Hyviä uutisia

Vuosi on vaihtumassa, ja 2016 tuo tullessaan uusia tuulia: 17.1.2016 lähden Roomaan, missä osallistun kristittyjen ykseyden rukousviikon tapahtumiin. Sen jälkeen työstän väitöskirjaani paavi Benedictus XVI:stä ja uskontodialogista jesuiittojen ylläpitämässä paavillisessa Gregoriana-yliopistossa aina kesän alkuun asti.

Muutos näkyy varmasti myös blogillani. Itse asiassa se alkaa näkyä juuri nyt, nimittäin otan käsittelyyn teoksen, joka koskettaa sekä Suomea että Italiaa: Giuseppe Acerbin Matka halki Suomen v. 1799 (WSOY 1983). Kyseessä on ote Acerbin 1802 julkaisemasta kirjasta Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape. Myös Lappi-osio on suomennettu.

Acerbi ja hänen matkatoverinsa Bellotti olivat ensimmäiset italialaiset, jotka matkasivat halki koko Suomen ja jättivät siitä jälkimaailmalle muistiinpanoja. Kirja aiheutti aikanaan sensaation ja käännettiin pian eri kielille. Siinä missä ruotsalaiset saivat aihetta loukkaantumisiin, Suomea koskeva osuus ei aiheuta pahastusta vaan sisältää monia myönteisiä huomioita. (Kustaa Vilkunan johdanto, s. 5-6)

Matka Suomeen

Olemme siis vielä 1700-luvun puolella Ruotsin valtakuntaan kuuluvassa Suomessa. Giuseppe Acerbi saapuu maahan reellä yli jäätyneen meren - ”epäilemättä kaikkein omalaatuisin ja vaikuttavin näky, mikä voi tarjoutua etelämaalaisen matkailijan silmälle” (s. 10).

Rekimatka ei kuitenkaan ollut ongelmaton: ”Kun jokin reki meni nurin, pelästyi sitä vetävä tai lähinnä oleva hevonen tuollaista jäällä kieriskelevää olentoa, jota se piti sutena tai karhuna, ja porhalsi matkustajan ja ajajan suureksi kauhuksi täyttää laukkaa karkuun.” (s. 11)

Ahvenanmaalla Acerbi tapasi erään talonpojan, jonka erityisenä huvina oli puhua pahaa papeista: ”Papit saarnaavat nöyryyttä, mutta ovat itse ylpeitä. Meidän pitäjänpappimme nauttivat suurta palkkaa ja elävät täydessä joutilaisuudessa” (s. 15).

Turussa Acerbi viipyi kaksi päivää ja tapasi mm. professori Porthanin, joka antoi matkan varalle Suomesta niin paljon tietoja kuin pystyi. Acerbi raportoi, että Tuomiokirkossa ruotsinkielinen sunnuntaipalvelus alkoi klo 6 aamulla, suomenkielinen klo 9. (s. 24-25)

Seuraavaksi Acerbi suuntasi (Hämeenkyrön) Järvenkylään, joka oli tuolloin ”kolme neljä perhettä käsittävä kylä järven rannalla”. Sinne heidät vei Kyröskoski, joka oli heille kovan luokan turistinähtävyys: ”Olimme olleet äärettömän innokkaita näkemään, millainen vesiputous on talvella, eikä se pettänytkään odotuksiamme.” (s. 35)

”Tämä koskinäkymä oli meistä juuri niitä pohjoisten seutujen erikoisuuksia, joita ennen kaikkea halusimme nähdä, sellaisia, joita ei koskaan tapaa Italiassa. (…) Kävimme moneen kertaan katsomassa tätä maalauksellista vesiputousta, jonka kuvasimme useista eri näköalakohdista.” (s. 35-36)

Acerbi majoittui yksinkertaisen talonpojan luona, jonka rauhallinen elintapa on räikeä vastakohta Euroopan suurkaupunkien ylellisyydelle, tyhjänpäiväiselle rihkamalle, hienostuneille nautinnoille ja mielettömyydelle, ”joka on paljon vähemmän anteeksiannettava kuin Eesaun” (s. 38).

Matka Järvenkylästä pohjoiseen oli osin yksitoikkoinen, osin vaarallinen, mutta ystävällisten talonpoikien avulla haasteista selvittiin. Avuliaat talonpojat eivät halunneet palveluksestaan mitään maksua, heille riitti auttamisesta tuleva hyvä mieli. Yksikin ”pysyi aivan kuurona kaikille tyrkytyksillemme (…) ja poistui niine hyvineen” (s. 46).

”Toden totta, me olemme täyttäneet itsemme kaikenmoisilla niin sanottuun hienostukseen kuuluvilla käsityksillä (…). Tällaiset tapaukset ovat perin harvinaisia ja tuntemattomia suurissa kaupungeissa, mutta eivät seuduilla, jotka ovat kaukana metropoleista, missä moraali on joutunut itsekkäiden ja turmeltuneiden halujen uhriksi.” (s. 46)

Oulu ja oudot tavat

Vaasassa Acerbi hämmästyi tutustuessaan viehättävään, tietorikkaaseen ja sivistyneeseen naiseen, joka oli ”hovioikeuden presidentin puoliso”. Hän puhui italiaa ja ranskaa ja pystyi arvostamaan parasta italialaista runoutta.(s. 51)

Italialainen runous ja viehättävä nainen kohtasivat myös Oulussa, minne Acerbi saapui 11.4.1799. Illalla majatalossaan Acerbi oli lukemassa Ariostoa, kun joku koputti ikkunaan. Pistooli kädessä Acerbi lähti ulos majatalosta, mutta siellä olikin ”sievä tyttö, joka halusi jonkinlaista yösijaa”. (s. 60)

”Entä mitä tapahtui sitten? Tällaisten vaikeiden kysymysten edessä Ariosto tavallisesti viittaa runoelmansa myöhempään lauluun; mutta minä puolestani annan lukijan ratkaista, mitä samanlaisissa olosuhteissa olisi voinut tapahtua hänelle itselleen.” (s. 60)

Italialaismiesten oli tarkoitus viettää n. 3800 asukkaan Oulussa viisi päivää, mutta kaupungin tarjoamien nautintomahdollisuuksien takia visiitti venyi kaksikuukautiseksi. Italialaiset mm. muodostivat kvartetin kahden musiikkiharrastajan kanssa ja saivat osakseen paljon vieraanvaraisuutta mm. maaherra Carpelanilta ja paroni Silfverhjelmiltä. ”Oulussa viettämämme aika tulee aina säilymään mielessämme miellyttävänä muistona.” (s. 78)

Tässä vaiheessa Acerbi käyttää useita lukuja suomalaisten tapojen kuvaamiseen. ”Ei mikään voisi olla kiintoisampaa kuin kuvata pohjolan asukkaiden outoja ja eriskummallisia tapoja”, italialaismatkailija kirjoittaa. (s. 92) Kaikkein eniten häntä kiehtoo ja kummastuttaa suomalainen saunakulttuuri.

”Miehet ja naiset ovat kylvyssä [saunassa] yhtaikaa ilman mitään peittävää verhoa ja tunteiden vähääkään heihin vaikuttamatta. Mutta jos vieras avaa oven ja astuu yllättäen kylpijöiden pariin, hänen ilmestymisensä saa naiset aika tavalla säikkymään, sillä oven avautuessa tulee hänen mukanaan sisään paljon valoa, joka yhtäkkiä paljastaa näkyviin heidän tilanteensa ja samaten heidän muotonsa. (…) Monesti minua huvitti tällä tavoin yllättää kylpijät, ja kerran pari yritin mennä heidän joukkoonsakin; mutta kuumuus oli niin tavaton, etten voinut edes hengittää, ja olisin luullakseni viimeistään minuutin kuluttua tukehtunut.” (s. 94-95)

Naimisiinmenoon liittyvistä tavoista mainitaan Kemin pitäjässä käytössä ollut tapa, jonka mukaan ”nuoripari nukkuu ennen määrättyä hääpäivää yhdessä kokonaisen viikon riisumatta kuitenkaan vaatteitaan; tätä kutsutaan housuviikoksi”. Jos viikon jälkeen rakkaus on lujittunut, nuoret menevät naimisiin, jos kiintymys taas heikkenee, häät perutaan. (s. 94)

Acerbi piti arvossa myös suomalaista runokulttuuria. Monet suomalaiset pystyivät spontaanisti sepittämään runoja vanhalla suomalaisella runomitalla ”ihmeellisen helposti, aivan italialaisten improvisaattorien tapaan” (s. 98). Runoissa toistuu usein sama ajatus eri sanoin, minkä mahdollistaa suomen synonyymirikas kieli. Suomalaisten laulut ”ovat täydelleen muinaisten kreikkalaisten vastaavanlaiten laulujen kaltaisia” (s. 112).

Kohti Lappia

Kesä oli jo tullut, ja oululaiset olivat aivan vakuuttuneita siitä, ettei matka Lapin pohjoisimpiin osiin onnistuisi kesäaikaan: teiden puuttuessa ”yksikään ihminen ei osannut sanoa meille, kuinka voidaan päästä Muonionniskasta [Muoniosta] eteenpäin” (s. 114).

Matkaseurue, johon liittyi mukaan eräitä suomalaisia, lähti liikkeelle 9.6.1799. Pienessä 4-5 perheen Huhdan kylässä vaihdettiin hevosia ja näytettiin paikallisille ennennäkemättömiä vekottimia kuten lämpömittaria ja kaukoputkea sekä mikroskooppia. Viimeistä varten paikallisten piti pyydystää kirppu. ”Mahdotonta on kuvata niitä eleitä ja hämmästyksen ja ihmetyksen huudahduksia, joita tuon suunnattoman suureksi paisuneen eläimen näkeminen sai aikaan.” (s. 118)

Kemissä majoituttiin kirkkoherra Castrénin luokse, joka oli ”erinomaisen ystävällinen ja hienotapainen sekä tavattoman laajatietoinen mies” (s. 119). Keskustelua käytiin latinaksi ja saksaksi, ja retkiä tehtiin Kemin ympäristöön, joka näytti ”kuin paratiisilta Ouluun seutuun verrattuna” (s. 119).

Yksi retkistä oli pieni pyhiinvaellus uusien kirkonkellojen luokse lyhyen matkan päähän pappilasta. Mukana olivat Castrénin sisaret. Seurueen sievin tyttö alkoi lukea kellojen tekstejä ääneen, ja tuolloin koettiin tiettävästi ensimmäisen kerran se, mistä on sittemmin muodostunut suomalais-italialainen klassikko:

”Catzo jne. Tuskin hän oli lausunut sanan, kun me purskahdimme jonkinlaiseen hullumaiseen nauruun; mutta naiset, jotka eivät käsittäneet ilomme syytä, ajattelivat, että sana oli varmaankin kovin huvittava, ja toistelivat sitä lakkaamatta koko kävelyretkemme ajan, vieläpä ruokapöydässä, keskustelussa ja kaikissa yhteykissä. Italian kielen taitoinen lukija voinee aavistaa, miltä meistä kahdesta italialaisesta tuntui kuulla naisten yhtä mittaa hokevan tuota sanaa.” (s. 123)

Osuvampi kielellinen yhteensattuma koettiin Tornionjoen varrella, kun eräällä talonpojalla oli ”niin lyhyt piippu, että toverini kiinnitti siihen huomiotaan sanoen minulle italiaksi: Che piccola pippa (’miten pieni piippu’). Piippua polttava suomalainen ymmärsi täysin meidän italiankieltämme, sillä hän kääntyi meihin ja toisteli nauraen sanojamme: Pikku piippu, pikku piippu.” (s. 137)

Acerbi harmitteli, ettei itse osannut suomea, sillä pappiloissa tapaa ”silloin tällöin erittäin hauskannäköisiä ja rakastettavia nuoria neitejä”, joille ei ole mitään hauskempaa kuin matkailijan saapuminen, ”varsinkin jos tämä on hyvännäköinen nuorimies” (s. 143-144). Acerbi tunnustaa: ”olen joutunut eräitä kertoja nousemaan ajoneuvoihin, kun sydämeni olisi halusta tahtonut jäädä” (s. 144). Näin oli mm. kirkkoherra Svanbergin pappilassa Ylitorniossa (nyk. ruotsinpuoleinen Övertorneå), johon Suomen-osio päättyy.

Ylitornion jälkeen edessä oli vaarallinen matka tiettömään ja autioon Lappiin. ”Koko Svanbergin perhe tuli saattamaan meitä joen rantaan, missä veneet jo olivat meitä odottamassa. Huiskutimme jäähyväisiksi hattujamme ja nenäliinojamme, kunnes kaikki häipyivät näkyvistä.” (s. 147)