Hyviä uutisia

Viimeviikkoisen Kalevala-kirjoituksen ja eilisen Kalevalan päivän hengessä jatkan syvästi suomalaisten uskontulkintojen parissa ja karkaan karkauspäivän kunniaksi metsään. Oppaanani toimii luterilainen pastori ja teologi Pauliina Kainulainen, joka on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltä Metsän teologia (Kirjapaja 2013). Sitä ennen hän toimitti teoksen Pyhän kosketus luonnossa - johdatus kristilliseen ekoteologiaan (Kirjapaja 2007).

Luulen, että suuri osa pääosin miehistä koostuvasta teologiystäväpiiristäni suhtautuu Kainulaisen ekofeministiseen teologisointiin hieman epäilevästi, eikä siksi vaivaudu lähemmin siihen tutustumaan. Se olisi valitettava virhe, nimittäin vaikkei ekofeministisestä virtauksesta innostuisikaan, niin Kainulaisen kirja tarjoaa valtavasti varteenotettavia virikkeitä suomalaisen teologian tekemiseen.

Jos haluaa tiivistelmän Kainulaisen ajattelusta (vähän laajemman kuin tämä blogi), niin voi lukea hänen 28-sivuisen avoimen kirjeen paavi Franciscukselle. Katolisesta näkökulmasta paavi Franciscuksen luomakuntapainotus antaakin yhden lisäsyyn pohdiskella Kainulaisen esittämää suomalais-ugrilaista ”metsän teologiaa”.

Mahdollisten ennakkoluulojen karsimiseksi on heti todettava, että Kainulaisen teologia ei ole mitään pilipalipanteismia eikä liberaaliliirumlaarumia. Metsän teologia on  ”kirkollista, traditioon sitoutunutta teologiaa” (s. 135), jonka ”ensisijaisen teologinen lähtökohta on kristologinen” ja joka ”ammentaa Jumalan kolminaisuuden salaisuudesta” (s. 17). Samalla se pyrkii olemaan syvästi suomalaista:

”Pyrin luomaan historiasta tietoista kristillistä teologiaa suomalaisessa nykytilanteessa. (…) Lähden siis kysymään sellaista kritillisyyden muotoa, joka ei olisi voittopuolisesti muualta tuotu, vaan pohjautuisi vahvasti omaan kulttuuriimme.” (s. 14-16)

Suomalaisuudesta puhuttaessa on korostettava, ettei kyseessä ole mikään nationalistinen projekti. Se ei ole suunnattu ketään vastaan. Kainulainen kiinnittää paljon huomiota suomen kielen ja sielunmaiseman itäiseen alkuperään, hän tekee ”suomalais-ugrilaista viisausteologiaa”. Kieli-intoilijana inspiroiduinkin pohtimaan sitä, miten eräät erikoisen kielemme piirteet (kuten futuurin ja sukujen puute) kenties heijastavat suomalais-ugrilaista mielenmaisemaa.

Eräs ”metsän teologian” oivalluksista on se, että suomalainen sielu tulee monessa suhteessa lähelle Raamatun seemiläistä sielua. Raamatun kieli muistuttaa monesti suomalaista vanhan kansan syntytietoa. On runoja ja sananlaskuja, on vertauksia luonnosta ja arjen työstä. Vieraampi on sen sijaan läntistä kristillisyyttä hallinnut filosofisempi ajatustapa, jossa usko on vaarassa kaventua vain mielen asiaksi.

Miltä kristillinen oppi sitten näyttää suomalaisen metsänteologian näkövinkkelistä? Metsän teologia on ensinnäkin ”vapaa kaventavista filosofisista lähtökohdista”, joten usko vaikkapa neitseestäsyntymiseen ja ylösnousemukseen ei ole ongelma. Karjalaisen kansanrunouden syntytietoon kuuluu käsitys Mariasta emosena, naisena, joka on samalla tämän- ja tuonpuoleinen. Metsää ja Mariaa yhdistää äidillinen, kosminen syli.

Metsän teologia ei ole tarkkarajaista ja erotteluja korostavaa. Se korostaa mieluummin yhteenkuuluvuutta ja paradoksaalisuutta. Se arvostaa eläintä ja ihmistä, henkeä ja ruumista, arkea ja pyhää. Luonto herää pääsiäisen aikaan juuri sopivasti kevään ylösnousemukseen. Sakramentit ovat säilyttäneet luonnon, ruumiillisuuden ja aineellisuuden arvostuksen: niissä Henki yhdistyy veteen, leipään ja viiniin. Kaste ja ehtoollinen ovat arjen ruumiillisia tapahtumia, pesemistä, syömistä ja juomista, pyhiä sellaisia.

”Sana ja sakramentit ovat metsän teologiassakin keskeisiä pelastuksen kanavia. Kristityn elämän tulee olla eukaristista, kosmisen yhteenkuuluvuuden ja kiitollisuuden sävyttämää. Sana on Kristuksen kohtaamista Raamatussa ja luomakunnassa.” (s. 217)

Synti on teologinen tosiasia: ihminen on käpertynyt itseensä eikä huomaa lähimmäisen ja luomakunnan tarpeita. Kristillisen tradition voima ei kuitenkaan voi olla syyllisyyden luomisessa vaan siitä vapauttamisessa. Ripissä saatava synninpäästö on hyvä lääke syyllisyyteen. Häpeään voivat tehota rakastava kuunteleminen ja hyväksyvä katse. Kristuksen ylösnousemus osoittaa, että Jumalan rakkaus on väkivaltaa ja kuolemaa vahvempi voima.

Suomalaisen luterilaisuuden oireita ovat olleet ihmiskeskeisyys ja yksipuolinen keskittyminen Jeesuksen lunastustyöhön. Kun kerran kirkko on muotoillut uskonsa Jumalaan kolminaisena, niin on syytä korostaa myös Luojaa ja luomakuntaa sekä Pyhittäjä-Henkeä. Toisaalta myös kristologiassa on kosminen juonne. Metsässä suomalainen voi kohdata Jumalan Luojana, kosmisena Kristuksena ja eläväksi tekevänä Henkenä.

Metsän lisäksi toinen keskeinen pyhä paikka suomalaiselle on sauna. Saunassa on perinteisesti synnytetty lapset ja pesty vainajat. Lauantai-illan sauna merkitsee laskeutumista sapattiin, pyhän ajan alkua. Saunominen sopii hyvin yhteen inkarnaation sävyttämän kristinuskon kanssa: se arvostaa ruumiillisuutta ilman hierarkiaa ja häpeää. Se on vastakulttuuria aikamme vääristyneille tavoille ymmärtää ruumiillisuus. ”Saunomme, siis olemme.”

Suomalaisen mietiskelevään mieleen ja saunan spiritualiteettiin sopivat myös kristillisen kontemplaation ja askeesin perinteet. Samoin pyhiinvaellukset ja hiljaisuuden retriitit ovat tärkeitä hengellisiä kosketuspintoja inkarnatorisessa, metsänteologisessa sielunmaisemassa. Liturgisen vuoden syklisyys vetoaa suomalaisen sielun itäisyyteen: joulu, pääsiäinen ja juhannus niveytyvät vuodenkierron taitekohtiin.

Kainulainen kutsuu metsän teologiaansa vielä kovin keskeneräiseksi, ja sitä on tämäkin esittely. On vaikea järjestää kokonaisuudeksi kaikkia niitä virikkeitä, joita tämä syvällinen ja inspiroiva kirja tarjoaa. Päätän tämän esittelyn kauniiseen tiivistävään sitaattiin, jonka saattelemana lämpimästi suosittelen kaikille Metsän teologian lukemista ja harjoittamista:

”Eukaristinen asenne merkitsee kiitollisuutta Luojan suurista lahjoista. Kaikkien kastettujen yhteinen ateria ehtoollinen on ilon sakramentti, joka on kautta vuosisatojen pitänyt yllä ymmärrystä maailman sakramentaalisesta luonteesta. Ehtoollinen vahvistaa toivoa. Metsän teologia on eukaristista. Se on alhaalla toimivan Pyhän Hengen läsnäolon värittämää hengellisyyttä. Samalla metsän teologia on kristuskeskeistä niin että sekä evankeliumien Jeesuksen hahmo että kosmisesti kohdattava Ylösnoussut saavat sijaa. Eukaristinen asenne johtaa askeesiin, joka ymmärretään kiitollisuudesta syntyvänä haluna antautua Jumalalle palvellen koko luomakuntaa.” (s. 231)

This entry was posted on 29.2.2016 at 12:35 and is filed under Dogmatiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: Metsän teologia, Pauliina Kainulainen, sauna, spiritualiteetti