Hyviä uutisia

Ei kahta ilman kolmatta - pysyttelemme vielä hetken Amerikan mantereen tunnelmissa, kun käsittelyyn tulee ensimmäinen lukemani 1500-luvun löytöretkikirja. Kyseessä on Álvar Núñez Cabeza de Vacan Naufragios (1542), jonka luin englanniksi nimellä The Shipwrecked Men (Linkki Amazoniin, josta kirjan saa pilkkahintaan, suosittelen!).

Ero edellisen viikon kirjaan on ensinnäkin siinä, että Núñez ei kohdannut mayoja vaan pohjoisempia intiaaniryhmiä ja -kulttuureja: hänen tiensä vei nykyisestä Kuubasta Floridaan, Teksasiin ja pitkin nykyisen USA:n ja Pohjois-Meksikon rajamaita länteen ja lopulta etelään Uuden Espanjan pääkaupunkiin. Teosta on kutsuttu ensimmäiseksi eurooppalaiseksi kokonaan Pohjois-Amerikalle omistetuksi kirjaksi.

Toinen tärkeä ero on siinä, että tässä kirjassa kyse on kirjoittajan omasta selviytymiskertomuksesta haaksirikon jälkeen: 300 miehen retkikunnasta ainoastaan neljä selvisi hengissä, Cabeza de Vaca (lisänimi, joka tarkoittaa ”lehmän pää”) yhtenä heistä. Itse kirjan kuvaamat tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1527-1537 eli vertailun vuoksi juuri samaan aikaan kun Luther oli täydessä vauhdissa ja reformaatiota alettiin toteuttaa Suomessakin.

Tärkeitä yhtäläisyyksiä Diego de Landan kirjan kanssa puolestaan ovat ensinnäkin siedettävä pituus (tämä kirja kattaa n. 150 pienikokoista sivua) ja toiseksi tietenkin sama tematiikka eli Euroopan ja Amerikan ensikohtaaminen, intiaanikulttuurit ja katolinen usko. Cabeza de Vacan teksti on kuitenkin paljon jännempää luettavaa kuin Landan luettelomainen raportti. Seuraavassa joitain valikoimiani parhaita paloja.

Kristittyjen koettelemukset

Ensimmäinen huomiota herättävä yksityiskohta Núñezin kertomuksessa on se, että hän ei käytä ryhmäläisistään sanaa ”eurooppalaisiset” eikä ”löytöretkeläiset”, vaan hän puhuu poikkeuksetta ”kristityistä”. Joukossa oli mukana myös eräs ”kristitty kreikkalainen” (s. 35), kenties ortodoksi (ehkä idän ja lännen skisma ei tuolloin vielä yksittäisten henkilöiden tasolla haitannut; ainakaan katolisuuteen kääntymisestä ei erikseen sanota mitään).

”Kristittyjen” koettelemukset käyvät kirjan mittaan todella koviksi. Nälkä, jano, sairaudet, heikkous, intiaanien hyökkäykset, myrskyt ynnä muut vastavoimat olivat sellaisia, että ”joukossamme ei ollut yhtäkään, joka ei odottanut kuolevansa minä hetkenä hyvänsä” (s. 33). Erään merikoettelemuksen jälkeen kylmässä marraskuussa ”olimme sellaisessa tilassa, että luumme olisi voitu helposti laskea ja näytimme itse kuolemalta” (s. 45).

Cabeza de Vaca joutui näkemään, kuinka joukko hupeni hupenemistaan, kun intiaanien nuolet, jokien virrat, myrskytuulet ja sairaudet veivät kristittyjä mennessään. Joukko toki myös hajaantui eri olosuhteissa - jotkut joutuivat eri intiaaniheimojen vangeiksi tai lähtivät matkaamaan eri suuntaan. Eräässä toivottomassa tilanteessa viisi kristittyä ”ajautui sellaisiin äärimmäisyyksiin, että he söivät toisensa, kunnes vain yksi jäi jäljelle” (s. 50).

Kaikkien järkyttävien koettelemusten keskellä on hämmästyttävää, kuinka lujasti Núñez piti kiinni uskosta Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Vaikka kyseessä on ”maallinen” seikkailuraportti, Núñez kertoo väliin aivan luontevasti, kuinka ”varmin apumme oli Jumala, Herramme, emmekä koskaan epäilleet sitä” (s. 27).

”Joskus tapahtui, etten pystynyt kantamaan tai vetämään polttopuita, jotka olin kerännyt menettäen suuren määrän verta. Kaikessa tässä vaivassa ainoa helpotukseni tai lohdutukseni oli muistaa Pelastajaamme, Jeesusta Kristusta, ja verta, jonka hän puolestani vuodatti, ja miettiä, kuinka paljon suurempia hänen kärsimyksensä olivat” (s. 87)

Kerran Cabeza de Vaca sairastui niin pahasti, että ”vaikka minulla olisi muuten voinut olla jotain toivoa henkiinjäämisestä, tämä riitti poistamaan sen kokonaan” (s. 57). Hän jäi kuitenkin henkiin eräiden intiaanien ansiosta, jotka antoivat hänelle ruokaa ja elinkeinon.

Cabeza de Vaca sai työn kauppamiehenä, joka välitti sisämaahan mm. simpukankuoria ja toi paluumatkalla mukanaan sikäläisten erikoistuotteita. (s. 58) Hän oli lähes kuusi vuotta ”yksin heidän kanssaan ja yhtä alasti kuin he” (s. 59). Tämän ajan jälkeen Cabeza de Vaca sai kuulla kolmesta muusta eloonjääneestä kristitystä, ja jälleennäkemisen päivä oli yksi onnellisimmista koko matkan aikana (s. 62).

Elämää intiaanien kanssa

Ensimmäiset kohtaamiset intiaanien kanssa olivat kahdenlaisia. Joskus intiaanit jättivät kanoottinsa (ehkä peloissaan) kristityille, joskus syntyi kahakoita, joskus taas ystävyyssiteitä. Kerran kun intiaanit näkivät kristittyjen menettäneen muutaman miehen myrskyssä, he alkoivat itkeä myötätunnosta: ”yli puoli tuntia he itkivät niin äänekkäästi ja vilpittömästi, että sen saattoi kuulla pitkän matkan päästä” (s. 46).

Núñezia kosketti se, että kouluttamattomat raakalaiset saattoivat tuntea niin syvää sääliä heitä kohtaan. Hän ehdotti, että kristityt pyytäisivät saada päästä intiaanien kotikylään, ja nämä ottivat tarjouksen vastaan mielihyvin. Jotkut ”Uudessa Espanjassa” eli Meksikossa käyneet tosin pelkäsivät, että ”he saattaisivat uhrata meidät jumalilleen” (s. 46).

Paikan päällä intiaanit olivat valmistaneet vierailleen majan, ja he juhlistivat heitä tanssimalla koko yön. Vieraat eivät kuitenkaan olleet juhlatuulella, ”koska odotimme joutuvamme uhrattaviksi”. Aamulla he saivat kuitenkin ruokaa ja niin hyvän kohtelun, että ”menetimme jossain määrin käsityksemme uhrattavaksi joutumisesta” (s. 47).

Cabeza de Vaca raportoi intiaanien ällistyttävistä jousiammuntataidoista ja monista erikoisista tavoista. ”Kaikista maailman ihmisistä he rakastavat eniten lapsiaan ja kohtelevat heitä parhaiten.” (s. 51) Jos lapsi kuolee, sitä surraan ja valitetaan kokonainen vuosi. Oikeastaan näin tehdään kaikille ”paitsi vanhuksille”, jotka ovat jo ”aikansa eläneet” eivätkä enää tee muuta kuin ”vievät tilaa ja ruokaa lapsilta” (s. 52).

Intiaanimiehillä oli myös tapana olla makaamatta vaimojensa kanssa raskaudesta alkaen aina siihen saakka, kunnes lapsi oli kaksivuotias. Nuorilla miehillä oli tapana jättää vaimonsa, ”jos he eivät tulleet toimeen”, ja mennä uudelleen naimisiin kenen tahansa kanssa. Lastensaamisen jälkeen miehet kuitenkin jäivät vaimojensa luokse. (s. 91) Núñez näki myös jotain ”erittäin vasenmielistä, nimittäin miehen, joka oli naimisissa toisen miehen kanssa” (s. 98).

Núñez kohtasi matkansa aikana ”niin monia heimoja ja kieliä, ettei kukaan voi muistaa niitä kaikkia” (s. 109). Seikkalun loppupuolella Núñez vaelsi useiden intiaanien kanssa kylästä kylään lähestulkoon jumalan maineessa, mm. koska hänellä ja hänen henkiinjääneillä matkakumppaneillaan oli havaittu olevan erityinen parantamisen lahja.

Ihmeparantumisia

Intiaaneilla oli omat poppamiehensä, jotka paransivat sairaita puhaltamalla. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista kertomuksista on se, kun intiaanit ensi kerran käskivät kristittyjä tekemään samoin, ”jotta meistä olisi edes jotain hyötyä”. Kristityt pitivät tätä vitsinä ja nauroivat: ”sanoimme, ettemme osanneet parantaa ihmisiä”. Intiaanit kuitenkin vastasivat tähän pakotteilla: he eivät enää antaneet kristityille ruokaa, joten ”meidän oli pakko”. (s. 54)

Tilanteeseen on helppo samaistua, sillä mekään (jotka emme ole lääkäreitä emmekä parantajia) emme osaisi parantaa sairaita. Mitä kristityt keksivät tehdä? No, Núñez kertoo:

”Tapa, jolla paransimme sairaita, oli että teimme ristinmerkin heidän päälleen samalla kun puhalsimme, lausuimme Pater Nosterin ja Ave Marian, ja rukoilimme Jumalaa, Herraamme, niin hyvin kuin osasimme, että hän antaisi heille hyvän terveyden ja halun kohdella meitä hyvin. Kiitos hänen hyvän tahtonsa ja laupeutensa meitä kohtaan, heti kun teimme ristinmerkin heidän päälleen, kaikki, joiden puolesta olimme rukoilleet, kertoivat toisille, että he olivat parantuneet ja tunsivat olonsa jälleen terveeksi.” (s. 55)

Sama toistui myöhemminkin, ja Núñez tulkitsee Jumalan armahtaneen heitä ja tehneen nämä ihmeet siksi, ettei ollut muuta keinoa, jolla kristityt olisivat voineet pelastua kokemistaan olosuhteista. Parantumisihmeet ”saivat meidät kiittämään Herraamme ja luottamaan enemmän hänen hyvyyteensä”, tosin omasta puolestaan Núñez lisää, että ”luotin aina täysin hänen armoonsa ja että hän vapauttaisi minut”. (s. 81)

Kerran Núñez meni parantamaan sairasta, joka oli jo ehtinyt kuolla: ”hänellä ei ollut pulssia ja hänessä oli kaikki kuoleman merkit” (s. 82). Núñez rukoili niin hyvin kuin osasi ja siirtyi hoitamaan muita sairaita. Kun Núñez oli jo palannut kotipaikkaansa, intiaanit tulivat yöllä hänen luokseen ja kertoivat, että kuollut mies ”oli noussut sängystään, kävellyt, syönyt ja puhunut heille ja että kaikki, joita olin hoitanut, olivat hyvissä voimissaan” (s. 83).

Kristinuskon vastaanottaminen

Intiaanit kertoivat myös ”erittäin oudon tarinan” lyhyestä ja parrakkaasta miehestä, jota he kutsuivat ”pahaksi jutuksi”. Hän ilmestyi välillä, joskus miehen, joskus naisen vaatteissa, teki viillon valitsemansa uhrin kylkeen ja heitti hänen sisälmyksensä tuleen. Sitten hän teki viiltoja toisen käsivarteen. Hän ei koskaan vastaanottanut ruokaa, ja kun häneltä kysyttiin, missä hän asuu, hän osoitti rakoa maassa ja sanoi asuvansa alhaalla. (s. 84-85)

Kristityt nauroivat näille jutuille ja pilkkasivat niitä, kunnes intiaanit vastasivat heidän epäuskoonsa näyttämällä heille ihmisiä, joilla oli viiltoja niissä paikoissa, joihin ”paha juttu” oli kertoman mukaan niitä tehnyt. Kristityt sanoivat, että kyseessä oli demoni ja selittivät, että ”jos he uskoisivat Jumalaan, Herraamme, ja tulisivat kristityiksi kuten me, heidän ei tarvitsisi pelätä sitä miestä” (s. 85).

Núñez itse ei ollut piispa eikä pappi, joten hän ei voinut yksin perustaa intiaaniseurakuntia. Ei ole myöskään merkkiä siitä, että hän olisi kastanut ketään, mutta joitain uskon perusasioita hän yritti intiaaneille opettaa. Vasta kun Núñezin seurue pitkän vaelluksen jälkeen kohtasi Uuden Espanjan miehiä, saamme kuulla pohjoisamerikkalaisen intiaaniuskon ja kristinuskon systemaattisemmasta kohtaamisesta ja yhteensulautumasta.

Kun Núñezin saattue ensi kertaa törmäsi neljään espanjalaiseen ratsumieheen, nämä ”hämmästyivät suuresti” ja ”tuijottivat minua hyvän tovin sanattomina” (s. 128). Pian Núñez joutui riitoihin espanjalaisten kanssa, sillä he halusivat ”tehdä intiaaneistamme orjia” (s. 130), mutta lopulta hän pääsi korkeamman virkamiehen luo, joka pahoitteli aiempaa huonoa kohtelua.

Tämä virkamies oli Melchor Díaz, jonka tukikohta oli Culiacan. Hän käski tulkin puhua intiaaneille Núñezin ja kumppanien nimissä. Kun intiaaneilta kysyttiin, ketä he palvoivat ja rukoilivat, he vastasivat palvovansa taivaassa olevaa kaiken Luojaa, jota he kutsuivat nimellä Aguar. Kristityt kysyivät, kuinka he tämän tiesivät, ja intiaanit vastasivat, että heidän isovanhempansa olivat kertoneet sen heille ja että he olivat tienneet sen hyvin kauan. (s. 136)

Kristityt selittivät, että se, josta intiaanit puhuivat, oli sama kuin se, josta kristityt käyttivät nimeä Jumala ja että tästedes intiaanien tulisi kutsua häntä samalla nimellä. Heidän tulisi myös rakentaa talojensa joukkoon yksi talo Jumalalle ja asettaa risti sen sisäänkäynnille. Kun he kohtaisivat kristittyjä, heidän tulisi mennä heitä vastaan aseiden sijaan risti kädessään. Näin kristityt eivät vahingoittaisi heitä vaan olisivat heidän ystäviään. (s. 137)

Kristittyjen tarjous oli kokonaisuudessaan seuraava. Vahtoehto 1: kristinusko ja käskyjen noudattaminen, ikuinen ilo taivaassa ja hyvä kohtelu maan päällä. Vaihtoehto 2: epäusko ja tottelemattomuus, ikuinen piina helvetissä ja huono kohtelu maan päällä. Ei siis liene suurempi ihme, että intiaanit vastasivat tulkin välityksellä, että ”he olisivat erittäin hyviä kristittyjä ja palvelisivat Jumalaa” (s. 136).

Tästedes maahan alettiin rakentaa kirkkoja, ja päälliköiden lapset lähetettiin kastettaviksi (s. 138). Epäjumalankuvia ei tarvinnut tuhota, sillä niitä ei ollut - Núñezin mukaan koko pitkällä matkallaan hän ei kertaakaan törmännyt uhreihin eikä epäjumaliin (s. 139). Tämä on selvä ero verrattuna mayoihin.

Núñez jatkoi sitten matkaansa Uuden Espanjan pääkaupunkiin (Méxicoon), ja matkan varrella monet tulivat katsomaan häntä ja hänen tovereitaan ”ylistäen Jumalaa siitä, että hän oli vapauttanut meidät niin monista vaaroista” (s. 140). Matkakertomus päättyy ihastuttavan (tai vihastuttavan) espanjalaisesti:

”Saavuimme Méxicoon sunnuntaina, päivänä ennen pyhän Jaakobin vesperiä (…). Pyhän Jaakobin päivänä oli festivaali härkätaisteluineen ja turnajaisineen.” (s. 140)