Arkisto kohteelle marraskuu 2014

« Hyviä uutisia home page

Mauri Kunnaksen mallisuomalaisuus

24.11.2014

Suomen Madridin-instituutin sanoin Maurin Kunnas on ”kirjailija, joka ei esittelyjä juurikaan kaipaa.” Kirjojen keskellä -blogilla sanotaan, että Kunnas on ”varmasti Tove Janssonin ohella tunnetuin suomalainen lastenkirjailija”. Blogimetsä vilisee Kunnas-fanien kirjoituksia. Luen ja kirjoitan -blogin arvio on aika edustava: ”Mauri Kunnas on meidän perheessä selkeä suosikki”.

Syksyllä 2013 Kunnas sai opetusministeriöltä elämäntyöpalkinnon, jonka perusteita siteerataan Lastenkirjahylly-blogilla:

Kirjailija Mauri Kunnas on poikkeuksellisella tavalla tuonut historian lastenhuoneisiin ja päiväkotien lukuhetkiin. Hän on tutustuttanut pienet lukijat ja kuuntelijat myös kirjallisuutemme avainteoksiin Kalevalaan ja Seitsemään veljekseen. Suomen historian lisäksi Mauri Kunnas on vienyt lapset ja heidän vanhempansa niin villiin länteen Puhveli-Billin kanssa kuin ritarimaailmaan kuningas Artturin seurassa.

 Mauri Kunnas arvostaa lukijoitaan. Hän tekee perusteellista taustatyötä ja kuvituksen yksityiskohtia myöten kaikki on tarkistettua. Lopputuloksesta huokuu perehtyneisyys ja voimakas oma kiinnostus aiheeseen, erityisesti kansanperinteeseen ja historiaan.

Kunnaksen kirjat osoittavat, kuinka kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa tietokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Hänen kirjansa ovat paitsi suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikoita, ne ovat samalla suomalaisen tietokirjallisuuden klassikoita.

Näinhän se on. Mauri Kunnas on suomalaista kulttuuria parhaimmillaan. Hänestä ei juuri voi olla pitämättä, ellei nyt sitten ole aivan täysi toope. Mutta mistä kumpuaa se kaikki hyvä, mitä Kunnas on meille antanut? Voiko huonosta puusta tulla hyvää hedelmää? Millaiset ovat Kunnaksen juuret? Millainen mies on Mauri Kunnas, mitä piilee kuoren alla, ytimessä, sydämessä?

Vastauksia antaa Lotta Sonnisen ja Mauri Kunnaksen toteuttama haastattelupohjainen henkilökuvakirja Minä, Mauri Kunnas (Otava 2009). Tätäkin kirjaa on hehkutettu blogosfäärissä. Pari esimerkkiä vain. Sivupiiri: ”Huisa kirja, suosittelen kaikille.” Koko lailla kirjallisesti: ”Lisää tällaisia tietokirjoja, kiitos.” Kirjakirppu: ”Tämän luettuani tekee mieli lukaista muutkin omistamani teokset läpi, ja tarkistaa mitä kokoelmastani uupuu..”

Arvostelut ovat innokkaita mutta usein melko pinnallisia. Minua kiinnostaa sukeltaa pintaa syvemmälle, ja puhuttelevimman Kunnas-arvostelun löysinkin tästä kirjasta itsestään. Se on vuodelta 1989, ja sitä siteerataan sivulla 120: ”Mauri Kunnaksen täytyy olla onnellinen ihminen. Pelkkä ammattitaito ei riitä selittämään hänen kirjojensa lämmintä henkeä.” Naulan kantaan.

Ihmettelijä

Avain Kunnaksen persoonaan löytyy kirjan sivulta 80, joka on täynnä ensiluokkaista populaarifilosofiaa. Mauri on ”Kunnaksen poika Vammalasta”, joka ihmettelee ”nykymaailman menoa”, esimerkiksi television kuvaamaa alinomaista ”ahneutta, seksiä ja väkivaltaa” sekä sitä, että ihmiset on ”kahlittu kännykkään ja tietokoneeseen”.

Kunnas kaipaa vanhaa vammalalaista elämänpiiriä, jossa ”tuttuja ja sukulaisia näki koko ajan ilman sen kummempaa kyläänkutsumista”. Nyky-Suomessa, eritoten kaupungeissa, ei ole enää tietoakaan yhteisöllisyydestä: ”voi mennä  puolikin vuotta, ettei tuttujaan ehdi tavata, ne ovat olemassa vain hetken verran kännykässä”.

Kunnas ei ole mikään hedonistinen materialisti eikä naturalistinen skientisti, vaan pikemminkin eksistentialistimystikko, jonka mielestä ”elämä on mysteeri”:

”Vaikka kuinka tutkitaan hiukkasia ja galakseja, ei tyhjentävää vastausta välttämättä saada koskaan. Silti nykyään halutaan kieltää kaikki selittämätön, niin kuin me kaikki olisimme koneita. Ihmistä kohdellaan kuin sorvia! Mutta ei meidän verstaan sorvi Asemanmäessä surrut, kun se sammutettiin, ei se pyrkinyt takaisin käyntiin. Ihmiseen on jostakin tullut elämän kipinä, tarve olla olemassa. Kaikki elollinen kamppailee kuolemaa vastaan. Mikä se kipinä oikein on?”

Tästä tulee väkisinkin mieleen toinen filosofis-teologisesti ajatellut lastenkirjailija, C.S. Lewis ja hänen argumenttinsa, jota siteerasin artikkelissa suosikkikirjastani Ankara armo:

”Jos olet tosiaan materialistisen maailmankaikkeuden tuotos, kuinka et tunne oloasi kotoisaksi siinä? Valittavatko kalat siitä, että meri on märkä? Tai jos ne valittaisivat, eikö se kertoisi vahvasti siitä, että ne eivät ole aina olleet tai eivät aina tulisi olemaan vesieläimiä?”

Filosofiaa on antiikista asti luonnehdittu ihmettelyksi. Kunnas osoittautuukin oikein kunnon elämäntapafilosofiksi. ”Ihmettely” on hänelle ”rakas harrastus” ja ”tapa katsoa maailmaa”. Kunnas pohtii juuri niitä asioita, joiden selvitteleminen on filosofien ja teologien ammatti ja elämäntyö:

”Ihmettelen joka päivä. Kehittelen suuria teorioita maailmankaikkeuden olemuksesta ja ihmisen roolista siinä. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Se kiinnostaa perhanasti.”

Teologista taustaviritystä

Tähän asti olemme liikkuneet pääosin filosofisella maaperällä, mutta teologisiakin taustavireitä on kirjassa havaittavissa sekä riveillä että niiden välissä. Kunnas saattaa puhua elämässään tapahtuneista hyvistä asioista ilmaisuilla kuten ”taivaanlahja” (s. 89), ”ehkä siunausta” (s. 76) ja ”siunaustyyppinen” (s. 90).

Kirjasta käy myös useampaan otteeseen ilmi, kuinka merkittävä teos Raamattu on paitsi hengellisesti, myös kulttuurisesti ja kirjallisesti. Raamatun hengellisestä merkityksestä esimerkkinä toimikoon se, kun Mauri makasi läppäleikkauksen jälkeen viisi viikkoa sairaalassa. Hänellä oli lukemisena ”Uusi testamentti – sen hilpeämpää kirjallisuutta ei sillä hetkellä huvittanut lukea” (s. 39).

Tässä yhteydessä Kunnas sai myös aiheen pohtia luostarielämää. ”Silloin tuli mieleen, että että tällaistakohan on elämä luostarissa: kaikki aika käytetään hengellisiin pohdintoihin eristyksissä muusta maailmasta.” Oletteko panneet merkille, kuinka usein Kunnaksen kirjoissa esiintyy luostareita ja munkkeja?

Kunnas jatkaakin: ”Olisin sopinut hyvin kirjantekijämunkiksi johonkin eurooppalaiseen luostariin, kopioimaan pyhiä tekstejä ja koristelemaan sivut koukeroilla. Sitä paitsi tykkään väljistä kaavuista ja isoista hupuista. Ja gregoriaanisesta kirkkolaulusta.” (s. 39)

Raamatun kulttuurisesta merkityksestä Kunnas sanoo, että ihmiset ”tarvitsevat yhteisiä tekstejä, joihin voi viitata ja joita voi lainata niin että kaikki tietävät, mistä puhutaan. Raamattu on niistä tietysti suurin, ja suomalaisilla sen perässä tulevat Kalevalan ohella Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas.” (s. 137). Samat sanat toistuvat puhuttaessa historian suurista tarinoista. ”Suurin on tietysti Raamattu, siihen verrattuna kaikki muu on nuorta. Kuningas Arthurin taru on heti seuraavaksi suurin.” (s. 148)

Suomalaisten sivistymättömyys suhteessa omaan perinteeseen on kismittänyt Kunnasta ja ajanut hänet popularisoimaan vanhoja klassikoita. Kalevalasta hän tokaisee: ”Meillä on tällainen upea tarusto, eikä kukaan tunne sitä!” (s. 135) No nytpä tuntee. Kunnaksen versiot tunnetaan joissain tapauksissa jo paremmin kuin alkuperäiset:

”Monen lapsen leuka loksahtaa Ateneumissa Gallen-Kallelan Aino-taru-triptyykin edessä: noinko päin se menikin? Eikö se ollutkaan Väinämöinen, joka pakeni Ainon lähestymisyritystä järveen? Mauri käänsi tarinan roolit väärinpäin saadakseen onnettomasti päättyvään alkuperäisversioon huumoria.” (s. 136)

Kunnas on herättänyt henkiin klassikon toisensa perään. Kurikka-lehti kirjoitti Seitsemän koiraveljestä -kirjasta 9.10.2002: ”Aleksis Kiven viimeiset sanat ’minä elän’ käyvät toteen esimerkiksi juuri Kunnaksen kuvakirjan kohdalla.” (s. 166)

Sivulla 171 oleva palkintolista puhuu puolestaan, aina vuoden 1981 Kirjallisuuden valtionpalkinnosta vuoden 2009 Positiivisuuden elämäntyöpalkintoon. Suomen Kuvalehdessä 43/07 kirjoitettiin seuraavaa: ”Koiramäki-kirjat ovat tutustuttaneet lapsia historialliseen maatalous-Suomeen enemmän kuin kulttuurihistorialliset museot yhteensä.” (s. 179)

Keskiaikainen kirkko ja katolinen kollega

Mauri Kunnas on alusta loppuun asti ”Kunnaksen poika Vammalasta”. Usein Kunnas on sijoittanut lapsuutensa maisemia ja Vammalan (tai Tyrvään pitäjän) rakennuksia kirjoihinsa, vaikka Koiramäen varsinaisena mallina onkin toiminut Yli-Kirran talonpoikaismuseo. Koiramäen talven tärkein lähdeteos oli Vammalan kirkkoherran Antero Wareliuksen aikalaismuistelo Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853. ”’Loistava kirja!’ Mauri kehuu.” (s. 118)

Syyskuussa 1997 tapahtui kuitenkin tragedia, kun Tyrvään Pyhän Olavin keskiaikainen kivikirkko tuhopoltettiin. ”’Se kirkko oli Vammalan äiti’, Mauri sanoo. Se oli myös Koiramäen väen joulukirkko, jonka hän oli piirtänyt muun muassa Koiramäen talvi -kirjaan.” (s. 153)

Kunnas tiesi voivansa auttaa. Hän paiski töitä otsa hiessä vajaan kuukauden, ja joulumarkkinoille ilmestyi pieni kirjanen nimeltä Koiramäen joulukirkko. Kirjamyynti ylitti odotukset, ensimmäinen 25 000 kappaleen painos revittiin käsistä, ja toinenkin myytiin loppuun yhdessä hujauksessa. Kirjan myyntituloista kirjailijan ja kustantajan osuus ohjattiin Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennukseen – yli miljoonan jälleenrakennuskuluista noin 170 000 € saatiin kasaan Maurin kirjan avulla. (s. 152–153)

Kunnas pohtii elämäntyötään esimerkillisen nöyrästi ja viisaasti: ”Tiedän tehneeni hyviä juttuja, joista ihmiset tykkäävät, mutta ei se nyt maailman merkityksellisin asia ole. Joskus mietityttää, olenko tehnyt tarpeeksi ihmiskunnan eteen, olenko onnistunut haalimaan ihmisiä hyvän puolelle. Silloin puhuu sisälläni asuva pikkuinen J.V. Snellman. Snellmanhan ajatteli, että ihmisen tehtävä on yrittää tehdä maailmasta parempi paikka.” (s. 54)

Snellmannin lisäksi Kunnaksen esikuviin kuuluu eräs tunnettu suomalainen katolinen käännynnäinen, pilapiirtäjälegenda Kari Suomalainen. Vuonna 1981 Kunnas sai puhelun Suomalaiselta, joka oli saanut Kunnaksen kirjeen, jossa Mauri oli kiittänyt Karia ”vuosikymmenten inspiraatiosta”. (s. 106)

Karilla oli Koiramäki-kirjojen kuvien näytteillepanoa koskeva ehdotus. ”Tietysti suostuin, kun idoli soitti”, Mauri sanoo, ja piirtää kauniin kuvan Suomalaisesta: ”Kari oli herrasmies, herttainen ja huomaavainen hahmo. Tiedän, että joidenkin mielestä hän oli hankala tyyppi, mutta itse en ikinä nähnyt häntä kiukkuisena.” (s. 106)

Myöhemmin Suomalainen ehdotti Kunnakselle pilapiirtäjän työtä Helsingin Sanomissa, ja pienen harkinnan jälkeen Kunnas suostui ja muutti perheineen Turusta Espooseen. Lopulta Kunnas kuitenkin irtisanoutui hyvästä liksasta ja ystävien vastusteluista huolimatta: ”Oli elämäni kurjimpia hetkiä, kun jouduin soittamaan Karille ja kertomaan, että lopetan. Kari suhtautui silloinkin sympaattisesti.” (s. 107)

Lopuksi: Maurin mallisuomalaisuus

Mauri Kunnas edustaa minulle juuri sellaista suomalaisuutta, jota haluan tällä blogilla ajaa. Ensinnäkin sivistynyttä suomalaisuutta, joka tuntee juurensa ja arvostaa suuria suomalaisia klassikoita. Toiseksi – ja tämä seuraa edellisestä – katolis- ja kristillisväritteistä suomalaisuutta, jossa sekä keskiajalla että uudella ajalla, sekä hengellä että kirjaimella, on paikkansa. Kolmanneksi – ja tämä on tärkeintä – sydämen suomalaisuutta, joka on hyvän puolella, ihmisen puolella, rakkauden puolella. Iloista, onnellista suomalaisuutta.

Nostan lopuksi kirjasta kolme pientä käytännön vinkkiä tällaisen ehjän ja kauniin suomalaisuuden edistämiseksi. Ensimmäinen vinkki on parantaa perhe-elämää. Mauri ja hänen vaimonsa Tarja ovat kehittyneet vuosien mittaan saumattomaksi työpariksi (s. 85), mutta työn lisäksi heitä yhdistää aktiivinen kommunikaatio: ”Jotkut tykkää katsoa Salattuja elämiä yhdessä, me taas tykätään puhua. Luetaan lehtiä, kommentoidaan uutisia, paasataan ja rähjätään tai kehutaan asioita.” (s. 39)

Toinen vinkki on estetiikan taju. Mauri ei innostu Alvar Aalto -henkisestä valkoista pintaa ja suoria linjoja suosivasta arkkitehtuurista. ”Edustan koulukuntaa, jonka mielestä kaikkien rakennusten pitäisi olla monimutkaisia. Jos Suomessa olisi tämännäköisiä kaupunkeja, oltaisiin varmasti onnellisempia!” (s. 156)

Viimeinen vinkki on kuolemanpelon voittaminen. Tuoreen kyselyn mukaan yli neljäsosa alle 35-vuotiaista suomalaisista pelkää kuolemaa. Tämä on yksi niistä asioista, joissa uskon kristinuskon tai sen puutteen voivan vaikuttaa voimakkaasti. Uuden testamentin mukaan Kristus tuli ”päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina” (Hepr. 2:15).

Mauri Kunnakselle sanoma meni perille mieleenpainuvalla tavalla, kun hänen Masa-isänsä yllättäen kuoli. Saatuaan tiedon asiasta äidiltään puhelimitse Mauri meni videonauhurin luo. Ajatuksena oli etsiä edellisenä kesänä kuvatulta videolta jokin kohta isästä. Ensimmäiseksi kohdalle osui pätkä, jossa Masa oli juuri menossa uimaan:

”Se seisoi napaansa myöten vedessä ja sanoi ’tää o hianoo, ei tää oo yhtään kylmää!’ Ajattelin, että siinä oli isän viimeinen viesti mulle. Että ei kuolemaa tarvitse pelätä.” (s. 121)

WEB-kansi_Mina_MK_316px

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen kulttuuri
Tags: , , , , ,

Comments: 1 kommentti

Luterilaiset herätysliikkeet

17.11.2014

Tässä artikkelissa teen pari asiaa yhdellä kertaa. Pääasia on Suomessa vaikuttavien luterilaisten herätysliikkeiden lyhyt esittely. Artikkeli on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka eivät tunne herätysliikkeitä kovin hyvin. Asioihin paremmin perehtyneet voivat halutessaan kommenttiboksissa kertoa lisää tai suositella syventävää kirjallisuutta.

Kirjallisuudesta saankin aasinsillan toiseen asiaan, jonka tällä artikkelilla saan aikaiseksi. Saan nimittäin samalla esitellyksi kaksi yleishyödyllistä kirjaa, molemmat vuodelta 2008. Ensimmäinen on Luterilaisuuden ABC – Synkkä ja harmaa sanakirja (Edita), jonka ovat kirjoittaneet nykyään Kuopion piispana toimiva Jari Jolkkonen ja kirjailijapastori Jaakko Heinimäki.

Toinen kirja on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan FT Kimmo Ketolan Uskonnot Suomessa – Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin (KTKJ 102). Kirjan kanssa samaan projektiin liittyy myös samanniminen internetsivu, josta voi etsiä perustietoja Suomessa toimivista uskonnollisista yhteisöistä.

Perustan siis tämän artikkelin herätysliike-esittelyn näistä kirjoista saataviin tietoihin. Toki on selvää, että kirjoista löytyy paljon muutakin mielenkiintoista. Luterilaisuuden ABC:stä (tästedes LABC) voi lukea vaikka oluesta ja seksistä, Uskonnot Suomessa (tästedes US) sen sijaan sivistää lukijaansa vaikkapa Urantia-liikkeestä ja uuspakanuudesta. Mutta nyt herätysliikkeiden pariin.

Johdanto: neljä ja viides

LABC:n artikkeli hakusanan ”herätysliike” kohdalla (s. 49–52) kertoo, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä syntyi 1700-1800-luvuilla neljä uskonnollista kansanliikettä, joita nimitetään ”vanhoiksi herätysliikkeiksi”. Niiden taustalla vaikutti ”pietismiksi kutsuttu saksalaisperäinen kristillisyys”, joka ”korosti yksilön omaa hurskautta ja henkilökohtaista uskonelämää”.

Pietismin perustajana pidetty Philipp Jacob Spener (1635–1705) katsoi, että reformaation aatteet saivat parhaiten ilmaa siipiensä alle kodeissa pidettävien ”seurojen” kautta. Näin siis pietistit kokoontuivat seurakunnan yhteisten jumalanpalvelusten lisäksi seuroihin tai ”konventikkeleihin”. Seurojen tarkoitus ei ollut kilpailla jumalanpalveluksen kanssa, sillä ”molemmilla on oma tehtävänsä”.

Suomen neljä vanhaa herätysliikettä ovat nimeltään (Länsi-Suomen) rukoilevaisuus, herännäisyys (körttiläisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus. Näiden suhtautuminen kirkkoon vaihtelee kirkollistuneesta herännäisyydestä eksklusivistiseen lestadiolaisuuteen.

Liikkeille on yhteistä se, että ne pitävät kukin suuria kesäjuhlia, jonne kokoonnutaan kuulemaan sanaa ja veisaamaan virsiä. Jokaisella herätysliikkeellä on oma laulukirjansa virallisen virsikirjan rinnalla.

Neljän vanhan herätysliikkeen lisäksi Suomeen rantautui 1900-luvun puolivälin tienoilla viides herätysliike, jota kutsutaan viidesläisyydeksi tai uuspietismiksi. Seuraavassa esittelen lyhyesti mainitun kirjallisuuden pohjalta mainitut viisi herätysliikettä.

Rukoilevaisuus

Rukoilevaisuus ei saa omaa artikkelia LABC:ssä, joten perustan tietoni US:n tekstiin (s. 63–66). Herätysliikkeestä on myös kattava Wikipedia-artikkeli.

Rukoilevaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin herätysliike. Se ei kuitenkaan alun perin ollut yksi yhtenäinen liike, vaan joukko eri puolilla Suomea tapahtuneita herätyksiä, joille oli tunnusomaista ”runsas rukouksen käyttö ja parannusta, rukousta ja pyhitystä korostava uskonkäsitys”.

Rukoilevaisuusherätyksistä merkittävimmät olivat Länsi-Suomen rukoilevaisuus ja Karjalan rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys. Jälkimmäisen pääkannatusalueet jäivät kuitenkin toisen maailmansodan päättyessä nykyisen Venäjän alueelle, joten tähän päivään rukoilevaisuus on säilynyt Suomessa vain Länsi-Suomen rukoilevaisuutena.

Rukoilevaisuus järjestäytyi yhdistykseksi vuonna 1941 nimellä Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys. Vuonna 1984 liike hajosi kahtia kirkollisten uudistusten kuten naispappeuden vuoksi. Perinteisestä virkakäsityksestä ja rukoilevaisuudelle ominaisista tunnusmerkeistä kiinni pitäneet rukoilevaiset perustivat Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen.

Mainittuja perinteisiä tunnusmerkkejä ovat muun muassa polvirukoukset ja vanhat liturgiset kirjat: 1600-luvun lopun kirkkokäsikirja, vuoden 1701 virsikirja ja vuoden 1776 raamatunkäännös, joka ”ei seuraa ’liberaaliteologien’ eksytyksiä” (US s. 65). Suomen Rukoilevaisen Kansan Yhdistys puolestaan arvostaa vanhoja kirjoja mutta ei pidä niitä teologisesti parempina vaan käyttää uusia käännöksiä.

Rukoilevaiset pitävät kodeissa tupaseuroja, jotka kestävät tavallisesti muutaman tunnin. ”Kokoontuessaan seuroihin seuraväki polvistuu pitämään perusteelliset rukoukset seurojen alussa, lopussa ja myös spontaanisti seurojen aikana.” Seuroihin kuuluu myös saarna ja virsilaulua: käytössä ovat virsikirjojen lisäksi ”Halullisten sielujen hengelliset laulut”. Seurojen lisäksi pidetään nuorteniltoja, rippileirejä ja jumalanpalveluksia.

Rukoilevaisuus on herätysliikkeistä pienin, aktiivisia kannattajia on kolmisentuhatta. Liikkeen pääkannatusaluetta ovat Satakunta ja Varsinais-Suomen pohjoisosat, erityisesti Rauman ja Porin ympäristön maaseudut. Länsi-Suomen Rukoilevaisten kesäjuhlilla on viime vuosina käynyt n. 700 henkilöä.

Herännäisyys

Herännäisyys (LABC s. 97–99, US s. 66–68) juontaa juurensa Savossa 1790-luvulla alkaneisiin herätyksiin, joista tärkein on Lapinlahdella 1796 syntynyt hurmoksellinen herätys. Paavo Ruotsalainen (1777–1852) löysi tiensä herätyksen pariin, muttei löytänyt sieltä lääkettä ahdistukseensa. ”Tästä löytämättömyydestä voidaan katsoa herännäisyydeksi kutsutun herätysliikkeen alkaneen.” (LABC)

Ruotsalainen kokosi yhteen savolaisia kansanherätyksiä ”pikemminkin kyselevän sielunhoitajan kuin julistavan herätyssaarnaajan ottein”, ja näin liikkeen hurmoksellisuus väistyi. ”Kuopion lääkärit lähettivät toivottomana pitämiään potilaita saunomaan Paavon kanssa.” (LABC)

”Kylähullunakin pidetylle ja myöhemmin ’Savon Kierkegaardiksi’ kutsutulle Paavo Ruotsalaiselle kristinusko ei ollut mikään teoreettinen ideologia vaan ’ristin koulussa’ olemista, ikävöimistä ja ’Herralle sairastamista’. (…) Herännäisyyttä kuvataan ’alatien kristillisyydeksi’ ja ’ikävöiväksi uskoksi’, jossa korostetaan ’alhaalla liikkuvaa armoa': ihmisille ei esitetä minkäänlaisia uskonnollisia vaatimuksia.” (US)

”Tämän uskon perustuntona on kokemus omasta riittämättömyydestä. (…) Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii luopumaan yrittämisestä ja rauhoittumaan jaksaakseen luottaa Jumalan armoon, ei omiin voimiin.” (US)

1830-luvulla Jonas Lagus ja Nils Gustaf Malmberg, jotka olivat johtaneet herätyksiä Pohjanmaalla, kääntyivät Paavo Ruotsalaisen puoleen ja yhdistyivät herännäisyyden kanssa. Herännäisyys sai lisä- tai haukkumanimen körttiläisyys herännäismiesten käyttämästä takista, ”jonka takana oli kolme halkiota eli körttiä, ruotsiksi ett skört”. (LABC)

Kirkko suhtautui liikkeeseen aluksi epäluuloisesti, mutta 1880-luvulta lähtien asenne alkoi muuttua, ja vuosien varrella liike on vaikuttanut vahvasti suomalaiseen kirkollisuuteen. Luterilaisen kirkon työntekijöistä 43 prosenttia ilmoitti v. 2002 saaneensa ainakin vaikutteita herännäisyydestä, ja herännäisyydellä oli v. 2003 toimintaa 63 %:ssa maan luterilaisista seurakunnista.

Herännäisyyden palvelujärjestö Herättäjä-Yhdistys ry tekee sisälähetystä, julkaisutyötä, ulkomaalaistyötä, opiskelijatyötä ja nuorisotyötä, ja siihen kuuluu 158 paikallisosastoa. Liikkeen piirissä toimii yhdeksän kansanopistoa, ja sen vuosittaisille herättäjäjuhlille kokoontuu noin 30 000 juhlavierasta.

Herännäiset kokoontuvat seuroihin, jotka koostuvat Siionin virsistä ja lyhyistä puheista. Seuroissa on muutama puhuja ja ne kestävät tavallisesti tunnin. Ennen seurat pidettiin yleensä kodeissa, nykyään enemmän yleisissä tiloissa kuten seurakuntatalolla. Keskeisiin toimintamuotoihin kuuluu myös kuoroharrastus: monet paikalliset kuorot ja opistokuorot huolehtivat siitä, että Siionin virret raikuvat.

Evankelisuus

Evankelisuus (US s. 69–70, LABC . 42–44) syntyi tavallaan körttiläisyydestä tai konfliktista sen kanssa, nimittäin kun körttipappi Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893)  ”alkoi kaivata körttiläisen ikävän tilalle hieman valoisampaa kristillisyyttä” (LABC)  ja julkaisi kirjan Uskon oppi autuuteen vuonna 1843.

Evankelisuus kasvoi laajaksi kansanliikkeeksi 1870-luvulta lähtien, siitä tuli vuonna 1873 ensimmäinen yhdistykseksi järjestynyt herätysliike (SLEY eli Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys). SLEY:n piiri- ja alueorganisaatio (13 piiriä, 258 paikallisosastoa) kattaa koko maan, ja se hyväksyttiin luterilaisen kirkon lähetysjärjestöksi vuonna 1954.

Hedbergin herätys levisi aluksi Turun seudulla mutta levisi sitten Helsinkiin ja Pohjanmaalle. Nykyään liikkeellä on vahva kannatus: vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen perusteella noin 3,4 % suomalaisista (n. 180 000 henkeä) ilmoittaa kuuluvansa siihen ja lisäksi noin 4 % sanoo saaneensa siitä vaikutteita. Vankinta kannatusaluetta ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi.

”Odottavan ja ikävöivän uskon sijasta Hedberg korosti uskon ’omistamista’, iloista pelastusvarmuutta, joka oli annettu ihmiselle lahjana jo kasteessa.” (US) Evankelisuudessa on korostettu oppia ja luterilaisten tunnustuskirjojen asemaa. SLEY on myös kääntänyt ja julkaissut suomeksi Lutherin teoksia ja muita luterilaisuuden keskeisiä tekstejä.

SLEY jakaantui vuonna 2008 naispappeuskiistan takia. Vuonna 2007 SLEY päätti olla kutsumatta tilaisuuksiinsa naispappeja. Naispappeuteen suopeasti suhtautuneet evankeliset perustivat vuoden 2008 alussa oman yhdistyksen nimeltä Evankelinen lähetysyhdistys (ELY).

Tämä ei ollut ensimmäinen evankelisen liikkeen jakautuminen, vaan jo 1920-luvulla SLEY:stä irtautui haara, joka järjestäytyi kahdeksi itsenäiseksi luterilaiseksi vapaakirkoksi (nyk. SVELS ja STLK). US:n mukaan tämä ei kuitenkaan ole ollut ”millään lailla merkittävä repeämä evankelisessa liikkeessä”.

Evankelisessa liikkeessä pidetään seurojen sijaan hartaushetkiä ja evankeliumijuhlia. Jokavuotisille valtakunnallisille evankeliumijuhlille osallistuu n. 12 000 henkilöä, ja SLEY:n nuorisotapahtumassa Maata näkyvissä -festivaaleilla käy vuosittain yli 10 000 nuorta. SLEY:n laulukirja on nimeltään Siionin kannel.

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus (LABC s. 104–106, US s. 71– 74) syntyi Tornionjokilaaksossa Ruotsin puolella mutta suomalaisella asuinalueella. Liikkeen alullepanija Lars Levi Laestadius (1800–1861) toimi pappina Ruotsin pohjoisimmassa seurakunnassa Kaaresuvannossa ja myöhemmin Suomen Lapissa.

Laestadiuksen Kaaresuvannossa 1840-luvulla pitämät parannussaarnat saivat aikaan herätyksen, joka levisi pian laajalle Lappiin. ”Saarnoissaan Laestadius pyrki synnintunnon herättämiseen ja ihmisten elämäntapojen raitistamiseen. Hän oli omin silmin nähnyt, millaista tuhoa yletön viinan juominen Lapissa sai aikaan.” (LABC)

Lestadiolaisten seuroissa koettiin usein voimakkaita ja äänekkäitä hurmostiloja, minkä johdosta liikkeen jäseniä nimitettiin ”hihhuleiksi”. Laestadiuksen seuraajan Juhani Raattamaan (1811–1899) aikana liike levisi ja kasvoi entisetään. Raattamaan aikana kiteytyi tiukka seurakuntakäsitys, joka on vaikuttanut siihen, ettei lestadiolaisuudesta ole tullut samalla lailla kirkollista liikettä kuin muista herätysliikkeistä.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa lestadiolaisuus jakaantui vanhoillislestadiolaisuuteen, esikoislestadiolaisuuteen ja uusherätykseen. Vanhoillislestadiolaisuus on haaroista suurin, ja sen kattojärjestönä on 1921 rekisteröity Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK). Liikkeellä arvioidaan olevan 100 000–200 000 kannattajaa.

Kysymys herätyksen johtajuuden siirtymisestä Joonas Purnulle aiheutti jakautumisen vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuuden välille. Jälkimmäinen on puhtaasti maallikkojohtoinen liike, ja siihen arvioidaan kuuluvan 11 000–12 000 kannattajaa. Uusheräys syntyi halusta palata Laestadiuksen opillisiin korostuksiin, ja sen keskusjärjestö Uusheräyksen keskusliitto.

1930-luvulla kiista amerikkalaisesta lestadiolaiskirkosta johti pikkuesikoisuuden eli rauhansanalaisuuden syntyyn. Tämän maltillisen lestadiolaisliikkeen keskusjärjestö on Rauhan Sana ry, ja sillä on n. 7000 kannattajaa. Mainittujen pääsuuntauksien lisäksi 1900-luvun hajaannuksissa syntyi useita muita marginaalisia lestadiolaisryhmiä, mm. leeviläisyys, steniläisyys, peuralaisuus, sillanpääläisyys ja kontiolaisuus.

Lestadiolaisen opin erityispiirteisiin kuuluu eksklusiivinen seurakuntakäsitys, jonka jyrkkyys tosin vaihtelee haarojen välillä. Seurakuntaoppiin liittyy näkemys avainten vallasta eli uskoville luovutetusta oikeudesta pidättää tai päästää syntejä. Rippi onkin olennainen osa lestadiolaista hengellisyyttä. Synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Lestadiolaiset ovat suhtautuneet epäluuloisesti moniin pukeutumiseen ja tekniikkaan liittyviin uutuuksiin. Lestadiolaiset torjuvat syntyvyyden sääntelyn, ja siksi heillä on usein runsaslukuisia perheitä. Omalaatuisesta opistaan huolimatta lestadiolaiset ovat halunneet pysyä kirkon sisällä: yhteiskunnallisena laitoksena kirkolle on osoitettava kuuliaisuutta.

Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin, joita pidetään kodeissa tai rukoushuoneissa. Vanhoillislestadiolaiset veisaavat Siionin lauluja, esikoislestadiolaiset Hengellisiä lauluja ja rauhansanalaiset Siionin matkalauluja. Laulujen lisäksi seuroissa on puheita ja rukousta. Ominaista on synninpäästön pyytäminen ja antaminen spontaanistikin vaikka kesken saarnan.

Vanhoillislestadiolaisten jokakesäiset suviseurat ovat maamme suurin seuratapahtuma, joihin kokoontuu keskimäärin noin 70 000 henkeä. Niihin matkataan pitkienkin matkojen takaa koko perheen voimin. Lestadiolaiset tervehtivät omaan suuntaukseen kuuluvia uskonveljiä sanomalla ”Jumalan terve”.

Viidesläisyys

Viidennen herätysliikkeen (US s. 75–80) merkittävä varhainen vaikuttaja oli pastori Urho Muroma (1890–1966). Hän oli tullut uskoon vuonna 1912 ja kiersi sitten 1920-30-luvuilla ympäri Suomea pitämässä evankeliointikokouksia, jotka synnyttivät laajoja herätyksiä. Herätys alkoi organisoitua 1940, kun perustettiin Sisälähetyssäätiö, joka puolestaan perusti Kauniaisiin Suomen Raamattuopiston (SRO) vuonna 1945.

Vuonna 1945 perustettiin myös Kansan Raamattuseura (KRS). Raamattuopiston ja Kansan Raamattuseuran välille tuli kuitenkin kitkaa. Raamattuopisto korostaa Raamatun auktoriteettia ja luterilaista tunnustusta, ja se on ollut valtakirkon kanssa eri linjoilla mm. naispappeuskysymyksessä. KRS taas painottaa oppia vähemmän ja on läheisemmissä väleissä kirkkoon.

Vuonna 1967 viidennen herätysliikkeen keskeisimmäksi organisaatioksi muodostui Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys (SEKL). Vuonna 1973 syntyi uusi järjestö nimeltä Opiskelija- ja Koululaislähetys (OPKO).  Vuonna 1974 perustettiin vielä lähetysyhdistys Kylväjä ja radiolähetysjärjestö Sanansaattajat (SANSA).

Viidesläiset ovat siis järjestäytyneet useisiin eri yhdistyksiin. Heidän toimintansa on levinnyt eri puolille maata, mutta eniten toimintaa on Mikkelin ja Kuopion hiippakunnissa. Laajimmalle levinnyt liike on Kansanlähetys, vuonna 2007 sillä oli toimintaa noin neljäsosassa seurakunnista. KRS:llä oli samana vuonna toimintaa 7 %:ssa seurakunnista.

Opillisesti uuspietismissä korostetaan pelastuskokemuksen tärkeyttä ja henkilökohtaista uskoa. Liikkeessä on painotettu myös lopunaikojen odotusta ja tuomiota, ja kirkkoa on syytetty maailmaan mukautumisesta ja tämänpuoleisuuteen keskittymisestä.

Kokoustoiminnan luonne poikkeaa perinteisistä herätysliikkeistä: seurojen sijaan järjestetään evankeliointitapahtumia, joissa on julistusta ja todistuspuheenvuoroja. Tyypillistä viidesläistä toimintaa ovat myös raamattu- ja rukouspiirit sekä nuorisotyö.

Valtakunnallisia viidesläisiä tapahtumia ovat mm. Kansanlähetyspäivät (SEKL), Hengelliset syventymispäivät (SRO) ja Sanan suvipäivät (KRS).

Lopuksi

Lopuksi pari sanaa herätysliikkeistä omasta katolisesta näkökulmastani. Eniten olen ollut tekemisissä evankelisten ja viidesläisten kanssa, ja heidän kanssaan katolisella kirkolla on tietysti paljon yhteistä niissä asioissa, joissa luterilainen valtauoma on liberalisoitunut tai muuttanut opetustaan. Raamattu, evankeliointi, yhteiskristillinen apostolinen oppi ym. yhdistää.

Katolisuutta ja evankelista herätysliikettä yhdistää erityisesti sakramenttien arvostus ja korostus. Viidesläisyys taas on sitten Muroman aikojen avautunut hämmästyttävästi suhteessa katolisuuteen. Kun Muroma vielä saarnasi tulisesti antikristillistä katolisuutta vastaan, Raamattuopisto (tai sen kustantamo Perussanoma) on nyt ottanut julkaistakseen paavin Jeesus-kirjoja.

Olen kerran elämässäni käynyt körttiseuroissa, ja kokemus oli myönteinen. Tiedän myös, että tällä blogilla on joitain herännäistaustaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä yhteydessä. Muuten kontaktit ovat jääneet vähäisiksi. Kuvittelisin, että kirkollisena herätysliikkeenä herännäisyyden kanssa voisi olla melko vaivatonta olla ekumeenisessa yhteydessä.

Lestadiolaisuuteen pätee vähän sama juttu: tiedän, että blogilla on lestadiolaisia lukijoita, ja olen ollut joihinkin heistä hyvähenkisessä yhteydessä, mutta muuten kontaktit ovat vähäiset. Lestadiolaisuudella ja katolisuudella on joitain yhtymäkohtia, joita ei ole muiden herätysliikkeiden kanssa, kuten kielteinen kanta keinotekoiseen ehkäisyyn, ripin tärkeys hengellisessä elämässä ja osa kirkko-opista.

Rukoilevaisuuteen minulla on kaikkein vähiten kosketusta. Tiedän muutamia liikkeeseen kuuluvia vaikuttajia, mutta siinäpä se. Joskus KETKO-kurssilla tosin tapasin edustajia kaikista herätysliikkeistä, myös rukoilevaisista. Katolisesta näkökulmasta ”traditionaalisuus” (vanhat kirjat) ja ”liturgisuus” (polvirukoukset, vanhat messut) kiinnostavat, ja joskus olisi mielenkiintoista tehdä retki rukoilevaisten kokoukseen. Samoin kuin lestadiolaisseuroihin, SLEY:n evankeliumijuhlille, jne. Kuka kutsuisi, ja kuka lähtisi mukaan?

9516932878 SAM_5309

Kategoriat: Luther ja luterilaisuus, Suomi
Tags: , , , , ,

Comments: 3 kommenttia

Yrjö Sariolan muistelmat

10.11.2014

Jatkan viimeviikkoisesta ja pysyn isoenoni, Lapuan emerituspiispa Yrjö Sariolan (s. 1932) muistelmien parissa. Tällä kertaa vuorossa on toinen (tai pikemminkin ensimmäinen, vuodelta 1999) Päivä Osakeyhtiön kustantama muistelmateos Kipua ja siunausta – muistikuvia matkan varrelta.

Siinä missä viime viikolla esitelty kirja keskittyy muutamiin valittuihin henkilöihin, tämä kirja keskittyy Sariolan omaan elämään ja uraan. Muistelmien joukosta nousee esiin erityisesti kolme asiaa: naispappeuskysymys ja suhde evankeliseen herätysliikkeeseen, oppineuvottelut vapaakirkollisten ja helluntailaisten kristittyjen kanssa sekä sairauden ja vammaisuuden kestäminen.

Naispappeus ja kirkon tunnustus

Naispappeuden hyväksyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sijoittuu Yrjö Sariolan piispakauteen, joka kesti vuodesta 1974 vuoteen 1995. Sariola sanoo naispappeuskysymyksen olleen hänelle piispana ”rasittava ja vaikea asia”, sillä hän koki olevansa ”rintamalinjojen välissä” (s. 81).

Sariolan periaatteellinen lähtökohta oli, että evankeliumin julistajan työ ei voi olla riippuvainen sukupuolesta. Toisaalta hän ymmärsi niitä, joiden mukaan papin tehtävä on Uuden testamentin mukaan varattu miehille. Ensin Sariola koki, ettei hän ”kelvannut kunnolla kummalekaan osapuolelle”, mutta ajan mittaan hän ymmärsi, että kiistassa tarvitaan myös ”maltillisia välittäjiä”. (s. 81)

Vielä 70-luvulla Sariola äänesti naispappeutta vastaan (koska katsoi, ettei aika ollut kypsä), 1986 ratkaisevassa äänestyksessä taas sen puolesta. Asian ratkettua Sariola esitti kirkolliskokoukselle ponnen, joka hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Sen mukaan naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla tulee yhä olla mahdollisuus ”tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin”. (s. 82)

Yhdessä arkkipiispan ja Tampereen piispan kanssa Sariola vihki pappeja myös Oulun hiippakuntaan, jonka piispa Olavi Rimpiläinen ei itse suostunut vihkimään naispappeja. Tämä tapahtui kuitenkin ”yhteisymmärryksessä Oulun piispan ja tuomiokapitulin kanssa”. (s. 81)

Sariolalle tuotti erityistä murhetta, että SLEY otti selkeän kielteisen kannan naispappeuteen. ”Olin itse yhdistyksen johtokunnan jäsen, kun tämänsisältöinen päätös tehtiin joulukuussa 1987. Kyllikki Tiensuun kanssa merkitsimme pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jossa kannoimme huolta evankelisen liikkeen tulevaisuudesta.” (s. 118)

Sariola ei peittele kirjassa herätyskristillisiä juuriaan. ”Pyhän Raamatun arvovalta, Sanasta kiinni pitäminen, kasteen lahja ja tunnustususkollisuus ovat olleet niitä suuria lahjoja, joita olen saanut evankelisessa liikkeessä ottaa vastaan. Olen oppinut iloitsemaan siitä, että olen luterilainen kristitty.” (s. 117)

Luterilainen identiteetti ei kuitenkaan merkitse Sariolalle sitoutumista mihinkään ”muista kirkoista poikkeavaan luterilaiseen erityiskristillisyyteen”, vaan päinvastoin Augsburgin tunnustus ”sitoo minut kirkon yhteiseen uskoon, johon saan julkisesti joka sunnuntai yhtyä jumalanpalveluksessa lausumalla apostolisen uskontunnustuksen tai Nikean tunnustuksen”. (s. 54)

Sariola ei innostu privaattiuskonnollisuudesta vaan korostaa aivan oikein uskon kirkollista luonnetta. ”Minulla on se vakaa ajatus, että kukaan ei kerta kaikkiaan voi olla kristitty vain omissa oloissaan ja luulotella, että ’tulen omalla uskollani autuaaksi’. Minun uskoni kristittynä on aina kristillisen seurakunnan yhteistä uskoa.” (s. 51)

Sariola kommentoi kauniisti uskontunnustuksen kohtaa ”minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan” (joka alkukielellä ja katolisessa käännöksessä kuuluu ”pyhän katolisen kirkon”): ”Seurakunnalla on äidin kasvot. Äidin tavoin se pitää huolta minusta, kun on kerran kutsunut palvelukseensa. Tie ehtoollispöytään on avoin. Ota, syö ja juo! Jätä itsesi Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun!” (s. 94)

Suomalaista ekumeniaa

Yrjö Sariola oli edelläkävijä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien välisten ekumeenisten suhteiden kehittymisessä. Vuonna 1979 Sariola esitti Vapaakirkon 100-vuotisjuhlissa ehdotuksen virallisten keskustelujen aloittamisesta luterilaisten ja vapaakirkollisten välillä.

Seuraavana syksynä Sariola vei ideansa piispainkokoukseen, jossa se sai ”melko nihkeän vastaanoton” (s. 134). Kahden vuoden valmistelujen jälkeen neuvotteluja kuitenkin ehdotettiin, ja Vapaakirkko otti tarjouksen vastaan. Keskustelut käytiin vuosina 1983–1984. Tämän jälkeen pyrittiin samaan helluntaiherätyksen kanssa, ja jälleen vastustuksesta huolimatta hanke onnistui ja neuvottelut käytiin 1987–1989. (s. 135)

Oppikeskustelut rakentuivat ”tunnustukselliselle pohjalle”. Helluntailaisten kanssa samaa mieltä oltiin siitä, että ”Raamattu on kristillisen opin ja elämän ainoa perusta ja ohjenuora ja että Kristus on Raamatun sanoman keskus”. Eroja ilmeni kuitenkin siinä, ”mikä merkitys on kirkollisella traditiolla ja sakramenteilla”. Vapaakirkonkin kanssa pääongelmat löytyivät ”erilaisesta tunnustustraditiosta, sakramenttikäsityksestä ja seurakuntaopista”. (s. 136)

Sariola oppi keskusteluista sen, että opin lisäksi kyse oli yhtä lailla myös ”tavasta, jolla suhtaudumme toiseen kirkkoon ja sen jäseniin”. Neuvottelujen päätösasiakirjoissa korostetaan molemminpuolista kunnioitusta (Room. 12:10), mikä merkitsee mm. sitä, että toisesta pyritään antamaan oikea kuva. (s. 138)

”’Avoin, ongelmia kaihtamaton lähestymistapa on mahdollistanut toinen toisensa kuulemisen. Keskusteluissa on voitu oikaista monia pinnallisia ja yksipuolisia käsityksiä. Kuva toisesta osapuolesta on huomattavasti tarkentunut’, todetaan vapaakirkkoneuvottelujen loppukommunikeassa.” (s. 134–135)

Joskus yhteinen (penkki-)urheilu yhdisti osapuolia ja lievitti jännitteitä. Kerran helluntailais-luterilaiset neuvottelut uhkasivat lukkiutua, kun ”avuksi tuli ohjelmaan merkitty jalkapallo-ottelu, jonka vuoksi keskustelu keskeytettiin”. Tarina on sen verran hauska, että sitä sopii lainata pitkästikin:

”Ottelun United Pentecostals-luterilainen kirkko piti olla omalle joukkueellemme läpihuutojuttu, koska joukkueeseemme kuului korkeatasoisia jalkapalloilijoita, kuten Risto Ahonen, Risto Cantell ja ennen muuta Erik Vikström. Toisin kuitenkin kävi. Vastustaja oli niskan päällä ja teki omaa joukkuettamme enemmän maaleja. Mutta koska niistä kaksi meni omaan maaliin, meidän luterilaisten joukkue lopulta kuitenkin voitti muistaakseni 6-5. Vesalan saunan lauteilla riittikin sitten aineksia jälkipeluuseen. Ja kun taas jatkettiin keskusteluja, ilmapiiri oli vapautunut ja asioissa päästiin eteenpäin. Kyllä jalkapallo on sentään tärkeä osa ekumeenisia keskusteluja!” (s. 138)

Hauskin juttu liittyy kuitenkin neuvottelutauolla seurattuihin hiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin vuonna 1988. Sariola kertoo: ”Kovana penkkiurheilijana taisin innostua aika lailla Matikaisen niukasta voitosta, koskapa helluntaiherätyksen opistonjohtaja Heikki Lahti sai aiheen tokaista: ’Ei meillä helluntaiherätyksessä päästä tuollaiseen hurmokseen kuin luterilainen piispa.'” (s. 133)

Loppukaneettina Sariola toteaa, että neuvottelut merkitsivät hänelle ”eräänlaista salaperäisyyden verhon riisumista näiden yhteisöjen päältä” (s. 140). Neuvottelukumppanit olivat kilvoittelevia kristittyjä siinä missä luterilaisetkin, ja monesti heillä alkoi olla jo samoja ”perinnekirkon kolmannen ja neljännen polven vaikeuksia kuin omalla kirkollamme” (s. 141).

Joka tapauksessa ei-kristillisten katsomusten vahvistuessa ekumeeninen lähetyminen on välttämätöntä, jotta voisimme ”antaa yhteisen todistuksen Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta”. (s. 141)

Kipua ja siunausta

Sariolan piispakautena sattui myös kipeitä ja traagisia asioita. Hiljaisen viikon (eli pyhän viikon) maanantaina 1976 patruunatehtaan lataamo räjähti Lapualla. Menehtyneitä oli 40, ”joukossa myös poikiemme luokkatoverien vanhempia. Orvoiksi jäi 76 alaikäistä lasta.” (s. 153–154) Piispa, papit ja koko Lapuan yhteisö hoitivat tehtävänsä esimerkillisesti. Surujuhlan jälkeen presidentti Kekkonen sanoi Sariolalle: ”Tämä oli vaikuttava juhla.” (s. 156)

Syyskuussa 1991 Sariola joutui itse kuolemanvaaraan, kun hänen aorttaläppänsä oli kalkkeutunut pahan kerran. Hän joutui sydänleikkaukseen, jossa hänelle asetettiin tekoläppä. Ensimmäinen tällainen leikkaus oli tehty vasta vuonna 1952. Myöhemmin piti vielä tehdä korjausleikkaus. Ennen sairaalasta lähtöä Sariola sanoi kirurgille saaneensa nyt lisäaikaa, mutta kirurgi vastasi: ”Ei se ole niin varmaa.” Sariolan mukaan vastaus osoitti lääkärissä ”suurta nöyryyttä”: elämä on lopulta Jumalan varassa. (s. 171–172)

Sariola kertoo myös vaikeavammaisesta pojastaan Jukasta, joka sairastaa vaikeaa myopathia nemaline -lihastautia. Jukka oli Suomessa ensimmäinen, jolla tämä harvinainen sairaus todettiin. Monista ja suurista vaikeuksista huolimatta Jukka pääsi mm. muuttamaan omaan asuntoon ja matkustamaan ulkomaanlomalle lentokoneessa. Tietokoneohjelmat hallitsevalla Jukalla on kotisivut, ja hän on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneen (kenties paradoksaaliselta kuulostavan) kirjan Hyväosainen.

Vaikeavammaisuus kosketti Sariolan perhettä myös kolmannessa polvessa, kun Heikki-pojan (niin ikään teologi, Kurikan kirkkoherra ja Neljännen makkabilaiskirjan suomentaja) Saara-tyttärelle diagnosoitiin tuhoava INCL-tauti, joka merkitsee lapsen kuolemaa keskimäärin 9–11 vuoden iässä. Vakava sairaus on isovanhemmille ”kaksinkertainen tuska”. ”He murehtivat sekä lapsenlapsensa sairautta että sen omalle lapselleen aiheuttamaa ahdistusta ja huolta.” (s. 187)

Tuskailua ja ”Miksi, Herra” -kysymyksiä on siis riittänyt. Pimeydessä loistaa kuitenkin kristillisen uskon, toivon ja rakkauden valo. Se näkyy kauniisti Yrjön vaimon Anna-Maijan sanoista, jotka  hän lausui ”kerran kertoessaan eräässä seurakunnan tilaisuudessa lapsenlapsestaan: ’Olen ajatellut, että Saara on pieni taivaan enkeli, joka on lähetetty keskellemme tuomaan salattua siunausta. Saaran lähellä on hyvä olla. Jumala koskettaa minua.” (s. 188)

1064_kipuajasiunausta4050

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit, Vapaat suunnat
Tags: , , ,

Comments: Be the first to comment

Pyhä isoisoisoäitini

3.11.2014

Jatkan emerituspiispojen kirjojen parissa ja siirryn nyt Lapuan emerituspiispaan Yrjö Sariolaan, joka sattuu olemaan myös isoenoni eli äitini eno, isoäitini pikkuveli. Sariola syntyi vuonna 1932 ja toimi Lapuan piispana 1974–1995. Hän väitteli vuonna 1968 tohtoriksi homiletiikasta, ja hän on kirjoittanut paljon saarnan ja jumalanpalveluksen teologiaan liittyviä kirjoja.

Tässä artikkelissa lähtökohtanani on kuitenkin henkilökohtaisempi kirja nimeltään Polun kulkijat – ihmisiä elämäni varrelta (Päivä 2003). Kirjassa Sariola kertoo mm. Laukaan kotiseutututkijasta Eino Kautosta, pianonsoitonopettajastaan Dmitry Hintzestä ja hengellisestä äidistään, evankelista Martta Oeschistä.

Kirjan ensimmäinen luku Ninni Stenrothista nousee kuitenkin ylitse muiden – ainakin minulle. Ninni oli Yrjön (”Ykin”) ja isoäitini Salmen isoäiti, siis minun isoisoisoäitini. Olen vakuuttunut siitä, että hän oli pyhä, ihka aito suomalainen luterilainen pyhimys. Käsitykseni kristallisoitui, kun luin hänestä Ykin kirjasta (s. 9–43).

Hämmästelen Ninni-mummin rajatonta rakkauta, vilpitöntä uskoa, nöyryyttä, iloa, rauhaa ja optimismia. Kaikki nämä piirteet tulevat esiin Ykin kirjassa siteeratuista teksteistä kuin pyhimyselämäkerrasta konsanaan. Miltä maailma näyttäisi, jos jokaisella olisi ainakin yksi tällainen ihminen lähellään?

Tämä on tarina pyhästä isoisoisoäidistäni.

Pormestarin tytär, pastorin morsian

Ninni Stenroth ei alun perin ollut nimeltään Ninni eikä Stenroth. Kuopion pormestarin Karl Fabritiuksen ja hänen vaimonsa Alman perheeseen syntyi kolmantena lapsena Alma Hildur Ingeborg Fabritius 18.2.1875.

Mikään kolmesta nimestä ei kuitenkaan kelvannut tyttöselle, vaan hän itse halusi, että häntä kutsutaan Ninniksi. Fabritiukset olivat pappissukua, Ninnin isoisä oli Ilomantsin kappalainen ja hänen isänsä oli kyvykäs virkamies, joka edusti Kuopiota valtiopäivillä ja osallistui mm. vuoden 1886 kirkolliskokoukseen, jossa hyväksyttiin ns. Lönnrotin virsikirja.

Ninnin isä oli neljä vuotta kuvernööri Alexander Järnefeltin lähin työtoveri, ja Ninni ystävystyi nuoruudessaan Aino Järnefeltiin, josta tuli Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Ninni lähetti Ainolle lahjaksi kutomansa hartiahuivin.

Vuonna 1888 Kuopion suomalaisen tyttökoulun opettajaksi tuli Minna Stenroth, josta tuli niin ikään Ninnin ystävä. Vuonna 1892, kun Ninni oli aloittanut opinnot Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, hän kirjoitti kirjeen Minnalle. Yrjö Sariola kommentoi, että kirjeestä ”huokuu sydämellisen nöyrä usko Jeesukseen”.

1800-luvun lopun harras kieli voi ensin tuntua 2000-lukulaisesta oudolta ja vieraalta, mutta pian käy ilmi, että kyse on vain puhtaasta vilpittömyydestä, ei mistään hurskastelusta. Ihmeellisintä on se, että kirjoittaja on vasta 17-vuotias nuori:

”Voi, Minna rakas, kuinka paljon armoa ja rakkautta olen näinä kolmena viikkona Herralta saanut kokea. Kuinka Hän on aina ollut valmiina auttaen, virkistäen, lohduttaen, nuhdellen, rangaisten, aina sen mukaan, mitä olen tarvinnut. Kun oikein ajattelen tätä aikaa, niin en voi muuta kuin kiiruhtaa Jeesuksen jalkain juureen ja lähettää Hänelle sydämeni hartaat kiitokset kaikesta Hänen armostaan.”

Kirjeestä käy ilmi myös rakkauden kaksoiskäskyn toinen puoli, suhde lähimmäisiin. Sariolan mukaan tämä kertoo jotain ”hyvin tyypillistä isoäitini suhtautumisesta toisiin ihmisiin”:

”En tiedä kuinka olen aina niin iloinen koululla. Olen jo niin tuttu kaikkien jatkolaisten kanssa. Eräänä päivänä joku kysyi minulta, josko olen käynyt tyttökoulun Helsingissä, kun niin hyvästi tunnen heitä kaikkia. Ihmettelevät kuinka aina olen niin iloinen; kuinka en olisi kun kaikki ovat niin ystävällisiä minua kohtaan.”

Ninni mainitsee myös Minnan isän, Laukaan rovastin Otto Adolf Stenrothin, joka oli juuri Helsingissä. ”Ja nythän isäsikin, Minna rakas, on täällä. Ainoastaan tuo tieto jo, että hän on täällä Helsingissä, täyttää sydämeni ilolla.” Kirjeessä ei mainita Minnan pikkuveljeä Osvaldia, mutta epäilemättä he tunsivat jo, sillä jo seuraavana vuonna he menivät keskenään naimisiin.

Osvald Stenroth seurasi isänsä jalanjälkiä, hänet vihittiin papiksi 28.12.1893 ja hän sai virkamääräyksen isänsä apulaiseksi Laukaan seurakuntaan. Kaksi päivää myöhemmin Ninni muutti Laukaaseen, ja seuraavana päivänä, vuoden viimeisenä, vietettiin häitä. Nuoripari asettui asumaan Pellosniemen pappilaan, joka oli ollut Laukaan kirkkoherrojen asuinpaikka jo vuodesta 1608

Avioparin elämää ja punainen uhka

Heti seuraavana vuonna eli 1894 syntyi Osvald  ja Ninni Stenrothin esikoinen Elsa, Yrjön ja Salmen äiti, minun isoisoäitini. Vuonna 1897 Osvald sai valmiiksi pastoraaliväitöskirjansa jumalanpalveluksen synnintunnustuksesta (Confiteor-momentti evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessamme), ja se hyväksyttiin ”korkeimmalla kiitoksella”.

Osvald sai papinviran Heinolasta, ja perhe muutti sinne. Lapsia tuli tiheään tahtiin, lopulta yhteensä yksitoista. Vuonna 1911 päätettiin, että lasten sukunimi suomennettaisiin Salmenkiveksi, mutta Ninni ja Osvald pysyivät Stenrotheina.

Ninnin ja Osvaldin koti Heinolassa oli Osvaldin Heinolaan muuttaneen serkun Fannyn kertoman mukaan ”soiton ja laulun tyyssija”. Hän lisäsi, että ”vanhempien siunaus lepää nuoressa polvessa tämän sisäisesti rikkaan kodin yllä”. Heinolan kaupungin historian mukaan monet löysivät pappilasta ”tarvitsemansa avun niin hengellisessä kuin aineellisessakin hädässään”.

Vuonna 1905 ilmestyi Osvaldin suomennos Augustinuksen Tunnustuksista, ja vuonna 1928 ilmestyi niin ikään Osvaldin kääntämänä Apostolisten isien kirjat sekä eräitä muita vanhimman kristillisen kirjallisuuden tuotteita Uuden testamentin ulkopuolelta (STKSJ XVII). Nämä olivat ensimmäiset suomennokset näistä klassikoista, ja työtä tuki mm. piispa Jaakko Gummerus.

Osvald valittiin Heinolan kirkkoherraksi, ja Heinolan pitäjän historian mukaan hän oli ”viimeinen pitäjän kirkkoherra, jolle maksettiin palkka pääasiassa viljana ja voina”. Stenroth muistettiin tiukkana pappina; historiikin kirjoittaja Jorma Wilmi kertoo, kuinka vanha kansa muisteli ankaran kirkkoherra ”Teenruutin” oppia.

Heinolan aikaan sijoittuu myös Ninnin elämän ehkä vaikein tapahtuma. Se liittyy punaisten ja valkoisten taisteluun Heinolasta 1918. Punaiset valtasivat Heinolan 21.2., ja kirkonkylän he miehittivät 21. maaliskuuta. Tässä vaiheessa oli selvää, että punaiset tekisivät pian tarkastuskäynnin pappilaan.

Perheen ystävät tulivat hakemaan Osvaldin turvaan: hänet peiteltiin rekeen, ja Ninni antoi hänen mukaansa evästä. Ninni ei saanut tietää, mihin Osvald vietäisiin. ”Reen kadotessa yön pimeyteen pelko ja tuska valtasivat Ninnin. Hän soitti koko yön flyygeliä. Aamun koittaessa hän teki peiliin katsoessaan havainnon: hänen mustat hiuksensa olivat yön aikana harmaantuneet pelosta.”

Aamulla punaiset tulivat pappilaan. 43-vuotias Ninni otti yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksensa Eeron syliinsä.

”Sotilaat esiintyivät uhkaavasti ja kyselivät, missä kirkkoherra on. Kun he eivät saaneet sitä tietää, he vihapäissään särkivät huonekaluja, rikkoivat patjoja ja tyynyjä ja heittivät höyhenet ulos ikkunoista ruusupensaisiin. (…) Perimätiedon mukaan Ninni selvitti tilanteen rauhallisella suhtautumisellaan ja äitiydellään, niin ettei ’hirveitä’ tapahtunut. Uhkaava tilanne laukesi, ja Osvaldkin pääsi aikanaan palaamaan kotiin.”

Mummi ja jälkipolvet

Vuonna 1920 Ninni ja Osvald pääsivät muuttamaan takaisin Pellosniemen pappilaan Laukaaseen, kun Osvald sai sieltä kirkkoherran viran. Tässä vaiheessa lapset alkoivat jo hajaantua aloilleen, ja Pellosniemestä tuli pian kolmen sukupolven koti. Ninni otti uudet perheenjäsenet sydämellisesti vastaan. Otto-poikansa morsiamelle Enni Meurmanille Ninni kirjoitti 1930-luvun alussa:

”Lämmin kiitos sinulle ensimmäisestä kultaisesta kirjeestäsi meille Oton vanhemmille. Kuinka iloitsemme siitä, että saamme vastaanottaa sinut suureen joukkoomme. Vaikka meillä on niin monta tytärtä ja poikaa, saa jokainen uusi joukkoon liittyvä saman mielenkiinnon ja rakkauden osakseen. Niinpä tahdomme sinuakin, Enni, lämpimästi rakastaa ja toivomme sinun tulevan onnelliseksi Oton kanssa.”

Jos Ninni oli anoppi taivaasta, niin sama päti hänen isoäitiyteensä. Ninni ja Osvald saivat 33 lastenlasta. Yki kirjoittaa:

”Vaikka meitä oli näin monta, voi liioittelematta sanoa, että mummi ja vaari tulivat meille jokaiselle tärkeiksi ja läheisiksi isovanhemmiksi. He antoivat meille aikaa, kun olimme heidän luonaan Pellosniemellä. Ja miten paljon mummi jaksoikaan muistaa meitä syntymäpäivinä ja elämän tärkeissä käännekohdissa.”

Yksi näistä käännekohdista Yrjö Sariolalle oli teologian opintojen päättyminen, jonka johdosta Ninni-mummi antoi hänelle Jeesus-taulun, jonka taakse hän kirjoitti: ”Mummin sydämellinen tervehdys Yrjölle 17.2.1957. ’Jumalan rakkaus on ollut sanomaton eikä hän ole koskaan väsynyt huolehtiessaan sinusta.'” 82-vuotias Ninni oli mukana Yrjön pappisvihkimyksensä Mikkelin tuomiokirkossa, hänen kihlajaisissaan Sulkavalla heti sen jälkeen ja häissä pari vuotta myöhemmin.

Ninnin ja Osvaldin ensimmäinen lapsenlapsi oli Elsan tytär Salme eli isoäitini. Ninnistä tuli Salmelle ”hyvin läheinen isoäiti”, minkä me kaikki Salmen jälkeläiset erinomaisesti tiedämme lukemattomia kertoja kuulluista muisteloista. (Jo lähemmäs 92-vuotiaana muistisairaanakin Salme saattaa yhä puhua Ninnistä.)

Yki on tallentanut Salmen perusmuiston kirjaansa: ”Hän muistaa, kuinka hän sai Laukaan kirkon lehtereillä jumalanpalveluksessa nojata mummiin, joka veisasi virsiä kauniilla altollaan.” Toinen perusmuisto jäi pois kirjasta: ”Hän soitti pianoa kuin enkeli.” Ninni jaksoi myös kirjeillään tukea Salmea sodan jälkeen syntyneen esikoispojan Harrin hoidossa. ”Mummin huolenpito ulottui näin neljänteen polveen saakka.”

Toista polvea kohtasi tragedia, kun Ninnin ja Osvaldin kuopus Eero haavoittui sodassa 1. lokakuuta 1941. Toiveita toipumisesta oli, mutta toisin kävi. Eero kuoli 25. lokakuuta. Kun Eero oli tuotu Laukaaseen, Ninni ja Osvald menivät Eeron luo muutamien läheisten kanssa, Yki mukaan lukien. Käynnin jälkeen Ninni kirjoitti pojalleen Otolle:

”On niin puhtaan, kuulakkaan kirkas päivä. Vanhan Pellosniemen suojat, nuo Eeron niin suuresti rakastamat, ovat myös ihanan auringon juhlavalaistuksessa, kukkia tulvillaan. Kiitollisuuden tunne on myös vallitsevana sydämessämme, huolimatta sanomattomasta kaipauksesta. Oli niin ihana nähdä Eeroa. Kuinka ylevän kauniina hän niin rauhallisena hymy huulilla lepäsi kauniissa sankari-arkussaan. Hänet nähdessään putosi jotain katkeran raskasta sydämeltä ja tuli sijalle rauhaa ja voimaa. Eero on saavuttanut päämäärän ja odottaa vaan meidän, hänen rakkaittensa jokaisen sen saavuttavan.”

Mummi ja seurakunta

Ninni oli paitsi suvun, myös seurakunnan äiti. Ninni otti mieluusti vieraita vastaan pappilaan. Viimeisinä vuosinaankin hän kirjoitti: ”Täällä on käynyt paljon vieraita. Minulle se on aina niin mieluisaa. Jokaiselta minulla on niin paljon oppimista… Täällä luonani näkyy alituiseen käyvän vieraita läheltä ja kaukaa. Mutta minähän pidän vieraista, kuta erikoisempia, sitä parempi.”

Rovastin vaimona eli ruustinnana Ninni toimi myös kanslia-apulaisena. ”Muistan erään kiireellisen virkatodistuspyynnön. Todistus piti saada vielä viimeiseen lähtevään junaan, jotta se ennättäisi ajoissa perille. Asia tuli hoidetuksi, kun ruustinna lähti kävellen viemään virkatodistusta junaan kolmen kilometrin päähän Laukaan asemalle.”

Ninni piti tärkeänä käydä Osvaldin kanssa seurakuntalaisten kodeissa, osallistua heidän iloihinsa ja suruihinsa. Hän oli myös aktiivisena mukana diakonia- ja lähetystyön tukemisessa. Lähetystyö oli aivan erityisesti Ninnin sydämellä. Kun Ninni täytti 70 vuotta, seurakuntalaiset halusivat osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle ja tämän puolisolle:

”Ajatelkaa nyt, kun tulivat kysymään minulta, sopisiko, että seurakuntalaiset tulisivat valmistamaan päivällisen seurakuntasaliin. Tulin niin tavattoman yllättyneeksi, ja kun ilta tuli, itkin niin pitkästä aikaa, että tyynyt ja lakanat kastuivat. Ymmärrätte, mitä kaikkea nöyryyttävää iloa tähän sisältyy. Jos Jumala suo, niin kyllähän se ihana on nähdä niin monta seurakuntalaista kuin suinkin.”

Eläkkeellä Ninni ja Osvald asuivat edelleen pappilassa, nyt yläkerrassa, kun heidän poikansa Armas sai jatkaa kirkkoherrana. Ninni kirjoitti pojalleen eläkekodista: ”Kaikki ovat todella ihastuneita tähän uuteen kotiimme. Hyvin moni on käynyt sitä katsomassa, ja koetan pitää sen kunnossa, että tervetuloa vieraat vaan! (…) Isä on niin verraton apulainen, aina vaan työtä pyytämässä…”

Niin kuitenkin kävi, että vanha rakas pappila  paloi keskellä yötä 4. maaliskuuta 1950. Ninni herätti savun keskeltä Osvaldin, ja Armas tuli alakerrasta taluttamaan vanhempiaan turvaan. Kaikki meni, paitsi neljä leninkiä, jotka mummi sai pelastettua. Ninni ja Osvald saivat paljon kirjeitä, paketteja ja rahalähetyksiä myötätuntoisilta ihmisiltä, ja väliaikaiskoti löytyi Elsa-tyttären luota.

Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle pian tulipalon jälkeen: ”En itkenyt yhtään kyyneltä palon aikana ja kaiken menettämisestä, mutta nyt olen pillittänyt tuolla yöllä ihmisten hyvyyttä meitä kohtaan.” Yki kommentoi: ”Mummin ja vaarin suhtautuminen heitä kohdanneeseen onnettomuuteen on (…) tavattoman puhutteleva asia. He eivät jääneet valittelemaan suurta menetystään, vaan tarttuivat pieniinkin ilonaiheisiin ja luottivat siihen, että Jumala pitää heistä huolta. Näin he säilyttivät elämänhalunsa.”

Seurakunta järjesti Osvaldille ja Ninnille asunnon pappilan pihatuvasta, joka oli säilynyt palosta (ja joka on vieläkin paikallaan). Mummi oli onnellinen saadessaan kalustaa jo toisen pikkupappilan Pellosniemeen, ja vaari oli niin virkeä, että ”tahtoi välttämättä saada luettavakseen kreikankielisen Uuden testamentin, Novumin”.

Kun Pellosniemen pappilassa kävi vieraita Armas ja Sirkka Salmenkiven luona, he kävivät usein tervehtimässä myös vanhaa ruustinnaa. Kesällä 1952 Ninni-mummi kirjoitti:

”Kuinka monta rakasta, kunnioitettua vierasta olen saanut tavata täällä Pellosniemen uudessa kodissa! Minunkin vanhuksen luona ovat viipyneet hetkisen ja olleet niin kovin ystävällisiä ja jokainen jättänyt jotakin persoonallisesta hengestään minulle virkistäväksi muistoksi tuleville päivilleni. Viimeksi kävi joku päivä sitten piispa Martti Simojoki… Kyllä oli mieluista tavata häntä.”

Kesällä 1955 Yrjö sai Laukaasta kesäteologin paikan, ja hän sai viettää mummin kanssa paljon laatuaikaa. ”Oli mukava piipahtaa mummin luona yläkerrassa ja kertoa, missä olin taas ollut pitämässä nuorteniltaa. Mummi iloitsi siitä, että nuoria tuli paljon koolle. Herätystäkin oli liikkeellä. Läksin mummin luota aina virkistyneenä jatkamaan päivän töitä.”

Lopuksi: koko tien

”Sitten koitti vuoden viimeinen päivä vuonna 1958. Oli kulunut 65 vuotta siitä, kun Ninni ja Osvald viettivät häitään Pellosniemessä. Se oli isoäidilleni hyvä päivä nukkua kuolon uneen odottamaan ylösnousemuksen aamua.”

Ninnin tyttärentytär Outi Ristolainen kirjoittaa isoäitinsä kuolemasta sukukirjassa Stenrothien kvartetto – Henrikin sukukirja (s. 137): ”Mummi nukkui pois joulukuun viimeisenä päivänä 1958. Se oli murrosikäisen tytön vaikeimpia hetkiä. Koko tien Hän kanssain kulki – lauloimme silloin kiittäen.”

Kyseessä oli ”suvun tunnuslaulu”, kuten Yki kertoo: Fanny Crosbyn sepittämä ja Robert Lowryn säveltämä Koko tien hän kanssan’ käypi. Se kaikui Pellosniemessä aina suurissa tapahtumissa, iloisissa ja surullisissa: Ninnin ja Osvaldin kultahäissä keskellä sotaa 1943, Eeron hautajaisissa vuonna 1941 ja sitten Ninnin siirryttyä ajasta ikuisuuteen 1958.

Koko tien hän kanssan’ käypi,

Mitäs muuta toivoisin?

Epäilenkö rakkauttaan,

jok’ on hellin lämpimin?

Taivaan rauha korkein vahvuus

Häness’ on mun sielullein!

Tiedän: käyköön kuinka muutoin,

Jeesus tekee parhaiten.

polun_kulkijat_1201_252

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomi
Tags: , , ,

Comments: 1 kommentti

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 338 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: