Arkisto kohteelle huhtikuu 2014

« Hyviä uutisia home page

Puolan lahja maailmalle

28.4.2014

(Nyt julkaistava artikkeli on päivitetty versio Kotimaa24-blogilla 3.8.2012 julkaistusta artikkelista.)

—

Eilen, pääsiäisajan toisena sunnuntaina eli Jumalan laupeuden sunnuntaina Johannes Paavali II julistettiin vihdoin pyhäksi yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen. Pyhä Johannes Paavali II on epäilemättä yksi Puolan suurimmista lahjoista kirkolle ja ihmiskunnalle – myös Suomelle, jossa hän vieraili vuonna 1989. Ei täällä kovin usein kanonisoituja pyhimyksiä ole kylässä käynyt! Nyt kuitenkin monet suomalaiset voivat sanoa, että ovat nähneet livenä ihka aidon pyhimyksen.

Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan ole lähemmin päässyt tutustumaan Johannes Paavali II:n elämään ja tuotantoon. Ns. JP2-tiimi yritti autuaaksijulistuksen yhteydessä tasapainottaa valtavirtamedian luomaa kielteistä kuvaa konservatiivipaavista Johannes Paavali -sivustolla, joka tosin ei enää ole aktiivisessa toiminnassa. Catholic Voices Suomi ei valitettavasti ole ollut aktiivinen pyhäksijulistuksen yhteydessä. Mistä sitten voisi saada tietoa esimerkilliseksi julistetun paavin elämästä?

Kuinka tutustua paaviin?

Kesällä 2012 Puolassa ollessani lueskelin JP2-kirjallisuutta ja sain lisänäkökulmaa hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Paavin kakkossihteerin Mieczysław Mokrzyckin haastattelukirja Najbardziej lubił wtorki (Tiistaista hän tykkäsi eniten, ei suom.) kertoo hauskasti ja koskettavasti paavin arjesta, kuinka hän rukoili, vietti vapaa-aikaa, vitsaili, tapasi valtionpäämiehiä ja kiersi muuttamassa maailmaa.

Aloittelijan voi olla vaikea ymmärtää JP2:n omia, usein hyvin filosofisia tekstejä, joten paaviin tutustuminen kannattaa aloittaa tällaisesta kevyestä kirjallisuudesta kokonaiskuvan saamiseksi.

Paavin ykkössihteerin, nykyisen Krakovan arkkipiispan Stanisław Dziwiszin vastaava kirja Świadectwo on käännetty englanniksi nimellä A Life With Karol, jota suosittelen lämpimästi, ellei sitten halua suoraan lukea George Weigelin 1000-sivuista elämäkertaa Witness to Hope, josta saa kyllä valtavan kattavan vision koko maailmasta, 1900-luvun historiasta ja tietysti itse paavin persoonasta. Vähemmällä pääsee lukemalla maaliskuisen kirjaesittelyni ko. elämäkerrasta.

Paavin filosofinen perintö

Lukiessani paavin omia kirjoja olen pohtinut hänen perintönsä ydinkohtia. Paavin viimeisessä kirjassa Pamięć i tożsamość (Memory and Identity, ei suom.) sekä vuoden 1994 haastattelukirjassa Przekroczyć próg nadziei (Uskalla toivoa, WSOY) paavi saa vapaasti jutustella itseään kiinnostavista asioista, ja ne tarjoavat paljon hyvää ja syvällistä pohdittavaa.

”Syvällistä pohdittavaa” viittaa jo aiemmin mainitsemaani paavin ajattelun filosofiseen luonteeseen. Avainaiheita ovat mm. ”ihmisen sydän”, ”maailman kohtalo”, ”isänmaa”, ”filosofian historia”. Kun taas ajattelen paavi Benedictus XVI:tä ja hänen tuotantoaan, mieleen nousevat avainsanat ”Jeesus”, ”teologia”, ”Raamattu”, ”kirkko”. Franciscuksesta taas: ”köyhät”, ”nöyryys”, ”ilo”, ”rohkeus”, ”evankeliointi”.

Franciscuksen lähimmäisenrakkaus ja Benedictuksen teologia saattavat tuntua suomalaisille luterilaisille vetävämmiltä ja läheisemmiltä kuin puolalaisen Wojtyłan filosofointi. Filosofiassa kahlaaminen on raskaampaa, mutta lopulta sitäkin palkitsevampaa. Pääpointit piirtyvät sydämeen lähtemättömästi. Johannes Paavali II kaipaa vain popularisointia, jotta sanoma tavoittaisi ihmiset helpommin.

Kristus filosofiankin keskipisteenä

Oikeastaan Johannes Paavali II:n lempiaiheet kuten ihminen ja maailmanmeno koskettavat (on jopa hieman tautologista sanoa) jokaista tässä maailmassa elävää ihmistä. Kuka minä olen, mihin olen menossa, kuinka löydän elämäni tarkoituksen? Mihin tämä maailma on menossa, miten historiaa olisi tulkittava, kenen puolesta olisi kamppailtava, onko tulevaisuudentoivoa?

Uuden evankelioinnin näkökulmasta tällainen lähestymistapa voi olla jopa strategisesti hedelmällisempi kuin suoraan Raamatusta ja Jeesuksesta puhuminen. Johannes Paavali II halusi aina puhutella kaikkia, kristittyjä ja ei-kristittyjä, jokaista ihmistä. Kaikki kamppailemme samojen kysymysten parissa.

Johannes Paavali II:n filosofointi ei jäänyt kysymysten tasolle. Hänellä oli tarjota myös vastaus, ja tuo vastaus on Jumalan ilmoitettu ja lihaksi tullut Sana, Kristus, hänen persoonansa (tosi Jumala, tosi ihminen) ja pääsiäissalaisuutensa (lunastava kuolema ja ylösnousemus). Kristus on historian keski- ja päätepiste, viimeinen Aadam, joka ilmoittaa ihmisen ihmiselle itselleen.

Tuomas ja Kristus

Johannes Paavali II valitteli sitä, että moderni filosofia siirtyi Descartesin jalanjäljissä olemisesta ja objektiivisuudesta ajatteluun ja subjektiivisuuteen. Tämä käänne teki lopulta lopun uskosta Jumalan ilmoitukseen ja objektiiviseen moraaliin. Kun ihmisestä tulee kaiken tuomari, ei mikään enää estä yhtä kansanryhmää hävittämästä toista. Paavi peräänkuulutti paluuta Tuomas Akvinolaisen metafysiikkaan (vaikka hän käytti hyväkseen myös modernia filosofiaa kuten fenomenologista metodia) ainoana kestävänä pohjana.

Paavi piti myös tiukasti kiinni Jumalan itseilmoituksesta Kristuksessa. Joko ihminen ottaa sen vastaan tai sitten ei. Kristus paljastaa ihmisyyden salaisuuden, hän tuntee ihmisen, hän tietää, ”mitä ihmisessä on” (Joh 2:25). Kristusta katsomalla ihminen löytää itsensä: kutsun uhrautuvaan rakkauteen, joka on kuolemaakin väkevämpi.

Pahuus ja laupeus

Nuori Wojtyła näki natsien aiheuttamat kauheudet, hän katsoi pahuutta ja kuolemaa läheltä silmiin. Myöhemmin hän pohti paljon pahuuden ongelmaa ja sitä, kuinka lopulta Jumalan rakkaus ja laupeus on se raja, jota pahuus ei koskaan kykene voittamaan. Usko Jumalan hyvyyteen ei varmasti ollut kovin helppoa toisen maailmansodan aikana, pahuus näytti voittamattomalta. Mutta niin vain natsit lopulta hävisivät, kommunismi kaatui, Karol voitti, vapaus koitti.

Mikä sai puolalaiset uskomaan Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sodan kaukeuksien keskellä? Johannes Paavali II nostaa erityisesti esiin pyhän Faustyna Kowalskan (+1938) ja hänen kauttaan levinneen Jumalan laupeuden hartauden. Kowalska kirjoitti kuuluisan Päiväkirjan (Dzienniczek, ei suom.) saamistaan näyistä, joissa Jeesus kertoi äärettömästä laupeudestaan suurimpiakin syntisiä kohtaan. Jeesus käski myös maalauttamaan kuvan, jossa olisi teksti ”Jeesus, luotan sinuun” (Jezu ufam Tobie).

Tämä kuva ja Jumalan laupeuden hartauteen liittyvät rukoukset levisivät pian ympäri Puolaa ja koko maailmaa. Faustyna Kowalska kuoli juuri ennen toista maailmansotaa, mutta hänen sanomansa jäi ikään kuin pelastusrenkaaksi seuraavien vuosien kauheuksien keskelle. Lukemattomia ihmisiä kääntyi Jumalan ja Kristuksen laupeuden puoleen, ja yhä tänään Jumalan laupeuden hartaus tuottaa katolisessa maailmassa kuin liukuhihnalta kääntymyksiä, parantumisia ja muita ihmeitä.

Nykyään ko. kuva on käytännössä jokaisessa puolalaisessa kirkossa, ja se löytyy myös Helsingin katolisista kirkoista. Lisäksi Johannes Paavali II muutti pääsiäisajan toisen sunnuntain Jumalan laupeuden sunnuntaiksi. Sen aattona hän kuoli, ja juuri sitä vietettäessä hänet nyt myös julistettiin pyhäksi.

Puolan lahja teologialle

Johannes Paavali II oli ylpeä puolalaisesta perinnöstään monella tavalla, mutta sisar Faustynan julistamalla Jumalan laupeudella oli erityinen paikka hänen sydämessään. Hän omisti Jumalan laupeudelle toisen paavillisen ensyklikansa, joka muuten julkaistaan suomeksi aivan näinä päivinä (seuratkaa katolinen.fi -sivuja).

Puolalaiset teologit ottivat askeleen eteenpäin ja kirjoittivat jopa kokonaisen dogmatiikan Jumalan laupeuden näkökulmasta! Faustynan ja Johannes Paavali II:n inspiroimana kristillinen dogmatiikka ei enää olekaan harhaoppien tuomitsemista yksi toisensa jälkeen, vaan kaunis visio siitä, kuinka laupias Isä armahtaa, hoitaa ja kasvattaa harhailevia lapsiaan. Kirkolla on rajansa, Jumalan laupeudella ei.

Johannes Paavali II sai itse julistaa sisar Faustynan autuaaksi ja pyhäksi. Hän kävi myös vihkimässä uuden Jumalan laupeuden pyhäkön Krakovassa vuonna 2002. Nyt Faustynan kuolinluostarin viereen on nousemassa Johannes Paavali II -keskus. Kaksi todistajaa, kaksi suurta 1900- luvun puolalaista pyhimystä, kaksi rukouksen ja uskon keskusta ja pyhäkköä vierekkäin. Näistä tullee vuonna 2016 Krakovassa pidettävien Maailman nuortenpäivien yksi ydinkeskuksista.

Faustyna Kowalska ja Johannes Paavali II julistavat sanomaa, joka tulee oikeastaan aika lähelle sitä, mitä vanha kunnon luterilaisuuskin parhaimmillaan edustaa: Jumala on armollinen, äärettömän armollinen, hän antaa anteeksi suurimmallekin syntiselle! Kristuksen sydän on avoinna, hän haluaa vuodattaa rakkautensa päällemme runsaasti! Ei tarvitse kuin sanoa: Jezu ufam Tobie! Jeesus, luotan sinuun!

Kategoriat: Ajankohtaista, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristinusko nykymaailmassa, Teologia, Uusi evankeliointi
Tags: , ,

Comments: Be the first to comment

C. S. Lewisin ylösnousemus

21.4.2014

Pääsiäiseksi sain jälleen päätökseen puolen vuoden lukuprojektin, Perussanoman viime vuonna julkaiseman kirjan C. S. Lewis – Elämä, jonka on kirjoittanut johtava teologi ja Oxfordin yliopiston professori Alister McGrath.

Kyseessä on jo kolmas tällä blogilla arvioitu Lewis-elämäkerta: aiemmissa artikkeleissa olen tarkastellut Lewisiä hänen kääntymyksensä sekä kielten ja kirjallisuuden näkökulmasta. Pääsiäismaanantain kunniaksi käsittelen tässä  artikkelissa pääasiassa Lewisin ”ylösnousemusta”.

Alister McGrath on jakanut elämäkertansa kronologis-temaattisesti viiteen osaan, joiden otsikot ovat seuraavat: Preludi, Oxford, Narnia, Cambridge ja Kuoleman jälkeinen elämä.

Näistä ensimmäinen käsittelee Lewisin lapsuutta Irlannissa, kouluaikaa Englannissa ja sota-aikaa Ranskassa. Toinen osa käsittelee yliopistoaikaa Oxfordissa, kolmas Narnian satumaailmaa ja neljäs yliopistoaikaa Cambridgessa sekä Lewisin viimeisiä vuosia.

Aiempiin elämäkertoihin nähden mielenkiintoisin osio tässä kirjassa oli viides ja viimeinen, joka kertoo ”Lewis-ilmiöstä” hänen kuolemansa jälkeen. Tämä on tarina ”Lewisin ylösnousemuksesta”.

Himmenevä tähti

”Elämänsä lopulla Lewis totesi Walter Hooperille, että uskoi jäävänsä unohduksiin viiden vuoden sisällä kuolemastaan.” (s. 443) Vuonna 1963 kuolleen Lewisin suosio alkoikin heikentyä pian 1960-luvun edetessä. Time-lehti korosti muistokirjoituksessaan Lewisin poismenoa; ”hänen ylösnousemustaan se ei osannut odottaa” (s. 444).

1960-luvulla uskonnollinen kiinnostus siirtyi teoreettisista kysymyksistä käytännön elämään. Muun muassa seksuaalinen vallankumous sai Lewisin näyttämään auttamatta vanhanaikaiselta. Toisaalta Amerikan konservatiivisille evankelikaaleille tupakkaa polttavan ja olutta juovan Lewisin tavat olivat liikaa, puhumattakaan joistakin hänen teologisista käsityksistään.

Uskonnollisella kentällä Lewis jäi syrjään, mutta myös fantasiakirjallisuuden kentällä Lewisin Narnia jäi ensin auttamatta Tolkienin Sormusten herran jalkoihin. Lewisin tähti oli himmenemässä samoin kuin niin monien muiden 1940- ja 1950-luvun hittikirjailijoiden. Jostain syystä se ei kuitenkaan päässyt sammumaan, vaan kiinnostus Lewisiä kohtaan heräsi uudelleen.

Uuden nousun taustoja

McGrath hahmottelee Lewis-kiinnostuksen uudelleenheräämisen syitä: Walter Hooper kokosi ja julkaisi ahkerasti Lewisin teoksia ja kirjeenvaihtoa Lewisin kuoleman jälkeen. Hooper piti huolta siitä, että jokaisen uuden kokoelman yhteydessä johtava kustantamo William Collins & Sons, joka oli ostanut oikeudet Lewis-julkaisuihin, julkaisisi uudestaan myös kaksi varhaisempaa Lewis-teosta.

Yhdysvalloissa perustettiin lisäksi merkittäviä yhdistyksiä Lewisin perinteen vaalimiseksi: New Yorkin C. S. Lewis-seura (1969) ja Wheaton Collegen Marion E. Wade -keskus. Englanti tuli hieman jälkijunassa, mutta myös Oxfordiin perustettiin C. S. Lewis-seura vuonna 1982. Lisäksi Lewisin ystävät kuten Walter Hooper ja George Sayer julkaisivat Lewisistä elämäkertoja (1974 ja 1988), jotka ovat ”edelleen Lewis-tutkimuksen virstanpylväitä” (s. 449).

Lewis hyötyi myös Tolkien-kiinnostuksesta. Kun ihmiset saivat tietää Tolkienin taustasta ja ystävyydestä Lewisin kanssa, he alkoivat kiinnostua myös Lewisista. Lopuksi 1960-luvulla alkoi sekä protestanttisella että katolisella puolella näkyä merkkejä tunnustuksellisten raja-aitojen murtumisesta.

Protestanttiset kristityt alkoivat pikku hiljaa pitää itseään ensisijaisesti kristittyinä ja vasta toissijaisesti oman tunnustuskuntansa edustajina. Lewisin visio ”pelkästä kristinuskosta” sopi tähän kuvaan kuin nakuutettu. Vastaavasti katolisessa kirkossa Vatikaanin II konsiili aiheutti ekumeenisen kääntymyksen, ja katolilaiset avautuivat lukemaan Lewisiä, varsinkin kun tiedettiin hänen suhteestaan katolisiin Cherstertoniin ja Tolkieniin.

Lewis, katolilaiset ja evankelikaalit

McGrath mainitsee USA:n johtavista katolilaisista kardinaali Avery Dullesin ja Peter Kreeftin (kirjassa virheellisesti Kreeth), jotka ovat suositelleet Lewisiä ”pelkkänä kristittynä”. McGrath huomioi myös ilmiön, josta tälläkin blogilla on kirjoitettu: ”Monet niistä, jotka ovat kääntyneet katolisuuteen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, ovat kertoneet saaneensa Lewisiltä tärkeitä vaikutteita” (s. 452).

McGrath ottaa esiin myös toisen, vähemmän huomioidun näkökulman, ”jolla on erityisen suuri merkitys nykypäivän amerikkalaisille katolisille”. Puolustaessaan ”pelkkää kristinuskoa” Lewis on nimittäin tehnyt mahdolliseksi sen, että pappeihinsa ja piispoihinsa pettyneet uskovat voivat ”tunnustautua uskoonsa uuelleen joutumatta puolustamaan samalla instituutioita, jotka ovat heidän silmissään tahranneet tuota uskoa viime vuosien aikana”. (s. 452)

Mikä sitten sai aluksi epäileväiset Amerikan evankelikaalit ottamaan Lewisin suoranaiseksi ”suojeluspyhimyksekseen”? Aluksi fundamentalismin leimaama evankelikaalisuus pyrki erottautumaan ympäröivästä kulttuurista, mutta esim. Billy Grahamin, Christianity Today -lehden ja Fullerin teologisen seminaarin inspiroima populistinen ”uusi evankelikaalisuus” halusi vastata modernin kulttuurin haasteisiin. Tajuttiin apologetiikan tarve.

Noin 1970-luvun puolivälisä evankelikaalit alkoivat lukea Lewisiä, ja he ymmärsivät hänet pian apologetiikan mestariksi. Aiemmin John Stott oli ollut kova nimi evankelikaalisessa apologetiikassa, mutta Lewis ei asettanut lukijoilleen yhtä korkeaa rimaa ja pääsi täten suuremman kansan suosioon. Toisin kuin Stott, Lewis vetosi järjen lisäksi myös mielikuvitukseen.

Evankelikaaliset opiskelijajärjestöt kuten InterVarsity ottivat Lewisin omakseen. Hänen ei-evankelikaalisuutensa annettiin anteeksi. ”Olihan hän entinen ateisti, joka oli kääntynyt kristinuskoon. Se oli monien mielestä riittävä syy pitää häntä ’uudestisyntyneenä’ kristittynä.” (s. 455)

Lewis tänään

McGrath siteeraa Christianity Today -lehden arviota vuodelta 1998, jonka mukaan Lewis on ”nykypäivän evankelikaalisuuden Akvinas [s.o. Akvinolainen!], Augustinus ja Aisopos” (s. 457).

Lewis on muokannut evankelikaalien asenteita, ja he ovat alkaneet syventää uskoaan tutustumalla laajemmin kirjallisuuteen, erityisesti niihin kirjailijoihin, joilla on yhteys Lewisiin: Chesterton, Tolkien, Barfield, Sayers, Williams ja MacDonald. McGrathin kokemuksen mukaan kiinnostus ei osoita hiipumisen merkkejä.

Lewis viehättää evankelikaalien – ja epäilemättä myös katolilaisten – uutta sukupolvea, koska ”hänen katsotaan rikastuttavan ja laajentavan uskoa vesittämättä sitä”, hän ”avaa kristilliseen uskoon syvemmän näköalan: hän vetoaa sekä ajatteluun, tunteisiin että mielikuvitukseen kyseenalaistamatta uskon perustavia tunnusmerkkejä” (s. 458).

”Hänen näkemystään uskosta pidetään nykyään teologian ja kulttuurin näkökulmasta vakuuttavana, ja hänen katsotaan edustavan sitä luotettavalla, älykkäällä ja ennen kaikkea ymmärrettävällä tavalla. [-] Lewisistä on tullut mitä harvinaisin ilmiö – nykyaikainen kristillinen kirjailija, jota kaikkiin suuntauksiin kuuluvat kristityt kunnioittavat ja rakastavat.” (s. 453)

McGrathin kirjan julkaisu suomeksi todistaa tämän ilmiön, jota McGrathia seuraten nimitän Lewisin ylösnousemukseksi, vaikuttavan myös Suomessa. Kirjapaja on jo julkaissut uudelleen sarjan Lewis-kirjoja, ja nyt Perussanomalta ilmestyi tämä erinomaisesti käännetty ja visuaalisesti kaunis Lewis-elämäkerta.

Lewis-tutkija Jason Lepojärveä on haastateltu useissa tiedotusvälineissä, ja omana pienenä kontribuutionani olen julkaissut kohtuullisen monta Lewis-aiheista juttua tällä blogilla (ks. alussa viitattujen lisäksi tämä, tämä, tämä ja tämä).

Lewis on siis ”ylösnoussut” ja elää, mutta Kristuksen (ja vain hänen) tapauksessa voimme iloisesti poistaa lainausmerkit ja huutaa pääsiäisen sanomaa: Totisesti nousi! Hänen ansiostaan toivomme myös saavamme nousta viimeisenä päivänä, rinta rinnan vanhan kunnon ”Jackin” kanssa.

Kategoriat: Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka

Comments: 1 kommentti

Mihin Ulf Ekman on liittymässä?

14.4.2014

(Tämä mielipidekirjoitus on julkaistu helluntailaisessa Ristin Voitto -lehdessä.)

Livets Ord (Elämän Sana) -liikkeen perustaja Ulf Ekman aiheutti jonkinlaisen uutispommin pohjoismaisissa kristillisissä piireissä, kun hän ilmoitti liittyvänsä vaimonsa kanssa katoliseen kirkkoon. Heidän poikansa Benjamin otettiin katolisen kirkon täyteen yhteyteen jo viime vuoden lopulla.

Ekmanit ovat osa laajempaa trendiä. Viime vuosikymmeninä katoliseen kirkkoon on siirtynyt sadoittain entisiä protestanttipastoreja, erityisesti Yhdysvalloissa, mutta yhä enemmän myös Englannissa ja Ruotsissa. Suomessa pastorikäännynnäisiä on joitakin, mutta katolisuus ja siihen kääntyminen on täällä vielä melko vierasta.

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän kirjoituksen todistettuani häkellyttävää Facebook-kommentointia Ekmanin ratkaisusta. Monet nähtävästi vapaiden suuntien kristityt tyytyivät vain siteeraamaan raamatunjakeita luopumuksesta ja luettelemaan sitten katolisuuden perinteisiä kompastuskiviä: inkvisitiot, Marian ja paavin palvonnan, pedofiilipapit ja tietysti uskonnontunneilta opittu iskulause ”kun kolikko kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”.

Maltillisemmat äänet kiirehtivät sanomaan, että kaikissa kirkoissa on aitoja uskovia ja että jokaisessa tunnustuskunnassa on omat vikansa ja vahvuutensa. Melkein kukaan ei kuitenkaan yrittänyt ymmärtää Ekmania, sitä, minne hän on oikeastaan menossa ja miksi. Katolilaisena minua pisti usein silmään nettikeskustelijoiden halveksiva asenne ”ihmislaitoksia” eli kirkkoa kohtaan.

Tässä kun olisi juuri dialogin paikka. Meille katolilaisille kirkko ei ole ihmisten järjestö, vaan Kristuksen perustama ja haluama todellisuus (mm. Matt. 16:18). Kristus ei halua seurakuntien hajanaisuutta, vaan kirkon näkyvää ykseyttä (Joh. 17:21). Juuri tähän Ekman vetoaa Dagens Nyheter -artikkelissaan. Hänelle ei enää riitä pirstaloituneen protestantismin puhtaan pragmaattinen yhteiskristillisyys eikä pelkkä idealistinen kuvitelma uskon jatkuvuudesta läpi vuosisatojen.

Ekman on liittymässä kaikkien vuosisatojen kirkkoon, joka kuitenkin elää nyt täysillä vuotta 2014. Ei, emme palvo Mariaa emmekä paavia. Emme osta aneita emmekä hyväksy pedofiliaa. Emme muuten myöskään väitä olevamme ainoita tosiuskovia, vaan tunnustamme iloiten kaikki kristityt veljiksi Kristuksessa.

Vuoden paavina ollut Franciscus lähetti äskettäin helluntailaisille historiallisen videoviestin, jossa hän puhui jo alkaneesta ”ykseyden ihmeestä” ja lähetti protestanttiveljilleen ”hengellisen halauksen” esirukouspyyntöjen kera.

Halusin kirjoittaa tämän artikkelin samassa hengessä sanoakseni Suomen helluntailaisille, että olemme saman perheen lapsia, vaikka asummekin erillämme. Meillä on paljon enemmän yhteistä kuin luulemmekaan, ja samalla meillä on paljon annettavaa toisillemme.

Jospa oppisimme vanhojen iskulauseiden ja ennakkoluulojen toistamisen sijaan kuuntelemaan toisiamme, rukoilemaan yhdessä ja kilvoittelemaan toistemme kunnioittamisessa. Siten maailma voi pikku hiljaa alkaa ottaa meidät tosissaan ja uskoa tämän meille yhteisen hyvän sanoman: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme.”

Kategoriat: Ajankohtaista, Ekumenia, Vapaat suunnat

Comments: Be the first to comment

Dogmihistorian hauskuuksia

7.4.2014

Viime maanantain postauksessa mainitsin Denzingerin (Dz), jonka Enchiridion Symbolorum on kuuluisin kokoelma paavien ja kirkolliskokousten uskoa ja moraalia koskevia päätöksiä. Sattuupa niin, että jokin aika sitten sain luetuksi englanninkielisen käännöksen Denzingerin 30. laitoksesta (The Sources of Catholic Dogma), jonka Karl Rahner toimitti vuonna 1954.

Denzinger avaa aivan uusia maailmoja ja järkyttää kyllä taatusti itse kunkin käsitystä opetusviran opetuksesta. Monet kyllä tuntevat opin opetusvirasta, mutta harvapa tuntee kaikkea sitä, mitä opetusvirka (paavit ja konsiilit) ovat pitkin vuosisatoja opettaneet. Joitain väläyksiä kyllä tunnetaan, kuuluisimpia konsiileja ja paavillisia asiakirjoja, mutta siihen se jää.

Usein dogmihistoria on hyvin synkkää ja ahdistavaa luettavaa. Tuomioita tuomioiden perään. Hallussani olevan Denzingerin n. 650 sivuun mahtuu kuitenkin myös hauskoja juttuja, ja ajattelin jakaa niitä lukijoiden sivistämiseksi ja huvittamiseksi samalla kertaa. Ei muuta kuin dogmihistorian hupaisuuksista nauttimaan!

Oikeaa oppia sakramenteista

Keskiajalla paavit kirjoittivat kolmeen otteeseen länsinaapureillemme ohjeita sakramenttien oikeasta toimittamisesta. Ensin paavi Innocentius III (1198–1216) vastasi Trondheimin arkkipiispan kysymykseen, olisiko kuolemanvaarassa syljellä suoritettu kaste pätevä. Paavi vastasi Augustinukseen ja Joh. 3:5:een vedoten kieltävästi. (Dz 412)

Innocentiuksen seuraaja paavi Honorius III joutui ojentamaan Uppsalan arkkipiispaa vuonna 1220, kun hänen korviinsa oli kantautunut tieto siitä, että Uppsalan alueella ”uhrissa” käytettiin enemmän vettä kuin viiniä, vaikka ”yleisen kirkon järkevän tavan mukaan pitäisi käyttää enemmän viiniä kuin vettä”. (Dz 441)

Honoriuksen seuraaja Gregorius IX puolestaan kirjoitti vuonna 1241 jälleen Trondheimiin. Nyt paavi  oli kuullut, että ”joskus veden puutteen takia alueellanne kastetaan lapsia oluella”. Jälleen kerran Joh. 3:5:n perusteella paavi totesi, ettei ”niitä tule pitää oikein kastettuina, jotka on kastettu oluella”. (Dz 447)

Seuraavalla vuosisadalla Gregorius XI tuomitsi inkvisition välityksellä seuraavat väittämät eukaristiasta: ”1. Jos konsekroitu hostia putoaa tai heitetään jätevesiviemäriin, mutaan tai muuhun häpeälliseen paikkaan, niin vaikka muodot pysyvät, Kristuksen ruumis lakkaa olemasta niiden alla, ja leivän substanssi palaa. 2. Jos hiiri jyrsii tai eläin syö konsekroidun hostian, niin vaikka niin sanottu muoto pysyy, Kristuksen ruumis lakkaa olemasta (jne.)” (Dz 578–579)

Että sillä lailla. Kristus on Kristus vaikka rotan mahassa.

Mietittyä moraalioppia

Opetusvirka vastasi vuosisatojen varrella myös moniin moraaliteologisiin pulmiin. Erään standardinäkemyksen mukaan yhtäkään moraalikysymystä ei ole dogmaattisesti määritelty, mutta Konstanzin konsiilin (1415) määritelmä tyrannin murhasta voisi kyllä olla vahvana ehdokkaana moiseksi.

Pyhä synodi ”julistaa ja määrittelee”, että seuraava mielipide on ”uskon ja moraalin kannalta virheellinen”, ja synodi tuomitsee sen ”harhaoppisena” niin, että sen itsepäiset kannattajat ovat ”harhaoppisia”:

”Kuka tahansa vasalli tai alamainen voi (ja hänen tulisi) laillisesti ja ansiollisesti tappaa kenet tahansa tyrannin, jopa salaisin juonin sekä ovelalla mielistelyllä ja imartelulla, huolimatta mistään uskollisuudenvalasta tai hänen kanssaan tehdystä sopimuksesta, odottamatta kenenkään tuomarin mielipidettä tai käskyä” (Dz 690)

Moraaliteologinen kasuistiikka kasvoi Trenton konsiilin jälkeen uusiin mittasuhteisiin, ja paavit alkoivat tuomita ahkerasti erilaisia moraaliteologisia näkemyksiä (usein Pyhän viraston välityksellä). Ehdoton suosikkini on seuraava Pyhän viraston Innocentius XI:n aikana tuomitsema mielipide:

”Miespalvelija, joka tietoisesti tarjoamalla olkapäitään auttaa isäntäänsä nousemaan ikkunoiden läpi pilatakseen neitsyen, ja joka monta kertaa palvelee häntä kantamalla tikapuita, avaamalla oven tai tekemällä muuta vastaavaa yhteistyötä, ei tee kuolemansyntiä, jos hän tekee tämän varteenotettavan vahingon pelosta, kuten että hänen isäntänsä kohtelisi häntä kaltoin, katsoisi häntä raivokkain silmin tai karkottaisi hänet talosta.” (Dz 1201)

Että sillä lailla. Eikä muuten auta, jos haureudenharjoittamisen jälkeen sanoo ripissä seuraavasti: ”Tein vakavan synnin siveyttä vastaan naimattoman naisen kanssa”. Pitää nimittäin mainita myös itse yhdyntä, sanoo paavi Aleksanteri VII. (Dz 1125) Innocentius XI:n aikana lisättiin, että jos on tehnyt aviorikoksen vaikkapa kyseisen naisen aviomiehen suostumuksella, ei riitä, että ripissä tunnustaa haureuden, täytyy tunnustaa aviorikos. (Dz 1200)

Tässä Innocentius XI:n (1676–1689) aikana, tarkemmin vuonna 1679 julkaistussa moraalioppia koskevien tuomioiden listassa on yhteensä 65 virhettä, jotka Pyhä virasto (entinen inkvisitio, nykyinen Uskonopin kongregaatio) tuomitsi ”ainakin pahennusta herättävinä ja käytännössä turmiollisina”. Joukosta löytyy tällainenkin: ”Poika saa iloita humalassa tekemästään isänmurhasta perinnöksi saatavien suurten rikkauksien takia.” (Dz 1165)

Paastonajan päätöksiä

Nyt kun eletään paastonaikaa, lienee sopivaa lopettaa artikkeli paastoa koskeviin päätöksiin. Aleksanteri VII tuomitsi vuonna 1665 seuraavan mielipiteen: ”Se, joka rikkoo itseään velvoittavaa kirkon paastoa, ei tee kuolemansyntiä, ellei hän tee sitä halventaakseen ja  osoittaakseen tottelemattomuutta esimerkiksi siksi, ettei hän halua totella käskyä.” (Dz 1123) Eli kuolemansynti joka tapauksessa.

Seuraavana vuonna sama paavi tuomitsi seuraavan väittämän: ”Ei ole ilmeistä, että paastonaikana velvoittaa tapa olla syömättä munia ja juustoa” (Dz 1132). Nämä muuten tuomittiin ja kiellettiin ”vähintään pahennusta herättävinä” mielipiteinä.

Että sillä lailla! Onneksi ajat ovat jonkin verran muuttuneet ja paastomääräykset lieventyneet. Ehkä nyt ymmärrämme, miksi Yves Congar varoitti Denzingerin vaarallisuudesta: se kun ei selitä päätösten historiallista luonnetta ja kontekstia.

Vaikkemme voi lukea vanhoja opetusviran opetuksia kuin ikuista lakia, niin jotain voimme dogmihistoriasta varmasti oppia. Esimerkiksi sen, että Jumalan rakastamisen käsky velvoittaa vakavasti kyllä useamminkin kuin vain kerran viidessä vuodessa tai jopa harvemmin (Dz 1156).

Dogmihistoria voi antaa kuvan ennen kaikkea tuomitsevasta Jumalasta, mutta evankeliumia se ei voi kumota. Denzingerin jälkeen on aina hyvä palata Johannekseen. ”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” (1. Joh. 4:16)

Kategoriat: Dogmihistoria, Kirjaesittelyt ja -arviot

Comments: Be the first to comment

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 338 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: