Hyviä uutisia

Tässä artikkelissa teen pari asiaa yhdellä kertaa. Pääasia on Suomessa vaikuttavien luterilaisten herätysliikkeiden lyhyt esittely. Artikkeli on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka eivät tunne herätysliikkeitä kovin hyvin. Asioihin paremmin perehtyneet voivat halutessaan kommenttiboksissa kertoa lisää tai suositella syventävää kirjallisuutta.

Kirjallisuudesta saankin aasinsillan toiseen asiaan, jonka tällä artikkelilla saan aikaiseksi. Saan nimittäin samalla esitellyksi kaksi yleishyödyllistä kirjaa, molemmat vuodelta 2008. Ensimmäinen on Luterilaisuuden ABC – Synkkä ja harmaa sanakirja (Edita), jonka ovat kirjoittaneet nykyään Kuopion piispana toimiva Jari Jolkkonen ja kirjailijapastori Jaakko Heinimäki.

Toinen kirja on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan FT Kimmo Ketolan Uskonnot Suomessa – Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin (KTKJ 102). Kirjan kanssa samaan projektiin liittyy myös samanniminen internetsivu, josta voi etsiä perustietoja Suomessa toimivista uskonnollisista yhteisöistä.

Perustan siis tämän artikkelin herätysliike-esittelyn näistä kirjoista saataviin tietoihin. Toki on selvää, että kirjoista löytyy paljon muutakin mielenkiintoista. Luterilaisuuden ABC:stä (tästedes LABC) voi lukea vaikka oluesta ja seksistä, Uskonnot Suomessa (tästedes US) sen sijaan sivistää lukijaansa vaikkapa Urantia-liikkeestä ja uuspakanuudesta. Mutta nyt herätysliikkeiden pariin.

Johdanto: neljä ja viides

LABC:n artikkeli hakusanan ”herätysliike” kohdalla (s. 49–52) kertoo, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä syntyi 1700-1800-luvuilla neljä uskonnollista kansanliikettä, joita nimitetään ”vanhoiksi herätysliikkeiksi”. Niiden taustalla vaikutti ”pietismiksi kutsuttu saksalaisperäinen kristillisyys”, joka ”korosti yksilön omaa hurskautta ja henkilökohtaista uskonelämää”.

Pietismin perustajana pidetty Philipp Jacob Spener (1635–1705) katsoi, että reformaation aatteet saivat parhaiten ilmaa siipiensä alle kodeissa pidettävien ”seurojen” kautta. Näin siis pietistit kokoontuivat seurakunnan yhteisten jumalanpalvelusten lisäksi seuroihin tai ”konventikkeleihin”. Seurojen tarkoitus ei ollut kilpailla jumalanpalveluksen kanssa, sillä ”molemmilla on oma tehtävänsä”.

Suomen neljä vanhaa herätysliikettä ovat nimeltään (Länsi-Suomen) rukoilevaisuus, herännäisyys (körttiläisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus. Näiden suhtautuminen kirkkoon vaihtelee kirkollistuneesta herännäisyydestä eksklusivistiseen lestadiolaisuuteen.

Liikkeille on yhteistä se, että ne pitävät kukin suuria kesäjuhlia, jonne kokoonnutaan kuulemaan sanaa ja veisaamaan virsiä. Jokaisella herätysliikkeellä on oma laulukirjansa virallisen virsikirjan rinnalla.

Neljän vanhan herätysliikkeen lisäksi Suomeen rantautui 1900-luvun puolivälin tienoilla viides herätysliike, jota kutsutaan viidesläisyydeksi tai uuspietismiksi. Seuraavassa esittelen lyhyesti mainitun kirjallisuuden pohjalta mainitut viisi herätysliikettä.

Rukoilevaisuus

Rukoilevaisuus ei saa omaa artikkelia LABC:ssä, joten perustan tietoni US:n tekstiin (s. 63–66). Herätysliikkeestä on myös kattava Wikipedia-artikkeli.

Rukoilevaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin herätysliike. Se ei kuitenkaan alun perin ollut yksi yhtenäinen liike, vaan joukko eri puolilla Suomea tapahtuneita herätyksiä, joille oli tunnusomaista ”runsas rukouksen käyttö ja parannusta, rukousta ja pyhitystä korostava uskonkäsitys”.

Rukoilevaisuusherätyksistä merkittävimmät olivat Länsi-Suomen rukoilevaisuus ja Karjalan rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys. Jälkimmäisen pääkannatusalueet jäivät kuitenkin toisen maailmansodan päättyessä nykyisen Venäjän alueelle, joten tähän päivään rukoilevaisuus on säilynyt Suomessa vain Länsi-Suomen rukoilevaisuutena.

Rukoilevaisuus järjestäytyi yhdistykseksi vuonna 1941 nimellä Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys. Vuonna 1984 liike hajosi kahtia kirkollisten uudistusten kuten naispappeuden vuoksi. Perinteisestä virkakäsityksestä ja rukoilevaisuudelle ominaisista tunnusmerkeistä kiinni pitäneet rukoilevaiset perustivat Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen.

Mainittuja perinteisiä tunnusmerkkejä ovat muun muassa polvirukoukset ja vanhat liturgiset kirjat: 1600-luvun lopun kirkkokäsikirja, vuoden 1701 virsikirja ja vuoden 1776 raamatunkäännös, joka ”ei seuraa ’liberaaliteologien’ eksytyksiä” (US s. 65). Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys puolestaan arvostaa vanhoja kirjoja mutta ei pidä niitä teologisesti parempina vaan käyttää uusia käännöksiä.

Rukoilevaiset pitävät kodeissa tupaseuroja, jotka kestävät tavallisesti muutaman tunnin. ”Kokoontuessaan seuroihin seuraväki polvistuu pitämään perusteelliset rukoukset seurojen alussa, lopussa ja myös spontaanisti seurojen aikana.” Seuroihin kuuluu myös saarna ja virsilaulua: käytössä ovat virsikirjojen lisäksi ”Halullisten sielujen hengelliset laulut”. Seurojen lisäksi pidetään nuorteniltoja, rippileirejä ja jumalanpalveluksia.

Rukoilevaisuus on herätysliikkeistä pienin, aktiivisia kannattajia on kolmisentuhatta. Liikkeen pääkannatusaluetta ovat Satakunta ja Varsinais-Suomen pohjoisosat, erityisesti Rauman ja Porin ympäristön maaseudut. Länsi-Suomen Rukoilevaisten kesäjuhlilla on viime vuosina käynyt n. 700 henkilöä.

Herännäisyys

Herännäisyys (LABC s. 97–99, US s. 66–68) juontaa juurensa Savossa 1790-luvulla alkaneisiin herätyksiin, joista tärkein on Lapinlahdella 1796 syntynyt hurmoksellinen herätys. Paavo Ruotsalainen (1777–1852) löysi tiensä herätyksen pariin, muttei löytänyt sieltä lääkettä ahdistukseensa. ”Tästä löytämättömyydestä voidaan katsoa herännäisyydeksi kutsutun herätysliikkeen alkaneen.” (LABC)

Ruotsalainen kokosi yhteen savolaisia kansanherätyksiä ”pikemminkin kyselevän sielunhoitajan kuin julistavan herätyssaarnaajan ottein”, ja näin liikkeen hurmoksellisuus väistyi. ”Kuopion lääkärit lähettivät toivottomana pitämiään potilaita saunomaan Paavon kanssa.” (LABC)

”Kylähullunakin pidetylle ja myöhemmin ’Savon Kierkegaardiksi’ kutsutulle Paavo Ruotsalaiselle kristinusko ei ollut mikään teoreettinen ideologia vaan ’ristin koulussa’ olemista, ikävöimistä ja ’Herralle sairastamista’. (…) Herännäisyyttä kuvataan ’alatien kristillisyydeksi’ ja ’ikävöiväksi uskoksi’, jossa korostetaan ’alhaalla liikkuvaa armoa’: ihmisille ei esitetä minkäänlaisia uskonnollisia vaatimuksia.” (US)

”Tämän uskon perustuntona on kokemus omasta riittämättömyydestä. (…) Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii luopumaan yrittämisestä ja rauhoittumaan jaksaakseen luottaa Jumalan armoon, ei omiin voimiin.” (US)

1830-luvulla Jonas Lagus ja Nils Gustaf Malmberg, jotka olivat johtaneet herätyksiä Pohjanmaalla, kääntyivät Paavo Ruotsalaisen puoleen ja yhdistyivät herännäisyyden kanssa. Herännäisyys sai lisä- tai haukkumanimen körttiläisyys herännäismiesten käyttämästä takista, ”jonka takana oli kolme halkiota eli körttiä, ruotsiksi ett skört”. (LABC)

Kirkko suhtautui liikkeeseen aluksi epäluuloisesti, mutta 1880-luvulta lähtien asenne alkoi muuttua, ja vuosien varrella liike on vaikuttanut vahvasti suomalaiseen kirkollisuuteen. Luterilaisen kirkon työntekijöistä 43 prosenttia ilmoitti v. 2002 saaneensa ainakin vaikutteita herännäisyydestä, ja herännäisyydellä oli v. 2003 toimintaa 63 %:ssa maan luterilaisista seurakunnista.

Herännäisyyden palvelujärjestö Herättäjä-Yhdistys ry tekee sisälähetystä, julkaisutyötä, ulkomaalaistyötä, opiskelijatyötä ja nuorisotyötä, ja siihen kuuluu 158 paikallisosastoa. Liikkeen piirissä toimii yhdeksän kansanopistoa, ja sen vuosittaisille herättäjäjuhlille kokoontuu noin 30 000 juhlavierasta.

Herännäiset kokoontuvat seuroihin, jotka koostuvat Siionin virsistä ja lyhyistä puheista. Seuroissa on muutama puhuja ja ne kestävät tavallisesti tunnin. Ennen seurat pidettiin yleensä kodeissa, nykyään enemmän yleisissä tiloissa kuten seurakuntatalolla. Keskeisiin toimintamuotoihin kuuluu myös kuoroharrastus: monet paikalliset kuorot ja opistokuorot huolehtivat siitä, että Siionin virret raikuvat.

Evankelisuus

Evankelisuus (US s. 69–70, LABC . 42–44) syntyi tavallaan körttiläisyydestä tai konfliktista sen kanssa, nimittäin kun körttipappi Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893)  ”alkoi kaivata körttiläisen ikävän tilalle hieman valoisampaa kristillisyyttä” (LABC)  ja julkaisi kirjan Uskon oppi autuuteen vuonna 1843.

Evankelisuus kasvoi laajaksi kansanliikkeeksi 1870-luvulta lähtien, siitä tuli vuonna 1873 ensimmäinen yhdistykseksi järjestynyt herätysliike (SLEY eli Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys). SLEY:n piiri- ja alueorganisaatio (13 piiriä, 258 paikallisosastoa) kattaa koko maan, ja se hyväksyttiin luterilaisen kirkon lähetysjärjestöksi vuonna 1954.

Hedbergin herätys levisi aluksi Turun seudulla mutta levisi sitten Helsinkiin ja Pohjanmaalle. Nykyään liikkeellä on vahva kannatus: vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen perusteella noin 3,4 % suomalaisista (n. 180 000 henkeä) ilmoittaa kuuluvansa siihen ja lisäksi noin 4 % sanoo saaneensa siitä vaikutteita. Vankinta kannatusaluetta ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi.

”Odottavan ja ikävöivän uskon sijasta Hedberg korosti uskon ’omistamista’, iloista pelastusvarmuutta, joka oli annettu ihmiselle lahjana jo kasteessa.” (US) Evankelisuudessa on korostettu oppia ja luterilaisten tunnustuskirjojen asemaa. SLEY on myös kääntänyt ja julkaissut suomeksi Lutherin teoksia ja muita luterilaisuuden keskeisiä tekstejä.

SLEY jakaantui vuonna 2008 naispappeuskiistan takia. Vuonna 2007 SLEY päätti olla kutsumatta tilaisuuksiinsa naispappeja. Naispappeuteen suopeasti suhtautuneet evankeliset perustivat vuoden 2008 alussa oman yhdistyksen nimeltä Evankelinen lähetysyhdistys (ELY).

Tämä ei ollut ensimmäinen evankelisen liikkeen jakautuminen, vaan jo 1920-luvulla SLEY:stä irtautui haara, joka järjestäytyi kahdeksi itsenäiseksi luterilaiseksi vapaakirkoksi (nyk. SVELS ja STLK). US:n mukaan tämä ei kuitenkaan ole ollut ”millään lailla merkittävä repeämä evankelisessa liikkeessä”.

Evankelisessa liikkeessä pidetään seurojen sijaan hartaushetkiä ja evankeliumijuhlia. Jokavuotisille valtakunnallisille evankeliumijuhlille osallistuu n. 12 000 henkilöä, ja SLEY:n nuorisotapahtumassa Maata näkyvissä -festivaaleilla käy vuosittain yli 10 000 nuorta. SLEY:n laulukirja on nimeltään Siionin kannel.

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus (LABC s. 104–106, US s. 71– 74) syntyi Tornionjokilaaksossa Ruotsin puolella mutta suomalaisella asuinalueella. Liikkeen alullepanija Lars Levi Laestadius (1800–1861) toimi pappina Ruotsin pohjoisimmassa seurakunnassa Kaaresuvannossa ja myöhemmin Suomen Lapissa.

Laestadiuksen Kaaresuvannossa 1840-luvulla pitämät parannussaarnat saivat aikaan herätyksen, joka levisi pian laajalle Lappiin. ”Saarnoissaan Laestadius pyrki synnintunnon herättämiseen ja ihmisten elämäntapojen raitistamiseen. Hän oli omin silmin nähnyt, millaista tuhoa yletön viinan juominen Lapissa sai aikaan.” (LABC)

Lestadiolaisten seuroissa koettiin usein voimakkaita ja äänekkäitä hurmostiloja, minkä johdosta liikkeen jäseniä nimitettiin ”hihhuleiksi”. Laestadiuksen seuraajan Juhani Raattamaan (1811–1899) aikana liike levisi ja kasvoi entisetään. Raattamaan aikana kiteytyi tiukka seurakuntakäsitys, joka on vaikuttanut siihen, ettei lestadiolaisuudesta ole tullut samalla lailla kirkollista liikettä kuin muista herätysliikkeistä.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa lestadiolaisuus jakaantui vanhoillislestadiolaisuuteen, esikoislestadiolaisuuteen ja uusherätykseen. Vanhoillislestadiolaisuus on haaroista suurin, ja sen kattojärjestönä on 1921 rekisteröity Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK). Liikkeellä arvioidaan olevan 100 000–200 000 kannattajaa.

Kysymys herätyksen johtajuuden siirtymisestä Joonas Purnulle aiheutti jakautumisen vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuuden välille. Jälkimmäinen on puhtaasti maallikkojohtoinen liike, ja siihen arvioidaan kuuluvan 11 000–12 000 kannattajaa. Uusheräys syntyi halusta palata Laestadiuksen opillisiin korostuksiin, ja sen keskusjärjestö Uusheräyksen keskusliitto.

1930-luvulla kiista amerikkalaisesta lestadiolaiskirkosta johti pikkuesikoisuuden eli rauhansanalaisuuden syntyyn. Tämän maltillisen lestadiolaisliikkeen keskusjärjestö on Rauhan Sana ry, ja sillä on n. 7000 kannattajaa. Mainittujen pääsuuntauksien lisäksi 1900-luvun hajaannuksissa syntyi useita muita marginaalisia lestadiolaisryhmiä, mm. leeviläisyys, steniläisyys, peuralaisuus, sillanpääläisyys ja kontiolaisuus.

Lestadiolaisen opin erityispiirteisiin kuuluu eksklusiivinen seurakuntakäsitys, jonka jyrkkyys tosin vaihtelee haarojen välillä. Seurakuntaoppiin liittyy näkemys avainten vallasta eli uskoville luovutetusta oikeudesta pidättää tai päästää syntejä. Rippi onkin olennainen osa lestadiolaista hengellisyyttä. Synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Lestadiolaiset ovat suhtautuneet epäluuloisesti moniin pukeutumiseen ja tekniikkaan liittyviin uutuuksiin. Lestadiolaiset torjuvat syntyvyyden sääntelyn, ja siksi heillä on usein runsaslukuisia perheitä. Omalaatuisesta opistaan huolimatta lestadiolaiset ovat halunneet pysyä kirkon sisällä: yhteiskunnallisena laitoksena kirkolle on osoitettava kuuliaisuutta.

Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin, joita pidetään kodeissa tai rukoushuoneissa. Vanhoillislestadiolaiset veisaavat Siionin lauluja, esikoislestadiolaiset Hengellisiä lauluja ja rauhansanalaiset Siionin matkalauluja. Laulujen lisäksi seuroissa on puheita ja rukousta. Ominaista on synninpäästön pyytäminen ja antaminen spontaanistikin vaikka kesken saarnan.

Vanhoillislestadiolaisten jokakesäiset suviseurat ovat maamme suurin seuratapahtuma, joihin kokoontuu keskimäärin noin 70 000 henkeä. Niihin matkataan pitkienkin matkojen takaa koko perheen voimin. Lestadiolaiset tervehtivät omaan suuntaukseen kuuluvia uskonveljiä sanomalla ”Jumalan terve”.

Viidesläisyys

Viidennen herätysliikkeen (US s. 75–80) merkittävä varhainen vaikuttaja oli pastori Urho Muroma (1890–1966). Hän oli tullut uskoon vuonna 1912 ja kiersi sitten 1920-30-luvuilla ympäri Suomea pitämässä evankeliointikokouksia, jotka synnyttivät laajoja herätyksiä. Herätys alkoi organisoitua 1940, kun perustettiin Sisälähetyssäätiö, joka puolestaan perusti Kauniaisiin Suomen Raamattuopiston (SRO) vuonna 1945.

Vuonna 1945 perustettiin myös Kansan Raamattuseura (KRS). Raamattuopiston ja Kansan Raamattuseuran välille tuli kuitenkin kitkaa. Raamattuopisto korostaa Raamatun auktoriteettia ja luterilaista tunnustusta, ja se on ollut valtakirkon kanssa eri linjoilla mm. naispappeuskysymyksessä. KRS taas painottaa oppia vähemmän ja on läheisemmissä väleissä kirkkoon.

Vuonna 1967 viidennen herätysliikkeen keskeisimmäksi organisaatioksi muodostui Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys (SEKL). Vuonna 1973 syntyi uusi järjestö nimeltä Opiskelija- ja Koululaislähetys (OPKO).  Vuonna 1974 perustettiin vielä lähetysyhdistys Kylväjä ja radiolähetysjärjestö Sanansaattajat (SANSA).

Viidesläiset ovat siis järjestäytyneet useisiin eri yhdistyksiin. Heidän toimintansa on levinnyt eri puolille maata, mutta eniten toimintaa on Mikkelin ja Kuopion hiippakunnissa. Laajimmalle levinnyt liike on Kansanlähetys, vuonna 2007 sillä oli toimintaa noin neljäsosassa seurakunnista. KRS:llä oli samana vuonna toimintaa 7 %:ssa seurakunnista.

Opillisesti uuspietismissä korostetaan pelastuskokemuksen tärkeyttä ja henkilökohtaista uskoa. Liikkeessä on painotettu myös lopunaikojen odotusta ja tuomiota, ja kirkkoa on syytetty maailmaan mukautumisesta ja tämänpuoleisuuteen keskittymisestä.

Kokoustoiminnan luonne poikkeaa perinteisistä herätysliikkeistä: seurojen sijaan järjestetään evankeliointitapahtumia, joissa on julistusta ja todistuspuheenvuoroja. Tyypillistä viidesläistä toimintaa ovat myös raamattu- ja rukouspiirit sekä nuorisotyö.

Valtakunnallisia viidesläisiä tapahtumia ovat mm. Kansanlähetyspäivät (SEKL), Hengelliset syventymispäivät (SRO) ja Sanan suvipäivät (KRS).

Lopuksi

Lopuksi pari sanaa herätysliikkeistä omasta katolisesta näkökulmastani. Eniten olen ollut tekemisissä evankelisten ja viidesläisten kanssa, ja heidän kanssaan katolisella kirkolla on tietysti paljon yhteistä niissä asioissa, joissa luterilainen valtauoma on liberalisoitunut tai muuttanut opetustaan. Raamattu, evankeliointi, yhteiskristillinen apostolinen oppi ym. yhdistää.

Katolisuutta ja evankelista herätysliikettä yhdistää erityisesti sakramenttien arvostus ja korostus. Viidesläisyys taas on sitten Muroman aikojen avautunut hämmästyttävästi suhteessa katolisuuteen. Kun Muroma vielä saarnasi tulisesti antikristillistä katolisuutta vastaan, Raamattuopisto (tai sen kustantamo Perussanoma) on nyt ottanut julkaistakseen paavin Jeesus-kirjoja.

Olen kerran elämässäni käynyt körttiseuroissa, ja kokemus oli myönteinen. Tiedän myös, että tällä blogilla on joitain herännäistaustaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä yhteydessä. Muuten kontaktit ovat jääneet vähäisiksi. Kuvittelisin, että kirkollisena herätysliikkeenä herännäisyyden kanssa voisi olla melko vaivatonta olla ekumeenisessa yhteydessä.

Lestadiolaisuuteen pätee vähän sama juttu: tiedän, että blogilla on lestadiolaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä hyvähenkisessä yhteydessä, mutta muuten kontaktit ovat vähäiset. Lestadiolaisuudella ja katolisuudella on joitain yhtymäkohtia, joita ei ole muiden herätysliikkeiden kanssa, kuten kielteinen kanta keinotekoiseen ehkäisyyn, ripin tärkeys hengellisessä elämässä ja osa kirkko-opista.

Rukoilevaisuuteen minulla on kaikkein vähiten kosketusta. Tiedän muutamia liikkeeseen kuuluvia vaikuttajia, mutta siinäpä se. Joskus KETKO-kurssilla tosin tapasin edustajia kaikista herätysliikkeistä, myös rukoilevaisista. Katolisesta näkökulmasta ”traditionaalisuus” (vanhat kirjat) ja ”liturgisuus” (polvirukoukset, vanhat messut) kiinnostavat, ja joskus olisi mielenkiintoista tehdä retki rukoilevaisten kokoukseen. Samoin kuin lestadiolaisseuroihin, SLEY:n evankeliumijuhlille, jne. Kuka kutsuisi, ja kuka lähtisi mukaan?