Yksi kuuluisimmista joulun sanomaan liittyvistä teksteistä on Galatalaiskirjeen kohta (4:4), jossa Paavali sanoo Jumalan lähettäneen Poikansa, kun ”aika oli täyttynyt”.
Lause tulee mieleeni, kun ajattelen jokin aika sitten lukemaani Scott Hahnin akateemista kommentaarikirjaa Vanhan testamentin Aikakirjoihin nimeltä The Kingdom of God as Liturgical Empire: A Theological Commentary on 1-2 Chronicles
(Baker Academic 2012).
Jos Raamatusta pitäisi nimetä lempikirjoja, harva varmaan mainitsisi Aikakirjat. Ne eivät yleensä kuulu kristittyjen vahvimman osaamisen alueelle. Siellä ne ovat jossainpäin Vanhaa testamenttia, mutta parempi keskittyä Kuninkaiden kirjoihin, joissa sama tarina kerrotaan aidommin ja alkuperäisemmin, vai mitä?
Hahnin kirja herättää Aikakirjojen aliarvostajan unestaan. Aloitetaan vaikka siitä, että juutalaisessa kaanonissa Aikakirjat eivät ole samalla paikalla kuin kristillisessä Vanhassa testamentissa. Juutalainen Raamattu päättyy Aikakirjoihin, ne ovat siis sen viimeinen sana.
Mitä sitten? Eivätkö Aikakirjat silti ole pääasiassa tylsiä sukuluetteloita? No, jos ovatkin, niin eikö logiikka ala pikku hiljaa avautua? Vanhan liiton kirjoitukset päättyivät kirjaan (juutalaisille Aikakirjat muodostavat yhden kirjan!), joka alkaa sukuluettelolla ja loppuu juutalaisten pakkosiirtolaisuuteen. Mistäs Uusi testamentti alkaa - tai jatkaa? Mietitkö koskaan, miksi Matteus aloittaa pitkästyttävällä sukuluettelolla, jonka keskellä mainitaan jokin kummallinen pakkosiirtolaisuus?
Aikakirjojen liittoteologinen maailma
Kirjan johdannossa Scott Hahn liittyy aiempiin tutkijoihin ja kutsuu Aikakirjojen kirjoittajaa ”kaanonin ensimmäiseksi teologiksi”, joka pyrki kirjoittamaan jonkinlaisen maailmanhistorian aina Aadamista omaan aikaansa (vuoden 500 eKr. tienoille) saakka.
Aikakirjat ovat kuitenkin enemmän kuin historiaa, ne ovat kommentaaria ja jopa saarnaa, teologista ja liturgista Israelin historian tulkintaa. Aikakirjat sisältävät useita profeetallisia puheita, joita ei ole muualla kaanonissa: kirjoittaja ymmärtää kirjoittavansa profeetallista historiaa, kertovansa tarinaa, joka ei ole vielä ohi vaan jatkuu tulevaisuuteen.
Aikakirjojen kirjoittaja tulkitsee siis Israelin omaa sisäistä traditiota, se on esimerkki kaanonin sisäisestä eksegeesistä ja typologisesta raamatuntulkinnasta. Historia ja teologia eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Kirjoittajan sanoma pakkosiirtolaisuuteen joutuneelle kansalle on, että kaikki on edelleen suunnitelmalleen uskollisen Jumalan käsissä.
Aikakirjojen kirjoittajan maailmankatsomus on liittoteologinen; hänen Jumalansa on Jumala, joka pitää liittonsa, erityisesti sen ikuisen liiton, jonka hän teki Daavidin kanssa (ks. 2. Aik. 6:14, 13:5, 21:7). Daavid esitetään uutena Aadamina ja uutena Mooseksena; temppeli on sekä uusi luomakunta (minikosmos) että uusi telttamaja (tabernaakkeli). Daavidin valtakunta on Aikakirjojen kirjoittajalle pelastushistorian avain.
Se, mikä Aikakirjojen kirjoittajalle oli vielä toteutumatonta eskatologiaa ja tulevaan kurkottavaa profetiaa, on Uuden testamentin kirjoittajille toteutunutta historiaa: Aadamin, Abrahamin ja Daavidin Poika on syntynyt. Kirkkoisä Hieronymuksen mukaan sen, joka kuvittelee tuntevansa Raamattua tuntematta Aikakirjoja ”pitäisi nauraa itselleen”.
Jumalan valtakunta ja Israelin pelastus
Hahnin kommentaarin valossa syytä nauruun on aika monella, sillä hänen lopputeesinsä on, etteivät Uuden testamentin tutkijat ole toistaiseksi antaneet Aikakirjoille niiden ansaitsemaa huomiota. Otetaan vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka Aikakirjat valaisevat UT:n sanomaa.
Ensinnäkin Uuden testamentin tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Jeesuksen ydinsanoma oli ”Jumalan valtakunnan” julistaminen. Siitä sen sijaan ei ole yksimielisyyttä, mitä hän ”Jumalan valtakunnalla” tarkoitti. Hahn huomauttaa, että juutalaisen kaanonin ainoat viittaukset ”JHWH:n valtakuntaan” löytyvät juuri Aikakirjoista.
Aikakirjoissa JHWH:n valtakunta identifioituu Daavidin valtakunnan kanssa: Daavidin valtakunta on Jumalan valtakunnan ”sakramentaalinen” ilmentymä, niin että sen kuningas istuu itse Jumalan valtaistuimella. Aikakirjoissa Daavidin valtakunta ei ole niinkään sotilaallinen vaan liturginen valtakunta: sen ytimessä on liturgiaa viettävä seurakunta (qahal) ja erityisesti todah- eli kiitosuhri.
Aikakirjoihin sisältyy kuitenkin valtakunnan hajoamisen tragedia. Valtakunta jakaantui kahtia pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudaan, ja lopulta heimot joutuivat pakkosiirtolaisuuteen. Teologisesti jännitteisen tilanteen keskellä Aikakirjat puhuvat silti ”koko Israelista” (kol Yisrael) viitaten sekä pohjoisen että etelän heimoihin ja toivoon niiden yhdistymisestä yhden kuninkaan, Daavidin jälkeläisen alaisuudessa.
Tätä taustaa vasten Uuden testamentin sanoma avautuu tuoreessa valossa. Enkeli Gabriel esittelee Jeesuksen Daavidin valtaistuimen perillisenä, joka on hallitseva ikuisesti. Kreikaksi Aikakirjojen avaintermit qahal ja todah kääntyvät sanoilla ekklesia ja eukharistia - kirkko ja eukaristia, seurakunta ja ehtoollinen. Kun Jeesuksen valtakunta leviää kaikkiin kansoihin - joihin suuri osa Israelin heimoista on jo ehtinyt sekoittua - ”koko Israel” on lopulta pelastuva (Room. 11:26).
Viimeisimmät kommentit