johdannaiset kuten englannin grace. Tästä juuresta taas muilla kielillä ei ole tapana tehdä teologista adjektiivia ”armollinen” tai ”armahtava” (vrt. engl. gracious ja graceful tarkoittavat jotain muuta, käytetään sanaa merciful) erilaisine merkityksineen). Monissa kielissä juuri tämä grace-armo on pikemminkin se uskonnollinen, arjelle vieraampi termi.
Lisäongelma muodostuu siitä, että gratia-armo on vuosisatojen ajan ollut katolisen ja protestanttisen kontroverssiteologian lempiaiheita. Molemmilla puolilla on kehitetty jykevä armo-oppi, joka hyppää gratia-armon mukana koneeseen ikään kuin ilmaisena (gratis!) lisämatkatavarana. Katolilaiset ja luterilaiset tarkoittavat perinteisesti ”armolla” eri asioita, kun taas laupeus/mercy on vapaa teologisten kiistojen painolastista.
Kuinka siis kääntää misericordia? ”Armoa” puoltaa ymmärrettävyys, ”laupeutta” teologinen tarkkuus ja ekumeeninen herkkyys. Helppoa vastausta ei ole, ehkä on käytettävä molempia ja päätettävä kulloinkin kohderyhmän mukaan. Joka tapauksessa voisi olla hyödyllistä avata lyhyesti ”laupeus”-sanan merkityssisältöä niissä kielissä, jotka perimmiltään ovat suomalaisen kristillisen kielenkäyttömme takana.
Heprean rahamim tulee sanasta rehem, joka tarkoittaa kohtua. Laupeudessa on siis kyse jonkinlaisesta äidinrakkaudesta. Latinan misericordia taas viittaa sydämen suruun. Laupias on sellainen, jonka sydän liikuttuu kurjuuden edessä. Kaikki muistanevat tarinan laupiaasta samarialaisesta. Siinä on hyvä esimerkki. Jumalasta puhuttaessa laupeus on hänen rakkauttaan sellaisena kuin se näyttäytyy suhteessa syntisiin. Eli luterilaisten ”armo”.
Paavi Franciscuksen laupias Jumala
Sitten asiaan. Paavien haastattelukirjat ovat ihan parhaita. Alkaen Johannes Paavali II:n (WSOY:n suomeksi julkaisemasta) kirjasta Uskalla toivoa, jatkuen Benedictus XVI:n useiden tälläkin blogilla esiteltyjen haastattelukirjojen kautta ja päättyen nyt Franciscuksen kirjaan, nämä kirjat ovat aina mahtavaa luettavaa. Paavit puhuvat vilpittömästi sydämestään, syvällisesti mutta samalla ymmärrettävästi.
Paavi Franciscuksen mukaan laupeus on Jeesuksen tärkein sanoma. Laupeus on Jumalan nimi, hänen ”henkilöllisyystodistuksensa”. Kysyttäessä Franciscus paljastaa, että laupeuden merkitys valkeni hänelle vuosien varrella rippejä kuunnellessa. Hän siteeraa Johannes XXIII:n kuuluisaa Vatikaani II:n avajaispuhetta: kirkko käyttää tänään mieluummin laupeuden lääkettä kuin ankaria tuomioita.
Johannes XXIII:n jälkeen erityisesti paavi Johannes Paavali II edisti tietoisuutta Jumalan laupeudesta kirkossa. Hän asetti Jumalan laupeuden sunnuntain (pääsiäisen 2. sunnuntai), julisti pyhäksi puolalaisen sisar Faustyna Kowalskan (jonka saamiin ilmestyksiin em. juhlan asettaminen liittyy) ja kirjoitti kiertokirjeen Dives in misericordia (suom. Laupeudesta rikas KATT 2014).
Paavi painottaa sitä, että Jumalan armo ennättää aina meidän edellemme, se ennakoi ja edeltää meitä (nos primerea). Hän puhuu tuhlaajapoikavertauksesta ja isästä, joka odottaa ja juoksee avosylin vastaan. Franciscus muistuttaa menneisyyden harhaopeista (pelagiolaiset, kataarit), jotka yrittivät vanhurskauttaa itsensä teoillaan ja tahdonliikkeillään. Paavi kehottaa palaamaan evankeliumiin ja Roomalaiskirjeeseen.
Franciscus korostaa Jumalan laupeuden äärettömyyttä ja uskollisuutta silloinkin, kun emme itse ole uskollisia (2. Tim. 2:13). Hän sanoo Jumalan rakkauden pätevän niihinkin, jotka ovat sakramenttiyhteyden ulkopuolella. Kypsä esimerkki tulee paavin omasta suvusta. Mies, joka ei uudelleenavioituneena voinut käydä ripillä eikä ehtoollisella, kävi silti joka sunnuntai kirkossa, tunnusti syntinsä papille ja pyysi siunausta.
Kun Tornielli kysyy, miksi ylipäätään pitäisi ripittäytyä, Franciscus puhuu synnin ja anteeksiannon kommunaalisesta, yhteisöllisestä luonteesta. Hän myöntää kuitenkin: ”On totta, että voin puhua Herralle, pyytää häneltä heti anteeksiantoa, ja Herra antaa heti anteeksi.” Franciscus ei mainitse skolastisia ehtoja aikomuksesta mennä ripille, vaan toteaa (paremmin ja oikein), että on silti ”tärkeää” mennä myös rippituoliin.
Rippi ja laupeuden lääke
Franciscus kritisoi terävästi pinnallista syntikäsitystä ja rippikäytäntöä, jonka mukaan synti on kuin tahra ja rippi kuin pesukone. Synti on enemmän kuin tahra, se on haava, ja haava vaatii parantamista. Rippituolia ei voi kohdella mekaanisesti pesulana, eikä sinne ole tarkoitus mennä kerta toisensa jälkeen resitoimaan samaa ulkoa opeteltua listaa.
Toinen asia on se, että lankeaa samaan syntiin kerta toisensa jälkeen. Tässä tapauksessa on vain oikeaa nöyryyttä nousta kerta toisensa jälkeen, ja pappien tulisi antaa armeliaasti anteeksi seitsemänkymmentä seitsemän kertaa. Rippituoli ei myöskään ole kidutuskammio, eikä pappien tule käyttää sitä sopimattomien kysymysten esittämiseen (huonona esimerkkinä mainitaan pappi, joka kysyi tytöltä, missä hänen kätensä ovat, kun hän nukkuu).
Kysyttäessä homoseksuaaleista Franciscus toivoo, että hekin tulisivat ripille ”voidakseen olla lähellä Herraa, jotta voitaisiin rukoilla yhdessä”. Tuolloin rippi-isä voi ”suositella rukousta, osoittaa hyvää tahtoa, näyttää tietä”. Kuten huomataan, rippi on paavi Franciscukselle tärkeässä asemassa laupeuden riemuvuonna. Usein riemuvuosi liitetään erityisesti aneisiin, mutta paavi ei puhu niistä kirjassa mitään. Tärkeintä on Jumalan laupeudelle avautuminen.
Ihmisen ei tarvitse avata suuria ja raskaita portteja Jumalan laupeudelle. Jumala voi käyttää pienen pieniäkin avautumisia armonsa kanavina. Tästä Tornielli kertoo kauniin tarinan, jonka hän on ottanut Comunione e Liberazione -liikkeen perustajalta Luigi Giussanilta, joka puolestaan sai sen Bruce Marshallin romaanista To Every Man a Penny. Kirjassa isä Gaston ripittää kuolevaa saksalaista sotilasta, joka tunnustaa lemmenseikkailunsa.
Pappi selittää sotilaalle, että hänen on kaduttava syntejään, mutta sotilas vastaa: ”Kuinka voisin katua? Se oli hauskaa, ja jos voisin, tekisin saman uudestaan. Kuinka voisin katua?” Silloin isä Gaston saa neronleimauksen ja kysyy: ”Mutta kadutko, ettet kadu?” Nuorukainen vastaa spontaanisti: ”Kyllä, kadun, etten kadu”, eli olen pahoillani, etten pysty osoittamaan katumusta. Tämä pieni rako saa laupiaan papin antamaan synninpäästön.
Paavi kommentoi episodia: ”Totta, juuri noin se on. (…) Jumala ei halua, että kukaan joutuisi kadotukseen. Hänen laupeutensa on äärettömästi syntiämme suurempi, hänen lääkkeensä on äärettömästi voimakkaampi kuin sairaus, joka meitä vaivaa.” Paavin mukaan uskottavuutemme kristittyinä riippuu siitä, otammeko laupeuden sanoman vakavasti. Otammeko vastaan marginalisoituneen, parannammeko haavoittuneen haavat?
Avainsanat: laupeuden riemuvuosi, laupeus, paavi Franciscus
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Vastaa