joulukuu | 2014 | Hyviä uutisia

Arkisto kohteelle joulukuu 2014

Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

29.12.2014

Heikki Räisäsen muistelmateos Taistelua ja tulkintaa oli kyllä yksi tämän vuoden antoisimmista lukukokemuksista, ja siitä riittää mielenkiintoista kerrottavaa vielä kolmanteen postaukseen.

Kirjasta selvisi paljon sellaista Räisäsen urasta, mistä en aiemmin tiennyt yhtikäs mitään. En tiennyt Räisäsen aktiivisesta ajasta Teologisen Aikakauskirjan toimituskunnassa ja Vartijan päätoimittajana, hänen mukanaolostaan Uusi testamentti nykysuomeksi -käännöksessä (joka osaltaan vauhditti vuoden 1992 kirkkoraamattukäännöstä) sekä bibliodraamassa, jota hän vei uusiin suuntiin eksegeettisellä tietämyksellään ja luovuudellaan.

En myöskään tiennyt Räisäsen merkittävästä vaikutuksesta teologisen tiedekunnan professorivalintoihin. Mielenkiintoinen tieto oli se, että Räisänen kirjoitti konsistorille ja puolsi tiedekuntaneuvostoa vastaan Miikka Ruokasen valintaa dogmatiikan professoriksi. Hän teki näin akateemisin perustein; Ruokasen omaa teologiaa (joka ajallaan päässee tarkempaan käsittelyyn tällä blogilla) kohtaan Räisänen on esittänyt terävää kritiikkiä. (s. 213–214)

Tapaus harmitti ekumeniikan professori Tuomo Mannermaata, jonka suhtautuminen Ruokaseen oli kielteinen. Räisänen toimi tiedekuntaa (ja epäsuorasti Mannermaata) vastaan myös etiikan ja uskonnonfilosofian professuuria täytettäessä. Tällöinkin Räisäsen valituksella oli vaikutusta ja oppituolin sai Mannermaan sijasta Simo Knuuttila, jonka urasta tulikin ”menestystarina” (s. 211).

Mannermaa taisi katkeroitua Räisäselle, ja se lienee osaltaan vaikuttanut näiden kahden professorin väliseen ”kirpeään debattiin” Teologisessa Aikakauskirjassa (TA).

Räisänen vs. Mannermaa

Räisänen ja Mannermaa olivat debatoineet jo viime viikolla mainitun kuuluisan raamattuluennon jälkeen, mutta ikimuistoinen kahden professorin kirjallinen debatti syttyi TA 4/1985:ssä ja jatkui viidessä numerossa. Kari Latvus on luonnehtinut sitä näin: ”Uskomaton sarja pitkiä, petiitillä painettuja artikkeleita: pieni fontti ja olematon rivinväli, tarkoitettu siis vain asiaan vihkiytyneille.” (s. 264)

Räisänen tunnustaa muistelmakirjassaan jälkeenpäin, ettei ole erityisen ylpeä omasta osuudestaan. Väittelyssä mentiin henkilökohtaisuuksiin kyseenalaistamalla vastapuolen asiantuntemus. Mannermaa tosin aloitti väittelyn heti värittyneellä sävelellä. Räisänen sanoo olevansa iloinen siitä, että Mannermaan seuraaja ekumeniikan professorina, Risto Saarinen, on arvioinut Räisäsen työtä päinvastaisesti kuin edeltäjänsä. (s. 264)

Debatin ydinongelma keskittyi Mannermaan kysymykseen ”katedraali vai kiviraunio?” – Mannermaan mukaan Raamatun maailma on kuin keskiaikainen katedraali, mutta Räisänen tekee siitä kiviraunion. Räisänen esitti vastauksessaan James Dunniin ja Ernst Käsemanniin vedoten, että Uuden testamentin kaanon ei luo pohjaa kirkon ykseydelle vaan tunnustuskuntien moninaisuudelle. (s. 265)

Räisänen ei hyväksy puhetta kivirauniosta vaan ottaa esiin kolmannen vaihtoehdon: Uusi testamentti koostuu joukosta pieniä kappeleita, jotka ovat strukturoituja, mutteivät saman mallin mukaan. Katedraali syntyi myöhemmin, kun kappelit siirrettiin sivuhuoneiksi suureen temppeliin. Päälaiva muistuttaa Johanneksen kappelia, kun taas vanhin juutalaiskristillinen kappeli jäi katedraalista kokonaan ulos. (s. 266)

En uskalla vielä kommentoida tätä debattia tarkemmin ennen kuin luen sen joskus alkuperäisenä ja kokonaan. Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja viime viikolla mainitulla ”katolisella mallilla” voisi olla siihen paljonkin sanottavaa. Mutta en vielä tunne tarpeeksi Mannermaan ajattelua, häneenkin palataan myöhemmin tällä blogilla. Käsittelyyn pääsee ajallaan myös Mannermaan oppilas Sammeli Juntunen, joka on jatkanut debattia omissa kirjoissaan (s. 267).

Räisäsen kanssa peistä ovat vääntäneet monet muutkin, sekä TA:ssa (esim. Jari Jolkkonen perisynnistä) että muilla foorumeilla (esim. Lasse Marjokorpi Uudessa Suomessa). Monet vastaväittäjät tulevat herätysliikepiireistä, kärjessä kenties Suomen teologisen instituutin (STI) tutkija Timo Eskola.

Räisänen vs. Eskola

Räisäsen ja Eskolan väliseen vääntöön on kiinnitetty tällä blogilla ennenkin huomiota (viimeksi tässä) – Räisäsen sanoin Eskola on ”pörrännyt” hänen kimpussaan parikymmentä vuotta (s. 417).

Räisänen kutsuu Eskolaa erityisen innokkaaksi (s. 263), mutta Eskolan esittämistä analyyseistä Räisänen ei ole kovin innoissaan: ”toisen ajatuksia selostetaan vähän sinne päin, mikä johtaa outoihin vääristymiin” (s. 330).

Eskolan kirjat Tulkinnan kahleissa ja sen englanninkielinen vastine Beyond Biblical Theology saavat Räisäseltä kritiikkiä vääristelystä, liioitteluista ja virheistä niin muistelmateoksessa kuin uusimmassa TA:n numerossakin (5–6/2014).

Räisänen myöntää pari Eskolan (ja muiden) osoittamaa ongelmaa, mutta kuten myös Eskolan engl. kirjan arvioinut prof. Vernon Robbins on huomannut, Eskola ”polarisoi esityksen tavalla, joka saa lukijan koko ajan epäilemään, ovatko kuvaukset tarkkoja ja reiluja”. (s. 419)

Eskola on nyt aika vaikean paikan edessä, kun hänen analyysiensä kohde on vielä elossa ja pystyy kritisoimaan väärinymmärryksiä ja vääristelyjä. Räisänen näyttää vieneen toistaiseksi pidemmän korren.

Eskola voi toki yrittää vastata, ja joka tapauksessa häneltä on vielä tulossa englanninkielinen versio tähänastisesta päätyöstään Uuden testamentin narratiivisesta teologiasta. Jää siis nähtäväksi, mihin Eskolan rahkeet kansainvälisellä areenalla vielä riittävät.

Toisin kuin Eskola, Räisänen on jo päätyönsä tehnyt, ja hänen akateemista uraansa voidaan nyt arvioida kokonaisuudessaan. Seuraavassa esittelenkin muutamia hänen kiistattomista meriiteistään kansainvälisenä huippueksegeettinä.

Markus ja Paavali

Jo graduaikanaan Räisänen oli kiinnittänyt huomiota Markuksen evankeliumin Messias-salaisuuteen, joka on tunnettu aihe Uuden testamentin tutkimuksessa. Tästä aiheesta Räisänen julkaisi ensin suomen-, sitten saksan- ja lopuksi englanninkielisen tutkimuksen. Näistä viimeisin ja ”lopullisin” (The Messianic Secret in Mark’s Gospel) ilmestyi vuonna 1990.

Räisäsen työ otettiin kansainvälisesti erittäin myönteisesti vastaan. Esimerkiksi Quentin Quesnell arvioi Catholic Biblical Quarterly -lehdessä: ”Jokaisen, joka haluaa ymmärtää Markusta, pitäisi käydä läpi kaikki Räisäsen pohdinnat ja havainnot. Ne ovat aina ajattelemisen arvoisia, silloinkin kun joutuu olemaan eri mieltä, ja ne ansaitsevat aina vakavan vastauksen.” (s. 162)

Räisäsen oman arvion mukaan hän on ”kohtuullisen uskottavasti osoittanut, millaiset evankeliumin tulkinnat eivät käy” (s. 164). Sen sijaan hän ei aihetta tutkittuaankaan päässyt oikein selvyyteen siitä, mistä Markuksen Messias-salaisuudessa varsinaisesti on kysymys (s. 158).

Messias-salaisuus ei vaikuttanut niin keskeiseltä kuin oli oletettu, salaisuus vaihtui välillä erikoisesti messiaaniseen avoimuuteen. Räisänen löysi siis niitä kuuluisia ristiriitoja. Mutta kuten eräs arvioija sanoi, tekstit tuntuivat ohjaavan häntä eikä toisinpäin. (s. 158–159)

Mielenkiintoista tässä on se, miten Räisänen on ollut kaikessa ristiriitojen analysoimisessakin avoin kritiikille ja muuttanut sen johdosta käsityksiään ja lähestymistapaansa. Sivulla 161 Räisänen kertoo lähestymistapansa muutoksesta englanninkielisessä versiossa:

”Näkemykseni tradition ja redaktion suhteesta – siitä, mitä Markus oli saanut traditiosta ja mitä hän oli itse muuttanut tai lisännyt – oli jonkin verran muuttunut saamani kritiikin johdosta ja varsinkin siksi, että olin tällä välin joutunut pohtimaan Paavalin tekstien ristiriitaisuuksia. Enää en rohjennut tehdä yhtä suoria päätelmiä tekstin syntyvaiheista ajatuksellisten jännitteiden perusteella. Markus oli saattanut lisätä tekstiin myös keskenään ristiriitaisia elementtejä.”

Mainittu Paavali-linkki viittaa tietysti kirjaan Paul and the Law, josta on niin ikään kaksi versiota, ensimmäinen (1983) ja toinen (1987) laitos. Tässäkin prosessissa Räisänen otti vastaan kritiikkiä ja korjasi päätelmiään. Sitaatti sivulta 189:

”Olen tähdentänyt, että Paavalin ajattelu on prosessissa. Kirjan ensimmäisessä painoksessa etsin selitystä lähinnä psykologisista tekijöistä. Toisessa (…) totean kuitenkin epäjohdonmukaisuuden johtuvan perimmältään siitä, että apostolin käsittelemä ongelma on mahdoton ratkaista. Paavali yrittää yhtaikaa tehdä oikeutta sekä juutalaiselle traditiolleen että uudelle kokemukselleen kristittyjen parissa. Yritys pitää samanaikaisesti voimassa toisaalta raamatullinen Israel-keskeinen lakihurskaus ja toisaalta vakaumus, että Kristus merkitsee sekä lain että Israelin erityisaseman loppua, johtaa väistämättä ristiriitoihin.”

Räisäsen mielenkiintonen havainto hänen Paavali-tutkimuksestaan on se, että katoliset kollegat ovat suhtautuneet siihen evankelisia suopeammin. Teologisesti orientoituneille luterilaisille Paavalin opetus uskonvanhurskaudesta on kaikki kaikessa, katolilaisilla on asian suhteen vähemmän dogmaattisia ennakkoluuloja. Münsterin katolisten eksegeettien mukaan Räisäsen työllä on ollut valtava merkitys ekumeeniselle keskustelulle Paavalista. (s. 204)

Muistelmista käy ilmi, kuinka monet maailman johtavat teologit, sekä ystävät (erityisesti E. P. Sanders) että kriitikot, ovat arvostaneet Räisäsen kirjoja ja nauttineet niiden luettavuudesta. Jos Räisäsen muistelmateoksesta pitää jotain kriittistä sanoa, se on ehkä se liiallinen huomio ja tila, joka hänestä kirjoitetuille positiivisille arvioille annetaan. Toisaalta kukaan ei voi kaiken tämän luettuaan kiistää Räisäsen arvoa maailmanlaajuisesti arvostettuna huippututkijana.

Koraani ja mormonit

Jos Räisäsellä on ollut ekumeenista merkitystä, niin sama pätee kenties yllättäen myös uskontojenväliseen dialogiin. Räisänen on ehtinyt kaikenlaista – hän on tutkinut Raamatun lisäksi muitakin pyhiä kirjoja, erityisesti Koraania ja myös mormoniprofeetta Joseph Smithin raamatunkäännöstä.

Räisänen julkaisi jo 1970-luvun alussa lyhyet tutkimukset Koraanin Jeesus-kuvasta ja predestinaatiokäsityksestä. Hän törmäsi kirjallisuutta tutkiessaan usein ”kotiin päin vetämisen” ilmiöön: ”Kun Allah eksyttää kenet tahtoo, hän on mielivaltainen despootti, mutta kun Jahve paaduttaa kenet tahtoo, kysymys on majesteettisesta pyhyydestä.” (s. 145)

Tämäntyyppiset Räisäsen kriittiset huomiot (joita riittää runsaasti ja pitkäksi aikaa pohdittavaksi!) ovat aivan valideja ja vakavasti otettavia, vaikka kuinka ei tykkäisi siitä, että hän tuo aina esiin ristiriitoja ja ongelmia. Paljon on meillä jokaisella joka tapauksessa opittavaa ja parannettavaa, ei vähiten ”reilussa pelissä”, jota Räisänen usein peräänkuuluttaa.

Räisänen on toivonut tietysti Koraanin historiallis-kriittistä tutkimusta, minkä mahdollisuudesta muslimit ovat väitelleet. Ehkä yllättäen muslimeilta on tullut positiivista palautetta Räisäsen teoksista (ks. s. 145–149). Sama pätee myös mormoneihin, jotka innostuivat sen verran Räisäsen TA-artikkelista ”Joseph Smith ja Raamattu”, että kustansivat hänelle matkan Tukholman tuolloin vastavalmistuneeseen mormonitemppeliin. (s. 355)

Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

Heikki Räisäsen muistelmia käsittelevä artikkelisarja saa nyt päätöksensä. Räisäsen käsittely ei kuitenkaan pääty, sillä kirja on inspiroinut lukemaan hänen muutakin tuotantoaan, johon palataan myöhemmin.

Muistelmakirjan saldona on tosiaan vähintäänkin sen tajuaminen, kuinka kova nimi Räisänen on ollut ja on maailmanlaajuisessa teologisessa tutkimuksessa. Kaikesta ei tarvitse tykätä eikä kaikkea hyväksyä, mutta paljon voi silti oppia, ja painavaa ajateltavaa saa joka tapauksessa.

”Yksi maallikon kommentti erään tilaisuuden jälkeen on erityisesti jäänyt mieleen: joku ahdistuu aina. Yhdet ahdistuvat, jos aroista asioista puhutaan; toiset ahdistuvat, jos niistä ei puhuta.” (s. 254)

Mutta miten ihmeessä mikään tästä liittyy prinsessa Victoriaan? No, sivulta 385 alkaen Räisänen kertoo saamistaan palkinnoista ja tunnustuksista. Kunnioitettavin ja samalla hauskin on seuraava juttu (s. 388–389), joka saa loppusilauksena ja -kevennyksenä päättää tämän kirjan käsittelyn:

”Alkuvuodesta 2006 sain postia Tukholmasta. Olin samana keväänä menossa kaupunkiin pienimuotoiseen teologikokoukseen ja luulin kirjeen koskevan sitä. Puolihuolimaton vilkaisu paljasti, että tulossa oli juhlaillallinen, asuna frakki. Mitä ihmettä, en lähde tuon takia raahaamaan juhlatamineita, tuumin ja olin vähällä heittää kirjeen roskiin. Onneksi katsoin tarkemmin.

Kirje ei ollutkaan teologikokouksen järjestäjiltä, vaan Ruotsin kuninkaalliselta kaunokirjallisuusakatemialta. (…) Kirje kertoi, että minulle oli myönnetty Gad Rausing -palkinto, 800 000 Ruotsin kruunua. Palkinto oli otettava henkilökohtaisesti vastaan akatemian juhlakokouksessa maaliskuussa.

Tätä varten kannatti jo pakata isävainaan frakkikin. Tuijotin palkintosummaa silmät pyöreinä. (…) Kesämökkilainan sai maksettua, ja sukanvarteenkin jäi pahan päivän varaa.

En ollut koskaan kuullut Gad Rausing-palkinnosta, ja uusi asia se olikin, jaettu ensi kerran vuonna 2003. Palkinto oli tarkoitettu pohjoismaisille humanisteille tunnustuksena merkittävästä tieteellisestä työstä, joka jotenkin liittyi historiaan. (…)

Palkinnonjakotilaisuus oli juhlava. Yleensä jakajana toimii kuningas, joka on akatemian suojelija. Tällä kertaa hän oli kuitenkin matkoilla. En pannut pahakseni. Oli mieluisaa vastaanottaa kunniakirja viehättävän kruununprinsessa Victorian kädestä.”

Kategoriat: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit
Tags: Heikki Räisänen

Comments: 4 kommenttia

Rakentava Räisänen

22.12.2014

Heikki Räisäsen muistelmateos Taistelua ja tulkintaa alkaa käydä kunnolla nimensä veroiseksi sivulta 88 eteenpäin (alaotsikko ”Raamattukysymys: jännitys tihenee”). Viime viikolla esittelin kirjaa tähän asti, nyt päästään vihdoin käsiksi kuuluisaan raamattukäsitysluentoon ja moneen muuhun mielenkiintoiseen. Edelleen jatkan kirjan käsittelyä rakentavassa hengessä ja positiivisimpia paloja poimien.

Raamattunäkemys murtuu

Heikki Räisänen lähti 1970 Harvardiin ja osallistui USA:ssa myös ensimmäistä kertaa alansa kansainväliseen konferenssiin. Kokemus oli Räisäselle innostava, mistä kertovat kotimaahan lähetetyt kirjeet: ”Yhtenä päivänä istui pöydän ympärillä parikymmentä ukkoa, jotka osasivat Markuksen evankeliumin ulkoa jaenumerointia myöten.” (s. 95)

USA:ssa Räisänen painiskeli myös raamattunäkemysongelman kanssa. Kuinka eksegetiikan löydöt sopivat yhteen sen ajatuksen kanssa, että Raamattu olisi jollain lailla Jumalan ilmoitusta? Eikö olisi parempi puhua todistuksesta ja tulkinnasta kuin ilmoituksesta? Räisänen pohti asioita mm. kirjekaverinsa ja kollegansa Timo Veijolan kanssa. Räisäsen ongelma kiteytyy kirjeissä seuraavasti:

”Kaikki interpretoivat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kysymys on: millä perusteella voimme pitää jotakin näistä interpretaatioista (…) itsellemme normatiivisena? Tai miten normatiiviset osat löydetään, jos/kun kokonaisuus ei sitä ole? Valtavan uudelleeninterpretaation esittää myös Muhammed, joka esiintyy vielä suuremmin auktoriteettivaatimuksin kuin UT:n kirjoittajista yksikään. Cur alii, alii non? (…) En siis pääse arkkihereettisistä ajatuksistani, että ainoa minun järkeeni käypä raamattukäsitys on radikaalisti selektiivis-subjektiivis-relativistinen (…).” (s. 98)

Räisänen tuli ajatustensa kanssa julkisuuteen pitämällä historiallisen kohuesitelmänsä Suomen Eksegeettisessä Seurassa 8. marraskuuta 1971. Risto Lauha houkutteli Räisäsen pitämään esitelmän, jonka aiempia versioita oli kuultu jo muualla.

Räisänen pohti esitelmässään sitä, että ”raamatullisinkin” nykyteologia on valikoivaa uudelleentulkintaa, myönnettiinpä sitä tai ei. Jos näin on, ”kenelle todellisuudessa kuuluu arvovalta? Eikö omalle ajattelulle tai kokemukselle?” (s. 106) Räisänen ei siis nähnyt Raamatussa enää ”ilmoitusta” vaan ”inspiraation lähteen, virikkeiden antajan” (s. 107).

Räisänen ehdotti systemaattiselle teologialle reseptiksi ”raamatullista relativismia”. Nyt hän sanoo ilmaisussa olleen toivomisen varaa, ja muitakin laiminlyöntejä hän tunnustaa. Ehkä olisi pitänyt vain esitellä ongelma ilman ratkaisuyrityksiä. Tarkoitus ei ollut vaatia Suomen kirkkoa muuttamaan opetustaan: ”minulle riittää, jos ongelmat otetaan vakavasti”. (s. 106–107)

Luennon jälkeisessä keskustelussa seniorieksegeetit Ilmari Soisalon-Soininen ja Aarre Lauha pitivät esitelmää heti historiallisena, vaikka eivät voineetkaan yhtyä sen päätelmiin. Räisäsen mukaan Soisalon-Soininen lausui jotenkin näin: ”Noin juuri minunkin pitäisi ajatella, jos käsittelisin uskon asioita samalla tavalla kuin tutkijana käsittelen Raamattua. Mutta minä en voi, jokin panee vastaan.” (s. 109)

Pian tämän jälkeen Suomen Kuvalehden 30-vuotishaastattelussa Räisänen astui ”peruuttamattomasti Rubiconin yli” annettuaan ymmärtää, ettei Jeesus hänen mielestään varmaankaan noussut kuolleista. ”Asia on kuitenkin sen verran arka, että olen yleensä karttanut sen ottamista puheeksi.” (s. 114)

Teinosen tie ja ”traditiofundamentalismi”

Katolisena dogmatiikan jatko-opiskelijana kiinnitin Räisäsen muistelmissa tietysti erityistä huomiota siihen, miten dogmatiikan professori, myöhemmin katoliseksi kääntynyt Seppo A. Teinonen suhtautui Räisäseen ja raamattukysymykseen.

Teinonen ei koskaan lähtenyt sotaan Räisästä vastaan vaan piti välit sivistyneinä, Teinoselle tyypillisesti ripauksella huumoria. ”Teinonen otsikoikin (…) lähettämänsä kirjelappusen sanoilla cher enfant terrible, rakas kauhea lapsi.” (s. 113) Räisäsen karonkasta Teinonen oli kieltäytynyt kohteliaasti sanoen, että oli ”kohtuutonta panna vararikon partaalla oleva väittelijä kustantamaan illallinen koko tiedekunnalle” (s. 390).

Teinonen varoitti Räisästä, että jos hänen kohuluentonsa julkaistaisiin Teologisessa Aikakauskirjassa, se leimaisi Räisäsen lopullisesti. Teinonen oli viisas, sillä näin juuri kävi: ”Kiista Raamatun tulkinnasta on vuosikymmenien ajan henkilöitynyt minuun.” (s. 111) Mutta mikä oli Teinosen kanta kiistaan, mitkä itse asiassa ovat vaihtoehdot mainitussa kiistassa?

Vaihtoehdot käyvät ilmi muutamassa kohdassa Räisäsen muistelmakirjaa. Seurakuntaopiston johtaja tohtori Antti Alhonsaari esitti asian niin, että oli ”oikeastaan vain kaksi ratkaisulinjaa”. ”Toinen oli professori Teinosen ja kumppanien sinänsä rakentava ’kirkolliskorosteinen’ ratkaisu (…) Toinen ratkaisulinja kulkee niitä suuntia mitä Heikki Räisänen esitti Teol. Aikakauskirjassa 1972.” (s. 119)

Sama käy ilmi Räisäsen omista pohdinnoista. Fundamentalismi ei käy, sillä se ”vaatii silmien perusteellista sulkemista asioilta”. Mutta fundamentalismin ja radikaalin relativismin lisäksi on toinenkin vaihtoehto: ”Toisaalla on katolinen ’alussa oli kirkko’ -malli, jota nimitän traditiofundamentalismiksi.” (s. 91) Aiemmin siteeraamassani kirjeessä Veijolalle Räisänen pistää sulkeisiin Cur alii, alii non? -kysymyksen perään seuraavan myönnytyksen: ”Traditiofundamentalismi Kirkkoineen tietysti ratkaisee kaiken.” (s. 98)

Miksi katolinen malli ei sitten kelpaa? Siinäkin edellytetään statukseen perustuvan ulkoisen auktoriteetin tunnustamista riippumatta siitä, vakuuttaako asia omalla painollaan.” (s. 91) Alhonsaari kiteyttää, että ”ei ole mitään perustetta, jolla tällaista arvovaltaa voitaisiin antaa Traditiolle”. (s. 119)

Tässä kaikki huomio, jonka katolinen malli Räisäsen muistelmissa saa. Tai no oikeastaan termi ”traditiofundamentalismi” esiintyy myös neitseestäsyntymisdebatissa, kun Räisänen kritisoi Leino Hassista: ”Raamattufundamentalismia voin hyvin ymmärtää, traditiofundamentalismia en.” (s. 80)

Näin se tämän kirjan perusteella näyttää valitettavasti olevan! Räisänen sivuuttaa valtavan suuren teologisen perusvaihtoehdon ja monien maailman johtavien teologien sille antamat perustelut yhdellä virkkeellä, tai jopa yhdellä sanalla: kutsutaan sitä vain fundamentalismiksi ja annetaan olla.

Tietenkään katolinen malli (Ratzinger, Congar ym.) ei ole mitään fundamentalismia. Traditioon on voinut kertyä kaikenlaista vähemmän kuin täydellistä ainesta, sitä voi kritisoida ja toisaalta ymmärtää aina entistä syvemmin palaamalla lähteille ja ottamalla huomioon uudet tilanteet (Vatikaani II:n periaatteet ressourcement ja aggiornamento). Katolinen malli sopii itse asiassa aika hyvin Räisäsen hermeneuttiseen avaimeen ”traditio-kokemus-tulkinta”.

Voi hyvin olla, kuten Räisäsen kirjasta saa kuvan, että Teinonen ja kumppanit eivät ole olleet tarpeeksi kiinnostuneet eksegetiikasta. Silti mietityttää, onko perinteisen ”oikeaoppisen” kirkollisen hermeneutiikan malli ollut Suomessa niin vähän esillä, niin heikosti perusteltu ja niin biblisismin varjossa, että sen voi ohittaa näin vähällä? Myöhemmin ainakin esim. Juha Pihkala, Sammeli Juntunen ja Kari Kuula ovat jotain oikeansuuntaista tämän asian eteen tehneet.

Rakentava Räisänen

Vaikka Räisänen on joutunut ”hajottajan” ja ”repijän” maineeseen ja vaikka hän välillä kieltämättä syyllistyy yli- ja laiminlyönteihin (minkä hän itsekin silloin tällöin myöntää), on hän silti halunnut pysyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä ja sen pappina. Kun asiaa katsotaan Räisäsen omasta näkökulmasta, voidaan löytää yllättävänkin ”rakentava” Räisänen.

Vaikka ”järjen tasolla ero [pappisvirasta] tuntui loogiselta päätelmältä”, tunnetasolla Räisänen joutui saman ongelman eteen kuin Soisalon-Soininen tekstejä tulkitessa: ”Näinhän minun oikeastaan pitäisi, mutta minä en voi, jokin panee vastaan.” (s. 117)

Kiistan käydessä kuumimmillaan Räisänen piti Munkkiniemen kirkossa esitelmän, jossa hän pyrki pitämään enemmän esillä myös positiivisia näköaloja: Raamattu edustaa ”sitä hengellistä perinnettä, jossa oman elämäni juuret ovat”. Tähän perinteeseen sisältyy kriittisiä ja vapauttavia voimia, jotka voisi pelkistää sellaisiin sanoihin kuin ”totuus, vapaus, rakkaus ja ilo”. ”Tunnen, että elämääni kannattelee voima, joka ei ole lähtöisin minusta, ja se riittää minulle”. (s. 117)

Kantelut Räisästä vastaan eivät ole tuottaneet tulosta, sillä hän on halunnut pysyä pappisvirassa, eikä hän ole ajanut uskontunnustuksen eikä opin uudistamista: ”En minä uudistaisi edes virsikirjaa.” (s. 259) Räisänen on vain halunnut keskustelua siitä, voisiko Raamattua tulkita kirkossa väljemmin.

Räisänen on jatkanut saarnaamista ja kirkollisten toimitusten toimittamista silloin tällöin, joskus kiitettävänkin konservatiivisesti: ”Kasteen yhteydessä olen kuitenkin aina pitäytynyt kaavaan ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’, jottei rituaalin pätevyydestä synny epäilyksiä.” (s. 289)

Kirjan loppupuolella Räisänen palaa nykyiseen vakaumukseensa ”kulttuurikristittynä”. Miksi pitää itseään kristittynä, jos ei enää usko neitseestäsyntymisen ja ylösnousemuksen historiallisuuteen?

”Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? (…) Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. (…) Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei juuri poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.” (s. 424)

Vaikka tätä voisi lähteä uskonnonfilosofisesti haastamaan, niin kaipa tämä perinteisemmänkin kristityn näkökulmasta on paljon parempi positio kuin hedonistinen sekularismi tai militantti ateismi. Mielestäni Eero Huovisen arvio Räisäsestä tämän 60-vuotispäivänä osuu hienosti kohdalleen. Huovinen sanoi ajattelevansa Räisästä paitsi ”suomalaisten eksegeettien kärkimiehenä ja uuden tutkijapolven ’inspiraattorina’, myös ’kirkon miehenä, sekä kriittisenä että syvimmältään solidaarisena':

”Olen kuunnellut Sinua sillä korvalla, että establishmenttia ja instituutiota kurmoottaessasikin pidät itse kristillistä uskoa ihmiselämän ydinasiana. Saatamme tietysti olla tuon uskon luonteesta eri mieltäkin, mutta se on osa elämää. Ja tässä keskustelussa meillä kaikilla on oma roolimme.” (s. 426)

Räisänen on kirkon sisäisen keskustelun lisäksi kunnostautunut jopa yhteiskunnallisena apologeettana, jos nyt vähän kotiin päin tulkiten saa tällaista ilmaisua käyttää. Tarkoitan sivulta 321 alkavaa lukua ”Seikkailijat ruotuun”, jossa Räisänen kertoo Helsingin Sanomissa käydyistä debateista assyrologian professori Simo Parpolan ja historian professori Matti Klingen kanssa.

Kabbalaa hermeneuttisena avaimena käyttävän Parpolan mukaan juutalaisuus ja kristinusko on kopioitu Assyrian uskonnosta, Klinge taas esitteli HS:ssä ruotsalaisen englannin kielen professorin Alvar Ellegårdin artikkelin, jonka mukaan Jeesus ei ollut historiallinen henkilö. Räisänen ja Veijola kritisoivat yhdessä rintamassa Parpolan teesejä, Klingelle taas vastasivat painavin argumentein Risto Uro, Eero Huovinen ja Matti Myllykoski&Heikki Räisänen.

Klinge perääntyi argumenttivyöryn edessä, mutta Ellegårdin teesit jäivät nähtävästi elämään suomenruotsalaisella puolella. Tähän liittyy debatin jatko presidenttiehdokas Elisabeth Rehnin kommentin siivittämänä, mutta se ei tuonut argumenttien tasolla mukaan mitään uutta. Sen sijaan mielenkiintoinen (ja vähän traaginenkin) on seuraava tapaus:

”Maistiaisia sain enoni Erkki Itkosen muistotilaisuudessa toukokuussa, kun itse akateemikko Georg Henrik von Wright puhui kahvipöydässä Ellegårdin kirjoittelusta ikään kuin vakavana tutkimuksena. Oli lähes järkyttävää kuulla maailmanluokan filosofin puhuvan pehmeitä. Terävinkään filosofinen kyky ei auta, jos perusfaktat eivät ole hallussa.” (s. 325)

Toinen suuri suomalainen filosofi Esa Saarinen puolestaan sai Räisäsestä ratkaisevan suunnannäyttäjän, tosin ehkä hieman yllättävällä tavalla. Saarinen oli aikeissa lähteä opiskelemaan teologiaa, mutta hänellä oli kriittisiä ajatuksia, joita ei katsottu suopeasti kirkon nuorten parissa. Saarinen innostui Räisänen SK-haastattelusta ja kävi juttusilla.

Räisänen taisi näköjään varoitella, että ”teologisella uralla voi tällä asenteella kyllä tulla hankaluuksiakin”, ja Saarinen kertoi Räisäselle sähköpostissa 2012 valinneensa lopulta filosofian ”keskeisesti johtuen sinun epäsuosituksestasi”. Saarinen jatkaa: ”Kun nyt ajattelen, merkityksesi on ollut huomattava omaan kehitykseeni. Ilmensit ja henkilöit huipputason älyllistä, tutkimusperusteista otetta elämänfilosofisessa kentässä.” (s. 119)

Toinen väliarvio

Tässä artikkelisarjan toisessa osassa ehdittiin luoda katsaus Räisäsen raamattunäkemyksen murtumiseen ja siihen, kuinka hän on kuitenkin halunnut pysyä (kulttuuri-)kristittynä ja kirkon pappina. Jälleen tarkoitus on ollut ymmärtää Räisästä hänen omilla ehdoillaan ja katsoa, mitä positiivista hänellä on ollut annettavanaan.

Räisäsen ansiot naiivin fundamentalismin kaatajana tunnustetaan laajasti. Kirkollinen ja ekumeeninen teologi ja Räisäsen kriitikko Sammeli Juntunen sanoo, että Suomessa tarvittiin Räisäsen vastalääkettä vääränlaiselle Raamatun kunnioitukselle, joka sanainspiraatio-oppeineen aiheuttaa ihmisille turhia älyllisiä paineita historiallisten ja luonnontieteellisten ongelmien edessä. (s. 224)

Viidennen herätysliikkeen piiristä otettakoon esimerkiksi vielä Räisäs-kriittisen STI:n entinen pääsihteeri Eero Junkkaala. Hän kertoo päässeensä osin Räisäsen ansiosta eroon ”saarnivaaralaisesta fundamentalismista”, ja nykyään hän voi todeta, että ”jyrkät asenteet Raamatun tieteellistä, historiallis-kriittistä tutkimusta kohtaan ovat eilispäivää” (s. 222).

Olen tässä keskittynyt Räisäs-ilmiön positiiviseen reseptioon ja jättänyt sivuun erilaiset negatiiviset reaktiot mm. Räisäsen kohuluentoon. Kuten Räisänen itse on myöntänyt, hän on osasyyllinen väärinkäsityksiin ja debatin kärjistymiseen, mutta välillä häntä vastaan on myös hyökätty epäreilusti leimaamalla, päivittelemällä ja uhkailemalla sen sijaan, että olisi keskusteltu itse asioista ja argumenteista.

Yksi tärkeä poikkeus on tietysti kuuluisa Teologisessa Aikakauskirjassa käyty debatti professori Tuomo Mannermaan kanssa, johon päästään artikkelisarjan seuraavassa osassa. Lisäksi on vielä käsiteltävä Räisäsen vääntöä STI:n tutkijan Timo Eskolan kanssa, johon on viitattu tällä blogilla muutamaan otteeseen. Näiden eeppisten debattien lisäksi kirjassa on vielä paljon muutakin mielenkiintoista, joten saa nähdä, kuinka pitkäksi sarja venyy. Mutta nyt on lähdettävä joulun viettohon, palataan asiaan viikon kuluttua.

P.S. Loppukevennys: Tiedättekö, mihin Räisänen menisi joulukirkkoon, jos saisi valita?

”Unitaarinen oppi ja körttiläinen eetos olisivat lyömätön yhdistelmä – kun vain jossain (lähellä) olisi sellainen kirkko…” (s. 101)

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Raamattu ja traditio, Suomalaiset teologit
Tags: Heikki Räisänen

Comments: 5 kommenttia

Heikki Räisäsen historia

15.12.2014

Suomalaisia teologeja käsittelevä artikkelisarjani jatkuu nyt syrjähypyllä eksegetiikan puolelle. Sain luettua Suomen varmasti tunnetuimman raamatuntutkijan Heikki Räisäsen tuoreen muistelmateoksen Taistelua ja tulkintaa – raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014), joka ansaitusti pääsi myös Vuoden kristillinen kirja -kilpailun finaaliin.

Yli 400-sivuinen kirja on mukaansatempaava, taitavasti ja hauskasti kirjoitettu, ja se sisältää arvokasta tietoa siitä, mitä kaikkea Suomen teologisessa, kirkollisessa ja yhteiskunnallisessakin keskustelussa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Lisäksi se auttaa luonnollisesti ymmärtämään Räisäsen persoonaa ja ajattelua.

Räisäsen lapsuus ja nuoruus

Räisänen oli teologinen nero jo taaperona, mutta alakoulukäisenä hän teki anteeksiantamattoman synnin:

”[S]ijoitin mielessäni Pyhän Hengen ’Antti pantin’ paikalle loruun ’Antti pantti pakana / istuu oven takana / mitä siellä tekemässä / kissanpoikia pesemässä’. Yritin kyllä vastustaa kiusausta, mutta eihän ajatuksilleen mitään mahtanut: tein Pyhästä Hengestä pakanan. Pilkkasin! Tulinen helvetti odotti, vuorenvarmasti.” (s. 17)

Ahdistus helpotti, kun nuori Heikki sai synnin tunnustettua äidilleen, mutta tapaus antaa vanhalle Räisäselle tilaisuuden myös Raamatun eettiseen kritiikkiin (yksi Räisäsen projekteista, johon vielä myöhemmin palataan): ”Olin liittynyt niiden pitkään ketjuun, jotka ovat kauan kantaneet ahdistusta kuvitellusta anteeksiantamattomasta synnistä. Jotkut ovat riistäneet itseltään hengen tämän asian takia.”

Lukiovaiheessa huomaan tärkeitä yhtäläisyyksiä Räisäsen ja itseni välillä. Ensinnäkin olemme molemmat käyneet Ressun lukion (Räisänen valittiin vuoden ressuksi 2013, kannattaa kuunnella erinomainen puhe), ja molempia meistä Ressussa kiehtoivat erityisesti kielet, ensirakkautena kummallakin ruotsi. (s. 25)

Uskonnonopettajina Räisäsellä oli Ressussa peräti kolme tulevaa teologisen tiedekunnan professoria: Seppo A. Teinonen, Olavi Castrén ja Ilmari Soisalon-Soininen. Ylioppilaskirjoituksissa Räisänen kirjoitti viisi laudaturia (voitin yhdellä!), kun äidinkielen ainekirjoitus Uuden testamentin keskeisestä sanomasta meni penkin alle. (s. 28)

Räisänen oli seurakunta-aktiivi jo teini-ikäisenä. Kysymys pelastusvarmuudesta vaivasi ja Räisänen antoi elämänsä Jeesukselle useampaankin kertaan. Tärkeitä vaikuttajia nuoren Räisäsen uskonelämässä olivat mm. Osmo Tiililä ja C. S. Lewis. Raamattu oli Räisäselle ongelmaton ja ”itsestään selvä auktoriteetti, jonka mahdollisille vaikeuksille ’nostettiin hattua’ Lutheriin viitaten” (s. 37).

Kun Räisänen oli löytänyt paikkansa seurakunnassa, pappeus alkoi pian näyttäyä ainoana uravaihtoehtona. Räisäsen pappisihanteena oli ”Jumalan Hengestä elävä saarnamies, joka ei ihmispelosta silottele syntiä, vaan pysyy kaikessa ehdottomasti Raamatun linjalla, mutta jolta ei myöskään puutu ymmärtämystä lähimmäistään kohtaan ja joka pystyy elämään nykyajassa” (s. 39). Näillä eväillä siis teologiseen.

Opinnot ja papintyö

Räisänen sai jonkinlaisen shokin luettuaan A. F. Puukon teoksen Vanhan testamentin johdanto-oppi, joka sisälsi tavanomaisia Vanhan testamentin eksegetiikan tutkimustuloksia: Mooseksen kirjat on koottu myöhemmistä lähteistä, profeettakirjoista voidaan erottaa toimittajien lisäyksiä, jne.

Puukon seuraaja Aarre Lauha opasti kuitenkin lämminhenkisenä kristittynä pelastushistorialliseen raamattukäsitykseen, jonka mukaan Raamattu on ”dynaaminen todistus Jumalan pelastusteoista todellisen historian keskellä” (s. 43).

Lauhan ja myös systemaatikko Tiililän opastuksella tästä näkemyksestä tuli pitkäksi aikaa Räisäsen omankin teologian kantava rakenne. Se korosti ”Raamatun suuria linjoja mutta salli vähemmissä asioissa huomattaviakin ’vapauksia’.” (s. 45)

Gradussaan Räisänen sai paneutua Luukkaan teologiaan. Vuonna 1964 hän hankki kreikankielisen synopsiksen, jossa Matteus, Markus ja Luukas ovat rinnakkaisilla palstoilla. Siitä alkoi elämänmittainen löytöretki, jossa hahmottui kuva evankelistoista luovina persoonina, ”jotka muokkasivat perimätietoa ja toistensa töitä (…) tulkitsivat sanomaa uudessa tilanteessa”. (s. 47)

Gradun häkellyttäviin löytöihin kuului Räisäselle uusi havainto, jonka mukaan Luukas ”ei pane panoa Jeesuksen kuoleman pelastavalle merkitykselle”. Se merkitsi tarkemmin ajateltuna sitä, että ”pari sukupolvea Jeesuksen jälkeen ihminen saattoi siis olla kristitty – ja jopa kirjoittaa kolmanneksen Uudesta testamentista – panematta painoa Jeesuksen sovituskuolemalle, joka oli niin selvästi ollut tuntemani kristinuskon keskipisteessä.” (s. 49–50)

Myöhempää Räisäs-kiistaa ajatellen tässä vaiheessa on tärkeää huomata, että Räisäsen liberaalimmat ajatukset alkoivat kehittyä aivan konkreettisen evankeliumitutkimuksen äärellä. Hän ei tuonut teksteihin mitään naturalistista filosofiaa vaan vertaili tekstejä ja teki johtopäätöksiä. Räisänen ei myöskään hypännyt fundamentalistisesta ääripäästä toiseen, vaan välissä oli vuosien maltillinen kausi.

Tähän kauteen sijoittuu Räisäsen valmistuminen ja pappisvihkimys (23-vuotiaana). Räisänen toimi papintyössä ja olisi mieluusti kertonut ihmisille pelastushistoriallisesta raamattukäsityksestä, mutta kun maallikkoja ei paljon teologia kiinnostanut, niin luontevampaa oli puhua autoista. ”Itselleni jäi tunne, että jonkin sortin ’evankelioimistyötä’ tuli tehdyksi jo pelkästään olemalla pappina normaali ihminen ihmisten joukossa.” (s. 56)

Jatko-opinnot, väitös ja esiluento

Räisänen sai 1,5 vuoden seurakuntatyön jälkeen apurahan jatko-opintoihin. Tässä vaiheessa hän tutustui Risto Lauhaan, josta tuli hänen paras ystävänsä ja lähin työtoverinsa. Opettajista tärkein oli lestadiolaistaustainen Ilmari Soisalon-Soininen, josta tuli suoranainen isähahmo.

Väitöskirjan aiheen keksi Aimo T. Nikolainen, Uuden testamentin eksegetiikan professori ja myöhempi Helsingin piispa. Räisänen kirjoitti redaktiohistoriallisen tutkielman Jeesuksen äidistä Mariasta Uudessa testamentissa. Tämä tarjosi ”ekumeenisen näköalapaikan”, nyt Räisänen pääsi tutustumaan kriittiseen katoliseen eksegetiikkaan, ”joka veti täysin vertoja protestanttiselle tutkimukselle” (s. 70).

Räisäsen keskeinen tulos oli, ettei Marian merkitys rajoitu UT:ssa neitseelliseen sikiämiseen, vaan Jeesuksen äiti esiintyy myös ”tyypillisenä ja esimerkillisenä hahmona”, tosin hyvin eri tavoin Markuksella ja Luukkaalla: edellisellä Maria edustaa epäuskoista sukupolvea, ulkopuolella olevia, kun taas Luukkaalla Maria on kristityn prototyyppi, esikuvallinen uskova. (s. 70–71)

Räisänen sai väitöskirjastaan erinomaista palautetta monelta eri taholta. Dogmatiikan professori Seppo Teinonen sanoi kirjaa ”oivalliseksi”, emerituspiispa Eelis Gulin taas huudahti uuden tähden nousseen maamme eksegetiikan taivaalle: ”Hatut pois päästä!” (s. 71)

Myös kansainväliset arvostelut olivat myönteisiä. Erityisen kiintoisa on konservatiivisen kärkinimen F. F. Brucen arvio: kyseessä oli arvokas ja ”raitis eksegeettinen työ”. Työtä ovat arvostaneet korkealle myöhemmin myös katoliset teologit Raymond E. Brown ja Otto Knoch. Jälkimmäinen heistä siteeraa Räisästä laajasti omassa Maria Raamatussa -artikkelissaan (1984):

”Knochille on ilmeisen tärkeää, että protestanttinen eksegeetti on esittänyt Marialla olevan Luukkaalle itsenäistä merkitystä uskovan esikuvana, jolloin Maria-kuva ei ole pelkkää Kristus-kuvan heijastusta.” (s. 75)

Asiantuntijapiireissä Räisäsen väitös ei synnyttänyt minkäänlaista polemiikkia, vaan sen katsottiin ”liennyttävän tunnustustenvälisiä ristiriitoja ja rakentavan siltoja” (s. 75). Suomessa syntyi kuitenkin kohu, koska Räisänen käsitteli väitöskirjassa marginaalista neitseestäsyntymistä väitöstilaisuuteen kuuluvassa esiluennossaan.

Tulenaran aiheen käsittely ei kuitenkaan johtunut mistään Räisäsen omasta antikristillisestä ohjelmasta eikä edes turhasta halusta provosoida. Kyse oli pikemminkin reaktiosta jo käynnissä olevaan debattiin ja siinä havaittuun epäreiluuteen.

Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro oli esittänyt, että ihminen tulee hyvin toimeen ilman oppeja kolminaisuudesta ja neitseestäsyntymisestä. Tätä vastaan reagoi vahvasti Kotimaa-lehden päätoimittaja Leino Hassinen. Räisänen kirjoitti vankasti argumentoidun kirjeen Hassista vastaan ja Viron puolesta, mutta Kotimaa ei julkaissut sitä. Siksi Räisänen päätyi esittämään argumenttinsa väitösluennossaan.

Räisänen ei luennon aikaan enää itse uskonut neitseestäsyntymiseen historiallisena tosiasiana. Kyse ei kuitenkaan ollut ”tietoisesta ratkaisusta”, vaan jossain vaiheessa tutkimustaan hän vain huomasi siirtyneensä niiden puolelle, jotka pitivät puhetta neitseestäsyntymisestä vain joidenkin varhaisten kristittyjen uskontulkintana. (s. 76)

Räisäsen ei puhunut neitseestäsyntymistä itseään vastaan vaan ainoastaan sen puolesta, että kirkossa voitaisiin keskustella tällaisestakin asiasta vapaasti. Hän vetosi useisiin ”rakentaviksi” tunnettuihin teologeihin, jotka eivät pitäneet neitseestäsyntymistä historiallisena tai ainakaan teologisesti keskeisenä. Räisänen ei vaadi uutta uskontunnustusta, ainoastaan tulkinnanvapautta. Sen osalta luento kiteytti ohjelman, jota Räisänen on siitä lähtien yrittänyt toteuttaa. (s. 79)

Sattumaa tai ei, vain muutamaa viikkoa Räisäsen luennon jälkeen ilmestyi Terho Pursiaisen Uusin testamentti, joka suomi neitseestäsyntymisoppia erityisen ankarasti. Räisänen itse tyytyi toivomaan avointa keskustelua, mutta yhtymäkohta Pursiaiseen on kriittisen raamatuntutkimuksen popularisoinnissa. (s. 82)

Väliarvio

Tässä vaiheessa on jo selvää, että Räisäsen muistelmateoksen esittely venyy useammalle viikolle. Päätän tämän ensimmäisen osan muutamaan ajatukseen siitä, mitä tähän asti käsitellystä pitäisi seurata.

Ensinnäkin tulisi arvostaa Räisästä ihmisenä, yhtenä meistä. Hän on ollut fiksu lapsi, totuutta etsivä nuori ja poikkeuksellisen lahjakas opiskelija. Vuosikymmenten suoranainen demonisointi on mahdollistanut tällaisenkin episodin, josta kirjassa hieman myöhemmin kerrotaan:

”Parikymmentä vuotta myöhemmin minulle soitti jonkin herätysliikkeen vaikutuksen alainen nuori mies, joka lyhyen keskustelun jälkeen lausahti vähän hämillään: ’En ole koskaan osannut ajatella, että sinä olisit ihminen.'” (s. 117)

Toiseksi Räisästä täytyy arvostaa myös teologina ja tutkijana, kuten väitöskirjan maailmanlaajuinen myönteinen asiantuntijapalaute osoittaa. Vaikka miehen kanssa ei olisikaan uskontunnustuksen tulkinnasta samaa mieltä, häneltä voi silti oppia valtavasti yhdestä sun toisesta teologisesta ja historiallisesta kysymyksestä.

Kolmanneksi on annettava todenmukainen kuva Räisäsen kehitysprosessista. Räisänen ei hypännyt fundamentalismista ”nurinpäin käännettyyn fundamentalismiin”, vaan hänen kirjoituksensa heijastavat ”jokseenkin tasaista kehitystä kohti liberaalimpaa näkemystä” (s. 69). Lisäksi olisi hyvä, jos hänen kysymyksensä otettaisiin vakavasti: ongelmat ovat olleet oikeita, ja kehitys on aivan ymmärrettävää.

On toki todettava, että katolilaisena on helpompi katsoa Räisäs-stooria kiihkottomammin, koska koko kiista ei suoraan kosketa omaa kirkkoa. Toisaalta myös luterilaiset alkavat olla pikku hiljaa samassa tilanteessa: varsinainen debatti käytiin jo 70-luvulla, nyt sukupolvea myöhemmin asiaa voitaisiin lähestyä vähän viileämmin.

70-luvun suureen raamattudebattiin ja muuhun mielenkiintoiseen palaammekin sitten ensi maanantaina.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit
Tags: Heikki Räisänen

Comments: 4 kommenttia

Paavi Franciscus ja Evankeliumin ilo

8.12.2014

Paavi Franciscus on kyllä huippupaavi. Hän on noussut kerta toisensa jälkeen otsikoihin yllättävillä tempauksillaan, eikä hänen paavillinen opetuksensa ole yhtään sen vähemmän virkistävää. Olen iloinen saadessani vihdoin esitellä paavi Franciscuksen ohjelmallisen tekstin kirkolle, yli vuosi sitten ilmestyneen ja suomeksikin käännetyn apostolisen kehotuskirjeen Evangelii Gaudium (EG) eli Evankeliumin ilo.

EG räjäyttää kaikki stereotypiat raskaista ja kuivista paavillisista dokumenteista. Uskallan väittää, että kuka tahansa tavallisesta tallaajasta taitavaan teologiin voi lukea tämän vajaa 200-sivuisen asiakirjan ja saada siitä paljon virikkeitä ja innostavia näkökulmia kristilliseen uskoon ja sen elämiseen. Seuraavassa annan joitain makupaloja, mutta suosittelen hankkimaan koko tekstin.

Evankeliumin ilo

Asiakirja alkaa nimensä mukaisesti: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän.” Paavi haluaa kutsua uskovia ”evankelioimisen uuteen vaiheeseen, jota leimaa tämä ilo”. Lisäksi hän haluaa tässä kehotuskirjeessä ”osoittaa kirkon suunnan tulevina vuosina”. (EG 1) Jotkut suuretkin katoliset nimet ehtivät jo julistaa Franciscuksen ensimmäisen ensyklikan Lumen Fidei hänen ohjelmanjulistuksekseen, mutta sitä se ei suurimmaksi osaksi Benedictus XVI:n tekstinä selvästikään ollut. Franciscuksen ohjelmanjulistus on nimenomaan Evangelii Gaudium.

Paavi Franciscuksen huolenaiheena nykymaailmassa on ”individualistinen masentuneisuus, joka syntyy mukavuuteen tottuneesta ja saidasta sydämestä, sairaalloisesta pinnallisten mielihalujen etsinnästä ja eristyneestä omastatunnosta”. Aika tarkka analyysi argentiinalaiselta paavilta vantaalaisen lähiliikenteen nuorisosta ja suuresta osasta muutakin suomalaista yhteiskuntaa.”Jos sisäinen elämä sulkeutuu oman edun etsimiseen, ei ole enää tilaa toisille, ei välitetä köyhistä, ei kuunnella enää Jumalan ääntä eikä enää tunneta hänen rakkautensa suloista iloa.” (EG 2)

Tässä näkyy heti paavi Franciscuksen yksi pääteemoista eli köyhien muistaminen, johon palataan vielä. Toinen asia, jota paavi Franciscus ei lakkaa toistamasta, on seuraava: ”Jumala ei koskaan väsy antamaan anteeksi, me olemme niitä, jotka väsyvät pyytämään hänen laupeuttaan.” (EG 3) Paavi latelee Vanhan testamentin kohtia ilosta, suosikkina Sef. 3:17, joka ”täyttää minut elämänilolla”: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi (…) Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta”. (EG 4)

Esimerkit jatkuvat Uuden testamentin puolella runsaina. Jeesus lupasi opetuslapsilleen täydellisen ilon (Joh. 15:11, 16:20), ja ilo ja riemu vallitsivatkin alkuseurakunnassa, jopa vainojen keskellä (Ap.t. 8:8, 13:52). Paavi kysyy: ”Miksemme mekin kävisi sisään tähän ilon virtaan?” (EG 5) Kysymys on tarpeen, sillä on kristittyjä, ”joiden elämä näyttää paastonajalta ilman pääsiäistä” (EG 6).

Onko paavi naiivi? Eikö elämä ole usein sen verran traagista, että oikea asenne olisi pitää naama vakavana? Paavi tunnustaa, että ”iloa ei eletä samalla tavalla kaikissa elämän vaiheissa ja olosuhteissa, jotka joskus ovat hyvinkin raskaita”, ja hän ymmärtää ihmisiä, ”jotka ovat taipuvaisia surullisuuteen kärsimiensä raskaiden vaikeuksien takia”. Silti on vähitellen ”annettava uskon ilon alkaa herätä, ikään kuin salaisena mutta lujana luottamuksena, myös pahimmissa ahdingoissa”. (EG 6)

Sitten seuraa erinomainen kohta: ”Kiusaus ilmenee usein tekosyinä ja valituksina, ikään kuin lukemattomien ehtojen olisi täytyttävä, jotta ilo on mahdollinen.” Tämä pätee niin maallisiin kuin hengellisiinkin asioihin: huonoja uutisia ja vaikeita tilanteita on aina, eivätkä läheisemme koskaan tule täyttämään kaikkia toiveitamme, jne. Tämän ei tietenkään tarvitse olla aidon ilon esteenä: ”Voin sanoa, että kauneimmat ja välittömimmät ilot, jotka elämäni kuluessa olen nähnyt, ovat sellaisten ihmisten, jotka ovat hyvin köyhiä ja joilla on vähän mihin tarttua.” (EG 7)

Johdannon toisessa alaluvussa paavi Franciscus käsittelee evankeliumin julistamisen iloa. Joskus olen päivitellyt sitä, kuinka katusaarnaajat (tai metrotunnelisaarnaajat) jakavat traktaattejaan tai julistavat mikrofoneistaan ilman jälkeäkään kristillisestä ilosta. Sama on valitettavasti sanottava useassa tapauksessa myös kirkossa saarnaavista papeista. Paavi Franciscus toteaa ytimekkäästi, että ”evankeliumin julistajalla ei jatkuvasti pidä olla ilme kuin hautajaisissa” (EG 10).

Paavi Franciscus kehottaa löytämään uudelleen evankeliumin uutuuden, sehän on hyvä uutinen. Mutta kuinka 2000 vuotta vanha sanoma voi olla uusi? Mielestäni pelkkä EG itsessään riittää vastaukseksi. Franciscus näyttää itse esimerkkiä siitä, kuinka vanha sanoma saadaan maistumaan uudelta ja tuoreelta. Evankeliumin julistamisen ei tule ilmetä ”velvoitteiden asettamisena vaan ilon jakamisena, kauniin näköalan avaamisena, ihanan juhla-aterian tarjoamisena” (EG 14).

Kirkon missio muuttaa kaiken

Kehotuskirjeen varsinainen ensimmäinen luku käsittelee kirkon missionaarista muuttumista eli lähetystyön uudistusta: meitä kutsutaan lähtemään mukavuusalueeltamme ja saavuttamaan ”kaikki reuna-alueet” eli periferiat (jälleen yksi paavin lempiteemoista), jotka tarvitsevat evankeliumin valoa. (EG 20)

Paavi korostaa vielä, että hänen sanoillaan on ”ohjelmallinen merkitys”: meidän on oltava ”pysyvässä lähetystyön tilassa” (EG 25). Paavin mukaan kaikki on voitava muuttaa evankeliumin tähden: ”tavat, tyylit, aikataulut, kielenkäyttö ja kirkolliset rakenteet” pitää tehdä oikeanlaisiksi ”evankelioimisen kannalta eikä itsesäilytyksen kannalta” (EG 27).

Suomalaisen katolisuuden ja tämän blogin mission kannalta kuin taivaanlahjana putoavat paavi Franciscuksen sanat, joiden mukaan jokainen paikalliskirkko on ”tietyssä paikassa lihaksi tullut kirkko, jolla on kaikki Kristuksen antamat pelastuksen välineet mutta jolla on paikalliset kasvot” (EG 30). Juuri tällaista Suomen näköistä katolisuutta haluan olla rakentamassa tämän blogin ja muun toiminnan välityksellä.

Sitten seuraa pommi: paavi ei ainoastaan vaadi uudistusta muilta, vaan hänen on ajateltava myös ”paaviuden kääntymystä”. Rooman piispana hänen on oltava ”avoin ehdotuksille palveluvirkani harjoittamisesta niin, että se olisi yhä uskollisempi Jeesuksen Kristuksen sille tarkoittamalle merkitykselle ja evankeliumin julistamisen nykyisille vaatimuksille”. Johannes XXIII, Paavali VI ja Johannes Paavali II mullistivat jo toki paaviuden harjoitusmuotoa ja avasivat sen maailmalle, mutta silti Franciscus sanoo, että tässä asiassa ”olemme edenneet vain vähän”. (EG 32)

Selvänä muutoksena Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n aikaiseen linjaan paavi Franciscus haluaa desentralisoida kirkon ja palata Vatikaani II:n korostukseen piispainkonferenssien eli piispainkokousten merkityksestä kollegiaalisuuden ilmentäjinä. Paavin mukaan Vatikaani II:n toive ei ole ”täysin toteutunut”, ja piispainkokouksilla tulisi hänestä olla ”konkreettisia vastuualueita, mukaan lukien jossakin määrin autenttista opillista auktoriteettia”. ”Liiallinen keskusjohtoisuus ei auta vaan pikemminkin vaikeuttaa kirkon elämää ja sen lähetystyön dynaamisuutta.” (EG 32)

Rohkeasti paavi sanoo, että meidän on hylättävä mukavuuskriteeri ”näin on aina tehty”. Hän kehottaa kaikkia olemaan ”rohkeita ja luovia” lähetysmetodien uudelleen arvioinnissa ja käsillä olevan kehotuskirjeen suuntaviivojen soveltamisessa, ”ilman estoja ja pelkäämättä” (EG 33). Tässä jos jossain puhaltaa vapauden evankeliumin henki ja myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen ajaman aidon aggiornamenton eli ajanmukaistamisen henki. Paavi haluaa kirkon, jossa todella hallitsee vapauden, rohkeuden ja ilon henki, Pyhä Henki.

Moraaliopetus ja dogmatiikka evankeliumin valossa

Jos asioita katsotaan evankelioinnin näkökulmasta, on varottava sanoman vääristymistä ja kutistumista ”toissijaisiin” näkökohtiin. Paavilla on mielessään jotkin kirkon moraaliopetukseen kuuluvat kysymykset, luultavimmin seksuaalimoraali, ehkäisy, abortti, ym. ”Vaikka ne ovatkin tärkeitä, ne eivät yksin itsessään ilmennä Jeesuksen Kristuksen sanoman ydintä.” Meidän on oltava realisteja ja tajuttava, etteivät kuulijat välttämättä osaa liittää puhettamme ”evankeliumin olennaiseen ytimeen, joka antaa sille merkityksen, kauneuden ja vetovoiman”. (EG 34)

Lähetystyön näkökulmasta toimiva kirkko ei ”pakkomielteisesti välitä useita irrallisia oppeja, joita se yrittää sinnikkäästi pakottaa” (kenties viittaus niin sanottuun kulttuurisotaan), vaan se keskittyy olennaiseen, siihen ”mikä on kauneinta, suurinta, puoleensavetävintä ja samalla välttämättömintä”. (EG 35) Franciscus viittaa Vatikaani II:n ajatukseen totuuksien hierarkiasta, jonka mukaan kaikki ilmoitetut totuudet uskotaan samalla uskolla, mutta ”jotkut niistä ovat muita tärkeämpiä, koska ne ilmaisevat suoremmin evankeliumin sydämen”. ”Tämä koskee niin uskon dogmeja kuin kirkon opetusten kokonaisuuttakin, moraaliopetus mukaan lukien.” (EG 36)

Moraaliopetuksessakin on hierarkia, hyveiden ja tekojen hierarkia. Paavi Franciscus nostaa Tuomas Akvinolaista seuraten laupeuden korkeimmaksi hyveeksi ulkonaisessa toiminnassa, sillä se lievittää ihmisten kurjuutta. Tästä on tehtävä käytännön johtopäätöksiä: jos esimerkiksi kirkkoherra puhuu vuoden aikana ”kymmenen kertaa kohtuullisuudesta, mutta vain kaksi tai kolme kertaa rakkaudesta”, on jokin pielessä. ”Sama tapahtuu silloin kun puhutaan enemmän laista kuin armosta, enemmän kirkosta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, enemmän paavista kuin Jumalan sanasta.” (EG 38) (Tässä vaiheessa joku luterilainen saa sydänkohtauksen: meillähän on evankelinen paavi!)

Paavi Franciscuksen mukaan kristillinen moraali ei ole ”stoalaista etiikkaa”, pelkkää askeesia eikä ”syntien ja virheiden luettelo”. Sen sijaan homma menee näin:

”Evankeliumi kutsuu ennen kaikkea vastaamaan Jumalalle, joka rakastaa meitä ja pelastaa meidät, tunnistamaan hänet toisissa ja lähtemään itsestämme etsiäksemme kaikkien hyvää. Tätä kutsua ei saa hämärtää missään olosuhteissa! Kaikki hyveet ovat tämän rakkauden vastauksen palveluksessa. Jos tämä kutsu ei säteile voimakkaana ja puoleensavetävänä, kirkon moraaliopetuksen rakennelma on vaarassa tulla korttitaloksi. Tämä on pahin vaaramme. Silloin ei oikeastaan julisteta evankeliumia, vaan joitakin opillisia tai moraalisia korostuksia, jotka johtuvat tietyistä ideologisista valinnoista. Sanoma on vaarassa menettää tuoreutensa, siinä ei ole enää ’evankeliumin tuoksu.'” (EG 39)

Se, mikä pätee moraaliin, pätee myös dogmatiikkaan. Vatikaani II:n jalanjäljissä (ks. DV 8) paavi toteaa, että kirkko tarvitsee ”kasvua ilmoitetun sanan tulkinnassa ja totuuden ymmärtämisessä”, ja että eksegeettien ja teologien tehtävänä on auttaa kirkon kantaa kypsymään. (EG 40) Tämä saattaa hämmentää niitä, jotka kaipaavat ”monoliittista oppikokoelmaa, jota kaikki puolustavat ilman sävyeroja” (EG 40) Ikuiset totuudetkin on pyrittävä ilmaisemaan kielellä, ”joka saa tunnistamaan niiden pysyvän uutuuden” (EG 41).

Paavin mukaan ”kaikkeen opin opettamiseen on kuuluttava evankelioiva asenne, joka läheisyydellä, rakkaudella ja todistuksella herättää sydämen myöntymyksen” (EG 42). Tätä seuraa jälleen yksi kehotuskirjeen estottoman edistyksellisistä kohdista: meidän ei tule pelätä arvioida uudelleen syvällekin historiaan juurtuneita tottumuksia, ”jotka eivät suoraan liity evankeliumin ytimeen” (ja niitähän riittää!).

Sama pätee kirkollisiin normeihin ja säädöksiin, ”jotka ehkä ovat toisina aikoina olleet hyvin tehokkaita, mutta joilla ei enää ole samaa kasvattavaa voimaa ohjata elämää” (mieleen tulevat ”kirkon käskyt”, erityisesti ”sunnuntaivelvollisuus” ja vielä erityisemmin ”velvoittavat juhlapyhät”). Paavi vetoaa Akvinolaiseen ja Augustinukseen yhdessä kirjeen parhaista kohdista:

”[K]irkon myöhemmin lisäämien käskyjen noudattamista on vaadittava harkiten, ’ettei uskovien elämää raskauteta’ ja muuteta uskontoamme orjuudeksi, vaikka ’Jumalan laupeus halusi sen olevan vapaa’. Tämä vuosisatoja sitten annettu varoitus on valtavan ajankohtainen. Sen tulisi olla yksi kriteereistä pohdittaessa kirkon ja sen julistuksen uudistusta, joka todella saavuttaisi kaikki.” (EG 43)

Paavi muistuttaa myös Katekismuksen opetuksesta, jonka mukaan tietämättömyys, epähuomio, väkivalta, pelko, tottumukset, voimakkaat tunnetilat tai muut tekijät voivat vähentää tai jopa poistaa teon tekijän moraalista syyllisyyttä ja vastuuta. Siksi on tuettava ihmisten kasvuvaiheita kärsivällisesti, ja pappien on muistettava, että ”rippituolin ei pidä olla kidutuskammio, vaan Herran laupeuden paikka”. (EG 44)

Sakramenttien kynnys on oltava siis matalalla, ja se pätee myös eukaristiaan, joka ”ei ole palkkio täydellisille vaan vahva lääke ja ravinto heikoille”. Tätä kohtaa on pidetty ennakoivana ovenavauksena kysymyksessä uudelleenavioituneiden ehtoolliselle päästämisestä, ja paavi jatkaakin:

”Näillä vakaumuksilla on myös pastoraalisia seurauksia, joita meidän on harkittava viisaasti ja rohkeasti. Usein käyttäydymme kuin olisimme armon vartijoita emmekä sen edistäjiä. Mutta kirkko ei ole mikään tullilaitos, vaan Isän koti, jossa on sijaa jokaiselle kaikkine ongelmineenkin.” (EG 47)

Hengelliset vaarat ja evankeliumin julistaminen

Kuten tähän asti on jo käynyt ilmi, paavi Franciscus ei oikein innostu jäykästä konservatismista. Hän valikoi tietoisesti kirkkoisiltä, kirkon opettajilta ja aiemmilta paaveilta edistyksellisiä, avoimia ja rentoja sitaatteja jyrkkien ja autoritaaristen sijaan. Paavi varoittaa hengellisestä maailmallisuudesta, joka verhoutuu ”uskonnollisuuteen ja jopa rakkauteen kirkkoa kohtaan”. Se voi ilmetä kahdella tavalla, joita voisi kutsua ”liberaaliksi” ja ”konservatiiviseksi”, vaikka paavi viisaasti välttää näiden sanojen käyttöä.

Kovimmat sanat lähtevät niille, jotka ”luulevat olevansa parempia kuin muut koska he noudattavat tiettyjä sääntöjä tai koska he ovat järkkymättömän uskollisia tietylle menneisyyden katolisuuden tyylille”. ”Väitetty opillinen ja kurinalainen lujuus aiheuttaa autoritaarista ja narsistista elitismiä, jossa evankelioimisen sijasta toisia analysoidaan ja luokitellaan, ja armoon pääsyn auttamisen sijasta kulutetaan voimia sen vartioimiseen.” (EG 94. Täydellinen analyysi katolisesta traditionalismista.)

Toisen ääripään vaara on ”gnostilaisuuden viehätys, subjektivismiin lukittu usko, jota kiinnostaa vain erityinen kokemus tai joukko valaisevina tai lohduttavina pidettyjä perusteluja ja tietoja mutta jossa subjekti lopulta pysyy suljettuna oman järkensä tai tunteidensa immanenssiin” (ehkä vaikeaa filosofista kieltä, kansantajuisemmin voisi kai sanoa, että omakeksimä jumala ei paljon auta). ”Ei voida kuvitella, että näistä pelkistävistä kristinuskon muodoista voisi syntyä autenttista evankelista dynaamisuutta.” (EG 94)

Jeesus ei halunnut muodostaa mitään eliittijoukkoa eikä hän perustanut esoteerista uskontoa, vaan käski tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan (Matt. 28:19). ”Haluaisin sanoa niille jotka tuntevat olevansa kaukana Jumalasta ja kirkosta, niille jotka ovat pelokkaita ja niille jotka ovat välinpitämättömiä: Herra kutsuu myös sinua olemaan osa kansaansa, ja hän tekee sen suurella kunnioituksella ja rakkaudella!” (EG 113)

Evankelioinnin tulee olla ”aina kunnioittavaa ja kohteliasta”, ja sitä on harjoitettava ennen kaikkea henkilökohtaisen vuoropuhelun välityksellä. Vasta vilpittömän keskustelun jälkeen (jossa toinen saa ilmaista ilonsa, huolensa ym.) voi ”tarjota Sanaa, joko lukemalla Raamatun kohtia tai kertoen”, muistaen kuitenkin aina ydinsanoman: ”Jumalan persoonallisen rakkauden, joka tuli ihmiseksi, joka antoi itsensä meidän puolestamme, joka elää ja tarjoaa pelastuksensa ja ystävyytensä”. (EG 128)

Suvaitsemattomuuden, triumfalismin, ylimielisyyden ym. voittamiseksi erittäin tärkeä on myös seuraava huomio: ”Tämä sanoma on jaettava nöyrästi ja sellaisen ihmisen todistuksena, joka on aina halukas oppimaan tietäen, että sanoma on niin rikas ja niin syvä, että se on aina meitä suurempi.” Joskus evankeliumin voi ilmaista suoremmin, joskus tarinan kautta tai muuten. Jos se sopii olosuhteisiin, missionaarisen kohtaamisen voi päättää lyhyeen rukoukseen, ”joka liittyy henkilön ilmaisemiin huolenaiheisiin” (näin hän ”tuntee selvemmin tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi” ja tuntee että ”hänen tilanteensa on annettu Jumalan käsiin”). (EG 128)

Loistava on myös seuraava huomautus: ”Ei pidä ajatella, että evankeliumin sanoma on välitettävä aina tiettyjen kaavojen mukaan tai tarkoin sanoin, jotka ilmaisevat täysin muuttumattoman sisällön. Se välitetään niin erilaisissa muodoissa, että olisi mahdotonta kuvailla tai luokitella niitä” (EG 129).

Apologetiikka, teologia, saarna ja katekeesi

Erityisen positiivisesti yllätyin paavi Franciscuksen kutsusta kulttuurin evankelioimiseen ja siinä yhteydessä myös apologetiikan harjoittamiseen. En tiedä, onko näin korkea-arvoisessa kirkollisessa asiakirjassa koskaan aiemmin kannustettu apologetiikkaan eli uskon järkiperäiseen puolustamiseen. Nyt paavi opettaa, että kulttuurien evankeliointi merkitsee evankeliumin välittämistä myös tiedeyhteisölle ja akateemiselle kulttuurille. ”Siinä on kyse uskon, järjen ja tieteen kohtaamisesta, joka pyrkii kehittämään uutta keskustelua uskottavuudesta, alkuperäistä apologetiikkaa, joka auttaa luomaan valmiuksia, jotta kaikki voisivat kuulla evankeliumin.” (EG 132)

Yhtä lailla olin erittäin iloinen siitä positiivisesta sävystä, jolla paavi kirjoittaa teologien tehtävästä. Samalla hän kutsuu teologeja palvelemaan työllään kirkon missiota: ”Evankelioimistyöhön sitoutunut kirkko arvostaa ja rohkaisee teologien armolahjaa ja heidän ponnistuksiaan teologisessa tutkimuksessa, joka edistää vuoropuhelua kulttuuri- ja tiedemaailman kanssa. Vetoan teologeihin, että he toteuttaisivat tätä palvelutyötä osana kirkon pelastustehtävää. Siihen on välttämätöntä, että heidän sydämenasianaan on kirkon ja itse teologian lähetystyöhön suuntautuva päämäärä eivätkä he tyydy pelkkään kirjoituspöytäteologiaan.” (EG 133)

Saarnasta paavi Franciscus kirjoittaa kokonaisen pitkän alaluvun (EG 135–159), jota suosittelen lämpimästi jokaiselle saarnamiehelle. Liturginen julistus eli saarnaaminen vaatii ”vakavaa harkintaa paimenten taholta”, koska ”monia valituksia on esitetty tähän tärkeään palvelutehtävään liittyen” (EG 135). Toisin sanoen: saarnat ovat lähes aina ja kaikkialla pirun tylsiä! Paavin mukaan saarna ei ole viihdytysnäytelmä, mutta ”sen on annettava palavuus ja merkitys” messun vietolle. Sen on oltava ”lyhyt, se ei saa vaikuttaa luennolta tai oppitunnilta” (EG 138), sen tulee kirkastaa Herraa eikä saarnaajaa itseään.

Saarnan haasteena on evankeliumin synteesin esittäminen. ”Ero synteesin valaisemisen ja irrallisten ideoiden välillä on sama kuin tylsyyden ja sydämen palavuuden välillä.” (EG 143) Saarna ei saa olla puhtaasti moralisoiva eikä opettava, vaan sillä on oltava ”lähes sakramentaalinen luonne” (Room. 10:17). (EG 142) Siksi saarnaajan on valmisteltava saarnaa rauhassa, annettava aikaa tekstin lukemiseen rukouksessa, unohdettava kiire ja siirrettävä muut asiat syrjään. (EG 146)

”Jumalan läsnäolossa tekstiä rauhallisesti lukien on hyvä kysyä esimerkiksi: ’Herra, mitä tämä teksti sanoo minulle? Mitä haluat muuttaa elämässäni tällä sanomalla? Mikä minua häiritsee tässä tekstissä? Miksi se ei kiinnosta minua?’ Tai: ’Mistä pidän, mikä innoittaa minua tässä sanassa? Mikä vetää minua puoleensa ja miksi?'” (EG 153)

Katekeesissa eli kirkollisessa uskonnonopetuksessa perustavanlaatuinen merkitys on ensimmäisellä julistuksella eli ”kerygmalla”, jonka on oltava evankelioinnin ja kirkon uudistuksen keskus. Kerygma on jotain tällaista: ”Jeesus Kristus rakastaa sinua, hän on antanut elämänsä pelastaakseen sinut, ja nyt hän elää vierelläsi joka päivä valaistakseen ja vahvistaakseen sinua ja tehdäkseen sinut vapaaksi.” (EG 164)

Viime vuosikymmeninä on kehitelty myös mystagogista katekeesia. Se tarkoittaa yhteisöllistä oppimiskokemusta, jossa uudistetaan ymmärrystä liturgisista mysteereistä, erityisesti kristillisen initiaation sakramenteista. (EG 166) Katekeetan on myös hyvä kiinnittää huomiota ”kauneuden tiehen”: Kristuksen seuraaminen ja kristinusko ei ole vain oikein ja totta, vaan myös kaunista, se ”täyttää elämän uudella loistolla ja syvällä ilolla koettelemustenkin keskellä”. (EG 167)

Moraaliopetuksessa tulee esiintyä ei ”synkkinä tuomareina” vaan ”haastavien asioiden sanansaattajana” ja osoittaa ”hyvän houkuttelevuus, elämän, kypsyyden, toteutumisen, hedelmällisyyden suunnitelma, jonka valossa voi ymmärtää, miksi torjumme sitä vaarantavat pahat”. (EG 168)

Joitain kuumia kysymyksiä

Paavi Franciscus on moneen kertaan korostanut, että yksittäiset moraali- ja oppikysymykset on asetettava laajempaan kokonaisuuteen. Näin tapahtuu myös EG:ssä esimerkilliseen tapaan. Evankeliumin tuoreus ja innostavuus on kaikunut voimakkaasti, jäykkä traditionalismi on saanut kuulla kunniansa, mutta tämä paavipa ei mahdu poliittiselle liberaali-konservatiivi-akselille. Paavi on evankelinen ja katolinen, synteesin mies. Franciscus ei kaihda kuumia kysymyksiä naispappeudesta, abortista ym., mutta hän osaa käsitellä niitäkin tuoreella ja raikkaalla tavalla.

Ensin paavi tekee selväksi, että vakaumus miesten ja naisten yhtäläisestä arvokkuudesta asettaa kirkolle syvällisen haasteen, ”jota ei voi pinnallisesti kiertää”. Pappeuden varaaminen vain miehille ”merkkinä Kristuksesta, Sulhasesta, joka antaa itsensä eukaristiassa”, on kuitenkin kysymys, ”joka ei ole keskustelulle avoin”. Se voi silti olla konfliktiaihe, jos ”sakramentaalinen valta samaistetaan liikaa vallankäytön kanssa”. Pappeus ei merkitse toisten yläpuolelle korottamista. ”Itse asiassa nainen, Maria, on tärkeämpi kuin piispat.” (EG 104)

Syntymättömien lasten ihmisarvosta paavi sanoo, että ”järkikin riittää” sen tunnistamiseen, vaikka usko toki valaisee asiaa entistä syvemmin.

”Juuri siksi, että kysymys liittyy ihmispersoonan arvokkuutta koskevan sanomamme sisäiseen yhteenkuuluvuuteen, ei pidä odottaa kirkon muuttavan kantaansa tässä kysymyksessä. (…) Tämä asia ei ole oletettujen uudistusten tai ’modernisointien’ alainen. Ei ole edistystä vaatia ongelmien ratkaisua ihmiselämää tappamalla. Mutta on myös totta, että olemme tehneet vain vähän auttaaksemme asianmukaisesti naisia, jotka ovat hyvin vaikeissa tilanteissa, joissa abortti näyttää heistä nopealta ratkaisulta syvään ahdinkoon, erityisesti jos heissä kasvava elämä on raiskauksen seurausta tai jos he elävät äärimmäisessä köyhyydessä.” (EG 214)

Paavi Franciscus on tuonut polttopisteeseen perinteisten naispappeus, abortti ym. aiheiden lisäksi – tai ohi – köyhyyden ongelman. ”Kirkolle köyhien etusija on teologinen kategoria” – Jeesus itse tuli köyhäksi, ja kun Paavali ja Jerusalemin kirkon pylväät kuuluisassa episodissa keskustelivat evankeliumista, kirkko sai muistutuksen siitä, ettei köyhiä saa unohtaa (Gal. 2:10). (EG 195, 198) ”Kenenkään ei pitäisi sanoa pysyvänsä etäällä köyhistä, koska hänen elämänvalintansa vaativat osoittamaan enemmän huomiota muuhun.” (EG 201)

Toinen paavi Franciscuksen vahvasti eteenpäin ajama asia on uskontojenvälinen dialogi, ja EG sisältää muutaman erittäin merkittävän uskontoteologisen lausuman. Vanhaa katolista korvausteologiaa vastaan (sitä suoraan mainitsematta) paavi sanoo, että juutalaisen kansan ”liittoa Jumalan kanssa ei koskaan ole peruutettu” (Room. 11:29, EG 247). Katolisuudessa paikoin yhä elävää antisemitismia vastaan paavi toteaa, ettemme voi pitää ”juutalaisuutta vieraana uskontona emmekä lue juutalaisia niiden joukkoon, jotka on kutsuttu hylkäämään väärät jumalat kääntyäkseen todellisen Jumalan puoleen”. Vaikka juutalaiset eivät voi hyväksyä joitain kristillisiä vakaumuksia eikä kirkko voi luopua julistamasta Jeesusta Herrana ja Messiaana, voimme silti ”lukea yhdessä heprealaisen Raamatun tekstejä ja auttaa toisiamme tutkimaan syvällisesti sanan rikkauksia”. (EG 249)

Huomattavan tärkeä on myös suhde muslimeihin. Yhdyn paaviin, kun hän sanoo, että ”on ihailtavaa nähdä, kuinka islaminuskon nuoret ja vanhat, miehet ja naiset kykenevät omistamaan päivittäin aikaa rukoukseen ja osallistumaan uskollisesti uskontonsa riitteihin” (EG 252). Meidän on otettava muslimisiirtolaiset vastaan sillä kunnioituksella jolla toivoisimme itse tulevamme vastaanotetuiksi muslimimaissa. ”Rukoilen ja vetoan nöyrästi näitä maita varmistamaan kristityille vapauden viettää jumalanpalvelustaan ja elää uskonsa mukaan, ottaen huomioon sen vapauden, josta islaminuskoiset nauttivat länsimaissa!” Väkivaltaisen fundamentalismin edessä on vältettävä vihamielisiä yleistyksiä, ”koska todellinen islam ja oikea Koraanin tulkinta vastustavat kaikkea väkivaltaa”. (EG 253, kursiivi minun)

Edellä kursivoimani kohta on historiallinen: ensimmäistä kertaa paavi yrittää kertoa, mikä on jonkin muun uskonnon oikea tulkinta! Tämä ei tietenkään ole mikään ex cathedra -julistus, ja asiasta voi keskustella – tämäkin teksti vaatii tulkintaa. Nähdäkseni se tulisi tulkita ainakin niin, että kristittyjen on asetuttava selvästi maltillisten ja rauhanomaisten muslimien islamintulkinnan kannalle ja edistettävä sitä. Toiseksi voisi ajatella, että sanat ”todellinen” ja ”oikea” kurisvoidussa kohdassa on tulkittava kristillisestä vakaumuksesta käsin. Onhan kyseessä kristillinen, paavillinen dokumentti. Eli tässä ja nyt on joka tapauksessa väärin seurata Koraanin väkivaltakehotuksia, mitä hyvänsä kohdat alun perin islamilaisesta vakaumuksesta käsin tarkoittivatkaan.

Kysymyksessä ei-kristittyjen pelastusmismahdollisuuksista paavi viittaa kansainvälisen teologisen komission asiakirjaan vuodelta 1996. Näin tämän neuvoa-antavan elimen ehdotus saa ”ylennyksen” kun se nousee korkea-arvoisen paavillisen asiakirjan korpustekstiin. Ei-kristitytkin voivat tämän teologisen ehdotuksen mukaan olla ”vanhurskautettuja Jumalan armosta” ja siten ”liitettyjä Jeesuksen Kristuksen pääsiäissalaisuuteen”. Lisäksi Jumalan armon vaikutus tuottaa merkkejä, riittejä, pyhiä ilmaisuja, jotka tosin eivät ole sakramenttien arvoisia mutta silti kenties kanavia, ”joita Henki itse herättää vapauttaakseen ei-kristityt ateistisesta immanentismista tai pelkästään yksityisistä uskonnollisista kokemuksista”. (EG 254) Tämä on varmasti historian avokätisin (ellei peräti ensimmäinen) paavillinen teksti muiden uskontojen riittien teologisesta merkityksestä.

Loppulause äiti Mariasta

Heti paaviksi valitsemisestaan lähtien Franciscus on toistellut lempiajatustaan siitä, että Jumala kulkee aina edellämme, ”hän ennakoi meitä aina” (EG 283). Perinteiseen katoliseen ja paavilliseen tapaan Franciscus päättää kehotuskirjeensä pieneen mietiskelyyn neitsyt Mariasta. Tässäkin paavin tapa käsitellä asiaa on tuore ja virkistävä.

Usein Jeesuksen työn riittävyyttä (ja Marian tai muiden välittäjähahmojen tarpeettomuutta) kritisoidaan siteeraamalla Jeesuksen ristillä lausumia sanoja ”se on täytetty!”. Tätä taustaa vasten annetaan puheenvuoro Franciscukselle:

”Tuolla ratkaisevalla hetkellä, ennen kuin hän sanoi, että Isän hänelle uskoma tehtävä oli täytetty, Jeesus sanoi Marialle: ’Nainen, tämä on poikasi!’ Sitten hän sanoi rakkaalle ystävälleen: ’Tämä on äitisi!’ (Joh. 19:26–27) (…) Jeesus jätti äitinsä meille äidiksi. Vasta tämän jälkeen Jeesus saattoi tuntea, että ’kaikki oli täytetty’ (Joh. 19:28). Ristin juurella, uuden luomisen korkeimpana hetkenä Kristus johtaa meidät Marian luo. Hän johtaa meidät Marian luo, koska ei halua meidän vaeltavan ilman äitiä, ja kansa lukee tässä äidillisessä kuvassa kaikki evankeliumin salaisuudet. Herra ei tahdo kirkolta puuttuvan naisellista kuvaa.” (EG 285)

Ja vielä joulun lähestyessä: ”Maria on se, joka osaa muuttaa eläinten luolan Jeesuksen kodiksi muutamalla köyhällä kapalolla ja valtavalla määrällä hellyyttä.” (EG 286) ”Joka kerran kun katsomme Mariaan, palaamme uskomaan hellyyden ja kiintymyksen vallankumoukselliseen voimaan. Hänestä näemme, että nöyryys ja hellyys eivät ole heikkojen vaan vahvojen hyveitä, niiden, joiden ei tarvitse kohdella toisia huonosti tunteakseen itsensä tärkeiksi.” (EG 288)

”Elävän evankeliumin äiti, ilon lähde pienille, rukoile puolestamme. Aamen. Halleluja.”

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristinusko nykymaailmassa, Uskontoteologia, Uusi evankeliointi
Tags: apologetiikka, evankelioiminen, evankeliointi, evankeliumi, ilo, islam, juutalaisuus, katekeesi, Maria, paavi, saarna, teologia, uskontoteologia

Comments: 1 kommentti

Ajatuksia avioliittojupakasta

1.12.2014

Kaipa se on pakko kommentoida viime perjantain äänestystä ja yhtä sun toista siihen liittyvää. Asiaa helpottaa se, että monet nopeammat ovat ehtineet ensin, ja hyviä artikkeleita on jo riittämiin niin, ettei kaikkea samaa tarvitse toistaa.

Katolisen kirkon puolesta piispa Teemu Sippo on antanut lausunnon, samoin ortodoksien puolesta arkkipiispa Leo. Useilta Suomen evankelis-luterilaisilta piispoilta on tullut hyviä kommentteja sekä ennen että jälkeen äänestyksen: Jolkkonen, Peura, Häkkinen, Repo, Luoma, Häkkinen&Vikström.

Suurimman kohun aiheutti arkkipiispa Kari Mäkinen sosiaalisesa mediassa esittämillään kommenteilla. Reilusti toistakymmentätuhatta henkeä on eronnut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, arkkipiispan eroa vaaditaan addressissa, ja kaiken kukkuraksi arkkipiispasta on tehty kantelu kirkon kaikkiin tuomiokapituleihin.

Toisaalta arkkipiispa on saanut myös valtavasti tukea, ja useampi FB-kommentoija on ilmoittanut liittyneensä takaisin kirkkoon hänen kommenttiensa rohkaisemina. Jälleen on kirkollinen soppa keitetty, vaikka mikään kirkko ei ole päättänyt mitään, ainoastaan eduskunta, eikä sekään vielä lopullisesti. Mitä me tähän sanomme?

Kaksi hyvää vaan erilaista blogia

Enpä vielä sano mitään omaani, vaan viittaan ensin kahteen erityisen huomionarvoiseen blogiin aiheen tiimoilta. Ensisilmäykseltä ne näyttävät ristiriitaisilta ja päinvastaisilta lähestymistavoilta: ensimmäinen sanoo, että peliä ei vielä ole menetetty, toinen taas sanoo pelin olleen menetetty jo kauan sitten.

Ensimmäinen on dosentti Juha Ahvion blogi, jossa hän kehottaa kristittyjä ottamaan perjantain äänestyksen herätyskutsuna. Laki ei ole vielä voimassa, edustajat voivat muuttaa mieltään ja tuleva eduskunta voi halutessaan kumota sen. Kristittyjen on aktivoiduttava ja varmistettava, että tulevissa eduskuntavaaleissa tuetaan poliitikkoja, jotka aikovat ajaa voimakkaasti perinteisen avioliiton asiaa.

Toinen on pastori Samuli Siikavirran blogi, joka muistuttaa kristittyjä siitä, kuinka pitkälle yhteiskunta oli jo ennen tätä irtaantunut kristillisistä uskomuksista ja arvoista. Kristittyjen on suostuttava elämään vähemmistönä vastakulttuurisena voimana, aivan niin kuin kristinuskon alkuaikoina, ja opetettava sitäkin selkeämmin miehelle ja naiselle tarkoitetusta avioliitosta ja kaikille tarkoitetusta armosta.

Näennäisestä ristiriidastaan huolimatta näitä blogeja yhdistää se, että molempien rivien välistä voidaan lukea ”Haloo!” -huuto niille, jotka kuvittelevat viime perjantain merkitsevän jonkinlaista kristillisen aikakauden loppua Suomessa (tällaisia maileja kiertää uskovien keskuudessa, puhutaan siniristilipun vaihtumisesta sateenkaarilippuun yms.).

Toisaalta Ahvio on oikeassa: peliä ei ole vielä menetetty, ja jos haluamme säilyttää perinteisen sukupuolista komplementaarisuutta ja suvunjatkamista kunnioittavan avioliiton, voimme vielä vaikuttaa. Toki jokaisella on vastuu hyvästä yhteiskunnasta ja viisaasta vaalikäyttäytymisestä tulevissa vaaleissa.

Toisaalta Siikavirran analyysi on myös realistinen: ajan henki (samoin kuin muuten arkkipiispan kanta!) on ollut nähtävissä jo pitkään, ja voimme rauhallisin ja iloisin mielin valmistautua elämään vastavirrassa niin kuin ensimmäiset kristityt. Kristinusko on täysin kotonaan vähemmistönä, jopa lakia vastustavana ja vainottuna sellaisena.

Mielenkiintoinen kysymys on silti se, mitä valtavirtakirkko tekee, jos laki menee lopullisesti läpi. Ruotsissa kirkko mukautui pian uuteen lakiin. Suomessa voi mennä vähän kauemmin. Naispappeus tuli Suomeen 30 vuotta Ruotsin perässä. Ehkä sama pätee tässä, ehkä mennään nopeammin. Tai sitten kirkko jakaantuu tai kutistuu jäsenkadon myötä itse vähemmistökirkoksi. Saapa nähdä. Sen on tehtävä omat ratkaisunsa.

Hermeneuttinen ja henkilökohtainen ongelma

Kuuntelin eilen illalla Radio Deistä Patmos Lähetyssäätiön pitkän Taivaan ja maan väliltä -ohjelman, jossa Patmos-teologien Pasi Turusen ja Juha Ahvion kanssa aiheesta keskusteli Kansanlähetyksen Uusi tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela. Ohjelmasta kävi hyvin ilmi konservatiivinen kanta ja sitä puoltavat argumentit, erityisesti Juha Ahvion esittäminä, mutta siinä oli myös paljon sietämättömän naiivia retoriikkaa.

Erityisen pettynyt olin (muuten melko lailla arvostamaani) Leif Nummelaan, joka lähinnä vain siteerasi Raamattua vääristä opettajista ja valitteli pappien ja arkkipiispan epäraamatullisuutta ja uskottomuutta tunnustukselle. Nummelan mukaan ”kaikki argumentit” ovat perinteisen kannan puolella, eikä vastapuolella ole muita keinoja kuin pelottelu, propaganda ja leimaaminen.

Päivittelin itsekseni, että vastapuolta edustava kuulija saisi tästä ohjelmasta kyllä juuri päinvastaisen kuvan: Nummela pelottelee sielun kadotuksella ja hakkaa Raamatulla päähän, toisen puolen argumentteja ei ole yritetty etsiä eikä ymmärtää, kuulijoita kehotetaan poliittiseen strategisointiin, vastapuolesta käytetään pejoratiivisia termejä, jne.

Mietin pitkään, että kyllä 40 vuotta raamatuntulkinnan kanssa painineen Nummelan ja kahden vähän nuoremman mutta silti kokeneen teologin pitäisi olla (ja ovathan he!) perillä monen monista hermeneuttisista eli tulkinnallisista ongelmista, joita ”raamatullisuuteen” liittyy. Kykenemättömyys nousta simppelistä biblisismistä hermeneuttisen ongelman tasolle vain vahvistaa vastakkainasetteluja eikä varmasti edistä vastapuolen korvien avautumista.

Asia ei siis todellakaan ole niin yksinkertainen, että yksin konservatiivit ovat sitoutuneita Raamattuun ja oikeita uskovia, kun taas liberaalit eivät. Raamatun kirjaimeen vetoaja saa heti (ja oikeutetusti) vastaansa liudan esimerkkejä kohdista, joita hän ei itse seuraa, sekä kohdista, jotka on aiemmin tulkittu toisin, eivätkä ne kaikki ole suinkaan helppoja nakkeja.

Otetaan esimerkiksi konservatiivien lempikohta, Paavalin kirje Roomalaisille (luku 1). Sen lisäksi, että Paavali tuomitsee siinä liudan muitakin syntejä (miksi niitä vastaan ei käydä samanlaista kampanjaa?), muualla Paavali kieltää miehiltä pitkän tukan, naisilta rukoilun ilman päähinettä sekä puhumisen seurakunnassa, niin ja orjuudenkin hän tuntuu hyväksyvän, samoin kuin kristillinen kirkko läpi pitkien vuosisatojen. Kysymys kuuluukin, mikä Uuden testamentin materiaalista on normatiivista kaikkien aikojen kirkolle ja millä perustein.

Tämä on jo paljon hienovaraisempi ja vaikeampi keskustelu. Siinä joutuu konservatiivikin nöyrtymään, sillä liian monta kertaa historiassa konservatiivit ovat olleet Raamatun kirjaimeen vedotessaan lopulta väärässä. Ottamatta kantaa siihen, missä kaikessa, seuraavasta listasta jokainen löytänee itselleen ainakin pari esimerkkiä: geosentrismi, rotusorto, kreationismi, antiekumeenisuus, uskonnonvapauden vastustaminen, historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen vastustaminen, ehkäisyn vastustaminen, naispappeuden vastustaminen.

Mistään hermeneuttisista kriteereistä ei kuitenkaan Patmoksen ohjelmassa puhuttu, ainoastaan vääristä paimenista ja susista lampaiden vaatteissa. Vihdoin ohjelman loppupuolella eräs soittaja nosti esiin kysymyksen tulkinnoista, mutta kysymyksen esittäjä itse oli kabbalisti, mikä tarjosi Ahviolle tilaisuuden puhua (sinänsä mielenkiintoisesti) gnostilaisuudesta ja sukupuoliliikkeen uskonnollisista juurista. Nummela viittasi vanhojen kirkkojen konsensukseen ja joihinkin yleisiin raamatuntulkinnallisiin periaatteisiin sekä siihen, että suurin ongelma on se, että ”ihmiset eivät lue Raamattua”.

Tässäkin petyin vastaukseen samoin kuin silloin, kun aiempi soittaja kysyi, onko Raamatussa mitään homoliittoja tukevaa kohtaa. Yksiselitteisen kieltävän vastauksen sijaan pitäisi ainakin olla reilu vastapuolelle ja selittää, että kyllä liberaaleilla on historialliset selityksensä Raamatun kielteisille homokohdille (jotka ovat usein analogisia konservatiivien historiallisille selityksille yo. listan kysymyksissä) sekä rakkauden, tasa-arvon ja syrjittyjen puolelle asettumisen periaatteet, jotka he johtavat Kristuksen esimerkistä ja Paavalin opetuksesta.

Suurten kirkkojen konsensus on tietysti vakava argumentti perinteisen kannan puolesta kristillisessä keskustelussa. Silti on väärin sanoa, että tässä kysymyksessä tulkintaeroja ei ole, sillä nythän sellainen nimenomaan on kaikkien kirkkojen sisällä: on liberaalimpi tulkinta ja on konservatiivisempi tulkinta. Viralliset kannat eivät vain vielä ole taipuneet, paitsi esim. Ruotsissa. Pelkkä Raamatun tekstiin ja kirkon tämänhetkiseen konsensukseen vetoaminen ei riitä nyt yhtään sen enempää kuin em. vanhoissa kiistoissakaan.

Hermeneuttisen ongelman lisäksi kyseessä on yhä useammalle ja yhä enenevässä määrin hyvin henkilökohtainen ongelma. Se, että valtiot toisensa perään hyväksyvät samaa sukupuolta olevien avioliitot, on fakta, joka pitää ottaa vakavasti.

Ehkä valtiot katuvat ja palaavat takaisin, mutta todennäköisemmin eivät. Uusi tilanne alkaa olla maailmanlaajuisesti tosiasia. Kohta pitää vanhojen raamatunkohtien lisäksi alkaa oikeasti miettiä elämää homoavioliittojen keskellä.

Kuinka rakastaa lähimmäistä ja todistaa Jumalan rakkaudesta tässä tilanteessa? Saanko mennä häihin, saanko kutsua kylään? Toivotanko kaikkea hyvää, katkaisenko kaikki suhteet? Julistanko lakia, evankeliumia vai molempia, entä kumpaa ensin ja missä vaiheessa tuttavuussuhteen kehittymistä?

Mitä seuraavaksi?

Henkilökohtaisia ongelmia pitää alkaa pohtia, mutta sitä ennen luterilaisen kirkon on ratkaistava hermeneuttinen ongelma. Siihen tarvittaisiin (kuten jotkut piispat ovatkin sanoneet) perusteellinen tutkimus avioliitosta, ja perusteellinen tutkimus raamatullisista ja teologisista argumenteista puolesta ja vastaan, sellainen kuin naispappeuskiistan aikaan Eero Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka.

(Toivon esitteleväni ko. kirjan tulevaisuudessa tällä blogilla tarkemmin, sillä se osoittaa erinomaisesti tällaisten suurten teologisten kiistojen hermeneuttiset syvyydet.)

Kirkon tutkimuskeskus onkin oikeastaan tämänsuuntaisen kirjan tuottanut (kirjoitin siitä lyhyen esittelyn vuosia sitten). Ehkä tarvittaisiin päivitetty versio, joka keskittyy nimenomaan kysymykseen avioliitosta. Sitten tarvitaan sitä, että nämä argumentit tehdään tunnetuiksi ja keskustelu käydään sivistyneellä tavalla ja korkealla tasolla. Tarvitaan reiluutta toisinajattelevia kohtaan, yritystä ymmärtää heitä mahdollisimman oikein. Keskustelu tulee käydä siitä, mikä tulkinta on paras ja oikein, eikä se saa jäädä 1500-lukulaiseksi anateemojen heittelyksi.

Vaikka monet toista toivovat, on täysin varmaa, että keskustelu tulee jatkumaan kirkossa kiivaana. Kunpa se ei vain jumittuisi samojen argumenttien toisteluun ja toisten leimaamiseen, vaan lähtisi aina liikkeelle vastapuolen tähänastisista parhaista ja kunnioitettavimmista argumenteista.

Kirkosta eroamiset tulevat myös jatkumaan. Tähänastisen uutisoinnin mukaan osa eronneista on ottanut yhteyttä Lähetyshiippakuntaan ja ortodoksiseen kirkkoon. Katolinen kirkko ei kuulemma ole saanut yhteydenottoja, tosin itse olen kuullut ainakin yhdestä harkitsijasta sekä siitä, että kirkon johdantokurssilla olisi tänä syksynä poikkeuksellisen paljon väkeä.

Halu siirtyä kristilliselle perinteelle uskollisempaan seurakuntaan on täysin ymmärrettävä. Sen sijaan kevytmielinen kirkosta eroaminen kirkottomaan yksilökristillisyyteen on kaikkea muuta kuin Raamatun totuuden puolustamista; Uudesta testamentista ei löydy yhtäkään sooloilijakristittyä ilman yhteyttä seurakuntaan ja sitä kautta kokonaiskirkkoon.

Mielestäni katolisella kirkolla Suomessa on historiallisista ja ekumeenisista syistä erityinen vastuu siitä, että kirkkoonsa pettyneitä (ja sitä rakastavia!) luterilaisia tuetaan ja ollaan tarvittaessa myös valmiina ottamaan vastaan. Edustamme Suomessa luterilaisten tavoin pääasiassa läntistä kristinuskoa, minkä vuoksi luterilaisuus voi integroitua katolisuuteen paljon helpommin kuin itäiseen ortodoksiaan.

Paavi Benedictus XVI:n anglikaaneja varten perustamaa ordinariaattirakennetta tai jotain vastaavaa tulisi vakavasti harkita myös luterilaisille. Kuten piispa Repo alussa linkatussa jutussaan rivien välissä antaa ymmärtää, katolisessa kirkossa hermeneuttiseen ongelmaan on toimiva ratkaisu Pietarin virassa.

Loppukaneetti

Alkaa olla jo myöhä, ja jotkut lukijat ovat jo varmaan jonkin aikaa odottaneet päivän postausta. Myöhäinen julkaisuajankohta johtuu osin ulkomaanmatkastani, jolta palasin muutamia päiviä sitten. Kerronkin lopuksi erään valaisevan ja ehkä varoittavankin esimerkin matkaltani. Tapasin nimittäin Bratislavassa elämäni ensimmäisen vanhakatolisen käännynnäisen.

Kyseessä on nuori erittäin oppinut slovakkiteologi (joka tuntee hyvin myös suomalaisen teologian!), joka kasvoi roomalaiskatolisessa kirkossa mutta päätyi lopulta jättämään sen siksi, että hänen kokemuksensa mukaan se toimi Slovakiassa paljon enemmän poliittisella voimalla kuin evankeliumin ja Vatikaani II:n opetuksen esimerkillä.

Hänellä oli henkilökohtaisia kokemuksia LGBT-väestä, ja kirkon negatiivinen suhtautuminen heihin sai hänet jättämään kirkon ja siirtymään liberaaliin Utrechtin unionin vanhakatoliseen kirkkoon, josta hän sanoi löytäneensä ”katolisuutta alhaaltapäin”. Kuuntelin tarinaa surullisena, mutta toisaalta iloitsen siitä päinvastaisesta esimerkistä, jota paavi Franciscus antaa. Hänkin haluaa vilpittömän keskustelun, ymmärrystä, parhaiden argumenttien penkomista ja asian perusteellista harkintaa.

Avioliittokeskustelu on hyvä tilaisuus herätä vastuuseemme yhteisestä hyvästä, hyvä tilaisuus puhua avioliitosta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja Jumalan kauniista suunnitelmasta tätä kaikkea varten. Se on tilaisuus osoittaa, että kristinuskossa ei ole kyse syrjinnästä eikä poliittisesta sodasta vaan evankeliumin ilosanomasta, joka muuttaa kaiken (tarvittaessa myös homoelämän, kiitos Leif Nummelalle linkkivinkistä).

Siispä ensi maanantaina on luvassa blogi siitä, mistä kristinuskossa on ytimeltään kyse. Käsittelyyn tulee paavi Franciscuksen ohjelmallinen teksti, apostolinen kehotuskirje Evankeliumin ilo. Ei muuta kuin iloisesti kohti ensi viikkoa!

Kategoriat: Ajankohtaista, Homoseksuaalisuus, Kristinusko nykymaailmassa, Liberaaliteologia, Raamattuteologia, Suomi
Tags: avioliitto, avioliittolaki, homokysymys, Juha Ahvio, Leif Nummela, liberaaliteologia, Patmos, piispat

Comments: 5 kommenttia

Hyviä uutisia

Arkisto kohteelle joulukuu 2014

Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

Rakentava Räisänen

Heikki Räisäsen historia

Paavi Franciscus ja Evankeliumin ilo

Ajatuksia avioliittojupakasta

Tietoja

Tykkää Facebook-sivusta!

Seuraa blogia sähköpostitse

Hae sivustolta

Kategoriat

Arkistot

Blogroll

Grafiikka

Blogia klikattu

Follow “Hyviä uutisia”

joulukuu 2014
Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
« Mar				Tam »
1	2	3	4	5	6	7
8	9	10	11	12	13	14
15	16	17	18	19	20	21
22	23	24	25	26	27	28
29	30	31

Hyviä uutisia

Arkisto kohteelle joulukuu 2014

Heikki Räisänen ja prinsessa Victoria

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Rakentava Räisänen

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Heikki Räisäsen historia

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Paavi Franciscus ja Evankeliumin ilo

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Ajatuksia avioliittojupakasta

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Tietoja

Tykkää Facebook-sivusta!

Seuraa blogia sähköpostitse

Hae sivustolta

Kategoriat

Arkistot

Blogroll

Grafiikka

Blogia klikattu

Follow “Hyviä uutisia”