Archive for the ‘Muut uskonlahkot’ category

« Hyviä uutisia home page

Kabbalan kummallisuudet

31.5.2010

Viikko sitten perjantaina minun oli tarkoitus osallistua debattiin Arkadia-kirjakaupassa, aiheena ”Is Kabbalah compatible with Christianity?” (Onko kabbala sopusoinnussa kristinuskon kanssa?), mutta toisen osapuolen taustavoimat perääntyivät lopulta. Ajattelin kuitenkin esittää kantani, kielteisen sellaisen, kun kerran valmistauduin kohtaamiseen lukemalla kokonaisen kirjan.

Kyseessä on tohtori Michael Laitmanin kirja ”Kabbalan valo”, jonka takana on Bnei Baruch -niminen kabbalainstituutti, jonka mainittu Laitman on itse perustanut. On hyvä olla tietoinen siitä, että kabbalan nimellä kulkevia ryhmiä, metodeja ja oppeja on lukuisia, eivätkä ne monesti tunnusta toisiaan oikean kabbalan edustajiksi. Yllä mainittu sivusto mainostaa omaa kabbalaansa autenttisena ja Laitmanin kirjaa ensimmäisenä suomenkielisenä Kabbala-kirjana, joten pieni huomio lienee paikallan. Myös Pohjolan Sanomat on arvostellut kirjan.

Täh?

Mainostekstin mukaan kirjaa lukiessa ”saa huomata itsessään henkisiä havaintoja, joita ei ole ollut aikaisemmin ja jotka kehittävät uusia tunteita ja asenteita”. Oma kokemukseni kirjasta oli sen sijaan sama kuin Pohjolan Sanomien arvostelijalla: ”vaikea ymmärtää, enkä tiedä ymmärsinkö lukemaani”. Itse asiassa reunamerkinnöissäni reilusti useimmin esiintyvä sana on ”Täh?”.

Kirja sisältää monia outoja väitteitä, jotka saman tien kyseenalaistavat kabbalan sopivuuden kristinuskoon ja lisäksi koko kabbalan opiskelun mielekkyyden. Sivulla 21 opetetaan, että jokainen ihminen tuntee välttämättömyyden opiskella kabbalaa - jos ei tässä elämässä, niin ainakin seuraavassa.

Sivulla 29 todetaan ohimennen sulkeissa, että luonto on oikeastaan sama asia kuin Luoja. Sivulla 109 sanotaan, että kabbalan avulla ”kehitymme itse henkisesti niin pitkälle, että meistä tulee henkisten maailmojen osia”. Onko tämä kabbala juutalaisperäistä mystiikkaa vai orientaalista reinkarnaatio-oppia ja panteismia…?

Suurimmat kysymykset

Kirja ottaa joissain kohdissa kantaa perustavanlaatuisiin kysymyksiin, jotka eivät ole kristityillekään vieraita. Itse asiassa kirja alkaa kysymyksillä: ”Kuka minä olen ja mikä on olemiseni tarkoitus? Miten olemme tänne ilmaantuneet ja minne olemme menossa? Olemmeko mahdollisesti olleet ennenkin tässä maailmassa? Miksi ihminen kärsii, ja voidaanko kärsimyksestä päästä? Kuinka voimme löytää rauhan, tyytyväisyyden ja onnen?”

Johdanto toteaa, että vaikka ihmiset ovat etsineet vastauksia näihin kysymyksiin sukupolvesta toiseen, tyydyttäviä vastauksia ei ole vieläkään löytynyt. Epäsuorasti kai annetaan olettaa, että kabbala sitten tarjoaa nuo vastaukset. Oma reaktioni tähän oli väittelyn teesin näkökulmasta heti selvä: kabbala ja kristinusko tarjoavat vastauksia samoihin kysymyksiin, mutta kabbala ei hyväksy kristinuskon vastauksia.

Kristittynä olen sitä mieltä, että kristinusko vastaa esitettyihin kysymyksiin tyydyttävästi: 1) Olen Jumalan lapsi ja elämäni tarkoitus on tuntea, rakastaa ja palvella Jumalaa ja lähimmäistä tässä ajassa ja olla ikuisesti onnellinen tulevassa 2) Jumala on luonut meidät, olemme menossa kohti kaiken rekapitulaatiota Kristuksessa, uusia taivaita ja uutta maata 3) Emme ole ennen olleet tässä maailmassa 4) Ihminen kärsii syntiinlankeemuksen takia, ja kärsimyksestä päästään, kun uusi Jerusalem laskeutuu ja Jumala asettaa kaiken kohdalleen 5) Rauhan, tyytyväisyyden ja onnen voimme löytää Jumalasta.

Kristinusko ja kabbala ovat vastakkaisia

Kabbala tarjoaa joihinkin esitettyihin kysymyksiin päinvastaisia vastauksia kuin kristinusko. Esimerkiksi yksi kabbalan tutkimuskohteista on sielu ja ”sen inkarnaatiot” (s. 10). Kirja väittää, että ihminen voidaan saada oivaltamaan ”absoluuttisen tyydytyksen ja hengen aineen ylitse kohottamisen tarve” kahdella tavalla: (1) Kabbalan tie. (2) Kärsimyksen tie. (s. 11)

Kabbalan mukaan Luoja loi meidät ”turmeltuneiksi” ja antoi sen jälkeen kabbalan ”korjaustamme varten”, jotta kamppailemalla egoismimme kanssa ”ansaitsisimme tulevan maailmamme” (s. 23). Laitman opettaa, että ”voimme Luojan kabbalassa antamia lakeja noudattamalla puhdistaa itsemme egoismista ja vähitellen nousta maailmojen läpi alkulähteelle” (s. 21).

”Jokainen liike, jonka teemme toisen vuoksi, tapahtuu viime kädessä puhtaasta oman voiton pyynnistä… Vain henkisiä lakeja seuraamalla epäitsekkään rakkauden tila on saavutettavissa. Niillä, jotka eivät seuraa kabbalan lakeja, ei ole mahdollisuutta voittaa ’ehdotonta egoismiaan’.” (s. 25) Tämä jo sisäisesti ristiriitainen opetus toistuu vielä voimakkaammin sivulla 46: ”ei ole mitään muita apukeinoja luontomme muuttamiseen”.

Kirjan pääsanoma näyttää siis olevan, että kabbala on Luojan antama (ainoa) tie egoismin voittamiseen ja että kabbalan laeilla ansaitsemme tulevan maailmamme. Kuinka vastakkainen tälle on Paavalin opetus Kristuksesta ja hänen Hengestään, Jumalasta joka vapauttaa meidät egoismistamme, lihasta ja synnistä ja antaa meille perinnöksi tulevan maailman kirkkauden (Room. 7:14-8:18)!

Väärä evankeliumi

Kabbala väittää itseään tieteeksi eikä uskonnoksi. Silti se esittää valtavia maailmankatsomuksellisia väitteitä. Kabbalan menetelmillä voimme oppia erottamaan meissä olevan hyvän ja pahan ja vapauttaa itsemme kaikesta pahasta (s. 42). Kabbalan mukaan sielun etäisyys Luojasta on niin suuri, että ihminen ei voi tuntea Häntä (s. 47). Viimeisen sukupolven aikana jokainen kykenee kuitenkin ”nousemaan henkiset askeleet ja yhtymään Luojaan”, ja tämä sukupolvi alkoi vuonna 1995 - elämme nyt ”lunastuksen aikaa”.

”Meidän ajallamme maailmojen henkinen tila on valmis Messiaan saapumiseen (voima, jonka luominen vetää ulos egoismista ja johtaa sen altruismiin).” (s. 49) Tässä vaiheessa ajattelevalle kristitylle pitäisi olla selvää, että Laitmanin opettama kabbala on väärä evankeliumi. Uuden testamentin toistuva julistus on lunastus Jeesuksessa, Messiaassa, joka aloitti viimeisen maailmanajan jo 2000 vuotta sitten. Hänessä myös tunnemme Jumalan, hänen Isänsä.

”Yhtyminen Luojaan on jokaisen tehtävä eläessään tässä maailmassa.” (s. 55) Samaa mieltä. Mutta miten? Laitmanin vastaus: kabbalan avulla. Uuden testamentin vastaus: Kristuksessa, Pyhässä Hengessä. Entä jos Laitman on oikeassa emmekä seuraa häntä? Ei se mitään, sillä hänen mukaansa on toinenkin tie, kärsimyksen tie, joka vie meidät lopulta kuitenkin samaan päämäärään (s. 71). Entä jos Uusi testamentti on oikeassa? Siinä tapauksessa eivät kabbalan metodit auta, sillä ilman Kristusta ja Henkeä toivoa ei ole.

Loppupäätelmä

Kabbala väittää olevansa ”rakkauden ja huolenpidon tie” (s. 73). Siinä on kuitenkin myös salainen osa, ja kabbalisteiksi hyväksytään vain sellaisia, jotka ”osaavat pitää kabbalaa salassa ja kieltäytyvät paljastamasta sitä tarpeettomasti” (s. 100). Kabbala sisältää ”täydellisen tiedon maailmastamme” (s. 106). Kabbala ”selittää elämän tarkoituksen” (s. 115), ja kabbalistit ”velvoittavat jokaisen ihmisen tutkimaan kabbalaa” (s. 118).

Kristinusko on myös rakkauden ja huolenpidon tie, kuten Jeesuksen opetus ja esimerkki todistavat. Jeesus ei kuitenkaan opettanut kabbalaa, vaan julkisesti saarnasi Jumalan valtakuntaa, joka pian toteutuisi. Hänen ylösnousemuksensa jälkeen hän antoi apostoleille Pyhän Hengen ja velvoitti heidät tekemään koko maailmasta hänen opetuslapsiaan, sillä hän on tie, totuus ja elämä. ”Pitäkää siis varanne. Minä olen ennalta ilmoittanut teille kaiken.” (Mark. 13:23)

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Muut uskonlahkot
Tags: , , ,

Comments: 1 kommentti

Moonilaisuuden monet muodot

10.5.2010

Moonilaisuudella tarkoitetaan uskontoa, jonka perustaja ja johtohahmo on eteläkorealainen pastori Sun Myung Moon (s. v. 1920). Uskonnon virallinen nimi on englanniksi Unification Church eli yhdistymiskirkko, mutta Suomessa se toimii nimellä Perheiden Maailmanrauhanjärjestö, joksi se muutti nimensä 1998 aiemmasta Maailman Kristinuskon Yhdistämisseurasta (1973). Kuten nimet kertovat, uskonnon tarkoituksena on yhdistää kristityt ja luoda maailmanlaajuinen perhearvoihin perustuva rakkauden ja rauhan kulttuuri.

Vaikka moonilaiset eivät ehkä pidä tästä heidän johtajansa mukaan saadusta nimestä, on kirkolla aina ollut tapana nimetä uusia oppeja niiden keksijöiden mukaan erotukseksi tosi kirkosta, jonka Jeesus Kristus itse perusti. Moonilaisuuden tapauksessa kanta on tehtävä selväksi, sillä kyseessä on katolisesta näkökulmasta oikeuttamaton henkilökultti, josta puuttuu tosi kirkon ainekset. Sun Myung Moon on julistautunut toisen tulemisen Messiaaksi, jonka tehtävänä on saattaa päätökseen se tehtävä, jossa Jeesus epäonnistui.

Lyhyt opin kuvaus

Moonilaisuuden mukaan Aadam ja Eeva luotiin ihmiskunnan Tosi Vanhemmiksi, joiden tarkoitus oli rakastaa Jumalan rakkaudella. Lankeemus kuitenkin tapahtui niin, että Saatana vietteli Eevan seksisuhteeseen kanssaan, jolloin Jumalan perhesuunnitelma meni pieleen. Jeesuksen tehtävä oli olla toinen Aadam, joka naisi uuden Eevan ja perustaisi näin jälleen Todellisen Perheen. Koska Jeesus tapettiin eikä hän päässyt naimisiin, hänen saldonsa oli pelkkä henkisen pelastuksen ansaitseminen maailmalle, mutta varsinainen tehtävä jäi kesken.

Ihmiskunnan piti odottaa 1900-luvulle asti saadakseen Todelliset Vanhempansa, Sun Myung Moonin ja hänen puolisonsa Hak Ja Han Moonin. Heidän lapsensa ovat siunattuja Todellisia Lapsia, ja yhdistymiskirkkoon liittymisen kautta kaikki ihmiset voivat päästä osallisiksi tästä Jumalan siunatusta perheestä. Moonilaiset järjestävätkin kuuluisia jättivihkijäisiä, joissa avioon astuu samanaikaisesti lukemattomia Moonin siunaamia pareja. Vaikka uskonto edustaakin monia hyviä arvoja, kysymykset sen todenmukaisuudesta ja siunauksellisuudesta ovat jo selvästi ongelmallisempia.

Sisäpiirin katsaus Moonien valtakuntaan

Vuonna 1998 ilmestyi erään Nansook Hongin kirjoittama järkyttävä omaelämäkerrallinen teos nimeltä In the Shadow of the Moons (Little, Brown & Company). Nansook naitettiin nuorena neitona Sun Myung Moonin vanhimmalle pojalle Hyo Jinille. Nansook kesti 14 vuotta, kunnes hänellä ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta.

Syyt käyvät selväksi kirjaa lukiessa: Messiaan Poika oli harrastanut haureutta jo ennen avioliittoa ja yritti samaa myös Nansookin kanssa, joka joutui muistuttamaan häntä synnin vakavuudesta. Avioliiton aikana Hyo Jin petti Nansookia useaan kertaan, vietti illat baareissa, käytti huumeita, katsoi pornoa, hakkasi vaimoaan ja uhkasi tappaa hänet aseilla, joita hän oli ostanut isänsä varoilla. Yksityiskohtia on turha siteerata tämän enempää - karmivat tarinat voi itse kukin lukea kirjasta.

Hongin mukaan ketään Moonin perheestä ei voi varsinaisesti kutsua hurskaaksi, vaikka Hyo Jin olikin poikkeuksellisen paha. Itse Sun Myung oli naimisissa ja erosi ennen uuden Eevan naimista (jonka hän nai 17-vuotiaana neitona ollessaan itse 40-vuotias) sekä myönsi ainakin sisäpiirissä rikkoneensa aviota jumalallisella oikeudella. Lisäksi hän joutui valtavien rahojensa kanssa usein rikkomaan lakeja.

Moonien asunto kertoo jotain: 19-huoneinen palatsi lähellä New Yorkia, nimeltään East Garden. Ei siis ole yllätys, että myös Todellinen Äiti oli taipuvainen tuhlailuun - eräs Todellinen Lapsi vastasi kerran koulussa kysymykseen äidin ammatista: ”Hän shoppailee”. Kun Nansook oli paennut lapsiensa kanssa ja eronnut Hyo Jinistä, Moonit eivät muistaneet lapsenlapsiaan joulu- eikä syntymäpäivätervehdyksilläkään.

Arviointia

Näiden seikkojen valossa vaikuttaa kovasti siltä, että vaikka kuinka moonilaiset julistaisivat kauniita perhearvoja, ei heidän uskontonsa takaa mitään erityisen siunattua ja pyhää perhe-elämää. Moonin mukaan ihmiskunta on orpo ilman Tosi Vanhempia, ja siinä hän on oikeassa - ongelma vain on Todellisten Vanhempien hylkääminen ja itsensä korottaminen kalifiksi kalifin paikalle. Jeesus Kristus on ”viimeinen Aadam” (1. Kor. 15), ei toinen jonka jälkeen odotetaan kolmatta, ja hän palautti ihmissuvun Todellisen Isän, Taivaan Isän lapseuteen.

Todellinen Äiti ei jäänyt Jeesukselta huomiotta - Jeesus jäi naimattomaksi siitä nimenomaisesta syystä, että hän voisi antaa ruumiinsa ja henkensä morsiamelleen, Kirkolle, joka synnyttäisi Isälle lukemattomia lapsia uuteen elämään kasteen uudestisynnyttävillä vesillä. Kristuksen kyljestä tulivat kirkon sakramentit, vesi ja veri, aivan niin kuin Eeva tuli kerran Aadamin kyljestä. Kuten kirkkoisä Kyprianus sanoi 200-luvulla, Jumala ei voi olla Isänä sillä, jolla ei ole Kirkkoa äitinä.

Lisäksi meillä on Neitsyt Maria kirkon perikuvana, uutena Eevana ja tosi äitinä. Kristus itse antoi Marian rakkaalle opetuslapselleen äidiksi, ja tuon opetuslapsen opetuslapsen opetuslapsi Irenaeus opetti jo toisella vuosisadalla Marian kuuliaisuuden voittaneen meille sen, mitä Eeva kerran menetti. Kristus ei tullut epäonnistumaan vaan antamaan henkensä lampaidensa edestä, niin että hänen laumastaan, kirkosta, tulisi Jumalan todellinen perhe.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Muut uskonlahkot

Comments: 1 kommentti

Lisää lestadiolaisuudesta

3.5.2010

Ikään kuin kaupan päälle tarjoan vielä toisen katsauksen lestadiolaisuuteen, sen historiaan ja oppiin. Vuonna 1800 Ruotsin Lapissa syntyi Lars Levi Laestadius, jonka mukaan liike on saanut nimensä. Hän opiskeli papiksi ja meni seurakuntatyöhön, jossa hän tapasi Lapin Marian, jonka vaikutuksesta pastorin uskonnollisessa elämässä tapahtui merkittävä käänne. Hänen saarnoihinsa tuli uutta puhtia, ja herätys saavutti pian monia.

Laestadius kuoli 1861, minkä jälkeen liikettä johti Juhani Raattamaa, joka puolestaan kuoli 1899. Tämä lestadiolaisuuden ensimmäinen vuosisata on nykyiselle vanhoillislestadiolaiselle opille nolo, sillä sekä Laestadius itse että Juhani Raattamaa (ja hänen veljensä Pekka) tulivat uskoon muulla tavalla kuin toisen uskovan synninpäästön avulla. Tämä on dokumentoitu vanhoillislestadiolaisuutta kriittisesti tutkivalla sivustolla Hakomaja.net

Hajaannuksia

1800-1900-lukujen vaihteessa lestadiolaisuus hajosi vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuuteen. Ero juontaa juurensa Amerikan lestadiolaisten kiistaan, jossa Raattaman tukema puolue järjestyi esikoislestadiolaisuutta vastaavaksi kirkoksi Old Apostolic Lutheran Church. Vanhoillislestadiolaisuus tunnetaan siellä nimellä Laestadian Lutheran Church. Molemmat pitävät itseään ainoana tosi kirkkona eivätkä tervehdi toisiaan Jumalan tervehdyksellä.

Seuraava suuri skisma lestadiolaisuudessa tapahtui 1930-luvulla. Jälleen Amerikan lestadiolaisten piirissä tuli kiistaa, ja Suomen lestadiolaisten menettely asiassa johti hajaannukseen, josta syntyi Rauhan sana -liike eli Amerikassa Apostolic Lutheran Church. Rauhansanalaisuus säilytti aiemman ja luterilaisemman näkemyksen Raamatusta ja kirkosta, kun taas SRK tiukensi oppiaan ja kielsi pitämästä näitä eriseuralaisia kristittyinä.

1960-luvulla sekä vanhoillislestadiolaisuudessa että esikoislestadiolaisuudessa ilmeni uusia skismoja: SRK:sta erosi elämänsanalaisuus (”pappiseriseura”, syynä käsitykset perisynnistä ja kasteesta) ja esikoislestadiolaisuudesta leeviläisyys. Hajaannukset eivät lopu tähän, vaan lestadiolaisia ryhmittymiä lasketaan olevan lähes 20, joista noin puolet toimii Suomessa. SRK on suurin ja kattaa 3/4 lestadiolaisista, esikoislestadiolaisuus on toisena ja rauhansanalaisuus eli pikkuesikoisuus kolmantena. Historiasta ja tilastoista enemmän esim. Wikipediassa.

Arviointia

Lestadiolaisuuden hajaannukset kertovat sen kestämättömästä pohjasta. Kuka määrittelee, missä määrin on seurattava yksin Raamattua (luterilainen periaate), tunnustuskirjoja (myös luterilainen ohje, mutta suhde Raamattuun ongelma), Laestadiusta (esim. esikoiset lukevat säännöllisesti L:n saarnoja), nykyistä seurakuntaa ja sen johtoa (kunhan ensin on päätetty, mikä on oikea seurakunta)? Lisäksi SRK ja esikoisuus kumoavat toistensa argumentit, sillä Joh. 20:23 tai Sak. 6:8 voidaan mielivaltaisesti soveltaa kumpaan tahansa ryhmään.

Vielä muutama sana opista ja lestadiolaisten raamatuntulkinnasta. Hakomaja esittää osuvan kritiikin: Raamatussa ei ole ajatusta siitä, että pelastus pitäisi saada ehdottomasti toisen uskovan synninpäästön välityksellä. Hakomaja esittää kuitenkin saman kritiikin virheellisesti katolisuuteen (kirkon mukaan pelastuksen vaikuttaa kaste, oli se sitten uskovan tai uskottoman toimittama). Apostolit saivat Pyhän Hengen helluntain ihmeessä, ja sen jälkeen Pietari saarnasi anteeksiannon ja Hengen saamista kasteessa. Samoin Paavali sai Hengen ja anteeksiannon kasteessa (Ap.t. 2:38; 9:17-18; 22:16). Myös Joh. 20:23:n tulkittiin varhaisilla vuosisadoilla viittaavan kasteeseen.

Mitä kristilliseen elämään tulee, on lestadiolaisuudessa tiettyjä yhtymäkohtia katolisuuteen opissa kuolemansynneistä ja ripin tarpeellisuudesta niiden anteeksisaamiseksi. Lisäksi elämänmyönteisyys (ehkäisykielteisyys) ansaitsee luonnollisesti katolisesta näkökulmasta kiitoksen ja ihailun. Tässä asiassa SRK seuraa 1900-luvun alussa pätenyttä ainaista yhteiskristillistä linjaa.

Sen sijaan monet muut asiat on lestadiolaisuuden eri haaroissa yliherkästi luokiteltu synniksi ja maallistuneisuudeksi. Käytännöt ovat monesti epäjohdonmukaisia ja heijastavat sata vuotta vanhaa pietismiä ja kulttuuriympäristöä enemmän kuin apostolista käytäntöä tai Raamatun ohjeistusta: miehet eivät käytä solmiota eivätkä vihkisormusta, alkoholia ei nautita lainkaan, korvakoruja ei käytetä, televisiota ei omisteta, pop-musiikkia ei kuunnella, hiuksia ei värjätä, teatterissa ja tansseissa ei käydä, jne.

Silti tietokonetta ja internetiä käytetään, keinohedelmöitys ja tupakointi sallitaan, samoin kaulakorut ja permanentit. Päätelköön siis jokainen itse, mihin lestadiolaisuuden säännöt todella perustuvat - ihmisten vaiko Jumalan sanaan.

Kategoriat: Muut uskonlahkot

Comments: 5 kommenttia

Baha’i

11.2.2008

Tällä kertaa tutustumme hieman Baha’i-uskontoon ja tutkimme sen perusperiaatteiden kestävyyttä. Baha’i-uskoa seuraa noin kuusi miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa (Baha’i korostaa olevansa kristinuskon jälkeen maantieteellisesti toiseksi levinnein uskonto maailmassa). Baha’i-uskon alkuvaiheet sijoittuvat 1800-luvun Persiaan, jossa ensin Siyyd Alí-Muhammad (1819–1850) otti käyttöönsä arvonimen Báb (’portti’) ja ilmoitti hiukan Johannes Kastajan tapaan valmistavansa tietä ”Hänelle, jonka Jumala on ilmaiseva”.

Mírzá Husayn`Alí (1817-1892) hyväksyi Bábin aseman ja otti myöhemmin käyttöönsä arvonimen Bahá’u’lláh (’Jumalan kirkkaus’). 1860-luvulla hän julistautui Bábin ilmoittamaksi profeetaksi ja alkoi levittää opetustaan ”rodulliset rajat ylittävästä kanssakäymisestä, sukupuolten tasa-arvon ja aseistariisunnan tapaisista sosiaalisista ongelmista aina perimmäisiin kysymyksiin ihmissielun sisäisestä elämästä” (Suomen Baha’i-yhteisö). Bahá-u-lláhin kuoltua uskonnon johdon otti hänen vuonna 1844 syntynyt poikansa `Abdu’l-Bahá.

Baha’i-uskon perusperiaatteita

Baha’i syntyi islamilaisessa kontekstissa mutta muodostui selvästi omaksi uskonnoksi. Baha’i tulkitsee uudelleen islamia (ja muitakin uskontoja) vähän samaan tapaan kuin islam tulkitsee uudelleen kristinuskoa ja kristinusko juutalaisuutta. Baha’i korostaa progressiivista ilmoitusta, tietynlaista kehitysoppia, mutta samalla ennen kaikkea uskontojen ykseyttä (samoin kuin ihmiskunnan ykseyttä ja uskonnon ja tieteen ykseyttä).

Baha’in mukaan Jumala on lähettänyt ihmiskunnalle ohjausta ja ilmoitusta eri aikoina ja eri paikoissa eri sanansaattajien välityksellä. Heihin kuuluvat ainakin Abraham, Buddha, Mooses, Zarathustra, Jeesus ja Muhammed sekä tietysti baha’in perustaja, joka ei kuitenkaan välttämättä ole lainkaan viimeinen Jumalan manifestaatio. Täydellistä listaa lähettiläistä ei kuitenkaan tunnu olevan - baha’i-uskoiset eivät tiedä tai ole yksimielisiä siitä, ketkä kaikki ovat olleet Jumalan profeettoja.

Tässä vaiheessa ulkopuolisen tutkijan mieleen nousee hyvin suuri joukko kysymyksiä. Miten ihmeessä buddhalaisuus, juutalaisuus, kristinusko ja islam sekä kenties muut idän uskonnot tai filosofiat (kungfutselaisuus yms.) mukamas voisivat olla yhtä - nehän uskovat ja opettavat täysin eri asioita ja pyrkivät aivan erilaisiin päämääriin.

Baha’i-yhteisö vastaa: ”Kaikille uskonnoille yhteistä on niiden henkinen ydin lähimmäisen kunnioittamisesta ja rauhasta. Tämä osa uskontoa ei muutu uuden uskonnon ilmaantuessa. Kultainen sääntö löytyykin suurten uskontojen pyhistä kirjoituksista”. ”Uskontojen henkiset periaatteet rauhasta ja lähimmäisen kunnioittamisesta säilyvät samana, mutta uuden uskonnon ilmaantuessa yhteiskunnalliset opetukset muuttuvat. Ne vastaavat ihmiskunnan kehityksen tarpeita kyseisenä aikana.”

Kestääkö perusta?

Baha’i on varmasti oikeassa siinä, että uskonnoille on ominaista ja olennaista kultainen sääntö ja että uuden uskon ilmaantuessa yhteiskunnalliset opit muuttuvat, mutta tässä sivuutetaan aivan perustavanlaatuinen huomio: baha’ita edeltävien suurten uskontojen ytimeen kuuluu myös paljon muuta kuin kultainen sääntö, ja nämä uskonkohdat aiheuttavat uskontojen välille syviä ja sovittamattomia olemuksellisia ristiriitoja.

Islam ja baha’i eivät ole muuttaneet vain kristinuskon yhteiskunnallisia opetuksia, vaan hylänneet uskontunnustuksen ydinkohtia, joista kristitty ei voisi ikimaailmassa tehdä kompromisseja: Pyhä Kolminaisuus, Jeesuksen ristinkuoleman universaali sovitusuhri, kasteen ja ehtoollisen vieton ja vastaanottamisen välttämättömyys, ilmoituksen täydellistyminen ja loppuminen Uudessa testamentissa, Jeesuksen paluu tuomitsemaan elävät ja kuolleet ikuiseen elämään tai kadotukseen.

Samaten islamiin kuuluu Jumalan ilmoitettuna totuutena oppi siitä, että Muhammed on ”Jumalan sananjulistaja ja profeetoista viimeinen, heidän sinettinsä” (Suura 33:40). Islamin suuri perusperiaate on Jumalan ykseys ja profeettojen inhimillisyys, mutta kristinuskon Jeesus ja baha’in Bahá’u’lláh väittivät olevansa Jumala, joten vähintään yksi tai kaksi näistä on pahemman kerran väärässä. Islam ei tosin usko Jeesuksen väittäneen olevansa Jumala, eikä baha’i helposti kerro perustajansa väitteistä hänen jumaluudestaan vaan esittää hänet yhtenä monista inhimillisistä profeetoista.

Jo pelkkä islamin ja kristinuskon väite siitä, että vain yksi uskonto on Jumalan pelastavan ilmoituksen ja totuuden haltija, kumoaa baha’in väitteen uskontojen ykseydestä. Ei edes ole tarpeen mennä itään ja todeta buddhalaisuuden, kungfutselaisuuden ynnä muiden idän uskontojen olevan syvintä pohjaansa myöten erilaisia kuin lännen monoteistiset uskonnot.

Uskontoja on viime vuosisatoina ilmaantunut lisää ja lisää. Baha’i on yksi monista ja kohtaa saman ongelman kuin kaikki muutkin: kuka määrittelee totuuden, oikeat profeetat ja ilmoitukset, miksi juuri tätä uskontoa olisi uskottava? Miksei Joseph Smith ole tosi profeetta, vai onko hän? Vaikka olisikin houkuttelevaa sanoa, että kaikki uskonnot ovat samaa, todellisuudessa tämä väite vain lisää yhden uuden ja muiden kanssa ristiriitaisen väitteen uskontojen kentälle. Miksi siis uskoa baha’ita?

Juutalaisten varoittava esimerkki

Muslimien tavoin baha’i-uskovat viittaavat mielellään juutalaisten varoittavaan esimerkkiin puhuessaan kristittyjen kanssa lähetetystä mutta torjutusta Jumalan ilmoituksesta. Uskomme kaikki Jeesuksen olleen Messias, mutta juutalaiset eivät itse tunnistaneet häntä, vaikka Messias olikin juutalainen käsite. Kristinusko tulkitsi tätä käsitettä Jeesuksen opetuksen ja ylösnousemuksen valossa eri tavalla kuin 1. vuosisadan juutalaisuus ja oli mielestämme oikeassa.

Kun tästä ollaan samaa mieltä, miksei olisi mahdollista, että kristityt yhtä lailla jäisivät omien määritelmiensä sokeuttamina epäuskoisiksi uuden ja täydellisemmän ilmoituksen kohdatessa? Haaste on otettava vakavasti, mutta on silti hyvin vaikea nähdä, miten Muhammadin tai baha’i-uskon sanoma sopisi kristinuskon odotuksiin. Juutalaiset odottivat Messiasta, kristityt eivät koskaan odottaneet uutta profeettaa (ks. Luuk. 16:16, Matt. 28:18-20, Ilm. 2:8).

Tämän lisäksi ensimmäiset Jeesukseen uskovat olivat juutalaisia , jotka tunsivat kirjoituksensa ja odotuksensa ja huomasivat Jeesuksen täyttävän ne (lue Apostolien teot), kun taas ensimmäiset Muhammediin ja Bahá’u’lláhiin uskoneet eivät olleet kristittyjä eivätkä nämä uskonnot nousseet kristinuskon kontekstissa vaan jossain aivan muualla.

Jeesuksen toinen tuleminen?

Ainoa kiintopiste, johon baha’i-uskovaiset voivat viitata, on Jeesuksen toinen tuleminen - ehkä hän tuli ”kuin varas yöllä” (vrt. 1. Tess. 5:2, Matt. 24:43-44), huomaamatta, toisessa persoonassa, kuten Johannes Kastajakin oli Elia, vaikkei ollutkaan Elia (Joh. 1:21, Matt. 11:14). Tämäkin väite on otettava vakavasti, mutta lopulta on todettava, ettei se mitenkään kestä - Raamatun kuvaukset Jeesuksen toisesta tulemisesta viittaavat sen äkillisyyteen ja yllättävyyteen (”kuin varas yöllä”), muttei suinkaan huomaamattomuuteen.

Jeesus tulee näkyvästi ”tuomitsemaan elävät ja kuolleet”, kuten uskontunnustus sanoo. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:31-32,46)

Palvelija, joka ei tajunnut Herransa paluuta, saa heti ankaran tuomion: ”Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen herransa tulee, hakkaa hänet kuoliaaksi ja tuomitsee hänet samaan paikkaan, jossa teeskentelijät ovat. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 24:50-51) Viimeistä tuomiota ei kuitenkaan tapahtunut Baha’i-uskonnon perustamisen aikaan, eikä sen koommin maailmanloppuakaan. Ilmestyskirja, jonka teema on nimenomaan Jeesuksen tuleminen, ei mitenkään täyttynyt bahai’n syntyessä (ks. esim. Ilm. 21).

Lopuksi

Raamatun ja kristinuskon sisäinen olemus ja logiikka eivät millään tavalla salli eivätkä mahdollista Jeesuksen sisällyttämistä uuteen ilmoitukseen ”yhdeksi monista” hyvistä opettajista tai profeetoista. Islam ja baha’i tunnustanevat, että Jumala ei voi valehdella - täten heidän olisi myös tunnustettava, ettei heidän uskonsa kanssa niin vahvasti ristiriidassa olevalla historiallisella kristinuskolla ole mitään tekemistä Jumalan ilmoituksen kanssa. Kuitenkin heidän oma uskonsa kertoo Jeesuksen perustaneen Jumalan ilmoitukseen perustuvan oikean uskonnon.

Jos Jumala ilmoitti jotain Jeesuksen kautta, hän ilmoitti kristillisen sanoman, joka sulkee pois islamin ja baha’i-uskon. Mistään islamilaisesta tai baha’i-uskoisesta Jeesuksesta ei ole mitään historiallisia todisteita - kaikki ensimmäisten kristittyjen kirjoitukset puhuvat vahvasti kristillistä kieltä. Käytössämme on Uusi testamentti, opetuslasten ja heidän opetuslastensa kirjoitukset ja uskontodistukset, ja nämä viestittävät meille selvän ja yksiselitteisen perussanoman.

Jeesus on toisaalta kirkon kulmakivi (1. Piet. 2:7, Ps. 118:22), toisaalta kompastuskivi, johon monet kaatuvat (1. Piet. 2:8, Jes. 8:14). Joko Jeesus on Jumalan lopullinen ilmoitus (Hepr. 1:2), Jumala itse (Hepr. 1:6-10), tai sitten hän ei ole mikään jumalallinen ilmoitus ollenkaan, vaan pelkkä satu tai valhe. Valinta on yksinkertainen ja ehdot on asetettu: joka uskoo evankeliumin ja kastetaan, pelastuu (Mark. 16:16).

Kategoriat: Muut uskonlahkot

Comments: 22 kommenttia

Hare Krishna

15.7.2007

Krishna-liike on tullut monille tutuksi viime aikoina kaduilla kirjallisuutta ja muita tuotteita kaupittelevista oranssipukuisista miehistä. Tutkimusten mukaan monet suomalaiset ovat yhä kiinnostuneempia hengellisyydestä ja uskonnosta, mutta silti kirkosta erotaan ennätystahtiin. Krishna-liikkeen kaltaiset uudet ja kiehtovat vaihtoehdot saattavat siis helposti houkutella useita tietämättömiä suomalaisia luokseen.

Seuraavassa tutkimme Krishna-liikkeen oppeja kadulla ohikulkijoille jaettavan ”Ajaton viisaus” - nimisen kirjan pohjalta. Kirjassa esitetään liikkeen perustajan A.C. Bhaktivedanta Swami Praphupadan (tästä eteenpäin ”SP”) ajatuksia ja opetuksia. SP perusti Krishna-tietoisuus - liikkeen Yhdysvalloissa vuonna 1966 muutettuaan länteen levittämään intialaisen Gaudiya Vaishnavismin oppeja.

Tämän liikkeen perustaja oli 1500-luvulla elänyt Sri Caitanya Mahaprabhu (tästä eteenpäin ”CM”), jota krishna-liikkeen jäsenet pitävät Krishnan (Jumalan ylimmäisen persoonallisuuden t. yksinkertaisesti Jumalan) inkarnaationa. Hän oli munkki, joka edusti Vaishnava-perinnettä, joka on yksi hindulaisuuden pääsuuntauksista. Hare Krishna-liike on siis hindulaisuuden suuntauksen suuntauksen suuntaus, toisaalta uusi lahko, toisaalta ikivanhoihin oppeihin perustuva uskonto.

Uskoa vai tiedettä

”Ajaton viisaus” - kirjassa silmiinpistävää on SP:n jatkuva vaatimus siitä, ettei hänen uskontoansa pidettäisi uskona vaan tieteenä. Kyseessä on sielun tiede, ymmärrys siitä, miten asiat todella ovat, kuka ihminen on ja mihin hän on matkalla, mikä hänen elämänsä tarkoitus on. On yksi Jumala ja yksi luonnon laki, ja olemme sen alaisia, halusimmepa tai emme, Jumala on, uskoimmepa tai emme. SP:n ajatuksissa on jonkinlaista perää - tosiaankin on vain yksi totuus ja se on olemassa, uskommepa siihen tai emme.

SP:n logiikka kaatuu kuitenkin siihen, että hän vain olettaa oman näkemyksensä olevan totta antamatta siihen mitään vakuuttavia perusteluja. Hän vetoaa hindujen pyhiin kirjoihin, Veda-kirjallisuuteen, erityisesti Bhagavad-Gitaan. Veda-kirjallisuus on kuulemma luomakunnan mukana alusta asti olemassa ollut ohjekirja siitä, miten asiat ovat. Tämä on päivänselvästi uskomus eikä tieteellinen lausunto, sillä Veda-kirjallisuus on tieteellisen tutkimuksen mukaan pitkän suullisen tradition aikakauden jälkeen kirjoitettu muistiin ehkä muutama vuosisata ennen Kristusta.

Toisaalta meillä on lähes yhtä vanhoja heprealaisia juutalaisten pyhiä kirjoituksia, jotka opettavat eri oppia kuin Vedat, eikä liene mitään hyvää syytä pitää hindulaista oppia oikeana ja juutalaista vääränä, pikemminkin päinvastoin. Juutalaisten pyhissä kirjoituksissa on selvästi kyse historiasta, kun taas Veda-tekstit ovat ilmiselvää mytologiaa. Veda-tekstien vanhuuteen vetoaminen ei todista niiden totuudesta mitään, kyseessä on virhepäätelmä (argumentum ad antiquitatem).

Toisin kuin kristinuskossa, jossa Jeesuksen ylösnousemus (ja sitä tukevat historialliset todisteet) vahvistaa Jeesuksen jumaluuden ja kristinuskon totuuden, Krishna-liike nojaa uskossaan omaan auktoriteettiinsa (jälleen virhepäätelmä, argumentum ad auctoritatem). Krishna-liike uskoo itseensä, omaan uudenlaiseen tulkintaansa vanhasta hinduperinteestä ja muinaisista kirjoituksista.

Kristus ja Krishna

Helpoiten Krishna-liikkeen valheellisuudesta vakuuttuu lukemalla sen mielipiteen Kristuksesta. Krishna-tietoisuus on kuulemma samaa kuin Kristus-tietoisuus. Jeesus Kristus oli guru, joka levitti Jumala-tietoisuutta, mutta kukaan hänen seuraajistaan ei todella seuraa hänen oppejaan. Kukaan kristitty ei todella rakasta Jumalaa. SP:n opetukset ovat täynnä tällaisia äärimmäisen ylimielisiä kommentteja. Joka tuntee kristinuskoa ja kristittyjä, ei voi ottaa SP:n oppia alkuunkaan vakavasti, sillä hän ottaa itselleen oikeuden tietää, millä motiiveilla pyhimykset ovat elämänsä antaneet sekä tulkita, mitä Raamatun opetukset todella tarkoittavat.

Hyvä esimerkki on suhtautuminen elämään ja tappamiseen. ”Ajaton viisaus” - kirjan suosikkiargumentti kristinuskoa vastaan on, että Jeesus Kristus opetti ”älä tapa”, mutta kristityt teurastavat eläimiä, vaikka niillä on sielu aivan kuin ihmisilläkin, senhän tietää jokainen loogisesti ajatteleva ihminen (eläimet nukkuvat, syövät, parittelevat, puolustavat itseään jne kuten mekin, siispä heillä täytyy olla myös sielu). Jeesus ei opettanut ”älä tapa ihmisiä”, vaan yleisesti ”älä tapa”.

Tämä argumentti osoittaa äärimmäistä tietämättömyyttä. Kun Jeesus vahvisti kymmenen käskyä, hän tunnusti Israelin Jumalan käskyt (itse asiassa hän väitti olevansa Israelin Jumala: Joh. 8, Joh. 10 jne). Sama Jumala, joka toisessa Mooseksen kirjassa käski ”älä tapa”, käski samassa kirjassa israelilaisia teurastamaan pääsiäiskaritsan ja syömään sen. Myös Jeesus söi pääsiäiskaritsaa oletettavasti joka vuosi ja vielä hänen ylösnousemuksensakin jälkeen hän söi kalaa (Luuk. 24).

Mitä Vanhan testamentin käskyyn tulee, kyseessä on verbi, joka viittaa viattoman ihmiselämän tappamiseen, parempi käännös on ”älä murhaa”. Eläintä ei kuitenkaan murhata, sillä eläimet eivät ole moraalisia agentteja. Eläinten ja ihmisten välillä on suuri ero: eläimiltä puuttuu kyky irrottautua materiasta, viisaus, metafyysinen pohdiskelu ja Jumalan etsiminen, kyky rakastaa toista olentoa sen itsensä tähden, tehdä moraalisia valintoja kuten rikkoa lupauksia, jne.

Kuka tahansa, joka lukee Jeesuksen Kristuksen opetukset, uskoo ne ja alkaa elää niiden mukaan, ei koskaan eksyisi Krishna-liikkeeseen yksin siksi, että Kristus opetti kristinuskoa eikä Krishna-tietoisuutta, sielunvaellusta, patsaiden palvontaa, kasvissyöntiä jne.

Jumalan oppi vai Krishnan oppi?

Krishna-liikkeen mukaan Krishna on Jumala, ja meidän on tultava Krishna-tietoisiksi. Hengellisen valaistuksen voimme saavuttaa harjoittamalla Krishna-liikkeen suosittelemaa joogaa. Tärkein ominaispiirre Krishna-liikkeen uskonnollisessa valistuksessa (ja valaistuksessa) on Hare Krishna-mantran laulaminen (Hare Krishna x2, Krishna Krishna, Hare Hare / Hare Rama x2, Rama Rama Hare Hare). Se kuulemma herättää henkiin yliaistillisen tietoisuutemme.

Nämä opit perustuvat CM:n suosituksiin ja kyseenalaiseen sovellukseen eräistä monitulkintaisista Veda-kirjallisuuden kohdista. Hare Krishna-liikkeen peruspilarit ovat heikoimmalla mahdollisella uskonnollisella pohjalla, ja liikkeen viittaukset Jeesukseen ja Raamattuun tuhoavat heidän oppiensa luotettavuuden lopullisesti. Joka viittaa Kristuksen tai Raamatun auktoriteettiin, saa vastaansa seuraavat väistämättömät kuoloniskut Krishna-liikkeen teologialle:

* Sielunvaellus vs. tuomio ja ruumiillinen ylösnousemus: ”Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan — hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28-29) ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle.” (Hepr. 9:27)

* Krishna-tietoisuus tienä pelastukseen vs. yksin Kristus tienä pelastukseen: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6) Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän [Jeesus]. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap.t. 4:12)

* Jumalpatsaiden palvonta ja niille uhratun ruuan syöminen, että kristitty voi hyvin olla myös ”Krishna-tietoinen”, vs. Raamatun päinvastainen opetus: ”Teillä ei saa olla epäjumalia. Älkää pystyttäkö jumalien kuvia tai patsaita. Älkää veistäkö maassanne kuvia kiviin älkääkä palvoko niitä, sillä minä olen Herra, teidän Jumalanne.” (3. Moos. 26:1) Tarkoitan sitä, että epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle, enkä halua teidän joutuvan yhteyteen pahojen henkien kanssa. Te ette voi juoda sekä Herran maljasta että pahojen henkien maljasta, ette voi olla osallisina sekä Herran pöytään että pahojen henkien pöytään. (1. Kor. 10:20-21)

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Muut uskonlahkot

Comments: 1 kommentti

Harhaopit

4.3.2007

Sekä Pietari että Paavali ennustivat varoittavasti tulevista harhaopeista (2. Piet. 2:1–3; 2. Tim. 4:3–4), ja kirkon historiassa onkin aina esiintynyt niitä, jotka kieltävät Jumalan ilmoittaman ja kirkon julistaman uskon totuuden ja vaihtavat sen tilalle oman opetuksensa. Tässä artikkelissa katsahdamme suurimpiin kirkkoa uhmanneisiin harhaoppeihin.

Mikä on harhaoppi?

Harhaoppi on käsitteenä monesti väärinkäytetty ja väärinymmärretty – sitä ei pidä sekoittaa muihin uskonvastaisiin synteihin kuten epäuskoon, apostasiaan tai skismaan. Katolisen kirkon katekismus selittää: ”Epäusko merkitsee ilmoitetun totuuden väheksymistä tai vapaaehtoista kieltäytymistä siihen suostumisesta. Heresiaksi (harhaopiksi) kutsutaan kasteen vastaanottamisen jälkeen tapahtuvaa sitkeää kieltämistä, joka kohdistuu totuuteen, joka tulisi uskoa jumalallisella ja katolisella uskolla, tai tällaisen uskontotuuden sitkeää epäilemistä; apostasiaksi (uskosta luopumiseksi) kutsutaan kristillisen uskon totaalista hylkäämistä; skismaksi kutsutaan kieltäytymistä alistumasta paavin alaisuuteen tai hänelle kuuliaisten kirkon jäsenten yhteyteen.” (KKK 2089)

Harhaoppi on siis kasteenjälkeinen uskontotuuden kieltäminen – toisin sanoen uskonnot, jotka ovat eronneet kristillisyydestä tai saaneet siitä vaikutteita mutta eivät harjoita kastetta tai pätevää kastetta ovat erillisiä uskontoja. Näin ollen esimerkiksi muslimeja (jotka eivät harjoita kastetta) ja Jehovan todistajia (joilla ei ole pätevää kastetta) ei voida kutsua harhaoppisiksi.

Tärkeä osa harhaopin määritelmää on myös se, että kieltämistä kuvataan sitkeäksi. Tämä tarkoittaa, että harhaoppiseksi voidaan kutsua vain sellaista, joka sitkeästi kieltäytyy tulemasta korjatuksi. Harhaoppinen ei siis ole sellainen ihminen, joka ei tiedä uskonsa olevan kirkon opin vastainen ja joka on valmis ottamaan vastaan kirkon oikaisun.

Harhaopissa on myös kyse totuudesta, joka tulisi uskoa jumalallisella ja katolisella uskolla, eli sellaisesta uskontotuudesta, jonka Jumala on ilmoittanut, kuten Pyhä Kolminaisuus, transsubstantiaatio, paavin erehtymättömyys tai Marian perisynnitön sikiäminen. Kukaan ei siis ole harhaoppinen esimerkiksi siksi, että hänen mielestään konfirmaatio pitäisi toimittaa aiemmin tai myöhemmin tai että hiippakuntien tulisi olla pienempiä tai suurempia kuin ne nykyään ovat.

On tärkeää erottaa harhaoppi skismasta ja apostasiasta. Skisma merkitsee eroa katolisen kirkon yhteydestä, mutta siihen ei sisälly varsinaista katolisen uskon kieltämistä. Skismassa ovat esimerkiksi ryhmät, jotka uskovat kaikkiin perinteisiin katolisiin oppeihin mutta jotka ovat valinneet itselleen oman paavin. Apostasia puolestaan on täydellinen kristillisen uskon hylkääminen, jonka jälkeen apostaatti ei pidä enää itseään kristittynä. Näillä eväillä voimme nyt katsahtaa kirkon historiassa eri vuosisatoina alkaneisiin harhaoppeihin.

Ympärileikkaajat (1. vuosisata)

Apostolien teoissa tiivistetään ympärileikkaajien harhaopin ydin: ”Juudeasta tuli Antiokian seurakuntaan eräitä, jotka opettivat: ’Ellette anna ympärileikata itseänne, niin kuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.’” (Ap.t. 15:1) Koska ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia ja koska ympärileikkaus velvoitti juutalaisia, jotkut väittivät ympärileikkauksen ja sen mukana Mooseksen lain velvoittavan myös kristittyjä. Jumala teki kuitenkin Pietarille selväksi, että hän hyväksyy pakanat sellaisina kuin he ovat (Ap.t. 10) eikä erottele ihmisiä.

Siksi Pietari nousi apostolien johtajana puhumaan ja todisti ympärileikkaajia vastaan: ”Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa? Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.” (Ap.t. 15:10–11) Paavali vastusti ympärileikkaajia kovin sanoin kirjeissään roomalaisille ja galatalaisille, joiden keskuuteen harhaoppi oli selvästi levinnyt: ”Saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne!” (Gal. 5:12) Paavali vakuutti galatalaisille: ”jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä” (Gal. 5:2).

Gnostilaisuus (1. vuosisata)

Gnostilaisuutta esiintyi ajan kuluessa useina vuosisatoina useissa eri muodoissa, mutta se perustui pääasiassa siihen kreikkalaisesta filosofiasta lainattuun perusolettamukseen, että materia on pahaa. Tämä ajatus oli vakavasti Jumalan sanan vastainen – luomiskertomus todistaa luomakunnan hyvyydestä: ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Pahinta gnostilaisuudessa oli kuitenkin inkarnaation kieltäminen, sillä heidän mielestään Jumalalle ei ollut sopivaa ottaa muodokseen materiaalista ihmisruumista. He pitivät Jeesusta jonkinlaisena haamuna, joka vain näytti ihmiseltä.

Johannes kirjoittaa vahvasti gnostilaisia vastaan: ”Maailmassa on nyt liikkeellä monia eksyttäjiä, niitä jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristusta ihmiseksi, lihaan tulleeksi. Siinä teillä on Antikristus, eksyttäjä.” (2. Joh. 1:7) ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta.” (1. Joh. 4:2)

Paavali varoitti myös materiaalisia mutta hyviä Jumalan luomia asioita halveksuvista gnostilaisista kirjeessään Timoteukselle: ”Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa. Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan.” (1. Tim. 4:3–4)

Montanolaisuus (2. vuosisata)

Montanolaisuuden eli montanismin perustaja Montanus väitti profetoivansa suoraan Jumalan inspiraatiosta. Hän meni niin pitkälle, ettei sanonut: ”Näin sanoo Herra”, vaan: ”Minä olen Herra, kaikkivaltias Jumala, joka olen laskeutunut ihmiseen” (Epifanius, Hær. 48:11). Montanolaiset halusivat kirkon olevan ”puhdas” uskovien kirkko, heidän moraalinorminsa olivat liioittelevan tiukkoja eivätkä he osoittaneet armoa kasteen jälkeen uskosta luopuneille mutta myöhemmin takaisin kirkon yhteyteen pyrkiville kristityille.

He eivät ymmärtäneet, että Kristuksen valittujenkin joukossa voi olla ja on epäuskoisia (vrt. Joh. 6:70), eikä kirkon pyhyys vähene siitä, että sen jäsenet ovat syntisiä (vrt. 1. Kor. 1:2, 5:1). He eivät muistaneet, että Kristus suvaitsee syntisiäkin kristittyjä ja on valmis antamaan heille anteeksi niin usein kuin he anteeksiantoa katuen pyytävät (Matt. 18:21–22, Joh. 20:23). Aasialaiset piispainsynodit tuomitsivat montanolaisuuden ennen vuotta 200 ja paavi Zephyrinus teki samoin heti vuosisadan vaihduttua.

Sabellianismi (3. vuosisata)

Sabellianismi sai nimensä Sabellius-nimisestä teologista, joka opetti, että Jumalassa on vain yksi persoona, joka esiintyy kolmessa muodossa. Jumala on siis Isä, Poika ja Pyhä Henki tai Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä vain Jumalan suhteessa ihmiseen, ei objektiivisessa todellisuudessa. Jeesus Kristus oli siis ajallinen lihassa esiintynyt ikuisen Jumalan ilmentymä. Sabellianismi tunnetaan myös nimellä patripassianismi, sillä se uskoi, että Isä (lat. pater) kärsi (lat. passus est) ristillä.

Jeesuksen elämä kuitenkin osoittaa sabellianismin vääräksi. Jos Isä ja Poika olisivat todella olleet sama persoona ja jos Isä olisi kärsinyt ristillä, miksi Jeesus rukoili ennen ristiä: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois” (Luuk. 22:42) ja ristillä: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23:34)? Kirkko tuomitsi Sabellianismin Roomassa pidetyssä synodissa vuonna 262.

Areiolaisuus (4. vuosisata)

Areiolaisuus (t. arianismi) oli suuri Arius-nimisen piispan aloittama harhaoppi. Areiolaisuus väitti Jumalan olevan vain yksi persoona, Isä, joten se kielsi Jeesuksen jumaluuden. Arius uskoi Isän luoneen Pojan, siispä Jeesus ei ole luontonsa puolesta syntynyt Jumalan Pojaksi. Tämän teorian loogiset seuraukset tyhjentävät koko kristinuskon merkityksestään, sillä jos ääretön Jumala ei tullut ihmiseksi ja hyvittänyt synnin ääretöntä velkaa, ihmiskuntaa ei ole lunastettu.

Jeesus esitti kuitenkin useita jumaluusväitteitä (ks. esim. Joh. 8:46–59, 10:30–38, 14:7–11), ja Uuden testamentin pyhät kirjoitukset tekevät selväksi sen, että itse Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi (Joh. 1:1,14,18, Kol. 2:9, Fil. 2:6). Areiolaisuus tuomittiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 ja Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381. Harhaoppi sinnitteli kuitenkin vielä pitkään tuomionsa jälkeenkin, ja nykyään Jehovan todistajat edustavat vastaavanlaista kristologiaa.

Donatolaisuus (4. vuosisata)

Afrikassa syntynyt donatolaisuus (t. donatismi) yhtyi montanismin näkemykseen siitä, ettei kirkon tule suvaita syntisiä. Donatolaisuuden mukaan sakramenttien pätevyys riippui sakramentin toimittajan moraalisuudesta, ja lahko syntyikin, kun se ei hyväksynyt erään kirkon yhteyteen apostasiasta palanneen piispan vihkimystä. Lahkolaiset vihkivät omat piispansa, joista yksi oli harhaopille nimensä antanut Donatus.

Donatolaiset eivät olleet sisäistäneet evankeliumin viestiä vaan yhtyivät lainopettajien ja fariseusten paheksuntaan: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa.” (Luuk. 15:2) Pyhä paavi Miltiades (v. 311–314) ja paikallinen Arlesin synodi (v. 314) tuomitsivat donatolaisuuden, mutta se sinnitteli Pohjois-Afrikassa vielä joitain vuosisatoja. Kuuluisa kirkkoisä pyhä Augustinus kirjoitti myös mittavasti donatolaisuutta vastaan.

Pelagiolaisuus (5. vuosisata)

Pelagiolaisuus eli pelagianismi sai nimensä Pelagius-nimisen munkin mukaan. Hän opetti, että Jumalan armo ei ole välttämätöntä hyvän tekemiseksi eikä taivaaseen pääsemiseksi, vaan että se auttaa näiden asioiden saavuttamisessa. Pelagiolaisuus kielsi perisynnin ja uskoi ihmisen syntyvän moraalisesti neutraalina niin, että omilla teoilla ja voimilla on mahdollista ansaita ikuinen elämä. Jeesuksen rooli oli lähinnä toimia hyvänä esimerkkinä tällä tiellä vastapainona Aadamin huonolle esimerkille.

Pelagiolaisuus kielsi myös opetuksen kasteen pelastavasta voimasta, koska ihminen ei tarvinnut muuta Jumalan armoa kuin sen, jonka hän sai hänen tahtonsa luomisen hetkellä. Tämä oppi on selvästi apostolisen uskon vastainen, sillä Jumala ”pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.” (Tit. 3:5, vrt. 1. Piet. 3:21, Joh. 3:5) Pyhä Augustinus nousi taistelemaan pelagiolaisuutta vastaan, ja pyhät paavit Innocentius I ja Zosimus tuomitsivat sen vuosina 417 ja 418.

Nestoriolaisuus (5. vuosisata)

Nestoriolaisuus eli nestorianismi sai nimensä Konstantinopolin patriarkan Nestoriuksen mukaan. Hän sanoi, ettei Mariaa pitäisi kutsua Jumalansynnyttäjäksi (Theotokos) vaan Kristuksen synnyttäjäksi (Khristotokos), koska Maria synnytti vain Kristuksen ihmispersoonan, ei jumalallista persoonaa, tai vaihtoehtoisesti ihmisluonnon muttei jumalallista luontoa. Nestoriolaisuuden mukaan ei voi sanoa, että Jumala syntyi Mariasta ja kuoli ristillä.

Nainen ei kuitenkaan koskaan ole luonnon vaan aina persoonan äiti, ja Kristuksessa on oltava persoonan ykseys – hän on Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona, jumalallinen persoona. Persoonien erottelu johtaisi siihen, että Jumala ei todella ottanut omakseen ihmisluontoa eikä sovittanut maailman syntejä, sillä pelkän ihmispersoonan kuolema ei riitä hyvittämään koko ihmiskunnan Jumalaa vastaan tekemiä rikoksia.

Nestoriolaisuus tuomittiin Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431, jolloin idän assyrialainen kirkko erosi katolisen kirkon yhteydestä, koska se kieltäytyi pitämästä Nestoriusta harhaoppisena. Näyttääkin siltä, että kyseessä oli kielellinen väärinymmärrys sanoista persoona, olemus, luonto jne. Idän assyrialainen kirkko allekirjoitti katolisen kirkon kanssa yhteisen kristologisen julistuksen vuonna 1994, ja kirkot ovat etenemässä kohti täyttä ykseyttä.

Monofysitismi (5. vuosisata)

Monofysitismi syntyi nestorianismin vastareaktiona. Se onkin nestorianismiin nähden vastakkainen harhaoppi, sillä sen mukaan Jeesuksessa on vain yksi luonto, jumalallinen luonto, joka on niellyt Kristuksen inhimillisyyden. Monofysitismi johti samoihin ongelmiin kuin nestorianismi. Jumala ei todella tullut ihmiseksi, jos kerran Kristuksen inhimillisyys oli vain näennäistä. Täten ihminenkään ei voisi yhdistyä Jumalaan Kristuksen lunastustyön ja armon kautta, koska jos torjumme Kristuksen todellisen ihmisyyden, torjumme puolestamme kärsineen ruumiin ja samalla pelastuksemme.

Pyhä paavi Leo I Suuri kirjoitti asiasta ratkaisevan kirjeen, jonka johdosta Khalkedonin kirkolliskokous julisti vuonna 451, että Kristus on yksi jumalallinen persoona kahdessa luonnossa, täydellinen ihminen ja täydellinen Jumala, tosi ihminen ja tosi Jumala. Orientaaliset ortodoksiset kirkot (mm. Egyptin koptilainen kirkko, Armenian apostolinen kirkko ja Etiopian ortodoksinen kirkko) erosivat katolisen kirkon yhteydestä tämän kiistan takia, eivätkä he pidä Khalkedonin kirkolliskokousta sitovana. Näyttää kuitenkin siltä, että kyseiset kirkot tunnustavat katolisen uskon ja pitävät monofysitismiä harhaoppina. Tässäkin tapauksessa ero lienee syntynyt kielellisistä väärinymmärryksistä, joten täysi ykseys on realistinen tavoite.

Monotelitismi (7. vuosisata)

Monotelitismi (kr. monos + thelein = ”yksitahtoisuus”) oli tavallaan monofysitismin uusi muoto. Vaikka monotelitistit hyväksyivätkin oikeaoppisen käsityksen Jeesuksen jumalallisesta persoonasta ja kahdesta luonnosta, he väittivät, että Jeesuksella oli vain yksi, jumalallinen tahto, jonka nämä kaksi luontoa jakoivat. Raamattu kuitenkin osoittaa, että Jeesuksella oli jumalallisen tahdon lisäksi inhimillinen tahto. Hän nimittäin rukoili ennen kärsimystään Jumalaa: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42)

Monotelitismi tuomittiin kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 681. Vaikka Kristuksella oli kaksi tahtoa, ne olivat identtiset - hänen inhimillinen tahtonsa alistui aina jumalalliseen tahtoon, joka on Pyhän Kolminaisuuden ainoa tahto.

Ikonoklasmi (8. vuosisata)

Bysantin valtakunnassa syntynyt ikonoklasmi eli kuvainriisto väitti, että ikonien ja patsaiden tekeminen ja käyttö jumalanpalveluksessa on Raamatun vastaista ja pyrki siksi tuhoamaan niitä poistaakseen kirkosta epäjumalanpalveluksen. Raamatussa Jumala kuitenkin itse käski uskonnollisten patsaiden tekemisen, jotka saattoivat jopa symboloida Kristusta (ks. 4. Moos. 21:8–9, Joh. 3:14) Ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 787 tuomitsi ikonoklasmin, ja kuvien ja patsaiden kunnioittaminen hyväksyttiin kirkossa lopullisesti viimeistään 800-luvun puoliväliin mennessä. Kirkko teki selväksi, että patsaille ja kuville ei anneta jumallista palvontaa. Myöhemmin ikonoklasmi teki paluun joissain protestanttisissa suuntauksissa, jotka vaikuttavat yhä edelleen.

Kataarilaisuus (11. vuosisata)

Kataarilaisuus eli katarismi vaikutti toisen vuosituhannen alussa laajasti erityisesti läntisessä Euroopassa. Se polveutui gnostilaisuudesta ja erotteli vahvasti pahan ja hyvän, Saatanan ja Jumalan. Kaikki materiaalinen oli tietysti pahaa, kun taas kaikki hengellinen oli hyvää. Jeesuksen ruumiilliseen ihmisyyteen, sukupuoliyhteyteen ja tiettyihin ruokiin kielteisesti suhtautuneet kataarit eli albigenssit saavat yhtä lailla osakseen aiemmin gnostilaisiin yhdistetyt Johanneksen ja Paavalin tuomiot (2. Joh. 1:7; 1. Tim. 4:3–4).

Kataarit arvostivat suuresti Johanneksen evankeliumia mutta torjuivat kokonaan Vanhan testamentin ja pitivät sen Jumalaa Saatanana. Jeesus itse sanoi kuitenkin juuri Johanneksen evankeliumissa Vanhasta testamentista, ettei sen ”pyhiä kirjoituksia voi tehdä tyhjäksi” (Joh. 10:35). Erityisesti pyhä Dominikus ja pian koko pyhä inkvisitio nousi puolustamaan kirkkoa kataarilaisuudelta, joka katosikin viimeistään 1300-luvun puolivälissä.

Valdolaisuus (12. vuosisata)

Petrus Valdus eli Pietari Valdes aloitti pyhän Fransiskuksen tapaan painottamalla evankelista köyhyyttä. Tuohon aikaan julkiseen saarnaamiseen tarvittiin kuitenkin kirkon lupa, jota Valdus ei saanut, vaikka paavi ylistikin hänen jaloja pyrkimyksiään. Valdus ei totellut kirkkoa vaan saarnasi julkisesti kaikesta huolimatta. Hän alkoi myös painottaa Raamatun riittävyyttä ja sen kirjaimellista tulkintaa ennakoiden täten reformaatiota, johon valdolaiset liittyivätkin sen puhjetessa.

Jeesus kuitenkin sanoi: ”jos hän ei tottele kirkkoakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin” (Matt. 18:17). Kirkko julisti valdolaiset harhaoppisiksi lateraanikonsiilissa vuonna 1215, minkä jälkeen lahkosta tuli vahvasti kirkonvastainen, ja se alkoi torjua useita katolisia oppeja (katolisen kirkon auktoriteetin ja sakramenttien pätevyyden, kiirastulen, ikonien ja reliikkien käytön jne.). Toisin kuin kataarilaisuus, valdolaisuus selvisi ristiretkistä ja inkvisitioista, ja osittain reformaation ansiosta se on säilynyt tähän päivään asti.

Hussilaisuus (15. vuosisata)

Hussilaisuuden perustaja Jan Hus eli kirkkohistoriallisesti vaikeana aikana – oli menossa paavillinen skisma, jossa jopa kolme miestä väitti olevansa Pietarin laillinen seuraaja ja kirkon ylin paimen. Hus sai vaikutteita vuonna 1384 kuolleelta englantilaiselta uskonpuhdistajalta John Wycliffeltä. He molemmat ennakoivat protestanttista reformaatiota painottaessaan paluuta Raamattuun ja kannustaessaan sen yleiseen saatavuuteen kansankielisenä versiona. Hus saarnasi anekäytäntöä vastaan ja väitti eukaristian nauttimisen molemmissa muodoissa (eukaristinen leipä ja viini) olevan pelastukselle tarpeellista, kun taas kirkon käytäntö oli jakaa Kristuksen ruumis ja veri kansalle vain leivän muodossa. Reformaatiossa osa hussilaisista liittyi siihen, osa palasi katoliseen uskoon, minkä jälkeen hussilaisuus alkoi pikku hiljaa kadota. Lopullisesti liike hävisi 30-vuotisen sodan Valkeavuoren taistelun jälkeen. Nykyään on kuitenkin olemassa 1900-luvulla perustettu Tsekkoslovakian hussilainen kirkko.

Protestanttisuus (16. vuosisata)

Tärkeimmät protestanttisen reformaation johtohahmot olivat Martin Luther, Jean Calvin ja Ulrich Zwingli. Protestanttisuus jakautui pian useisiin ryhmiin ja siihen kuuluu nykyään tuhatmäärin toisistaan erillään olevia kirkko- ja tunnustuskuntia, erityisesti Yhdysvalloissa. Protestanttisuuden hajanaisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä perusolettamuksesta, että jokainen kristitty voi itse ymmärtää ja tulkita Raamattua. Tämä ajatus torjutaan Raamatussa itsessään, jossa pyhä Pietari sanelee raamatuntulkinnan ensimmäisen säännön: ”Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” (2. Piet. 1:20) Toinen protestanttisuuden peruselementti on usko siihen, että yksin usko vanhurskauttaa ihmisen riippumatta siitä, mitä hän tekee. Tämäkin ajatus torjutaan Raamatussa, jossa Jaakob toteaa selvästi: ”ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta” (Jaak. 2:24).

Jansenismi (17. vuosisata)

Jansenismi sai alkunsa Kornelius Jansenin Augustinusta ja armoa käsittelevistä kirjoituksista. Jansenin ajatukset lähentelivät monessa mielessä kalvinismia. Jansenismi painotti predestinaatiota ja uskoi Kristuksen kuolleen vain ennalta määrättyjen ”valittujen” puolesta. Raamattu kuitenkin opettaa, että Kristus on ”meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman” (1. Joh. 2:2, ks. myös 2. Kor. 5:15, 1. Tim. 4:10). Paavi Innocentius X tuomitsi tämän ja muut jansenistiset virheet vuonna 1653. Jansenismi vaikutti Alankomaiden vanhan katolisen kirkon eriytymiseen katolisesta kirkosta, ja oppi elää kyseisen kirkon traditiossa edelleen. Jansen itse kuitenkin kuoli ennen teoksensa julkaisua, ja koska hän sisällytti siihen lausuntoja Rooman kirkolle alistumisesta, häntä itseään ei koskaan tuomittu harhaoppiseksi.

Modernismi (19. vuosisata)

Modernismi on Ranskassa 1800-luvun lopulla syntynyt harhaoppi, jonka perustajia olivat papit Alfred Loisy ja George Tyrrell, maallikko Maurice Blondel ja muutamat muut. He eivät toimineet tietoisena liikkeenä vaan pyrkivät hyväntahtoisesti virkistämään katolista teologiaa aikansa filosofisilla, historiallisilla ja yhteiskuntatieteellisillä lähestymistavoilla. Modernismin alkuunpanijoilta valitettavasti puuttui jumalallisen ilmoituksen tuntemusta ja kuuliaisuutta opetusvirkaa kohtaan. Paavi Pius X nimitti modernismia ”koosteeksi kaikista harhaopeista”.

Modernismin pääasiallisiin harhoihin kuuluvat seuraavat uskomukset: (1) Jumalaa ei voi tuntea eikä hänen olemassaoloaan todistaa luonnollisen järjen avulla; (2) Ilmoituksen ulkoiset merkit kuten ihmeet ja profetiat eivät todista kristinuskon jumalallista alkuperää eivätkä sovi nykyihmisen älykkyyteen; (3) Kristus ei ole perustanut kirkkoa; (4) Kirkon olennainen rakenne voi muuttua; (5) Kirkon dogmit voivat muuttua tarkoittamaan jotain ihan muuta kuin alun perin; (6) Usko on sokea uskonnollinen tunne. Modernistien väitteet tuomittiin ensimmäisen kerran Pius IX:n Syllabus errorum -bullassa (1864) ja erehtymättömästi Vatikaanin I kirkolliskokouksessa (1870).

Harhaoppeja on esiintynyt kirkon alkuajoista lähtien. Ne hajottavat kirkkoa sisältäpäin, joten ne ovat vielä valitettavampia ja traagisempia kuin yhteiskunnan tai muiden ulkoisten vaikuttajien kirkonvastaiset hyökkäykset. Onneksi kirkolla on kuitenkin Kristuksen antama lupaus siitä, etteivät harhaopit eivätkä mitkään muut hyökkäykset koskaan pysty tuhoamaan kirkkoa. Jeesus vakuutti ensimmäiselle paaville: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18) Kirkko on totisesti ”totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15), ja Kristus on sen kanssa ”kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt. 28:20).

Kategoriat: Dogmihistoria, Muut uskonlahkot

Comments: 5 kommenttia

Adventismi

4.3.2007

Seitsemännen päivän adventismi on sekä Suomessa että maailmalla suunnilleen mormonismin kokoinen ja uskomuksiltaan osittain Jehovan todistajia muistuttava lahko, joka kuitenkin katolisen määritelmän mukaan täyttää kristillisyyden vaatimukset. Tässä artikkelissa tutkimme tätä useimmille melko tuntematonta liikettä ja sille ominaisia opinkappaleita.

Adventismin historiaa ja uskomuksia

Adventismin juuret juontuvat 1800-luvulla eläneeseen amerikkalaiseen baptistisaarnaajaan William Milleriin, joka ennusti Kristuksen toisen tulemisen (adventin) tapahtuvan viimeistään 21. maaliskuuta 1844. Kun tuo päivä tuli ja meni, Miller laski uudeksi määräajaksi huhtikuun 14. päivän. Millerin seuraajien joukosta nousi uusi ehdotus, lokakuun 22. päivä, joka sekin tuli ja meni ilman Kristuksen toista tulemista.

Tämän jälkeen suurin osa Millerin seuraajista luopui uskomuksistaan, mutta jotkut heistä päätyivät erään jäsenen saaman valaistuksen perusteella pitämään kiinni vuoden 1844 erityisestä merkityksestä. Ajateltiin, että Miller oli ollut oikeassa laskelmissaan mutta väärässä ratkaisevan jakeen (Dan. 8:14) tulkinnassa – kyseessä ei ollutkaan toinen tuleminen, vaan Kristuksen astuminen taivaallisen pyhäkön kaikkeinpyhimpään suorittamaan sovittavan palvelutyönsä toista ja viimeistä vaihetta.

Toinen Millerin seuraajiin vaikuttanut ajatus liittyi juutalaisen sapatin eli lauantain viettämiseen lepopäivänä sunnuntain sijaan. Tämä ajatus oli peräisin seitsemännen päivän baptisteilta. Kiivaiden keskustelujen jälkeen 1860-luvulla perustettiin virallisesti seitsemännen päivän adventtikirkko, joka vuosisadan loppuun mennessä oli jo levinnyt Pohjois-Amerikan ulkopuolelle. Suomessa tämä kirkko tunnetaan nimellä Suomen adventtikirkko.

Miller itse hylkäsi seuraajiensa uudet teoriat, joten adventtikirkkoa ei voida pitää hänen perustamanaan – hän ei haluaisi olla sen kanssa missään tekemisissä. Eräs seitsemännen päivän adventistien varhaisten aikojen tärkeimmistä jäsenistä oli Ellen Gould White. Adventtikirkon mukaan hän oli ”Herran sanansaattaja, jonka kirjoitukset ovat jatkuvana ja arvovaltaisena totuuden lähteenä ja tarjoavat seurakunnalle lohdutusta, ohjausta, opetusta ja ojennusta.”

Whiten arvovallasta huolimatta adventistit painottavat Raamatun ylintä auktoriteettia. Samoin kuin tunnustukselliset luterilaiset, kalvinistit, helluntailaiset, Jehovan todistajat ja lukuisat muut ryhmät, adventistit ovat omasta mielestään ”raamatullisin” kristinuskon muoto. Oman profeetan, reformaattorin tai perustajan opetukset vain tukevat ja selittävät Raamattua.

Whiten mukaan katolinen kirkko luopui oikeasta uskosta vuonna 321, kun keisari Konstantinus määräsi, että sunnuntaita on vietettävä lepopäivänä. Silti adventtikirkko hyväksyy useita katolisen kirkon vuoden 321 jälkeen määrittelemiä oppeja, joiden kanssa monet Kristuksen seuraajat (myös yksin Raamattuun uskovat) ovat olleet eri mieltä (kuten kolmiyhteinen Jumala, Uuden testamentin kaanon, Kristuksen tosi ihmisyys ja perisynti).

Adventisteilla on myös jotain kristillisessä maailmassa ainutlaatuisia ”raamatullisia” oppeja. Adventistit eivät esimerkiksi käytä ravinnokseen sellaista ruokaa, mikä Raamatun mukaan on saastaista. Nämä Vanhaan testamenttiin kuuluvat lait Jeesus on kuitenkin ”kumonnut…käskyineen ja säädöksineen” (Ef. 2:15), joten kukaan ”ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte” (Kol. 2:16). Jeesus sanoi: ”Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos.” (Matt. 15:11) Markus kommentoi: ”Näin Jeesus teki selväksi, että kaikki ruoka on puhdasta.” (Mark. 7:19)

Jehovan todistajien (joiden perustaja oli saanut vaikutteita adventismista) tavoin adventistit eivät usko sielun kuolemattomuuteen. Adventtikirkko ei myöskään usko helvetin tämänhetkiseen olemassaoloon eikä sen ikuisuuteen (helvetti on väliaikainen rangaistus pahoille maailman lopussa). Kaikissa näissä kohdissa Raamattu todistaa adventisteja vastaan (Ap.t. 1:25, 2. Kor. 5:8, Luuk. 23:43, Matt. 22:32, Mark. 9:43,48, Matt. 25:41,46).

Adventismi painottaa voimakkaasti lopunajan tapahtumia, Jeesuksen pikaista toista tulemista sekä Raamatun profetioiden täyttymisiä eri aikakausina. Katolisella kirkolla ja paavilla on suuri rooli adventismissa, mutta ei Jumalan vaan Saatanan edustajina. Jehovan todistajien tavoin adventtikirkko on äärimmäisen katolisvastainen. Kyseessä ei ole muutamien radikaalien jäsenten mielipide, vaan kirkon virallinen kanta – se nimittäin perustuu Whiten profeetallisiin näkyihin.

Whiten tärkeimmän teoksen (The Great Controversy eli Suuri taistelu) mukaan Ilmestyskirjan 13. luvun ensimmäinen peto (Ilm. 13:1–10) on paavius, jota toinen peto (Ilm. 13:11–18) eli Yhdysvallat saa maan asukkaat kumartamaan viettämällä pyhäpäivänä sunnuntaita (joka on ”pedon merkki”). Koska oppi sapatista ja sunnuntaista on adventismissa niin keskeinen, perehdymme siihen nyt kunnolla.

Sapatti ja sunnuntai

Adventistien 28 perusluonteisen opinkohdan selityksessä 19. opinkohta käsittelee sapattia mittavasti. Adventtikirkon mukaan Raamattu ei anna mitään valtuuksia muuttaa sapattia sunnuntaiksi, eikä Raamatussa ole mitään todisteita siitä, että Jeesus tai hänen apostolinsa olisivat muuttaneet jumalanpalveluspäivän seitsemänneltä päivältä. Sen sijaan adventistien mukaan katolinen kirkko omalla arvovallallaan muutti lauantain sunnuntaiksi.

Adventtikirkko argumentoi, että Kristus osallistui ”tapansa mukaan” jumalanpalvelukseen sapattina (Luuk. 4:16), että hän tunnusti sapatin aseman lepopäivänä (Matt. 24:20), että hän sanoi sapatin olevan ihmistä varten (Mark. 2:27), ettei hän muuttanut sapattia sunnuntaiksi ja että hän ”lepäsi” lunastustyönsä jälkeen haudassa juuri sapattina. Jeesuksen opetuslapset viettivät sapatin levossa tarkoituksenaan jatkaa kesken jäänyttä työtä sunnuntaina (Luuk. 23:56; 24:1). Evankelioimismatkoillaan Paavali meni synagogaan sapattina (Ap.t. 13:14,17:2,18:4). Sellaisilla paikkakunnilla, missä ei ollut synagogaa, apostoli etsi sapatinpäivänä tavanomaisen rukouspaikan (Ap.t. 16:13).

Nämä adventistien raamatulliset argumentit ovat harhaanjohtavia, ja ne sivuuttavat olennaisia seikkoja. Paavali ei mennyt sapattina synagogaan tai rukouspaikalle viettämään jumalanpalvelusta vaan saarnaamaan Kristusta. Ajan ja paikan valinta perustui siihen, että apostoli saisi puhuttua suurimmalle mahdolliselle kuulijakunnalle. Viittauksissa Jeesuksen ja opetuslasten sapatinviettoon ei ole mitään erikoista, sillä ne koskevat aikaa ennen uuden liiton alkua – Jeesus ei ollut vielä noussut kuolleista eikä Pyhä Henki laskeutunut kirkon päälle. Sunnuntai on uuden liiton sapatti.

Ei tule yllätyksenä, että adventistit eivät mainitse mitään siitä, että heti Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset alkoivat kokoontua sunnuntaisin. Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ensimmäistä kertaa, kun he olivat koolla ”viikon ensimmäisenä” päivänä (Joh. 20:19). Jälleen ”viikon kuluttua” sunnuntaina Jeesus ilmestyi myös epäilevälle Tuomakselle (Joh. 20:26). Helluntai eli Pyhän Hengen laskeutumispäivä oli myös sunnuntai. Erityisen mielenkiintoinen on Luukkaan todistus sunnuntaiehtoollisesta Apostolien teoissa: ”Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää.” (Ap.t. 20:7)

Jeesuksen suhtautuminen sapattiin ennakoi sen lakkauttamista. Vaikka Jeesus noudatti sapattia, häntä syytettiin usein sen rikkomisesta (esim. Joh. 7:23, 9:16, Mark. 2:24, 3:4). Jeesus vastasi määrittelemällä sapatin oman mielensä mukaan (Luuk. 13:10–16, 14:1–5; Joh. 5:9–18, 7:22–23). Erityisen mielenkiintoista on se, että Jeesus toisti eri tilanteissa kymmenen käskyn opetuksen (Matt. 4:10, 5:34, 19:18–19), mutta poikkeuksena hän jätti toistamatta käskyn pyhittää sapatti. Jeesuksen mukaan ihmisiä ei luotu sapattia varten (Mark. 2:27).

Apostolit joutuivat pian vastaamaan kysymyksiin sapatista ja sunnuntaista. Paavali kommentoi asiaa seuraavasti: ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä…miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä.” (Kol. 2:16) Adventistit yrittävät selittää, että sapatin päivät viittaavat tässä vuotuisiin sapatteihin. Paavali kuitenkin kopioi Vanhan testamentin käytäntöä listata juhlat (laskevassa tai nousevassa) aikajärjestyksessä (viikoittaiset, kuukausittaiset, vuotuiset jne. kuten esim. Hes. 45:17, 1. Aik. 23:31, 2. Aik. 8:13, 31:3), mikä tekee selväksi sen, että kyseessä on nimenomaan viikoittainen sapatti, joka ei enää sido kristittyjä.

Jotkut juutalaiskristityt toki kuitenkin viettivät uudenkin liiton aikana sapattia vanhan tapansa mukaan. Paavali kommentoi: ”Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma. Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi…” (Room. 14:5-6) Kyse oli henkilökohtaisesta valinnasta eikä sitovasta Jumalan ikuisesta laista.

Ilmestyskirjan suuri taivaallinen jumalanpalvelus, jota maallinen jumalanpalveluksemme heijastaa, ilmoitettiin Johannekselle ”Herran päivänä” (Ilm. 1:10). Adventistit yrittävät selittää tämän merkitsevän sapattia, mutta he eivät pysty esittämään kristilliseltä ajalta peräisin olevia todisteita siitä, että Herran päivä olisi kristillisessä kielenkäytössä koskaan viitannut lauantaihin. Todisteiden valossa ei ole epäilystäkään siitä, että Herran päivä on uudessa liitossa sunnuntai.

Herran päivä varhaisessa kristillisyydessä

Didakhe, joka on mitä todennäköisimmin ensimmäinen Uuden testamentin ulkopuolinen kristillinen dokumentti, kirjoitettiin hyvinkin mahdollisesti jo vuoden 50 tienoilla. Toisaalta jotkut tutkijat sijoittavat dokumentin vuoteen 70, toiset taas vuoden 100 paikkeille. Aivan viimeistään se on kirjoitettu vuoteen 140 mennessä, mutta aiemmat vuosiluvut ovat todennäköisempiä. Barnabaan kirje puolestaan on mahdollisesti peräisin jo 70-luvulta, ja aivan viimeistään se on kirjoitettu 130-luvulla. Lukekaamme näiden kahden muinaisen dokumentin todistus.

Didakhe opettaa: ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää ja lausukaa kiitosrukous sen jälkeen kun olette ensin tunnustaneet syntinne…” (14:1) Barnabaan kirje opettaa: ”Teidän uusikuitanne ja sapattejanne minä en voi sietää. Katsokaa, kuinka hän sanoo: Eivät nämä nykyiset sapatit ole minulle otollisia, vaan se minkä minä olen tehnyt, jona minä saatan kaiken lepoon ja panen alulle kahdeksannen päivän, mikä merkitsee toisen maailman alkua. Siitäpä syystä me vietämmekin iloksemme kahdeksatta päivää, jona Jeesuskin nousi kuolleista, ilmestyi ja nousi taivaisiin.” (15:8)

Ignatius Antiokialainen kirjoitti vielä ennen vuotta 110: ”Nämä nyt siis elivät elämänsä vanhan järjestyksen vallitessa, mutta pääsivät siitä huolimatta uuteen toivoon eivätkä viettäneet enää sapattia, vaan elivät Herran päivää noudattaen…” (Kirje magnesialaisille 9:1)

Näiden tekstien valossa ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka adventtikirkko voi 19. opinkohdan selityksessään virallisesti väittää seuraavaa: ”Ei ole olemassa mitään todistetta kristittyjen viikoittaisesta sunnuntainvietosta ennen toista vuosisataa…” Olisi mielenkiintoista nähdä todisteet siitä, että ensimmäisen vuosisadan kristityt viettivät ehtoollista adventistien tavoin lauantaina neljästi vuodessa.

Justinus Marttyyri kirjoitti toisen vuosisadan puolivälissä: ”Auringon päiväksi sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupungeissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muistelmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää…rukouksemme jälkeen, leipä, viini ja vesi tuodaan esiin…Varakkaat voivat kukin antaa harkintansa mukaan, mitä haluavat, ja kootut varat luovutetaan kokouksen johtajan haltuun…Auringon päivänä järjestämme kaikki yhteisen kokouksen, koska se on ensimmäinen päivä, jolloin Jumala loi maailman muuttamalla pimeyden ja aineen muodon. Samana päivänä myös meidän Pelastajamme Jeesus Kristus nousi kuolleista.” (Ensimmäinen apologia 67:3,5,6,8)

Justinuksen sanat tuovat mieleen Paavalin kehotuksen kerätä varoja sapatin jälkeisenä päivänä (1. Kor. 16:2). Järkevin selitys tälle jakeelle on se, että kristityt kokoontuivat messunviettoon sunnuntaisin jo apostolisina aikoina ja että kokoukseen sisältyi kolehti.

Kun Konstantinus siis määräsi sunnuntain lepopäiväksi vuonna 321, kirkko oli viettänyt sunnuntaita sapatin sijasta jo kauan. Kyseessä ei ollut pakanallisten voimien vaikuttama kirkon luopumus alkuperäisestä oikeasta uskosta. Keisarin julistus oli merkittävä siksi, että siinä tunnustettiin kristinuskon asema valtionuskontona.

Adventistit saattavat huomauttaa, että kymmenen käskyn laki on muuttumaton. Kuinka ikuinen laki voisi muuttua? Katolinen kirkko tunnustaa kymmenen käskyn muuttumattomuuden (Katolisen kirkon katekismus [KKK] 2072), mutta sapattikäskyssä on kaksi ulottuvuutta: sen muuttumaton sisältö eli Jumalan palvominen ja levon tarve sekä toisaalta sen seremoniaalinen ilmenemismuoto.

Katekismus selittää, että koska sunnuntai on ”sapattia seuraava ’kahdeksas päivä’, se merkitsee uutta luomista, jonka alku on Kristuksen ylösnousemus. Siitä on tullut kristityille kaikista päivistä ensimmäinen, ’Herran päivä’.” (KKK 2174) Johannes opetti kirjoituksissaan Kristuksen mystisesti luoneen maailman uusiksi lunastustyöllään. Täten voidaan ajatella, että yksi ikuisuus (johon kuului sapatin ”ikuinen liitto”) päättyi Kristuksen kuolemaan, kun taas toinen sai alkunsa hänen ylösnousemuksestaan. Tätä uuden ikuisuuden alkua juhlitaan siten aivan oikein Herran päivänä.

Lopuksi

Seitsemännen päivän adventistit ovat lukuisten muiden protestanttisten tunnustuskuntien tavoin saaneet alkunsa suosiota saavuttaneesta yksityisestä raamatuntulkinnasta. Adventistit ovat kristittyjä, koska heillä on pätevä kaste ja he uskovat kolmiyhteiseen Jumalaan, Raamattuun sekä Kristuksen lunastustyöhön. Silti Kristuksen kirkon äidillisen huolenpidon ulkopuolella on hyvin yleistä, että kristityt (niin kuin adventistien esimerkki hyvin osoittaa ja varoittavasti muistuttaa) ”ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä” (Ef. 4:14).

Tehkäämme siis kaikkemme, jotta totuutta ja rakkautta noudattaen pystyisimme auttamaan kirkon yhteydestä erossa olevia veljiä ja sisaria yhdessä meidän kanssamme kasvamaan ”kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” (Ef. 4:15–16)

Kategoriat: Muut uskonlahkot

Comments: Be the first to comment

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 543 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: