Suomalaisia teologeja käsittelevä artikkelisarjani jatkuu nyt syrjähypyllä eksegetiikan puolelle. Sain luettua Suomen varmasti tunnetuimman raamatuntutkijan Heikki Räisäsen tuoreen muistelmateoksen Taistelua ja tulkintaa – raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014), joka ansaitusti pääsi myös Vuoden kristillinen kirja -kilpailun finaaliin.
Yli 400-sivuinen kirja on mukaansatempaava, taitavasti ja hauskasti kirjoitettu, ja se sisältää arvokasta tietoa siitä, mitä kaikkea Suomen teologisessa, kirkollisessa ja yhteiskunnallisessakin keskustelussa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Lisäksi se auttaa luonnollisesti ymmärtämään Räisäsen persoonaa ja ajattelua.
Räisäsen lapsuus ja nuoruus
Räisänen oli teologinen nero jo taaperona, mutta alakoulukäisenä hän teki anteeksiantamattoman synnin:
”[S]ijoitin mielessäni Pyhän Hengen ’Antti pantin’ paikalle loruun ’Antti pantti pakana / istuu oven takana / mitä siellä tekemässä / kissanpoikia pesemässä’. Yritin kyllä vastustaa kiusausta, mutta eihän ajatuksilleen mitään mahtanut: tein Pyhästä Hengestä pakanan. Pilkkasin! Tulinen helvetti odotti, vuorenvarmasti.” (s. 17)
Ahdistus helpotti, kun nuori Heikki sai synnin tunnustettua äidilleen, mutta tapaus antaa vanhalle Räisäselle tilaisuuden myös Raamatun eettiseen kritiikkiin (yksi Räisäsen projekteista, johon vielä myöhemmin palataan): ”Olin liittynyt niiden pitkään ketjuun, jotka ovat kauan kantaneet ahdistusta kuvitellusta anteeksiantamattomasta synnistä. Jotkut ovat riistäneet itseltään hengen tämän asian takia.”
Lukiovaiheessa huomaan tärkeitä yhtäläisyyksiä Räisäsen ja itseni välillä. Ensinnäkin olemme molemmat käyneet Ressun lukion (Räisänen valittiin vuoden ressuksi 2013, kannattaa kuunnella erinomainen puhe), ja molempia meistä Ressussa kiehtoivat erityisesti kielet, ensirakkautena kummallakin ruotsi. (s. 25)
Uskonnonopettajina Räisäsellä oli Ressussa peräti kolme tulevaa teologisen tiedekunnan professoria: Seppo A. Teinonen, Olavi Castrén ja Ilmari Soisalon-Soininen. Ylioppilaskirjoituksissa Räisänen kirjoitti viisi laudaturia (voitin yhdellä!), kun äidinkielen ainekirjoitus Uuden testamentin keskeisestä sanomasta meni penkin alle. (s. 28)
Räisänen oli seurakunta-aktiivi jo teini-ikäisenä. Kysymys pelastusvarmuudesta vaivasi ja Räisänen antoi elämänsä Jeesukselle useampaankin kertaan. Tärkeitä vaikuttajia nuoren Räisäsen uskonelämässä olivat mm. Osmo Tiililä ja C. S. Lewis. Raamattu oli Räisäselle ongelmaton ja ”itsestään selvä auktoriteetti, jonka mahdollisille vaikeuksille ’nostettiin hattua’ Lutheriin viitaten” (s. 37).
Kun Räisänen oli löytänyt paikkansa seurakunnassa, pappeus alkoi pian näyttäyä ainoana uravaihtoehtona. Räisäsen pappisihanteena oli ”Jumalan Hengestä elävä saarnamies, joka ei ihmispelosta silottele syntiä, vaan pysyy kaikessa ehdottomasti Raamatun linjalla, mutta jolta ei myöskään puutu ymmärtämystä lähimmäistään kohtaan ja joka pystyy elämään nykyajassa” (s. 39). Näillä eväillä siis teologiseen.
Opinnot ja papintyö
Räisänen sai jonkinlaisen shokin luettuaan A. F. Puukon teoksen Vanhan testamentin johdanto-oppi, joka sisälsi tavanomaisia Vanhan testamentin eksegetiikan tutkimustuloksia: Mooseksen kirjat on koottu myöhemmistä lähteistä, profeettakirjoista voidaan erottaa toimittajien lisäyksiä, jne.
Puukon seuraaja Aarre Lauha opasti kuitenkin lämminhenkisenä kristittynä pelastushistorialliseen raamattukäsitykseen, jonka mukaan Raamattu on ”dynaaminen todistus Jumalan pelastusteoista todellisen historian keskellä” (s. 43).
Lauhan ja myös systemaatikko Tiililän opastuksella tästä näkemyksestä tuli pitkäksi aikaa Räisäsen omankin teologian kantava rakenne. Se korosti ”Raamatun suuria linjoja mutta salli vähemmissä asioissa huomattaviakin ’vapauksia’.” (s. 45)
Gradussaan Räisänen sai paneutua Luukkaan teologiaan. Vuonna 1964 hän hankki kreikankielisen synopsiksen, jossa Matteus, Markus ja Luukas ovat rinnakkaisilla palstoilla. Siitä alkoi elämänmittainen löytöretki, jossa hahmottui kuva evankelistoista luovina persoonina, ”jotka muokkasivat perimätietoa ja toistensa töitä (…) tulkitsivat sanomaa uudessa tilanteessa”. (s. 47)
Gradun häkellyttäviin löytöihin kuului Räisäselle uusi havainto, jonka mukaan Luukas ”ei pane panoa Jeesuksen kuoleman pelastavalle merkitykselle”. Se merkitsi tarkemmin ajateltuna sitä, että ”pari sukupolvea Jeesuksen jälkeen ihminen saattoi siis olla kristitty – ja jopa kirjoittaa kolmanneksen Uudesta testamentista – panematta painoa Jeesuksen sovituskuolemalle, joka oli niin selvästi ollut tuntemani kristinuskon keskipisteessä.” (s. 49–50)
Myöhempää Räisäs-kiistaa ajatellen tässä vaiheessa on tärkeää huomata, että Räisäsen liberaalimmat ajatukset alkoivat kehittyä aivan konkreettisen evankeliumitutkimuksen äärellä. Hän ei tuonut teksteihin mitään naturalistista filosofiaa vaan vertaili tekstejä ja teki johtopäätöksiä. Räisänen ei myöskään hypännyt fundamentalistisesta ääripäästä toiseen, vaan välissä oli vuosien maltillinen kausi.
Tähän kauteen sijoittuu Räisäsen valmistuminen ja pappisvihkimys (23-vuotiaana). Räisänen toimi papintyössä ja olisi mieluusti kertonut ihmisille pelastushistoriallisesta raamattukäsityksestä, mutta kun maallikkoja ei paljon teologia kiinnostanut, niin luontevampaa oli puhua autoista. ”Itselleni jäi tunne, että jonkin sortin ’evankelioimistyötä’ tuli tehdyksi jo pelkästään olemalla pappina normaali ihminen ihmisten joukossa.” (s. 56)
Jatko-opinnot, väitös ja esiluento
Räisänen sai 1,5 vuoden seurakuntatyön jälkeen apurahan jatko-opintoihin. Tässä vaiheessa hän tutustui Risto Lauhaan, josta tuli hänen paras ystävänsä ja lähin työtoverinsa. Opettajista tärkein oli lestadiolaistaustainen Ilmari Soisalon-Soininen, josta tuli suoranainen isähahmo.
Väitöskirjan aiheen keksi Aimo T. Nikolainen, Uuden testamentin eksegetiikan professori ja myöhempi Helsingin piispa. Räisänen kirjoitti redaktiohistoriallisen tutkielman Jeesuksen äidistä Mariasta Uudessa testamentissa. Tämä tarjosi ”ekumeenisen näköalapaikan”, nyt Räisänen pääsi tutustumaan kriittiseen katoliseen eksegetiikkaan, ”joka veti täysin vertoja protestanttiselle tutkimukselle” (s. 70).
Räisäsen keskeinen tulos oli, ettei Marian merkitys rajoitu UT:ssa neitseelliseen sikiämiseen, vaan Jeesuksen äiti esiintyy myös ”tyypillisenä ja esimerkillisenä hahmona”, tosin hyvin eri tavoin Markuksella ja Luukkaalla: edellisellä Maria edustaa epäuskoista sukupolvea, ulkopuolella olevia, kun taas Luukkaalla Maria on kristityn prototyyppi, esikuvallinen uskova. (s. 70–71)
Räisänen sai väitöskirjastaan erinomaista palautetta monelta eri taholta. Dogmatiikan professori Seppo Teinonen sanoi kirjaa ”oivalliseksi”, emerituspiispa Eelis Gulin taas huudahti uuden tähden nousseen maamme eksegetiikan taivaalle: ”Hatut pois päästä!” (s. 71)
Myös kansainväliset arvostelut olivat myönteisiä. Erityisen kiintoisa on konservatiivisen kärkinimen F. F. Brucen arvio: kyseessä oli arvokas ja ”raitis eksegeettinen työ”. Työtä ovat arvostaneet korkealle myöhemmin myös katoliset teologit Raymond E. Brown ja Otto Knoch. Jälkimmäinen heistä siteeraa Räisästä laajasti omassa Maria Raamatussa -artikkelissaan (1984):
”Knochille on ilmeisen tärkeää, että protestanttinen eksegeetti on esittänyt Marialla olevan Luukkaalle itsenäistä merkitystä uskovan esikuvana, jolloin Maria-kuva ei ole pelkkää Kristus-kuvan heijastusta.” (s. 75)
Asiantuntijapiireissä Räisäsen väitös ei synnyttänyt minkäänlaista polemiikkia, vaan sen katsottiin ”liennyttävän tunnustustenvälisiä ristiriitoja ja rakentavan siltoja” (s. 75). Suomessa syntyi kuitenkin kohu, koska Räisänen käsitteli väitöskirjassa marginaalista neitseestäsyntymistä väitöstilaisuuteen kuuluvassa esiluennossaan.
Tulenaran aiheen käsittely ei kuitenkaan johtunut mistään Räisäsen omasta antikristillisestä ohjelmasta eikä edes turhasta halusta provosoida. Kyse oli pikemminkin reaktiosta jo käynnissä olevaan debattiin ja siinä havaittuun epäreiluuteen.
Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro oli esittänyt, että ihminen tulee hyvin toimeen ilman oppeja kolminaisuudesta ja neitseestäsyntymisestä. Tätä vastaan reagoi vahvasti Kotimaa-lehden päätoimittaja Leino Hassinen. Räisänen kirjoitti vankasti argumentoidun kirjeen Hassista vastaan ja Viron puolesta, mutta Kotimaa ei julkaissut sitä. Siksi Räisänen päätyi esittämään argumenttinsa väitösluennossaan.
Räisänen ei luennon aikaan enää itse uskonut neitseestäsyntymiseen historiallisena tosiasiana. Kyse ei kuitenkaan ollut ”tietoisesta ratkaisusta”, vaan jossain vaiheessa tutkimustaan hän vain huomasi siirtyneensä niiden puolelle, jotka pitivät puhetta neitseestäsyntymisestä vain joidenkin varhaisten kristittyjen uskontulkintana. (s. 76)
Räisäsen ei puhunut neitseestäsyntymistä itseään vastaan vaan ainoastaan sen puolesta, että kirkossa voitaisiin keskustella tällaisestakin asiasta vapaasti. Hän vetosi useisiin ”rakentaviksi” tunnettuihin teologeihin, jotka eivät pitäneet neitseestäsyntymistä historiallisena tai ainakaan teologisesti keskeisenä. Räisänen ei vaadi uutta uskontunnustusta, ainoastaan tulkinnanvapautta. Sen osalta luento kiteytti ohjelman, jota Räisänen on siitä lähtien yrittänyt toteuttaa. (s. 79)
Sattumaa tai ei, vain muutamaa viikkoa Räisäsen luennon jälkeen ilmestyi Terho Pursiaisen Uusin testamentti, joka suomi neitseestäsyntymisoppia erityisen ankarasti. Räisänen itse tyytyi toivomaan avointa keskustelua, mutta yhtymäkohta Pursiaiseen on kriittisen raamatuntutkimuksen popularisoinnissa. (s. 82)
Väliarvio
Tässä vaiheessa on jo selvää, että Räisäsen muistelmateoksen esittely venyy useammalle viikolle. Päätän tämän ensimmäisen osan muutamaan ajatukseen siitä, mitä tähän asti käsitellystä pitäisi seurata.
Ensinnäkin tulisi arvostaa Räisästä ihmisenä, yhtenä meistä. Hän on ollut fiksu lapsi, totuutta etsivä nuori ja poikkeuksellisen lahjakas opiskelija. Vuosikymmenten suoranainen demonisointi on mahdollistanut tällaisenkin episodin, josta kirjassa hieman myöhemmin kerrotaan:
”Parikymmentä vuotta myöhemmin minulle soitti jonkin herätysliikkeen vaikutuksen alainen nuori mies, joka lyhyen keskustelun jälkeen lausahti vähän hämillään: ’En ole koskaan osannut ajatella, että sinä olisit ihminen.'” (s. 117)
Toiseksi Räisästä täytyy arvostaa myös teologina ja tutkijana, kuten väitöskirjan maailmanlaajuinen myönteinen asiantuntijapalaute osoittaa. Vaikka miehen kanssa ei olisikaan uskontunnustuksen tulkinnasta samaa mieltä, häneltä voi silti oppia valtavasti yhdestä sun toisesta teologisesta ja historiallisesta kysymyksestä.
Kolmanneksi on annettava todenmukainen kuva Räisäsen kehitysprosessista. Räisänen ei hypännyt fundamentalismista ”nurinpäin käännettyyn fundamentalismiin”, vaan hänen kirjoituksensa heijastavat ”jokseenkin tasaista kehitystä kohti liberaalimpaa näkemystä” (s. 69). Lisäksi olisi hyvä, jos hänen kysymyksensä otettaisiin vakavasti: ongelmat ovat olleet oikeita, ja kehitys on aivan ymmärrettävää.
On toki todettava, että katolilaisena on helpompi katsoa Räisäs-stooria kiihkottomammin, koska koko kiista ei suoraan kosketa omaa kirkkoa. Toisaalta myös luterilaiset alkavat olla pikku hiljaa samassa tilanteessa: varsinainen debatti käytiin jo 70-luvulla, nyt sukupolvea myöhemmin asiaa voitaisiin lähestyä vähän viileämmin.
70-luvun suureen raamattudebattiin ja muuhun mielenkiintoiseen palaammekin sitten ensi maanantaina.
