Arkisto kohteelle heinäkuu 2013

« Hyviä uutisia home page

Muuttiko Vatikaani II mitään? (osa 2)

29.7.2013

Tämä on kirjaa Vatican II - Did Anything Happen? käsittelevän artikkelisarjan toinen ja viimeinen osa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin johdantoa ja kahta ensimmäistä artikkelia. Tässä osassa käsitellään kahta viimeistä artikkelia, jotka ovat Stephen Schloesserin ja Neil Ormerodin käsialaa.

Schloesser jatkaa O’Malleyn artikkelin innoittamana ja kysyy ei niinkään ”miten” Vatikaani II muutti kirkkoa vaan ”miksi” se muutti sitä. Ormerod puolestaan pohjaa artikkelinsa sekä O’Malleyn että Schloesserin ajatuksille ja kehittää niitä eteenpäin. Hän pohtii muutosta ja ehdottaa kommuunioekklesiologian vastapainoksi missioekklesiologiaa.

Vatikaani II:n historiallinen konteksti

Schloesserin artikkeli painottaa Vatikaani II:ta nimenomaan 1900-luvun puolivälin konsiilina. Kun otetaan huomioon holokausti, kylmä sota, ydinsodan pelko ja todellinen vaara, huomataan, että Vatikaani II:lla oli suorastaan moraalinen imperatiivi tehdä jotain. Toisen maailmansodan kymmenet miljoonat kuolemat ja juutalaisten joukkomurha pakottivat kirkon palaamaan perustavanlaatuisten kysymysten äärelle. Kuka on ihminen? Mitä on pelastus? Mikä on kirkon suhde muihin uskontoihin?

Kirkon historia suhteessa juutalaisiin ei ole ruusuinen. Esimerkiksi paavin kirkkovaltiossa juutalaiset eivät saaneet ”puhua tuttavallisesti” kristityille, heidän oli puettava päälleen erityiset juutalaisten tunnusmerkit, ja heidät suljettiin ghettoihin. Nyt Israelin valtio oli perustettu vuonna 1948, uusi tilanne vaati uutta mietintää. Juutalais-katolisen dialogin pelättiin johtavan indifferentismiin eli uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, nykyrelativismin edeltäjään.

Johannes XXIII oli auttanut juutalaisia ennen paaviksi tulemistaan, ja hän asetti Augustin Bean hoitamaan suhteita juutalaisiin. Vatikaani II:n dokumentti Nostra Aetate on pitkälti Bean ansiota, vaikka se kävi läpi pitkän prosessin. Ennen kaikkea sitä laajennettiin koskemaan myös islamia ja muitakin uskontoja. Vatikaani II:n kontekstiin liittyy myös sen tajuaminen, että Aasian evankeliointi oli pitkälti epäonnistunut liiallisen Rooma-keskeisyyden takia.

Toinen mullistava dokumentti oli Dignitatis Humanae uskonnonvapaudesta, joka oli radikaali muutos kirkon aiempaan opetusvirkaan ja käytäntöön nähden. Paavit olivat taistelleet omantunnonvapautta sekä kirkon ja valtion erottamista vastaan pitkällä 1800-luvulla toistamiseen. Kirkko oli hiljentänyt teologeja kuten amerikkalaisen John Courtney Murrayn, joka oli argumentoinut, ettei tunnustuksellinen katolinen valtio ole sittenkään ideaali.

Monet katolilaiset tunsivat pitkän 1800-luvun paavien olleen väärässä, moraalisesti väärässä. Kardinaali Cardijn esitti asian pontevasti: kirkko ei voi vaatia uskonnonvapautta ollessaan vähemmistössä, jos se kieltää sen ollessaan enemmistössä. ”Konstantinolainen kirkko” todella kohtasi loppunsa Vatikaani II:ssa. Teologit kuten Murray, Rahner, de Lubac ja muut, joita kirkko oli sensuroinut ennen konsiilia, nousivat konsiilin suuriksi opettajiksi ja inspiraatioiksi.

Muuttuva ja missionaarinen kirkko

Myös Neil Ormerod lähtee siitä, että muutokset kirkossa ovat päivänselviä: liturgia on nyt kansankielellä ja paavi lentää lentokoneella. Tietysti tähän voi sanoa, että mikään olennainen ei ole muuttunut, mutta siitä seuraa koko essentialismin ja ”olennaisen ja epäolennaisen” erottelemisen vaikeus.

Ormerod esittää tarkkanäköisesti, että kirkko ei ollut valmistautunut Vatikaani II:ta seuranneisiin muutoksiin, ja usein monet muutokset tehtiin liian nopeasti ilman kunnollista katekeesia ja epäselvään ”Vatikaani II:n henkeen” vedoten. Kun lampun henki pääsi ulos, sitä oli vaikea enää saada takaisin. Teologia karkasi käsistä, historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen vaikutus alkoi tuntua. Aiemmin vaietuista aiheista alettiin käydä avointa keskustelua, kaikki alkoi olla kyseenalaistettavissa.

Näin ollen konsiilin jälkeisinä vuosikymmeninä Ratzinger ja Uskonopin kongregaatio puuttuivat toistamiseen teologisiin kysymyksiin. Samoin liturgista kokeilua pyrittiin rajoittamaan uusin määräyksin. Kun kirkko oli ensin sallinut muutoksen, se pyrki nyt määrittelemään muutoksen sallitut rajat.

Ormerodilla ei ole sinänsä mitään tätä vastaan, mutta hän sanoo sen suurimpana vaarana olevan paluun vanhoihin virheisiin. Teologeille keskeinen tehtävä on kamppailla kirkon dogmien pysyvän pätevyyden ongelman kanssa, joka on postmodernismin ja relativismin kompastuskivi.

Ormerodin mukaan kommuunioekklesiologia, joka on vuoden 1985 piispainsynodin jälkeen tunnustettu Vatikaani II:n keskeiseksi ajatukseksi, vastustaa muutosvoimia. Siksi kommuunioekklesiologia on tullut konservatiivisempien piispojen suosioon, ennen kaikkea Ratzingerin, jonka johtama kongregaatio julkaisi siitä dokumentin vuonna 1992.

Ormerodin mukaan kommuunioekklesiologia tarvitsee vastapainokseen missioekklesiologian. Hänen mukaansa kirkon antimodernistinen 1800-luku, joka vastusti sekä muutosta että maailmaa, oli lähetysteologinen epäonnistuminen. On helppo ymmärtää ihannetta muuttumattomasta kirkosta keskellä muuttuvaa maailmaa, mutta kirkko ei saa tulla lahkoksi muiden joukossa. Kirkon on säilytettävä missionaarisuutensa ja siksi käytävä dialogiin maailman kanssa. Tätä näkökulmaa ei saa päästää unohtumaan.

 

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

Comments: Be the first to comment

Muuttiko Vatikaani II mitään? (osa 1)

22.7.2013

Uskon vuosi eli Vatikaani II:n juhlavuosi jatkuu, ja nyt on aina sukeltaa yhteen katolisen kirkon ja teologian ajankohtaisimmista debateista eli kysymykseen Vatikaani II:n tulkinnasta. Kuten tiedetään, tämä oli paavi Benedictus XVI:n yksi pääteemoista. Paaviutensa ensimmäisenä jouluna (12/2005) hän luennoi kuurialle kahdesta hermeneutiikasta, ”epäjatkuvuuden ja murroksen hermeneutiikasta” ja ”reformin hermeneutiikasta”, jota hän kutsui myös ”uudistuksen hermeneutiikaksi yhden kirkkosubjektin jatkuvuudessa”. Hänen mukaansa jälkimmäinen on tuottanut ja tuottaa hedelmiä, edellinen taas haittaa.

Debatissa on siis kyse siitä, kuinka paljon ja mitä Vatikaani II muutti tai uudisti, ja kuinka pitkälle voimme mennä Vatikaani II:n jälkeen, ts. mikä on sen ”kirjaimen” ja ”hengen” välinen suhde. Syksyn aikana tarkoitukseni on kirjoittaa Vatikaani II:sta suomenkielinen tietokirja, minkä takia olen lukemassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta eri näkökulmista.

Tässä artikkelissa aloitan David G. Schultenoverin toimittaman kirjan Vatican II - Did Anything Happen? (Continuum 2007) käsittelyn. Kirja koostuu neljän kirjoittajan artikkeleista, jotka takakannen mukaan ovat ”parhaiden konsiilista koskaan kirjoitettujen analyysien joukossa”. Artikkelisarja on kaksiosainen: tässä osassa käydään läpi johdanto ja kaksi artikkelia, toisessa toiset kaksi.

Kirjan takakansi esittää vastakkainasettelun konservatiivien ja liberaalien välillä, ”kirjaimen” ja ”hengen” porukoiden välillä, ja sanoo paavi Benedictuksen aloittaneen liberaalien puolella mutta päätyneen lopulta konservatiiveihin. Tämä kirja on ”selvästi niiden puolella, joiden mielestä jotain ennennäkemätöntä tapahtui”.

Johdanto

John O’Malley, joka on kirjoittanut kirjan What Happened at Vatican II, antaa johdannossa perustietoja Vatikaani II:sta ja asettaa sen teologianhistorialliseen kontekstiin. Johannes XXIII ilmoitti tammikuussa 1959 kutsuvansa koolle ekumeenisen konsiilin muttei antanut sille mitään selvää päämäärää. Konsiilin tuli rakentaa ja valistaa kristikuntaa ja esittää uusi kutsu erossa oleville kristityille. Huomionarvoista oli se, ettei konsiili syntynyt minkään tietyn havaittavissa olevan kriisin tai harhaopin korjaamiseksi.

Piispat ympäri maailmaa saivat ehdottaa aiheita konsiilin käsiteltäviksi. Suurin osa ehdotuksista pyysi lisää tarkempia tuomioita ja uusia Maria-oppeja, jotkut uskalsivat toivoa kansankielistä liturgiaa. Valmistava komissio Roomassa laati palautteen pohjalta kokonaiset 70 dokumenttia konsiilin käsiteltäväksi. Aiheita oli niin paljon, että konsiili venyi neljävuotiseksi. Sessiot pidettiin syksyisin 10 viikkoa kerrallaan.

Konsiilissa ilmeni konflikti enemmistön ja vähemmistön välillä. Enemmistö, jonka kooksi muodostui 85-90% piispoista (joita oli n. 2500), päätyi vastustamaan valmiiksi laadittujen dokumenttien henkeä ja sisältöä. Vähemmistö puolusti niitä, ja sillä oli usein tukenaan viimeisen 150 vuoden paavillinen opetus. Tätä viimeistä 150 jaksoa O’Malley kutsuu ”pitkäksi 1800-luvuksi” (1800-luku ja 1900-luku aina Pius XII:n kuolemaan asti 1958).

”Pitkän 1800-luvun” aikana kirkko oli uudessa tilanteessa. Ranskan vallankumous, valistus ja liberalismi olivat tulleet sille kenties reformaatiotakin kipeämmäksi haavaksi. Nämä liikkeet nousivat valtaan katolisissa maissa ja olivat avoimesti antikatolisia. Paavit taistelivat uutta ideologiaa uusin keinoin: siinä missä he ennen olivat pääasiassa viimeisen tuomioistuimen tuomareita, nyt heistä tuli opettajia, ja opetusvälineeksi tuli ensyklika. Esim. paavi Leo XIII kirjoitti jopa 75 ensyklikaa.

Jotkut katolilaiset yrittivät kuitenkin sovittaa kirkon yhteen ”modernin ajan” eli pitkän 1800-luvun kanssa. He alkoivat käyttää moderneja historiantutkimuksen menetelmiä teologiassa. Raamatun, liturgian, keskiajan ja kirkkoisien tutkimus uudistui. 1900-luvun alussa pyhä virasto ja paavi Pius X tuomitsivat katolisen ”modernismin” kovin sanoin asiakirjoissa Lamentabili ja Pascendi.

Vatikaani II:ssa kysymyksenä oli, missä määrin pitkän 1800-luvun paavilliset dokumentit ovat muuttumattomia. Sitten reformaation vallalla oli ollut kaksi äärimmäistä hermeneutiikkaa: protestantit olivat pyrkineet osittamaan katolisen kirkon muuttuneen niin paljon, että evankeliumi oli menetetty. Katolilaiset vastasivat todistamalla, ettei mikään ollut koskaan muuttunut.

Vatikaani II:n jatkuvuutta painottava tulkinta keskittyy sen teksteihin, jotka eivät anna evidenssiä minkäänlaisesta murroksesta traditioon nähden. Näin Vatikaani II:n teksteistä tulee ikiaikaisten opetusten oppikirjamateriaalia. O’Malley selittää muutosviittausten puutteen sillä, että dokumentit ovat 2500 piispan kompromissien tulosta, ja muutosten mainitsematta jättäminen palveli kaikkien etua. Enemmistön kanta osoittautui näin autenttiseksi tradition ilmaukseksi eikä harhaopiksi, joksi vähemmistö oli sitä syyttänyt, ja vähemmistö halusi minimoida vahingon antamalla vaikutelman siitä, ettei mitään ollut muutettu.

Vatikaani II ”tapahtumana”

Vatikaani II:n päähistorioitsija englanninkielisessä maailmassa, Joseph A. Komonchak, kirjoittaa artikkelissaan Vatikaani II:sta ”tapahtumana” (engl. event). Historiografiassa tämä termi merkitsee nimenomaan ”murrosta”. Komonchakin mukaan Vatikaani II oli sen yllätyksellisestä koollekutsumisestaan asti ilmiselvästi tällainen ”tapahtuma”, poikkeus kirkon normaalista elämästä. Aikalaiset puhuivat tridentiinisen aikakauden, keskiajan tai jopa konsantinolaisen aikakauden päättymisestä.

Viiden vuoden sisällä konsiilin päättymisestä artikkelit ja kirjat puhuivat jo ”uudesta kirkosta”. Jotkut juhlivat ”tulevaisuuden kirkkoa” tai ”uutta kristinuskoa”, toiset valittivat ”luopumusta” tai ”kriisiä”. On jo aivan normaalia, että 1900-luku jaetaan prekonsiliaariseen ja postkonsiliaariseen vaiheeseen. Progressiiveille konsiili oli hyvä asia (kirkko sopeutui vihdoin nykyaikaan), traditionalisteille huono asia (kirkko antautui periaatteille, joita se oli oikein vastustanut 150 vuotta). Kolmas, ”reformistinen” kanta vähättelee muutoksia.

Ratzinger ei Komonchakin mukaan ole väärässä painottaessaan konsiilin tekstejä. Hän huomauttaa kuitenkin, että tekstien oikean merkityksen ymmärtämiseksi on otettava huomioon niiden redaktioprosessi. Alkuperäisten valmisteltujen tekstien ja lopullisten julkaistujen tekstien välinen ero on joskus niin suuri, että voidaan puhua ”murroksesta” tai ”epäjatkuvuudesta”. Lisäksi on otettava huomioon aika ennen konsiilia ja sen jälkeen, kirkkohistoria ei päättynyt vuonna 1965.

Tapahtuiko mitään?

John O’Malley palaa kirjoittajaksi kolmannessa luvussa. Hän kiinnittää huomiota arkkipiispa Agostino Marchetton kirjaan Vatikaani II:n historiasta (jota olen muuten lukemassa ja josta kenties lisää tulevaisuudessa), jossa Marchetto kritisoi vahvasti Giuseppe Alberigon johtamaa ”Bolognan koulukuntaa”, johon edellä mainittu Komonchak voidaan lukea. Kritiikki kohdistuu mm. ”tapahtuman” kategorian käyttämiseen Vatikaani II:n kuvaamisessa.

Kardinaali Ruini on yhtynyt Marchetton kritiikkiin ja tuominnut ”murrosta” korostavan tulkinnan, jota hän luonnehtii kuolevaksi. Ruini taas toistaa usein Ratzingeria, joka vuonna 1985 sanoi, ettei ole mitään pre- ja post-konsiliaarista kirkkoa. Vuoden 1985 piispainsynodi, joka käsitteli Vatikaani II:n tulkintaa, antoi kuusi ohjetta oikeaan hermeneutiikkaan, joista viidennen mukaan konsiili on tulkittava tradition jatkuvuuden ja aiempien konsiilien valossa. Yksikään ohje ei ota huomioon epäjatkuvuutta.

O’Malley pitää Alberigon viisiosaista Vatikaani II-historiaa hyvänä työnä. Hän tunnustaa ”hengen” kategorian ongelmallisuuden, kun ”minun Vatikaani II:n henkeni” alkaa olla eri kuin ”sinun Vatikaanin II:n henkesi”. Hän pitää kuutta piispainsynodin normia hyvinä, mutta ehdottaa seitsemännen lisäämistä: tulkitsijoiden on myös huomioitava epäjatkuvuudet. O’Malley ei aja mitään dogmien muuttamista tai unohtamista ja vertaa Vatikaani II:ta jopa Trentoon, joka niin ikään korosti jatkuvuutta. Silti jotain tapahtui: emmehän muuten puhuisi tridentiinisestä aikakaudesta.

O’Malley tunnustaa, että jatkuvuus on epäjatkuvuutta perustavampaa ja että kirkon on säilytettävä apostolinen traditio muuttumattomana. Silti myös muutosta tapahtuu, ja ellemme tunnusta tätä, kirkkohistoriassa ei ole mitään järkeä: se on vain kokoelma mielenkiintoisia tarinoita, ja kirkko ajelehtii sen läpi koskemattomana. O’Malleyn mukaan opin kehittyminen oli Vatikaani II:n suuri kysymys. ”Kehittyminen” on pehmeä tapa sanoa ”muutos” - kehittyminen olettaa sekä jatkuvuuden että epäjatkuvuuden.

Miltä Vatikaani II näyttää verrattuna aiempiin konsiileihin? Ensinnäkin se oli suurin. O’Malley kutsuu sitä maailman suurimmaksi kokoukseksi. Konsultaatio ennen konsiilia tuotti yli 7000 sivua tekstiä, sen uudelleentyöstäminen 4000 sivua lisää. Konsiilin itsensä tapahtumat tallennettiin 35 nidokseen, ja se tuotti 16 dokumenttia, jotka yhdessä vievät tuplasti enemmän sivuja kuin toiseksi suurimman konsiilin, Trenton, asiakirjat. 2500 piispan lisäksi paikalla oli teologeja, toimittajia, tarkkailijoita ja muuta väkeä - yhteensä n. 10 000 ihmistä. Jos Vatikaani II ei saanut aikaan mitään merkittävää, se oli aikamoista ajan, vaivan ja rahan hukkaa.

Vatikaani II:n tulkinta-avaimia

Toiseksi Vatikaani II otti aivan eri kohdeyleisön kuin aiemmat konsiilit. Aiemmat konsiilit puhuivat kristityille, kirkolle, Vatikaani II puhui koko ihmiskunnalle, koko maailmalle. Vatikaani II:n avainsanat olivat aggiornamento (päivitys) ja ressourcement (lähteille paluu), joista ensimmäinen katsoo eteenpäin, toinen taaksepäin, mutta molemmat aiheuttavat muutosta. Johannes XXIII:n avajaispuhe antoi aggiornamentolle oikeutuksen, ja tämä poikkesi kaikista aiemmista konsiileista, varsinkin kun pääajatuksena oli avautuminen nykymaailmalle tavalla, joka merkitsi monien aiemmin normatiivisiksi miellettyjen kantojen kumoamista.

Aggiornamenton ja ressourcementin lisäksi O’Malley esittelee kolmannen tulkinta-avaimen, joka ei ole toistaiseksi saanut paljoakaan huomiota osakseen. Sillä hän yrittää sovittaa yhteen konsiilin kirjaimen ja hengen. Avain on konsiilin tekstien kirjallisuuden lajin selvittäminen. Aiempien konsiilien pääasiallinen kirjallisuuden laji oli lakiteksti tai oikeudellinen tuomio.  Ne julkaisivat kaanoneita, jotka tuomitsivat harhaoppeja tai säätivät toimintaohjeita kirkolle.

Konsiilit käyttivät muitakin kirjallisuuden lajeja: uskontunnustuksia, kirjeitä, historiallisia kertomuksia, bullia ja dekreettejä. Kaanon nousee kuitenkin yli muiden yleisyydessään. Kaanonit ovat usein muotoa ”Jos joku sanoo… hän olkoon erotettu (anateema)”. Kaanoneita kiinnostaa julkinen ”sanominen” tai tunnustaminen, ei niinkään sielun sisäinen tila. Tälle kirjallisuuden lajille tyypillinen kielenkäyttö on pelottelevaa tai uhkaavaa, sen sanat ovat auktoritatiivisia ja voimakkaita.

Vatikaani II:n dokumentit olivat alun perin samaa vanhaa kirjallisuuden lajia. Niissä luki: ”Älköön kukaan rohkene sanoa…” ja ”Kirkko tuomitsee kerta kaikkiaan…” Pyhän viraston prefekti kardinaali Ottaviani puolusti tätä tyyliä, jota oli käytetty vuosisatoja. Piispa Emiel-Joseph De Smedt haastoi Ottavianin ja hänen kuivan skolastisten dokumenttiensa tyylin pastoraalisuuden ja ekumeenisuuden puutteesta. Ne olivat liian triumfalistisia, juridisia ja klerikaalisia.

Tyyli muutettiin, mutta mikä on Vatikaani II:n lopullisten dokumenttien kirjallisuuden laji?  O’Malley vastaa: se on epideiktinen panegyyri, siis vanha kunnon antiikin ylistyspuhe. Se ei halua niinkään todistaa yksittäisiä kohtia vaan koskettaa sydämiä, ei antaa sääntöjä vaan esittää ihanteita. Se on kutsu suurisieluisuuteen ja dialogiin, uhkailevat ja pelottelevat sanat ovat poissa, tilalla on ”ystävyyssanoja”. ”Muutoksesta” ei puhuta, mutta ”edistyksestä”, ”kehityksestä” ja jopa ”evoluutiosta” puhutaan. Konsiili ei määritellyt tai ratkaissut oppikysymyksiä lopullisilla tuomioilla, se ei asettanut rajoja sanoakseen: ”tähän asti eikä yhtään pidemmälle”.

O’Malley summaa sanaston ja kirjallisen tyylin pohjalta litaniaksi Vatikaani II:n aikaansaaman muutoksen:

käskyistä kutsuihin, laeista ihanteisiin, uhkauksista taivutteluun, pakotuksesta omaantuntoon, monologista keskusteluun, hallitsemisesta palvelemiseen, vetäytyneestä integroituun, vertikaalisesta horisontaaliseen, ekskluusiosta inkluusioon, vihamielisyydestä ystävyyteen, staattisesta muuttuvaan, passiivisesta hyväksynnästä aktiiviseen kanssakäymiseen, preskriptiivisestä periaatteelliseen, määritellystä avoimeen, käytöskontrollista  sydämen kääntymykseen, lain sanelusta omantunnon ääneen, ulkoisesta sopeutumisesta iloiseen pyhyyteen pyrkimiseen

O’Malley toteaa tämän olevan merkittävä paradigman muutos. Näin pääsemme myös ”konsiilin henkeen” käsiksi - pääsemme siihen tutkimalla sen ”kirjainta”. O’Malley painottaa vielä kerran olevansa samaa mieltä konsiilin perustavanlaatuisen jatkuvuuden kanssa suhteessa katoliseen traditioon. Mutta tasapainon vuoksi on kiinnitettävä huomiota myös epäjatkuvuuksiin, ja kun teemme niin, huomaame ainakin yhden asian: konsiili halusi, että jotain tapahtuisi.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

Comments: Be the first to comment

Vatikaani II:n ekklesiologia, osa 3

15.7.2013

Tämä on kolmas ja viimeinen osa artikkelisarjassa Vatikaani II:n ekklesiologia (ks. osat 1 ja 2). Vatikaanin II konsiilin dogmaattisen konstituution Lumen Gentium viimeiset luvut käsittelevät kirkon eskatologiaa (luku 7) ja Neitsyt Mariaa kirkon salaisuudessa (luku 8). Nämä liittyvät loogisesti yhteen, sillä mariologian sisällyttäminen ekklesiologian alle merkitsee jo kirkon tarkastelemista eskatologisesti. Jos taivaassa oleva ihminen kuuluu kirkkoon, niin silloin kirkko ei ole vain maanpäällinen järjestö vaan myös taivaallinen todellisuus.

Marian tarkasteleminen osana kirkkoa oli merkittävä veto konsiili-isiltä. Itse asiassa tästä debatoitiin vilkkaasti - jotkut halusivat Marialle aivan oman dokumentin, mutta enemmistö kannatti mariologian alistamista kirkko-opille. Tässä joukossa taas jotkut halusivat Marian heti kirkko-opin alkuun, mutta lopullinen ratkaisu oli asettaa Maria-luku viimeiseksi. Tämä oli ekumeenisesti viisas korjausliike: kirkko halusi pidättäytyä ”väärästä liioittelusta” (LG 67) ja asettaa Marian teologisesti mahdollisimman oikeaan kontekstiin.

Kirkon eskatologinen luonne ja pyhäin yhteys

Seitsemäs luku kattaa kohdat LG 48-51, ja se on täynnä viittauksia ennen kaikkea Uuteen testamenttiin, mutta myös kirkkohistoriaan ja -isiin, konsiileihin ja paavillisiin dokumentteihin. Vatikaani II halusi palauttaa kirkon tietoisuuteen sen eskatologisen luonteen, joka on niin vahvasti läsnä Uudessa testamentissa: kirkko odottaa kaiken täyttymistä, kosmoksen uudistusta, mutta toisaalta se elää lopunaikoja jo todeksi.

Prekonsiliaarisessa katekeesissa eskatologia oli lähinnä yhtä kuin ”neljä viimeistä asiaa” eli kuolema, tuomio, rangaistus ja palkinto (helvetti ja taivas). Nyt Lumen Gentium jäsentää nämä teemat osaksi laajempaa eskatologista visiota kirkosta, kosmoksesta ja Kristuksesta. LG 48 on suorastaan runollisen kaunis apostolis-evankelinen kuvaus kristillisestä elämästä ja toivosta.

LG 49 siirtyy käsittelemään sitä, että osa kirkon jäsenistä on maan päällä, osa jo taivaassa. Nojaten Paavalin oppiin Kristuksen ruumiista konsiili opettaa, ettei kristittyjen välinen yhteys katkea kuolemassa, vaan pikemminkin vahvistuu. ”Koska autuaat elävät läheisemmässä yhteydessä Kristuksen kanssa, he lujittavat koko Kirkkoa pyhyydessä, ylevöittävät sitä palvontaa, jota Kirkko maan päällä kohdistaa Jumalalle, ja myötävaikuttavat monin tavoin Kirkon laajentamiseksi”.

LG 50 jatkaa tästä ja sanoo kirkon alusta asti ymmärtäneen, että kuolleiden puolesta voi rukoilla ja että kirkkauteen päässeet apostolit ja marttyyrit voivat rukoilla meidän puolestamme. Myöhemmin pyhien kirjoon alettiin lukea myös muita esimerkillisiä kristittyjä. Pyhimykset ovat ihmisiä kuten mekin, mutta siinä missä he ovat onnistuneet muovautumaan täydellisemmin Kristuksen kaltaisiksi, he ovat meille inspiraation lähteitä, Jumalan merkkejä ja todisteita hänen valtakuntansa voimasta.

Emme kuitenkaan kunnioita pyhiä vain heidän esimerkkinsä vuoksi, vaan myös oman hengellisen elämämme ja Kristuksen vuoksi: ”Sillä samoin kuin vaeltavien kesken vallitseva kristillinen yhteys johtaa meidät lähemmäksi Kristusta, samoin myös yhteys pyhimyksiin yhdistää meidät Kristuksen kanssa, joka on ikään kuin pää ja lähde, josta kaikki armo ja Jumalan kansan elämä virtaa.” (LG 50)

LG 51 täydentää tätä ja lausuu, ”ettei aito pyhimysten kunnioitus ole niinkään paljon ulkonaisten tekojen moninaisuudessa kuin tehokkaan rakkauden harjoittamisessa”. Tässä konsiili harjoittaa itsekritiikkiä ja kehottaa katolisen pyhimyskultin puhdistamiseen ylilyönneistä. On poistettava tai oikaistava ”ne väärinkäytökset, liioittelut tai virheet, joita ehkä siellä täällä on päässyt käytäntöön” ja järjestettävä ”kaikki uudelleen Kristuksen ja Jumalan suuremmaksi kunniaksi”.

Lopetus on pitkän sitaatin arvoinen:

Toisaalta on uskoville selitettävä, että autuaiden kunnioittaminen, uskon kirkkaassa valossa katsottuna, ei millään tavoin heikennä sitä jumalallista palvontaa (latria), jota tulee osoittaa Isälle Jumalalle Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä, vaan päinvastoin se sitä suuresti rikastuttaa. Sillä me kaikki, jotka olemme Jumalan lapsia ja muodostamme yhden perheen Kristuksessa (vrt. Hepr. 3:6), noudatamme Kirkon harrasta kutsumusta ja osallistumme etukäteen taivaan täydelliseen liturgiaan, mikäli me keskinäisessä rakkaudessa ja yhteisessä Kaikkeinpyhimmän Kolminaisuuden ylistyksessä olemme yhteydessä toistemme kanssa. Kun Kristus ilmestyy ja kuolleet kunniakkaasti nousevat, silloin Jumalan kirkkaus on valaiseva taivaallisen kaupungin ja sen lamppuna on oleva Karitsa (vrt. Ilm. 21:24). Silloin on koko pyhien Kirkko rakkauden korkeimmassa autuudessa palvova Jumalaa ja “Karitsaa, joka on teurastettu” (Ilm. 5:12) yhteen ääneen julistaen: “Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti” (Ap.t. 5:13-14). (LG 51)

Neitsyt Maria kirkon salaisuudessa

Jos katolinen oppi Mariasta kiinnostaa tai kummastuttaa, on luettava Lumen Gentiumin kahdeksas luku. Kyseessä on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta, kun mariologiaa on kunnolla käsitelty kirkolliskokouksessa. Efesossa päätettiin tittelistä ”jumalansynnyttäjä” ja Trentossa puolustettiin pyhimyskulttia, mutta vasta LG kokosi Raamatun ja tradition palaset yhdeksi kokonaisesitykseksi. Konsiilin tarkoitus ei LG 54:n mukaan kuitenkaan ollut esittää ”täydellistä [completam] Mariaa koskevaa oppia”.

Prekonsiliaariset paavit olivat toki kirjoittaneet kiertokirjeitä Mariasta ja julistaneet kaksi Maria-dogmiakin. Niissä vallalla oli kuitenkin skolastinen, spekulatiivinen teologia, jossa Raamattua ja historiaa ei otettu tarpeeksi vakavasti. Eräs tyypillinen argumentti alkoi sanoilla ”oli sopivaa, että”. Vatikaani II:ssa alustava skolastinen mariologiaskeema vaihtui aivan uuteen, raamatulliseen ja pelastushistorialliseen versioon.

Näin siis LG 52 aloittaa mariologisen esityksensä: Gal. 4:4-5:n ja apostolisen uskontunnustuksen mukaan pelastushistorian keskeisimmässä tapahtumassa mukana on ”nainen” - Jeesus Kristus ”syntyi neitsyt Mariasta ja tuli ihmiseksi”. Kirkko kunnioittaa syystä Mariaa, joka on Vapahtajamme Kristuksen todellinen äiti, elämän äiti.

LG 53 huomauttaa, että kutsu tulla Jumalan äidiksi tekee Mariasta ainutkertaisen, mutta Aadamin jälkeläisenä ”hän kuitenkin samalla kuuluu kaikkiin pelastettaviin ihmisiin”. Neitsyt Maria esitetään kirkon jäsenenä, sen huomattavimpana jäsenenä, Kristuksen ruumiin äitinä, mutta silti osana kirkkoa - hän siis ei seiso edessämme kuten Kristus vaan meidän puolellamme.

LG 55 viittaa Vanhan testamentin todistukseen Mariasta. Se ei sorru naiiviin epähistorialliseen todistejae-eksegeesiin vaan tunnutaa, että tekstit ”selventävät Vapahtajan äidin hahmoa yhä kirkkaammin”, kun ne omaksutaan ”sellaisina kuin Kirkko ne lukee ja kuin ne myöhemmän ja täydellisemmän ilmoituksen valossa on ymmärretty”. Näitä jakeita ovat tietysti 1. Moos. 3:15, Jes. 7:14 ja Miik. 5:2-3.

LG 56 siirtyy Uuden testamentin puolelle ja kommentoi Marian suostumusta enkelin ilmoitukseen patristisessa hengessä: ”Pyhä Ireneus sanoo, että Maria ’oli kuuliaisuudellaan oman ja koko ihmissuvun pelastuksen syy’ (…)  ’Eevan tottelemattomuuden solmun aukaisi Marian tottelevaisuus; minkä neitsyt Eeva epäuskossaan sitoi, sen Neitsyt Maria uskossaan aukaisi.’”

LG 57-59 jatkaa Marian merkityksen pohtimista UT:n valossa. Pääteemana on Marian yhteys Jeesukseen alusta loppuun saakka: sikiäminen, uhraaminen temppelissä, ymmärryksen ylittävien asioiden tutkiskelu sydämessä, Kaanan häät ja lopuksi risti. ”Siellä hän syvästi kärsi yhdessä Poikansa kanssa ja suostui koko äidinsydämellään antamaan teurasuhriksi hänet, jonka itse oli synnyttänyt. Ja vihdoin ristillä kuoleva Kristus Jeesus antoi hänet äidiksi opetuslapselle sanoen: ’Vaimo, katso poikasi’ (Joh. 19:26-27).” (LG 58)

Marian tehtävä kirkossa jatkuu ristin jälkeenkin: Maria rukoilee yhdessä apostolien kanssa Pyhää Henkeä kirkon alkuaikoina (Ap.t. 1:14). ”Lopuksi tahraton Neitsyt, joka oli varjeltu kaikelta perisynnin tahralta, maallisen vaelluksen päätyttyä otettiin ruumiineen ja sieluineen taivaan kirkkauteen ja Herra korotti hänet kaikkien kuningattareksi, jotta hän yhä enemmän tulisi Poikansa, herrain Herran (vrt. Ilm. 19:16) sekä synnin ja kuoleman voittajan, kaltaiseksi.” (LG 59)

Tässä on mielenkiintoista huomata, kuinka ohimennen konsiili käsittelee juhlallisesti julistetut vuosien 1854 ja 1950 Maria-dogmit. Niitä ei aseteta jälleen uskottaviksi juhlallisin sanankääntein niin kuin konsiileissa (myös Vatikaani II:ssa, esim. paaviuden tapauksessa) on tapana tehdä, kun käsitellään aihetta, josta joskus on jo jotain lopullista päätetty. Oppeja ei toki hylätä, mutta ne vain esitetään osana kirkon laajempaa kokonaisymmärrystä Mariasta, eikä niiden hylkääjiä uhata minkäänlaisilla kirouksilla.

Maria välittäjänä

LG:n 8. luku jakautuu viiteen alalukuun, joista edellä käsitellyt asiat kattavat kaksi ensimmäistä. Kolmas käsittelee Mariaa ja kirkkoa ja kattaa kohdat LG 60-65. Heti alkuun siteerataan Paavalin sanoja Timoteukselle (1. Tim. 2:5), joiden mukaan on yksi Välimies Jumalan ja ihmisten välillä, Kristus. Tätä jaetta protestantit ovat siteeranneet lukemattomia kertoja katolista Maria-oppia vastaan.

Miten tämä jae on ymmärrettävissä suhteessa katoliseen opetukseen Mariasta? Konsiili vastaa:

Marian äidillinen tehtävä ihmisiä kohtaan ei millään tavalla vähennä eikä himmennä tätä Kristuksen ainoata välimieheyttä, vaan todistaa sen voiman. Mikään autuaan Neitsyen vaikutus ihmisiin heidän pelastuksensa tiellä ei näet ole syntynyt välttämättömyyden pakosta, vaan jumalallisesta suostumuksesta. Se virtaa Kristuksen ansioiden ylenpalttisuudesta, nojautuu Kristuksen välimieheyteen, on siitä täydellisesti riippuvainen sekä ammentaa siitä kaiken voimansa. Uskovien välitöntä yhteyttä Kristukseen se ei millään tavoin vähennä, vaan edistää. (LG 60)

Ainoatakaan luotua ei koskaan voida asettaa samaan asemaan lihaksi tulleen Sanan ja Vapahtajan kanssa. Mutta samoin kuin papit ja uskova kansa eri tavoin osallistuvat Kristuksen ainoaan pappeuteen ja Jumalan ainoa hyvyys todellisesti virtaa luoduille monin eri tavoin, samoin Vapahtajan ainoa välitystyö ei sulje pois luotujen monenkaltaista myötävaikutusta, vaan herättää siihen sen lähtiessä yhdestä ainoasta lähteestä. Kirkko ei epäile myöntää Marialle tällaista alistettua tehtävää: se kokee sitä jatkuvasti ja laskee sen uskovien sydämelle, jotta he tämän äidillisen avun turvaamina liittyisivät kiinteämmin Välimieheen ja Lunastajaan. (LG 62)

LG 61 käy jälleen läpi Marian roolin Kristuksen elämän eri vaiheissa ja toteaa Marian näin erityisellä tavalla myötävaikuttaneen ”Vapahtajan työssä yliluonnollisen elämän uudelleen syntymiseen ihmissieluissa”. Marian äidintehtävä jatkuu taivaassakin, missä ”lukemattomien esirukoustensa kautta hän yhä jatkaa armolahjojen välittämistä meille”, ja tämän vuoksi ”Kirkko rukoilee autuasta Neitsyttä avuksi nimityksillä: uskovien puolustaja, avustaja, auttaja ja välittäjä”. (LG 62)

Vielä kerran konsiili muistuttaa: ”Tämä on kuitenkin tulkittava siten, ettei sillä mitään vähennetä Kristuksen ainoan välimieheyden arvosta ja tehokkuudesta, eikä siihen mitään lisätä.” Joseph Ratzinger kirjoittaa kirjassaan Theological Highlights of Vatican II rohkeasti, että termit ”kanssalunastaja” ja ”kaikkien armojen välittäjä” ovat nyt ”mennyttä” (s. 141). Marian kutsuminen ”välittäjäksi” on aivan eri asia kuin sanoa, että hän on ”kaikkien armojen välittäjä”.

LG 54 tosin sanoo jättävänsä auki kysymyksiä, ”joihin teologit eivät vielä ole tuoneet täyttä selvyyttä”. ”Näin säilytettäköön ne lausunnot, jotka katoliset teologiset koulut ovat vapaasti esittäneet hänestä” - näin ollen edelleen voi kuulla joidenkin katolilaisten kannattavan näitä termejä, joiden Ratzinger toteaa tyytyväisenä kuuluvan jo menneisyyteen.

Maria ja kirkko

Seuraavaksi teksti esittää kauniisti patristisen vision Marista kirkon perikuvana. Ajatus voi ensiksi tuntua oudolta, mutta se avautuu kyllä, kun sitä hieman mietiskelee. LG 63-65:n selitys on sen verran hieno, että jokainen kohta ansaitsee kunnon sitaatin:

[A]utuas Neitsyt liittyy kiinteästi myös Kirkkoon. Jumalan synnyttäjä on Kirkon perikuva, kuten jo pyhä Ambrosius opetti, nimittäin uskossa, rakkaudessa ja täydellisessä yhdistymisessä Kristukseen. Kirkon salaisuudessa, Kirkon, jota itseäänkin täydellä syyllä nimitetään äidiksi ja neitsyeksi, Maria on käynyt edellä osoittaen ylevän ja ainutlaatuisen esimerkin sekä neitseellisyydestä että äitiydestä. (LG 63)

Myös Kirkko, joka mietiskelee Marian salattua pyhyyttä, seuraa hänen rakkauttaan ja täyttää uskollisesti Isän tahdon, on tullut äidiksi ottamalla kuuliaisesti vastaan Jumalan sanan. Sanan julistamisen ja kasteen kautta Kirkko synnyttää Pyhän Hengen hedelmöittämiä ja Jumalasta syntyneitä lapsia uuteen ja kuolemattomaan elämään. Myös Kirkko on neitsyt, joka varjelee Yljälleen lupaamansa uskon koskemattomana ja puhtaana sekä säilyttää Herransa äidin esimerkkiä seuraten ja Pyhän Hengen voimalla neitseellisesti loukkaamattoman uskon, lujan toivon ja vilpittömän rakkauden. (LG 64)

Kirkko on autuaassa Neitsyessä jo saavuttanut täydellisyytensä; siitä syystä se esiintyy ilman tahraa tai ryppyä (vrt. Ef. 5:27). (…) Kääntäessään hartaasti ajatuksensa häneen ja mietiskellessään häntä ihmiseksi tulleen Sanan valossa Kirkko tunkeutuu aina syvemmälle ja täynnä kunnioitusta lihaksi tulleen Sanan korkeimpaan salaisuuteen ja muovautuu yhä enemmän Ylkänsä kaltaiseksi. Maria on astunut hyvin syvälle pelastushistoriaan, niin että hänessä yhtyvät ja hänestä heijastuvat tietyllä tavalla uskon suurimmat salaisuudet. Sananjulistuksen ja kunnioituksen kohteena ollessaan Maria vetää uskovia Poikansa ja hänen uhrinsa puoleen sekä Isän rakkauteen. (LG 65)

Marian kunnioitus kirkossa

LG 66 viittaa Marian omaan profetiaan hänen kunnioittamisestaan (Luuk. 1:48), joka on toteutunut kirkossa alusta asti ja kasvanut varsinkin ”Efeson kirkolliskokouksesta lähtien” (v. 431). Marian kunnioitus on muihin luotuihin verrattuna ainutlaatuista mutta kuitenkin ”eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle”. Mariaa kunnioitettaessa hänen Poikansa tulee kunnioitetuksi, ylistetyksi ja rakastetuksi.

Konsiili neuvoo teologeja ja sananjulistajia olemaan ekumeenisesti vastuullisia: ”Heidän tulee sekä sanoissaan että teoissaan huolellisesti välttää kaikkea, mikä saattaisi johtaa erossa olevat veljemme tai muut väärinkäsitykseen Kirkon todellisesta opista.” (LG 67) Samassa yhteydessä uskovia kehotetaan muistamaan, ”ettei todellinen hartaus ole hedelmätöntä, ohimenevää liikutusta eikä myöskään turhaa herkkäuskoisuutta, vaan lähtee todellisesta uskosta”.

Lumen Gentium päättyy kaunopuheiseen ekumeenismieliseen toteamukseen ja toivomukseen:

Pyhälle kirkolliskokoukselle tuottaa suurta iloa ja lohdutusta se tosiseikka, että myöskään erossa olevien veljiemme joukosta ei puutu niitä, jotka osoittavat Herran ja Vapahtajan äidille hänelle kuuluvaa kunnioitusta. Näiden joukossa ovat erikoisesti idän kristityt, jotka hartaasti ja palavasti yhtyvät ainaisen Neitsyen ja Jumalansynnyttäjän kunnioittamiseen. Kääntykööt kaikki uskovat maailmassa hellittämättä anomuksineen Jumalan ja ihmisten äidin puoleen, jotta hän, joka oli mukana alkukirkon rukouksissa, nytkin taivaassa korotettuna yli kaikkien autuaitten ja enkeleitten rukoilisi kaikkien pyhien yhteydessä puolestamme Poikaansa, kunnes kaikki kansojen perheet, yhtä hyvin ne, jotka kantavat kristityn kunnianimeä kuin ne, jotka eivät vielä tunne Vapahtajaa, rauhassa ja yksimielisyydessä kootaan onnellisesti yhdeksi ainoaksi Jumalan kansaksi pyhän ja jakamattoman Kolminaisuuden kunniaksi. (LG 69)

Kategoriat: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Ekumeeniset konsiilit, Neitsyt Maria ja pyhät, Teologia

Comments: Be the first to comment

Vatikaani II:n ekklesiologia, osa 2

8.7.2013

Tämä on toinen artikkeli Vatikaanin II konsiilin kirkko-oppia käsittelevästä dogmaattisesta konstituutiosta Lumen Gentium (LG). Ensimmäisessä osassa katsottiin lukuja 1-2, joissa kirkko esitellään salaisuutena eli sakramenttina sekä Jumalan vaeltavana kansana. Vasta kolmannessa luvussa käsitellään kirkon hierarkkista rakennetta ja erityisesti piispanvirkaa.

Kuten kaksi viikkoa sitten nähtiin, Vatikaani I ehti käsitellä oikeastaan vain paaviutta, ja Vatikaani II:n tehtäväksi jäikin nyt täydentää kuvaa kirkon hierarkiasta keskittymällä piispojen rooliin. Kysymys piispuudesta olikin lopulta yksi Vatikaani II:n kiivaimmin debatoiduista aiheista, ja juuri tässä kirkolliskokous tulee lähimmäksi dogmaattista ratkaisua tai määritelmää.

Opetus piispuudesta

Vatikaani II ei Vatikaani I:n tavoin juhlallisesti julistanut mitään opinkohtaa jumalalliseksi ilmoitukseksi ja kaikkia anateeman uhalla sitovaksi. Se opetti kuitenkin melko juhlallisesti ja arvovaltaisesti kahdesta piispanvirkaan liittyvästä kysymyksestä: piispuuden  kollegiaalisuudesta ja sakramentaalisuudesta.

Lumen Gentium 19 lähtee liikkeelle siitä, että Jeesus ”asetti kaksitoista apostolia olemaan kanssaan” ja lähetti heidät ”saarnaamaan Jumalan valtakuntaa”. Näistä apostoleista ”hän muodosti kollegion eli pysyvän ryhmän, ja sen johtajaksi hän asetti Pietarin, joka oli valittu heidän joukostaan”.

LG 20 jatkaa, että apostoleille uskottu lähetystehtävä ”jatkuu maailman loppuun asti”, koska ”evankeliumi, jota heidän on välitettävä eteenpäin, on kaikiksi ajoiksi Kirkon koko elämän alkulähde”. Tässä tulee esiin positiivinen kehitys Vatikaani I:stä, jossa keskityttiin kirkon rakenteeseen - nyt rakenteen selitetään palvelevan evankeliumia.

Koska evankeliumi kuuluu kaikille sukupolville, ”apostolit ovat tässä hierarkkisesti järjestyneessä yhteisössä pitäneet huolta seuraajiensa asettamisesta”. Tässä kirkolliskokous viittaa jakeeseen Ap.t. 20:28, johon myös Joseph Ratzinger/paavi Benedictus toistuvasti viittaa apostolista suksessiota käsittelevissä kirjoituksissaan.

Seuraavaksi kirkolliskokous puhuu siitä, mistä ”pyhä Ireneus todistaa”, nimittäin että piispainsuksession avulla ”säilytetään koko maailmassa apostolinen traditio [...] meidän päiviimme saakka”. Niin kuin Pietarin virka on pysyvä, niin myös apostolien kollektiivinen tehtävä on pysyvä.

Sitten seuraa avainlause: ”Sen vuoksi pyhä kirkolliskokous opettaa, että piispat jumalallisen säädöksen mukaan ovat apostolien seuraajia Kirkon paimenina”. (LG 20) Ireneuksen tavoin konsiili soveltaa piispoihin jaetta Luuk. 10:16: ”Joka kuulee heitä, kuulee Kristusta, ja joka hylkää heidät, hylkää Kristuksen ja hänet, joka on Kristuksen lähettänyt”. Yksittäiset piispat eivät kuitenkaan ole erehtymättömiä (LG 25).

Toinen avainkohta on LG 21:ssä, jossa vahvistetaan piispuuden sakramentaalisuus: ”Pyhä kirkolliskokous opettaa, että piispanvihkimyksessä annetaan pappeuden sakramentin täyteys.” Lisäksi konsiili vahvistaa, että ”piispanvihkimys välittää myös opettamis- ja johtamistehtävät” - piispa ei siis saa niitä paavilta, kuten prekonsiliaarisessa roomalaiskatolisessa teologiassa oli tapana ajatella.

Näitä tehtäviä ei kuitenkaan LG:n mukaan voi harjoittaa ”muuten kuin hierarkkisessa yhteydessä kollegion pään ja sen jäsenten kanssa”. LG 22 korostaa, että Herran säädöksen mukaan ”Rooman paavi Pietarin seuraajana ja piispat apostolien seuraajina” ovat ”keskinäisessä yhteydessä toistensa kanssa”.

Jotkut konsiili-isät pelkäsivät, että kollegiaalisuus vähentäisi paavin auktoriteettia ja kumoaisi Vatikaani I:n opetuksen paavin primaatista. Siksi LG pitää huolta siitä, että Vatikaani I:n opetus vahvistetaan ja toistetaan, paavin ”täysi, korkein ja yleinen valta”, jota hän voi aina käyttää vapaasti, ”säilyy koskemattomana” (LG 22). Pietarin seuraajana Rooman piispa on ”ykseyden näkyvä alku ja perustus yhtä hyvin piispojen kuin kaikkien uskovien kesken” (LG 23).

Opetus maallikoista

Yksi Vatikaanin II konsiilin suurista saavutuksista oli positiivisen opetuksen muotoileminen maallikoista. Ongelmana oli ollut liiallinen keskittyminen papistoon kirkon sanoman levittäjänä, maallikot nähtiin lähinnä pappien alaisina tai apulaisina, ja heidät määriteltiin negatiivisesti: he olivat ei-pappeja. LG 31 pyrki määrittelemään maallikon mahdollisimman myönteisesti ja syvällisesti:

Maallikoilla tarkoitetaan tässä kaikkia kristittyjä, paitsi papeiksi vihittyjä sekä Kirkon vahvistamien hengellisten sääntökuntien jäseniä, toisin sanoen niitä uskovia, jotka kasteessa on liitetty Kristuksen ruumiiseen, koottu Jumalan kansaksi ja jotka omalla tavallaan ovat päässeet osallisiksi Kristuksen papillisesta, profeetallisesta ja kuninkaallisesta virasta sekä omalta osaltaan harjoittavat koko kristikansan lähetystehtävää Kirkossa ja maailmassa.

”Maallikoille on erityisesti ominaista elämä tässä maailmassa.” Heidän tehtävänään on ”etsiä Jumalan valtakuntaa hoitamalla ajallisia asioita ja järjestämällä ne Jumalan tahdon mukaisesti”. Jumala on kutsunut heidät ”ikään kuin sisältä käsin vaikuttamaan hapatuksen tavoin maailman pyhittämiseksi”. (LG 31)

Ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta erityisesti myöhemmin pyhäksi julistettu espanjalainen pappi Josemaría Escrivá, Opus Dein perustaja, oli julistanut tätä oppia. Tiedetään, että hänen luonaan kävi konsiilin aikana paljon piispoja keskustelemassa. Escrivá korosti, että kaikki on kutsuttu pyhyyteen ja apostolaattiin. Universaali kutsu pyhyyteen saakin osakseen kokonaisen LG:n luvun (luku 5).

Sitä ennen LG 33 opettaa maallikoiden kutsusta apostolaattiin:

Maallikkojen apostolaatti on osallistumista itse Kirkon pelastustehtävään. Tähän apostolaattiin Herra itse on kasteen ja vahvistuksen välityksellä asettanut kaikki. Sakramentit, ennen kaikkea pyhä eukaristia, välittävät ja ravitsevat sitä rakkautta, joka on koko apostolaatin sielu. Maallikkojen erityinen kutsumus on tehdä Kirkko läsnäolevaksi ja toimivaksi niissä paikoissa ja olosuhteissa, joissa se vain heidän välityksellään voi tulla maan suolaksi.

Maallikoiden tehtävä on oman pyhittymisen lisäksi maailman pyhittäminen. LG 34 selittää:

Kaikki heidän tekonsa, rukouksensa ja apostoliset aloitteensa, heidän avio- ja perhe-elämänsä, heidän jokapäiväinen työnsä, sielun ja ruumiin lepo, jos ne suoritetaan Hengessä, vieläpä elämän taakatkin, jos ne kärsivällisesti kannetaan, muuttuvat “hengellisiksi uhreiksi, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia” (1 Piet. 2:5), uhreiksi, jotka pyhässä eukaristiassa yhdessä Kristuksen ruumiin kanssa kannetaan Isälle hartain mielin. Täten maallikot pyhittävät Jumalalle itse maailman, kun he kaikkialla häntä palvoen toimivat pyhästi.

Erityinen maallikkojen apostolaatin koulu on perhe, ”jossa kristinusko läpitunkee elämän koko rakenteen ja muovaa sitä päivästä toiseen”. ”Täällä on aviopuolisoiden omana kutsumuksena olla uskon ja Kristuksen rakkauden todistajina niin toisilleen kuin lapsilleenkin. Voimakkain äänin kristitty perhe julistaa Jumalan valtakunnan läsnäolevaa voimaa samoin kuin autuaan elämän toivoa.” (LG 35)

Maallikoilla on myös oikeus ilmaista kirkon paimenille mielipiteensä kirkollisista asioista. ”Tietonsa, pätevyytensä ja asemansa mukaan heillä on oikeus ja toisinaan velvollisuuskin lausua mielipiteensä niistä asioista, jotka koskevat Kirkon parasta.” Vihittyjen paimenten tulee tunnustaa maallikoiden arvo ja vastuu Kirkossa ja edistää sitä”. (LG 37)

LG 38 tiivistää vielä maallikon kutsumuksen seuraavasti: ”Jokaisen maallikon on maailman edessä oltava Herran Jeesuksen ylösnousemuksen ja elämän todistajana sekä elävän Jumalan tunnusmerkkinä. Kaikkien yhdessä ja jokaisen erikseen on osaltaan ravittava maailmaa Hengen hedelmillä (vrt. Gal. 5:22)”.

Kutsu pyhyyteen ja evankeliset neuvot

Viides luku yleismaailmallisesta kutsusta pyhyyteen toistaa joitain neljännen luvun teemoja. Opetus perustuu Matt. 5:48:n tulkintaan, jonka mukaan kutsu täydellisyyteen koskee kaikkia. Kristinuskoa ei kuitenkaan esitetä itsensä täydellistämisen uskontona, jossa pelastutaan omilla ponnistuksilla, vaan Kristuksen seuraajat on vanhurskautettu Jumalan armon ansiosta eikä heidän omien ansioidensa perusteella (LG 40).

Kastetut ovat kuitenkin ”totisesti tulleet Jumalan lapsiksi, päässeet hänen jumalallisesta luonnostaan osallisiksi ja siksi tulleet todella pyhitetyiksi”. Siksi ”heidän tulee Jumalan armon avulla säilyttää tämä saamansa pyhyys elämässään ja täydellistää se”. Konsiili viittaa Paavalin opetukseen efesolaisille, jonka mukaan kristittyjen on elettävä ”kuten pyhien sopii” (Ef. 5:3).

Kristillinen elämä esitetään LG:n 5. luvussa hyvin paavalilaisesti. Ohjenuorana ei ole kymmenen käskyn laki vaan Kristuksen esimerkki, kristillistä elämää eivät määritä käskyt vaan Jumalan pelastustyö, Hengen pyhittävä armo  (LG 40-41).

LG 41 käsittelee vuorotellen eri ryhmiä ja antaa ohjeita niihin kuuluville pyhyyteen pyrkimisessä. Näitä ryhmiä ovat piispat, papit, diakonit, aviopuolisot, työläiset, köyhät ja sairaat ja vainotut. ”Näin kaikki kristityt voivat niissä elämänmuodoissa, velvollisuuksissa ja olosuhteissa, joissa elävät, ja juuri niiden avulla pyhittää itsensä joka päivä enemmän”.

LG 42 jatkaa ja antaa konkreettisia ohjeita pyhyydessä kasvamiseen. Jumala ja hänen lahjansa meille on rakkaus (1. Joh. 4:16, Room. 5:5), joten ”tärkein ja tarpeellisin lahja” on rakkaus. Rakkauden kasvattamiseksi konsiili antaa seitsemän neuvoa: Jumalan sanan kuunteleminen, hänen tahtonsa täyttäminen teoissa, sakramentteihin ja varsinkin eukaristiaan osallistuminen, rukoileminen, itsekieltäymys, veljellinen palvelus ja hyveiden harjoittaminen.

LG 42 muistuttaa myös ns. evankelisista neuvoista, jotka erityisellä tavalla edistävät kirkon pyhyyttä. Näitä ovat selibaatti, köyhyys ja kuuliaisuus, ja konsiili johtaa ne Paavalin opetuksesta ja Jeesuksen esimerkistä (Matt. 19:11; 1. Kor. 7:7, 32-34; Fil. 2:7-8). Sama aihe jatkuu seuraavassa luvussa, joka käsittelee sääntökuntien jäseniä.

LG 43-46:ssa opetetaan evankelisten neuvojen perustuvan Herran esimerkkiin ja olevan Jumalan lahja, jota kirkon on vaalittava. Sääntökunnat eivät ole osa kirkon hierarkkista rakennetta mutta liittyvät siihen tiiviisti. Konsiili korostaa sääntökuntaelämän merkitystä merkkinä kirkolle ja maailmalle taivaallisista aarteista. Sääntökuntaelämä ei suinkaan ole hyödytöntä vaan rikastuttavaa elämää.

LG 47 päättää kuudennen luvun opetuksen seuraavaan kehotukseen:

Pyrkiköön siis jokainen, joka on kutsuttu noudattamaan evankelisia neuvoja, tekemään kaikkensa pysyäkseen uskollisena kutsumukselleen, jonka hän on Jumalalta saanut, ja edistyäkseen siinä Kirkon runsaammaksi pyhitykseksi sekä yhden ja jakamattoman Kolminaisuuden suuremmaksi kunniaksi, hänen, joka Kristuksessa ja Kristuksen kautta on kaiken pyhyyden lähde ja alku.

Kategoriat: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Ekumeeniset konsiilit, Teologia

Comments: Be the first to comment

Vatikaani II:n ekklesiologia, osa 1

1.7.2013

Vatikaanin II konsiilin (1962-1965) tärkeimpien saavutusten joukossa on kirkko-opillinen dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium (LG). Se lienee konsiilin merkittävin teologinen asiakirja, ja sen voi lukea suomeksi ilmaiseksi internetistä tai tilata yhdessä muiden V2:n konstituutioiden kanssa katolisesta kirjakaupasta.

Lumen Gentium käsittelee laajasti ottaen samaa tematiikkaa kuin Vatikaani I:n Pastor aeternus (PA), mutta on paljon edeltäjäänsä pidempi, perusteellisempi ja hengeltään positiivisempi. Se jakautuu kahdeksaan lukuun, joista ensimmäinen on otsikoitu ”Kirkon salaisuudesta”. Jo pelkkä otsikko kertoo uudesta näystä: kirkko on pohjimmiltaan mysteeri, ei pelkkä juridinen instituutio.

1. luku: Kirkon salaisuudesta

Siinä missä PA:lle Kristus oli lähinnä kirkon perustaja, ikuinen paimen (pastor aeternus) LG aloittaa julistamalla Kristuksen olevan ”kansojen valkeus” (lumen gentium). Konsiili haluaa ”valaista kaikkia ihmisiä Kristuksen kirkkaudella” julistamalla ”evankeliumia kaikille luoduille”. Tässä voidaan nähdä, kuinka kirkko otti opikseen protestanteilta, teologeilta ja eksegeeteiltä: ytimessä ovat Kristus ja evankeliumi, eivät kirkkojärjestö ja sen vallanpitäjät.

LG ei kuitenkaan suinkaan julista mitään protestanttista eikä liberaalia kirkko-oppia, vaan syvää, sakramentaalista ekklesiologiaa. Seuraava LG 1:n lause oli Johannes Paavali II:n suosikki, perustavanlaatuinen kirkko-opillinen toteamus, johon hän viittasi uudestaan ja uudestaan (esim. ohjelmallisessa kiertokirjeessään Redemptor Hominis):

Kirkko on Kristuksessa ikään kuin sakramentti, ts. mitä läheisimmän Jumala-yhteyden ja koko ihmiskunnan ykseyden merkki ja välikappale.

Johannes Paavali II:n sanoin Vatikaani II:ssa kirkko kysyi itseltään: ”Kirkko, mitä sanot itsestäsi?” LG 1 ilmaisi halunsa ”selittää omille uskoville ja koko maailmalle tarkemmin Kirkon olemusta ja yleismaailmallista lähetystehtävää”. Miksi? ”Aikamme olosuhteet tekevät tämän Kirkon tehtävän entistä pakottavammaksi, jotta kaikki ihmiset (…) saavuttaisivat myös täydellisen ykseyden Kristuksessa.”

LG 2 selittää Jumalan suunnitelmaa pelastaa ihmiskunta Kristuksessa. Toisin kuin PA, LG esittelee ensin vanhan liiton Jumalan kansan kirkon edeltäkävijänä ja mainitsee kirkon perustamisen lisäksi Pyhän Hengen vuodattamisen ja kirkon eskatologisen täyttymyksen. LG 3 sanoo Kristuksen perustaneen maailmaan ”taivasten valtakunnan”, kirkko on ”mysteerinä jo läsnäoleva Kristuksen valtakunta”, jonka yhteyteen kaikki on kutsuttu.

LG 5 tosin sanoo kirkon tehtäväksi Jumalan valtakunnan julistamisen. Kirkko ”kurottautuu kaivaten kohti valtakunnan täyttymystä”. Tämän perusteella Vatikaani II:n jälkeen monet katoliset teologit ovat opettaneet, että kirkko ei itse ole Jumalan valtakunta. LG 5 sanoo, että kirkko on valtakunnan ”itu ja alku maan päällä”. Kirkko siis on valtakunta in nuce, se ei vain ole vielä kasvanut täyteyteensä.

Seuraavat luvut ovat täynnä Paavalia, hengeltään hyvin raamatullisia ja nimenomaan apostolisia. LG hyödyntää Paavalin kirkko-opillista aineistoa kuten Efesolaiskirjettä ja 1. Kor. 12:ta. Erityisen tärkeitä jakeita ovat 1. Kor. 10:16-17, joissa Paavali opettaa eukaristian tekevän kirkosta kirkon, Kristuksen ruumis tekee Kristuksen ruumiin, pyhä kommuunio luo pyhän kommuunion. Tämä kommuunio-ekklesiologia kehittyi erityisesti 1980- ja 90-luvuilla kirkon virallisessa opetuksessa, ja se on yksi Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n lempiteemoista.

LG 8 sisältää kuuluisan ja paljon kiistellyn ”innovaation”, jossa ainoan Kristuksen kirkon sanotaan olevan (subsistit in) katolisessa kirkossa. Uskonopin kongregaatio on muutamaan kertaan ottanut sittemmin kantaa tämän lauseen tulkintaan. LG 8:n loppu sisältää tärkeän tunnustuksen 1800-luvun triumfalismin vastapainoksi: kirkko ”on samalla kertaa pyhä ja aina puhdistusta tarvitseva ja kulkee jatkuvasti katumuksen ja uudistuksen tietä”. Jos ei nyt ihan semper reformanda, niin ainakin semper purificanda et renovanda. 

2. luku: Jumalan kansasta

Vatikaani II:n kenties kuuluisin kirkko-opillinen termi on ”Jumalan kansa”, ja nimenomaan ”vaeltava Jumalan kansa”. Pyramidihierarkian sijasta kirkko näyttäytyy nyt vaeltavana joukkona, jonka keskuudessa on myös johtajia (kuten Mooses ja Joosua aikanaan), mutta he eivät käskytä laumaa ylhäältä vaan ohjaavat sitä eteenpäin yhteisellä vaelluksella. 1800-lukulaisen ”täydellisen yhdyskunnan” ajatuksesta palattiin apostoliseen kuvaan ”Jumalan kansasta”.

Kun kirkko nähdään näkyvänä instituutiona, johon joko kuulutaan (tai ei kuuluta) olemalla (olematta) paaville alamainen, on helppo erotella pelastuvat uskovat tuomituista ulkopuolisista. Mutta tässä mallissa on selviä ongelmia: onko esimerkiksi laiska ja julkisynnissä elävä nimellinen katolilainen enemmän kirkon jäsen kuin uskossa innokas katekumeeni, joka ei vielä ole saanut kastetta tai harras Kristusta rakastava ja Hengessä palava ortodoksi tai protestantti?

Malli kirkosta Jumalan kansana sallii nähdä kirkon jäsenyyden vähemmän mustavalkoisena ja enemmän asteittaisena todellisuutena. Ehkä jotkut pyhiinvaeltavan kansan jäsenet vaeltavat hieman vinoon tai jäljessä, kenties hyvinkin kaukana, mutta vaeltavat kuitenkin, ja kenties pääsevät perillekin. Jotenkin näin voi yrittää ymmärtää LG 14-16:n opetusta siitä, kuka kirkkoon kuuluu tai jäsentyy.

LG 14 toteaa katolisille kristityille, että kirkko on ”välttämätön pelastukseen” ja että kirkon yhteisöön ”jäsentyvät täydellisesti ne, jotka Kristuksen Hengen omaten hyväksyvät sen koko järjestyksen ja kaikki siihen asetetut armonvälineet sekä liittyvät sen näkyvässä yhteisössä uskon tunnustamisen, sakramenttien ja kirkollisen johdon sitein Kristukseen”.

Elävöittävän Hengen ja Kristukseen liittymisen painotus on pantava merkille. Hengetön kirkon jäsen kuuluu kirkkoon ”ruumiillisesti”, muttei ”sydämeltään”, eikä hän pelastu vaan saa ”ankaramman tuomion”.

Seuraava kehä kirkkoon jäsentymisessä on ei-katolinen kristinusko, jonka edustajien keskuudessa Pyhä Henki työskentelee ”pyhittävällä voimallaan” (LG 15). Ei-kristityistä etusijalla on juutalainen kansa, ”joka valinnan mukaan on rakastettu isien tähden”. Seuraavaksi tulevat islaminuskoiset, jotka ”yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata laupiasta Jumalaa”. Jumala ei ole ”kaukana niistäkään, jotka varjoista ja kuvista etsivät tuntematonta Jumalaa” - Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan (1. Tim. 2:4, LG 16).

LG 16 erottelee ei-kristilliset Jumalaan uskovat niistä, jotka eivät tunnusta Jumalaa lainkaan, mutta asettaa heidät siinä mielessä samalle viivalle, että molempien ryhmien ihmisillä on mahdollisuus saavuttaa autuus. Tämä ei kuitenkaan johda universalismiin eikä lähetystyön väheksymiseen.

Mutta hyvin usein ihmiset ovat paholaisen pettäminä ’ajatuksiltansa turhistuneet’ ja vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen (…) tai eläneet ja kuolleet ilman Jumalaa tässä maailmassa ja siten joutuneet äärimmäiselle epätoivolle alttiiksi. Sen vuoksi Kirkko pyrkii uutterasti edistämään lähetystyötä Jumalan kunniaksi ja kaikkien ihmisten pelastukseksi, muistaen Herran käskyä: ”Saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille” (Mark. 16:15).

Lopuksi

Tässä postauksessa on maistettu Vatikaanin II konsiilin teologiaa ja erityisesti kirkko-oppia Vatikaani I:n taustaa vasten. Silmiinpistävimmät erot ovat tyylissä ja tyylilajissa: lakiterminologian sijaan LG viljelee raamatullisia termejä ja kielikuvia, ja anateemojen sijaan se yrittää etsiä toisinajattelijoista positiivisia yhtymäkohtia. Positiivinen lähestymistapa muihin ei kuitenkaan relativisoi kirkon uskoa sen omaan erityiseen ja ainutlaatuiseen tehtäväänsä: lähetyskäsky on edelleen voimassa, ja kirkon näkyvä ykseys on edelleen tavoitteena.

Seuraavassa osassa tätä artikkelisarjaa käsitellään LG:n lukuja 3-6, joissa konsiili ottaa kantaa kirkon hierarkiaan ja erityisesti piispanvirkaan, maallikoihin ja yleismaailmalliseen pyhyyden kutsumukseen sekä lopuksi sääntökuntaelämään. Kolmannessa ja viimeisessä osassa käsitellään sitten lukuja 7-8 eli kirkon eskatologista täyttymystä ja Neitsyt Mariaa kirkon esikuvana.

 

Kategoriat: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Ekumeeniset konsiilit, Teologia

Comments: Be the first to comment

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 295 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: