Jatkamme suomalaisen kristinuskon tutkimista ja syvennymme tällä kertaa Teemu Kakkurin erinomaiseen kirjaan Suomalainen herätys - herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon (Kirjapaja 2014). Herätysliikkeitä on tällä blogilla käsitelty kerran aiemmin, tässä artikkelissa. Kakkurin kirjasta tai sen tiimoilta on kirjoitettu myös Vartijassa, Uudessa Tiessä, Valomerkissä, Pyhässä pilvessä (1, 2, 3) ja Pirjon blogilla.
Kakkuri aloittaa kirjansa maalailemalla suomalaista sielunmaisemaa 1700-luvulla. Taustana ovat 1600-luvun karmeat nälkävuodet, jolloin suuri osa maan väestöstä nääntyi ja kylätkin autioituivat, kun kansa lähti kerjäämään ja taudit tappoivat jäljellejääneitä. Sitten tuli isoviha, 1700-luvun venäläismiehitys raakuuksineen. Suomalaisia kohtasi ”Jumalan vihan ruoska”, ja kansa oli hengellisesti hedelmällistä maata herätyssaarnalle.
1700-luvulla kirkko alkoi omaksua valistusaatteita, ja papit kulkivat tieteellisen kehityksen etunenässä. Kansan syvät rivit eivät ehkä kuitenkaan olleet tyytyväisiä kirkon maallistuneeseen mentaliteettiin, ja rohkeampi saarna synnistä ja armosta tuli kenties tarpeeseen. Suomalaisesta tilanteesta kypsyi omanlaisensa herätyskristillisyys, tapahtui pietismin suomalainen kontekstualisoituminen.
Eräät pietismin muodot ylittivät kirkkokuntarajat ja muodostuivat ekumenian edelläkävijöiksi. Erityisenä esimerkkinä voidaan mainita herrnhutilaisuus, joka korosti morsius- ja verimystiikkaa ja jonka piiristä on peräisin monien tuntema ”Päivän tunnussana”. Herrnhutilaisuus ei kuitenkaan koskaan juurtunut Suomeen, enemmän se on vaikuttanut Ruotsissa ja Virossa. Herrnhutilaisia lauluja on kuitenkin periytynyt liikkeittemme virsikirjoihin.
1800-luvulla pietismistä ja herätyksistä kasvoi varsinaisia suomalaisia herätysliikkeitä. Maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen onnistui matkojensa ansiosta yhdistämään Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan ja Kainuun herätykset yhdeksi liikkeeksi. Hänen johtoasemansa ”herännäisyydessä” alkoi olla vakiintunut 1820-luvulta alkaen, ja sen tunnustivat pian myös pohjalaiset pietistipapit J. Lagus ja N.G. Malmberg.
Tunnetusti Ruotsalainen ajautui kiistaan nuoren pietistipapin F.G. Hedbergin kanssa. Hedberg jätti herännäisyyden ja synnytti ”evankelisuuden”. Kakkuri ratkaisi minulle ongelman, jota olen aiemmin hämmentyneenä koettanut pukea sanoiksi: evankelisuus oli ”herätysliike, joka ei ollut herätysliike” (s. 134). Hedbergiläisyys piti sakramentteja ja niiden kautta kirkon virkaa ja järjestystä erittäin korkeassa arvossa.
Lestadiolaisuus taas on Kakkurin osuvan ilmaisun mukaan ”herätysliikkeistö” (s. 136), joka toimii useilla eri kielillä useina eri kirkkokuntina ja jolla on enemmän kannattajia kuin monella pienellä uskonnolla. Lestadiolaisuuden opin kannalta Laestadiusta merkittävämmäksi hahmoksi nousi hänen seuraajansa Juhani Raattamaa, joka ohjasi liikkeen teologiaa viidessä maassa ja kahdella mantereella. Alkuherätyksen jälkeen painopiste siirtyi ja jäi Suomeen.
Herätysliikkeet muovasivat koko Suomen uskonnollista maailmankuvaa. Kirkkokansa alkoi itsekin uskoa, ettei kirkon jäsenyys enää riitä. ”Korostamalla henkilökohtaisen uskon ratkaisevaa merkitystä ihmisen pelastumiseksi [herätysliikkeet] loitonsivat tapakristittyjä uskon ydinkysymyksistä. Puhumalla ulkopuolisista ne tekivät ihmisistä ulkopuolisia.” (s. 142)
Toisaalta nimenomaan Suomessa monet papit omaksuivat pietismin aatteet ja toivat ne saarnatuoleihin koko seurakunnan yhteiseksi kuultavaksi. Siitä seurasi kysymys, mihin herätysliikkeitä enää tarvitaan, jos kirkko itsekin on herätyskristillinen. 1800-luvun lopulla virkaan astui kokonainen beckiläinen pappispolvi, joka teki kysymyksestä entistäkin akuutimman.
Esimerkiksi beckiläinen arkkipiispa Gustaf Johansson oli herätyshenkinen mutta piti lestadiolaisuutta harhana, jossa ei ollut mitään hyvää. Johansson torjui myös aikansa liberaalit vapausaatteet, jotka olivat hänestä kapinaa ikuista jumalallista maailmanjärjestystä vastaan. Raamatun arvovallan kyseenalaistamiseen ei vastattu apologetiikalla vaan jakamalla kansalle enemmän Raamattuja.
Aimo Nikolainen nosti kirjassaan Kirkot, lahkot, suunnat (1960) neljän perinteisen herätysliikkeen rinnalle ”viidennen herätysliikkeen”, joka Kakkurin mukaan oli lestadiolaisuuttakin enemmän yhden miehen (Urho Muroman) liike. Uutta olivat Amerikasta perityt evankelioimistilaisuudet, joissa haastettiin tekemään uskonratkaisu. Muroma kävi kasteopista ”kahden rintaman sotaa” sekä kasteessa uudestisyntymiseen uskovia luterilaisia että lapsikasteen kieltäviä helluntailaisia vastaan.
Viidesläisyyden ”toisen tulemisen” keskushahmo oli Amerikasta palannut teol.tri Uuras Saarnivaara. Hänen antinsa liikkeelle oli fundamentalistinen raamatuntulkinta, kreationismi ja ekumenian vastainen antikommunismi. Saarnivaara oli ”teologinen moniottelija”, joka pyrki julkaisemaan kaikilla teologian osa-alueilla. Herätysrintamaan yhtyivät myös ns. ”lundilaisuutta” vastustaneet teologian professorit Osmo Tiililä ja Yrjö Alanen.
Evankelisuus on poikennut muista herätysliikkeistä myös korkeakirkollisella suuntauksellaan, jonka keskeinen vaikuttaja oli arkkipiispan sihteeri ja käytännöllisen teologian professori Martti Parvio. Osittain naispappeuskielteinen evankelisuus oli taustana myös Luther-säätiölle, joka sittemmin tuli sen kilpailijaksi.
Sosiaalinen media on mullistanut myös herätysliikemaailman. Internetin tuomat mahdollisuudet kommentoida ja kirjoittaa julkisesti nimettömänä ovat tarjonneet erityisesti lestadiolaisille tilaisuuden tuoda esiin kritiikkiä liikettään kohtaan. Kipupisteitä ovat olleet mm. pedofilia, naisen asema, tiukat moraalinormit ja liikkeestä irtaantuminen.
Herätysliikkeiden vaiheita kirjoittaessa on ollut tapana kirjoittaa subjektiksi Jumala. Mukaan on lisätty ripaus fennomaniaa: Jumala on siunannut Suomea herätyksillä. Kullakin herätysliikkeellä on pyhä historiansa. Ruotsalainen löysi evankeliumin seppä Jaakko Högmanin pajalla, Hedberg Raippaluodon yksinäisyydessä, Muroma Helsingin Johanneksen kirkossa 18.10.1912. Vain litania puuttuu: Omnes sancti Finlandiae, orate pro nobis!
Viimeisimmät kommentit