Malta lukea Raamattua!

Päiväys: 7.11.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Raamattu ja traditio
Tags: ,

Terveisiä jälleen Maltalta! Kaksi ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi olin tällä ihmeellisellä saarella, jolla Lähi-Itä ja Eurooppa, arabia ja italia, islam ja kristinusko kohtaavat. Viime visiitilläni kirjoitin täältä kolme blogiartikkelia, jotka kannattaa lukea taustaksi, ellei vielä silloin seurannut blogia: Paavalin jalanjäljet Maltalla, Terveisiä Maltalta, ja Ap.t. 28:1-10.

Lisäksi kirjoitin Sanansaattajaan kolumnin Makupaloja Maltalta ja Kotimaa24:ään blogin Maltan kieli, jota erityisesti suosittelen tämän blogin johdannoksi. Aion nimittäin kirjoittaa maailman mahtavimmasta raamatunlukukokemuksesta, Raamatun lukemisesta maltan kielellä - äläkä nyt lopeta lukemista kesken, tästä tulee vielä mielenkiintoista.

Ostin viime käynnilläni P. P. Saydonin kääntämän Il-Bibbjan, jota aloin lukea loppukesästä. Olen lukenut Raamattua aiemminkin eri kielillä, muttä tämä on jotain ihan muuta. On jonkinlainen yleinen viisaus, että Raamattu avautuu uudella lailla, kun sitä lukee eri kielillä. Onhan se niin, ja varsinkin alkukielten tapauksessa. Mutta millään kielellä en ole kokenut lähimainkaan mitään sellaista, mitä koen lukiessani Raamattua maltaksi.

”Fil-bidu ħalaq Alla s-smewwiet u l-art.” (1. Moos. 1:1) Teologit osaavat Raamatun ensimmäisen jakeen hepreaksi ja saattavat tunnistaa seemiläiset taivaat ja maan (art=aretz, s ja m taivaiden kantakirjaimina), mutta kaikki tunnistavat takuuvarmasti jakeesta Jumalan, joka on maltaksi edelleen Alla.

Jo ensimmäisessä jakeessa tulee siis toisaalta vanhatestamentillis-seemiläinen fiilis, toisaalta taas ajatukset menevät jo islamin ja arabikristillisyyden suuntaan, mikä merkitsee vähintään tuhatvuotista ajatuksellista aikamatkailua. Tämä on vasta esimakua siitä, millaista Raamatun lukeminen on maltaksi. Mitä esimerkiksi tulee mieleen, kun kuninkaiden kirjat ovatkin sulttaanien kirjoja (1 Slaten ja 2 Slaten)?

Suosikkejani on Psalmi 119, jonka lakihurskaudessa keskellä umpiseemiläisiä sanoja on yhtäkkiä totaalisen latinaperäistä sanastoa, joka tuo mieleen lähinnä keskiaikaisen kirkkolain tai modernin italialaisen katekismuksen: ”għallimni d-digrieti [dekreetit] tiegħek — inħobb il-kmandamenti [käskyt] tiegħek — kisru l-liġi [laki] tiegħek — u jiena nħares il-preċetti [käskyt tai säädökset, vrt. engl. precepts] tiegħek”.

Uuden testamentin puolella homma menee - jos mahdollista - vielä hurjemmaksi. Kun kristinusko astuu kehiin, latinaperäiset termit yleistyvät. Toisaalta vähän väliä tulee vankkoja muistutuksia siitä, että seemiläistähän se alkukristillisyyskin oli. Matteuksen ensimmäinen lause on loistoesimerkki: ”Ktieb in-nisel ta’ Ġesù Kristu, bin David, bin Abraham.” Italialainen Jeesus on ajanut arabialaisen yli, toisin kuin Jumalan tapauksessa.

Entä Pyhä Henki? Tämä on kyllä kolminaisuuden pahin ja samalla paras tapaus. Siinä missä Daavid rukoili, ettei Jumala ottaisi häneltä pois pyhää henkeään ruħ il-qodos (Ps. 51:13), ylösnoussut Jeesus käskee apostolejaan ottamaan vastaan Pyhän Hengen l-Ispirtu s-Santu (Joh. 20:22). Suomessa mietitään, käännetäänkö isolla vai pienellä; Maltalla mietitään, käännetäänkö seemiksi vai sisiliaksi.

Ekstrana edellä mainitussa Johanneksen evankeliumin kohdassa on vielä se, että juuri ennen Spiritu Santun antamista Jeesus tervehtii opetuslapsiaan sanoilla Is-Sliem għalikom! jonka useimmat suomalaisetkin tunnistavat arabialaisessa muodossaan As-Salam ’aleikum eli ”Rauha teille” (Joh. 20:20). Maltalais-johanneslainen rauhantervehdys ja lähetyskäsky pistävät miettimään kirkon missiota itään ja länteen, eilen ja tänään.

Raamatun lukeminen maltaksi on siis aivan huikeaa aika- ja ajatusmatkailua mantereelta ja vuosituhannelta toiselle. En nyt ainakaan heti keksi mitään muuta kieltä, joka tuottaisi vastaavan kokemuksen. Keksitkö sinä? Toivotan kaikille reformaation merkkivuoden aikana runsasta raamatunlukemista eri kansankielillä sekä tietysti autuaaksitekevää Jumalan vanhurskautta - il-ġustizzja ta’ Alla (Room. 1:17).

bibs

 

 

Comments: Be the first to comment

Mannaa 1980-luvulta muistopäivän ja merkkivuoden alun kunniaksi

Päiväys: 31.10.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit
Tags: ,

Hyvää uskonpuhdistuksen muistopäivää ja reformaation merkkivuotta (ei tuhlata aikaa sanoista kiistelemiseen)! Nyt se vihdoin alkaa, reformaatio2017 eli Armoa2017 eli reformaatio500, ja paavi menee Ruotsiin! Minä taas menen Maltalle. Sitä ennen kirjoitan kuitenkin lyhyen kirjaesittelyn.

Välillä löytää jostain mäihällä vanhoja teologisia helmiä. Näin kävi minulle jokin aika sitten, kun törmäsin teokseen Pastor et episcopus animarum (1985), joka on piispa Paul Verschurenin juhlakirja. Piispa Verschurenista olen kirjoittanut kerran aiemmin (ja omistanut Vatikaani II -kirjani hänelle), ja silloin kävi ilmi, että hän kehotti katolilaisia huomioimaan jo reformaation 450-vuotismuiston 1967 hyvässä ekumeenisessa hengessä.

Mikä siis sen sopivampaa kuin muutama makupala tästä hienosta juhlakirjasta. Sen aloittaa Kalevi Toiviainen (1929-2015, Mikkelin piispa), joka pitää Verschureniä ”hyvässä mielessä postkonsiliaarisena piispana, jossa ruumiillistuvat Vatikaanin II konsiilin mielestämme parhaat intentiot” (s. 1).

Toiviaisen toive

Ekklesiologiaan eli kirkko-oppiin erikoistunut Toiviainen toteaa reformaation sola scriptura -periaatteesta, että sitä on täydennettävä lauseella scriptura numquam sola (Raamattu ei ole koskaan yksin). Lutherinkin ajattelussa traditio oli valovoimainen, ja ”fundamentum patristicum ja definitiones et decreta conciliorum oecumenicorum ovat jatkuvasti ajankohtaisia”. (s. 5) Tämähän on kova jäbä tämä Toiviainen!

Toiviainen edustaa samantyyppistä katolis-luterilaista identiteettiä kuin Seppo A. Teinonen, Eero Huovinen ja Jari Jolkkonen. Luterilaisen identiteetin ongelmaa ei ratkaista ilman että ”tunnustetaan suhde lännen katoliseen kirkkoon”. ”Joko tytär on löytänyt itsensä niin pitkälle, että voi luopua murrosikäisen protestiasenteestaan myös täällä Suomessa?” (s. 5)

Toiviainen pitää haasteena sitä, että käytännön seurakuntalainen Suomessa kohtaa lähinnä vapaiden suuntien kristittyjä ja ehkä vähän ortodokseja. Kun vapaat suunnat rakentuvat  yksilöiden konversiolle, yhteydenpidon muotona on allianssitoiminta. ”Ekumeenisen tilanteen kehittymättömyyteen Suomessa kuuluu, että huomattava osa luterilaisen kirkon jäsenistä ei ymmärrä allianssiin liittyviä ongelmia” (s. 11).

Toiviaisen toive on siis, että luterilainen kirkko identiteettinsä pohjalta suuntautuisi ekumeenisesti nimenomaan äitikirkon suuntaan ja etsisi kirkkojen näkyvää ykseyttä. Teologisiksi vaikeuksiksi Toiviainen mainitsee luterilaisten osalta mm. uudet Maria-dogmit ja paaviuden, käytännölliseksi vaikeudeksi Suomen tilanteen, jossa suurin osa ei kohtaa muita kuin oman kirkkonsa jäseniä. Ekumeeninen yhteydenpito à la Verschuren on huipputärkeää.

Teresan rukous ja naisten asema

Kuten huomaatte, tämä juttu on hieman lähtökiireessä kirjoitettu. Eli seuraavassa joitain poimintoja muista artikkeleista. Tuomo Mannermaa kirjoittaa tietenkin vanhurskauttamisesta ja jumalallistamisesta ja Eero Huovinen luterilaisesta paaviuskäsityksestä käytännössä saman artikkelin kuin vuonna 2013 kirjaan Euangelium Benedictum. Myös Seppo A. Teinonen on omimmillaan, kun hän käsittelee aihetta recogimiento ja ekklesiologia.

”Uuden ajan katolista reformaatiota ei voida ymmärtää oikein, jos sitä tarkastellaan vain Trenton konsiilin (1545-1563) opillisten päätösten ja protestantismin vastustamisen puitteissa.” (s. 134) Teinonen kiinnittääkin huomionsa espanjalaisiin mystikkoihin Avilan Teresaan, Ristin Johannekseen ja Ignatius Loyolalaiseen ja katsoo, mitä he sanovat kirkosta. Teinosen loppukaneetti - pari vuotta ennen katolisuuteen kääntymistä - on tyylikäs:

Vieläkin tärkeämpää oli, että itse kokoamuksen eli rekollektion kokemus ei myöhemmin merkinnyt enää - - pelkkää ihmisen itsensä integraatiota hänen suhteessaan Jumalaan, vaan mukaan tuli myös Kirkko, joka oli olennainen osa mystistä elämää. Tältä pohjalta pyhä Teresa saattoikin pyytää väkeään rukoilemaan Jumalaa ”antamaan kasvua Kirkolleen ja valoa luterilaisille” (Castillo Epíl.) (s. 146)

Thea Aulo, joka oli ensimmäinen Suomessa teologian tohtoriksi väitellyt katolinen nainen, kirjoittaa reformaatiosta naisnäkökulmasta. ”Voidaan sanoa, että Luther teki naisille karhunpalveluksen sulkiessaan luostareita ja kehottaessaan sisaria menemään naimisiin - näin hän sulki heiltä ainoan mahdollisuuden omistautua kokonaan hengelliselle kutsumukselleen ja olla vain Jumalan palvelijoita.” (s. 153)

Aulo esittää myös erittäin terävän ja tärkeän huomion, jota ei kyllä kovin useasti ole valitettavasti toistettu: ”Olipa kysymys pappisviran avaamisesta tärkeä naisille tai ei, se koskee vain pientä vähemmistöä, sen sijaan kysymys naisen asemasta kirkossa koskee 50 % kirkon jäsenistä. On siis kokonaan toisen luokan kysymys, onko naisilla yleensä mahdollisuus vaikuttaa kirkossa ja kirkkoon, kuunteleeko se heitä.” (s. 155)

1980

 

Comments: Be the first to comment

Valistunut suomalainen luterilainen Mekassa: Aavikon vaeltajan aatemaailma

Päiväys: 24.10.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: islam, Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomi, Uskontoteologia
Tags: , , ,

Viime helmikuussa kirjoitin artikkelin Georg August Wallinista ja hänen Arabian-matkoistaan. Sen lopussa mainitsin uudemmista kirjoista, joita en ehtinyt ottaa huomioon. Nyt olen saanut ne luettua, ja koska on meneillään Wallinin lokakuinen tuplamuisto (Wallin kuoli 23. lokakuuta 1852 ja syntyi 24. lokakuuta 1811), on mitä sopivin tilaisuus jatko-osalle.

Viime torstaina Academicum Catholicumin luentoilta keräsi yli 20 henkeä kuuntelemaan Suomen johtavaa Wallin-tutkijaa Kaj Öhrnbergiä, joka puhui Wallinin annista tieteelle. Itse sain samana päivänä luettua loppuun Öhrnbergin toimittaman lähes 600-sivuisen kirjan Aavikon vaeltaja - elämä ja päiväkirjat (Otava 2007). Tässä artikkelissa keskityn pääasiassa tähän kirjaan, mutta lisäksi on mainittava myös uudempi Dolce far niente i Arabien (2014).

Dolce far niente on julkaistu ruotsiksi ja englanniksi (pitäisi myös suomentaa!), ja siinä on neljä erinomaista artikkelia: Patricia Berg esittelee Wallinin ja hänen uransa, Sofia Häggman pureutuu Wallinin Egyptin-aikaan, Kaj Öhrnberg käsittelee Wallinin Arabian-matkoja ja Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa Wallinin suhteesta Persiaan. Kirjassa on myös kaunista kuvitusta, ja 144-sivuisena sen lukaisee melko nopeasti.

Wallinin suhde uskontoon

Vähemmän perusteellisesti käsitelty aihe suomalaisessa Wallin-tutkimuksessa näyttää olevan Wallinin suhde uskontoon. Tämä on sikäli merkillistä, että Wallin oli kuitenkin luterilaistaustainen suomalainen, joka melkoisen mielenkiintoisesti omaksui itämailla vuosiksi islamilaisen elämäntavan.

Öhrnberg kertoo, että Wallinia on toisaalta arvosteltu omasta kulttuurista luopumisesta ja islamilaisten tunnumerkkien omaksumisesta, toisaalta eräät (sattumoisin katoliset) suomenruotsalaiset kommentaattorit (Göran Schildt ja Johannes Salminen) ovat pyrkineet osoittamaan, ettei Wallin koskaan luopunut kristillisestä uskostaan eikä lakannut sisimmässään halveksimasta islamia. (Aavikon valetaja, s. 176-177)

Oman kortensa kekoon ovat kantaneet muslimit, joiden mukaan Wallin olisi aidosti omaksunut islamilaisen uskon. He ovat kunnioittaneet Wallinia hajjina (pyhiinvaeltajana, joka kävi Mekassa) ja viitanneet esimerkiksi Wallinin ristittömään hautakiveen arabialaisine nimineen. Oliko Wallin siis uskollinen luterilainen, harras muslimi, vai kenties jotain siltä väliltä?

AC:n luentoillassa Öhrnberg totesi, ettei osaa sanoa, kuoliko Wallin kristittynä vai muslimina. Samantapainen ongelma vaivasi monia jo Wallinin elinaikana: ”Kun siellä kuljin, ihmiset sanoivat: ’Hän on muslimi’, toiset: ’Hän on frankki’, toiset: ’Hän on sheikki’.” (s. 186, vrt. Matt. 16:14!).

Omaksuiko Wallin islamin?

Öhrnberg kritisoi Schildtin ja Salmisen tulkintaa toteamalla, että Wallin inhosi ulkokultaisuutta ja tekopyhyyttä yhtä lailla islamissa kuin kristinuskossakin ja että Wallinin intohimo oli arabialaisen kulttuurin mahdollisimman syvä ymmärtäminen ja haltuun ottaminen. (s. 177) Näissä kritiikeissään Öhrnberg on epäilemättä oikeassa, vaikka arabi- tai beduiinikulttuurin ja islamin omaksumisen suhde jää tässä vielä epäselväksi.

Wallin ei olisi voinut omaksua muslimiroolia niin täydellisen hämäävästi, jos hän olisi oikeasti sisimmässään vain halveksinut islamia. Päinvastoin Wallin kertoo useammankin kerran vaikuttuneensa muslimimenoista ja tempautuneensa niihin sydämestään mukaan (s. 210, 228).

Mutta tarkoittiko tämä islamin omaksumista? Ei, niin kuin seuraava Egyptin-ajalta peräisin oleva sitaatti antaa ymmärtää:

”Omasta puolestani on myönnettävä, että kerrassaan tempauduin mukaan tähän dhikriin ja nautin siitä, vaikka tietenkään en tuntenut mitään halua luopua isieni uskosta sen enempää kuin aiemminkaan täällä ollessani.” (s. 288)

Sanat ovat selviä, mutta olisiko ajateltavissa, että vakaumus muuttui myöhemmillä Arabian autiomaamatkoilla? Näin saattaisi joku voida päätellä, sillä Wallin eläytyi islamin alkukodin, Arabian aavikoiden tunnelmaan siinä määrin, että häneltä pääsi muutamaan otteeseen jopa islamin uskontunnustus:

”[A]avikko suo ihmeellisen mielenrauhan, täällä tuntee itsensä virittyneeksi joka käänteessä huudahtamaan lā ilāha illā llāh koko sen merkityksen laajuudessa, minkä arabi lataa uskontunnustukseensa.” (s. 415)

Siinä missä Wallin oli aiemmin vältellyt lausumasta koko shahadaa eli uskontunnustusta, aavikkomatkan aikana eräs Wallinia hieman epäilyksen alaisena pitänyt sheikki ”sai minut lausumaan islamin uskontunnustuksen; kun sen toistin lujalla ja vakaalla äänellä, hän pyysi minulta anteeksi epäilyksiään ja tunnusti nyt, että minä olin al-Azharista valmistunut oppinut sheikki”. (s. 419)

Wallin ei ollut valmistunut al-Azharista, mutta oliko hän nyt muslimi? Islamin mukaan muslimiksi tullaan lausumalla islamin uskontunnustus. Muuta ei vaadita. Tästä näkökulmasta voitaisiin ajatella, että Wallin oli (myös) muslimi. En tosin tunne islamin lainoppineiden tulkintoja uskontunnustuksesta, joka lausutaan ilman oikeaa islamin omaksumisen intentiota, esim. valeidentiteetin säilyttämisen vuoksi. Luulisin, ettei sitä hyväksytä.

Wallinin pyhiinvaellukset Mekkaan ja Jerusalemiin

Wallin teki ensimmäisellä aavikkomatkallaan pyhiinvaelluksen Mekkaan, jonne ainoastaan muslimit saivat mennä. Olisiko hajjin suorittaminen osoitus siitä, että Wallin oli oikea muslimi? Kertoohan Wallin jälleen lausuneensa pyhiinvaellukseen liittyneet rukoukset ”sydämen kyllyydestä ja kurkun täydeltä” (s. 440). Toisaalta ’Arafatin vuorella seisoskeleminen pyhiinvaelluksen huippukohtana oli Wallinista ”hengellisesti köyhää ja turhaa” (s. 443).

Yhteenvetona Wallin toteaa, että on suorittanut ”kaikki muslimipyhiinvaeltajalta vaaditut menot Mekassa ja Medinassa, mutta en tahdo kieltää, että minua toki painoi suuri ahdistus ja ankara pelko matkan ajan. Pitkään en Mekassa viipynyt, jo ilmitulon pelosta ja myöskään, koska varani olivat aivan lopussa” (s. 445). Jos Wallin olisi aidosti omaksunut islamin, miksi hän olisi vapissut ”ilmitulon pelosta”?

Myös toisen aavikkomatkan pyhiinvaellus Jerusalemiin vahvistaa sen, ettei Wallin katsonut vaihtaneensa uskontoa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa 1847 lähestyneensä ”erityisen autuaan rauhan vallassa Daavidin ja Salomon hallitushaupunkia ja meidän uskontomme kehtoa, jossa laskettiin koko sen sivistyksen perusta, mikä meillä nyt on” (s. 456). Wallin käy myös paikalla, missä ”Herra naulittiin ristiin” (s. 457) - näin ei muslimi puhuisi.

Äsken siteerattua kohtaa lukuun ottamatta Wallin ei juuri lainkaan mainitse Kristusta, mikä on melko erikoista, sillä luulisi tämän keskeisen islamia ja kristinuskoa erottavan kappaleen olleen hänelle pohdinnan paikka. Wallin vaikuttaa valistuneelta ja avoimelta suomalaiselta kristityltä monoteistilta, joka pitää pohjimmiltaan kiinni omasta uskonnostaan, mitä se merkitseekään, mutta on valmis omaksumaan paljon aineksia myös muualta.

Itäistä kristinuskoa tarkastellessaan Wallin huomaa monia yhtymäkohtia islamiin, vaikka nämä uskonnot ovatkin ”syvimmältä perusajatukseltaan” yhtä kaukana toisistaan kuin itä ja länsi. ”Tunsin, että moni asia miellytti minua yhdessä enemmän kuin toisessa, mutta myös päinvastoin, niin että minun oli vaikea päättää, kumpi olisi Herralle otollisempi, Mekan-kävijäkö (…) vai sekö, joka menee Jerusalemiin Pojan haudalle tekemään ristinmerkkejä”. (s. 459)

”En osannut vastata muuten kuin vastakysymyksellä: minkä auttaa sinua, oletpa kristitty tai muslimi, elämässäsi pyhiinvaellus Mekkaan tai Jerusalemiin, jollei koko elämäsi ole pyhiinvaellusta Herran luo? Minkä auttaa sinua virsi, rukous, kirkossakäynti, jollei koko elinaikasi jokainen ajatus ole Herran ylistystä, jokainen ponnistuksesi rukousta ja joka päiväsi sunnuntai Herran edessä?” (s. 460)

Tämä on varmasti kaunein Wallinin kynästä lähtenyt uskonnollinen teksti. Sen viittaus sunnuntaihin vahvistaa jälleen kristillisen identiteetin, mutta siinä on havaittavissa ennen kaikkea Raamatustakin tuttu ajatus siitä, että Herra katsoo lopulta sydämeen eikä ulkoisiin puitteisiin.

Lopuksi

Kolmannella aavikkomatkallaan Wallin joutui muuttamaan suunnitelmiaan nimenomaan sen takia, että hän paljastui kristityksi (s. 498). Ei siis ole mitään viitteitä siitä, että Wallin olisi syvimmässä sydämessään kääntynyt islamiin Arabian-matkansa aikana, mutta kylläkin voidaan sanoa, että hän oli uskonnollinen uskontojenvälisesti, lainatakseni Peter C. Phanin kirjan nimeä.

Kaikesta viehätyksestä huolimatta täytyy myös todeta, ettei Wallin mikään täydellinen malliesimerkkikään ollut, kaukana siitä. Ulkokultaisuusinhostaan huolimatta Wallin itse syyllistyi välillä vakavaankin kaksinaismoraaliin. Vaikka Wallin ensin halveksi Egyptin ilotyttöjä, lopulta hän päätyi toistamiseen käyttämään heidän palvelujaan hyväkseen. (s. 318, 390)

Wallinin uskonnollista ja moraalista identiteettiä kuvaa lopulta oivallisesti seuraava lause, niin hyvässä kuin pahassakin: ”Jumalan kiitos, en ole kenenkään muun palvelija kuin Herran ja oman itseni” (s. 493). Mitä meidän siis olisi ajateltava, kun käymme Wallinin haudalla? Wallin itse antaa parhaan mahdollisen vastauksen: ”Minä ja kohtaloni kaikki Herran kädessä” (s. 507).

wallinhauta

Comments: Be the first to comment

Seitsemän veljeksen teologia

Päiväys: 17.10.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Dogmatiikka, Helvetti, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Soteriologia, Suomalainen kulttuuri
Tags: ,

Jollain ihmeen konstilla onnistuin käymään peruskoulun ja lukion lukematta koskaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Vuosi sitten Aleksis Kiven päivänä 10.10. päätin lukea ko. romaanin seuraavan vuoden aikana, ja saavutinkin tavoitteeni ennen tämän vuoden Aleksis Kiven päivää.

Luin WSOY:n vuonna 1999 painaman sinikantisen laitoksen, jonka kansikuvana on Akseli Gallen-Kallelan ”Veljesten pako Jukolaan” vuodelta 1907. Seitsemän veljestä julkaistiin alun perin vuonna 1870 (tuttu vuosi myös katolisesta dogmatiikasta - mikä konsiili?), ja Kivi kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin 1872. Kiven kuolinmökki ja hauta ovat Tuusulassa ja hänen synnyinkotinsa Nurmijärvellä.

Kiven syntymäkodissa käydessäni sain tietää, että hänen äitinsä toivoi pojastaan pappia. Kivi harkitsikin pappeutta pitkään mutta päätyi lopulta kirjailijaksi (ja jopa kansalliskirjailijaksi!). Teologinen tarkkanäköisyys paistaa silti läpi Seitsemässä veljeksessä, ja juuri siihen keskityn tässä tiiviissä kirjaesittelyssä.

”Jukolan kristillinen veljesparvi”

Seitsemän veljeksen maailmankatsomuksellinen konteksti on läpensä kristillinen. Usko ei ole kaventunut yksityisasiaksi, vaan veljekset puhuvat usein ja avoimesti Jumalasta ja kristillisestä opista. He ovat ”Jukolan kristillinen veljesparvi” (s. 29), ”kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja”, vaikkeivät osaakaan lukea (s. 118). Heidät on kasvattanut kristitty äiti, joka niin ikään oli lukutaidoton (s. 91).

Lukutaidottomuuteen nähden veljekset ovat aikamoisia Raamatun ja kristillisen opin tuntijoita. Dialogeissa mainitaan mm. Aadam, Nooan arkki, Siion, Sebaoth, Simeonin kiitosvirsi ja Sakkeus sekä ”pyhä Paavali”. Veljekset viittaavat kerran jos toisenkin myös yksittäisiin Raamatun jakeisiin, sellaisiinkin, joita ei luulisi kaikkein tunnetuimmiksi: ”niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle” (s. 31, vrt. Room. 12:20).

Myös veljesten dogmatiikka lepää kivenkovalla perustalla. He puhuvat luomisesta, enkeleistä, perisynnistä, lihan heikkoudesta, kasteesta ja hätäkasteesta, Jumalan armosta ja rangaistuksesta, sielusta ja ruumiista, taivaasta ja helvetistä sekä maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta. Katolilaisen silmään pistäneinä kuriositeetteina mainittakoon, että papin tulee ”messuta” (s. 187) ja että yksi nimiehdotuksista Juhanin esikoiselle oli Erik Translatus (s. 311).

Seitsemän veljeksen teologia herättää paljon ajatuksia. Joskus kansallisromaanin kieli tarjoaa vaihtoehtoja väsyneelle katekeesille, joskus dogmaattiset debatit koskettavat yhä tänäänkin polttavia ekumeenisia ongelmia. Seuraavassa poimin mielestäni parhaita paloja Seitsemän veljeksen teologisesta annista.

Vanhan-Aatamin pirunpihka ja hurskaan Aapelin veri

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi veljesten keskusteluun Vanhasta Aatamista ja perisyntiopista, joka on monille kovin problemaattinen ”uskon-pykälä” myös nykypäivänä. Timon ongelmana oli se, että vaikka hän tiesi kyseessä olevan ”perisynnin tunnusmerkki”, hän ei voinut olla mieltämättä Vanhaa Aatamia ”vakavaksi taatoksi vilttihatussa”, joka ”astelee aatoksissaan ja ajelee härkäparia”. (s. 24)

Nykyihmisen ongelmana lienee pikemminkin se, että koko perisynnin käsite alkaa olla vieras, vanhahtava ja jopa vastenmielinen. Opetuksessa ja julistuksessa voisikin ehkä hyödyntää Seitsemästä veljeksestä saatavaa synonyymiä, ”kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa” (s. 285), mikä merkitsee sitä, että ”ihminen on heikko, eikä voi hillitä vihansa ja synnin voimaa” (s. 46). Nyt 2000-luvun suomalaiskuulijakin hymyilee ja nyökkää.

Toiseksi kiinnitin huomiota siihen, kuinka veljekset kunnioittavat aapista eli oletettavasti Agricolan ABC-kirjaa, joka sisältää aakkosten lisäksi pienen katekismuksen. Raivoissaan Juhani toteaa: ”Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja!” (s. 39) Yhteenotossa toukolaisten kanssa Juhani käskee alakynnessä olevaa tappelupukaria suutelemaan pensaaseen viskattua aapista:

”Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunan tonttu. Sentähen suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempien puolesta!” (s. 45)

Kadotuksen pätsi ja ijankaikkinen sauna

Veljekset ovat tietoisia siitä, etteivät he ole mitään pyhiä pulmusia. Eero toteaa, että tässä on ”seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa” (s. 70) ja Simeoni tulkitsee, että ”Jumala rankaisee [meitä] syntiemme tähden” (s. 73). Saunassa Simeoni kehottaa veljiään muistelemaan ”kadotuksen pätsiä” ja kysyy, eikö löylyn mojova kuumuus tuo mieleen helvetin tulta (s. 78).

Helvettiin liittyy myös kansallisromaanin kovin ja kriittisin teologinen debatti. Juhani kyseenalaistaa Luojan viisauden maailman järjestämisessä ja kertoo, miten olisi itse asiat tehnyt. Aapo ja Simeoni puolustavat Jumalaa, joka ”tahtoo koetella ihmislapsen voimaa uskossa”. Juhani vastaa viiltävästi:

”Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niin kuin sääksiä vaan; sinne, johon en soisi käärmettäkään minä, vaikka syntinen ihminen.” (s. 84)

Veljet yrittävät nöyryyttää Juhania muistuttamalla veljesjoukon monista synneistä, mutta Juhanin mukaan ei kannata ”alati muistella tuota tulista uumentoa, perkelettä ja pieniä perkeleitä”, sillä moinen panee ”sekaisin miehen pään”. Veljesten hurjapäisyyksiä on pidettävä nuoruuden hullutuksina eikä synteinä ankarassa mielessä: ”Jumala on pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos vilpittömästä sydämestä rukoilemme”. (s. 84-85)

Juhani torjuu kyllä törkeät synnit, joita ”tulee karttaa”, mutta pienempiä syntejä ei tule aina ”laskea omantunnon ongennokkaan”. Simeoni ja Aapo huudahtavat kauhuissaan, että Juhanin oppi on saatanan kuiskutusta ja ”väärää oppia ja uskoa”, ja Timo lisää, että Juhani haluaa ”kiusata meitä Turkkilaisten uskoon”. Juhani vastaa vakuuttavasti: ”Kitanne kiinni, ja paikalla!” (s. 85-87)

Ekumeeninen ydinkysymys ja reformaation merkkivuosi

Ylläolevassa dialogissa veljekset koskettavat synti-, armo- ja pelastusopin ydinkohtaa, jota myös ekumeenisessa katolis-luterilaisessa dialogissa tulisi paljon tähänastista perusteellisemmin käsitellä. Mielestäni kysymys lievästä ja vakavasta synnistä kaikkine seurauksineen on suurin sekä teoreettinen että käytännöllinen ero katolisen ja luterilaisen pelastusopin välillä, mutta se on jäänyt lähes täysin vaille huomiota, puhumattakaan tyydyttävästä ratkaisusta.

Kysymys kuolemansynnistä ja sen seurauksista palaa estradille romaanin lopussa, kun Timon vaimo valittaa veljien viinanjuonnista: ”Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.” Timo vastaa: ”Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan.” Tämän jälkeen kerrotaan pyhäaamuista, joina lähdettiin ”rippikirkkoon” ja joina Timon vaimo pyysi aina ”anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän sunkin olisi rikkonut heitä kohtaan”, mikä oli aina ”liikutuksen hetki”. (s. 336)

Seitsemän veljestä asettaakin reformaation merkkivuoteen valmistautuville katolilaisille ja luterilaisille kinkkisiä kysymyksiä. Kuinka vanhurskauttaminen uskosta ja armosta suhteutuu konkreettisiin tekosynteihin? Onko lievällä ja raskaalla synnillä eroa? Menetetäänkö pelastava armo vakavasta synnistä, ja jos kyllä, niin mikä kaikki on laskettava vakavaksi synniksi? Onko rippi välttämätön tai edes hyödyllinen keino saada (vakavat?) synnit anteeksi?

Seitsemän veljestä on siis täysillä mukana reformaation 500-vuotismuistossa 2017. Niin kansallisromaanin veljet kuin sen taivaatkin julistavat merkkivuoden slogania: ”’rukoiletteko, sen vietävät, armoa?’; ja kaiku pilvistä vastasi: ’armoa!'” (s. 44)

kivi

Comments: Be the first to comment

Ilmoitusasioita

Päiväys: 10.10.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Ajankohtaista

Tällä viikolla on sen verran kiirettä, että tyydyn lyhyeen tiedotuspostaukseen. Ensinnäkin tänään alkaa Kuopiossa Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) syyskokous, johon kuuluu myös yleisölle avoimia tilaisuuksia.

Olen mukana tänään 10.10. illalla Kuopion uudessa katolisessa seurakunnassa, Pyhän Joosefin kirkossa pidettävässä ekumeenisessa iltakirkossa klo 18:00. Huomenna tiistaina 11.10. puhun avoimessa seminaarissa Paavi Franciscuksen kutsusta uudistukseen klo 10:45. Koko ohjelman voi katsoa täältä, mukana myös mm. Kuopion piispa Jari Jolkkonen.

Keskiviikkona 12.10. luennoin Tampereen Dante Alighieri -yhdistyksen illassa Tampereen vanhalla kirjastotalolla niin ikään klo 18:00. Aiheena on matkani Assisiin ja Padovaan pyhien Franciscuksen ja Antoniuksen jalanjäljissä. Lisätietoja yhdistyksestä ja luennoista saa täältä.

Viimeinen tiedotus liittyy viime viikon postauksen aiheeseen eli Opus Deihin. Sattuikin niin sopivasti, että nyt sunnuntaina 16.10. on erittäin harvinaislaatuinen tilaisuus osallistua Suomessa avoimeen keskustelutuokioon Opus Dein prelaatin eli johtavan piispan Javier Echevarrían kanssa. Tilaisuus pidetään Glo Hotel Artissa (Lönnrotinkatu 29, Helsinki) klo 16:00 ja se kestää tunnin, jonka aikana prelaatti puhuu uskosta ja vastaa kysymyksiin. Linkki FB-tapahtumaan tässä.

Hyvää Aleksis Kiven päivää (minun piti tänään kirjoittaa Seitsemästä veljeksestä, mutta se jää nyt ensi viikkoon) ja ehkä nähdään tällä viikolla Kuopiossa, Tampereella tai Helsingissä!

 

Comments: Be the first to comment

Opus Dei: katolista salmiakkia

Päiväys: 3.10.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Keskiajan Suomi, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit
Tags: , , ,

Olen pitkään ajatellut, että pitäisi kirjoittaa jotain Opus Deistä, mutta jostain syystä en ole saanut artikkelia aikaiseksi. Viime viikolla tajusin, että Opus Dein perustamispäivä 2.10. on kohta käsillä (Opus Dei täytti siis eilen 88 vuotta, onnea!), ja selasin läpi kaksi aiemmin lukemaani Opus Deitä käsittelevää kirjaa, Scott Hahnin Ordinary Work, Extraordinary Grace ja Mikko Ketolan Opus Dei: Vaiettu salaseura?

Huomasin, että molempien kirjojen ilmestymisvuosi oli 2006 eli tasan kymmenen vuotta sitten. Olen lukenut vielä kolmannenkin Opus Dei -kirjan vuodelta 2005, tunnetun katolisen reportterin John Allenin opuksen (heh-heh). Allenin kirja lienee paras ulkopuolisen kirjoittama tasapainoinen esitys, Scott Hahnin kirja paras sisäpiiriläisen inspiroiva esitys, ja Ketolan kirja on aika lailla Allenin suomalainen vastine, ainoa laatuaan.

Sekä ennen kirjojen lukemista että niiden jälkeen minulla on ollut myös huomattavan paljon henkilökohtaista kokemusta Opus Deistä. Kävin Opus Dein keskuksessa säännöllisesti useita kertoja viikossa, jopa päivittäin lukioaikanani 2002-2005 ja hyvin usein myös seuraavina vuosina, sittemmin kuitenkin harvenevaan tahtiin. Olen Opus Dein ”avustaja” (mikä tarkoittaa rukousta Opus Dein puolesta ja pientä rahallista tukea) mutten jäsen.

Opus Dein avustajuus ei edellytä katolisuutta eikä edes kristinuskoa, vaan ainoastaan Opus Dein työn arvostamista. Itse arvostan sitä peruskasvatusta, jonka Opus Deiltä sain niin teologian, hengellisyyden kuin inhimillisen elämänkin alalla. Samalla ymmärrän hyvin joitain Opus Deitä kohtaan esitettyjä kritiikkejä, ja joihinkin niistä yhdyn. Lisäksi minulla on omia Opus Dei -traumojani, mutta niiden käsittelylle ei tässä valitettavasti ole tilaa.

Mikko Ketola viittaa kirjansa lopussa (s. 200) John Allenin arvioon Opus Deistä katolisen kirkon Guinness Extra Stoutina ja toteaa, että suomalainen salmiakki olisi vielä osuvampi vertailukohta. ”Se on väkevää ainetta, se täytyy ’löytää’, eikä se selvästikään sovi kaikille.” Itse rakastan salmiakkia, mutta liikakäyttö saattaa aiheuttaa pahoinvointia.

Opus Dei: vaiettu salaseura?

Mikko Ketolan kirja lähtee liikkeelle Dan Brownin Da Vinci -koodin aiheuttamasta kohusta Opus Dein ympärillä ja kysyy, onko kyseessä salaseura. Mielenkiintoisesti Ketola kertoo, että hänen omat ennakkotietonsa Opus Deistä olivat ”melko pinnalliset ja negatiivisesti värittyneet”. Tiedon karttuminen karisti ennakkoluuloja, ja kirjan lopussa vastaus alaotsikon kysymykseen on selvän kielteinen: Opus Dei ei ole salaseura. (s. 21, 194)

Ketolan kirjasta saa asiallista tietoa Opus Dein historiasta, rakenteesta ja toiminnasta. Sitä saa myös vaikkapa Opus Dein suomenkielisiltä kotisivuilta. Ketolan kirjan antamat tiedot ovat valitettavasti jo monilta osin vanhentuneita, sillä Opus Dei on kehittynyt Suomessa paljon vuoden 2006 jälkeen. 2010-luvulla Opus Dein jäsenet ovat mm. avanneet opiskelijakoti Tavasttähden ja hankkineet kurssikeskus Malminharjun.

Vuonna 2016 vihittiin ensimmäinen suomalainen Opus Dein pappi, isä Oskari Juurikkala. Hän on esiintynyt avoimesti useammassakin lehti- ja televisiohaastattelussa ja kertonut mm. siitä, kuinka Da Vinci -koodin jälkeen Opus Dei otti entistä avoimemman linjan julkisen tiedotuksen suhteen, ja se on koitunut sille hyödyksi. Opus Dei on saanut jopa uusia jäseniä Dan Brownin ”ansiosta”, ja nykyään heitä on maailmalla yli 90 000.

Opus Dein hengestä ja sanomasta

Ketolan kirjassa tulee hyvin esiin Opus Dein pääsanoma ja se, kuinka myös suomalaiset luterilaiset ovat saaneet siitä hengellistä inspiraatiota. Nykyisin Kirkon koulutuskeskuksessa toimiva TT Juhani Holma järjesti aikoinaan Torniossa opintopiirin, jossa luettiin Opus Dein perustajan pyhän Josemaría Escriván tekstejä.

Yhteinen oivalluksemme on ollut, että työn voi muuttaa rukoukseksi. Se on tuonut aivan uuden näkökulman omaan työhön varsinkin niille, jotka kamppailevat uupumuksen tai muiden työhön liittyvien ongelmien kanssa. (s. 182)

Opus Dein pääsanoma työn pyhittämisestä ja pyhittymisestä työn kautta on ollut merkityksellinen myös minulle ja monille muille. Lukioaikanani mieleeni painuivat Josemaría Escriván Tie-kirjan sanat: ”Tunti opiskelua on nykyajan apostolille tunti rukousta.” (335) Tie oli ensimmäinen lukemani hengellinen kirja, ja sen lyhyet mietiskelykohdat auttoivat sekä katolisen identiteetin muodostumisessa että henkilökohtaisessa rukouselämässä.

Monet ovat panneet merkille yhtymäkohdan Opus Dein ja luterilaisuuden ydinpointtien välillä. Elääkseen täyttä kristillistä elämää ihmisen ei tarvitse vetäytyä luostariin, vaan sitä voi toteuttaa keskellä maailmaa. Sekä luterilaisuus että Opus Dei ovat korostaneet maallikon kutsumuksen arvoa ja yleistä pappeutta. Kun mennään yksityiskohtiin, erojakin löytyy, mutta Suomessa tämä on joka tapauksessa hedelmällinen yhtymäkohta.

Toinen Opus Dein hengellisyyden peruselementti on tietoisuus Jumalan lapseudesta. Jos suomalaisilla herätysliikkeillä on klassiset tarinansa perustajahahmojensa heräämisistä, niin Opus Deillä on monesti toistettu kohtaus pyhän Josemarían elämästä, jolloin hän sisäisti Jumalan lapseuden ilon. Josemaría hyppäsi pois ratikasta ja käveli pitkin Madridin katuja toistellen sanoja ”Abba, Isä” (Room. 8:15) kuin hullu konsanaan.

Myös Jumalan lapseuden idea on ekumeenisesti ongelmaton, onhan se vahvasti uusitestamentillinen ajatus. Opus Dein kontribuutiona on kuitenkin Jumalan lapseuden (melko) johdonmukainen soveltaminen (lähes) kaikkiin hengellisyyden ja teologian aspekteihin. Opus Deissä Jumalan lapseus ei uhkaa jäädä pelkäksi teoreettiseksi kategoriaksi, vaan siitä kumpuava ilo leimaa Opus Dein jäsenten elämää ja tarttuu myös muihin.

Kuinka Opus Dein teologia pelasti Scott Hahnin avioliiton

USA:n ehkä kuuluisin katolinen käännynnäinen ja kansantajuisia kirjoja kirjoittava teologi Scott Hahn löysi Opus Dein ollessaan vielä kalvinisti. Hahn kiinnitti Opus Dein jäsenissä huomiota siihen, että he rukoilivat ja lukivat Uutta testamenttia säännöllisesti. Opus Dein jäsenen päivärytmiin kuuluu kaksi puolituntista rukoushetkeä sekä n. 15 minuuttia Uuden testamentin ja jonkin muun hengellisen kirjan lukemista.

Hahn tietysti kertoo myös Opus Dein ”katolisesta työetiikasta” ynnä muusta, mutta mielenkiintoisin ja henkilökohtaisin kirjan luvuista on viimeinen, jossa Hahn paljastaa jotain avioliittonsa vaikeista ajoista. Kun Scott oli liittynyt katoliseen kirkkoon, Kimberly-vaimo pysyi kalvinistina, ja avioliitto kärsi kovasti teologisista tappeluista. Erään Opus Dein jäsenen neuvo Scottille oli: Turn down the theology, turn up the romance.

Teologia alas, romantiikka ylös. Scott epäili ensin, mutta yritti sitten pikku hiljaa alkaa lähestyä Kimberlyä argumenttien ja teologian (se, mikä erottaa) sijaan avioliiton ja lasten näkökulmasta (se, mikä yhdistää). Neuvon vaikutus oli mullistava: lyhyesti sanottuna avioliitto pelastui ja Kimberly kääntyi katolilaiseksi. Scott avaa Opus Dei -ystävänsä ohjeen teologisen sisällön:

  • kunnioita Kimberlyn vapautta (tätä on Opus Dei)
  • armo rakentaa luonnolle (tätä on Opus Dei)
  • älä ole klerikaalinen vaan rakasta maailmaa (tätä on Opus Dei)
  • tavallinen perhe-elämä on arvokasta, jopa seksikästä (tätä on Opus Dei)

Ja tämä kaikki on vain seurausta siitä, että olemme Jumalan lapsia.

opusallen opushahnOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Comments: 2 kommenttia

Viides herätysliike ja Eero Junkkaala

Päiväys: 26.9.2016 Kirjoittanut Emil Anton
Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomi
Tags: , , , ,

Pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jota ei malttanut olla lukematta heti loppuun. Hotkin 200-sivuisen kirjan kahdessa päivässä. Kyseessä on TT Eero Junkkaalan, Suomen teologisen instituutin entisen (ja ensimmäisen) pääsihteerin kirja Viides herätysliike - Näin minä sen näen (Kirjapaja 2016).

Voin kyllä kuvitella, että ihan jokaista suomalaista tämä kirja ei välttämättä viihdytä. Se on pitkä liuta erilaisten kristillisten herätys- ja lähetysjärjestöjen syntyhistorioita, siinä on hieman epäloogisia kronologisia ja temaattisia hyppäyksiä, ja se sekoittaa häikäilemättä henkilökohtaista kerrontaa ja kirkkohistoriallista asiatekstiä. Suomen kirkollisesta ja uskonnollisesta kentästä kiinnostuneille kirja on kuitenkin herkkupala.

Mikä viides herätysliike?

Herätysliikkeitä olen tällä blogilla käsitellyt jo kerran jos toisenkin, ja pienenä kertauksena vain todettakoon, että viides herätysliike eli viidesläisyys saa nimensä siitä, että se on viides suuri luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike Suomessa neljän vanhemman eli rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden lisäksi. Viidesläisyyden kantaisä on Urho Muroma, joka tuli herätykseen Helsingin Johanneksenkirkossa vuonna 1912.

Urho Muromasta tuli ”eräänlainen Suomen kirkon puolivirallinen herätyssaarnaaja” (s. 44), ja hänen kokouksensa vetivät suuria ihmisjoukkoja. Muroma perusti Herää Valvomaan -lehden (nyk. Elämä) pitääkseen yhteyttä uskoon tulleiden kuulijoidensa kanssa. Vuonna 1945 Muroma kumppaneineen perusti Kauniaisiin Raamattuopiston, joka järjestää mm. teologisia opintopäiviä ja julkaisee kirjoja (Perussanoma).

Eero Junkkaala ja hänen veljensä Timo ovat toimineet Raamattuopiston palveluksessa, ja kirja katsookin viidesläisyyttä jossain määrin Raamattuopiston näkövinkkelistä. Ensimmäinen tärkeä pointti on, että Raamattuopisto on irtaantunut perustajaisänsä omaperäisemmistä näkemyksistä (esim. että uudestisyntyminen kasteessa on saatanallinen valhe) ja profiloitunut teologialtaan luterilais-pietistiseksi.

Toinen tärkeä pointti on ero suurimpaan viidesläiseen järjestöön eli Kansanlähetykseen, jolla on Kansanlähetysopisto Hausjärven Ryttylässä ja Uusi Tie -lehti ja kustannus. ”Kansanlähetys kaappaa viidesläisyyden” kuuluu eräs paljon puhuva alaotsikko. Tämän jälkeen kerrotaan siitä, kuinka Kansanlähetys jakaantui ja syntyi lähetysjärjestö Kylväjä, keulahahmona Olavi Peltola. Sitten on vielä KRS, OPKO ja Sansa omine historioineen.

Teologisia kontroversseja

Kirjan perusteella viidesläisten järjestöjen välisissä eroissa on osin ollut kyse valtapolitiikasta, osin teologisista painotuseroista. Amerikkalaisvaikutteinen pyhityskristillisyys on törmännyt luterilaiseen uskonvanhurskauteen (”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas”, jne.) ja ratkaisukristillisyys vanhakirkolliseen kasteteologiaan. Junkkaala myöntääkin, etteivät viidesläiset ole oikein osanneet ratkaista kasteen ja uskon välisen suhteen ongelmaa.

”Ylipäätään opetuksemme sakramenteista on aika ohutta. Pietistisen sisäisen uskonelämän korostus painottuu ulkonaisia merkkejä enemmän. Olisiko henkilökohtaisen uskon vaatimus syrjäyttänyt uskon objektiivisen puolen? Olemmeko sittenkin vaatimassa itseltämme jotain, jota Jumala ei vaadi?” (s. 128-129)

Junkkaala kertoo näkemyksensä laajentuneen ulkomailla. ”Meillä Suomessa tiedetään tarkalleen, ketkä ovat meikäläisiä, ja muut ovat sitten heikäläisiä, eivät ihan tarkalleen oikeaoppisia mutta vähän sinne päin.” Maailmalla näyttää aika erilaiselta: muslimeja, buddhalaisia, hinduja ja animisteja, kristittyjä 2,4 miljardia, joista luterilaisia vain 75 miljoonaa. Tämä opetti ainakin Junkkaalaa näkemään koko kristikunnan ”meikäläisinä”. (ks. s. 118)

Nuoruusvuosinaan Junkkaala kertoo tietäneensä tarkkaan, kuka oli uskossa ja kuka ei - kappalainen kyllä, kirkkoherra ei, jne. Vuosikymmenten kokemukset ovat muovanneet hänestä avoimen keskustelijan, joka pitää kiinni viidesläisestä vakaumuksestaan mutta yrittää aidosti kuunnella ja kunnioittaa toisinajattelevia. Kirjasta käy ilmi, kuinka jotkut viidesläiset ovat leimanneet hänet takinkääntäjäksi ja alkaneet pitää häntä ei-toivottuna opettajana.

Junkkaalan teologiset kontroverssit kiteytyvät kolmeen kohtaan: hän on hylännyt nuoren maan kreationismin ja hyväkyy evoluution, hän suostuu tekemään yhteistyötä naispappien kanssa, ja kaiken kukkuraksi hän piti luennon Lähetysseuran juhlilla, jossa työhön siunattiin miespari. Junkkaala ei käyttänyt ”tuhannen taalan paikkaa sanoa synti synniksi” (ikään kuin se olisi auttanut), vaikka mainitsikin olevansa surullinen joistain SLS:n ratkaisuista.

Erimielisyyksiä ja yhteistyötä

Junkkaala kirjoittaa, että Jumala voi saada hyvää aikaan ihmisten pahasta, ja syntisistä riidoista ja jakaantumisista huolimatta viidesläisyys on pystynyt toteuttamaan monia hienoja projekteja yhtenä rintamana. Junkkaala itse oli perustamassa ja johtamassa laajan herätysliikerintaman toteuttamaa Suomen teologista instituuttia (STI), joka keräsi alkuaikoina valtavan määrän teologian opiskelijoita luennoilleen.

Myöhemmin STI on joutunut ahtaaseen paikkaan. Junkkaala olisi toivonut, ettei kielteistä naispappeuskantaa erikseen merkitä perustamisasiakirjaan, mutta vastakkainen kanta voitti. Nyt naispappeuden vastustajat ovat marginalisoituneet, heitä ei enää vihitä papeiksi, ja jos he lähtevät opiskelemaan teologiaa, he päätyvät helposti Luther-säätiön eli Lähetyshiippakunnan papeiksi.

Junkkaalan kirja selvitti hyvin viidesläisten naispappeuden vastustajien ja lähetyshiippakuntalaisten välisen eron. Viidesläisyyteen mahtuu teologisesti hyvin erilaista väkeä. Monilla on matalakirkollinen näkemys, jossa virkaa ei pidetä kovin keskeisenä asiana, ja siksi naispappeuskysymys jää toisarvoiseksi. Monet viidesläiset eivät halua jättää kirkkoa eivätkä hyväksy omien piispojen ja pappien vihkimistä.

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten naispappeuskysymys vaikuttaa eri lailla eri tasoilla. Esimerkiksi Kansan Raamattuseura (KRS) ei voinut lähteä mukaan STI:hin naispappeuskannan takia, mutta sen sijaan uudessa herätysliikeväen yhteisessä mediaprojektissa Seurakuntalainen.fi:ssä KRS on ilomielin mukana. Niin kuin ovat myös helluntailaiset, Radio Dei ynnä muut.

Katolis-ekumeeninen loppulause

Kirjassa ei varsinaisesti mainita mitään katolisuudesta. Eeron veli Timo on puhunut enemmän viidesläisyyden suhteesta roomalaiskatolisuuteen, mm. viime keväänä Academicum Catholicum ry:n luentoillassa. Tunnetusti on käyty pitkä matka Muroman antikatolisista saarnoista siihen, että Raamattuopisto julkaisi kaksi paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jeesuksesta.

Viime torstaina Eero Junkkaala seurasi veljeään ja luennoi samaisen AC:n 80-vuotisjuhlassa Raamatun arkeologiasta. Pyhän maan kaivauksilla hän on usein saanut tehdä yhteistyötä katolilaisten kanssa. Jeesuksen julkisen toiminnan kotikaupungin Kapernaumin kaivauksista puhuessaan Junkkaala totesi, että Jeesus oli mitä todennäköisimmin Pietarin alivuokralainen. Siihen totesin, että nyt puuttuu enää ekklesiologinen sovellutus!

Junkkaala kirjoittaa, ettei voi mitään sille, että viime aikoina Raamatusta on hyppinyt entistä enemmän silmille jakeita, jotka käskevät kristittyjä rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan sekä elämään sovussa ja yhteisymmärryksessä. Hänestä on kehittynyt sillanrakentaja, joka ei halua tehdä numeroa omasta raamatullisuudestaan, vaan jättää lopulliset tuomiot Jumalan asiaksi.

Omassa kokemuksessani on paljon samaa kuin Junkkaalan kokemuksessa. Olen viimeiset vuodet yrittänyt olla katolis-luterilaisessa kontekstissa jotain samaa kuin Junkkaala viidesläis-luterilaisessa kontekstissa. Jotkut pitävät tällaista avoimuutta epäilyttävänä liberalismina tai takinkääntämisenä. Näin lienee joka porukassa, eikä sille kai voi mitään.

Junkkaala muistuttaa omaa väkeään siitä, etteivät herätysliikkeet tuoneet Jumalan valtakuntaa Suomeen. Se tuli tänne jo reilu 800 vuotta sitten (katolisen kirkon mukana). Tämä on hieno muistutus reformaation merkkivuoden kynnyksellä. Ehkä tuleva vuosi voisi olla myös entistä perusteellisemman viidesläis-katolisen dialogin vuosi.

Täyteen ykseyteen tarvitaan kuitenkin vielä varmasti muutama vuosisata ja jokunen konsiili. Miltähän mahtaisi näyttää Vatikaani vitonen?

junkkaala

Comments: 3 kommenttia

« Older Entries
Newer Entries »
%d bloggers like this: