Archive for the ‘Seksuaalimoraali’ category

« Hyviä uutisia home page
« Older Entries

Luterilaiset piispat lähikuvassa

12.10.2015

”Ei kahta ilman kolmatta” pätee taas, kun Paavali Juustenin ja Simo Heinisen jälkeen päätämme sarjan Suomen piispoista Heikki-Tapio Niemisen teokseen Piispainkronikka - Sodanjälkeiset arkkipiispat, piispat ja kenttäpiispat lähikuvassa (Toinen, uudistettu painos 2012). Olemme siis saapuneet omaan aikaamme ja saamme tutustua lähemmin niihin miehiin, jotka ovat johtaneet Suomen ev.-lut. kirkkoa viime vuosikymmeninä.

Ensin muutamia yleisiä kommentteja. Olen maininnut kahdelle tapaamalleni nykypiispalle lukeneeni heistä tästä kirjasta. Molemmat piispat sanoivat, että kyseessä oleva kirja ei ole kovin hyvä. Siinä on kuulemma jopa selkeitä asiavirheitä. Tällä varauksella esittelen tämän kirjan, joka kuitenkin minulle oli mielenkiintoinen, koska en aiemmin tuntenut lähemmin moniakaan Suomen luterilaisista piispoista (sama pätee varmasti useimpiin lukijoihin).

Kirjasta välittyvä vaikutelma piispoista on pääosin positiivinen. Piispojahan pidetään yleisesti melko voimattomina vaikuttajina, heikkoina hahmoina, jotka tasapainottelevat kirkon eri laitojen ja yhteiskunnan ristipaineessa pyrkien kiltisti miellyttämään kaikkia. He eivät puhu rohkeasti yhteiskunnan epäkohtia vastaan eivätkä johdonmukaisesti määrittele tai valvo luterilaisen kirkon oppia. Kirjaan tutustumalla näkee, mitä kaikkea piispat ovat tehneet.

Luterilaisella kirkolla on ollut paljon hyviä piispoja, ja jotkut heistä nousevat teologisesti erittäinkin korkealle tasolle. Toisaalta on kuitenkin sanottava, että hirvittävän paljon luterilaisten piispojen ajasta ja energiasta on kulunut kaikenlaisissa kirkollisissa työryhmissä ja neuvostoissa istumiseen. Piispojen esittelyt täyttyvät tällaisista byrokraattisista ansioista.

Pyrin tässä artikkelissa kuitenkin keskittymään kirjan sisällölliseen antiin. Poimin parhaita paloja ja esittelen tämän blogin kannalta mielenkiintoisimpia aiheita. Kirja on strukturoitu kronologisesti hiippakunta kerrallaan, seuraavassa etenen sen sijaan temaattisesti.

Kirkko, sekularismi ja työväenliike

Aloitetaan ajallemme akuutista aiheesta eli kirkon suhteesta maallistuvaan maailmaan. Tätä käsittelee erinomaisesti yksi kirjan positiivisista yllätyksistä, minulle aiemmin tuntematon Tampereen piispa 1966-1981 Erkki Kansanaho. Kansanaho oli hämmästyttävän tuottelias teologi: hän sai julkaistua lähes 50 (!) tieteellistä työtä (s. 84).

Maallistumisen ongelmasta Kansanaho ajattelee, että kirkon pitäisi keskittyä etsimään ”teologisia ja hengellisiä keinoja sekularismin torjumiseksi” (s. 88). Myöhemmin samalla sivulla Kansanaho jatkaa kuin paavi Franciscus konsanaan:

”Kirkon ei tulisi mennä mukaan kaikenlaisiin tämän ajan pikkuasioihin. Sen ei tule pyydellä anteeksi omaa olemassaoloaan. Sen ei myöskään tule etsiä suosiota pyrkimällä olemaan samaa mieltä yleisen mielipiteen kanssa. Sitä vastoin kirkko tarvitsisi nyt lujaa ja rakastavaa isällistä otetta. Otteen ei tulisi kuitenkaan olla kova eikä määräävä, vaan rakastava”

Samantyyppistä ajattelua edustaa Kuopion nykyinen piispa Jari Jolkkonen: ”Mielestäni kirkko pystyy parhaiten palvelemaan suomalaisia olemalla rohkeasti kirkko. (…) Kirkon on herkällä korvalla kuunneltava ihmisiä ja aatteita, mutta mikäli se liian herkästi lähtee seuraamaan erilaisia muotivirtauksia, se ei menesty. Kirkon on toimittava oman sanomansa ja traditionsa pohjalta.” (s. 242)

Jolkkonen jatkaa korostaen liturgista ja hengellistä elämää sekä tarvetta oppia ”vastaamaan naturalismin haasteeseen”. ”Kun nykyisin on muotia ajatella, että Jumalaa ei tarvita maailman selitysperusteena tai muutenkaan omassa elämässä, olisi tärkeää, että pystyisimme tuomaan esille kristillisen uskon älyllisen ja eettisen voiman. Naturalismi on lopulta aika onttoa, kristinusko puhuttelee kokonaisvaltaisesti.” (s. 242-243)

Aiheeseen vähintään etäisesti liittyvä mielenkiintoinen historiallinen vertailukohta on kirkon suhde vasemmistoon tai työväenaatteeseen. Se tulee kirjassa usein esille eri piispojen yhteydessä, eikä ihme, sillä tarina on traagisesta taustastaan huolimatta kaunis ja sen sanoma rohkaiseva.

Helsingin piispa 1991-2010 Eero Huovinen taustoittaa: ”Kansalaissodan aikana vasemmistolainen työväenliike piti kirkkoa oikeiston kirkkona. (…) Suuri osa työväenliikkeen kannattajista seisoi 1900-luvun alkupuolella toisella puolella aitaa kuin kirkko.” (s. 292) Tampereen piispa 1981-1996 Paavo Kortekangas toteaa, että lähtiessään ateistisesta lähtökohdasta ”työväenliike ei kirkon mielestä ole ollut oikeassa” (s. 93).

Talvi- ja jatkosodan jälkeen kirkon yksi tärkeistä tehtävistä oli suhteiden rakentaminen työväestön kanssa (s. 146). Oulun piispa 1943-1954 Väinö Malmivaara viittasi paimenkirjeessään työväestön avautumiseen kristilliselle julistukselle. Hän kehotti tarttumaan kädenojennukseen ”lämpimin sydämin”. ”Saamme uusia ystäviä ja iloitsemme heistä.” (s. 114)

Murroksesta kertoo myös Tampereen piispa 1945-1966 E.G.Gulinin keskustelu Väinö Linnan kanssa. Piispa viittasi pääministeri emeritus Edwin Linkomiehen tuolloin tuoreeseen Täällä Pohjantähden alla -arvioon, jossa Linkomies tunnusti vuoden 1918 jälkiselvittelyjen olleen ”häpeällistä asiaa”. ”Linna totesi: ’Jos tämä tunnustetaan, työväestö antaa kaiken anteeksi.’ ’Nyt se on tunnustettu’, Gulin vastasi.” (s. 81)

Arkkipiispa 1978-1982 Mikko Juva iloitsee siitä, että ”monet maamme sosiaalidemokraattisen puolueen johtohenkilöt puhuvat avoimesti kristillisten arvojen puolesta” ja tunnustavat, että ”syvimmiltään kyseinen aate ja kansakunnan tulevaisuus ovat keskeisten kristillisten arvojen varassa” (s. 37). Kortekangas lisää, että esimerkiksi ”ajaessaan köyhän asiaa työväenliike on ollut hyvälä asialla.” (s. 93)

Huovisen mukaan vanha kahtiajako näkyy etäisesti edelleen ja asenteet muuttuvat hitaasti, mutta kehitys on ”kulkenut koko ajan parempaan suuntaan”. Työväenliike on ”pyrkinyt maailmankatsomukselliseen ja moraalia koskevaan keskusteluun kirkon kanssa. Toisaalta myös kirkossa asiasta puhutaan uudella tavalla. Kirkon tulee olla erotuksetta kaikkia varten.” (s. 292)

Ehkä koskettavin tuokiokuva tulee arkkipiispa Kari Mäkisen kertomana. Mäkinen kysyi Huittisissa vuonna 2008 pidetyn muisto- ja siunaustilaisuuden yhteydessä työväenliikkeen veteraaneilta, mitä vuoden 1918 muisto heille merkitsee.

”Keskustelukumppanini menivät hiljaisiksi. Sitten se sanoivat, etteivät he tahtoisi sanoa asiasta enää mitään. ’Me ei haluta enää muuta kuin sovintoa’, miehet sanoivat. ’Ei me haluta enää muuta kuin sovintoa.'” (s. 57)

Kavereita katolisen kirkon kanssa

Sovinnosta työväenliikkeen kanssa pääsemme luterilaisen kirkon sovintoon katolisen kirkon kanssa. Arkkipiispa 1982-1998 John Vikströmistä kertova luku tuo esille Suomen esimerkillisen ekumeenisen ilmapiirin sekä Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista, jonka hyväksymistä Vikström luonnehtii piispainkokouksen tärkeimmäksi päätökseksi. (s. 44)

Tampereen piispa Matti Repo selittää asiakirjan olevan merkittävä siksi, että ”siinä on löydetty pitkälti yhteisymmärrys kiistakysymyksestä, joka viidensadan vuoden ajan on erottanut luterilaiset ja katolilaiset toisistaan”. Tämä on ”olennaisin opinkohta”, ja sen yhteisen ymmärtämisen pohjalta voidaan ”rakentaa muidenkin opinkappaleiden osalta uutta”. (s. 106)

Repo luonnehtii katolisen ja luterilaisen kirkon välejä Suomessa erittäin hyviksi. ”Keskinäinen tuntemus on lisääntynyt ja luottamus keskustelukumppaneihin kasvanut.” Suomalaista ekumeniaa leimaa siis luottamus, jossa ei ole kielteistä ennakkoasennetta toiseen, vaan ”toista osapuolta pidetään kristittynä, joka yhtä vilpittömästi palvoo samaa kolmiyhteistä Jumalaa kuin me”. (s. 105)

Eero Huovisen mukaan katolinen kirkko on luterilaisille sekä luontevin että vaikein ekumeeninen keskustelukumppani. (s. 291) Tässäkin yhteydessä viitataan Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista, mutta kuka selittäisi meille, mitä se vanhurskauttamisoppi oikein meinaa? Sen tekee Tampereen piispa 1997-2008 Juha Pihkala, dogmatiikan dosentti:

”Pelastuksessa on kyse kokonaisen ihmisen todellisesta yhteydestä todelliseen Jumalaan. Vanhurskauttaminen ei ole vain Jumalan suopeutta ihmiselle, vaan se luo todellisen ja olemuksellisen yhteyden Jumalaan. (…) Ihminen yhdistyy Jumalaan uskossa ja läsnäolevan Kristuksen kautta.” (s. 102)

Pihkala kertoo tehneensä väitöskirjan saksalaisesta Hans Asmussenista, joka jo ”ennen sotia etsi yhteyksiä katoliseen kirkkoon ja katolisuuteen, ja ennakoi jo 1940-luvun lopulla sitä, mikä sitten tapahtui Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa.” Asmussen avasi Pihkalan silmät moniin kirkkokäsitystä koskeviin asioihin ja asetti kyseenalaiseksi eräitä katolisuutta koskevia ”protestanttisia päähänpinttymiä”. (s. 101)

Mainittakoon vielä, että Oulun piispa 1954-1963 O. K. Heliövaara viittaa katoliseen käsitykseen piispuudesta vihkimis-, opetus- ja hallintovaltana ja pitää tätä jakoa käyttökelpoisena luterilaisessa kirkossa: ”Se soveltuu Suomen oloihin.” (s. 119) Helsingin piispa 1982-1991 Samuel Lehtonen taas sanoo saaneensa ”tavattoman paljon” Tuomas Kempiläisen, ”syvällisen katolisen rukoilijan” ajatuksista, vaikkei kaikkeen voikaan luterilaisena yhtyä. (s. 288)

Homoseksuaalisuus ja naispappeus

Helsingin piispa Irja Askola tuo ekumeniaan hieman erilaisen näkökulman. Hän kiinnittää huomiota ristiriitoihin kirkkojen sosiaalieettisissä näkemyksissä. ”Tällaisia asioita ovat esimerkiksi abortti, homoseksuaalisten tai sukupuolisten vähemmistöjen kysymykset, perhekäsitykset, sota ja rauha. Meidän opetuksemme näistä asioista poikkeaa toisistaan. Tällöin on selvää, että yhteinen nimittäjä jää varsin pieneksi.” (s. 297)

Tässä painotus on melko erilainen kuin Matti Revolla, joka korostaa entistä suurempaa luterilais-katolista yksimielisyyttä: ”erottavia asioita nousee esille aikaisempaa vähemmän” (s. 105). Kontekstit ovat kuitenkin erilaiset: Askola puhuu yhtenäisen Euroopan rakentamisesta, Repo luterilais-katolisista oppineuvotteluista. Oppineuvottelutkin joutuvat tietysti ennen pitkää sosiaalieettisten ongelmien eteen.

Espoon piispa 2004-2012 Mikko Heikka on suorapuheisin luterilaisen kirkon myönteisestä kannasta homoseksuaalisuuteen: ”Kaikille on myös selvää, että kirkko hyväksyy homoseksuaalisuuden. Kirkko tukee homoseksuaaleja siinä, että he rakentavat kestävää parisuhdetta.” (s. 309)

Heikommin mutta samansuuntaisesti Mikko Juva toteaa: ”Mielestäni me lyömme heitä farisealaisittain, sen sijaan että jättäisimme heidän asiansa Jumalan ja heidän välisekseen asiaksi.” Seksuaalimoraalissa muodot muuttuvat, mutta olennaiset perusasiat pysyvät muuttumattomina. Niitä ovat ”toisen ihmisen huomioon ottaminen ja kunnioitus ja toisaalta uskollisuus parisuhteessa”. (s. 37)

Arkkipiispa 1998-2010 Jukka Paarma esittää, ettei homoseksuaali ole yleensä itse valinnut identiteettiään ”eikä tällöin voi olla identiteetistään myöskään moraalisesti vastuussa”. ”Jos tällainen ihminen löytää toisen, johon hän rakastuu, ja jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, siitä sopii kiittää Jumalaa, Paarma sanoo.” (s. 52)

Arkkipiispa Kari Mäkinen on näkyvästi ja ”henkilökohtaisesti asettunut näiden seksuaalivähemmistöjen taakse”. Nyt käytävä keskustelu on osa prosessia, jossa ”käsitys seksuaalisuudesta muuttuu”: sitä ei enää nähdä suvun jatkamista koskevana kysymyksenä, vaan sitä tarkastellaan kahden ihmisen läheisen ihmissuhteen täydellistäjänä. Tästä näkökulmasta homosuhde täyttää vastaavan fuktion kuin heterosuhdekin. (s. 58)

Samassa hengessä Porvoon piispa Björn Vikström toteaa, että homoseksualismia vastustavat Raamatun kirjoittajat olivat ”oman aikansa ja yhteiskuntansa lapsia”. Jos homokysymyksestä tehdään raamattukysymys, niin joudutaan samaan veneeseen vanhojen orjuuden ja kreationismin puolustajien sekä naisteologien ja -kanttorien vastustajien kanssa. ”Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseksi meillä tulisi myös olla kaava.” (s. 202-203)

Irja Askola on samoilla linjoilla. Hänen raamattunäkemyksensä mukaan homoseksuaalisuudesta puhuvat raamatunkohdat ”eivät puhu siitä intiimistä suhteesta, jonka puolesta me voimme rukoilla”. ”Asiaa voi siis suoraan verrata kysymykseen, jossa joidenkin mielestä apostoli Paavalin puhekielto naisille asettaa esteen naisten vihkimiselle pappisvirkaan, joidenkin mielestä ei. Minun mielestäni se ei estä.” (s. 298)

Naispappeuskysymyksessä näyttää niin ikään vallitsevan luja piispallinen konsensus. Mikko Heikka toteaa: ”Naispappeutta koskien meillä on nyt selvät pelisäännöt. Kaikki papit tekevät naispappien kanssa työtä.” (s. 309) Heikan seuraaja, Espoon nykyinen piispa Tapio Luoma analysoi tilannetta seuraavasti:

”Pappisvirka avattiin naisille vuonna 1986. Siksi ei tästä asiasta tarvitse minun mielestäni enää keskustella. Se, että esimerkiksi evankelisen kuten myös viidennen herätysliikkeen sisällä on edelleen ryhmiä jotka vastustavat naispappeutta, ei mielestäni liity enää keskusteluun siitä, oliko päätös oikea tai väärä. Se keskustelu on käyty, ja siinä on päästy hyvään lopputulokseen. Sen sijaan nyt käynnissä oleva keskustelu on nähtävä enemmänkin sielunhoidollisesta näkökulmasta.” (s. 314)

Myös Turun piispan Kaarlo Kallialan mielestä naispappeuskeskustelu on ”käyty loppuun”, ja vaikka tietty pluralismi on välttämätöntä, ”eräissä asioissa kaikkien tulee kirkossa pitää yhtä”. Papin kohdalla se tarkoittaa, että ”papeilla on keskenään alttarin, saarnatuolin ja ehtoollispöydän yhteys”, muuten irtaudutaan toiseksi kirkoksi. (s. 74)

Näiden näkemysten valossa katolis-luterilainen ekumenia on kyllä todella ison solmun edessä. Virallisen katolisen näkemyksen mukaan naispappeuskysymys on loppuunkäsitelty - nainen ei voi olla pappi - kun taas luterilaiset piispat pitävät asiaa yhtä loppuunkäsiteltynä päinvastaiseen suuntaan: päätös avata virka naisille oli oikea, ja ”kommuunioekklesiologia” vaatii papeilta yhteistyötä naispappien kanssa.

Tällainen kommuunioekklesiologia on kuitenkin tunnetusti 2000-luvun suomalais-luterilainen uutuus. Kuten tiedetään, Oulun piispa 1980-2000 Olavi Rimpiläinen ei suostunut viettämään jumalanpalvelusta naispapin kanssa, vaan asetettuaan 1998 virkaan arkkipiispa Jukka Paarman ”hän poistui alttarilta naispapin osallistuessa vihkimystä seuranneen messun toimittamiseen” (s. 134). Silti hän sai toimia samassa kirkossa.

Henkilökohtaisuuksia

Yksi kirjan teologisesti kiehtovimmista ja positiivisimmin yllättäneistä tapauksista oli Turun piispa 1998-2005 Ilkka Kantola. Aiemmin tiesin hänestä vain sen, että hän erosi sekä vaimostaan että piispanvirasta julkisen skandaalin saattelemana ja että hänestä tuli myöhemmin kansanedustaja (mitä hän on edelleenkin). Kirjasta käy ilmi, että Kantola perehtyi opinnossaan - ironialta ei voine välttyä - moraalin ja oikean omantunnon kysymyksiin.

Kantola tutki gradussaan 1600-lukulaisen jesuiittakenraali Thyrsus Gonzalezin omatuntokäsitettä ja väitteli 1994 aiheesta Probability and Moral Uncertainty in Late Medieval and Early Modern Times. Tutkimuksen kohteiden joukossa oli katolisen teologian suuria nimiä kuten Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus ja Francisco Suarez. Kantola avaa hiukan väitöskirjansa mielenkiintoista aihepiiriä:

”Kun Aristoteleen mukaan ihmisenä olemisen perusta on kaikille ihmisille yhteinen olemus ja siihen liittyvä yhteinen järki, tulee myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun fransiskaaniajattelun individualismissa persoonan keskukseksi tahto. Henkilöt ovat yksilöitä. Tällöin myös käyttäytymisen ennustaminen tulee huomattavasti vaikeammaksi kuin aikaisemmin. Tästä seuraa useita ongelmia moraalin, omantunnon ja omantunnon epävarmuuden kannalta. Osan väitöskirjaani muodostaa siis keskustelu siitä, mikä on yksilön henkilökohtainen vastuu ja mistä moraali rakentuu.” (s. 63)

Kantolan sanoittamana fransiskaaninen ajattelu vaikuttaa järkevältä. Tämä on stimuloiva poikkeus, sillä usein fransiskaaniteologit maalataan pahiksiksi, jotka lähes täydellisen Tuomas Akvinolaisen jälkeen aloittivat pitkän ja kohtalokkaan aatehistoriallisen alamäen kohti reformaatiota ja sekularismia. Kantola kuitenkin soveltaa tutkimuksensa tuloksia kirkkoon melko katoliselta kuulostavalla tavalla:

”Kun keskustelussa on otettu esille omantunnon auktoriteetti (…) voidaan todeta, että omatunto ei ole mikään yksinkertainen idea. Päinvastoin se on hyvin monitahoinen meissä oleva asia. Voidaan siis sanoa, että henkilö ei ole vastuussa vain siitä, että hän toimii omantuntonsa mukaan, vaan myös siitä, mitä hänen omatuntonsa sanoo.” (s. 63)

Kantola valittelee, että Suomen ”protestanttisessa kulttuurissa omatunto ymmärretään usein vain yksityisenä henkilökohtaisena tunteena”, jolloin ”yksilön ei tarvitse mitenkään perustella näkemystään” - hän voi vain vedota omaantuntoonsa. Kantola sympatiseeraa jälleen katolisempaa käsitystä:

”Roomalaiskatolinen kuten myös vastaava laajempi aatehistoriallinen traditio pitävät tällaista omaatuntoa hyvin epä-älyllisenä ja negatiivisena asiana, eivätkä siksi anna sille arvoa. Vasta perusteltu, keskustelussa testattu, vuorovaikutuksessa koeteltu omatunto on sellainen, johon voi nojautua. Tällä on merkitystä tämän päivän keskustelussa. Sen tähden yritän kuunnella muita. Esimerkiksi kirkkojenvälisessä keskustelussa pidän tätä erittäin tärkeänä” (s. 64).

Käyttäytymisen ennustettavuuden vaikeutta ja eettistä problematiikkaa sivuaa myös toinen puhutteleva tapaus, piispa Matti Sihvosen 24-vuotiaan Jussi-pojan itsemurha vuonna 1992. Sihvonen purki tunteitaan Pienessä kirjassa kärsimyksestä vuonna 1996. Hän oli kulkenut depressiota poteneen poikansa rinnalla, välillä oli ollut vapauttavia valoisampia päiviä. Sitten taas pimeys, mielettömyys, syyllistäminen ja peruuttamaton loppu, kuolema.

”Ihminen pettyy Jumalaan.” (s. 229) Piispa. Piispakin. Piispan poika. Hiljaiseksi vetää ja nöyräksi. Mieleen tulee C.S. Lewisin Muistiinpanoja surun ajalta. Kuka kehtaa puhua hurskaita siitä, että rukouksiin vastataan, että Jumalaan voi aina luottaa, että hän auttaa lapsiaan? Epäuskon ratkaisunkin ymmärtää todella hyvin. Silti tällaiseenkin pimeyteen valo voi löytää tiensä:

”’Minua ahdistavat kysymykset ja alituinen sisäinen tuska ovat riisuneet itseäni entistä enemmän kaikista yrityksistä löytää kärsimykselle järjellistä selitystä’, Sihvonen kirjoittaa. ’Sen vain tiedän, että se on vienyt lähemmäksi toisia kärsiviä, jotta voisin edes hitusen jakaa heidän tuskaansa.’ (…) ”Monelle avautuu vasta vähitellen sellainen toivon pilkahdus, että jaksaa rukoilla ja uskoa Jumalaan, joka on armollinen ja kuulee ihmisen hädän.” (s. 229)

Entäs kun kuolema alkaa kolkutella omalle ovelle? Kun voimat hupenevat ja joutuu vanhainkotiin? Päätän kirjaesittelyn arkkipiispa 1964-1978 Martti Simojokeen, joka oli Simo Heinisen mukaan ”itsenäisyyden ajan merkittävin kirkonmies”. Oltuaan puoli vuotta vanhainkodissa Simojoki sanoi: ”En voi lukea enää mitään. (…) Minulla ei ole mitään. Kun joku tulee ja kertoo minulle asioista, joissa olen ollut mukana, minä ihmettelen.” (s. 29)

Simojoki on kiitollinen hoitajista, jotka lukevat hänelle Raamattua ja virsikirjaa. Vanhainkodissa hänellä on mahdollisuus rukoilla paljon. Hän ei kuitenkaan voi paljon luottaa omiin rukouksiinsa vaan Vapahtajaan, joka rukoilee hänen puolestaan. ”Minulla ei ole mitään muuta toivoa kuin että voisin saada tämän elämäni onnelliseen päätökseen. Että pääsisin perille.” (s. 29-30)

Pyydettäessä Simojoki muotoilee heti tärkeimmät viimeiset sanottavansa: ”Muistakaa, että meidän täytyy kuolla. Eläkää sen mukaan. Tähän kytkeytyy kaikki mitä tarvitaan.” (s. 30)

 

 

Kategoriat: Ekumenia, Etiikka, Homoseksuaalisuus, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Seksuaalimoraali, Suomalaiset teologit
Tags: , , , ,

Comments: 1 kommentti

Timo Soinin usko ja arvot

11.5.2015

Viimeviikkoinen postaukseni Timo Soinin katolilaisuudesta sai odotetusti aikaan sekä myönteisiä että kielteisiä reaktioita. Aiheesta sopii jatkaa useastakin syystä. Ensinnäkin Soinilta on ilmestynyt toinenkin kirja, jossa hän käsittelee uskoaan ja arvojaan, ja toiseksi Soini on nyt eduskuntavaalien jälkeen ja uutta hallitusta muodostettaessa erittäin ajankohtainen hahmo.

Soinin uusi kirja on nimeltään Peruspomo (WSOY 2014), ja siinä hän käsittelee Maisterisjätkän jälkeisiä tapahtumia eli vuoden 2008 kuntavaaleja, europarlamenttiin pääsyä, vuoden 2011 jytkyä, vuoden 2012 presidentinvaaleja sekä EU-kriisiä. Kirja on viihdyttävästi kirjoitettu ja täynnä asiaa, ja jälleen kerran yksi kokonainen luku (luku 9: ”Omantunnonkysymyksiä”) on omistettu syvällisemmille asioille.

Muistutan vielä, että katson olevani pätevä kommentoimaan ainoastaan niitä Soinin esittämiä näkökulmia, jotka koskevat uskoa ja moraalia. Politiikasta tiedän minimaalisen vähän, eikä minulla ole juuri minkäänlaisia poliittisia mielipiteitä.

Siksi en ota vastaan syytöksiä perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikan tukemisesta tms. Sitä paitsi Soini vastaa maahanmuutto- ja rasismisyytöksiin avoimesti Peruspomon 5. luvussa. Lukekaa sieltä. Siteeraan tästäkin asiasta vain kohtaa, joka liittyy suoraan katolisuuteen:

”Helmikuussa 2013 sain kutsun tulla haastateltavaksi BBC:n Hard Talk-ohjelmaan. Tiesin jo etukäteen, että haastattelussa kysytään maahanmuuttovastaisuudesta. Vastasin, että minun on ihan mahdotonta katolisena kristittynä vihata ihmistä. Sanoin, että ’Määritelmällisesti roomalaiskatolilainen ei voi olla rasisti’. ’No, eihän tuo ole mikään vastaus!’ Kysyin, että ’Mikäs siinä on väärin?’ Sanoin, että se on ainoa vastaus, jonka tulet saamaan. Ei muukalaista saa vihata, Raamatussakin sanotaan, että se on väärin. Muukalaisen vihaamisesta  puuttuu kaikki siunaus ja kohtuus.” (s. 137)

Homoja vastaan vai avioliiton puolesta?

Rasismin lisäksi Soinia on syytetty homofobiasta ja homovastaisuudesta. Soini kantaa sanojensa mukaan ”joka päivä homofobisen viittaa, vaikkei minulla ole homoja vastaan mitään” (s. 203).

Kerran Soini kysyi Suomi-USA-jääkiekkopelin jälkeen vastapäätään istuneelta mieheltä mielipidettä pelistä, mutta mies vastasi, ettei Soini varmasti haluaisi keskustella hänen kanssaan, sillä hän oli homo. ”Mitä se haittaa, ei minua kiinnosta mikä sinä olet, minua kiinnostaa, että mitä tykkäsit pelistä.” (s. 199)

Syy, miksi Soini on leimattu homofobiksi, on tietysti se, että hän kannattaa perinteistä avioliittoa miehen ja naisen välisenä instituutiona. Vuonna 2013 Soini osallistui Ranskassa marssiin avioliiton puolesta ja kirjoitti siitä Plokillaan. ”Hetihän Suomessa nousi häly: ’Oo, Soini marssi homoja vastaan.'” (s. 204)

Soini selittää kannattavansa miehen ja naisen välistä avioliittoa, joka on maailmanlaajuinen käytäntö ja tällä hetkellä osa Suomen lainsäädäntöä. Lisäksi se on (katolisessa ja ortodoksisessa) kristinuskossa ollut vuosisadasta toiseen pyhä sakramentti.

”Nyt yhtäkkiä, kun joku uskaltaa puolustaa perinteistä avioliittoa, siitä nousee hirveä meteli. En hyväksy, että pienet porukat tai media saavat määritellä avioliittoinstituution uudestaan. Avioliiton puolesta puhuvat traditio, biologia, terve järki ja teologia. Eivät minua kiinnosta kenenkään makuukamariasiat, vaan avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona.” (s. 199)

Soini ei säästä poliitikkoja, piispoja eikä mediaa kritiikiltään tässä asiassa. Piispoista ja muista poliitikoista hän sanoo (hieman yliampuvasti), että ”kukaan ei uskalla sanoa mitään”, ”minua ja Päivi Räsästä lukuun ottamatta yksikään poliitikko ei uskalla enää sanoa vastaan” (s. 200). Soinin ei tarvitsisi puhua asiasta, ”jos meillä olisi kirkko, joka sen tekisi. Ne lapaset eivät puhu mitään” (s. 207). (Marraskuisen äänestyksen jälkeen tosin puhuivat.)

Media taas elää Soinin mukaan ”tässä asiassa aivan totalitaarisessa ympäristössä”. ”Olen kysynyt medialta, onko toimituksissa yhtään kusitolppaa, joka uskaltaa sanoa, että hän on toista mieltä. En ole saanut vastausta.” (s. 200)

Soini on saanut kannastaan odotetusti paljon palautetta, sekä hyvää että huonoa. ”Senkin homofobinen paska” -sisältöiseen kirjeeseen Soini vastasi: ”Voitko lopettaa vihapuheen lähettämisen minulle, mutta kiitos kuitenkin kannanotosta”. Sen sijaan Toni-niminen nuori homomies (!) kirjoitti Soinille Ranskan-marssin jälkeen: ”Ihan oikein teit, avioliitto on avioliitto.” (s. 205)

Soini selittää, että perussuomalaisten kanta avioliittokysymykseen on ilmaistu selvästi puolueen vaaliohjelmassa. Soini myöntää olevansa tässä ”kova” ja ”varmaan vähän ikävä”, mutta hän katsoo oikeudekseen ”olla lujana” tässä asiassa, jossa yksikin ääni saattaisi ratkaista lain kohtalon. ”Arja Juvoselle tämä tuntuu olevan kovin paikka, mutta on siellä pari muutakin, joille tämä kysymys on hankala.” (s. 203)

Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei siis ole perussuomalaisille kansanedustajille omantunnonvapauden alaan kuuluva kysymys, vaan puolueen sitova linja. (s. 201) Toisin on abortin laita, jossa tilanne on suorastaan päinvastainen. ”Puolue ei ole abortista mitään mieltä, se on omantunnonkysymys. Minulle riittää se, ettei tämä puolue ole ohjelmissaan elämää vastaan. Minun kannallani ei ole meidän ryhmässämme tässä asiassa kuin Mika Niikko.” (s. 195)

Usko, arvot ja tulevaisuus

”Halusin tässä kirjassa kertoa kristittynä tuntemukseni uskosta, abortista ja avioliitosta. Minulla on nyt sananvalta sanoa tässä opuksessa mitä ajattelen, mihin uskon ja miksi. Rukous ei muuta Jumalaa, se muuttaa sinut ja on muuttanut minut.” (s. 305)

Soini ei peittele uskoaan, ja hänen esimerkkinsä kannustaa muitakin rohkeuteen. Tervettä globaalia perspektiiviä tuo musliminäkökulma: arabit ”tietävät heti, että ’Ai jaa, tämä on se katolinen jätkä’. (…) Sellainen vettynyt länsimainen lurjus, joka ei usko mihinkään, ei herätä heissä mitään muuta kuin säälin tunnetta.” (s. 198)

Kun kirjoittaja on tarpeeksi kova jätkä, niin kyllä se Suomen suurin sekulaarikustantamokin painattaa täysin katolista tekstiä. Soini saa vapaasti todistaa uskostaan, ja hän valottaakin vielä hieman edellistä kirjaa enemmän mystistä kääntymiskokemustaan Irlannissa:

”En ole kenellekään koskaan kertonut, mitä irlantilaisessa katedraalissa tapahtui, mutta siellä tärähti niin kovaa, että pelot häipyivät. Tulin eri miehenä ulos. Olen miettinyt psykologisella tasolla, oliko se jokin hallusinaatio tai hulluuskohtaus, mutta kuka sen tietää? Vai oliko se sitä mitä aistinkin? Elämä ennen tapausta ja sen jälkeen ei ollut sama, ja se kokemus on aina mukanani vaikka mitä tapahtuisi.” (s. 207)

Katolisuuteen kääntyminen ja luterilaisuuden jättäminen eivät olleet Soinille helppoja päätöksiä: ”oli hankala paikka repäistä itseni irti valtakulttuurista ja isiemme uskosta”. Pettymys luterilaiseen kirkkoon oli kuitenkin niin suuri, ”että minun oli pakko jättää se, enkä ole paluuta harkinnut” (s. 206).

Soinin mukaan nykypiispat vievät luterilaista kirkkoa ”ihan väärään suuntaan” (s. 207), ja hän ennustaa, että 5-10 vuotta uuden avioliittolain hyväksymisen jälkeen asia hyväksytään kirkossakin, ja 10-20 vuoden päästä ”papit, jotka eivät vihi homopareja, saavat potkut” (s. 201).

Asia siis menee ”aivan samalla tavalla kuin naispappeuden kohdalla”. (s. 201) Soini ihmettelee vain, ”miten jo 1980-luvun puolivälissä tällainen lähiössä laahustava luuviulu näki, että polkumme eroavat” (s. 207).

Entä mitä perussuomalaisille tapahtuu, kun Soinin aika on ohi? ”Olennainen kysymys kuuluu, onko tämä arvomaailma puolueen arvomaailma vai Timo Soinin arvomaailma?” (s. 194)

Soini sanoo, että demokratiasta, oikeusvaltiosta ja kristinuskon traditiosta on pidettävä kiinni. ”Jos tästä luovutaan ja lähdetään populistis-ksenofobiseen (!) tyyliin, tämä puolue putoaa viiteen prosenttiin ja sietääkin mennä. Kuka sellaista puoluetta tarvitsee? Minusta tuntuu suoraan sanoen paskamaiselta, jos tätä perintöä ei tajuta ja se hukataan.” (s. 194)

Soini tosin lupaa pysyvänsä politiikassa ”vielä pitkään”. Kun lähdön aika tulee, se tulee ”kuin salama kirkkaalta taivaalta”. ”Edesmennyt irlantilainen ystäväni sanoi: ’Timo, elä rohkeasti, make most of it.'” (s. 307)

peruspomo

Kategoriat: Ajankohtaista, Homoseksuaalisuus, Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen katolisuus
Tags: , ,

Comments: 1 kommentti

Ajatuksia avioliittojupakasta

1.12.2014

Kaipa se on pakko kommentoida viime perjantain äänestystä ja yhtä sun toista siihen liittyvää. Asiaa helpottaa se, että monet nopeammat ovat ehtineet ensin, ja hyviä artikkeleita on jo riittämiin niin, ettei kaikkea samaa tarvitse toistaa.

Katolisen kirkon puolesta piispa Teemu Sippo on antanut lausunnon, samoin ortodoksien puolesta arkkipiispa Leo. Useilta Suomen evankelis-luterilaisilta piispoilta on tullut hyviä kommentteja sekä ennen että jälkeen äänestyksen: Jolkkonen, Peura, Häkkinen, Repo, Luoma, Häkkinen&Vikström.

Suurimman kohun aiheutti arkkipiispa Kari Mäkinen sosiaalisesa mediassa esittämillään kommenteilla. Reilusti toistakymmentätuhatta henkeä on eronnut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, arkkipiispan eroa vaaditaan addressissa, ja kaiken kukkuraksi arkkipiispasta on tehty kantelu kirkon kaikkiin tuomiokapituleihin.

Toisaalta arkkipiispa on saanut myös valtavasti tukea, ja useampi FB-kommentoija on ilmoittanut liittyneensä takaisin kirkkoon hänen kommenttiensa rohkaisemina. Jälleen on kirkollinen soppa keitetty, vaikka mikään kirkko ei ole päättänyt mitään, ainoastaan eduskunta, eikä sekään vielä lopullisesti. Mitä me tähän sanomme?

Kaksi hyvää vaan erilaista blogia

Enpä vielä sano mitään omaani, vaan viittaan ensin kahteen erityisen huomionarvoiseen blogiin aiheen tiimoilta. Ensisilmäykseltä ne näyttävät ristiriitaisilta ja päinvastaisilta lähestymistavoilta: ensimmäinen sanoo, että peliä ei vielä ole menetetty, toinen taas sanoo pelin olleen menetetty jo kauan sitten.

Ensimmäinen on dosentti Juha Ahvion blogi, jossa hän kehottaa kristittyjä ottamaan perjantain äänestyksen herätyskutsuna. Laki ei ole vielä voimassa, edustajat voivat muuttaa mieltään ja tuleva eduskunta voi halutessaan kumota sen. Kristittyjen on aktivoiduttava ja varmistettava, että tulevissa eduskuntavaaleissa tuetaan poliitikkoja, jotka aikovat ajaa voimakkaasti perinteisen avioliiton asiaa.

Toinen on pastori Samuli Siikavirran blogi, joka muistuttaa kristittyjä siitä, kuinka pitkälle yhteiskunta oli jo ennen tätä irtaantunut kristillisistä uskomuksista ja arvoista. Kristittyjen on suostuttava elämään vähemmistönä vastakulttuurisena voimana, aivan niin kuin kristinuskon alkuaikoina, ja opetettava sitäkin selkeämmin miehelle ja naiselle tarkoitetusta avioliitosta ja kaikille tarkoitetusta armosta.

Näennäisestä ristiriidastaan huolimatta näitä blogeja yhdistää se, että molempien rivien välistä voidaan lukea ”Haloo!” -huuto niille, jotka kuvittelevat viime perjantain merkitsevän jonkinlaista kristillisen aikakauden loppua Suomessa (tällaisia maileja kiertää uskovien keskuudessa, puhutaan siniristilipun vaihtumisesta sateenkaarilippuun yms.).

Toisaalta Ahvio on oikeassa: peliä ei ole vielä menetetty, ja jos haluamme säilyttää perinteisen sukupuolista komplementaarisuutta ja suvunjatkamista kunnioittavan avioliiton, voimme vielä vaikuttaa. Toki jokaisella on vastuu hyvästä yhteiskunnasta ja viisaasta vaalikäyttäytymisestä tulevissa vaaleissa.

Toisaalta Siikavirran analyysi on myös realistinen: ajan henki (samoin kuin muuten arkkipiispan kanta!) on ollut nähtävissä jo pitkään, ja voimme rauhallisin ja iloisin mielin valmistautua elämään vastavirrassa niin kuin ensimmäiset kristityt. Kristinusko on täysin kotonaan vähemmistönä, jopa lakia vastustavana ja vainottuna sellaisena.

Mielenkiintoinen kysymys on silti se, mitä valtavirtakirkko tekee, jos laki menee lopullisesti läpi. Ruotsissa kirkko mukautui pian uuteen lakiin. Suomessa voi mennä vähän kauemmin. Naispappeus tuli Suomeen 30 vuotta Ruotsin perässä. Ehkä sama pätee tässä, ehkä mennään nopeammin. Tai sitten kirkko jakaantuu tai kutistuu jäsenkadon myötä itse vähemmistökirkoksi. Saapa nähdä. Sen on tehtävä omat ratkaisunsa.

Hermeneuttinen ja henkilökohtainen ongelma

Kuuntelin eilen illalla Radio Deistä Patmos Lähetyssäätiön pitkän Taivaan ja maan väliltä -ohjelman, jossa Patmos-teologien Pasi Turusen ja Juha Ahvion kanssa aiheesta keskusteli Kansanlähetyksen Uusi tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela. Ohjelmasta kävi hyvin ilmi konservatiivinen kanta ja sitä puoltavat argumentit, erityisesti Juha Ahvion esittäminä, mutta siinä oli myös paljon sietämättömän naiivia retoriikkaa.

Erityisen pettynyt olin (muuten melko lailla arvostamaani) Leif Nummelaan, joka lähinnä vain siteerasi Raamattua vääristä opettajista ja valitteli pappien ja arkkipiispan epäraamatullisuutta ja uskottomuutta tunnustukselle. Nummelan mukaan ”kaikki argumentit” ovat perinteisen kannan puolella, eikä vastapuolella ole muita keinoja kuin pelottelu, propaganda ja leimaaminen.

Päivittelin itsekseni, että vastapuolta edustava kuulija saisi tästä ohjelmasta kyllä juuri päinvastaisen kuvan: Nummela pelottelee sielun kadotuksella ja hakkaa Raamatulla päähän, toisen puolen argumentteja ei ole yritetty etsiä eikä ymmärtää, kuulijoita kehotetaan poliittiseen strategisointiin, vastapuolesta käytetään pejoratiivisia termejä, jne.

Mietin pitkään, että kyllä 40 vuotta raamatuntulkinnan kanssa painineen Nummelan ja kahden vähän nuoremman mutta silti kokeneen teologin pitäisi olla (ja ovathan he!) perillä monen monista hermeneuttisista eli tulkinnallisista ongelmista, joita ”raamatullisuuteen” liittyy. Kykenemättömyys nousta simppelistä biblisismistä hermeneuttisen ongelman tasolle vain vahvistaa vastakkainasetteluja eikä varmasti edistä vastapuolen korvien avautumista.

Asia ei siis todellakaan ole niin yksinkertainen, että yksin konservatiivit ovat sitoutuneita Raamattuun ja oikeita uskovia, kun taas liberaalit eivät. Raamatun kirjaimeen vetoaja saa heti (ja oikeutetusti) vastaansa liudan esimerkkejä kohdista, joita hän ei itse seuraa, sekä kohdista, jotka on aiemmin tulkittu toisin, eivätkä ne kaikki ole suinkaan helppoja nakkeja.

Otetaan esimerkiksi konservatiivien lempikohta, Paavalin kirje Roomalaisille (luku 1). Sen lisäksi, että Paavali tuomitsee siinä liudan muitakin syntejä (miksi niitä vastaan ei käydä samanlaista kampanjaa?), muualla Paavali kieltää miehiltä pitkän tukan, naisilta rukoilun ilman päähinettä sekä puhumisen seurakunnassa, niin ja orjuudenkin hän tuntuu hyväksyvän, samoin kuin kristillinen kirkko läpi pitkien vuosisatojen. Kysymys kuuluukin, mikä Uuden testamentin materiaalista on normatiivista kaikkien aikojen kirkolle ja millä perustein.

Tämä on jo paljon hienovaraisempi ja vaikeampi keskustelu. Siinä joutuu konservatiivikin nöyrtymään, sillä liian monta kertaa historiassa konservatiivit ovat olleet Raamatun kirjaimeen vedotessaan lopulta väärässä. Ottamatta kantaa siihen, missä kaikessa, seuraavasta listasta jokainen löytänee itselleen ainakin pari esimerkkiä: geosentrismi, rotusorto, kreationismi, antiekumeenisuus, uskonnonvapauden vastustaminen, historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen vastustaminen, ehkäisyn vastustaminen, naispappeuden vastustaminen.

Mistään hermeneuttisista kriteereistä ei kuitenkaan Patmoksen ohjelmassa puhuttu, ainoastaan vääristä paimenista ja susista lampaiden vaatteissa. Vihdoin ohjelman loppupuolella eräs soittaja nosti esiin kysymyksen tulkinnoista, mutta kysymyksen esittäjä itse oli kabbalisti, mikä tarjosi Ahviolle tilaisuuden puhua (sinänsä mielenkiintoisesti) gnostilaisuudesta ja sukupuoliliikkeen uskonnollisista juurista. Nummela viittasi vanhojen kirkkojen konsensukseen ja joihinkin yleisiin raamatuntulkinnallisiin periaatteisiin sekä siihen, että suurin ongelma on se, että ”ihmiset eivät lue Raamattua”.

Tässäkin petyin vastaukseen samoin kuin silloin, kun aiempi soittaja kysyi, onko Raamatussa mitään homoliittoja tukevaa kohtaa. Yksiselitteisen kieltävän vastauksen sijaan pitäisi ainakin olla reilu vastapuolelle ja selittää, että kyllä liberaaleilla on historialliset selityksensä Raamatun kielteisille homokohdille (jotka ovat usein analogisia konservatiivien historiallisille selityksille yo. listan kysymyksissä) sekä rakkauden, tasa-arvon ja syrjittyjen puolelle asettumisen periaatteet, jotka he johtavat Kristuksen esimerkistä ja Paavalin opetuksesta.

Suurten kirkkojen konsensus on tietysti vakava argumentti perinteisen kannan puolesta kristillisessä keskustelussa. Silti on väärin sanoa, että tässä kysymyksessä tulkintaeroja ei ole, sillä nythän sellainen nimenomaan on kaikkien kirkkojen sisällä: on liberaalimpi tulkinta ja on konservatiivisempi tulkinta. Viralliset kannat eivät vain vielä ole taipuneet, paitsi esim. Ruotsissa. Pelkkä Raamatun tekstiin ja kirkon tämänhetkiseen konsensukseen vetoaminen ei riitä nyt yhtään sen enempää kuin em. vanhoissa kiistoissakaan.

Hermeneuttisen ongelman lisäksi kyseessä on yhä useammalle ja yhä enenevässä määrin hyvin henkilökohtainen ongelma. Se, että valtiot toisensa perään hyväksyvät samaa sukupuolta olevien avioliitot, on fakta, joka pitää ottaa vakavasti.

Ehkä valtiot katuvat ja palaavat takaisin, mutta todennäköisemmin eivät. Uusi tilanne alkaa olla maailmanlaajuisesti tosiasia. Kohta pitää vanhojen raamatunkohtien lisäksi alkaa oikeasti miettiä elämää homoavioliittojen keskellä.

Kuinka rakastaa lähimmäistä ja todistaa Jumalan rakkaudesta tässä tilanteessa? Saanko mennä häihin, saanko kutsua kylään? Toivotanko kaikkea hyvää, katkaisenko kaikki suhteet? Julistanko lakia, evankeliumia vai molempia, entä kumpaa ensin ja missä vaiheessa tuttavuussuhteen kehittymistä?

Mitä seuraavaksi?

Henkilökohtaisia ongelmia pitää alkaa pohtia, mutta sitä ennen luterilaisen kirkon on ratkaistava hermeneuttinen ongelma. Siihen tarvittaisiin (kuten jotkut piispat ovatkin sanoneet) perusteellinen tutkimus avioliitosta, ja perusteellinen tutkimus raamatullisista ja teologisista argumenteista puolesta ja vastaan, sellainen kuin naispappeuskiistan aikaan Eero Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka.

(Toivon esitteleväni ko. kirjan tulevaisuudessa tällä blogilla tarkemmin, sillä se osoittaa erinomaisesti tällaisten suurten teologisten kiistojen hermeneuttiset syvyydet.)

Kirkon tutkimuskeskus onkin oikeastaan tämänsuuntaisen kirjan tuottanut (kirjoitin siitä lyhyen esittelyn vuosia sitten). Ehkä tarvittaisiin päivitetty versio, joka keskittyy nimenomaan kysymykseen avioliitosta. Sitten tarvitaan sitä, että nämä argumentit tehdään tunnetuiksi ja keskustelu käydään sivistyneellä tavalla ja korkealla tasolla. Tarvitaan reiluutta toisinajattelevia kohtaan, yritystä ymmärtää heitä mahdollisimman oikein. Keskustelu tulee käydä siitä, mikä tulkinta on paras ja oikein, eikä se saa jäädä 1500-lukulaiseksi anateemojen heittelyksi.

Vaikka monet toista toivovat, on täysin varmaa, että keskustelu tulee jatkumaan kirkossa kiivaana. Kunpa se ei vain jumittuisi samojen argumenttien toisteluun ja toisten leimaamiseen, vaan lähtisi aina liikkeelle vastapuolen tähänastisista parhaista ja kunnioitettavimmista argumenteista.

Kirkosta eroamiset tulevat myös jatkumaan. Tähänastisen uutisoinnin mukaan osa eronneista on ottanut yhteyttä Lähetyshiippakuntaan ja ortodoksiseen kirkkoon. Katolinen kirkko ei kuulemma ole saanut yhteydenottoja, tosin itse olen kuullut ainakin yhdestä harkitsijasta sekä siitä, että kirkon johdantokurssilla olisi tänä syksynä poikkeuksellisen paljon väkeä.

Halu siirtyä kristilliselle perinteelle uskollisempaan seurakuntaan on täysin ymmärrettävä. Sen sijaan kevytmielinen kirkosta eroaminen kirkottomaan yksilökristillisyyteen on kaikkea muuta kuin Raamatun totuuden puolustamista; Uudesta testamentista ei löydy yhtäkään sooloilijakristittyä ilman yhteyttä seurakuntaan ja sitä kautta kokonaiskirkkoon.

Mielestäni katolisella kirkolla Suomessa on historiallisista ja ekumeenisista syistä erityinen vastuu siitä, että kirkkoonsa pettyneitä (ja sitä rakastavia!) luterilaisia tuetaan ja ollaan tarvittaessa myös valmiina ottamaan vastaan. Edustamme Suomessa luterilaisten tavoin pääasiassa läntistä kristinuskoa, minkä vuoksi luterilaisuus voi integroitua katolisuuteen paljon helpommin kuin itäiseen ortodoksiaan.

Paavi Benedictus XVI:n anglikaaneja varten perustamaa ordinariaattirakennetta tai jotain vastaavaa tulisi vakavasti harkita myös luterilaisille. Kuten piispa Repo alussa linkatussa jutussaan rivien välissä antaa ymmärtää, katolisessa kirkossa hermeneuttiseen ongelmaan on toimiva ratkaisu Pietarin virassa.

Loppukaneetti

Alkaa olla jo myöhä, ja jotkut lukijat ovat jo varmaan jonkin aikaa odottaneet päivän postausta. Myöhäinen julkaisuajankohta johtuu osin ulkomaanmatkastani, jolta palasin muutamia päiviä sitten. Kerronkin lopuksi erään valaisevan ja ehkä varoittavankin esimerkin matkaltani. Tapasin nimittäin Bratislavassa elämäni ensimmäisen vanhakatolisen käännynnäisen.

Kyseessä on nuori erittäin oppinut slovakkiteologi (joka tuntee hyvin myös suomalaisen teologian!), joka kasvoi roomalaiskatolisessa kirkossa mutta päätyi lopulta jättämään sen siksi, että hänen kokemuksensa mukaan se toimi Slovakiassa paljon enemmän poliittisella voimalla kuin evankeliumin ja Vatikaani II:n opetuksen esimerkillä.

Hänellä oli henkilökohtaisia kokemuksia LGBT-väestä, ja kirkon negatiivinen suhtautuminen heihin sai hänet jättämään kirkon ja siirtymään liberaaliin Utrechtin unionin vanhakatoliseen kirkkoon, josta hän sanoi löytäneensä ”katolisuutta alhaaltapäin”. Kuuntelin tarinaa surullisena, mutta toisaalta iloitsen siitä päinvastaisesta esimerkistä, jota paavi Franciscus antaa. Hänkin haluaa vilpittömän keskustelun, ymmärrystä, parhaiden argumenttien penkomista ja asian perusteellista harkintaa.

Avioliittokeskustelu on hyvä tilaisuus herätä vastuuseemme yhteisestä hyvästä, hyvä tilaisuus puhua avioliitosta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja Jumalan kauniista suunnitelmasta tätä kaikkea varten. Se on tilaisuus osoittaa, että kristinuskossa ei ole kyse syrjinnästä eikä poliittisesta sodasta vaan evankeliumin ilosanomasta, joka muuttaa kaiken (tarvittaessa myös homoelämän, kiitos Leif Nummelalle linkkivinkistä).

Siispä ensi maanantaina on luvassa blogi siitä, mistä kristinuskossa on ytimeltään kyse. Käsittelyyn tulee paavi Franciscuksen ohjelmallinen teksti, apostolinen kehotuskirje Evankeliumin ilo. Ei muuta kuin iloisesti kohti ensi viikkoa!

Kategoriat: Ajankohtaista, Homoseksuaalisuus, Kristinusko nykymaailmassa, Liberaaliteologia, Raamattuteologia, Suomi
Tags: , , , , , , ,

Comments: 5 kommenttia

Etsijän homoseksuaalisuusnumero

7.10.2013

Suomen kristillisen ylioppilasliiton (SKY) Etsijä-lehden tuplanumero 2–3/2013 numero keskittyy homoseksuaalisuuteen. SKY on ottanut myönteisen kannan samaa sukupuolta olevien liittoihin ja jopa avioliittoihin, mutta Etsijä-lehti otti teemanumeroonsa mukaan myös kolme SKY:n kanssa eri kannalla olevaa kirjoittajaa.

Kolmikko on harvinaisen mielenkiintoinen: Ari Puonti (jonka kirjasta kirjoitin jotain täällä), Petri Paavola (josta on juttua tällä blogilla mm. täällä) ja allekirjoittanut (Emil Anton). Tässä artikkelissa esittelen nämä kolme puheenvuoroa.

Taattua Paavolaa

Petri Paavolan artikkeli ”Homoseksuaalisuus ja Raamattu” on taattua Paavolaa. Paavola aloittaa kirkon piirissä esiintyvillä erimielisyyksillä ja esittää sitten ratkaisuksi Raamattua, joka on ”ainoa luotettava lähde, joka kertoo tästäkin asiasta totuuden”. Ai miten niin? Paavola ennakoi epäilyksen ja perustelee ensin, ”että Raamattu on todellakin Kaikkivaltiaan Jumalan sanaa”.

Tämän hän tekee ehkä maailmanhistorian hullunkurisimmalla argumenttiyrityksellä. Hän siteeraa yhtä Raamatun jaetta (Mark. 10:6 miehen ja naisen luomisesta) ja selittää sitten argumenttinsa, joka voidaan pukea loogiseen muotoon seuraavasti:

1) Tiedemiehet ovat kyenneet valmistamaan laboratoriossa keinotekoisen solun.

2) Tämän piti olla todiste evoluutioteorian puolesta, mutta päinvastoin se todistaa älykkäästä suunnittelusta, koska solu ei syntynyt itseohjautuvasti vaan tiedemiesten suunnittelun tuloksena.

3) ”Ainoa mahdollisuus on Raamatun ilmoitus ihmisestä Jumalan luomistyönä. Tämä ehdottoman varma todiste monien muiden todisteiden joukossa todistaa meille Raamatun  olevan Jumalan sanaa.”

Tässä vaiheessa järkevyyteen ja uskottavuuteen pyrkivä kristitty ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos kristinusko on tällaista, niin ei ihme, että ihmiset eroavat kirkosta. Paavolan argumentti kelpaa tosin dialoginavaukseksi toisinajattelijoiden kanssa – voinemme lähes kaikki olla yhtä mieltä siitä, että ”ei näin”.

En ole varma, kuinka monta päättely- ja asiavirhettä Paavolan argumentissa on. Ensimmäinen premissikin taitaa olla epätosi. Kakkoskohdassa oletetaan, että evoluutio ja luominen sulkevat toisensa pois, mikä taas on aivan oma debattinsa.

Johtopäätöksessä eli kolmannessa kohdassa Paavola tekee kuitenkin ennätysmäärän virheitä. 3) ei ensinnäkään loogisesti mitenkään seuraa kohdista 1) ja 2). Paavola tekee valtavia loogisia loikkia yhdestä solusta valmiin miehen ja naisen luomiseen sekä yhden Raamatun jakeen totuudesta koko Raamatun inspiraatioon. Eikä Raamatun ilmoitus suinkaan ole ”ainoa” mahdollisuus – kenties Koraani tai Mormonin kirja, tai ehkä älykkäät avaruusoliot suunnittelivat ihmisen.

Vaikka Paavola on jo menettänyt uskottavuutensa artikkelin ensimmäisellä sivulla, täytyy hänelle antaa kunnia siellä, missä kunnia kuuluu. Hermeneuttisella huomiolla uuden liiton aikakaudesta hän sivuuttaa muualla lehdessä esitetyt antifundamentalistiset argumentit, jotka vetoavat Mooseksen lain erikoisiin käskyihin. Hän esittelee myös melko hyvin klassiset UT:n kohdat 1. Kor. 6:9 ja Room. 1:25–27.

Paavola muistuttaa myös lähimmäisenrakkaudesta ja sanoo, ettei homoseksuaaleja saa vihata eikä kohdella ”negatiivisella tavalla”. Homoa on rakastettava, mutta hänen syntiään ei saa hyväksyä. Paavola jättää tarkemmin erottelematta taipumuksen ja teon, mutta hän lähestyy olennaista kysymystä teosta lyhyellä ruumiinteologialla:

”Jumala loi miehen ja naisen sukupuolielimet erilaisiksi, mutta täydellisen sopiviksi miehen ja naisen välisen seksuaalisen rakkauden ilmaisuun. Luonnottomuus ei ole kykenevä ilmaisemaan Jumalan luomaa ja tarkoittamaa rakkautta, seksuaalista rakkautta.”

Katolinen näkökulma

Omassa artikkelissani ikään kuin aloitan siitä, mihin Paavola lopetti eli ”kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välisen seksin moraalisesta arvioinnista”, koska ”vasta sitten on mielekästä arvioida taipumusta tai suuntautuneisuutta tällaista seksiä kohtaan”. Kolmen vastaväitteen käsittelyn (seksikeskeisyys, teon ja taipumuksen erottelu, moralisointi) jälkeen siirryn itse moraaliseen arviointiin.

Lähestyn asiaa omaelämäkerrallisesti: ”Muistan, kun ensi kerran lapsena kuulin kahden miehen välisestä seksistä. Ensin ihmettelin, että miten kaksi pippeliä oikein sopivat yhteen, kunnes kuulin anaaliyhdynnästä. En muista, mistä sen kuulin, mutta tieto ei tullut mistään homovastaisesta lähteestä, se esitettiin neutraalisti, enkä ollut altistunut minkäänlaiselle homofobiselle aivopesulle. Muistan vain, että moraalinen intuitioni reagoi vahvasti anaaliyhdyntää vastaan ja tekee niin tänäkin päivänä.”

Mutta riittääkö tällainen ”homofobia” argumentiksi? Jatkan: ”Moraalinen intuitio on nähdäkseni ensisijainen moraalisen tiedon lähde. Se ei ole erehtymätön, mutta elämme sillä oletuksella, että se on ainakin periaatteessa luotettava. Yksittäistapauksissa on pohdittava, vastaako subjektiivinen intuitiomme todella objektiivista todellisuutta, vai onko se kenties määrätyssä tapauksessa jostain syystä harhainen.

Toistaiseksi en ole saanut hyviä syitä pitää moraalista vaistoani harhaisena tässä käsillä olevassa kysymyksessä. Sen sijaan subjektiivinen intuitioni on saanut tukea järkiargumenteista ja ilmoituksesta, jotka olen kohdannut katolisen kirkon opetuksessa.  Kirkon mukaan homoseksuaaliset teot ovat ’sisäiseltä olemukseltaan väärin suuntautuneita’, koska ne eivät ole lähtöisin sukupuolisesta täydentävyydestä (komplementaarisuudesta) ja koska ne sulkevat sukupuoliaktista pois elämän lahjan eli suvunjatkamisen mahdollisuuden (KKK 2357).”

Benedictus XVI-sitaatin jälkeen kiinnitän huomiota katolisen etiikan johdonmukaisuuteen valikoivaan protestanttiseen strategiaan nähden: ”jos seksuaalisuus on olemassa jotain varten, niin se on olemassa yhdyntää ja suvunjatkamista varten, ja tämän ykseyden rikkominen tai sitä vastaan hyökkääminen on väärin, on se sitten itsetyydytystä, ehkäisyä tai jonkinlaista yhdynnän imitaatiota (…) kysymys on yksinkertaisesti objektiivisesta periaatteesta siitä, mitä on oikea yhdyntä. Seksuaalinen suuntautuneisuus on vielä tässä vaiheessa irrelevantti: pointti on se, että kaksi miestä tai kaksi naista eivät kerta kaikkiaan voi olla keskenään varsinaisessa yhdynnässä.”

Tämän jälkeen voidaan käsitellä niitä, joilla on katekismuksen sanoin ”syvään juurtuneita homoseksuaalisia taipumuksia”. ”Sanoisin jopa, että kristityn jos jonkun pitäisi kunnioittaa ja rakastaa homoja, olla heidän ystävänsä, olla jopa valmis kuolemaan heidän puolestaan. Kristus teki niin, ja me olemme Kristuksen seuraajia.”

”Kristittyjen sanoma homoseksuaaleille on sama kuin muillekin: sen, mitä todella kaipaatte, saatte Kristuksessa, jossa voitte kohdata Jumalan persoonallisen rakkauden. Kirkossa, eukaristiassa saatte jopa hänen ruumiinsa, saatte tulla yhdeksi ruumiiksi hänen ja koko seurakunnan kanssa.”

Toisaalta on myös todettava, että ”jos kahden samaa sukupuolta olevan välinen seksi on väärin, silloin taipumus sitä kohtaan on ’objektiivisesti väärin suuntautunut’ (KKK 2358). Homoseksuaali on kaikkien muidenkin ihmisten tavoin kutsuttu oman säätynsä mukaiseen siveyteen, itsehillinnän harjoittamiseen ja sitä kautta sisäiseen vapauteen – olemaan himojensa herra eikä orja (ks. KKK 2359). Jos taipumus voidaan korjata ja jos homoseksuaali sitä haluaa, niin hyvä on, jos taas ei, niin sukupuolivietin energian voi ohjata hyvän tekemiseen, ja rakkaudelle voi etsiä ei-seksuaalisia ilmaisutapoja.”

Hyppään tässä yhteiskunnallisten pohdintojeni yli ja siirryn viimeiseen artikkeliin, sillä Ari Puonti jälleen jatkaa siitä, mihin tässä päädyin ja käsittelee homoseksuaalin ”mahdollisuutta muutokseen”.

Kiista homoseksuaalisuuden muutoksesta

Näin otsikoidussa artikkelissaan Puonti esittelee paljon samaa informaatiota, kuin mitä hän tarjoaa kirjassaan Suhteesta siunaukseen. 1800-luvun lopun homoliike alkoi käyttää termiä ”homoseksuaali”, ja se uskoi ”homoeroottisen kiinnostuksen synnynnäisyyteen ja muuttumattomuuteen”.

Puonti esitteee termin ”essentialismi”: ”Essentialisti uskoo, että homous on ihmisen aito olemus (lat. essentia) ja osa muuttumatonta minuutta. Essentialistin mukaan seksuaalisuuden muutosta kokeneet joko valehtelevat tai he eivät alun perin olleet aitoja homoja, vaikka niin luulivat.” Essentialismi elää edelleen homoliikkeessä ja biologien keskuudessa.

Puonti sanoo monien homojen ja lesbojen olevan essentialisteja, koska he ovat yrittäneet ”parantaa” itsensä ”tukahduttamalla homoeroottiset tunteensa tai jopa solmimalla heteroavioliiton”. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin todellisuuden kieltämistä, ja valitettavasti ”monet luulevat, että edellä kuvatut ’eheytymisyritykset’ edustavat myös ex-gayliikkeen toimintaa”.

Puonti jatkaa, että yhteiskuntatieteiden homotutkimus otti 1990-luvulla essentialismista poikkeavan linjan: sosiaalinen konstruktionismi. Se tarkoittaa käsitystä, että yhteiskunnalliset olosuhteet määrittävät seksuaalisen suuntautumisenkin. ”Väitettiin jopa, että suuntautuminen voi olla valinta.” Tämä queer-tutkimuksena tunnettu ”homoliikkeen kauhukakara” on ”päästetty kaapista ulos vain siltä osin kun se on sopinut homopolitiikkaan”.

Puonti perustelee tämän SETA-aktiivi Olli Stålströmin väitöskirjalla, jossa kerrotaan, ”että homoliike on käyttänyt essentialistisia ’synnyin homoksi’ argumentteja kansalaisoikeustaistelussa, vaikka homotutkimuksen valtavirta kääntyi jo 1980-luvun lopulla sosiaaliseen konstruktionismiin”.

Postmodernin queer-ajattelun mukaan normaalin seksuaalisuuden määrittelijä on väistämättä vallankäyttäjä, koska lopullista totuutta ei ole.  Kristillinen todellisuuskäsitys on vastakkainen: luonto ei ole siinä tilassa, johon Jumala sen loi, koska syntiinlankeemus vaurioitti ihmisyyttä ja seksuaalisuutta. Puonti siteeraa tässä Humen giljotiinia. Toisaalta Puonti sanoo ex-gayliikettä eräänlaiseksi queer-teoksi.

Ex-gay tarkoittaa ”homoseksistä kieltäytyvää ja homoliikkeen ajattelun hylkäävää uskovaista kristittyä”. Hänen queer-julistuksensa kieltäytyy kuuntelemasta poliittista homoliikettä ja sen lobbaamia mielenterveysalan järjestöjä. Ex-gay ei tarkoita, etteikö henkilö enää tuntisi mitään eroottisia tunteita samaa sukupuolta olevia kohtaan. On otettu käyttöön termi SSA (same-sex attraction). Identiteetin muodostaa kuitenkin Jumalan lapseus, ei seksuaalinen kiinnostus.

Puonti esittelee tämän jälkeen tilastoja muutoksen kokeneista ex-gay-henkilöistä ja asiaan liittyvää poliittista kamppailua. Lopuksi Puonti kertoo, että muutos voi tapahtua a) seksuaalisen käytöksen, b) seksuaali-identiteetin ja/tai c) eroottisen kiinnostuksen alueilla. Henkilö voi itse vaikuttaa seksikäytöksensä muuttumiseen ja siihen miten hän määrittelee itseään (a ja b).

Homoeroottinen kiinnostus (c) sen sijaan ei muutu tahdonvoimalla eikä jollain tekniikalla, vaan spontaanisti esim. hankalien ihmissuhteiden ja niihin liittyvien täyttymättömien tarpeiden tarkastelun hedelmänä. Muutos ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, vaan se voi vähentyä asteittain. Silti yhtä arvokas kasvun päämäärä on ”elää tyytyväisenä selibaatissa”.

Kategoriat: Homoseksuaalisuus, Lehdet
Tags: , , , , , , , ,

Comments: 2 kommenttia

Homoseksuaalisuus ja vasenkätisyys

17.6.2013

Homokysymys on taas tapetilla. Tämänpäiväisessä Metrossa julkaistiin Juha Kulmalan kolumni Homot vs. heterot. Suomen lähetysseura ja piispa Irja Askola aiheuttivat kohun vihkimällä papiksi rekisteröidyssä parisuhteessa elävän miehen ja siunaamalla sekä hänet että hänen pappispartnerinsa lähetystyöhön.

Itse satuin juuri olemaan homokysymyksen äärellä siksi, että valmistelin artikkelia aiheesta Etsijä-lehteen, jonka seuraavan numeron teemaksi on valittu nimenomaan homoseksuaalisuus.

Osana mietintäprosessiani luin kahta vastakkaista kantaa edustavaa kirjaa (Ari Puonti: Suhteesta siunaukseen - Homoseksuaalisuus, terapeuttinen sielunhoito ja Raamattu [Uusi tie 2010, tästedes SS] sekä toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen: Synti vai siunaus - Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta [Kirjapaja 2003, tästedes SVS]).

Tässä artikkelissa kommentoin mainittujen lähteiden pohjalta muutamia keskustelussa usein toistuvia argumentteja.

Homous, vasenkätisyys ja silmien väri

Martti Nissinen (s. 121) kertoo professori Jorma Palon artikkelista HS:n kuukausiliitteessä 11/1992, jossa Palo rinnasti homoseksuaalisuuden vasenkätisyyteen. Sama argumentti toistuu useampaan otteeseen Synti vai siunaus -kirjan artikkeleissa. Mel Kieschnick kirjoittaa, ettei aiemmin tiennyt homouden olevan ”samanlaista kuin vasenkätisyys tai ruskeasilmäisyys” (s. 172).

Vastaavasti Kari Latvus kirjoittaa: ”Kielenkäytössä esiintyy joskus ilmaus ’homoelämäntyylin valitsemisesta’ ikään kuin joidenkin ihmisten kohdalla omaa persoonaa koskettavat kysymykset olisivat mahdollisia päätöksiä tai vapaita valintoja. Minun poikani on vasenkätinen ilman omaa valintaansa.” (SVS, s. 156)

Homous on siis Latvuksen mukaan siinä määrin identiteettikysymys, ettei siihen voi itse vaikuttaa. Aivan samoin kirjoittaa nimimerkki Petra-Liisa Muinonen, joka itse on homoseksuaali: ”Homoseksuaaleja on joissakin keskusteluissa kielletty toteuttamasta elämäntapaansa, ikään kuin taipumus olisi paha tapa, josta voi luopua, jos haluaa.” (SVS, s. 22) Myöhemmin Muinonen vielä lisää, että ”olemista ei voi lopettaa”. (s. 21)

Edelleen samoilla linjoilla on Martti Lindqvist, jonka mukaan homoseksuaalisuus on ”identiteettikysymys ja koskee ennen kaikkea suhdetta maailmaan ja toisiin ihmisiin” (SVS, s. 111). Mutta sitten hän kumoaa kollegoidensa argumentin: ”Asian toinen puoli tietenkin on se, että homoseksuaalisuuden ydin on intiimien (myös fyysisen) rakkauden tunteiden suuntautumisessa samaan sukupuoleen. Siksi se ei myöskään ole samalla tavalla ’neutraalia’ kuin vasenkätisyys.”

Soppa sekoittuu entisestään, kun siihen lisätään Kulmalan tämänpäiväinen kolumni: ”Homous ei määrittele ketään ihmisenä. Minulle se on yhtä suuri asia kuin se, että silmäni ovat siniset tai että kirjoitan oikealla kädellä.” Identiteetti- ja vasenkätisyysargumentteja siis viljellään aivan sekalaisin yhdistelmin: identiteettikysymys samoin kuin vasenkätisyys (Latvus), identiteettikysymys toisin kuin vasenkätisyys (Lindqvist), ei identiteettikysymys niin kuin ei vasenkätisyyskään (Kulmala).

Taipumus ja teot

Ari Puonti on Kulmalan kanssa samaa mieltä siitä, että homous ei sinänsä ole identiteetti, tosin hän ei yhtä naiivisti väitä, ettei homous ”määrittele ketään ihmisenä”. On olemassa ihmisiä, jotka valitsevat homoidentiteetin. Homous ei ole mikään yksiselitteinen ilmiö, vaan on olemassa laaja kirjo ilmiöitä (eroottiset unet, eroottinen halu, seksuaalinen toiminta, romanttiset tunteet, identiteettimäärittely, ks. SS s. 15-20).

Kaikki eivät varmastikaan ole valinneet taipumustaan, eivätkä kaikki voi päästä siitä eroon. Jotkut kuitenkin voivat, mistä Puonti tarjoaa runsaasti todistusaineistoa (SS s. 112-156). Vaikka Puonti käsittelee pitkään myös eri teorioita homoseksuaalisuuden synnystä ja syistä (s. 60-110) sekä tilastoja sen yleisyydestä (s. 19-25), tärkein pointti on se, etteivät tilastot ja teoriat ratkaise filosofis-teologista kysymystä siitä, onko homoseksi oikein vai väärin (ks. s. 25).

Vertaukset silmien väriin ja vasenkätisyyteen vievät huomion pois homoseksuaalisuudesta ilmiönä, jossa ollaan aivan eri lailla tekemisissä moraalisten kysymysten kanssa. Homoseksuaalinen taipumus kohdistuu suoraan toiseen ihmiseen, ja joskus tämä taipumus johtaa seksiin, johon taas liittyy kysymyksiä ruumiin ja tunne-elämän hyvinvoinnista, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja uuden ihmiselämän alusta. Silmien väri ei ole taipumus minkäänlaiseen moraalisesti latautuneeseen toimintaan, itse asiassa se ei ole taipumus alkuunkaan.

Jos ihmisellä on taipumus moraalisesti latautuneeseen toimintaan, eikö hänen pitäisi yrittää toimia tai olla toimimatta taipumuksen mukaan sen perusteella, kohdistuuko taipumus hyvään vaiko pahaan toimintaan?  Esimerkiksi Kari Latvus tunnustaa itsestäänselvyytenä, ettei kaikki seksuaalinen käyttäytyminen ole ”oikeaa ja hyväksyttävää”: vaikkapa ”lapsiin tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään kohdistuva seksuaalinen väkivalta on tuomittavaa”. (s. 155)

Otetaan siis esimerkiksi henkilö, joka kokee vahvaa sisäistä halua käyttää lapsia ja muita ihmisiä seksuaalisesti hyväkseen. Hän ei pääse taipumuksestaan eroon eikä ole sitä valinnut. Latvus ei hyväksy sitä, että tällainen henkilö toimisi taipumuksensa mukaan. Taipumus kohdistuu pahoihin tekoihin, joten oikea ratkaisu olisi vastustaa taipumusta ja yrittää jotenkin pitää se kurissa tai kääntää se kohti hyvää.

Huomattakoon, että tämäntyyppisten esimerkkien pointtina ei ole verrata tai rinnastaa homoutta mihinkään. Pointtina on vain osoittaa hölynpölyksi se, etteikö tekoja voisi tai pitäisi erotella taipumuksesta. Kuten Muinonenkin tulee kaikesta huolimatta myöntäneeksi: tekemisestä ”voi luopua” (SVS, s. 21). Se, pitäisikö teoista luopua, riippuu siitä, ovatko teot hyviä vai pahoja.

Seksikysymys ja sen välttely

Vastauksen saamiseksi tulisi pohtia filosofis-teologista kysymystä siitä, onko kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välinen seksi oikein vai väärin. Kumma kyllä SVS-kirjan artikkelit välttelevät pääasiassa tämän kysymyksen kohtaamista.  Homoseksi vain oletetaan moraalisesti hyväksi tai vähintäänkin neutraaliksi toiminnaksi.

Muinonen hipoo aiheen käsittelyä väittäessään, että homoseksuaalisuus ”on aivan samanlaista kuin heteroseksuaalisuus” - yksi ”pitää vanhemmasta, toinen muhkeasta” (s. 18). Muinonen puhuu moraalisesti neutraaleista mieltymyksistä ja välttelee itse asiaa: homoseksissä siittimellä ei ole mitään siitettävää. Siinä perustavanlaatuinen ero homo- ja heteroseksin välillä. Mutta Muinonen valittaa seksikeskeisyydestä ja sanoo kaiken riippuvan parisuhteen toimivuudesta.

Samaa taktiikkaa kirjassa käytetään kerta toisensa jälkeen. Kysymys asetellaan niin, että homoilla on ”oikeus läheiseen ja lämpimään ihmissuhteeseen” (s. 31). Eihän kukaan ole sitä kieltämässä.  Samalla konstilla vältetään myös toistuvasti Paavalin tuomio homoseksuaalisten tekojen vääryydestä: se ei koske ”kiinteää, uskollista ja julkista parisuhdetta” (s. 31).

Ari Puonti vastaa Robert Gagnoniin nojaten näihin ja moniin muihin tavallisiin argumentteihin ja kysymyksiin (SS, s. 191-208). Paavali tunsi kreikkalaisen kulttuurin julkiset ja pysyvät eroottiset suhteet samaa sukupuolta olevien välillä ja tuomitsi ne. Kun Paavali tuomitsi insestin (1. Kor. 5:1-5), hän ei kysellyt, oliko suhde rakkaudellinen ja uskollinen.

SVS-kirjassa mainitaan kerta toisensa jälkeen homouteen kohdistuvat ”ennakkoluulot ja pelot”. Kovin paljon ei kuitenkaan mietitä sitä, miksi ihmiset reagoivat homouteen intuitiivisen negatiivisesti. Kyseessä ei voi olla pelkästään ”poikkeavuuden pelko” (s. 37), onhan olemassa monia täysin neutraaleja harvinaisuuksia tai poikkeavuuksia, joihin ei kohdistu minkäänlaisia lähestulkoon universaalisen negatiivisia asenteita vaan pikemminkin ihastusta ja ihmetystä.

Pelkoretoriikka on yksi homoaktivistien päästrategioita. Esimerkiksi Muinosen artikkeli paheksuu sitä, kuinka eduskunnassa esitettiin ”homoseksuaaleja parjaavia ja loukkaavia” ilmaisuja. Näytteenä toimii se, että homous määriteltiin muun muassa ”psykoseksuaaliseksi kehityshäiriöksi”. Muinosen mukaan kommenttien takana piili ”tuntemattoman asian pelko ja kohtaamattoman ilmiön kiehtovuus” (SVS, s. 14).

Tätä vasten on mielenkiintoista huomata, että Ari Puonti, jolle homous ei suinkaan ole tuntematon ja kohtaamaton ilmiö vaan osa omaa henkilöhistoriaa (ks. SS, s. 217-222), päätyy kirjassaan siihen lopputulokseen, että homoseksuaalisuus on ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriö” (SS, s. 136), ei siis pelkkä ”seksuaalinen variaatio” (SVS, s. 109).

Tämä antaa ajattelemisen aihetta. Kuinka moni sinisilmäinen väittää ruskeasilmäisyyttä näköhäiriöksi? Entä kuinka moni ex-vasenkätinen julistaa elämäntyönään, että vasenkätisyydestä voi vapautua?

11349_i1 synti_vai_siunaus

Kategoriat: Homoseksuaalisuus, Kirjaesittelyt ja -arviot

Comments: 1 kommentti

Ruumiin teologiaa suomeksi

13.8.2012

(Julkaistu uusimmassa Fides-lehdessä 8/2012)

Kauan odotettu Jason Lepojärven kirja Ruumis Jumalan kuvana (KATT 2012) on erittäin tervetullut lisä Katolisen tiedotuskeskuksen Fidelium-sarjaan. Kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen johdatusteos edesmenneen paavi Johannes Paavali II:n (1920–2005) ruumiin teologiaan, ja kirjan takakansi onkin täynnä suurten nimien suosituksia.

Jotain ruumiin teologian tärkeydestä kertoo George Weigelin lausuma, jonka mukaan Johannes Paavali II:n ruumiin teologia on kuin teologinen aikapommi, joka odottaa räjähtämistään joskus kolmannella vuosituhannella.

Sanoisin, että räjähdys vaatii nimenomaan populaareja teoksia, jotka tekevät slaavilaisen paavin ajattelun jokaiselle ymmärrettäväksi. Vuosina 1979–1984 pidettyjen paavillisten ruumiinteologisten keskiviikkoaudienssien materiaali on filosofista ja vaikeaa, eikä alkuperäistekstiä ole saatavilla suomeksi.

Nyt Jason Lepojärvi on kuitenkin tehnyt sen, minkä Christopher West on tehnyt englanninkielisessä maailmassa ja Ksawery Knotz paavin kotimaassa Puolassa: Johannes Paavali II:n vuosikymmenien pohdinnan ja pastoraalisen kokemuksen hedelmät ovat ulottuvillamme lyhyehkön, helppolukuisen kirjan muodossa.

Tämän kirjan ei pitäisi kiinnostaa vain katolilaisia, vaan jokaista, jolla on ruumis.

Pro gradu -tutkielmaansa nojaten Lepojärvi esittelee asiantuntevasti mutta samalla kevyesti huumorilla höystettynä Karol Wojtyłan elämäntarinan, teatteritaustan, filosofiset lähtökohdat ja teologisen ajattelun syvyydet. Toisen maailmansodan kauhut kokenut Wojtyła halusi jo nuorena antautua ihmisen asialle – ymmärtää ja palvella ihmistä.

Lepojärvi nostaa erityisesti esiin jumalankuvallisuuden näkökulman, joka kieltämättä oli yksi Wojtyłan ajattelun kiinnekohdista: 1. Mooseksen kirjan mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Wojtyła ei tyydy selittämään jumalankuvallisuutta pelkäksi sielun ominaisuudeksi (järki ja vapaa tahto), vaan hän kiinnittää huomiota avainjakeen (1. Moos. 1:27) loppuosaan: mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

Ihminen onkin Jumalan kuva kaikessa sukupuolisuudessaan ja ruumiillisuudessaan.

Ihminen on Jumalan kuva myös siinä, että hänet luotiin persoonien yhteydeksi tai kommuunioksi (communio personarum) – niin kuin kolminainen Jumala on communio personarum, niin myös mies ja nainen kutsuttiin alusta asti muodostamaan ”pyhä kommuunio”: ”mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi” (1. Moos. 2:24).

Miehen ja naisen lihallinen yhdistyminen on – tai ainakin se voi olla ja sen kuuluisi olla – ikään kuin jälkimakua paratiisista. Se on myös esimakua taivaasta, jonka onnea Jeesus niin usein vertasi hääjuhlan iloon.

Lukija joutuu väkisinkin harkitsemaan uudestaan median antamaa kuvaa Johannes Paavali II:sta seksikielteisenä ultrakonservatiivina. Paavi ei halunnut sitoa ihmisiä vaan vapauttaa heidät. Ruumiin viettien ja himojen orjallinen seuraaminen ei ole vapautta, vaan vapautta on kyky hallita itseään.

Se, joka on itsensä herra, voi myös antaa itsensä toiselle aidoksi lahjaksi. Johannes Paavali II:n suosikkisitaatin sanoin (Gaudium et spes 24) ihminen löytää itsensä vain tekemällä itsestään vilpittömän lahjan (sincerum donum sui).

Lepojärvi kiinnittää huomiota myös paavin toiseen lempisitaattiin (GS 22): Kristus paljastaa ihmisen ihmiselle itselleen. Kristuksessa Jumala otti ruumiin ja yhdistyi siten jollain lailla jokaiseen ruumista kantavaan ihmiseen.

Kristus teki ruumiistaan lahjan morsiamelleen kirkolle: ensin viimeisellä ehtoollisella, sitten ristillä, ja yhä uudelleen jokaisessa messussa. Kristus on Jumalan kuva (Kol. 1:15, 2. Kor. 4:4), hänen ruumiinsa tekee näkyväksi näkymättömän Jumalan. Samalla se paljastaa, mitä on täydellinen ja todellinen ihmisyys: lahjaa ja kommuuniota, Jumalan kaltaisuutta, elämää antavaa rakkautta loppuun asti (Joh. 13:1).

Ruumis Jumalan kuvana on virkistävä ja erilainen kirja. Se haastaa lukijaansa tajuamaan arvokkuutensa ja miettimään ruumiinsa arvoa.

Jos joku esimerkiksi luulee olevansa liian ruma ollakseen Jumalan kuva, miettiköön vaikkapa ruoskittua ja veristä Kristusta, kipujen miestä, ”josta kaikki käänsivät katseensa pois” (Jes. 53:3). Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8,16), ja Kristuksen uhri on meille esikuva siitä, että rakkaus on itsensä antamista (Ef. 5:1–2,25).

Sinne, minne itse ei lahjaksi ehdi, kannattaa vaikka lähettää Jasonin kirja.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Seksuaalimoraali, Teologia

Comments: Be the first to comment

Rakkaus ja vastuu, osa 2

20.2.2012

Karol Wojtyłan kirja Miłość i odpowiedzialność (Rakkaus ja vastuu) ei todellakaan kuulu helpoimpiin mahdollisiin. Filosofisen ja usein abstraktin analyysin läpi kahlaaminen on kuitenkin raskaudestaan huolimatta palkitsevaa. Pääpointit juurtuvat syvästi mieleen. Yritän tässä toisessa postauksessa summata joitain kirjan herättämiä ajatuksia (ks. tästä osa 1).

Ruumiista ja rakkaudesta

Aistillisuus ja tunteet eivät suinkaan ole arvottomia, mutta ne eivät saa jäädä omilleen. Ne on ”integroitava” liittämällä ne persoonaan - jos persoonallinen ulottuvuus unohtuu, ei voida puhua todellisesta rakkaudesta.

On olemassa vaara nähdä toisen ruumis pelkkänä käyttövälineenä tai kokea toinen arvokkaaksi vain toisen sukupuolen edustajana. Ilman persoonan huomioon ottamista tunteellinen rakkaus voi muuttua tunteelliseksi vihaksi.

Miehen ja naisen välinen rakkaus kokee aina jossain vaiheessa koettelemuksen. Kun aistillis-tunteellinen aspekti heikkenee, persoonan arvo jää jäljelle. Jos mies ja nainen ovat todella halunneet antautua toisilleen, rakkaus vain vahvistuu koettelemuksissa.

Rakkaus on hyvän tahtomista toiselle, ei vain toisen tahtomista itselle. Kumppanin valinta on toisen persoonan arvon tunnustamista. Sukupuolivietti haluaa ottaa, tahto taas ei jää tähän vaan tajuaa, että rakkaus haluaa ennen kaikkea antaa.

Rakkaus on persoonien yhdistymistä, ja se on saavutettava ensin, yhdyntä seuraa tämän yhdistymisen merkkinä. Rakkaus liittyy henkeen, tahtoon ja vapauteen, vapaus taas on sopusoinnussa velvoitteen kanssa.
Ruumiin rakkaus ja ruumiillinen (t. lihallinen) rakkaus ovat eri asioita, ruumis osana persoonaa voi olla myös rakkauden eikä vain himon kohde.

Puhtaus, pidättyväisyys, himo, hellyys, häpeä…

Puhtauden hyve on lääke ruumiin himoamista vastaan. On ymmärrettävä toisen arvo naisena tai miehenä, ei vain ruumiina. Puhtautta ei voi tajuta ilman rakkautta, puhtauden hyveen tehtävä on vapauttaa rakkaus käyttämisen asenteesta.

Himoa täytyy hillitä, vaikka se tuntuu harmilliselta, kun olisi niin mukavaa seurata spontaaneja impulsseja. Himo ei itsessään ole synti (synti vaatii tahdon suostumusta), mutta se ei ole rakkauttakaan, mutta siitä on mahdollista jalostaa rakkautta.

Pidättyväisyys voi aluksi tuntua menetykseltä, mutta kun persoonan arvo voittaa, niin ajan myötä tahto rauhoittuu ja vapautuu menetyksen tunteesta. Pidättyväisyys siis vapauttaa ja auttaa näkemään toisen arvon persoonana.

Myös hellyyden tehtävänä on auttaa elämään sen mukaan, että toinen on persoona. Avioliitossa ihminen tarvitsee ihmistä eikä ainoastaan ruumis ruumista. Hellyyttä koetaan, kun tajutaan toisen yhteys meihin. Todellisen hellyyden hallitseminen edellyttää pidättyväisyyden hallitsemista.

Häpeä puolestaan on ihmispersoonan kyky kätkeä seksuaalinen arvonsa siinä määrin, ettei persoonan arvo jäisi piiloon. Se on siis eräänlainen itsepuolustusmekanismi. Rakkaus voi kuitenkin ”absorboida” häpeän, miehen ja naisen rakkaudessa persoonat antavat itsensä toisilleen, vaikka persoona onkin pohjimmiltaan incommunicabilis.

Avioliitto

Avioliiton instituutiota tarvitaan oikeuttamaan muuten häpeän kyseenalaistama seksuaalinen kanssakäyminen. Koska yhdynnästä voi tulla lapsi, on naisen ja yhteiskunnan kannalta oikeudenmukaista, että on tällainen turvaava instituutio. Sukupuolielämä ei siis ole puhtaasti yksityisasia.

Yhdyntä avioliiton ulkopuolella ei ole personalistisen normin mukaista vaan jää toisen käyttämisen tasolle. Samoin yhdyntään kuuluvan ”voin tulla äidiksi/isäksi” -elementin positiivinen poissulkeminen on personalistisen normin vastaista ja toisen käyttämistä.

Vasta seksuaalieettisen, personalistisen kokonaiskuvan jälkeen on syytä katsoa seksologiaa. Seksologia voi tarjota hyödyllisiä tietoja, mutta se ei saa jäädä ainoaksi eikä ensisijaiseksi tietolähteeksi, sillä sen näkökulma on liian rajattu. Seksologia on alistettava seksuaalieettiselle pohdinnalle.

Tämän sanottuaan Wojtyła kuvailee uskomattoman asiantuntevasti seksuaaliseen kiihottumiseen ja kanssakäymiseen liittyviä yksityiskohtia. Hän mm. huomauttaa, että mies kiihtyy nopeammin kuin nainen, mikä miehen on tiedostettava. Hänen on ajateltava naisenkin tyydytystä eikä ainoastaan omaansa.

Wojtyła kehottaa jopa miestä huolehtimaan siitä, että myös nainen saavuttaisi orgasmin, ja ihanteellisesti vielä samaan aikaan kuin mies. Nämä ovat uskomattomia sanoja sen miehen kynästä, jota yleinen mielipide piti pitkälti seksille vihamielisenä ja siitä tietämättömänä selibaattidespoottina.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Seksuaalimoraali

Comments: 3 kommenttia

« Older Entries
%d bloggers like this: