Paavi Franciscus on kyllä huippupaavi. Hän on noussut kerta toisensa jälkeen otsikoihin yllättävillä tempauksillaan, eikä hänen paavillinen opetuksensa ole yhtään sen vähemmän virkistävää. Olen iloinen saadessani vihdoin esitellä paavi Franciscuksen ohjelmallisen tekstin kirkolle, yli vuosi sitten ilmestyneen ja suomeksikin käännetyn apostolisen kehotuskirjeen Evangelii Gaudium (EG) eli Evankeliumin ilo.
EG räjäyttää kaikki stereotypiat raskaista ja kuivista paavillisista dokumenteista. Uskallan väittää, että kuka tahansa tavallisesta tallaajasta taitavaan teologiin voi lukea tämän vajaa 200-sivuisen asiakirjan ja saada siitä paljon virikkeitä ja innostavia näkökulmia kristilliseen uskoon ja sen elämiseen. Seuraavassa annan joitain makupaloja, mutta suosittelen hankkimaan koko tekstin.
Evankeliumin ilo
Asiakirja alkaa nimensä mukaisesti: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän.” Paavi haluaa kutsua uskovia ”evankelioimisen uuteen vaiheeseen, jota leimaa tämä ilo”. Lisäksi hän haluaa tässä kehotuskirjeessä ”osoittaa kirkon suunnan tulevina vuosina”. (EG 1) Jotkut suuretkin katoliset nimet ehtivät jo julistaa Franciscuksen ensimmäisen ensyklikan Lumen Fidei hänen ohjelmanjulistuksekseen, mutta sitä se ei suurimmaksi osaksi Benedictus XVI:n tekstinä selvästikään ollut. Franciscuksen ohjelmanjulistus on nimenomaan Evangelii Gaudium.
Paavi Franciscuksen huolenaiheena nykymaailmassa on ”individualistinen masentuneisuus, joka syntyy mukavuuteen tottuneesta ja saidasta sydämestä, sairaalloisesta pinnallisten mielihalujen etsinnästä ja eristyneestä omastatunnosta”. Aika tarkka analyysi argentiinalaiselta paavilta vantaalaisen lähiliikenteen nuorisosta ja suuresta osasta muutakin suomalaista yhteiskuntaa.”Jos sisäinen elämä sulkeutuu oman edun etsimiseen, ei ole enää tilaa toisille, ei välitetä köyhistä, ei kuunnella enää Jumalan ääntä eikä enää tunneta hänen rakkautensa suloista iloa.” (EG 2)
Tässä näkyy heti paavi Franciscuksen yksi pääteemoista eli köyhien muistaminen, johon palataan vielä. Toinen asia, jota paavi Franciscus ei lakkaa toistamasta, on seuraava: ”Jumala ei koskaan väsy antamaan anteeksi, me olemme niitä, jotka väsyvät pyytämään hänen laupeuttaan.” (EG 3) Paavi latelee Vanhan testamentin kohtia ilosta, suosikkina Sef. 3:17, joka ”täyttää minut elämänilolla”: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi (…) Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta”. (EG 4)
Esimerkit jatkuvat Uuden testamentin puolella runsaina. Jeesus lupasi opetuslapsilleen täydellisen ilon (Joh. 15:11, 16:20), ja ilo ja riemu vallitsivatkin alkuseurakunnassa, jopa vainojen keskellä (Ap.t. 8:8, 13:52). Paavi kysyy: ”Miksemme mekin kävisi sisään tähän ilon virtaan?” (EG 5) Kysymys on tarpeen, sillä on kristittyjä, ”joiden elämä näyttää paastonajalta ilman pääsiäistä” (EG 6).
Onko paavi naiivi? Eikö elämä ole usein sen verran traagista, että oikea asenne olisi pitää naama vakavana? Paavi tunnustaa, että ”iloa ei eletä samalla tavalla kaikissa elämän vaiheissa ja olosuhteissa, jotka joskus ovat hyvinkin raskaita”, ja hän ymmärtää ihmisiä, ”jotka ovat taipuvaisia surullisuuteen kärsimiensä raskaiden vaikeuksien takia”. Silti on vähitellen ”annettava uskon ilon alkaa herätä, ikään kuin salaisena mutta lujana luottamuksena, myös pahimmissa ahdingoissa”. (EG 6)
Sitten seuraa erinomainen kohta: ”Kiusaus ilmenee usein tekosyinä ja valituksina, ikään kuin lukemattomien ehtojen olisi täytyttävä, jotta ilo on mahdollinen.” Tämä pätee niin maallisiin kuin hengellisiinkin asioihin: huonoja uutisia ja vaikeita tilanteita on aina, eivätkä läheisemme koskaan tule täyttämään kaikkia toiveitamme, jne. Tämän ei tietenkään tarvitse olla aidon ilon esteenä: ”Voin sanoa, että kauneimmat ja välittömimmät ilot, jotka elämäni kuluessa olen nähnyt, ovat sellaisten ihmisten, jotka ovat hyvin köyhiä ja joilla on vähän mihin tarttua.” (EG 7)
Johdannon toisessa alaluvussa paavi Franciscus käsittelee evankeliumin julistamisen iloa. Joskus olen päivitellyt sitä, kuinka katusaarnaajat (tai metrotunnelisaarnaajat) jakavat traktaattejaan tai julistavat mikrofoneistaan ilman jälkeäkään kristillisestä ilosta. Sama on valitettavasti sanottava useassa tapauksessa myös kirkossa saarnaavista papeista. Paavi Franciscus toteaa ytimekkäästi, että ”evankeliumin julistajalla ei jatkuvasti pidä olla ilme kuin hautajaisissa” (EG 10).
Paavi Franciscus kehottaa löytämään uudelleen evankeliumin uutuuden, sehän on hyvä uutinen. Mutta kuinka 2000 vuotta vanha sanoma voi olla uusi? Mielestäni pelkkä EG itsessään riittää vastaukseksi. Franciscus näyttää itse esimerkkiä siitä, kuinka vanha sanoma saadaan maistumaan uudelta ja tuoreelta. Evankeliumin julistamisen ei tule ilmetä ”velvoitteiden asettamisena vaan ilon jakamisena, kauniin näköalan avaamisena, ihanan juhla-aterian tarjoamisena” (EG 14).
Kirkon missio muuttaa kaiken
Kehotuskirjeen varsinainen ensimmäinen luku käsittelee kirkon missionaarista muuttumista eli lähetystyön uudistusta: meitä kutsutaan lähtemään mukavuusalueeltamme ja saavuttamaan ”kaikki reuna-alueet” eli periferiat (jälleen yksi paavin lempiteemoista), jotka tarvitsevat evankeliumin valoa. (EG 20)
Paavi korostaa vielä, että hänen sanoillaan on ”ohjelmallinen merkitys”: meidän on oltava ”pysyvässä lähetystyön tilassa” (EG 25). Paavin mukaan kaikki on voitava muuttaa evankeliumin tähden: ”tavat, tyylit, aikataulut, kielenkäyttö ja kirkolliset rakenteet” pitää tehdä oikeanlaisiksi ”evankelioimisen kannalta eikä itsesäilytyksen kannalta” (EG 27).
Suomalaisen katolisuuden ja tämän blogin mission kannalta kuin taivaanlahjana putoavat paavi Franciscuksen sanat, joiden mukaan jokainen paikalliskirkko on ”tietyssä paikassa lihaksi tullut kirkko, jolla on kaikki Kristuksen antamat pelastuksen välineet mutta jolla on paikalliset kasvot” (EG 30). Juuri tällaista Suomen näköistä katolisuutta haluan olla rakentamassa tämän blogin ja muun toiminnan välityksellä.
Sitten seuraa pommi: paavi ei ainoastaan vaadi uudistusta muilta, vaan hänen on ajateltava myös ”paaviuden kääntymystä”. Rooman piispana hänen on oltava ”avoin ehdotuksille palveluvirkani harjoittamisesta niin, että se olisi yhä uskollisempi Jeesuksen Kristuksen sille tarkoittamalle merkitykselle ja evankeliumin julistamisen nykyisille vaatimuksille”. Johannes XXIII, Paavali VI ja Johannes Paavali II mullistivat jo toki paaviuden harjoitusmuotoa ja avasivat sen maailmalle, mutta silti Franciscus sanoo, että tässä asiassa ”olemme edenneet vain vähän”. (EG 32)
Selvänä muutoksena Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n aikaiseen linjaan paavi Franciscus haluaa desentralisoida kirkon ja palata Vatikaani II:n korostukseen piispainkonferenssien eli piispainkokousten merkityksestä kollegiaalisuuden ilmentäjinä. Paavin mukaan Vatikaani II:n toive ei ole ”täysin toteutunut”, ja piispainkokouksilla tulisi hänestä olla ”konkreettisia vastuualueita, mukaan lukien jossakin määrin autenttista opillista auktoriteettia”. ”Liiallinen keskusjohtoisuus ei auta vaan pikemminkin vaikeuttaa kirkon elämää ja sen lähetystyön dynaamisuutta.” (EG 32)
Rohkeasti paavi sanoo, että meidän on hylättävä mukavuuskriteeri ”näin on aina tehty”. Hän kehottaa kaikkia olemaan ”rohkeita ja luovia” lähetysmetodien uudelleen arvioinnissa ja käsillä olevan kehotuskirjeen suuntaviivojen soveltamisessa, ”ilman estoja ja pelkäämättä” (EG 33). Tässä jos jossain puhaltaa vapauden evankeliumin henki ja myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen ajaman aidon aggiornamenton eli ajanmukaistamisen henki. Paavi haluaa kirkon, jossa todella hallitsee vapauden, rohkeuden ja ilon henki, Pyhä Henki.
Moraaliopetus ja dogmatiikka evankeliumin valossa
Jos asioita katsotaan evankelioinnin näkökulmasta, on varottava sanoman vääristymistä ja kutistumista ”toissijaisiin” näkökohtiin. Paavilla on mielessään jotkin kirkon moraaliopetukseen kuuluvat kysymykset, luultavimmin seksuaalimoraali, ehkäisy, abortti, ym. ”Vaikka ne ovatkin tärkeitä, ne eivät yksin itsessään ilmennä Jeesuksen Kristuksen sanoman ydintä.” Meidän on oltava realisteja ja tajuttava, etteivät kuulijat välttämättä osaa liittää puhettamme ”evankeliumin olennaiseen ytimeen, joka antaa sille merkityksen, kauneuden ja vetovoiman”. (EG 34)
Lähetystyön näkökulmasta toimiva kirkko ei ”pakkomielteisesti välitä useita irrallisia oppeja, joita se yrittää sinnikkäästi pakottaa” (kenties viittaus niin sanottuun kulttuurisotaan), vaan se keskittyy olennaiseen, siihen ”mikä on kauneinta, suurinta, puoleensavetävintä ja samalla välttämättömintä”. (EG 35) Franciscus viittaa Vatikaani II:n ajatukseen totuuksien hierarkiasta, jonka mukaan kaikki ilmoitetut totuudet uskotaan samalla uskolla, mutta ”jotkut niistä ovat muita tärkeämpiä, koska ne ilmaisevat suoremmin evankeliumin sydämen”. ”Tämä koskee niin uskon dogmeja kuin kirkon opetusten kokonaisuuttakin, moraaliopetus mukaan lukien.” (EG 36)
Moraaliopetuksessakin on hierarkia, hyveiden ja tekojen hierarkia. Paavi Franciscus nostaa Tuomas Akvinolaista seuraten laupeuden korkeimmaksi hyveeksi ulkonaisessa toiminnassa, sillä se lievittää ihmisten kurjuutta. Tästä on tehtävä käytännön johtopäätöksiä: jos esimerkiksi kirkkoherra puhuu vuoden aikana ”kymmenen kertaa kohtuullisuudesta, mutta vain kaksi tai kolme kertaa rakkaudesta”, on jokin pielessä. ”Sama tapahtuu silloin kun puhutaan enemmän laista kuin armosta, enemmän kirkosta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, enemmän paavista kuin Jumalan sanasta.” (EG 38) (Tässä vaiheessa joku luterilainen saa sydänkohtauksen: meillähän on evankelinen paavi!)
Paavi Franciscuksen mukaan kristillinen moraali ei ole ”stoalaista etiikkaa”, pelkkää askeesia eikä ”syntien ja virheiden luettelo”. Sen sijaan homma menee näin:
”Evankeliumi kutsuu ennen kaikkea vastaamaan Jumalalle, joka rakastaa meitä ja pelastaa meidät, tunnistamaan hänet toisissa ja lähtemään itsestämme etsiäksemme kaikkien hyvää. Tätä kutsua ei saa hämärtää missään olosuhteissa! Kaikki hyveet ovat tämän rakkauden vastauksen palveluksessa. Jos tämä kutsu ei säteile voimakkaana ja puoleensavetävänä, kirkon moraaliopetuksen rakennelma on vaarassa tulla korttitaloksi. Tämä on pahin vaaramme. Silloin ei oikeastaan julisteta evankeliumia, vaan joitakin opillisia tai moraalisia korostuksia, jotka johtuvat tietyistä ideologisista valinnoista. Sanoma on vaarassa menettää tuoreutensa, siinä ei ole enää ’evankeliumin tuoksu.'” (EG 39)
Se, mikä pätee moraaliin, pätee myös dogmatiikkaan. Vatikaani II:n jalanjäljissä (ks. DV 8) paavi toteaa, että kirkko tarvitsee ”kasvua ilmoitetun sanan tulkinnassa ja totuuden ymmärtämisessä”, ja että eksegeettien ja teologien tehtävänä on auttaa kirkon kantaa kypsymään. (EG 40) Tämä saattaa hämmentää niitä, jotka kaipaavat ”monoliittista oppikokoelmaa, jota kaikki puolustavat ilman sävyeroja” (EG 40) Ikuiset totuudetkin on pyrittävä ilmaisemaan kielellä, ”joka saa tunnistamaan niiden pysyvän uutuuden” (EG 41).
Paavin mukaan ”kaikkeen opin opettamiseen on kuuluttava evankelioiva asenne, joka läheisyydellä, rakkaudella ja todistuksella herättää sydämen myöntymyksen” (EG 42). Tätä seuraa jälleen yksi kehotuskirjeen estottoman edistyksellisistä kohdista: meidän ei tule pelätä arvioida uudelleen syvällekin historiaan juurtuneita tottumuksia, ”jotka eivät suoraan liity evankeliumin ytimeen” (ja niitähän riittää!).
Sama pätee kirkollisiin normeihin ja säädöksiin, ”jotka ehkä ovat toisina aikoina olleet hyvin tehokkaita, mutta joilla ei enää ole samaa kasvattavaa voimaa ohjata elämää” (mieleen tulevat ”kirkon käskyt”, erityisesti ”sunnuntaivelvollisuus” ja vielä erityisemmin ”velvoittavat juhlapyhät”). Paavi vetoaa Akvinolaiseen ja Augustinukseen yhdessä kirjeen parhaista kohdista:
”[K]irkon myöhemmin lisäämien käskyjen noudattamista on vaadittava harkiten, ’ettei uskovien elämää raskauteta’ ja muuteta uskontoamme orjuudeksi, vaikka ’Jumalan laupeus halusi sen olevan vapaa’. Tämä vuosisatoja sitten annettu varoitus on valtavan ajankohtainen. Sen tulisi olla yksi kriteereistä pohdittaessa kirkon ja sen julistuksen uudistusta, joka todella saavuttaisi kaikki.” (EG 43)
Paavi muistuttaa myös Katekismuksen opetuksesta, jonka mukaan tietämättömyys, epähuomio, väkivalta, pelko, tottumukset, voimakkaat tunnetilat tai muut tekijät voivat vähentää tai jopa poistaa teon tekijän moraalista syyllisyyttä ja vastuuta. Siksi on tuettava ihmisten kasvuvaiheita kärsivällisesti, ja pappien on muistettava, että ”rippituolin ei pidä olla kidutuskammio, vaan Herran laupeuden paikka”. (EG 44)
Sakramenttien kynnys on oltava siis matalalla, ja se pätee myös eukaristiaan, joka ”ei ole palkkio täydellisille vaan vahva lääke ja ravinto heikoille”. Tätä kohtaa on pidetty ennakoivana ovenavauksena kysymyksessä uudelleenavioituneiden ehtoolliselle päästämisestä, ja paavi jatkaakin:
”Näillä vakaumuksilla on myös pastoraalisia seurauksia, joita meidän on harkittava viisaasti ja rohkeasti. Usein käyttäydymme kuin olisimme armon vartijoita emmekä sen edistäjiä. Mutta kirkko ei ole mikään tullilaitos, vaan Isän koti, jossa on sijaa jokaiselle kaikkine ongelmineenkin.” (EG 47)
Hengelliset vaarat ja evankeliumin julistaminen
Kuten tähän asti on jo käynyt ilmi, paavi Franciscus ei oikein innostu jäykästä konservatismista. Hän valikoi tietoisesti kirkkoisiltä, kirkon opettajilta ja aiemmilta paaveilta edistyksellisiä, avoimia ja rentoja sitaatteja jyrkkien ja autoritaaristen sijaan. Paavi varoittaa hengellisestä maailmallisuudesta, joka verhoutuu ”uskonnollisuuteen ja jopa rakkauteen kirkkoa kohtaan”. Se voi ilmetä kahdella tavalla, joita voisi kutsua ”liberaaliksi” ja ”konservatiiviseksi”, vaikka paavi viisaasti välttää näiden sanojen käyttöä.
Kovimmat sanat lähtevät niille, jotka ”luulevat olevansa parempia kuin muut koska he noudattavat tiettyjä sääntöjä tai koska he ovat järkkymättömän uskollisia tietylle menneisyyden katolisuuden tyylille”. ”Väitetty opillinen ja kurinalainen lujuus aiheuttaa autoritaarista ja narsistista elitismiä, jossa evankelioimisen sijasta toisia analysoidaan ja luokitellaan, ja armoon pääsyn auttamisen sijasta kulutetaan voimia sen vartioimiseen.” (EG 94. Täydellinen analyysi katolisesta traditionalismista.)
Toisen ääripään vaara on ”gnostilaisuuden viehätys, subjektivismiin lukittu usko, jota kiinnostaa vain erityinen kokemus tai joukko valaisevina tai lohduttavina pidettyjä perusteluja ja tietoja mutta jossa subjekti lopulta pysyy suljettuna oman järkensä tai tunteidensa immanenssiin” (ehkä vaikeaa filosofista kieltä, kansantajuisemmin voisi kai sanoa, että omakeksimä jumala ei paljon auta). ”Ei voida kuvitella, että näistä pelkistävistä kristinuskon muodoista voisi syntyä autenttista evankelista dynaamisuutta.” (EG 94)
Jeesus ei halunnut muodostaa mitään eliittijoukkoa eikä hän perustanut esoteerista uskontoa, vaan käski tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan (Matt. 28:19). ”Haluaisin sanoa niille jotka tuntevat olevansa kaukana Jumalasta ja kirkosta, niille jotka ovat pelokkaita ja niille jotka ovat välinpitämättömiä: Herra kutsuu myös sinua olemaan osa kansaansa, ja hän tekee sen suurella kunnioituksella ja rakkaudella!” (EG 113)
Evankelioinnin tulee olla ”aina kunnioittavaa ja kohteliasta”, ja sitä on harjoitettava ennen kaikkea henkilökohtaisen vuoropuhelun välityksellä. Vasta vilpittömän keskustelun jälkeen (jossa toinen saa ilmaista ilonsa, huolensa ym.) voi ”tarjota Sanaa, joko lukemalla Raamatun kohtia tai kertoen”, muistaen kuitenkin aina ydinsanoman: ”Jumalan persoonallisen rakkauden, joka tuli ihmiseksi, joka antoi itsensä meidän puolestamme, joka elää ja tarjoaa pelastuksensa ja ystävyytensä”. (EG 128)
Suvaitsemattomuuden, triumfalismin, ylimielisyyden ym. voittamiseksi erittäin tärkeä on myös seuraava huomio: ”Tämä sanoma on jaettava nöyrästi ja sellaisen ihmisen todistuksena, joka on aina halukas oppimaan tietäen, että sanoma on niin rikas ja niin syvä, että se on aina meitä suurempi.” Joskus evankeliumin voi ilmaista suoremmin, joskus tarinan kautta tai muuten. Jos se sopii olosuhteisiin, missionaarisen kohtaamisen voi päättää lyhyeen rukoukseen, ”joka liittyy henkilön ilmaisemiin huolenaiheisiin” (näin hän ”tuntee selvemmin tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi” ja tuntee että ”hänen tilanteensa on annettu Jumalan käsiin”). (EG 128)
Loistava on myös seuraava huomautus: ”Ei pidä ajatella, että evankeliumin sanoma on välitettävä aina tiettyjen kaavojen mukaan tai tarkoin sanoin, jotka ilmaisevat täysin muuttumattoman sisällön. Se välitetään niin erilaisissa muodoissa, että olisi mahdotonta kuvailla tai luokitella niitä” (EG 129).
Apologetiikka, teologia, saarna ja katekeesi
Erityisen positiivisesti yllätyin paavi Franciscuksen kutsusta kulttuurin evankelioimiseen ja siinä yhteydessä myös apologetiikan harjoittamiseen. En tiedä, onko näin korkea-arvoisessa kirkollisessa asiakirjassa koskaan aiemmin kannustettu apologetiikkaan eli uskon järkiperäiseen puolustamiseen. Nyt paavi opettaa, että kulttuurien evankeliointi merkitsee evankeliumin välittämistä myös tiedeyhteisölle ja akateemiselle kulttuurille. ”Siinä on kyse uskon, järjen ja tieteen kohtaamisesta, joka pyrkii kehittämään uutta keskustelua uskottavuudesta, alkuperäistä apologetiikkaa, joka auttaa luomaan valmiuksia, jotta kaikki voisivat kuulla evankeliumin.” (EG 132)
Yhtä lailla olin erittäin iloinen siitä positiivisesta sävystä, jolla paavi kirjoittaa teologien tehtävästä. Samalla hän kutsuu teologeja palvelemaan työllään kirkon missiota: ”Evankelioimistyöhön sitoutunut kirkko arvostaa ja rohkaisee teologien armolahjaa ja heidän ponnistuksiaan teologisessa tutkimuksessa, joka edistää vuoropuhelua kulttuuri- ja tiedemaailman kanssa. Vetoan teologeihin, että he toteuttaisivat tätä palvelutyötä osana kirkon pelastustehtävää. Siihen on välttämätöntä, että heidän sydämenasianaan on kirkon ja itse teologian lähetystyöhön suuntautuva päämäärä eivätkä he tyydy pelkkään kirjoituspöytäteologiaan.” (EG 133)
Saarnasta paavi Franciscus kirjoittaa kokonaisen pitkän alaluvun (EG 135–159), jota suosittelen lämpimästi jokaiselle saarnamiehelle. Liturginen julistus eli saarnaaminen vaatii ”vakavaa harkintaa paimenten taholta”, koska ”monia valituksia on esitetty tähän tärkeään palvelutehtävään liittyen” (EG 135). Toisin sanoen: saarnat ovat lähes aina ja kaikkialla pirun tylsiä! Paavin mukaan saarna ei ole viihdytysnäytelmä, mutta ”sen on annettava palavuus ja merkitys” messun vietolle. Sen on oltava ”lyhyt, se ei saa vaikuttaa luennolta tai oppitunnilta” (EG 138), sen tulee kirkastaa Herraa eikä saarnaajaa itseään.
Saarnan haasteena on evankeliumin synteesin esittäminen. ”Ero synteesin valaisemisen ja irrallisten ideoiden välillä on sama kuin tylsyyden ja sydämen palavuuden välillä.” (EG 143) Saarna ei saa olla puhtaasti moralisoiva eikä opettava, vaan sillä on oltava ”lähes sakramentaalinen luonne” (Room. 10:17). (EG 142) Siksi saarnaajan on valmisteltava saarnaa rauhassa, annettava aikaa tekstin lukemiseen rukouksessa, unohdettava kiire ja siirrettävä muut asiat syrjään. (EG 146)
”Jumalan läsnäolossa tekstiä rauhallisesti lukien on hyvä kysyä esimerkiksi: ’Herra, mitä tämä teksti sanoo minulle? Mitä haluat muuttaa elämässäni tällä sanomalla? Mikä minua häiritsee tässä tekstissä? Miksi se ei kiinnosta minua?’ Tai: ’Mistä pidän, mikä innoittaa minua tässä sanassa? Mikä vetää minua puoleensa ja miksi?'” (EG 153)
Katekeesissa eli kirkollisessa uskonnonopetuksessa perustavanlaatuinen merkitys on ensimmäisellä julistuksella eli ”kerygmalla”, jonka on oltava evankelioinnin ja kirkon uudistuksen keskus. Kerygma on jotain tällaista: ”Jeesus Kristus rakastaa sinua, hän on antanut elämänsä pelastaakseen sinut, ja nyt hän elää vierelläsi joka päivä valaistakseen ja vahvistaakseen sinua ja tehdäkseen sinut vapaaksi.” (EG 164)
Viime vuosikymmeninä on kehitelty myös mystagogista katekeesia. Se tarkoittaa yhteisöllistä oppimiskokemusta, jossa uudistetaan ymmärrystä liturgisista mysteereistä, erityisesti kristillisen initiaation sakramenteista. (EG 166) Katekeetan on myös hyvä kiinnittää huomiota ”kauneuden tiehen”: Kristuksen seuraaminen ja kristinusko ei ole vain oikein ja totta, vaan myös kaunista, se ”täyttää elämän uudella loistolla ja syvällä ilolla koettelemustenkin keskellä”. (EG 167)
Moraaliopetuksessa tulee esiintyä ei ”synkkinä tuomareina” vaan ”haastavien asioiden sanansaattajana” ja osoittaa ”hyvän houkuttelevuus, elämän, kypsyyden, toteutumisen, hedelmällisyyden suunnitelma, jonka valossa voi ymmärtää, miksi torjumme sitä vaarantavat pahat”. (EG 168)
Joitain kuumia kysymyksiä
Paavi Franciscus on moneen kertaan korostanut, että yksittäiset moraali- ja oppikysymykset on asetettava laajempaan kokonaisuuteen. Näin tapahtuu myös EG:ssä esimerkilliseen tapaan. Evankeliumin tuoreus ja innostavuus on kaikunut voimakkaasti, jäykkä traditionalismi on saanut kuulla kunniansa, mutta tämä paavipa ei mahdu poliittiselle liberaali-konservatiivi-akselille. Paavi on evankelinen ja katolinen, synteesin mies. Franciscus ei kaihda kuumia kysymyksiä naispappeudesta, abortista ym., mutta hän osaa käsitellä niitäkin tuoreella ja raikkaalla tavalla.
Ensin paavi tekee selväksi, että vakaumus miesten ja naisten yhtäläisestä arvokkuudesta asettaa kirkolle syvällisen haasteen, ”jota ei voi pinnallisesti kiertää”. Pappeuden varaaminen vain miehille ”merkkinä Kristuksesta, Sulhasesta, joka antaa itsensä eukaristiassa”, on kuitenkin kysymys, ”joka ei ole keskustelulle avoin”. Se voi silti olla konfliktiaihe, jos ”sakramentaalinen valta samaistetaan liikaa vallankäytön kanssa”. Pappeus ei merkitse toisten yläpuolelle korottamista. ”Itse asiassa nainen, Maria, on tärkeämpi kuin piispat.” (EG 104)
Syntymättömien lasten ihmisarvosta paavi sanoo, että ”järkikin riittää” sen tunnistamiseen, vaikka usko toki valaisee asiaa entistä syvemmin.
”Juuri siksi, että kysymys liittyy ihmispersoonan arvokkuutta koskevan sanomamme sisäiseen yhteenkuuluvuuteen, ei pidä odottaa kirkon muuttavan kantaansa tässä kysymyksessä. (…) Tämä asia ei ole oletettujen uudistusten tai ’modernisointien’ alainen. Ei ole edistystä vaatia ongelmien ratkaisua ihmiselämää tappamalla. Mutta on myös totta, että olemme tehneet vain vähän auttaaksemme asianmukaisesti naisia, jotka ovat hyvin vaikeissa tilanteissa, joissa abortti näyttää heistä nopealta ratkaisulta syvään ahdinkoon, erityisesti jos heissä kasvava elämä on raiskauksen seurausta tai jos he elävät äärimmäisessä köyhyydessä.” (EG 214)
Paavi Franciscus on tuonut polttopisteeseen perinteisten naispappeus, abortti ym. aiheiden lisäksi – tai ohi – köyhyyden ongelman. ”Kirkolle köyhien etusija on teologinen kategoria” – Jeesus itse tuli köyhäksi, ja kun Paavali ja Jerusalemin kirkon pylväät kuuluisassa episodissa keskustelivat evankeliumista, kirkko sai muistutuksen siitä, ettei köyhiä saa unohtaa (Gal. 2:10). (EG 195, 198) ”Kenenkään ei pitäisi sanoa pysyvänsä etäällä köyhistä, koska hänen elämänvalintansa vaativat osoittamaan enemmän huomiota muuhun.” (EG 201)
Toinen paavi Franciscuksen vahvasti eteenpäin ajama asia on uskontojenvälinen dialogi, ja EG sisältää muutaman erittäin merkittävän uskontoteologisen lausuman. Vanhaa katolista korvausteologiaa vastaan (sitä suoraan mainitsematta) paavi sanoo, että juutalaisen kansan ”liittoa Jumalan kanssa ei koskaan ole peruutettu” (Room. 11:29, EG 247). Katolisuudessa paikoin yhä elävää antisemitismia vastaan paavi toteaa, ettemme voi pitää ”juutalaisuutta vieraana uskontona emmekä lue juutalaisia niiden joukkoon, jotka on kutsuttu hylkäämään väärät jumalat kääntyäkseen todellisen Jumalan puoleen”. Vaikka juutalaiset eivät voi hyväksyä joitain kristillisiä vakaumuksia eikä kirkko voi luopua julistamasta Jeesusta Herrana ja Messiaana, voimme silti ”lukea yhdessä heprealaisen Raamatun tekstejä ja auttaa toisiamme tutkimaan syvällisesti sanan rikkauksia”. (EG 249)
Huomattavan tärkeä on myös suhde muslimeihin. Yhdyn paaviin, kun hän sanoo, että ”on ihailtavaa nähdä, kuinka islaminuskon nuoret ja vanhat, miehet ja naiset kykenevät omistamaan päivittäin aikaa rukoukseen ja osallistumaan uskollisesti uskontonsa riitteihin” (EG 252). Meidän on otettava muslimisiirtolaiset vastaan sillä kunnioituksella jolla toivoisimme itse tulevamme vastaanotetuiksi muslimimaissa. ”Rukoilen ja vetoan nöyrästi näitä maita varmistamaan kristityille vapauden viettää jumalanpalvelustaan ja elää uskonsa mukaan, ottaen huomioon sen vapauden, josta islaminuskoiset nauttivat länsimaissa!” Väkivaltaisen fundamentalismin edessä on vältettävä vihamielisiä yleistyksiä, ”koska todellinen islam ja oikea Koraanin tulkinta vastustavat kaikkea väkivaltaa”. (EG 253, kursiivi minun)
Edellä kursivoimani kohta on historiallinen: ensimmäistä kertaa paavi yrittää kertoa, mikä on jonkin muun uskonnon oikea tulkinta! Tämä ei tietenkään ole mikään ex cathedra -julistus, ja asiasta voi keskustella – tämäkin teksti vaatii tulkintaa. Nähdäkseni se tulisi tulkita ainakin niin, että kristittyjen on asetuttava selvästi maltillisten ja rauhanomaisten muslimien islamintulkinnan kannalle ja edistettävä sitä. Toiseksi voisi ajatella, että sanat ”todellinen” ja ”oikea” kurisvoidussa kohdassa on tulkittava kristillisestä vakaumuksesta käsin. Onhan kyseessä kristillinen, paavillinen dokumentti. Eli tässä ja nyt on joka tapauksessa väärin seurata Koraanin väkivaltakehotuksia, mitä hyvänsä kohdat alun perin islamilaisesta vakaumuksesta käsin tarkoittivatkaan.
Kysymyksessä ei-kristittyjen pelastusmismahdollisuuksista paavi viittaa kansainvälisen teologisen komission asiakirjaan vuodelta 1996. Näin tämän neuvoa-antavan elimen ehdotus saa ”ylennyksen” kun se nousee korkea-arvoisen paavillisen asiakirjan korpustekstiin. Ei-kristitytkin voivat tämän teologisen ehdotuksen mukaan olla ”vanhurskautettuja Jumalan armosta” ja siten ”liitettyjä Jeesuksen Kristuksen pääsiäissalaisuuteen”. Lisäksi Jumalan armon vaikutus tuottaa merkkejä, riittejä, pyhiä ilmaisuja, jotka tosin eivät ole sakramenttien arvoisia mutta silti kenties kanavia, ”joita Henki itse herättää vapauttaakseen ei-kristityt ateistisesta immanentismista tai pelkästään yksityisistä uskonnollisista kokemuksista”. (EG 254) Tämä on varmasti historian avokätisin (ellei peräti ensimmäinen) paavillinen teksti muiden uskontojen riittien teologisesta merkityksestä.
Loppulause äiti Mariasta
Heti paaviksi valitsemisestaan lähtien Franciscus on toistellut lempiajatustaan siitä, että Jumala kulkee aina edellämme, ”hän ennakoi meitä aina” (EG 283). Perinteiseen katoliseen ja paavilliseen tapaan Franciscus päättää kehotuskirjeensä pieneen mietiskelyyn neitsyt Mariasta. Tässäkin paavin tapa käsitellä asiaa on tuore ja virkistävä.
Usein Jeesuksen työn riittävyyttä (ja Marian tai muiden välittäjähahmojen tarpeettomuutta) kritisoidaan siteeraamalla Jeesuksen ristillä lausumia sanoja ”se on täytetty!”. Tätä taustaa vasten annetaan puheenvuoro Franciscukselle:
”Tuolla ratkaisevalla hetkellä, ennen kuin hän sanoi, että Isän hänelle uskoma tehtävä oli täytetty, Jeesus sanoi Marialle: ’Nainen, tämä on poikasi!’ Sitten hän sanoi rakkaalle ystävälleen: ’Tämä on äitisi!’ (Joh. 19:26–27) (…) Jeesus jätti äitinsä meille äidiksi. Vasta tämän jälkeen Jeesus saattoi tuntea, että ’kaikki oli täytetty’ (Joh. 19:28). Ristin juurella, uuden luomisen korkeimpana hetkenä Kristus johtaa meidät Marian luo. Hän johtaa meidät Marian luo, koska ei halua meidän vaeltavan ilman äitiä, ja kansa lukee tässä äidillisessä kuvassa kaikki evankeliumin salaisuudet. Herra ei tahdo kirkolta puuttuvan naisellista kuvaa.” (EG 285)
Ja vielä joulun lähestyessä: ”Maria on se, joka osaa muuttaa eläinten luolan Jeesuksen kodiksi muutamalla köyhällä kapalolla ja valtavalla määrällä hellyyttä.” (EG 286) ”Joka kerran kun katsomme Mariaan, palaamme uskomaan hellyyden ja kiintymyksen vallankumoukselliseen voimaan. Hänestä näemme, että nöyryys ja hellyys eivät ole heikkojen vaan vahvojen hyveitä, niiden, joiden ei tarvitse kohdella toisia huonosti tunteakseen itsensä tärkeiksi.” (EG 288)
”Elävän evankeliumin äiti, ilon lähde pienille, rukoile puolestamme. Aamen. Halleluja.”
