Hyviä uutisia

Sain viime syksynä lahjaksi Pentti Heiskan kirjan nimeltä Kirkkolaitosinstituution peruspylväät ja pelastuksen tie: Jumala, Sakramentti, Kirkko ja Virka - eilen, tänään ja huomenna (2005). Kustantajaksi on ilmoitettu ”Joukko uskovia useilta paikkakunnilta”, kyseessä on siis omakustanne.

Pentti Heiska lähetti minulle kirjansa Petri Paavolan pyynnöstä, sillä Paavola oli ehdottanut minulle debattia Heiskan kanssa Saulus-lähetyksensä videoimana. Petri Paavola kertoi ehdotuksestaan myös Uskon askel -keskustelufoorumilla ja totesi Heiskasta, että hän on ”eräs Suomen syvällisimmistä veljistä koskien kirkkolaitoksen ja Raamatun totuuden keskenään vertaamista”.

Luettuani yli 500-sivuisen kirjan kursorisesti läpi ja tutustuttuani Saulus-Lähetyksen aiempiin videoihin päätin kieltäytyä Paavolan ehdottamasta videodebatista. Tilalle ehdotin joko kirjallista debattia tai kirja-arviota, johon Paavola tai Heiska voisi sitten halutessaan vastata. Päädyttiin jälkimmäiseen.

Joku kirjoitti em. foorumilla olevansa siinä käsityksessä, että minua on turhaan ”yritetty haastaa useita kertoja” debattiin, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa. Minua on pyydetty tasan kerran (STI:lle 2008), ja silloin suostuin. Nytkään kieltäytyminen ei johdu mistään debattipelosta vaan yksinkertaisesti Saulus-Lähetyksen videoiden ja Heiskan kirjan tasosta.

Heiska toteaa minulle lähettämässään saatekirjeessä kirjastaan seuraavaa: ”Aiheen käsittely on paljossa kovin jäsentymätöntä, kieli paikoin kovin huonoa ’sivulauseviidakkoa’ ja paljon kirjoitusvirheitäkin sisältävää. Tämä johtuu tietysti kirjoittajasta, joskin viimekädessä siitä, että käsikirjoitusluonnos tuli laskettua painoon niin viimeistelemättömänä.”

Tästä saa jo pienen maistiaisen siitä, millainen sekamelska kirja on. Heiska on kuitenkin ”loppusuoralla kirjoittamassa kirjasta 2. uudistettua painosta”, jonka hän toivoo ”olevan vähän paremmin aihettaan käsittelevän”.

Amatööriteologiaa

Ensimmäinen huomio Heiskan kirjasta on se, että se on yritys tehdä oikeaa teologiaa, siis toisin sanoen puhua Jumalasta, selittää Raamattua, torjua vääriä käsityksiä, argumentoida vetoamalla eri lähteisiin, etsiä ja palvella totuutta. Tältä osin kirja on teoreettisesti kovin kunnianhimoinen, itse asiassa se on eräänlainen kokonaisesitys sekä systemaattisesta teologiasta että raamattuteologiasta.

Ensimmäinen, ”systemaattisteologinen” osa käsittelee Jumalaa, sakramentteja, kirkkoa ja virkaa, toinen osa taas on ”raamattuteologiaa” ja käsittelee pelastushistoriallista typologiaa käyden läpi koko Raamatun aina luomisesta Karitsan häihin saakka. Loppuun on vielä liitetty 18 liitettä, joista osa sisältää eri ihmisten todistuksia, osa käsittelee vielä tarkemmin valikoituja opinkohtia.

Näin kuvailtuna Heiskan kirja saattaa kuulostaa suorastaan merkittävältä teologiselta puheenvuorolta. Miksi sitten se ei ole minkään kristillisen kustantamon julkaisulistoilla? Miksi siitä ei löydy teologisia kirja-arvioita? Miksi siitä puhutaan vain muutamilla keskustelupalstoilla kuten Sana ja ylistys? Pitäisikö jokaisen uskon tulleen ehdottomasti lukea tämä kirja, kuten ko. foorumilla sanotaan?

Ei. Kirja on lukijasta riippuen ajanhukkaa, eksytystä tai parhaimmillaankin surullinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun joku yrittää mestariteosta alalla, jolla hänellä ei ole edes perustavanlaatuista koulutusta. Uskoakseni jokainen, jolla on teologinen peruskoulutus, pystyisi heti huomaamaan kirjan monet metodiset, lähdekriittiset (tai siis kritiikittömät) ja muut virheet.

Heiskan opetuksesta voi saada näytteitä Petri Paavolan sivuilla (ks. Raamattu, virka, kaste). Niistä kuka tahansa huomaa, että Heiska yrittää vedota teologisiin auktoriteetteihin ja että hän on tutustunut laajaan aineistoon. On siis turha yrittää puolustaa Heiskan teesejä mustamaalaamalla teologiaa tai teologeita sinänsä. Mutta miksi teologit eivät sitten opeta Heiskan tavoin?

Joko on niin, että teologit kyllä tietävät totuuden, mutta vain Heiska, Paavola ja pari muuta yksittäistä uskovaa julistavat sitä. Tai sitten on niin, että Heiskan asiantuntemus on vain pintapuolista. Ja niinhän se on: Heiska ei tee juuri lainkaan ruohonjuuritason teologista työtä, joka olisi välttämätön hänen teesiensä todistamiseksi. Seuraavassa muutama esimerkki.

Babylonian uskonto?

Heiskan perusteesi on se, että ”kirkkolaitosinstituutio” (ennen kaikkea katolinen kirkko, mutta myös ortodoksinen ja luterilainen) on Babylonian pakanallisen uskonnon perillinen. Kirkko (en jaksa käyttää Heiskan pitkää ja tautologista haukkumasanaa) palvoo Raamatun Jumalan sijasta Taivaan Kuningatarta, ja tähän pakanalliseen eli saatanalliseen kulttiin katolinen kirkko haluaa ekumeniallaan yhdistää koko maailmaan.

Odotin koko ajan Heiskan esitystä siitä, missä vaiheessa ja miten kristityt alkoivat sekoittaa Kristus-uskoon babylonialaista äitijumalakulttia. Meillähän on valtava määrä varhaiskristillistä kirjallisuutta aina ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen: apostoliset isät ja sitten kirkkoisät. Kuka tai ketkä oli(vat) vastuussa luopumuksesta, miten ja milloin? Eikö kukaan noussut protestoimaan? Jos nousi, mitä heille kävi?

Heiska ei tietenkään tee mitään tällaista historiallista työtä. Hänelle riittää yksi sitaatti Vanhasta testamentista ja toinen Johannes Paavali II:lta, eikä hän tietenkään edes käsittele sitä, miten katolinen ja ortodoksinen traditio johtavat Marian aseman Raamatusta aivan samanlaisen typologian avulla, jota Heiska muuten soveltaa pelastushistoriansa esityksessä.

Ennen kirjansa toista painosta Heiskan tulisi käydä läpi Serafim Seppälän dokumentaatio kirjassa Elämän äiti. Seppälä päättelee: ”Modernille hypoteesille Mariasta ’pakanallisena äitijumalattarena’ ei ole patristisessa kirjallisuudessa minkäänlaista suoranaista tukea; hypoteesi on rakennettava kokonaan ei-kristillisten uskontojen ja ennakkoluulojen näkökulmasta – kirkon oman kirjallisuuden pohjalta ajatus itse asiasa on täysin absurdi.” (s. 369)

Tämä johtaakin seuraavaan pointtiin: Heiskan argumentti muistuttaa kovin joidenkin kriitikkojen väitteitä siitä, että koko kristinusko (neitseestäsyntyminen, ylösnousemus, ”Jumalan Poika”) olisi vain kopiota pakanauskonnoista. Heiska siteeraakin kirjassaan osin hyväksyvästi, mutta pääosin torjuvasti prof. Simo Parpolaa, jonka mukaan kristinusko on kopioitu Assyrian uskonnosta.

Mutta sitten se kriittinen kysymys: Millä kriteerillä Parpolan väitteet kristinuskosta ovat vääriä, mutta Heiskan väitteet ”kristinuskonnosta” ovatkin oikeita? Mitään laadullisesti erilaista näyttöä Heiska ei pysty antamaan, molemmissa tapauksissa argumentti perustuu löyhille samankaltaisuuksille kristillisissä ja pakanallisissa uskomuksissa.

Heiska ei edes esitä tätä ratkaisevaa kysymystä, puhumattakaan siihen vastaamisesta. Ei auta sanoa vain ”Raamattu” ja ”Jumalan Sana”: Parpolalle pitäisi osata argumentoida, että Raamattu on Jumalan Sana eikä kopiota muista uskonnoista, meille taas pitäisi osata argumentoida, ettei kirkollinen raamatuntulkita päde. Kumpaakaan Heiska ei tee.

Suuri luopumus?

Käsitellessään kirkon virkaa Heiska sentään vähän käsittelee apostolisia isiä, mutta jälleen kriittisimmät kysymykset jäävät vaille vastausta. Olivatko Klemens, Ignatios, Polykarpos ja Irenaeus lopulta oikeita uskovia vai edustivatko he jo saatanallista katolisuutta? Miten apostolien peräänsä jättämät uskovat luopuivat niin nopeasti oikeasta uskosta, ja vieläpä marttyyrikirkon aikana kauan ennen Konstantinusta? Mitä Kristuksen lupauksille tapahtui?

Heiska on aivan samassa tilanteessa kuin Jehovan todistajat, mormonit ja kaiken maailman muut modernit mukatosiuskovat. Heillä ei ole mitään historiaa, joten on pakko selittää, että heti apostolien jälkeen tapahtui suuri luopumus. Ongelma vain on siinä, että tuo pakanallinen luopiokirkko on se, joka keksi pitää Raamattua Jumalan Sanana. Asettaessaan Raamatun katolisia oppeja vastaan Heiska vain valikoi yhden katolisen opin muiden joukosta.

Kuka siis elää harhassa? On helppoa samaistaa oma raamatuntulkintansa Raamattuun itseensä ja julistaa toisinajattelijat Saatanan sokaisemiksi. Näin saadaan tarvittaessa kaikki todistusaineisto sopimaan omaan teesiin: vastakkaisen aineiston edessä voidaan aina vetää paholaisässä hihasta. Samaa metodia käyttää Vartiotorni. Mutta miksi pitäisi uskoa Vartiotornia? Miksi pitäisi uskoa Heiskaa ja Paavolaa?

Miehet itse vetoavat Raamattuun (niin kuin Vartiotornikin) ja kehottavat tutkiskelemaan sitä ja koettelemaan sillä. Selvä pyy. Minusta Uudesta testamentista kulkee orgaaninen ja katkeamaton linja apostolisiin isiin, apostolisista isistä kirkkoisiin, kirkkoisistä keskiaikaan, keskiajasta uuteen aikaan ja uudesta ajasta nykyaikaan. Raamattu johtaa minut katoliseen kirkkoon. Näin olen Heiskan ja Paavolan omilla neuvoilla päätynyt katolilaiseksi.

Tämä ristiriita vaivaa muutenkin Heiskan kirjaa. Viimeisellä sivulla on hyvin yksinkertainen ohje siitä, miten pelastutaan. Pitää vain uskoa Jeesukseen ja tunnustaa hänet Herraksi. Näinhän me teemme, katolilaiset, luterilaiset, ortodoksit, helluntailaiset. Ja pelastettuina kristittyinä sitten etsimme keskinäistä yhteyttä ja ykseyttä, sitä on ekumenia. Mutta yhtäkkiä sitten edustammekin jotain muuta uskontoa ja eksytystä. (Myös ekumeniaan sortuneet helluntailaiset ovat Heiskan mukaan Saatanan eksyttämiä.)

Toisin sanoen Heiska, Paavola ja kumppanit nostavat itsensä yhtäältä pikkupaaveiksi: joka ei usko heitä ja heidän raamatun- ja historiantulkintaansa, ei ole oikea kristitty vaan edustaa saatanallista pimeyttä. Toisaalta kuitenkin oikeaan kristinuskoon riittää, että uskoo Jeesukseen (tai Raamattuun tai molempiin). Koettakaa siis jo päättää: joko olette lahkolaisia tai sitten yhteiskristillisiä kristittyjä.

Lähdekritiikin ja arvostelukyvyn puutetta

Heiska osoittaa järkyttävää arvostelukyvyn puutetta levittäessään kirjassaan Jack Chickin ja Alberto Riveran salaliittohömppää jesuiitoista ja Vatikaanista. Catholic Answers on dokumentoinut, kuinka edes johtavat antikatoliset protestantit eivät usko Riveran juttuja.

Lähdekritiikki sikseen, jokainen voi itse miettiä, ovatko jesuiittoihin kuuluva paavi Franciscus ja maailman muut yli 17 000 jesuiittaa sitoutuneet valaan, jossa vannotaan ”hirttää, tuhota, keittää, nylkeä, kuristaa ja elävältä haudata” protestantteja ja liberaaleja.

Ja jos Heiska vielä toisessa painoksessaan haluaa levittää jesuiittajuttujaan, selittäköön hän myös sen, miksi Rivera on käytännössä stoorin ainoa todistaja. Luulisi sentään, että joka vuosi moni uusi hyväntahtoinen jesuiittakokelas kohtaisi karmean totuuden ja jättäisi sääntökunnan. Luulisi myös, että  joka vuosi useampi jesuiitta jäisi kiinni murhista, kidutuksista ynnä muusta. Kumma sekin, ettei luopio-Riveraa heti murhattu!

Jos joku haluaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta jesuiitoista, voi lukea vaikkapa John O’Malleyn The First Jesuits tai James Martinin The Jesuit Guide to (Almost) Everything. Jospa Heiskakin vaivautuisi lukemaan Saatanan kätyrien teoksia, pitäähän vihollinen ainakin tuntea.

Valitettavasti Heiska ei tosiaan tunne lainkaan todellista reaalimaailman katolisuutta. Olisi hauskaa saada Heiska tai joku heikäläisensä vaikkapa vuodeksi ”leikkimään” katolilaista ja osallistumaan messuihin, retriitteihin, lukemaan katolista kirjallisuutta jne. Reaalimaailman katolisuus on jotain aivan muuta kuin nämä fantastiset kuvitelmat.

(Heiska muuten tukeutuu katolisuutta esitellessään hyvin hajanaisiin ja tasoltaan erittäin vaihteleviin lähteisiin, muttei lainkaan tärkeimpään eli Katolisen kirkon katekismukseen. Sen sijaan hän käyttää ennen Vatikaani II:ta painettua - siis vanhentunutta - piispa Cobbenin katekismusta.)

Lopuksi

Toivottavasti tässä vaiheessa on jo käynyt selväksi, miksi en halunnut lähteä videoituun debattiin Pentti Heiskan kanssa. Jos Heiska saisi paljon parannellun toisen painoksensa julkaistua jollakin kunnollisella kustantajalla ja jos jokin kunnollinen kristillinen foorumi suostuisi tällaisen debatin järjestämään, sitä voisi ehkä uudelleen harkita.

Mutta toistaiseksi on ilmiselvää, ettei mikään vastuullinen kristillinen järjestö voi ottaa Heiskan kirjaa kovinkaan vakavasti. Itse asiassa jo tämä kirja-arvio antaa kirjalle aivan liikaa huomiota. Mutta onpahan nyt internetistä saatavilla ”eriävä mielipide” tästäkin kirjasta niille, jotka kenties vilpittömästi sen asiantuntevuutta ja todenmukaisuutta pohtivat.