Arkisto kohteelle tammikuu 2014

« Hyviä uutisia home page

Timo Eskola: Sudet saarnatuolissa

27.1.2014

Timo Eskola väitti vielä jokin aika sitten, että Ateismin sietämätön keveys (2009) jäisi hänen viimeiseksi pamfletikseen, mutta niin vain viime vuoden lopussa ilmestyi Perussanomalta kirjanen, jonka kannessa lukee sekä ”Timo Eskola” että ”pamfletti”. Teos on painettu eksoottisesti oikein Intiassa.

Kirjasen nimi on Sudet saarnatuolissa, ja se on tarkoitettu jatko-osaksi Eskolan kirjalle Ateistit alttarilla – miksi papit kiistävät uskonoppeja (2005). Tästedes käytän kirjoista lyhenteitä AA ja SS. AA:n jälkeen on ilmestynyt lisää ateistista susikirjallisuutta, jota Eskola nyt SS:ssä ruotii (tai ruoskii).

Näitä kirjoja ovat mm. Kari Kuulan Helvetin historia (Kirjapaja 2006), Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret: arkeologian näkökulmia (Kirjapaja 2008), Raimo Harjulan Jeesus - mies myyttien takana (Gaudeamus 2011), Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011), Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava 2011) ja Ilkka Pyysiäisen Jumalaa ei ole.

Viimeisin on Eskolalle siitä herkullinen, että se vahvistaa AA:ssa esitetyn väitteen ateismin ja liberaalieksegetiikan liitosta ainakin sillä tasolla, että liberaalieksegeetit ja ateistit käyttävät samoja argumentteja.

Kirkon kriisi

Eskolan pääpointti on ehkä se, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa arvostetaan aivan liikaa ääriliberaalia tai ”radikalisoitunutta” teologiaa ja erityisesti eksegetiikkaa. Sitä pidetään ”tieteellisenä” ja siksi hyödyllisenä pastoreillekin tuntea. ”Monet tässäkin pamfletissa tarkastelluista kirjoista roikkuvat yhä Järvenpään koulutuslaitoksen ja tuomiokapitulien täydennyskoulutuksen tenttivaatimuksissa – täysin riippumatta siitä, mitä kirkon oppeja niissä kielletään.” (s. 122)

Todellisuudessa suomalainen liberaalieksegetiikka ei suinkaan edusta mitään tieteellisyyden valtavirtaa. Esimerkiksi Vanhan testamentin arkeologian tapauksessa Hakola ja Pakkala ”ajautuvat yhteen äärilaitaan” eivätkä pysy ”arkeologien yleisen linjan kannalla” (s. 30).

Suomalaiset tutkijat kannattavat Tanskassa kehitettyä minimalismia, jonka mukaan Vanhan testamentin kirjat eivät kerro todellisesta historiasta lähes mitään, ne ovat syntyneet vasta vuosien 500-200 eKr. paikkeilla. Abrahamia, Moosesta, Daavidia ja Salomoa ei koskaan ollut olemassakaan, eikä sen koommin Vanhan testamentin kuvaamaa pelastus- ja uskonnonhistoriaakaan.

Tuleville papeille opetetaan yliopistossa, että VT:n historian sijaan aluksi oli vain monijumalaisia kanaanilaisheimoja. Jerusalemin temppelissä palvottiin Jahven puupatsasta, joka todennäköisesti tuhoutui temppelin mukana 586/587 eKr. Pakkalan kerrotaan opettaneen yliopiston luennolla, että Jahvesta tuli taivaan Jumala sen jälkeen, kun puupatsas paloi poroksi ja sen savu nousi taivaaseen.

Usein tällaiset käsitykset esitetään pokkana ilman muita vaihtoehtoja. Eskolan mukaan Pakkala uskoo monijumalaisuuteen niin vahvasti, ”että hän pitää omaa mielikuvitustaan varmempana lähteenä kuin Raamattua”. Herää kuitenkin kysymys, ”miksi tulevien luterilaisten pappien pitäisi omaksua tällaisia käsityksiä yliopistossa” (s. 35).

Vähintään yhtä suuria ongelmia on Uuden testamentin teologian puolella. Nuorenkin polven teologit kuten Outi Lehtipuu ja Anni Pesonen asettavat opillisen keskustelun ennakkoehdoksi sen, että mitään yhtä raamatullista oppia ei ole eikä voikaan olla, on vain hajanaisuutta, erilaisia raamatullisia teologioita. (s. 20) Heikki Räisäsen mukaan keneltäkään kirkon jäseneltä ei saa vaatia uskoa kolminaisuusoppiin (s. 83). Myös perinteinen sovitusoppi ja lähetystyö ovat saaneet kyytiä liberaaliteologeilta.

Eskola valittaa, ettei kukaan piispa ole uskaltanut kritisoida kirkon uskoa kyseenalaistavia liberaalieksegeettejä. ”Kirkon keskellä on pahanhajuinen radikalismin virtahepo”, ja asia pitäisi vihdoin tunnustaa. Kirkko tarvitsee nöyristelyn sijaan luottamusta omaan sanomaansa, ja radikalismin heikkouksia on uskallettava kritisoida. Tämä ei kuitenkaan ole vain piispojen vaan meidän kaikkien tehtävä. (s. 122-123)

Eskola näyttää kirjassaan useaan otteeseen mallia. Muutama esimerkki: ”Lehtipuu ja Pesonen ovat tietenkin väärässä, ja he tietävät sen itsekin.” (s. 60) ”Kun teologi [...] hyökkää kolminaisuusoppia vastaan ja hylkää sen, hän hylkää ekumeenisen kristikunnan uskon.” (s. 81) ”Hän itse tuomitsee itsensä ekumeenisen kristinuskon ulkopuolelle.” (s. 79)

Polyteistinen kansankirkko

Eskolan kirja avasi minulle entistä selvemmin kansankirkollisen liberaaliluterilaisen itseymmärryksen. Siinä missä koin valaisevan ahaa-elämyksen tajutessani monien luterilaisten katolisen itseymmärryksen, koin jotain vastaavaa lukiessani seuraavan Eskolan kuvauksen liberaaliluterilaisen Pakkalan ajattelusta (s. 31):

Oikea uskonto on hänelle eräänlainen kansankirkko (kuten Raija Sollamo on aiemmin todennut), jossa todellisuudessa ei ole oppeja eikä rajattuja uskomuksia. Opillisuus ja ”ilmoitususko” ovat vain pienen painostusryhmän kuvitelmaa, josta rehdin tieteentekijän tulee päästä eroon. Kaikki uskonnolliset ilmiöt ovat yhtä päteviä ja yhtä arvokkaita. Raamatun puolestaan väitetään mustamaalaavan tämän aiemman ja rehellisen uskonnollisuuden: ”Tämänkaltaisessa kielenkäytössä kirjoittajien teologiset ja uskonnolliset näkemykset esitetään ainoina oikeina, kun taas toisella tavalla uskovat esitetään luopioina”

Israelin alkuperäisuskonto nähdään polyteisminä, joka myöhemmin sitten muuttui suvaitsemattoman dogmaattiseksi monoteismiksi. Vastaavasti kristinuskon ajalla kolminaisuusoppi nähdään suvaitsemattomana ja dogmaattisena, kun taas moderni kaikkea suvaitseva kansankirkko on palannut alkuperäiseen Uuden testamentin ihanteeseen, jossa monet erilaiset teologiat kukoistavat.

Millä alkuperäisen Israelin monijumalaisuus sitten perustellaan? Mitä Pakkalalla ja kumppaneilla on esittää, millä he kumoavat koko Vanhan testamentin historian? Eskolan mukaan heillä on ihmisten nimiä ja kaksi ruukunsirpaletta. Nimistö on kuitenkin kulttuurinen tekijä, jolla ei voi todistaa mitään kokonaisen kansakunnan uskonnosta (s. 32-33). Ruukunsirpaleissa on siunaustekstejä, joissa puhutaan Jahvesta ja hänen Aserastaan. Tästä on päätelty, että alkuperäisuskonnossa Jahve oli yksi monista jumalista, ja Asera oli hänen puolisonsa.

Ongelma on vain se, että ytimessään sama tieto löytyy jo Raamatusta: tuon ajan uskonnollisuus oli täynnä synkretismiä ja luopumusta, esim. 1. Kun. 14:23: ”Hekin tekivät itselleen uhripyhäköitä, kivipatsaita ja asera-paaluja”. Yhtä löytöä voidaan siis käyttää kumman tahansa näkemyksen tukena, kiista käydään suuresta teoriasta eli mitä koko Vanhasta testamentista olisi sanottava. (s. 34) Onko perusteita korvata VT:n historia uusilla rekonstruktioilla ja omalla mielikuvituksella? Varsinaiset kivilöydöt pitävät täysin yhtä VT:n kanssa, mistä Eskola antaa 10 esimerkkiä sivulla 36 (500-luvulta 900-luvulle eKr.).

On mielenkiintoista havaita linkki kansankirkkoideologian ja muinaisen polyteismin välillä. Se auttaa ymmärtämään, miksi liberaaliluterilaiset haluavat painottaa polyteismin ja teologisen hajanaisuuden ensisijaisuutta. Toisaalta hajanaisuus ja polyteismi-ihanne valaisee nykyistä liberaalia kirkkopolitiikkaa. Vanhoista opeista kiinni pitäminen on out, kaikki muu on in. Kyseessä on tosiaan suuri valinta Raamatun puolesta tai sitä vastaan. Raamattu julistaa polyteismin luopumukseksi, liberaaliteologia julistaa Raamatun suvaitsemattomaksi. Kummalle puolelle kirkko asettuu?

Rakentavaa kritiikkiä

Eskola myöntää syyllistyvänsä kärjistyksiin, se kun on osa pamflettigenren tyyliä. Tilanne esitetään tahallisesti liiankin mustavalkoisena. Siksi on ehkä terveellistä kiinnittää huomiota myös kolikon toiseen puoleen. Eskola myöntää, että Suomi on ”yhä täynnä evankeliumille uskollisia pastoreita” (s. 125), ja positiivisiakin kehityksiä raamattukeskustelussa on nähtävissä, ennen kaikkea Sammeli Juntusen kirja Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Kirjapaja 2010).

Eskolan itse mainitsemien valonpilkahdusten lisäksi voisi olla reilua tuoda vähän valoa myös sinne, missä Eskolan kirjanen näkee vain pimeää. Esimerkiksi Kari Kuula saa kirjassa kohtuutonta kyytiä, eikä hänen uusinta ja kohtuullisen rakentavaa kirjaansa Kotona kristinuskossa (Kirjapaja 2012) oteta lainkaan huomioon. Eikä Kuula esim. Helvetin historiassa muistaakseni suoraan väitä, ettei mitään helvettiä ole olemassakaan, kuten Eskola antaa ymmärtää.

Eskola on järjestänyt Suomen teologisessa instituutissa debattitilaisuuksia viime vuosien aikana, ja niissä ovat olleet mukana mm. tässä kirjasessa ruoditut Pakkala ja lähetysteologit Pirkko Lehtiö ja Tuula Sääksi. Olin paikalla kummassakin yllä mainituista debateista, ja täytyy sanoa, että keskustelu oli melko tasaista ja että näkemyksistä sai paljon tasapuolisemman ja totuudenmukaisemman kuvan, kuin jos olisi lukenut vain tämän kirjan. Jos ei Räisäselläkään kasva sarvet päässä, niin ei näillä muillakaan.

Sitten vähän teologista kritiikkiä. SS on pääpiirteiltään tyypillistä Eskolaa. Usein teologisena ydinargumenttina on se, että vastakkaiset kannat eivät pysty selittämään ihmisen pahuutta eikä tarjoamaan sille tyydyttävää ratkaisua. Tässä kirjassa ongelman hauskin muotoilu tulee sivulla 54:

Rekonstruktiot eivät vastaa ihmiselämän todelliseen raadollisuuteen [...] Todellisesti syylliset ihmiset eivät löydä [...] vapautusta. Äänessä on sen sijaan evankelista Latteus, jonka ainoaksi tehtäväksi jää siivosyntisten puolustelu ja tosiuskovaisten vastustaminen.

Tosiuskovaisella Eskolalla on antaa selitys ja vastaus ihmisen raadollisuuteen: todellinen syntiinlankeemus ja Kristuksen sovitusuhri. Tämä aiemmista kirjoista tuttu pointti on ihan hyvä, mutta siinä on ainakin yksi suuri ongelma. Se käy hyvin ilmi Paholaisen asianajajan blogin kirja-arviosta (Eskolan edellisestä kirjasta):

Taistellessaan kärsimyksen ja pahan ongelmaa vastaan Eskola lyö pöytään Vastauksen. Se on 108 sanaa pitkä vastaus, jossa kerrataan lähes kaikista uskovaisten kirjoista tutut teesit. Jumala rakastaa ihmisiä, Hänen täytyi uhrata ainoa poikansa, Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, armoa ja rankaisua. Jne. Olen lukenut selityksen monelta eri nettisivulta ja kuullut sen saarnoissa. En koskaan ymmärtänyt vastausta. Enkä ymmärtänyt Eskolan versiota. Luin sen kolme kertaa peräkkäin. [...] Sanat ja kielioppi ovat suomenkieltä. Niiden määritelmät ja asiayhteys on vain määritelty minulle aivan oudolla tavalla. Ilmiö on toistunut aina kun yritän ymmärtää teologien selityksiä Jumalan tekosista.

Tämä tuo meidät aivan uuden evankelioimisen haasteen ytimeen. Emme voi vain toistaa teologisia termejä ja Raamatun lauseita, jos ja kun nykyihminen on niistä täysin vieraantunut. Mikä syntiinlankeemus? Oliko Aatami ja Eeva muka olemassa? Todista! Mikä ristinuhri? Miksi Jumala kaipaisi veriuhria? Enkö voi vain rukoilla Taivaan Isää ja sillä siisti? Ja eihän Kristuksen risti poistanut maailmasta pahaa eikä ihmisten raadollisuutta? Historiallis-kriitikkojen, liberaalien ja uskonnottomien kysymykset on ennakoitava ja niihin on vastattava syvällisesti ja uskottavasti. Siinä on haasteemme.

Ja lopuksi vielä Ceterum censeo: Olen muuten sitä mieltä, että Eskolalta puuttuu kokonaan kunnollinen kirkko-oppi.

 

 

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit

Comments: 2 kommenttia

Lisää rajakokemuksia

20.1.2014

Kun nyt kerran aloitettiin rajakokemuskirjojen esittely, niin käsitellään sitten johtavan rajakokemustutkijan Raymond A. Moodynkin kirjaa The Light Beyond, joka on jatko-osa hänen klassikkoteokselleen Life After Life. Hyllystäni löytyvä korjattu ja päivitetty laitos on vuodelta 2005, ja sen on julkaissut Rider Books.

Muistan lukeneeni kirjan joskus vuosia sitten (mahdollisesti juuri 2005), ja se aiheutti minussa silloin samantapaisen kaksinaisen reaktion, kuin viime viikolla arvioimani Totuus taivaasta aiheutti sen joillekin kristillisille kommentaattoreille.

Toisaalta kirja tarjosi hyvää näyttöä kuolemanjälkeisestä elämästä, toisaalta se aiheutti jonkinlaisen uskon kriisin, kun se esitti Jumalan tarkoittamaksi uskonnoksi lähinnä vain rakkauden ja hyvän elämän riippumatta Jumalaa, Kristusta, pelastusta ja kirkkoa koskevista uskomuksista.

Sain hengelliseltä ohjaajaltani osin tyydyttävän kaksiosaisen vastauksen. Kyllä, meidät tuomitaan lopulta rakkauden mukaan, ja kirkon oppi yms. on vain sitä varten, että tulisimme rakastamaan ja kasvaisimme rakkaudessa. Toinen ajatus oli se, että rajakokemuksen kokijat eivät kuitenkaan vielä kohdanneet lopullista tuomiotaan.

Yleisiä piirteitä

Kirjan ensimmäinen luku viittaa tutkimukseen, jonka mukaan jopa kahdeksan miljoonaa amerikkalaista on kokenut rajakokemuksen. Näistä 26 % oli kokenut irtaantuvansa ruumiistaan, 23 % raportoi nähneensä tarkasti, 17 % sanoi kuulleensa ääniä ja 14 % nähneensä jonkinlaisen valoilmiön. 32 % kertoi nähneensä elämänsä kuin filminauhalta, kokeneensa rauhaa ja kivuttomuutta sekä käyneensä toisessa maailmassa. 9 % koki ”tunnelikokemuksen”.

Kun Moody selittää ilmiöitä tarkemmin, hän esittää mielenkiintoisen havainnon valo-olentojen tapaamisesta. Muiden hahmojen jälkeen kokijat tapaavat usein korkeimman olennon, jonka kristillisestä taustasta tulevat identifioivat usein Jumalaksi tai Jeesukseksi. Toiset saattavat kutsua häntä Buddhaksi tai Allahiksi. Joka tapauksessa olento säteilee totaalista rakkautta ja ymmärrystä niin, että ihmiset saattavat olla hänen kanssaan ikuisesti.

Tämä on tyypillinen kohta, joka antaa lukijalle syytä taipua uskonnolliseen pluralismiin. Mutta se ei suoraan seuraa: voihan olla, että toiset yksinkertaisesti tunnistivat olennon oikein, toiset taas väärin. Ja voi vain olla niin, että Jumala on päättänyt olla käyttämättä rajakokemuksia ns. erityisen ilmoituksen välittämiseen.

Mielenkiintoinen on myös elämän näkeminen kuin filmirullalla tai panoraamana, jossa näkyy jokainen elämän aikana tehty teko ja jossa saa tuntea myös sen aiheuttamat vaikutukset. Tämä vastaa melko hyvin oppia henkilökohtaisesta tuomiosta kuoleman hetkellä. Moodyn mukaan tämän kokeneet ihmiset tajuavat poikkeuksetta, että tärkeintä heidän elämässään on rakkaus.

Kolmas mielenkiintoinen piirre on ajan ja paikan erilaisuus. ”Voisi sanoa, että se kesti sekunnin tai että se kesti tuhat vuotta”, näiden välillä ei ole mitään eroa. Neljäs ja viimeinen mielenkiintoinen seikka on se, että vaikka helvetilliset kokemukset ovat paljon harvinaisempia (yht. 0,3%), niitäkin sattuu.

Eräs mies kertoi helvettikokemuksestaan, jossa hänelle sanottiin, ettei häntä haluta helvettiin, koska hän ei ollut tarpeeksi ilkeä. Hän ehti kuitenkin nähdä pimeyden ja tulen sekä lukemattomat alastomat, kärsivät, kurjat ja vihaiset ihmiset. Häneltä pyydettiin vettä. ”Heillä ei ollut vettä.”

Muuttuneita elämiä

Kirjan toinen luku käsittelee taivaskokemusten muutosvoimaa. Ihmiset palaavat takaisin toisenlaisina, he ovat paljon kiinnostuneempia muiden huolehtimisesta, he pelkäävät kuolemaa vähemmän ja uskovat tuonpuoleiseen elämään entistä vahvemmin.

Aiemmin mainittu elämäntapahtumien läpikäyminen ei ole niinkään pelottava tuomiotapahtuma, vaan ihmiset ymmärtävät, että valo-olento/Jumala rakastaa heitä ja haluaa heidän kehittyvän paremmiksi ihmisiksi.

Eräs helvetistä usein saarnannut pastori palasi rajan tuolta puolen uuden sanoman kera, kun Jumala oli rakkaudellisesti kehottanut häntä lopettamaan saarnatyylin, joka vain tekee seurakuntalaisten elämästä synkkää.

Kiehtova piirre on myös se, että rajakokemusselviytyjien tiedonhalu kasvaa valtavasti. Taivaassa voi joidenkuiden mukaan pyytää mitä tahansa kokemusta (kuten ”millaista olisi olla USA:n presidentti/hyönteinen), ja sen saa heti kokea. Monet ovat kokemuksensa jälkeen alkaneet opiskella uuteen ammattiin. Tieto on kuitenkin tärkeää vain silloin, jos se rakentaa ihmisen persoonaa.

Ihmiset alkavat rajakokemusten jälkeen myös arvostaa enemmän elämän pieniä asioita, ”täysillä elämistä” keskellä arkea. Lisäksi heidän hengellinen puolensa kehittyy, he opiskelevat ja hyväksyvät suurten uskonnollisten opettajien ajatuksia. Heillä on kuitenkin taipumus hylätä puhdas opillisuus (”oppia opin vuoksi”).

Eräs rajakokija totesi, että monet hänen ystävänsä tulevat yllättymään siitä, ettei Herraa kiinnosta teologia pätkääkään: ”Hän ei ollut lainkaan kiinnostunut mistään minun tunnustuskunnassani.” Herraa kiinnosti tämän näkijän mukaan enemmän sydämen kuin pään sisältö.

Mahdollisia selityksiä?

Kirjan lopussa Moody käy läpi monia erilaisia teorioita rajakokemusten selittämiseksi. Teorioiden on vaikea selittää erityisesti sitä, kuinka potilaat ovat voineet selittää tarkasti, miten lääkärit yrittivät elvyttää heitä ja mitä muuta sairaalan leikkaushuoneessa tapahtui aikana, jolloin he olivat tajuttomina.

Moody esittelee ja torjuu eri syistä selitysmalleja, jotka vetoavat hallusinaatioihin, toiveajatteluun tai alitajuntaan. Mitä uskontoon liittyviin selityksiin tulee, se ei ainakaan toimi, että vain uskonnollisilla ihmisillä olisi rajakokemuksia. Ateistitkin ovat kokeneet rajakokemuksia.

Ei myöskään ole syytä kyseenalaistaa rajakokemuksia sillä perusteella, että ne eivät ole keskenään samanlaisempia. Kolme Ranskassa käynyttä ihmistä voi raportoida aivan eri asioita ja kokemuksia sieltä. Moody päättää toteamalla, ettei mikään teoria tyydytä häntä, ennen kuin ruumiista irtautumiset ja niihin liittyvät mahdottomilta vaikuttavat tiedot selitetään.

Moody ei tässä kirjassa argumentoi rajakokemusten olevan tieteellinen todiste kuolemanjälkeisestä elämästä. Kyseessä ei (ainakaan vielä Moodyn mukaan) ole tieteellinen vaan enemmänkin filosofinen ongelma. Tieteellisten todisteiden puuttuessa rajakokemukset tarjoavat kuitenkin todistusaineistoa kuolemanjälkeisestä elämästä.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Taivas

Comments: Be the first to comment

Totuus taivaasta?

13.1.2014

Tämä on nyt kolmas artikkeli tai kirja-arvio, joka käsittelee raja- tai taivaskokemusta: Colton Burpon ja Don Piperin jälkeen vuorossa on Eben Alexander, jonka kirja Totuus taivaasta (Proof of Heaven) on ollut New York Timesin bestseller-listalla jo yli 60 viikkoa ja joka on myynyt miljoonia.

Ennen tämän artikkelin kirjoittamisen aloittamista googlasin kirjan nimeä ja löysin valtavan määrän blogeja, jotka ovat jo ehtineet kommentoida kirjaa. Arviot ovat erittäin mielenkiintoisia ja värikkäitäkin. Esitän aluksi lyhyen katsauksen niihin, linkkien takaa voi sitten lukea lisää.

Kirja on ensinnäkin tietysti saanut kritiikkiä skeptikoilta: tähän ryhmään kuuluvat Paholaisen asianajaja (joka tosin kirjoitti kaksi artikkelia ilman että olisi edes lukenut kirjaa) ja Lukuisa (joka arvosteli kirjaa kovasanaisesti mutta mielestäni kunnioitettavan perustellusti). Jotain skeptikon ja sympatiseeraajan välimaastoa ovat Aamuvirkku yksisarvinen ja Onko tulta? -blogin Minna J., joka on nähtävästi myös ev.-lut. kirkon pastori.

Selkeästi kristillisestä näkökulmasta kirjaa ovat arvioineet melko kriittisesti teologit ja mediapersoonat Leif Nummela ja Pasi Turunen, joista jälkimmäinen on analyysissään edellistä paljon perusteellisempi. Anne Lindellin erikoisen Taivasblogin arvio on niin ikään kriittinen, mutta se vaikuttaa plagioivan osin sekä Nummelaa että Lukuisaa.

Erikoisimman arvion palkinnon saa kuitenkin Astrologian Taika -blogin astrologinen analyysi Eben Alexanderin syntymäpäivän tähtikartasta. Kirja on noteerattu myös rajatietoa käsittelevän Ultra-lehden sivuilla.

Selkeästi myönteisiä arvioita ovat Kirjojen tuomaa, Rita ja Liinanblogi, maltillisemman myönteinen on Lappeenrannan kirjaston Kirjaveräjän lyhyt juttu. Kansainvälisistä artikkeleista on mainittava keskustelussa ja uutisoinnissa usein esiin nouseva The Esquire -lehdessä julkaistu Luke Dittrichin ”paljastusartikkeli” ja rajakokemustutkija Robert Maysin 15-sivuinen vastaus siihen.

Kirja parantumis- ja kääntymiskertomuksena

Aiemmissa blogiartikkeleissa ja arvioissa on esitetty paljon hyviä huomioita ja mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä voin kuitenkin vielä lisätä keskusteluun jotain. Mielestäni kirjaa arvioitaessa voisi olla hyvä aloittaa itse Eben Alexanderin parantumisesta ja kääntymyksestä, sillä se jos jokin on fakta. Mies elää ja kiertää nyt ympäri maailmaa kertomassa kokemuksestaan.

Eben Alexander oli neurokirurgi, mikä tekee kääntymyksestä erityisen kiehtovan. Lääkärinä ja tiedemiehenä Alexander oli vakuuttunut siitä, että aivot luovat tietoisuuden. Hän oli nimellinen anglikaani, jonka lähisuku oli melko uskonnollista ja jolla oli tiedemiehen skeptisyydestä huolimatta myönteinen suhde vaikkapa lastensa iltarukouksiin tai paikallisseurakunnan pastoriin.

Alexander oli kuullut rajakokemuksista useita kertoja, mutta hän oli ajatellut tietävänsä niiden olevan aivojen tuottamia kokemuksia. Hän suhtautui myötätuntoisesti ihmisiin, jotka tällaisia kokemuksia hänelle kertoivat, mutta hän ei uskonut niillä olevan totuuspohjaa. Rajakokemuskirjallisuuteen hän ei koskaan tutustunut.

Sitten kävi kuitenkin niin, että neurokirurgi sai itse aivokalvontulehduksen, vieläpä erittäin harvinaisen kolibakteerin aiheuttaman sellaisen. Alexanderin kollegat hoitivat häntä, hänen läheisensä valvoivat hänen rinnallaan ja pitivät häntä vuorotellen kädestä 24/7 kokonaisen viikon kestäneen kooman ajan.

Kun toipumisen mahdollisuudesta oli jo käytännössä luovuttu, tohtori Alexander heräsi yhtäkkiä täysin virkeänä ja alkoi puhua. Kirjan mukaan kyseessä on ennennäkemätön tapaus lääketieteen historiassa. Aluksi Alexander hallusinoi, mutta parissa kuukaudessa hän oli palannut normaaliin ja saanut takaisin kaiken lääketieteellisenkin tietonsa.

Lääketieteellisen ihmeen takana on kuitenkin itse asian ydin: Alexander ei koomansa aikana ollut tajuton, vaan hän koki tuonpuoleisen. Hän meni sisään taivaan portista suoraan olemassaolon jumalalliseen ytimeen. Hän tapasi tuntemattoman tytön, joka oli ikään kuin hänen taivaallisena oppaanaan, ja häneltä Alexander sai olennaisen viestin: olet rakastettu.

Alexanderin taivaskokemuksessa on paljon yhtäläisyyksiä muiden rajakokemusten kanssa: aika menettää merkityksensä, kokemusta on mahdotonta kuvailla ihmiskielen sanoin, kommunikaatio taivaassa on välitöntä ja kokonaisvaltaista, ei niinkään sanallista. Toisaalta huomattavia erojakin oli: Alexander ei muistanut maanpäällistä identiteettiään eikä tavannut taivaassa ketään tuttua.

Maanpäällisessä elämässään Alexander oli adoptiolapsi, ja kirjan yhtenä juonteena onkin paluu yhteyteen biologisen perheen kanssa. Biologisesta perheestä oli kuollut Alexanderin sisko, jota Alexander ei koskaan ehtinyt maan päällä tapaamaan. Lopulta hän sai siskostaan kuitenkin valokuvan, jolloin hänelle valkeni taivaassa olleen tuntemattoman tytön identiteetti: se oli hän.

Alexanderin kokemus voitaisiin tiivistää kahteen ydinkohtaan. Ensinnäkin hän vakuuttui siitä, että tietoisuus on jotain aivotoimintaa suurempaa. Jumalallinen tietoisuus on koko olemassaolon perusta. Toiseksi Jumala on rakkaus, ja Alexander koki olevansa syvästi rakastettu. Kokemus paransi hänen alitajuisen hylätyksi tulemisen kokemuksensa, jonka juuret nähtävästi juonsivat adoptiolapseksi joutumisesta.

Alexanderin näkemys uskonnosta muuttui kokemuksen jälkeen totaalisesti. Kun hän meni kirkkoon ja katsoi kuvaa viimeisestä ehtoollisesta, hän muisti taivaassa koetun varauksettoman rakkauden. Hän ymmärsi, mistä uskonnossa oli kyse: ei vain uskomisesta vaan Jumalan tuntemisesta. Ehtoolliselle astuessaan hän puhkesi kyyneliin. Todellisuus oli jotain paljon suurempaa, kuin mitä hän oli tiedeuskovaisena koskaan osannut kuvitella.

Vaikeat tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset

Olen nähnyt hyväksi esittää kirjasta ensin rakentavan arvion, jossa pyrin ymmärtämään kirjoittajan ydinsanomaa ja ottamaan siitä sen, mikä siinä mielestäni on hyvää. Tämä ei tietysti poista sitä, mihin monet muut arviot heti keskittyivät, eli kysymystä lopullisesta totuudesta. Nämä tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset ovat erittäin vaikeita.

Koska en ole tiedemies, en voi sanoa mitään ammattimaista neurologisesta keskustelusta. Voin sanoa vain sen, että tieteen kannalta on erityisen mielenkiintoista, että neurologi-Alexander kääntyi kokemuksensa jälkeen ja että asiasta käydään tieteellistä keskustelua.

Alexanderin kokemus haastaa entistä vakavammin ja entistä useammat tiedemiehet keskusteluun yliluonnollisen tai tuonpuoleisen todellisuudesta. Toisaalta skeptikkotiedemiesten vastaukset haastavat liian naiivin apologetiikan, joka haluaa heti tehdä Alexanderin kokemuksesta vahvan todisteen kuolemanjälkeisen elämän puolesta.

Kokemuksen herättämät teologiset ongelmat ovat enemmän omaa alaani. Edellä olen esittänyt melko kristillisen vision Alexanderin kokemuksesta ja kääntymyksestä. Siihen voisi lisätä vielä sen, että Alexander puhuu Jumalasta persoonallisena Luojana, mikä vastaa nimenomaan kristillistä käsitystä Jumalasta.

Ongelmia kuitenkin on. Kristityt kommentaattorit ovat kiinnittäneet huomiota Jeesuksen merkityksettömyyteen Alexanderin visiossa sekä hindulaisuuteen tai New Ageen viittaaviin uskomuksiin ja termeihin. Alexander käyttää Jumalasta joskus nimeä Om, hän vaikuttaa edustavan uskonnollista pluralismia, ja haastatteluissa hän on sanonut uskovansa jälleensyntymiseen.

Näitä ongelmia ei kuitenkaan ratkaista sanomalla vain, että ne ovat Raamatun vastaisia ja että Raamatussa on totuus. Varsinkin sellainen strategia, joka kyllä mieluusti ottaa Alexanderin kokemuksen todistuksena tuonpuoleisesta mutta kieltää sitten sen sisällön todenmukaisuuden pelkän Raamatun nojalla, on ongelmallinen. Se on kaksinaismoraalia: kokemus todistaa kyllä sen, mitä uskon, muttei sitä, mitä en usko. Kuinka niin? Jos se oli totta, niin se oli totta, vai kuinka?

Yksi keino on tietysti panna visio paholaisen piikkiin. Se ei vaikuta kovin uskottavalta, vaikka se ratkaisisikin yllä mainitun ristiriidan. Paholainen kun ei tietääksemme asu rakkauden täyttämässä paikassa, hän ei saarnaa rakkautta eikä käännytä rakkauden apostoliksi.

Pelkkä Raamattu-kortti saa osakseen Aamenen pelkiltä ”hihhuleilta”. Skeptikot eivät usko Raamattuun eivätkä rajakokemuksiin, joten heitä Raamattu-kortti ei hetkauta lainkaan. Rajakokemuksia sympatisoiville ei-kristityille tai uskossaan heikommille kristityille se saattaa olla vain yksi lisätodiste siitä, että Raamattu on tieteen kanssa ristiriidassa. Täytyy tarjota jotain vakuuttavampaa.

Hermeneuttista hahmottelua (eli tulkinnallista taapertelua)

Ensiksi voisi olla hyödyllistä erotella toisistaan kokemus ja sen tulkinta. Alexander kirjoitti poikansa neuvosta kokemuksensa muistiin ”puhtaana” ennen kuin hän oli lukenut muuta rajakokemuskirjallisuutta. Se oli varmasti fiksu veto. Nuo muistiinpanot eivät kuitenkaan ole yhtä kuin itse kokemus, eivätkä ne myöskään ole yhtä kuin kirjan lopullinen teksti.

Alexander on kiistatta kokenut jotain, omien sanojensa mukaan sanoinkuvaamatonta. Toinen asia on sitten se, kuinka hän sen sanoittaa kirjassaan, haastatteluissaan ja luennoissaan. Sanomaan ovat vaikuttaneet muun muassa hänen lukemansa kirjat, joista saa mielenkiintoisen vilauksen kirjan lopussa olevasta lukulistasta.

Lukulistasta löytyy joitain täysin kristillisiä taivaskokemuskirjoja kuten Piperin 90 minuuttia taivaassa. Sieltä löytyväy myös kristityn geenitieteilijän ja Paavillisen tiedeakatemian jäsenen Francis Collinsin kirja The Language of God ja kristityn (katolisen) apologeetan Dinesh D’Souzan Life After Death. Toisaalta sieltä löytyy myös jotain ihan muuta kuten Dalai Lamaa ja Elaine Pagelsin Gnostilaiset evankeliumit!

Voi siis olla, että Alexander on kokenut jotain todellista mutta antanut sille sittemmin tulkintoja, jotka ovat saaneet vaikutteita idän uskonnoista, gnostilaisuudesta tai New Agesta. Tämän vuoksi esimerkiksi Om-sanaa ei tarvitse kauhistua, se nyt vain oli sana, jolla Alexander päätti Jumalaa kirjassaan kuvata.

Mitä Jeesuksen puuttumiseen tulee, niin Don Piperkaan ei nähnyt taivaassa Jeesusta, mutta pysyi silti kokemuksensa jälkeen vakaumuksellisena kristittynä. Jeesuksen puuttuminen taivasnäystä ei välttämättä merkitse, etteikö Jeesus voisi olla ainoa pelastuksen välittäjä. Rajakokemusten fuktio on ehkä lähempänä luomakunnan kuin sanan ja sakramenttien funktiota.

Eksklusivistin on toki inklusivistia vaikeampi selittää ei-kristittyjen taivaskokemuksia. Mutta ehkä ne ovatkin argumentti inklusivismin puolesta, eivät niinkään kristinuskoa eivätkä rajakokemuksia vastaan. Toisaalta on muistettava, ettei rajakokemus ole vielä yhtä kuin lopullinen tuomio, eikä rajakokemuksista siksi voi johtaa mitään mutkatonta pelastusoppia.

Lopuksi haluaisin viitata kirjan julkaisijan eli WSOY:n kotisivujen kirjaesittelyn alkusanoihin, jotka kuuluvat seuraavasti: ”Kirja mullistaa maailmankatsomuksemme: onko kuolema sittenkin vain yksi elämän siirtymävaihe?” Kiva tietää, että WSOY:n maailmankatsomus on muuttunut. Me kristityt ajattelimme noin jo kauan ennen tätä kirjaa.

Totuus taivaasta

 

 

Kategoriat: Kääntymiskertomukset, Kirjaesittelyt ja -arviot, Taivas, Usko ja tiede
Tags: , , , , , ,

Comments: 3 kommenttia

Nikean II konsiili

6.1.2014

On aika päättää jo päättyneen Uskon vuoden inspiroima sarja ekumeenisista konsiileista. Nikean II konsiili pidettiin vuonna 787 ja se on viimeinen, jonka ortodoksinen kirkko tunnustaa ekumeeniseksi. Konsiilin päämääränä oli tuomita ikonoklasmi eli kuvainriisto, joka oli ollut Bysantissa 600- ja 700-luvuilla suosittua ja keisarien tukemaa. Ensimmäisenä ikonoklastina pidetään kirkkoisä Epifanius Salamislaista (n. 315-403).

Vuonna 784 Bysantin keisarinna Irene kirjoitti paavi Hadrianukselle aikeistaan kutsua koolle ekumeeninen kokous. Se kokoontui vuonna 786, mutta se keskeytyi lähes heti ikonoklastikeisari Konstantinus V:lle uskollisten joukkojen hyökkäykseen. Konsiili kokoontui uudelleen seuraavana vuonna, ja läsnä oli myös paavin edustajia sekä idän patriarkaattien edustukset.

Seitsemännessä istunnossa 13. lokakuuta julistettiin uskonmääritelmä, ja lisäksi konsiili julkaisi 22 kaanonia, joiden syntyajasta ja -tavasta ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa. Kirkolliskokous päätettiin 23. lokakuuta, ja vaikka sen reseptiossa oli useita ongelmia, se vahvistettiin uudelleen Konstantinopolissa paikallissynodissa vuonna 843. Siitä asti kreikkalainen kirkko on viettänyt suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina kuvien voittoa ortodoksisuuden juhlana.

Uskonmääritelmä

Konsiili kutsuu itseään heti alussa ”pyhäksi, suureksi ja ekumeeniseksi synodiksi” (hagia megalee kai oikoumenikee synodos/sancta magna ac universalis synodus), joka seuraa katolisen kirkon traditiota (paradosei tees katholikees ekkleesias/traditionem catholicae ecclesiae). Konsiili on määritellyt (definivit) seuraavat asiat:

Kristus, joka oli nainut pyhän katolisen kirkon (nympheusamenos teen hagian autou katholikeen ekkleesian/desponsata sibi sancta sua catholica ecclesia), lupasi säilyttää sen (conservaturum promisit) ja olla sen kanssa maailman loppuun asti. Jotkut ovat kuitenkin jättäneet tämän lahjan huomiotta ja vastustaneet kirkon traditiota (paradosei tees katholikees ekkleesias antitaksamenoi).

He ovat rohjenneet hylätä pyhät koristeet (quia sacrorum monumentarum Deo decibili ornamento detrahere praesumpserunt) ja herjanneet pyhää kirkkoa (calumniati sunt sacram Christi Dei nostri ecclesiam) kutsumalla Herran ja pyhimysten kuvia saatanallisiksi epäjumalankuviksi (imaginem Domini et sanctorum eius [...] diabolicorum idolorum nominantes).

Jumala kuitenkin kutsui keisarin ja keisarinnan välityksellä koolle papiston johtajat (sacerdotii principes) vahvistamaan jumalallisen tradition (entheos paradosis/deifica traditio).

Tämä tarkoitti sitä, että tarkan harkinnan jälkeen (cum omni diligentia perscrutantes et discutientes) päätettiin olla lisäämättä ja poistamatta mitään (nihil adimimus, nihil addimus) ja säilyttää kaikki kirkon asiat koskemattomina (immaculata servamus). Nikealais-konstantinopolilainen credo toistetaan.

Tämän jälkeen käydään läpi aiempien konsiilien saavutukset ja yhdytään niiden tuomitsemien harhaoppisten tuomioon. Ariusta kammoksutaan ja hänet anatematisoidaan (abominamur [...] anathematizamus), samoin anatematisoidaan Origeneen ja Evagrioksen sadut (mythemata/fabulas) tuomitaan myös. Toisin sanoen konsiili säilyttää kaikki kirkolliset traditiot, kirjoitetut ja kirjoittamattomat (omnes ecclesiasticas sive scripto, sive sine scripto sanctas nobis traditiones illibate servamus).

Yksi traditioista on kuvien maalaaminen (eikonikees anazoografeeseoos ektypoosis/imaginalis picturae formatio), mikä on sopusoinnussa Sanan todellisen lihaksitulemisen kanssa. Näin ollen pyhien isien Jumalan innoittamaa opetusvirkaa ja katolisen kirkon traditiota seuraten (sequentesque divinitus inspiratum sanctorum patrum nostrorum magisterium et catholicae traditionem ecclesiae) konsiili määrittelee kaikella varmuudella (definimus in omni certitudine) seuraavaa:

Eläväksitekevän ristin tavoin myös kunnioitettavat ja pyhät kuvat on asetettava esille pyhissä kirkoissa (venerabiles ac sanctas imagines proponendas [...] in sanctis Dei ecclesiis). Kuvat voivat olla myös seinissä, liturgisissa astioissa tai vaatteissa, ja ne voivat esittää Herraa Jeesusta, tahratonta valtiatartamme (akhrantou/intemeratae dominae nostrae) Jumalanäiti Mariaa, enkeleitä ja kaikkia pyhiä (angelorum et omnium sanctorum).

Kuvien katsominen innoittaa niiden esittämien hahmojen muisteluun ja kunnioittavaan palvontaan (timeetikeen proskyneesin/honorariam adorationem), ei kuitenkaan todelliseen latriaan (aleethineen latreian/veram latriam), joka kuuluu vain jumalalliselle luonnolle (solam divinam naturam). Kuvia kunnioitetaan suitsukkeilla ja kynttilöillä (incensorum et luminum).

Basileios Suuren sanoin kuvalle annettu kunnia (timee) menee prototyypille (proototypon), ja ”joka palvoo kuvaa, palvoo siihen piirrettyä hahmoa” (ho proskynoon teen eikona proskynei en autee tou engraphoenou teen hypostasin/qui adorat imaginem, adorat in ea depicti subsistentiam).

Näin vahvistetaan isien oppi eli pyhän katolisen kirkon traditio (pateroon didaskalia, paradosis tees katholikees ekkleesias/patrum nostrorum doctrina, traditio sanctae catholicae ecclesiae) ja seurataan Paavalia, joka käski pitämään traditiot (vrt. 2. Tess. 2:15).

Ne taas, jotka uskaltavat kirottuja harhaoppisia seuraten (kata tous anageis hairetikous/secundum scelestos haetericos) halveksua kirkon traditioita ja ajatella tai opettaa toisin (qui audiunt aliter sapere aut docere), keksiä jotain uutta tai poistaa jotain kirkolle uskottua kuten evankeliumin, ristin, pyhät kuvat tai marttyyrien reliikit, heidät on joko pantava viralta (deponi) tai erotettava kirkon yhteydestä (koinoonias/a communione segregari).

Sitten seuraa neljä anateemaa, jotka ovat muotoa ”Jos  joku… hän olkoon kirottu/erotettu/anateema” (Si quis… anathema sit.) Positiivisesti muotoiltuna ensimmäinen toteaa, että Kristusta voi ihmisyyden puolesta kuvata, toisen mukaan evankeliumin tarinoita voi kuvata kuvin, kolmannen mukaan näitä kuvia on kunnioitettava tai kirjaimellisesti ”tervehdittävä” (salutat), ja neljännen mukaan on hyväksyttävä kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat traditiot.

Kaanonit

Ensimmäinen kaanon siteeraa psalmistia ja Moosesta sen puolesta, ettei Jumalan säädöksiin saa lisätä mitään eikä niistä saa poistaa mitään (5. Moos. 12:32). Paavali kirosi kaikki, jotka julistavat toista evankeliumia (Gal. 1:8).

Siispä konsiili iloiten ottaa sydämeensä kaikki ”jumalalliset kaanonit” (theious kanonas/divinos canones) kokonaan ja ilman mitään muutoksia (integram ac immobilem): siis apostolien, kuuden ekumeenisen konsiilin (sex sanctis et universalibus sinodis) ja paikallissynodien määräykset.

Toinen kaanon toteaa, että jokaisen papiksi vihittävän on luvattava pitää kaikki kaanonit, muuten häntä ei vihitä. Lisäksi todetaan, että kaanonien pitäminen on kristitylle mitä autuuttavinta (sooterion/saluberrimum). Lisäksi määritellään (definimus), että piispaksi haluavan on tunnettava koko psalttari (pantoos ton psalteera ginooskein).

Kolmas kaanon julistaa pätemättömäksi maallisten vallanpitäjien piispannimitykset, sen sijaan piispojen pitäisi valita piispaehdokas. Neljäs kaanon kehottaa piispoja olemaan ottamatta vastaan lahjoja apostoli Paavalin asettaman ”kaanonin” perusteella (Ap.t. 20:33).

Viides kaanon rankaisee niitä, jotka ovat saaneet kirkollisen virkansa rahalla ja jotka halveksivat niitä, jotka eivät ole virastaan maksaneet. Tällainen on kuolemansyntiäkin pahempaa, eikä tällaisissa ihmisissä ole Jumalaa. Sekä rahasta vihittävä että hänet vihkinyt erotetaan kirkollisesta yhteydestä niin kuin Simon Magus.

Kuudennen kaanonin mukaan paikallissynodi on pidettävä joka vuosi, seitsemännen mukaan reliikittöminä vihittyihin kirkkoihin pitää asettaa reliikit, ja piispa, joka vihkii kirkon ilman reliikkejä, pitää panna viralta kirkon tradition rikkomisesta.

Kahdeksas kaanon käsittelee juutalaisia, jotka vain teeskentelevät kristittyä mutta noudattavat silti yhä sapattia ja muita juutalaisia tapoja. Tällaisia ei pidä päästää kommuuniolle eikä kirkkoon eivätkä he saa kastaa lapsiaan eivätkä ottaa orjia (!), koska he ovat selvästikin uskonnoltaan juutalaisia. Jos taas joku kääntyy vilpittömästi ja haluaa kasteen, hänet on otettava vastaan, mutta ehtona on juutalaisista tavoista luopuminen.

Yhdeksäs kaanon ei salli piilotella hereettistä kirjallisuutta, vaan harhaoppiset kirjat pitää luovuttaa Konstantinopolin piispantaloon lukkojen taakse. Kymmenes kaanon kieltää papin siirtymisen toiseen seurakuntaan ilman piispan lupaa.

11. kaanon käskee, että piispantaloissa ja luostareissa tulee olla ekonomi, ja 12. kieltää piispaa ja apottia antamasta pois kirkon omaisuutta. 13. kaanon tuomitsee ne, jotka muuttavat luostareita maallisiksi asuinpaikoiksi, tällaiset ovat Kolminaisuuden tuomitsemia suoraan sammumattomaan tuleen.

14. kaanon sanoo, ettei liturgiassa saa lukea ilman kätten päällepanemista, ja 15. kieltää papin kuulumisen kahteen kirkkoon (seurakuntaan, ei kirkkokuntaan). 16. kaanon kieltää pappeja pitämästä kalliita vaatteita, ja 17. kieltää aloittamasta kappelin rakentamista, jos varoja ei ole projektin loppuun viemiseksi.

18. kaanon kieltää naisia asumasta piispantaloissa tai miesten luostareissa, ja 19. kaanon säätää, että pappeuden ja luostariin menemisen ei tule maksaa. 20. kaanon kieltää sekaluostarien perustamisen, sillä yhdessä asuminen johtaa pian aviorikokseen. 21. kaanonin mukaan munkit eivät saa jättää luostareitaan ja siirtyä toiseen ilman apotin lupaa.

22. kaanon kehottaa vaatimattomuuteen ja säädyllisyyteen ruokailussa. Ensin kaanon käsittelee munkkeja, mutta sitten se puhuu niistä, jotka ovat valinneet ”avioliiton, lapset ja maailmalliset tunteet (laicalis affectus)”. Heidän tulee välttää teatteriesityksiä, saatanallisia lauluja ja soittavia ja tanssivia haureudenharjoittajia. Pappien ei koskaan tulisi syödä yksin naisen kanssa.

Arviointia

Francis Sullivan tiivistää konsiilin saavutukset: 1) kuvien kunnioittamisen hyväksyminen ja sen erottelu Jumalalle kuuluvasta palvonnasta, 2) selitys, että kuvan kunnioittaminen merkitsee sen kuvaaman henkilön kunnioittamista ja 3) tulkinta, että kuvien kunnioittaminen vahvistaa Kristuksen tosi ihmisyyden dogmin.

Sullivan jatkaa pohtimalla, missä mielessä Nikea II:n määritelmä on ilmoitettu totuus ja uskondogmi. Hän sanoo (tosin melko varovalla kielellä: ”I believe one could answer that…”), että kyseessä oli Raamatun epäjumalanpalvontakiellon tulkinta, ja tässä mielessä määritelmä voidaan ymmärtää uskondogmiksi.

Sullivanin pohdinta ilmoitetusta totuudesta on melko anakronistista, eikä konsiili nähdäkseni itse esitä asiaansa epäjumalanpalvontakiellon tulkintana vaan pikemminkin Paavalilta saadun tradition säilyttämisenä, tai ainakin Paavalin käskyn hengessä kaikkien vastaanotettujen traditioiden säilyttämisenä.

Ongelmia

Sullivanin lyhyt käsittely ohittaa monia ongelmia. Ensinnäkin Nikea II:ta ennen kirkossa oli kahdenlaista traditiota kuvista, eivätkä apostolit mitä todennäköisimmin itse sanoneet asiasta yhtään mitään. Ennen Nikea II:ta Bysantissa hallitsi yksi traditio, sen jälkeen toinen. Nikea II:n käsitys traditiosta on naiivi, ikään kuin se olisi ollut aina selvä ja sama.

Jos traditioon ei todella saa lisätä mitään, niin kuin Nikea II toistuvasti sanoo, niin miksi Nikea II sitten julkaisi 22 uutta kaanonia ja uuden uskonmääritelmän? Sama ongelma pätee moniin muihinkin konsiileihin, jotka väittävät pitävänsä kaiken muuttumattomana, mutta faktisesti ne tuovat kirkon oppiin aina uusia dogmeja ja disipliinejä.

Toinen suuri ongelma on se, että konsiili käyttää kuvien kunnioituksesta hyväksyvästi termiä ”palvoa” (adorare/proskynein), mikä tekee katolis-ortodoksisen populaariapologian kovin ongelmalliseksi ja pikemminkin osoittaa protestanttien täydellä syyllä hämmästelevän kuvainpalvontaa vanhoissa kirkoissa.

Toki konsiili varaa latrian yksin Jumalalle, mutta pointti on se, että onnistuneen apologian pitäisi osata jotenkin vakuuttavasti erotella palvonta palvonnasta (latreia/proskynesis; latria/adoratio), enää ei siis riitä pelkkä ”emme palvo, vaan kunnioitamme”.

Muita ongelmia tässä konsiilissa ovat mm. pelastuminen kaanoneja noudattamalla, melko outojenkin kaanonien ”jumalallisuus”, juutalaisten tapojen kieltäminen kristinuskoon sopimattomina sekä 13. kaanonin rankka helvettituomio nykynäkökulmasta melko vähäpätöisestä asiasta.

Nikea II:een pätee Konstantinopoli II:n analyysissä esitelty ongelma: jos ekumeenisten konsiilien päätökset oletetaan erottelematta auktoritatiivisiksi, erehtymättömiksi ja muuttumattomiksi, joudumme suuriin ongelmiin. Kukaan meistä ei noudata tämän eikä aiempien ekumeenisten konsiilien jumalallisia kaanoneita, joten jos meillä olisi vain vanhat konsiilit, olisimme kaikki tuhoon tuomittuja.

Rakentavia ratkaisuja

Nikea II:een pätee sama kuin kaikkiin aiempiin seitsemään konsiiliin: Luojan kiitos elämme 2000-lukua ja Vatikaani II:n jälkeistä aikaa! Voimme rauhassa käyttää teologisen hermeneutiikan välineitä ja erotella muuttuvat asiat muuttumattomista, voimme tunnustaa tradition kehittyneen historiassa, voimme panna toivomme evankeliumiin ja jättää tuomitseminen armolliselle Jumalalle.

Kuitenkin samaan aikaan elämme jatkumossa siinä samassa pyhässä katolisessa kirkossa, joka yli tuhat vuotta sitten Nikeaan kokoontui. Miten siis tänään voisimme rakentavasti arvioida Nikea II:ta niin, että sekä se antaisi jotain meille että me jotain sille?

Ensinnäkin voisi todeta, että Nikea II:ssa tulee entisiä konsiileja vahvemmin esille kirkon ymmärrys omasta struktuuristaan ja opetusvirastaan. Konsiili on täysin tietoisesti ekumeeninen, sen koollekutsuminen tapahtui yhteisymmärryksessä paavin kanssa, konsiilissa on selkeä edustus sekä Roomasta että idän patriarkoista.

Lisäksi Nikea II viittaa pyhien isien auktoriteettiin oppinsa lähteenä, se siteeraa esimerkiksi Basileios Suurta. Se viittaa jonkinlaiseen kirkollisen erehtymättömyyden lahjaan viitatessaan Kristuksen lupaukseen olla kirkon, tahrattoman morsiamensa kanssa maailman loppuun asti.

Konsiili käyttää dogmaattisesti merkittäviä sanoja kuten ”määritellä” (definire), ”opetusvirka” (magisterium), ”kirjoitetut ja kirjoittamattomat traditiot” ja näin se ennakoi jo Trenton ja Vatikaani I:n kehityslinjoja. Pääpaino on uskollisuudessa aidolle kirkolliselle traditiolle.

Näistä lähtökohdista voidaan todeta, että Nikea II oli todella ekumeeninen, koko kirkon uskoa ilmaiseva ja sitova konsiili, ja sen tietoinen oppimääritelmä pyhien kuvien kunnioituksen sallittavuudesta on kirkolle sitova ja peruuttamaton.

Se edustaa oikeaa kristillistä traditiota: apostolit eivät kieltäneet pyhiä kuvia, ja ne ovat kuuluneet kristittyjen elämään jo katakombeista asti. Ajoittaisesta vastustuksesta huolimatta kirkko on väljästi ymmärrettynä ”aina ja kaikkialla” hyväksynyt pyhät kuvat.

Mitä kaanoneihin tulee, ne koskevat kirkon käytäntöä ja voivat muuttua, ja jos kirkko ei enää niistä välitä, niin meidänkään ei tarvitse. Kirkolla on kanoninen lakinsa, jolla nykyään mennään. Se päivitetään aina ajan tarpeiden mukaan. Mitä taas latrian, palvonnan ja kunnioituksen eroon tulee, meidän on huolehdittava siitä, että pidämme Luojan ja luodun eron selvänä ajatuksissamme, sanoissamme ja teoissamme.

Lopuksi

Tähän päättyy toistaiseksi sarja ekumeenisista konsiileista. Ehkä joskus vielä jatketaan ja tarkastellaan keskiajan konsiileja, mutta nyt on aika keskittyä muuhun.  Alla vielä linkit kaikkiin aiemmin käsiteltyihin kuuteen konsiiliin:

Nikea, Konstantinopoli I, Efeso, Khalkedon, Konstantinopoli II, Konstantinopoli III.

Lopuksi pyytäisin palautetta sarjasta: näen kyllä, että blogia luetaan joka maanantai ahkerasti, mutta kommentteja ei ole juuri laisinkaan. Kehotan ja kutsun siis entistä aktiivisempaan ja rohkeampaan keskusteluun!

Oliko esimerkiksi tämä sarja shokeeraava, yllättävä, mielenkiintoinen, uskoa romuttava, rakentava tai molempia, informatiivinen, vaikeatajuinen…? Mistä aiheista toivoisit uusia sarjoja tai yksittäisiä artikkeleita? Kiitos jo etukäteen palautteestasi!

Kategoriat: Dogmihistoria, Ekumeeniset konsiilit, Neitsyt Maria ja pyhät

Comments: Be the first to comment

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 299 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: