Hyviä uutisia

Pääsiäiseksi sain jälleen päätökseen puolen vuoden lukuprojektin, Perussanoman viime vuonna julkaiseman kirjan C. S. Lewis – Elämä (C. S. Lewis - A Life), jonka on kirjoittanut johtava teologi ja Oxfordin yliopiston professori Alister McGrath.

Kyseessä on jo kolmas tällä blogilla arvioitu Lewis-elämäkerta: aiemmissa artikkeleissa olen tarkastellut Lewisiä hänen kääntymyksensä sekä kielten ja kirjallisuuden näkökulmasta. Pääsiäismaanantain kunniaksi käsittelen tässä artikkelissa pääasiassa Lewisin ”ylösnousemusta”.

Alister McGrath on jakanut elämäkertansa kronologis-temaattisesti viiteen osaan, joiden otsikot ovat seuraavat: Preludi, Oxford, Narnia, Cambridge ja Kuoleman jälkeinen elämä.

Näistä ensimmäinen käsittelee Lewisin lapsuutta Irlannissa, kouluaikaa Englannissa ja sota-aikaa Ranskassa. Toinen osa käsittelee yliopistoaikaa Oxfordissa, kolmas Narnian satumaailmaa ja neljäs yliopistoaikaa Cambridgessa sekä Lewisin viimeisiä vuosia.

Aiempiin elämäkertoihin nähden mielenkiintoisin osio tässä kirjassa oli viides ja viimeinen, joka kertoo ”Lewis-ilmiöstä” hänen kuolemansa jälkeen. Tämä on tarina ”Lewisin ylösnousemuksesta”.

Himmenevä tähti

”Elämänsä lopulla Lewis totesi Walter Hooperille, että uskoi jäävänsä unohduksiin viiden vuoden sisällä kuolemastaan.” (s. 443) Vuonna 1963 kuolleen Lewisin suosio alkoikin heikentyä pian 1960-luvun edetessä. Time-lehti korosti muistokirjoituksessaan Lewisin poismenoa; ”hänen ylösnousemustaan se ei osannut odottaa” (s. 444).

1960-luvulla uskonnollinen kiinnostus siirtyi teoreettisista kysymyksistä käytännön elämään. Muun muassa seksuaalinen vallankumous sai Lewisin näyttämään auttamatta vanhanaikaiselta. Toisaalta Amerikan konservatiivisille evankelikaaleille tupakkaa polttavan ja olutta juovan Lewisin tavat olivat liikaa, puhumattakaan joistakin hänen teologisista käsityksistään.

Uskonnollisella kentällä Lewis jäi syrjään, mutta myös fantasiakirjallisuuden kentällä Lewisin Narnia jäi ensin auttamatta Tolkienin Sormusten herran jalkoihin. Lewisin tähti oli himmenemässä samoin kuin niin monien muiden 1940- ja 1950-luvun hittikirjailijoiden. Jostain syystä se ei kuitenkaan päässyt sammumaan, vaan kiinnostus Lewisiä kohtaan heräsi uudelleen.

Uuden nousun taustoja

McGrath hahmottelee Lewis-kiinnostuksen uudelleenheräämisen syitä: Walter Hooper kokosi ja julkaisi ahkerasti Lewisin teoksia ja kirjeenvaihtoa Lewisin kuoleman jälkeen. Hooper piti huolta siitä, että jokaisen uuden kokoelman yhteydessä johtava kustantamo William Collins & Sons, joka oli ostanut oikeudet Lewis-julkaisuihin, julkaisisi uudestaan myös kaksi varhaisempaa Lewis-teosta.

Yhdysvalloissa perustettiin lisäksi merkittäviä yhdistyksiä Lewisin perinteen vaalimiseksi: New Yorkin C. S. Lewis-seura (1969) ja Wheaton Collegen Marion E. Wade -keskus. Englanti tuli hieman jälkijunassa, mutta myös Oxfordiin perustettiin C. S. Lewis-seura vuonna 1982. Lisäksi Lewisin ystävät kuten Walter Hooper ja George Sayer julkaisivat Lewisistä elämäkertoja (1974 ja 1988), jotka ovat ”edelleen Lewis-tutkimuksen virstanpylväitä” (s. 449).

Lewis hyötyi myös Tolkien-kiinnostuksesta. Kun ihmiset saivat tietää Tolkienin taustasta ja ystävyydestä Lewisin kanssa, he alkoivat kiinnostua myös Lewisista. Lopuksi 1960-luvulla alkoi sekä protestanttisella että katolisella puolella näkyä merkkejä tunnustuksellisten raja-aitojen murtumisesta.

Protestanttiset kristityt alkoivat pikku hiljaa pitää itseään ensisijaisesti kristittyinä ja vasta toissijaisesti oman tunnustuskuntansa edustajina. Lewisin visio ”pelkästä kristinuskosta” sopi tähän kuvaan kuin nakuutettu. Vastaavasti katolisessa kirkossa Vatikaanin II konsiili aiheutti ekumeenisen kääntymyksen, ja katolilaiset avautuivat lukemaan Lewisiä, varsinkin kun tiedettiin hänen suhteestaan katolisiin Cherstertoniin ja Tolkieniin.

Lewis, katolilaiset ja evankelikaalit

McGrath mainitsee USA:n johtavista katolilaisista kardinaali Avery Dullesin ja Peter Kreeftin (kirjassa virheellisesti Kreeth), jotka ovat suositelleet Lewisiä ”pelkkänä kristittynä”. McGrath huomioi myös ilmiön, josta tälläkin blogilla on kirjoitettu: ”Monet niistä, jotka ovat kääntyneet katolisuuteen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, ovat kertoneet saaneensa Lewisiltä tärkeitä vaikutteita” (s. 452).

McGrath ottaa esiin myös toisen, vähemmän huomioidun näkökulman, ”jolla on erityisen suuri merkitys nykypäivän amerikkalaisille katolisille”. Puolustaessaan ”pelkkää kristinuskoa” Lewis on nimittäin tehnyt mahdolliseksi sen, että pappeihinsa ja piispoihinsa pettyneet uskovat voivat ”tunnustautua uskoonsa uuelleen joutumatta puolustamaan samalla instituutioita, jotka ovat heidän silmissään tahranneet tuota uskoa viime vuosien aikana”. (s. 452)

Mikä sitten sai aluksi epäileväiset Amerikan evankelikaalit ottamaan Lewisin suoranaiseksi ”suojeluspyhimyksekseen”? Aluksi fundamentalismin leimaama evankelikaalisuus pyrki erottautumaan ympäröivästä kulttuurista, mutta esim. Billy Grahamin, Christianity Today -lehden ja Fullerin teologisen seminaarin inspiroima populistinen ”uusi evankelikaalisuus” halusi vastata modernin kulttuurin haasteisiin. Tajuttiin apologetiikan tarve.

Noin 1970-luvun puolivälisä evankelikaalit alkoivat lukea Lewisiä, ja he ymmärsivät hänet pian apologetiikan mestariksi. Aiemmin John Stott oli ollut kova nimi evankelikaalisessa apologetiikassa, mutta Lewis ei asettanut lukijoilleen yhtä korkeaa rimaa ja pääsi täten suuremman kansan suosioon. Toisin kuin Stott, Lewis vetosi järjen lisäksi myös mielikuvitukseen.

Evankelikaaliset opiskelijajärjestöt kuten InterVarsity ottivat Lewisin omakseen. Hänen ei-evankelikaalisuutensa annettiin anteeksi. ”Olihan hän entinen ateisti, joka oli kääntynyt kristinuskoon. Se oli monien mielestä riittävä syy pitää häntä ’uudestisyntyneenä’ kristittynä.” (s. 455)

Lewis tänään

McGrath siteeraa Christianity Today -lehden arviota vuodelta 1998, jonka mukaan Lewis on ”nykypäivän evankelikaalisuuden Akvinas [s.o. Akvinolainen!], Augustinus ja Aisopos” (s. 457).

Lewis on muokannut evankelikaalien asenteita, ja he ovat alkaneet syventää uskoaan tutustumalla laajemmin kirjallisuuteen, erityisesti niihin kirjailijoihin, joilla on yhteys Lewisiin: Chesterton, Tolkien, Barfield, Sayers, Williams ja MacDonald. McGrathin kokemuksen mukaan kiinnostus ei osoita hiipumisen merkkejä.

Lewis viehättää evankelikaalien – ja epäilemättä myös katolilaisten – uutta sukupolvea, koska ”hänen katsotaan rikastuttavan ja laajentavan uskoa vesittämättä sitä”, hän ”avaa kristilliseen uskoon syvemmän näköalan: hän vetoaa sekä ajatteluun, tunteisiin että mielikuvitukseen kyseenalaistamatta uskon perustavia tunnusmerkkejä” (s. 458).

”Hänen näkemystään uskosta pidetään nykyään teologian ja kulttuurin näkökulmasta vakuuttavana, ja hänen katsotaan edustavan sitä luotettavalla, älykkäällä ja ennen kaikkea ymmärrettävällä tavalla. [-] Lewisistä on tullut mitä harvinaisin ilmiö – nykyaikainen kristillinen kirjailija, jota kaikkiin suuntauksiin kuuluvat kristityt kunnioittavat ja rakastavat.” (s. 453)

McGrathin kirjan julkaisu suomeksi todistaa tämän ilmiön, jota McGrathia seuraten nimitän Lewisin ylösnousemukseksi, vaikuttavan myös Suomessa. Kirjapaja on jo julkaissut uudelleen sarjan Lewis-kirjoja, ja nyt Perussanomalta ilmestyi tämä erinomaisesti käännetty ja visuaalisesti kaunis Lewis-elämäkerta.

Lewis-tutkija Jason Lepojärveä on haastateltu useissa tiedotusvälineissä, ja omana pienenä kontribuutionani olen julkaissut kohtuullisen monta Lewis-aiheista juttua tällä blogilla (ks. alussa viitattujen lisäksi tämä, tämä, tämä ja tämä).

Lewis on siis ”ylösnoussut” ja elää, mutta Kristuksen (ja vain hänen) tapauksessa voimme iloisesti poistaa lainausmerkit ja huutaa pääsiäisen sanomaa: Totisesti nousi! Hänen ansiostaan toivomme myös saavamme nousta viimeisenä päivänä, rinta rinnan vanhan kunnon ”Jackin” kanssa.

This entry was posted on 21.4.2014 at 15:15 and is filed under Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.