Archive for the ‘Kristillinen apologetiikka’ category

« Hyviä uutisia home page
« Older Entries

C. S. Lewisin ylösnousemus

21.4.2014

Pääsiäiseksi sain jälleen päätökseen puolen vuoden lukuprojektin, Perussanoman viime vuonna julkaiseman kirjan C. S. Lewis – Elämä (C. S. Lewis - A Life), jonka on kirjoittanut johtava teologi ja Oxfordin yliopiston professori Alister McGrath.

Kyseessä on jo kolmas tällä blogilla arvioitu Lewis-elämäkerta: aiemmissa artikkeleissa olen tarkastellut Lewisiä hänen kääntymyksensä sekä kielten ja kirjallisuuden näkökulmasta. Pääsiäismaanantain kunniaksi käsittelen tässä artikkelissa pääasiassa Lewisin ”ylösnousemusta”.

Alister McGrath on jakanut elämäkertansa kronologis-temaattisesti viiteen osaan, joiden otsikot ovat seuraavat: Preludi, Oxford, Narnia, Cambridge ja Kuoleman jälkeinen elämä.

Näistä ensimmäinen käsittelee Lewisin lapsuutta Irlannissa, kouluaikaa Englannissa ja sota-aikaa Ranskassa. Toinen osa käsittelee yliopistoaikaa Oxfordissa, kolmas Narnian satumaailmaa ja neljäs yliopistoaikaa Cambridgessa sekä Lewisin viimeisiä vuosia.

Aiempiin elämäkertoihin nähden mielenkiintoisin osio tässä kirjassa oli viides ja viimeinen, joka kertoo ”Lewis-ilmiöstä” hänen kuolemansa jälkeen. Tämä on tarina ”Lewisin ylösnousemuksesta”.

Himmenevä tähti

”Elämänsä lopulla Lewis totesi Walter Hooperille, että uskoi jäävänsä unohduksiin viiden vuoden sisällä kuolemastaan.” (s. 443) Vuonna 1963 kuolleen Lewisin suosio alkoikin heikentyä pian 1960-luvun edetessä. Time-lehti korosti muistokirjoituksessaan Lewisin poismenoa; ”hänen ylösnousemustaan se ei osannut odottaa” (s. 444).

1960-luvulla uskonnollinen kiinnostus siirtyi teoreettisista kysymyksistä käytännön elämään. Muun muassa seksuaalinen vallankumous sai Lewisin näyttämään auttamatta vanhanaikaiselta. Toisaalta Amerikan konservatiivisille evankelikaaleille tupakkaa polttavan ja olutta juovan Lewisin tavat olivat liikaa, puhumattakaan joistakin hänen teologisista käsityksistään.

Uskonnollisella kentällä Lewis jäi syrjään, mutta myös fantasiakirjallisuuden kentällä Lewisin Narnia jäi ensin auttamatta Tolkienin Sormusten herran jalkoihin. Lewisin tähti oli himmenemässä samoin kuin niin monien muiden 1940- ja 1950-luvun hittikirjailijoiden. Jostain syystä se ei kuitenkaan päässyt sammumaan, vaan kiinnostus Lewisiä kohtaan heräsi uudelleen.

Uuden nousun taustoja

McGrath hahmottelee Lewis-kiinnostuksen uudelleenheräämisen syitä: Walter Hooper kokosi ja julkaisi ahkerasti Lewisin teoksia ja kirjeenvaihtoa Lewisin kuoleman jälkeen. Hooper piti huolta siitä, että jokaisen uuden kokoelman yhteydessä johtava kustantamo William Collins & Sons, joka oli ostanut oikeudet Lewis-julkaisuihin, julkaisisi uudestaan myös kaksi varhaisempaa Lewis-teosta.

Yhdysvalloissa perustettiin lisäksi merkittäviä yhdistyksiä Lewisin perinteen vaalimiseksi: New Yorkin C. S. Lewis-seura (1969) ja Wheaton Collegen Marion E. Wade -keskus. Englanti tuli hieman jälkijunassa, mutta myös Oxfordiin perustettiin C. S. Lewis-seura vuonna 1982. Lisäksi Lewisin ystävät kuten Walter Hooper ja George Sayer julkaisivat Lewisistä elämäkertoja (1974 ja 1988), jotka ovat ”edelleen Lewis-tutkimuksen virstanpylväitä” (s. 449).

Lewis hyötyi myös Tolkien-kiinnostuksesta. Kun ihmiset saivat tietää Tolkienin taustasta ja ystävyydestä Lewisin kanssa, he alkoivat kiinnostua myös Lewisista. Lopuksi 1960-luvulla alkoi sekä protestanttisella että katolisella puolella näkyä merkkejä tunnustuksellisten raja-aitojen murtumisesta.

Protestanttiset kristityt alkoivat pikku hiljaa pitää itseään ensisijaisesti kristittyinä ja vasta toissijaisesti oman tunnustuskuntansa edustajina. Lewisin visio ”pelkästä kristinuskosta” sopi tähän kuvaan kuin nakuutettu. Vastaavasti katolisessa kirkossa Vatikaanin II konsiili aiheutti ekumeenisen kääntymyksen, ja katolilaiset avautuivat lukemaan Lewisiä, varsinkin kun tiedettiin hänen suhteestaan katolisiin Cherstertoniin ja Tolkieniin.

Lewis, katolilaiset ja evankelikaalit

McGrath mainitsee USA:n johtavista katolilaisista kardinaali Avery Dullesin ja Peter Kreeftin (kirjassa virheellisesti Kreeth), jotka ovat suositelleet Lewisiä ”pelkkänä kristittynä”. McGrath huomioi myös ilmiön, josta tälläkin blogilla on kirjoitettu: ”Monet niistä, jotka ovat kääntyneet katolisuuteen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, ovat kertoneet saaneensa Lewisiltä tärkeitä vaikutteita” (s. 452).

McGrath ottaa esiin myös toisen, vähemmän huomioidun näkökulman, ”jolla on erityisen suuri merkitys nykypäivän amerikkalaisille katolisille”. Puolustaessaan ”pelkkää kristinuskoa” Lewis on nimittäin tehnyt mahdolliseksi sen, että pappeihinsa ja piispoihinsa pettyneet uskovat voivat ”tunnustautua uskoonsa uuelleen joutumatta puolustamaan samalla instituutioita, jotka ovat heidän silmissään tahranneet tuota uskoa viime vuosien aikana”. (s. 452)

Mikä sitten sai aluksi epäileväiset Amerikan evankelikaalit ottamaan Lewisin suoranaiseksi ”suojeluspyhimyksekseen”? Aluksi fundamentalismin leimaama evankelikaalisuus pyrki erottautumaan ympäröivästä kulttuurista, mutta esim. Billy Grahamin, Christianity Today -lehden ja Fullerin teologisen seminaarin inspiroima populistinen ”uusi evankelikaalisuus” halusi vastata modernin kulttuurin haasteisiin. Tajuttiin apologetiikan tarve.

Noin 1970-luvun puolivälisä evankelikaalit alkoivat lukea Lewisiä, ja he ymmärsivät hänet pian apologetiikan mestariksi. Aiemmin John Stott oli ollut kova nimi evankelikaalisessa apologetiikassa, mutta Lewis ei asettanut lukijoilleen yhtä korkeaa rimaa ja pääsi täten suuremman kansan suosioon. Toisin kuin Stott, Lewis vetosi järjen lisäksi myös mielikuvitukseen.

Evankelikaaliset opiskelijajärjestöt kuten InterVarsity ottivat Lewisin omakseen. Hänen ei-evankelikaalisuutensa annettiin anteeksi. ”Olihan hän entinen ateisti, joka oli kääntynyt kristinuskoon. Se oli monien mielestä riittävä syy pitää häntä ’uudestisyntyneenä’ kristittynä.” (s. 455)

Lewis tänään

McGrath siteeraa Christianity Today -lehden arviota vuodelta 1998, jonka mukaan Lewis on ”nykypäivän evankelikaalisuuden Akvinas [s.o. Akvinolainen!], Augustinus ja Aisopos” (s. 457).

Lewis on muokannut evankelikaalien asenteita, ja he ovat alkaneet syventää uskoaan tutustumalla laajemmin kirjallisuuteen, erityisesti niihin kirjailijoihin, joilla on yhteys Lewisiin: Chesterton, Tolkien, Barfield, Sayers, Williams ja MacDonald. McGrathin kokemuksen mukaan kiinnostus ei osoita hiipumisen merkkejä.

Lewis viehättää evankelikaalien – ja epäilemättä myös katolilaisten – uutta sukupolvea, koska ”hänen katsotaan rikastuttavan ja laajentavan uskoa vesittämättä sitä”, hän ”avaa kristilliseen uskoon syvemmän näköalan: hän vetoaa sekä ajatteluun, tunteisiin että mielikuvitukseen kyseenalaistamatta uskon perustavia tunnusmerkkejä” (s. 458).

”Hänen näkemystään uskosta pidetään nykyään teologian ja kulttuurin näkökulmasta vakuuttavana, ja hänen katsotaan edustavan sitä luotettavalla, älykkäällä ja ennen kaikkea ymmärrettävällä tavalla. [-] Lewisistä on tullut mitä harvinaisin ilmiö – nykyaikainen kristillinen kirjailija, jota kaikkiin suuntauksiin kuuluvat kristityt kunnioittavat ja rakastavat.” (s. 453)

McGrathin kirjan julkaisu suomeksi todistaa tämän ilmiön, jota McGrathia seuraten nimitän Lewisin ylösnousemukseksi, vaikuttavan myös Suomessa. Kirjapaja on jo julkaissut uudelleen sarjan Lewis-kirjoja, ja nyt Perussanomalta ilmestyi tämä erinomaisesti käännetty ja visuaalisesti kaunis Lewis-elämäkerta.

Lewis-tutkija Jason Lepojärveä on haastateltu useissa tiedotusvälineissä, ja omana pienenä kontribuutionani olen julkaissut kohtuullisen monta Lewis-aiheista juttua tällä blogilla (ks. alussa viitattujen lisäksi tämä, tämä, tämä ja tämä).

Lewis on siis ”ylösnoussut” ja elää, mutta Kristuksen (ja vain hänen) tapauksessa voimme iloisesti poistaa lainausmerkit ja huutaa pääsiäisen sanomaa: Totisesti nousi! Hänen ansiostaan toivomme myös saavamme nousta viimeisenä päivänä, rinta rinnan vanhan kunnon ”Jackin” kanssa.

Kategoriat: Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka

Comments: 1 kommentti

Ylösnousemusdebatteja

22.4.2013

Helsingin yliopistolla keskusteltiin viime torstaina Jeesuksen ylösnousemuksen ja siihen uskomisen järkevyydestä. Artikkelini Alex McLellanin ja Matti Myllykosken keskustelusta tulee Uusi Tie -lehteen. Sen sijaan tällä blogilla haluaisin ohjata kiinnostuneet lukijat aiheesta käytyjen kansainvälisten huippudebattien äärelle. Niitä löytyykin yllättävän monta.

Alex McLellanin opettaja William Lane Craigi, joka vieraili Suomessa vuosi sitten, on tunnetusti yksi maailman johtavista Kristuksen ylösnousemuksen historiallisuuden puolustajista. Uuden areiopagi.fi -sivuston ensimmäisessä artikkelissani kirjoitin äskettäin Craigin väittelyistä Jeesuksen ylösnousemuksesta: ”hän on vääntänyt siitä kättä niinkin suurten nimien kuin Gerd Lüdemannin, Bart Ehrmanin, Marcus Borgin, John Dominic Crossanin ja John Shelby Spongin kanssa.”

Craigin lisäksi myös Gary Habermas, Mike Licona ja N.T. Wright ovat kirjoittaneet paljon Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuudesta ja puolustaneet sitä debateissa. Netissä voi kuunnella tai katsoa edellä mainittujen Craigin debattien lisäksi mm. seuraavat debatit: Craig-Carrier, Craig-Cavin, Craig-Price, Craig-Avalos, Craig-Crossley, Craig-Hoover, Craig/Licona-Spangenberg/Wolmarans, Licona-Ehrman, Licona-Barker, Licona-Carrier, Licona-Cavin, Licona-Puckett, Habermas-Ahmed,  Habermas-Humphreys, Wright-Crossan.

Kirjamuodossa voi lukea mm. seuraavat ylösnousemusdebatit: Craig-Lüdemann, Habermas-Flew, Wright-Crossan. Kaikki tässä viitatut debatit ovat englanninkielisiä. Tulevissa postauksissa saatan hyvinkin pureutua yksittäisiin debatteihin ja niissä esitettyihin argumentteihin. Siihen asti annan lukijoille aikaa tutustua linkitettyihin debatteihin - siinä riittääkin hetkeksi tekemistä.

Kategoriat: Debatteja, Kristillinen apologetiikka, Usko ja tiede

Comments: Be the first to comment

Chestertonin oikeaoppisuus

21.1.2013

Savukeidas julkaisi viime vuonna suomeksi katolisen esseistin Antti Nylénin kääntämänä erään kristillisen apologetiikan klassikon, G.K. Chestertonin teoksen Orthodoxy, suom. nimellä Oikea oppi. Alkuteos ilmestyi vuonna 1908, se on siis jo yli sata vuotta vanha.

Kuten tiedetään, G.K. Chesterton vaikutti suuresti toiseen suureen englanniksi kirjoittaneeseen apologeettiin eli kristinuskon puolustajaan, C.S. Lewisiin (1898-1963), jonka juhlavuotta nyt vietetään. Tarttuessani kirjaan ajattelin sen olevan jotain vastaavaa kuin Lewisin Tätä on kristinusko.

Ennakkoluuloani vahvisti Antti Nylénin esipuhe. Siinä sanotaan, että kirja ”määrittelee, kuvailee ja puolustaa ortodoksista eli oikeaoppista kristinuskoa” (s. 7).

Nylén huomauttaa Esko Valtaojan heittäneen haasteen, että joku kirjoittaisi kirjan nimeltä Kotona kristinuskossa vastineeksi omalle Kotona maailmankaikkeudessa -kirjalleen, jotta kävisi selväksi, ”mitä usko oikein on olevinaan”. Nylénin mukaan nimenomaan Chestertonin Oikea oppi on vastaus Valtaojan haasteeseen jo sata vuotta ennen aikaansa.

Yhdyn Nylénin kanssa siihen, että oikeastaan koko kristillisen apologetiikan kirjallisuudenlaji on vastausta Valtaojalle. Jos kuitenkin pitäisi valita  yksi kirja vastaamaan moiseen haasteeseen, en kyllä valitsisi Chestertonia. Itse asiassa Kari Kuula on tässä välissä ehtinyt julkaista kirjan nimellä Kotona kristinuskossa (Kirjapaja 2012), mieluummin suosittelisin sitä.

Chestertonin tyyli on täysin erilainen kuin Lewisin, hän kiertelee ja kaartelee ja jaarittelee minkä jaksaa, ja aiheeseen hän pääsee vasta aivan kirjan loppupuolella. Enemmän kaunokirjallisuudesta pitäville Oikea oppi saattaa kolahtaa kaunopuheisuudellaan ja retoriikallaan, mutta dogmaatikkoa kirja kyllästyttää.

Sivulla 55 Chesterton toteaa: ”Tähän päätän (Luojan kiitos) kirjani ensimmäisen ja tylsimmän urakan, ajattelun nykysuuntausten ylimalkaisen luonnehdinnan.” Tämän jälkeen seuraavat toiseksi ja kolmanneksi tylsimmät ja ylimalkaisimmat osat.

Sivulla 91 Chesterton esittelee mielenkiintoisia näkemyksiä marttyyriudesta ja itsemurhasta, jotka otan tässä esimerkiksi hänen tyylistään (joka kieltämättä on kirjallisesti paikoin hyvin taidokasta) osin Ilta-Sanomien äskettäisen elämän puolesta -kampanjan inspiroimana:

”Itsemurhaaja on ilmiselvästi marttyyrin vastakohta. Marttyyri on ihminen, joka välittää jostakin itsensä ulkopuolisesta niin paljon, että hän unohtaa oman elämänsä. Itsemurhaaja on ihminen, joka välittää itsensä ulkopuolisesta maailmasta niin vähän, että haluaa nähdä kaiken loppuvan.” (s. 91)

Edellisellä sivulla Chesterton kirjoitti: ”Itsemurha ei ole ainoastaan synti, se on syntien synti… Ihminen, joka tappaa itsensä, tappaa kaikki - oman itsensä kannalta hän pyyhkäisee maailman pois… Varas on tyytyväinen timantteihin; itsemurhaaja ei, ja se on hänen rikoksensa… Kun mies hirttäytyy puuhun, voisivat lehdet varista maahan pelkästä suuttumuksesta ja linnut lentää vimmoissaan pois, sillä niitä on kaikkia solvattu henkilökohtaisesti.” (s. 90)

Chestertonin argumentit

Systemaatikkona ja argumentteja metsästävänä apologeettina yritän nyt kuitenkin poimia Chestertonin esittämät järkisyyt kristinuskon puolesta. Yksi pääajatus on se, että entinen ei-kristitty Chesterton löysi pikku hiljaa, että kristinusko vastasi ihmisyyttä ja todellisuutta, osasi ikään kuin ennustaa sen oikein kaikessa epäsäännöllisyydessään ja epäennustettavuudessaan.

Toinen pääargumentti on se, että kirkkoa vastaan esitetyt argumentit ovat usein keskenään ristiriitaisia, sitä syytetään vastakkaisista asioista, oikealta ja vasemmalta. Lopulta Chesterton alkoi nähdä, että ehkä kirkko onkin se normaali, ja syyttäjät väärässä. Kirkko osaa pitää vastakkaisilta vaikuttavat asiat paradoksaalisesti voimassa vesittämättä kumpaakaan.

Tai Chestertonin sanoin kristinuskolla oli ”mystinen taito haalia yhteen paheita, jotka näyttivät yhteensopimattomilta” - sitä vastaan hyökättiin ”yhtä aikaa kaikilta suunnilta ja täysin ristiriitaisin perustein” (s. 105). ”Yksi rationalisti oli juuri ennättänyt nimittää kristinuskoa painajaiseksi, kun toinen rupesi haukkumaan sitä tyhmyrin paratiisiksi.” (s. 106)

”Ehkäpä ruotsalaiset (joilla on juutinvalkea tukka) sanovat häntä tummaksi, kun taas mustat pitävät häntä ilman muuta vaaleana. Ehkäpä tämä epätavallinen asia (lyhyesti sanottuna) oikeastaan onkin tavallinen asia - vähintään normaali, keskimääräinen asia. Ehkäpä kristinusko loppujen lopuksi onkin järjissään ja kaikki sen arvostelijat hulluja - vaihtelevin tavoin.” (s. 112)

”Oikeaoppisuus on vaarallisinta ja jännittävintä mitä on. Se on tervejärkisyyttä; on dramaattisempaa olla järkevä kuin hullu. Se on tasapainon säilyttämistä tilanteesa, jossa vauhkot hevoset juoksevat kohti…” (s. 124)

Ihminen ja ihmeet

Kirjan loppupuolella Chesterton käsittelee aikansa suuria haasteita kristinuskoa vastaan, darwinismia ja naturalismia, joka ei suostunut uskomaan ihmeisiin. (Saman kanssa paini vielä C.S. Lewiskin, kun kirjoitti kirjan Miracles.)

Chesterton kirjoittaa osuvasti: ”Jos lopetat eläimistä ja ihmisistä kertovien kirjojen selailemisen ja kohdistat sen sijaan katseesi eläimiin ja ihmisiin, huomaat…ettei ällistyttävintä olekaan, miten paljon ihminen muistuttaa eläimiä, vaan se, miten paljon hän niistä poikkeaa.”

”Filosofin mieltä askarruttaa paljon vähemmän se, että apinalla on kädet, kuin se, ettei apina tee käsillään juuri mitään, ei pelaa luunpaloilla eikä soita viulua, ei veistä marmoria eikä leikkaa lampaanpaistia… Onko nähty muurahaiskekoa, joka olisi koristeltu maineikkaiden muurahaisten patsailla?” (s. 175)

Chesterton kieltää agnostikon epäuskon syyt yksi toisensa jälkeen: ”Hän epäilee, koska keskiaika oli raakalaismaista aikaa, vaikka se ei ollut; koska darwinismi on osoitettu todeksi, vaikka sitä ei ole; koska ihmeitä ei tapahdu, vaikka niitä tapahtuu; koska munkit olivat laiskoja, vaikka he olivat hyvin uutteria…” (s. 181-182)

Ihmeistä Chesterton kirjoittaa oivallisesti, että jostain syystä vallalla on käsitys, että ihmeisiin uskotaan jonkin dogmin takia, kun taas epäilijät ovat rehellisen loogisia. Asia on päinvastoin: uskovat uskovat ihmeisiin todisteiden pohjalta, naturalistit puolestaan kieltävät ne dogmiin nojautuen. (s. 182)

”Avoin, selvä, demokraattinen vaihtoehto on uskoa vanhaa torimuijaa, kun hän todistaa ihmeen tapahtuneen, aivan kuten uskomme torimuijaa silloinkin, kun hän todistaa murhan tapahtuneen… Torjut talonpojan kummitusjutun joko siksi, että mies on talonpoika, tai siksi, että juttu on kummitusjuttu.” (s. 183)

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka

Comments: 1 kommentti

C.S. Lewisin juhlavuosi ja Kirjapajan kirjat

10.12.2012

Uskon vuoden/Vatikaani II-juhlavuoden lisäksi saamme kohta alkaa viettää uutta juhlavuotta, kun 2013 tulee kuluneeksi 50 vuotta C.S. Lewisin kuolemasta. Perusta-lehden teologiset opintopäivät Kauniaisissa 2.-4.1. keskittyvät Lewisin teologiaan. Suomen teologisen instituutin 25-juhlaluento ja sitä seuraava paneeli kohdistuvat niin ikään Lewisiin.

Juhlavuoden kunniaksi Kirjapaja julkaisee uusina painoksina Lewisin kristillisiä kirjoja uusin esipuhein varustettuna. Tässä artikkelissa käsittelen kahta Lewisin kirjoista: Tätä on kristinusko (esipuhe: Antti Nylén) ja Neljä rakkautta (esipuhe: Jason Lepojärvi). Alkukieliset nimet ovat Mere Christianity (suomennettiin aikoinaan myös nimellä Ehyt elämä) ja The Four Loves. Molemmat kirjat koottiin alun perin radiopuheista.

Tätä on kristinusko

Mere Christianity on Lewisin apologetiikan klassikko. Se aloittaa nerokkaalla ja helposti ymmärrettävällä argumentilla luonnollisen moraalilain puolesta. Sitten siirrytään siihen, että moraalilain takana on jokin tai joku. Kirjan ensimmäinen osa ei vielä edes astu kristinuskon alueelle.

Toinen osa aloittaa mielenkiintoisella huomiolla siitä, että ateistina on uskottava kaikkien muiden olevan täysin väärässä, kun taas kristittynä voi uskoa, että muissa uskonnoissa on ainakin aavistus totuudesta. Ex-ateisti Lewis kirjoittaa: ”Kun minusta tuli kristitty, saatoin omaksua avaramman näkökannan.” (s. 73)

Pikku hiljaa Lewis pääsee vauhtiin. Sivulla 93 hän kajauttaa legendaariseksi muodostuneen argumenttinsa: ”Jos joku, joka on pelkkä ihminen, puhuu sellaista kuin Jeesus, hän ei ole mikään suuri opettaja. Hän on joko yhtä hullu kuin mies, joka väittää olevansa paistettu muna, tai sitten hän on itse paholainen helvetistä.”

Bad, mad or God: ”Sinun on tehtävä valintasi näistä vaihtoehdoista. Joko Jeesus oli - ja on - Jumalan Poika, tai sitten hän on hullu tai jotain sitäkin pahempaa. Voit passittaa hänet suljetulle osastolle; voit sylkeä häntä ja tappaa hänet paholaisena; tai voit polvistua hänen eteensä ja nimittää häntä Herraksesi ja Jumalaksesi.” (s. 94)

Kolmannessa osassa Lewis käsittelee kristityn elämää, ja apologetiikka tekee tilaa spiritualiteetille. Lewis ottaa vanhan kunnon hyve-etiikan ohjenuorakseen ja esittelee kardinaalihyveet sekä teologiset hyveet, tosin käännetyssä järjestyksessä ja tuplatulla uskolla. Myös ylpeyden suuri synti, seksuaalimoraali ja avioliitto saavat omat lukunsa.

Kirjan neljännessä osassa Lewis ottaa dogmaattisemman otteen ja lähtee avaamaan nykyihmiselle kolminaisuusopin salaisuutta parhaan kykynsä mukaan. Lopuksi hän palaa vielä kristilliseen elämään ja visioon uudistuneesta ihmisyydestä: ”Luovu itsestäsi, niin löydät todellisen itsesi… Etsi Kristusta, ja löydät hänet, ja hänen kanssaan kaiken muunkin.” (s. 294)

Neljä rakkautta

The Four Loves rakentuu neljän kreikankielisen rakkautta merkitsevän sanan ympärille: storge, filia, eros ja agape eli kiintymys, ystävyys, eroottinen ja jumalallinen rakkaus (joka tosin on mielestäni harmillisesti käännetty lähimmäisenrakkaudeksi). Tarkasteluun tuo lisäsyvyyttä se, että jokaisessa on - kuten Lepojärvi esipuheessaan kirjoittaa - ”eri suhteissa rakkauden kolmea ainesta: tarverakkaus, lahjarakkaus ja arvostusrakkaus” (s. 10).

Neljä rakkautta tarjoaa paljon pohdittavaa, ja yleinen kokemus onkin, että se paranee paranemistaan toisella, kolmannella, neljännellä (jne) lukukerralla. Se paranee myös kohti loppua: alkuluvut saattavat olla vaikeita, mutta mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä useammin ”wau!”, ”ahaa!” ja ”heureka!” -lamput syttyvät.

Tässä artikkelissa tyydyn jakamaan yhden ajatuksen jokaisesta rakkaudesta. Toivottavasti lukijan ruokahalu herää sen verran, ettei malta olla hankkimatta koko kirjaa käsiinsä. Ensinnäkin johdantona on paljastettava Lewisin metodi: hän etsii täydellistä rakkautta. Jokaisen rakkauden kohdalla se näyttää löytyvän, mutta lopulta inhimilliset rakkaudet paljastuvat aina epätäydellisiksi ja jopa vaarallisiksi itsessään, ilman jumalallisen rakkauden puhdistavaa voimaa.

Kiintymys (esim. äidin rakkaus/kiintymys lapseen) on Lewisin mukaan vaatimatonta rakkautta, joka ei ole olevinaan, se voi rakastaa niitä, jotka eivät ole puoleensavetäviä. Se katsoo vikoja sormien läpi, elpyy helposti riitojen jälkeen. Se kuulostaa lupaavasti 1. Kor. 13:n rakkaudelta. Mutta kuinka se voikaan vääristyä - lue rouva Fidgetin tarina (s. 79-82), ja Lewis on saanut pointtinsa pääkoppaasi loppuelämäksesi.

Ystävyys vaikuttaa rakkauksista ylevimmältä, koska se on riippumaton luonnosta, se ei kytkeydy biologiaan niin kuin kiintymys ja eroottinen rakkaus. Askeettisessa antiikissa tätä rakkautta ylistettiin, se näytti nostavan ihmisen enkelten tasolle. Rakastuneet katsovat toisiinsa, mutta ystävät katsovat yhdessä eteenpäin. Kuinka ystävyyden ”hyveen koulusta” voi kuitenkin tulla paheen koulu, siitä kannattaa lukea Lewisin oivaltavat ajatukset (s. 116-).

Eros-luvun yksi klassinen kohta on leikin ja naurun toivottaminen tervetulleeksi sänkyyn - Lewis kritisoi nimettömäksi jäävää kirjoittajaa, joka kehotti rakastelemaan ”juhlallista, sakramentaalista rytmiä noudattaen” (s. 141). Eroottisen rakkauden vaarana ei Lewisin mukaan ole se, että kumppanit alkaisivat jumaloida toisiaan, vaan eroksen itsensä jumaloiminen. Tällöin rakkaus muuttuu demoniksi ja rakaistavaisten ”vanha liiottelu, että he voisivat syödä toisensa, voi tulla hirvittävän lähelle totuutta” (s. 165).

Kirjan huipentumassa eli luvussa agape-rakkaudesta Lewis on sekä eri mieltä Augustinuksen kanssa (s. 171-173) että siteeraa häntä hyväksyvästi (s. 195). Lukua on vaikea tiivistää. Siinä mennään kirjaimellisesti taivaaseen. Tolle, lege.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka, Teologia

Comments: 4 kommenttia

Apologiaa, aitouskriteerejä ja aikajanaa

3.12.2012

Sainpa vihdoin luettua Apologia Forumista ostamani William Lane Craigin ja Paul Copanin editoiman kirjan Contending With Christianity’s Critics (2009). Kirja on kokoelma apologeettisia artikkeleita, jotka jakautuvat kolmeen osaan: Jumalan olemassaolo, historiallinen Jeesus ja kristillisen opin koherenssi. Pidin eniten toisesta osasta, joten keskityn tässä artikkelissa pääasiassa siihen. Muutaman sanan haluan silti sanoa kahdesta muusta osasta.

Ensimmäisessä artikkelissa William Lane Craig kumoaa Richard Dawkinsin The God Delusion -kirjan pääargumentin. Hän ehdottaa myös, että ”läntisen aatehistorian huonoimman ateistisen argumentin” kruunu, jonka ateistifilosofi Quentin Smith oli epävirallisesti antanut Stephen Hawkingille (hänen argumentistaan Jumalaa vastaan kirjassa A Brief History of Time), siirrettäisiin nyt Richard Dawkinsille (s.5).

Viimeisessä osassa Paul Copan käsittelee oppia inkarnaatiosta eli Jumalan lihaksitulemisesta Kristuksessa. Hän pohtii mm. sitä, kuinka Kristus saattoi joutua todella koetelluksi, jos hän oli Jumala, joka ei edes pysty lankeamaan syntiin. Nerokas filosofinen ratkaisu on hypoteesi siitä, että Jeesus vapaaehtoisesti päätti luopua tiedosta, että hän ei voi langeta syntiin (samoin kuin hän päätti luopua tietämästä maailmanlopun ajankohtaa jne.) (s. 228).

Evankeliumien luotettavuuskriteerit

Eniten sain irti kirjan keskimmäisestä, historiallista Jeesusta käsittelevästä osasta. Erityisesti pidin Robert Steinin katsauksesta evankeliumien luotettavuuskriteereihin (s. 88-103). Stein esittelee Uuden testamentin tutkijoiden käyttämiä kriteerejä, joiden perusteella evankeliumien kertomuksia Jeesuksen teoista tai sanoista voidaan pitää historiallisesti luotettavina.

Ensimmäinen kriteeri on moninkertainen todistus. Jos sama opetus löytyy monista toisistaan riippumattomista lähteistä, todistustaakka on sillä, joka haluaa kyseisen opetuksen autenttisuuden kieltää. Esimerkkejä moninkertaisesti todistetuista opetuksista ovat ”toteutunut eskatologia” ja se, että Jeesus kutsui Jumalaa ”Isäksi”.

Jeesus-tutkimuksen valtavirrassa historiallisiksi lähteiksi Jeesuksesta lasketaan Markus, ”Q” (Matteuksen ja Luukkaan yhteisen materiaalin lähde), ”M” (Matteuksen erityismateriaalin lähde), ”L” (Luukkaan erityismateriaalin lähde), Johannes, Paavali tai muut UT:n kirjeiden kirjoittajat ja joskus myös Tuomaan evankeliumi (GT, Gospel of Thomas).

Stein luettelee toteutuneen eskatologian ja ”Isä”-kielenkäytön todistajiksi seuraavat: Markus, Q, M, L, Johannes, Paavali ja GT. ”Ihmisen Poika” -titteli löytyy seuraavista: Markus, Q, M, L, Johannes. Ennustus temppelin tuhosta: Markus, Q, L, Johannes. Opetus avioerosta: Markus, Q, Paavali.

Läheistä sukua tälle kriteerille on kriteeri eri kirjallisuudenlajeista. Jos jokin opetus esiintyy useassa eri kirjallisuudenlajissa, sen autenttisuus on sitä todennäköisempää. Esimerkiksi opetus Jumalan valtakunnan tulosta löytyy julistuksista, sanonnoista, vertauksista, jne.

Nolouden ja erilaisuuden kriteerit

Nolouden kriteerin mukaan sanonta on todennäköisesti aito, jos se on nolo varhaiskirkon uskon näkökulmasta (tällaisia tapahtumia tai sanoja varhaiskirkko ei olisi todennäköisesti itse keksinyt). Esimerkki tästä on Jeesuksen kaste, josta Luukas poistaa kastajan ja Johannes koko kasteen.

Vastaavasti Mark. 13:32, jonka mukaan Jeesuksen tiedoissa on puutteita, aiheuttaa ongelman uskolle Jeesuksen jumaluuteen. Luukas jättää tämän lauseen pois, ja monista Matteuksen käsikirjoituksista puuttuu ”eikä Poika”. Näin ollen tätä lausetta ei mitä todennäköisemmin ole voitu keksiä jälkeenpäin.

Erilaisuuden kriteerin mukaan sanonta on hyvin todennäköisesti aito, jos se ei sovi yhteen Jeesuksen ajan juutalaisuuden eikä varhaiskristillisen ajattelun kanssa. Kriteerin käyttömahdollisuudet ovat rajatut, ja sen negatiivinen käyttö on kokonaan pätemätön. Silti se voi joissain tapauksissa olla hyvinkin hyödyllinen.

Negatiivinen kommentti paastosta (Mark. 2:18-20) ei sovi Jeesuksen ajan juutalaisuuteen eikä varhaiskristillisyyteen (Matt. 9:14, Ap.t. 14:23), joten se palautuu varmasti historialliseen Jeesukseen. Jeesuksen itsestään käyttämä nimitys ”Ihmisen Poika” oli hyvin harvinainen juutalaisuudessa, eikä muu Uusi testamentti (kuin evankeliumit) käytä sitä Jeesuksesta juuri lainkaan.

Loput kriteerit

Arameankieliset jäänteet kreikankielisissä evankeliumeissa kertovat myös materiaalin vanhuudesta ja todennäköisemmästä alkuperäisyydestä. Jeesuksen sanonnat kuten Talitha kum, Effata, Aamen ja Abba ovat lähes varmasti aitoja (Mark. 5:14, 7:34, 9:1, 14:36).

Mielenkiintoinen on myös aikamoista teologista tarkkuutta vaativa kriteeri: jos evankelista on sisällyttänyt evankeliumiinsa materiaalia, joka ei oikein sovi hänen teologiseen ohjelmaansa, se on sitä todennäköisemmin aitoa Jeesukseen palautuvaa traditiota.

Tiheyden kriteeri on yksinkertaisempi: jos jokin opetus esiintyy evankeliumeissa hyvin usein, on se todennäköisemmin aito Jeesuksen suosima teema. Esimerkiksi Jumalan valtakunnasta on säilynyt evankeliumeissa jopa 103 Jeesuksen sanontaa. Lisäksi vertauksia on niin paljon eri lähteissä, että on käytännössä varmaa, että Jeesus käytti vertauksia.

Koherenssin kriteeri yhdistää lopuksi kaikki aiemmat ja arvioi muita evankeliumeiden lauseita jo aidoiksi todettujen lauseiden valossa. Vaikka koherenssin kriteeri ei tarjoa samanlaista varmuutta kuin aiemmat kriteerit, se tarjoaa keinon, jolla tutkijat voivat rakentaa kuvaa historiallisesta Jeesuksesta sille pohjalle, joka muilla kriteereillä on luotu.

Jeesuksen ylösnousemuksen aikajana

Toinen erityisen mielenkiintoinen artikkeli kirjassa on Gary Habermasin ylösnousemusaikajana, jossa hän lähtee liikkeelle myöhäisimmistä lähteistä ja peruuttaa aina varhaisimpiin mahdollisiin lähteisiin saakka päästäkseen mahdollisimman lähelle itse tapahtumaa. (s. 113-125)

Habermas aloittaa evankeliumeista, jotka ovat varmastikin tunnetuimmat todistukset Jeesuksen ylösnousemuksesta. Niissä olemme kuitenkin vielä 30-60 vuotta tapahtumien jälkeisessä ajassa. Sekin on historiallisesti melko lyhyt aika: esimerkiksi Aleksanteri Suuren elämäkerta on peräisin neljä vuosisataa itse sankarin kuoleman jälkeen.

Suurin osa Uuden testamentin kriittisistä tutkijoista nojaa ylösnousemusta tutkittaessa ensisijaisesti evankeliumeita varhaisempaan lähteeseen, nimittäin Paavalin kirjeeseen korinttilaisille (1. Kor. 15) 50-luvun puolivälistä. Luvun alkujakeissa Paavali viittaa aiempaan julistukseensa Korintissa, mikä on sijoitettava 50-luvun alkuun.

Sanoma ylösnousemuksesta saarnattiin siis korinttilaisille 20 vuotta Kristuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Mutta 1. Kor. 15:3 vihjaa, että Paavali oli itse saanut tämän sanoman muilta. Tämä vie meidät Paavalin ensimmäiselle Jerusalemin-visiitille ja vuosiin 34-36 jKr., jolloin Paavali vietti pari viikkoa Pietarin kanssa (Gal. 1:18). (He eivät todennäköisesti käyttäneet aikaansa säästä keskustelemiseen.)

Kriittisten tutkijoiden enemmistö tunnustaa, että Paavali, Pietari ja Jaakob keskustelivat ja olivat yhtä mieltä evankeliumin ydinkohdista vain puolisentusinaa vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen.

1. Kor. 15:n lisäksi Paavalin kirjeistä löytyy muutakin esipaavalilaista materiaalia, lyhyitä uskontunnustuksia tai hymnejä, jotka palautuvat hyvin varhaisiin aikoihin. Skeptisen tutkijan Gerd Lüdemannin mukaan tradition elementit palautuvat ristiinnaulitsemista seuranneiden ensimmäisten kahden vuoden aikaan. J.D.G. Dunnin mukaan traditio Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta formuloitiin varmasti kuukausien sisällä Jeesuksen kuolemasta.

Historiallinen aineisto on niin vahvaa, että se on vakuuttanut käytännössä kaikki kriittisetkin tutkijat siitä, että sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta sai alkunsa alkuperäisten apostolien kokemuksesta. Sitä ei siis lainattu myöhemmin pakanauskonnoista, se ei ole sukupolvien saatossa kehittynyt myytti.

Kategoriat: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka, Kristologia

Comments: Be the first to comment

Enqvist vs. Craig omin silmin ja muiden mielestä

7.5.2012

Kari Enqvistin ja William Lane Craigin välinen väittely on jo jonkin aikaa ollut katsottavissa netissä (linkki). Tarkoitukseni oli kirjoittaa debatista enemmän, mutta koska muut ovat aika lailla sanoneet jo kaiken olennaisen, ja koska olen tänään tähystyksen ja sitä edeltäneen lääkityksen jäljiltä normaalia heikommassa kunnossa, tyydyn lyhyeen postaukseen.

Lyhyt ja ytimekäs loppuarvioni debatista on 2-6 Craigille. Enqvist saa kaksi pinnaa kahdesta argumentistaan. Ensinmmäinen piste menee kvanttifysiikkapointista, jota Enqvist puolusti loppuun asti ja jonka perusteella hän ehdotti varovaisuutta tai huolellisuutta (”care”)  filosofisten argumenttien suhteen. Craigkin myönsi, etteivät argumentit ole absoluuttisen varmoja todisteita.

Toisen pisteen Enqvist saa toisesta argumentistaan, jota hän myös toisti useaan otteeseen, nimittäin Craigille esitetystä haasteesta mainita mahdollinen todiste, joka saisi hänet luopumaan uskostaan. Enqvist saa pisteen siksi, että Craig ei tajunnut haastetta kunnolla vaan vastasi esittämällä filosofisia argumentteja Jumala-uskoa vastaan, jotka hän tuntee ja jotka eivät loppujen lopuksi kuitenkaan saa häntä luopumaan uskostaan.

Craig saa neljä pistettä siitä, että hän ensinnäkin esitti neljä argumenttia kantansa puolesta, eli sen, että universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa. Enqvist ei edes yrittänyt kumota yhtäkään näistä argumenteista, hän jopa myönsi niiden saattavan olla oikeassa. Kaksi lisäpistettä Craig saa siitä, että hän vastasi ansiokkaasti Enqvistin kahteen pääpointtiin, häne kommentoi kvanttiargumenttia jokaisessa puheenvuorossaan ja osoitti falsifikaatiokriteerin ongelmat.

Kuten sanottu, muut ovat analysoineet debattia jo aivan riittämiin. Tyydyn linkittämään seuraaville sivustoille ja niiden debattia koskeviin artikkeleihin: Uskon puolesta,  Teologisella veitsenterällä ja Usko, järki ja filosofia. Onko kenenkään tietoon tullut, että joku olisi muuttanut maailmankatsomustaan väittelyn vaikutuksesta?

Kategoriat: Ateismi ja uskonnottomuus, Debatteja, Kristillinen apologetiikka, Usko ja tiede

Comments: 5 kommenttia

Alustava arvio Craigin Suomen-visiitistä

16.4.2012

Yksi maailman johtavista kristillisistä apologeeteista, teologian ja filosofian tohtori William Lane Craig (kotisivut Reasonable Faith), päätti tänään nelipäiväisen Suomen-vierailunsa ja jatkaa nyt matkaa muihin pohjoismaihin.

Craigin ohjelmassa oli Leif Nummelan haastattelu ja keskustelutuokio (pääasiassa) opiskelijoiden kanssa perjantai-iltana Helsingin keskustassa, kaksi yleisöluentoa lauantaina Apologia Forumissa Ryttylässä, debatti kosmologian professori Kari Enqvistin kanssa tänään maanantaina sekä lehdistöhaastatteluja (ks. esim. Kotimaa, Uusi Tie, evl.fi, ja vielä kerran Uusi Tie).

Perjantai-illan haastattelussa käsiteltiin Craigin teologisen väitöskirjan aihetta eli Jeesuksen ylösnousemusta. Craig valmistui tohtoriksi maailmankuulun luterilaisen teologin Wolfhart Pannenbergin ohjauksessa. Paikkana oli pieni seurakuntakahvila, joka oli sopivan täynnä - haastattelua ennen ja sen jälkeen Craigin kanssa oli mahdollisuus vaihtaa pari sanaa henkilökohtaisestikin.

Craig teki vaikutuksen ajattelun selkeydellä: hän valitsi sanansa ja määritteli käsitteensä aina huolellisesti. Hän vastasi kärsivällisesti ja asiantuntevasti yleisön esittämiin kysymyksiin esimerkiksi liberaaliteologiasta, evoluutiosta ja vaihtoehtoisista hypoteeseista ylösnousemusaineiston selittämiseksi.

Neuvoksi kristityille opiskelijoille Craig sanoi, että on osattava laajentaa visiota välittömän ympäristönsä ulkopuolelle. On katsottava koko suurta kristillistä intellektuaalista traditiota (Craig luetteli: Origenes, Augustinus, Anselm, Akvinolainen…) sekä maailmanlaajuista kristillistä kenttää eikä pelkkää Suomea.

Lauantaina Craig ilahtui nähdessään kansanlähetysopiston suuren salin tupaten täynnä apologetiikasta kiinnostuneita ihmisiä. Craig puhui iltapäivällä Jumala-uskon merkityksellisyydestä (eli elämän mielettömyydestä ilman Jumalaa) ja illalla Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuudesta. Lopuksi hän osallistui vielä paneeliin Pasi Turusen ja Tapio Puolimatkan kanssa, jossa he vastasivat yleisön kysymyksiin.

Craig toisti lauantaina tilannearvionsa nyky-yhteiskunnasta: se ei ole postmodernistinen, vaan syvästi modernistinen. Kukaan ei ole postmodernisti lukiessaan lääkepakkauksen käyttöohjetta - ihmiset eivät ole relativistisia tieteestä eivätkä teknologiasta, vaan ainoastaan etiikasta ja uskonnosta. Tämä on vanhaa kunnon verifikationismia, joka kuitenkin on jo hylätty filosofiassa sen itsensä kumoavuuden vuoksi.

Verifikationismi tuli esille myös debatissa Enqvistin kanssa. Valitettavasti Porthaniasta saatu sali oli aivan liian pieni, ja lähes sata henkeä jouduttiin tylysti käännyttämään ovelta pois paloturvallisuussyistä. Olin näiden epäonnisten joukossa, mutta pääsin sisään n. 5 minuuttia ennen tilaisuuden loppua (ihmisiä oli tässä vaiheessa ehtinyt jo poistua).

Powerpoint-screenillä näkyivät Craigin pääpointit vastauksena debatin aiheeseen: Voiko universumi olla olemassa ilman Jumalaa? Craig oli käyttänyt neljää Jumala-argumenttia: kontingenssiargumenttia, kalam kosmologista argumenttia, moraaliargumenttia ja ontologista argumenttia. Kotimaan mukaan Enqvist ”ei ryhtynyt kumoamaan argumentteja”.

Silminnäkijäkertomusten perusteella Craig ja Enqvist olivat puhuneet jossain määrin toistensa ohi. Enqvistin mukaan filosofinen pohdinta ei anna meille tietoa, koska sen sisältö ei ole empiirisesti testattavissa. Mikä voisi kumota teismin? Enqvist siis pyysi Craigiltä argumentteja ateismin puolesta, mihin Craig vastasi: Mutta sehän on sinun hommasi!

Lopulta Craig suostui ja luetteli argumentteja, joilla Jumala-hypoteesia voitaisiin kritisoida. Enqvist palasi taas siihen, ettei näitä filosofisia argumentteja voi kokeellisesti ratkaista suuntaan eikä toiseen. Craig huomautti Enqvistin tietokäsityksen olevan reduktionistinen ja epäpätevä, hän luetteli esimerkiksi monia asioita, joita on täysin rationaalista pitää totena, vaikkei niitä voi kokeellisesti testata.

Lopputuloksena päädyttiin nähtävästi siihen, että Enqvist joutui maksamaan kovan hinnan Jumalan kieltämisestä: hän joutui kieltämään myös logiikan. Silti hän ei voinut välttyä logiikan käytöltä omassa argumentoinnissaan. Erään katsojan mukaan Enqvist ”sai pataan”.

Craigin vaimo ihmetteli sitä, kuinka usein Enqvist sanoi ”en tiedä” ja lopetti puheenvuoronsa lyhyeen, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään sanottavaa. Enqvistin pointti olikin, ettei tällainen kysymys ole lainkaan mielekäs. Miksi Enqvist sitten ylipäänsä osallistui tällaiseen väittelyyn? Hän halusi nähtävästi sanoa sanottavansa, minkä hän tekikin hyvin valmistellussa avauspuheenvuorossaan, mutta sitten hänellä ei juuri ollut sanottavaa.

Kirjoitan debatista mahdollisesti vielä uudestaan, kunhan järjestäjä Veritas Forum saa videon nettisivuilleen. Mutta jo tässä vaiheessa uskallan sanoa, että debatti saattoi hyvinkin kääntää monien perusateistien ja agnostikkojen ennakkokäsitykset päälaelleen siitä, kenellä on järki ja logiikka puolellaan.

Craigin kirja On Guard on nyt saatavilla suomeksi nimellä Valveilla. Postaan varmasti siitäkin lähitulevaisuudessa. Voi hyvin olla, että Craigin visiitti koituu Suomelle älykkään kristinuskon ja korkeatasoisen apologetiikan uudeksi aamuksi.

Kategoriat: Debatteja, Kristillinen apologetiikka
Tags: ,

Comments: 17 kommenttia

« Older Entries
%d bloggers like this: