Arkisto kohteelle joulukuu 2013

Rakastakaa toisianne 2/2013 ja Sokółkan eukaristinen ihme

30.12.2013

Maaliskuussa kirjoitin tänne ensimmäisestä suomenkielisestä Rakastakaa toisianne! -lehden numerosta ja Calandan ihmeestä, joka oli numeron teemajuttuna. Nyt voin suureksi iloksi ilmoittaa, että lehden toinen numero on juuri ilmestynyt, ja sitä voi tilata osoitteesta [email protected] tai hakea jaettavaksi esimerkiksi Marian seurakunnasta (Mäntytie 2, Helsinki).

Toisen numeron punaisena lankana voisi pitää inkarnaatiota: joulun alla ilmestyneen numeron kannessa on kuuluisa teksti ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1:14), ja teema-artikkelina on jälleen ihme, joka tällä kertaa korostaa inkarnaation jatkumista eukaristian sakramentissa. Sokółkan eukaristisesta ihmeestä lisää aivan tuota pikaa.

Eukaristiateema jatkuu koskettavassa artikkelissa Irakin kristityistä, jotka pysyivät uskollisena sunnuntaimessulle kuolemaan saakka. Eukaristian voima käännytti myös ranskalaisen ateistin André Frossardin, josta tuli suuri katolinen intellektuelli, kulttuurivaikuttaja ja Johannes Paavali II:n ystävä.

Toinen kääntymyskertomus sijoittuu Hollywoodiin. Meksikolainen näyttelijä Eduardo Verástegui muuttui ”Playboysta Jumalan jätkäksi”: hän alkoi tehdä oikeasti hyviä elokuvia (Bella, Butterfly Circus, Cristiada) ja omistautui pro life -työlle.

Kaikissa RT! -lehden numeroissa on artikkeleita Jumalan laupeudesta ja hengellisistä vaaroista: tässä numerossa Jumalan laupeuden hartauden historian lisäksi mukana on kaksi todistusta Jumalan  laupeuden parantavasta voimasta sekä kaksi varoittavaa artikkelia Jehovan todistajien Vartiotorni-järjestöstä.

Kirkkohistoriakatsaus käsittelee Titanic-laivalla palvelleita katolisia pappeja, ja lehden loppupuolella on värikäs katsaus paavi Franciscuksen puheeseen Maailman nuortenpäivillä Rio de Janeirossa kesällä 2013. Lehti kertoo myös koskettavat tarinat vuonna 2010 autuaaksi julistetusta italialaistytöstä Chiara Luce Badanosta sekä murhaajasta, jonka elämä muuttui kaltereiden takana ripin sakramentissa.

RT! -lehti korostaa jatkuvasti puhdasta rakkautta ja perheen merkitystä. Niinpä mukana on 1. Kor. 13:een pohjautuva artikkeli esiaviollisesta puhtaudesta, toinen artikkeli aviollisesta puhtaudesta ja pari juttua RT! -lehden aloittamista liikkeistä nimeltä ”Puhtaiden sydämien liike” ja ”Avioparien puhtaiden sydämien liike”.

Poliittisesti epäkorrekti artikkeli ”Kristofobia” puolustaa kirkkoa median syytöksiltä ja muistuttaa rohkeasti, että homoseksuaalisuus on pedofilian kannalta katolista pappeutta moninkertaisesti suurempi ongelma. Erityisen vaikuttava on kymmeniä tuhansia lapsia tappaneen ja Tuomas Akvinolaisen hämmästyttävällä tavalla unessa käännyttämän entisen aborttilääkärin tarina.

Sokółkan eukaristinen ihme

Lupasin kuitenkin kirjoittaa enemmän lehden ykkösjutusta eli Sokółkan (laus. Sokuukan) eukaristisesta ihmeestä. Se tapahtui Puolan Sokółkassa 12.10.2008, ja siinä ehtoollisleipä eli  hostia muuttui osittain eläväksi ihmisen sydänlihakseksi. Oikeastaan kyse on agonaalitilassa olevasta lihaskudoksesta eli sydämestä, joka on aivan kuin kohta kuolemassa infarktiin.

Jos Calandan ihme voitti dokumentaationsa puolesta jopa Kristuksen ylösnousemuksen, niin Sokółkan ihme pesee vielä Calandankin: ihme tapahtui meidän aikanamme, se on tutkittu tieteellisesti, ja voimme yhä nähdä sen omin silmin vaikkapa alla olevassa valokuvassa.

Ihme tapahtui, kun messussa vahingossa pudonnut hostia säilöttiin normaalin tavan mukaan vesiastiaan ja suljettiin kassakaappiin odottamaan liukenemistaan. Liukenemisen sijaan leipään ilmestyi kuitenkin punainen veristä ruumiinosaa muistuttava täplä, ja asiasta ilmoitettiin arkkipiispalle, joka pyysi kahta lääketieteen professoria toisistaan riippumatta tutkimaan näytteitä tästä erikoisesta ilmiöstä.

Tutkijoiden tulokset olivat keskenään täydessä sopusoinnussa, ja niiden tuloksen olen jo edellä kertonut. Hämmästyttävintä on se, että hostian ja ihmissydämen kudos läpäisevät toisensa niin, ettei kyseessä voi mitenkään olla ihmisen aikaansaannos.

”Luonnollinen selitys” ja ihmeen merkitys

Suomessa Sokółkan eukaristisesta ihmeestä on uutisoitu jonkin verran (esim. Seurakuntalainen.fi) ja keskusteltu Usko ja elämä -foorumilla. Keskustelun viimeisen kommentin mukaan ”se luonnollinen selitys” on serratia marcescens -bakteeri, niin kuin eräs tiedemies ehdotti. Toinen tiedemies huomautti hostiaa tutkineen naisprofessorin olevan uskovainen, joka näki, mitä halusi.

Ongelma serratia marcescens -selityksessä on se, että kyseisen hypoteesin esittänyt tiedemies ei ollut nähnyt eikä tutkinut hostiaa eikä tutkijoiden analyysiä siitä otetuista näytteistä. Hostiaa tutkineet professorit Maria Sobaniec-Łotowska ja Stanisław Sułkowski ovat vastanneet, että ”mikään tunnettu bakteeri ei luo kudosrakenteita, eikä varsinkaan ihmissydämen lihaskudosta, ja tällaisen kudoksen läsnäolon totesimme hostiassa”.

Mitä tutkijoiden uskoon tulee, he eivät peittele sitä, mutta tutkimuksia tehdessään he eivät antaneet uskon ohjata työtään, vaan he tekivät asiantuntija-arvionsa tieteellisen tutkimusmetodologian mukaisesti ja dokumentoivat sen lukuisin valokuvin. Jokainen voi nähdä yhden tällaisen valokuvan alla omin silmin. Vaalea hostia muuttuu saumattomasti punaiseksi sydänlihaskudokseksi.

Artikkelin kirjoittajan ja RT! -lehden päätoimittajan isä Mieczysław Piotrowskin mukaan tämä eukaristinen ihme on ”merkki, joka kutsuu meitä kaikkia kääntymykseen ja tietoisuuteen siitä, että jokaisessa pyhässä messussa tulee todella läsnäolevaksi Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus”.

Ihmeellisesti muuttunut hostia on jatkuvasti esillä Pyhän Antoniuksen kirkossa Sokółkassa, ja ylösnoussut Kristus tekee sen välityksellä jatkuvasti lisää ihmeitä. Tästä kertoo toinen artikkeli otsikolla ”Kristuksen parantava voima”, jossa mainitaan useita Sokółkassa viime vuosina tapahtuneita ja dokumentoituja parantumisihmeitä.

Piotrowski kirjoittaa: ”Sokółkan eukaristinen ihme kutsuu meitä kaikkia muistamaan, että jokaisessa kirkossa, jossa on kaikkeinpyhin sakramentti ja jossa pyhää messua vietetään, eukaristiassa läsnäoleva ylösnoussut Kristus haluaa parantaa sielumme ja ruumiimme ja viedä meidät suorinta tietä taivaaseen.”

Pyhän tulen ihme

23.12.2013

Niin kuin Areiopagi.fi:n tämän joulun hittiartikkelikin muistuttaa, joulu ja ”kaikki Jeesuksen elämästä kerrotut tapahtumat kiertyvät tavalla tai toisella hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa ympärille”. Inkarnaatio suuntautuu kohti lunastusta, lihaksitulemisen tähtäimenä on loppujen lopuksi lihan ylösnousemus. Siksi tämän joulun postaus käsittelee pääsiäistä.

Sain äskettäin vihdoin luettua Serafim Seppälän (Munkki Serafimin) yli 500-sivuisen kirjan Kultainen Jerusalem (Kirjapaja, Helsinki 2008). Se on oikeastaan ”Jerusalemin idean” historia, Jerusalemin aatehistoria, jossa liikutaan vuorotellen sekä taivaassa että maan päällä.

Taivas ja maa yhdistyvät hämmästtyttävimmällä tavalla Jerusalemissa n. v. 30 tapahtuneessa ihmeessä, Jeesuksen ylösnousemuksessa.  Mutta harva tietää, että pääsiäisen ihmettä voi todistaa Jeesuksen hautapaikalla myös nykyaikana, jokaisena pääsiäisenä.

Vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen historiallinen todistusaineisto on vahvaa, joillekuille juuri historia (menneisyys) voi olla ylitsepääsemätön ongelma. Emme pääse takaisin historiaan, joten meillä voi olla enemmän tai vähemmän hyviä selityksiä, mutta loppujen lopuksi emme tiedä.

Onkin siis ällistyttävää, että meillä todella näyttää olevan jatkuva pääsiäisihme silmiemme edessä. Mutta vielä ällistyttävämpää on se, kuinka hyvin pidetty salaisuus tämä ihme on. Harva ainakaan Suomessa tuntuu tietävän siitä. Itse olin kuullut väitetystä ihmeestä ohimennen kerran tai kaksi ennen Serafimin kirjaa, mutten koskaan ollut perehtynyt siihen.

Pyhän tulen ihme

Kyseessä on pyhän tulen ihme, ”ortodoksisen maailman suurtapahtuma, joka on kuitenkin lännessä pysynyt varsin tuntemattomana” (s. 437). Joka pääsiäisenä ortodoksipatriarkka tulee saatossa pyhälle haudalle, astuu sisään ja tulee jonkin ajan kuluttua ulos tuli kädessään. Patriarkka antaa tulen muiden kirkkokuntien piispoille, ja tuli leviää sitten kansalle. Ihmeestä voi katsoa uutisvideon esim. tästä (v. 2011).

”Patriarkka Diodoros (1981–2000) on kertonut, että ihme tapahtuu joka vuosi hiukan eri tavalla. Joskus tuli syttyy välittömästi, joskus vasta odottelun jälkeen. Hautakivestä alkaa säteillä valoa, joka on useimmiten sinertävää ja josta kasvaa jonkinlainen valopilvi. Lopulta se tiivistyy tulipatsaaksi, josta patriarkka sytyttää kynttilänsä. Vuosisatojen varrella tulen on nähty syttyvän myös itsestään lampukassa tai laskeutuvan haudalle valopallona, utuna tai valoristinä.” (s. 437–438)

Serafim toteaa, että läntiset kommentaattoit ovat pitäneet tapahtumaa lähes poikkeuksetta huijauksena. ”Katoliset ovat esittäneet, että piispa salakuljettaa tulen hautaan, ja protestantit ovat suosineet niin sanottua ’sytkäriteoriaa’.” (s. 439) Vaikka ortodoksiskeptikkojakin tietysti on, niin ortodoksisissa lähteissä ihme on sidottu tiukasti ortodoksiseen teologiaan ja ortodoksisen uskon totuuteen.

Orotodoksiapologeetat  korostavat, että ei-kristityt (nykyään Israelin poliisit) tarkastavat haudan ja patriarkan ennen ihmettä, joten tulen tai tulentekovälineiden vieminen hautaan ei ole mahdollista. Tuli syttyi nopeasti myös aikana, jolloin tulentekovälineet olivat vielä kehittymättömiä. Jerusalemin alkukirkosta tunnetaan pääsiäiseen liittyvä tuli-ihme jo 100-luvun lopulta, ja nähtävästi viimeistään 700-luvun lopulla seremonia sisälsi kaikki nykyiset elementit. (s. 438–439).

Varhaisin kuvaus ihmeestä on 860-luvun lopulta munkki Bernardilta:

”Aamulla palvelus alkaa kyseisessä kirkossa. Sen jälkeen lauletaan Kyrie eleisonia niin kauan, kunnes enkeli tulee ja sytyttää valon lampukoihin, jotka riippuvat pyhän haudan yllä. Patriarkka jakaa sitä piispoille ja muulle kansalle, ja jokainen saa valon siellä missä seisoo.” (s. 439)

900-luvulla kirjoitetussa kirjeessä Damaskoksen emiirile metropoliitta Arethas mainitsi ihmeen tapahtuvan ”joka vuosi hänen pyhän ylösnousemuksensa päivänä”. Hämmästyttävintä on se, että muslimitkin tunnustivat ihmeen, ja 900-luvulla imaamit jopa sytyttivät pyhällä tulella moskeijoidensa lampukat. Matemaatikko ja luonnontieteilijä al-Biruni (973–1048) kuvaili asiaa seuraavasti:

”Pääsiäislauantaihin liittyen kerrotaan jotain, joka jättää luonnontieteiden tutkijan hämmästyneeksi ja jota on vaikea tunnustaa todeksi. Elleivät asian vastustajatkin olisi tässä yksimielisiä ja kertoneet siitä nähtyään ilmiön omin silmin, ja elleivät parhaat oppineet ja muut olisi välittäneet siitä tietoa kirjoissaan, sitä ei voisi pitää uskottavana.” (s. 440)

Ehkä kaunein kuvaus on vuodelta 1846 venäläisen pyhiinvaeltajan munkki Pafenin kynästä:

”Metropoliitta Meletios jäi yksin haudan ovelle turkkilaisten käsiteltäväksi. Turkkilaiset riisuivat hänet, pukivat sitten omoforin hänen ylleen, avasivat Kristuksen haudan ja päästivät hänet sisään. Millainen pelko ja kauhu valtasikaan kaikki paikalla olleet! Kaikki  olivat hiljaa ja huokailivat anoen Herraa Jumalaa, ettei hän pidättäisi heiltä taivaallisen tulensa armoa.

Kului aikaa, en tiedä kuinka kauan, sillä me kaikki olimme poissa tolaltamme, tietynlaisen pelon vallassa. Mutta yhtäkkiä Kristuksen haudasta alkoi loistaa valoa. Pian valo ilmestyi myös alttarista, pyhästä portista päin. Se virtasi kuin kaksi tulista jokea: yksi lännestä, Kristuksen haudasta, ja toinen idästä, alttarista. Millainen ilo ja riemu kirkossa olikaan tuolloin! Jokainen oli kuin juovuksissa tai poissa tolaltaan, emmekä enää tienneet, kuka sanoi mitäkin tai kuka juoksi minne. Koko kirkossa nousi mahtava meteli. Kaikki juoksivat ympäriinsä, kaikki huusivat ilosta ja kiitollisuudesta, ja arabinaiset kaikkein eniten. Jopa turkkilaiset, siis muslimit, lankesivat polvilleen ja huusivat: Allah, Allah – Jumala, Jumala!” (s. 442–443)

Mielenkiintoisin tarina koskee munkki Mitrofanesta, joka uteliaisuuttaan piiloutui vuonna 1926 pyhän haudan kirkon kattorakenteiden syvennykseen ja jäi odottamaan lauantaita sinetöidyn haudan sisäpuolelle. Kun patriarkka tuli sisään, Mitrofanes näki ja koki seuraavaa:

”Yhtäkkiä alkoi kuulua pehmeää viheltävää ääntä, joka muistutti hienoa tuulen huminaa. Ja samantien tuli unohtumaton näkymä: sinertävä valo, joka täytti koko haudan. Se kiersi ympäri koko hautaa aivan kuin voimakas pyörretuuli. – – Levoton sinertävä valo pyöri salaman nopeudella, sitten sen liikkeet hidastuivat. Tuossa valossa näin selvästi patriarkan. Hänen kasvoillaan valui hikipisaroita. – – Sitten jo rauhoittunut sinertävä valo alkoi taas liikehtiä levottomasti. Tämä oli käsittämätön ja sanoinkuvaamaton pyörre, ensimmäistä vahvempi. Yhtäkkiä se muuttui täysin valkoiseksi, Kristuksen kirkastumisen tapaan. Vähitellen täysin valkoinen valo alkoi muuttua kiekon muotoiseksi ja pysähtyi patriarkan yläpuolelle.” (s. 443–444)

Katolinen arvio ja tulkinta

Kuten edellä kävi ilmi, pyhän tulen ihme palautuu aikaan ennen idän ja lännen välistä skismaa, jonka katsotaan teknisesti alkaneen vuoden 1054 ekskommunikaatioista. Paavin legaattien ja Konstantinopolin patriarkan henkilökohtaiset ekskommunikaatiot eivät kuitenkaan heti vaikuttaneet Jerusalemiin, ja esim. pääsiäisenä vuonna 1107 katolinen ja ortodoksinen kirkko toimittivat lauantai-illan palveluksen yhdessä. (s. 441)

Jakaantumisen vakiintumisen jälkeen ortodoksit ovat ylpeilleet sillä, ettei ihmettä ole tapahtunut, kun haudassa on ollut ”yrittämässä” joku muu kuin kreikkalaisortodoksisen kirkon johtaja tai hänen edustajansa. Näin ortodoksit ovat tulkinneet ihmeen todisteeksi ortodoksisen uskon totuudesta. (s. 438, 441)

Esimerkiksi vuonna 1102 ristiretkeläiset olivat ottaneet haltuunsa ortodoksien pyhät paikat, eikä tuli saapunut ennen kuin ne oli palautettu ortodokseille. Samoin 1500-luvulla armenialaiset estivät ortodoksipatriarkan pääsyn kirkkoon, jolloin oven viereinen pylväs alkoi palaa pyhää tulta, josta patriarkka jakoi sen kansalle. (s. 442)

Munkki Serafim kertoo katolisen suhtautumisen pyhän tulen ihmeeseen muuttuneen vuosisatojen varrella. Vielä vuonna 1095 (skisman jälkeen mutta ennen ristiretkiä) paavi Urbanus ylisti ihmettä: ”Kenen sydän on niin kivinen, ettei näin valtava ihme koskettaisi häntä?” (s. 444)

Ristiretkien jälkeen katolilaiset jäivät kuitenkin sivuun tapahtumasta, ja sittemmin katolinen kirkko otti ilmiöön myös aatteellista etäisyyttä: vuonna 1238 paavi Gregorius kielsi ainakin pyhän haudan fransiskaaneja ellei kaikkia katolilaisia ottamasta osaa pyhän tulen seremoniaan. Prekonsiliaarinen (v. 1909) Catholic Encyclopedia-artikkeli tulen liturgisesta käytöstä ei ole seremoniasta innoissaan vaan paheksuu siihen liittyviä riehakkuuksia (ks. s. 437). (s. 444)

Mitä me tähän sanomme?

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ajatella? Todistusaineiston valossa näyttää vahvasti siltä, että Jerusalemissa todella tapahtuu vuosittain Kristuksen ylösnousemuksesta todistava suuri ihme. Mutta voiko katolilainen tai muu ei-ortodoksi päätyä tällaiseen tulkintaan ilman ortodoksiksi kääntymistä? Eikö tämä ortodoksien oma ihme todista ortodoksisuutta oikeaksi?

Nähdäkseni Vatikaanin II konsiilin kirkko-oppi auttaa tässä huomattavasti. Sen mukaan ortodoksiset paikalliskirkot ovat tosi kirkkoja, niissä siis elää yhä tänäänkin Kristuksen tosi kirkko. Ortodokseilla on oikeat sakramentit, heidän liturgiassaan Kristuksen ylösnoussut ruumis on ihmeellisesti ja totisesti läsnä (sekä eukaristisesti että kirkollisesti).

Lisäksi kun otetaan vielä huomioon, että Jerusalemin kreikkalaisortodoksinen patriarkaatti on historiallisesti se ”alkuperäinen” Jerusalemin patriarkaatti (s. 445), niin ei ole katolisesta näkökulmasta lainkaan erikoista, että pyhän tulen ihme tapahtuu Jerusalemin ortodoksisen patriarkaatin piirissä.

Pyhän tulen ihme ei kerro mitään suuntaan eikä toiseen katolisuuden ja ortodoksisuuden teologisista erimielisyyksistä. Se kertoo ainoastaan sen, että Jumala ei ainakaan ole hylännyt ortodokseja (kuten prekonsiliaarinen katolinen teologia kenties oletti) ja että Jerusalemissa kreikkalaisortodoksinen patriarkaatti tosiaan jatkaa alkukirkon perintöä.

Jos jonkin kirkkokunnan ”oma” yliluonnollinen ihme todistaisi automaattisesti kyseisen kirkkokunnan kokonaan ainoaksi oikeaksi, niin samalla logiikalla vaikkapa Neitsyt Marian ilmestykset Guadalupessa, Lourdesissa ja Fatimassa todistaisivat katolisuuden ainoaksi oikeaksi. Eksklusivistit molemmilla puolilla joutuvat ongelmiin toistensa ihmeiden edessä.

Vatikaani II:n ekumeeninen kirkko-oppi tekee siis mahdolliseksi yhtyä ongelmitta paavi Urabuksen kantaan: kyseessä on ”valtava ihme”, josta kaikki uskovat voivat yhdessä kiittää Jumalaa. Totisesti nousi!

The Miracle of the Holy Fire is a pious Orthodox tradition, but is mainly unrecognized in the Catholic Church.

90 minuuttia taivaassa

16.12.2013

Jatko-osana taivaskokemuskirjalle Taivas on totta! esittelen nyt toista suomeksi käännettyä vastaavaa kirjaa, baptistipastori Don Piperin 90 minuuttia taivaassa.

Kirjassa on mielenkiintoisia yhtymäkohtia edelliseen, mutta myös tärkeitä eroja. Piperin tarina kertoo taivaan lisäksi vaikeasta toipumisprosessista, joka tarjoaa kuitenkin lopulta rohkaisevia opetuksia.

Kolari ja kuolema

Don Piper joutui rajuun kolariin, jossa rekka-auto litisti hänen henkilöautonsa. Ensihoitajat julistivat hänet kuolleeksi heti onnettomuuspaikalle saavuttuaan.

Pulssia ei ollut, ja Piper oli pahasti murskaantunut. Vasemman käsivarren luut olivat murskana, reisiluusta puuttui 11 senttiä, kasvot olivat täynnä lasinsirpaleiden tekemiä reikiä, rintakehä oli murskaantunut, ja verta valui silmistä, korivsta ja nenästä.

Kolari aiheutti liikenneruuhkan, johon pysähtyi myös toinen baptistipastori Dick Onerecker. Hän esittäytyi poliisille pastorina ja kysyi, voisiko rukoilla jonkun puolesta. Kaksi selvinnyttä henkilöä oli kunnossa eikä tarvinnut apua, kolmas (Don) taas oli kuollut. Pastori Dick sai erikoisesti Jumalalta oman teologiansa vastaisen kehotuksen rukoilla kuolleen miehen puolesta.

Pastori kömpi autoon takakautta ja asetti kätensä Donin olkapäälle. Hän tunsi, että hänen olisi rukoiltava, että mies säästyisi aivovaurioilta ja sisäisiltä vammoilta. Pastori alkoi laulaa hengellistä laulua, ja yhtäkkiä kuollut mies alkoi laulaa hänen kanssaan.

”Hän elää! Hän ei ole kuollut!” Huudot kaikuivat ensin kuuroille korville, kukaan ei ottanut pastoria vakavasti. Lopulta yksi ensihoitaja suostui uudestaan kokeilemaan pulssia. Don saatiin ulos autosta ja sairaalaan. Alkoi äärimmäisen kivulias toipumiskausi.

Kun Dick Onerecker tuli tapaamaan Piperia kahden viikon kuluttua, Don saattoi kertoa, ettei hänellä ole mitään aivo- tai sisäisiä vaurioita, vaikka lääkärien mukaan niitä olisi pitänyt olla. Dick kertoi Donille, että juuri tämän puolesta Jumala oli käskenyt häntä rukoilla.

Taivas

Kirjan luvut 2 ja 3 käsittelevät Donin aikaa taivaassa. Kertomuksessa on useita yksityiskohtia, jotka vastaavat Colton Burpon kokemusta taivaasta: kuolleiden sukulaisten ja ystävien tapaaminen, kauniit värit ja musiikki.

Don kuvaa, että häntä vastassa oli väkijoukko, josta hän ensimmäisenä tunnisti isoisänsä. Sitten hän tapasi isoisoisänsä. ”Hän ja kaikki muut ylistivät Jumalaa ja kertoivat, kuinka iloisia he olivat nähdessään minut, ja toivottivat minut tervetulleeksi joukkoonsa.”

Isoisoäiti, jolla oli ollut osteoporoosi, ei enää kävellyt kumarassa, ja kaikki rypyt olivat hävinneet hänen kasvoiltaan. ”Katsellessani hänen säteileviä kasvojaan tajusin, ettei iällä ollut taivaassa mitään merkitystä.”

Colton Burpon tavoin Don Piper kertoo taivaassa olevan lukemattomia värejä, joita emme osaa edes kuvitella. ”Turhaudun kertoessani, millainen taivas oli, koska en löydä sanoja kuvaamaan sitä, miltä se näytti, miltä se kuulosti ja miltä se tuntui.”

Eniten hän osaa kuitenkin sanoa musiikista. Se jäi hänen elävimmäksi muistikuvakseen. ”Se oli kuin laulu joka ei koskaan lopu.” Ei kuitenkaan yksi tavallinen laulu, vaan ”satoja lauluja laulettiin yhtaikaa”, kuitenkin niin, että ”kykenin aivan selvästi erottamaan kaikki laulut”.

Laulujen joukossa oli vanhoja tuttuja virsiä ja kuorolauluja (vastaavasti kuin Burpon tarinassa enkelit lauloivat tuttuja virsiä), mutta myös paljon tuntemattomia. Vanhat ja nykyaikaisilta kuulostavat ylistyslaulut tuottivat sellaisen rauhan ja ilon, jota Don ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut.

Musiikin keskeltä kuului huudahduksia kuten ”Halleluja!”, ”Kiitos!”, ”Kunnia Jumalalle!”, ”Ylistys Kuninkaalle!”, ja ylistyssävelet ”täyttivät koko taivaan”. Maan päälle palaamisen jälkeen Don muistaa musiikin yhä ja odottaa kiihkeästi paluuta taivaaseen: ”ennen kaikkea haluan jälleen kuulla nuo ihanat laulut”.

Toipuminen

Taivaskokemus on vain yksi pieni osa kirjaa. Yhtä lailla vaikuttavaa on kaikki se, mitä tapahtui myöhemmin maan päällä Piperin toipumisaikana. Hänelle asennettiin Ilizarovin tuki, fiksaattori, jonka tehtävänä olisi pelastaa Donin jalka amputoinnilta. Ainoa vain, että takeita onnistumisesta ei ollut, ja vehje oli äärimmäisen kivulias.

Ilizarovin tukea asennettaessa ”suunnilleen pianonkielen paksuiset teräslangat pujotetaan ihon ja luun lävitse”. Piper halusi tietää, kauanko hän joutuisi laitetta kärsimään, mutta vastausta ei voitu antaa. Lopulta kehikko poistettiin n. vuoden kuluttua. Piper selittää tilaansa seuraavasti:

”Kuvitelkaa itsenne sänkyyn makaamaan. Metallisauvat kulkevat käsivarsienne lävitse, metallilangat jalkojenne lävitse ja makaatte selällänne. Ette pysty kääntymään. (…) Yritys liikuttaa itseänne vain sentinkin tuntuu siltä, kuin ruumiiseenne työnnettäisiin satoja tikareita. Olette täysin liikuntakyvytön.”

Kun Donin äiti tuli katsomaan poikaansa, hän pyörtyi. Kun muut potilaat näkivät hänet, he sanoivat: ”Teidät nähtyänne voin paljon paremmin.” Don Piper oli erittäin masentunut ja halusi Jumalan ottavan hänet takaisin taivaaseen. Vastaus oli kielteinen.

Piper ei halunnut keskustella psykiatrien kanssa, eikä hän halunnut seurakuntalaisten vaivaavan itseään hänen takiaan. Lopulta eräs pastoriystävä käski häntä ankarasti parantamaan tapansa. Pitkän väittelyn ydin oli seuraava: ”Sinä ryöstät heiltä mahdollisuuden ilmaista sinua kohtaan tuntemaansa rakkautta.”

Don tajusi lopulta olleensa ylpeä ja antoi vihdoin muille mahdollisuuden auttaa, tuoda hänelle lehtiä ja pirtelöitä yms. Heti leveät hymyt nousivat seurakuntalaisten ja ystävien kasvoille. ”Olen iankaikkisesti kiitollinen tuosta opetuksesta, joka sai aikaan sen, että annoin  ihmisten täyttää tarpeeni.”

Todistus

Kotiinpaluunsa jälkeen Donille alkoi pikku hiljaa valjeta, miksi hän sai kokea taivaan ja palata takaisin maan päälle. Hän ei ollut ensin halunnut kertoa kokemuksestaan. Hän ei halunnut saada hullun leimaa. Kerran hän kuitenkin avautui läheiselle ystävälleen Davidille, joka rohkaisi kertomaan kokemuksesta muille luotettaville henkilöille. Kaikki halusivat kuulla lisää.

Lopulta Don rohkaistui kertomaan kokemuksestaan seurakunnissa, ja pian hänestä tehtiin jo nauhoja ja TV-ohjelmiakin. Hänen todistuksensa kautta lukemattomat ihmiset saivat lohdutusta läheisen menetykseen, ja eräs nainen tuli jopa kuolinvuoteella uskoon Donin todistusnauhan kuultuaan.

Don sai myös toimia välikätenä muiden Ilizarovin tuen kanssa kamppailevien lohduttamisessa ja auttamisessa. Kerran hän näki suuressa auditoriossa pojan, jolla oli Ilizarovin tuki. ”Minun nimeni on Don, ja olet juuri tavannut jonkun, joka ymmärtää kipusi ja masentuneisuutesi.”

Toisen kerran Doniin otti yhteyttä nainen, joka oli nähnyt hänet TV:ssä. Hänen veljellään oli fiksaattori, ja mies huusi ja kiroili koko ajan. Don soitti hänelle ja päätteli puhelimessa saatujen tietojen perusteella, että miehen jalka on tulehtunut. Näin mies ehdittiin kiidättää sairaalaan ja hänen jalkansa pelastaa. Lopulta Don tapasi miehen, ja hän antoi elämänsä Jeesukselle Kristukselle.

Jos haluaa nähdä Don Piperin elävänä kertomassa kokemuksestaan, Youtube tarjoaa siihen useita mahdollisuuksia. Kirjan päätteeksi Piper pohtii rajakokemuksia ja toteaa vain omasta puolestaan seuraavaa: ”Minä tiedän, että taivas on totta. Minä olen ollut siellä ja palannut sen jälkeen takaisin.”

Pyhän Henrikin legenda

9.12.2013

Kun Suomi on juuri juhlinut itsenäisyyttään ja valmistautuu samalla suureen kristilliseen juhlaan eli jouluun, on sopivaa muistella hieman Suomen kristillisiä juuria.  Sain jokin aika sitten luetuksi Tuomas Heikkilän suurteoksen Pyhän Henrikin legenda (SKS 2005), jossa pitkän tutkimusosion jälkeen on julkaistuna kriittinen editio itse Pyhän Henrikin legendan tekstistä latinaksi ja suomeksi.

Lähes kaikki suomalaiset ovat kuulleet pyhästä Henrikistä, mutta aniharva tuntee tärkeintä hänestä kertovaa lähdettä, Pyhän Henrikin legendaa. Kuinka moni on pysähtynyt pohtimaan sitä, että suomalaisen kirjallisuuden vanhin säilynyt teos on katolinen pyhimyskertomus? Että Suomen kirjallisuus ja oikeastaan koko Suomi sai alkunsa katolisen kirkon ansiosta? Pyhän Henrikin legenda on peräisin jo 1200-luvulta, siis kokonaisia vuosisatoja ennen Agricolaa.

Kun Heikkilän teos ilmestyi, historian professori Jukka Korpela kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Pyhän Henrikin legenda on kansallinen monumentti: Suomen historian vanhin ’kirja’. (…) Jostakin syystä se on kuitenkin jäänyt yleisessä tietämyksessä myytiksi, eikä sitä ei ole varsinaisesti tieteellisesti tutkittu. Itse tekstikin on ollut puutteellisesti julkaistu. Onkin kulttuuriteko, kun Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisi dosentti Tuomas Heikkilän tutkimuksen (…).”

Pyhästä Henrikistä on olemassa toinenkin lähde, kansankielinen Piispa Henrikin surmavirsi, jota on usein haluttu pitää latinankielistä ja kirkollista legendaa vanhempana. Sen varhaisin tunnettu käsikirjoitus on kuitenkin vasta 1600-luvulta, joten ajoituksen perustat ovat hatarat. Heikkilä on taipuvainen pitämään legendaa surmavirren lähteenä.

Keskiajan Suomi ja Henrikin kultti

Pyhän Henrikin legenda kertoo Suomen liittämisestä katoliseen kristikuntaan ja sivistyneeseen länteen. Ennen tätä ei ollut kirjallisuutta eikä kansallissankaria. Suomi saa siis kiittää katolisuutta kirjallisuudenhistoriansa alusta.

Henrikin legenda ei siis ole mikä tahansa pyhimyskertomus vaan suomalaista identiteettiä luonut teksti. Keskiajan suomalainen identiteetti rakentui vahvasti pyhän Henrikin kultin ympärille. Häntä juhlittiin näyttävästi sekä kesällä että talvella (vrt. nykyäänkin ainakin Turun seudulla tunnetut juhlat ”kesä-Heikki” ja ”talvi-Heikki”).

Heikkilän kirjassa on paljon mielenkiintoista materiaalia Henrikin keskiaikaisesta kultista. Kultti ilmeni kuvina, patsaina, reliikkeinä ja kirkkojen vihkimisenä Henrikin suojelukseen. Erityisen tärkeäksi pyhiinvaelluspaikaksi muodostui Nousiaisten kirkko, jossa Henrikin reliikkejä ensin säilytettiin ja jossa hänen sarkofaginsa on yhä tänäkin päivänä.

Hagiografiset tekstit eli pyhimystarinat olivat keskiajan ylivoimaisesti levinnein kirjallisuudenlaji. Pyhän Henrikin legendan kopioimis- ja leviämishistoria viittaavat siihen, että sen alkujuuret olivat Suomessa, Turun hiippakunnassa. Vaikka historiallisista yksityiskohdista kiistellään, tekstin kuvaamilla tapahtumilla on historiallinen ytimensä.

Itse Pyhän Henrikin legendan teksti koostuu kahdesta osasta: vita eli elämä ja miracula eli ihmeet. Henrikin ei siis kerrota tehneen ihmeitä elämänsä aikana, vaan legendan 11 ihmettä ovat tapahtuneet hänen taivaallisen esirukouksensa välityksellä hänen kuolemansa jälkeen. Legenda levisi keskiajalla myös Suomen ulkopuolelle mm. Ruotsiin, Saksaan ja Englantiin.

Heikkilä toteaa, että legendaan perehtymällä käy selväksi Suomen olleen keskiajalla ”eurooppalainen ainakin  yhtä luontevasti kuin nykyisin” (s. 265). Reformaatiosta huolimatta Henrikin asema Suomen kansallispyhimyksenä säilyi, mutta 1800-1900 -luvuilla kansallisromantiikka käänsi roolit ylösalaisin. Silloin Henrikistä tehtiin tunkeilija ja Lallista suomalainen sankari.

Tämä on kulkenut käsi kädessä keskiajan pimeyttä painottaneen näkemyksen kanssa. ”Käsitys keskiajan pimeydestä on kuitenkin johtunut ennen muuta silmät kiinni kulkemisesta. (…) Pyhän Henrikin legendan kautta avautuu maailma, jonka kartoitus on Suomen osalta vielä olennaiselta osin kesken.” (s. 266)

Legenda: vita

Pyhän Henrikin legenda on melko lyhyt, ja sen voi lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä. Elämää käsittelevä osio kertoo Henrikin, Upsalan piispan, olleen ”pyhyyden vuoksi huomattava ja tapojen kunniallisuudessa maineikas mies” (conspicuus vite sanctitate et morum honestate preclarus).

Sen sijaan Suomessa eli tuolloin ”sokea ja julma pakanakansa”, joka ”aiheutti usein Ruotsin asukkaille raskaita vahinkoja” (Cum vero plebs Finlandiae, tunc ceca et crudelis gentilitas, habitantibus in Svecia gravia dampna frequenter inferret).

Erik-kuningas, joka myös oli pyhä, keräsi sotajoukon ja lähti alistamaan suomalaisia oman valtansa ja kristinuskon alaisuuteen, minkä jälkeen hän palasi voitokkaana Ruotsiin (collecto exercitu… expedicionem dirigit… fidei Christi et suo subiugatis dominio… ad Sveciam cum gloriosa victoria remeavit).

Kristinuskon ja maallisen voimankäytön yhdistäminen on tietysti suuri ja vakava ongelma, jota ei voi kevyesti sivuuttaa. Kristuksen hengen mukaista olisi ollut lähettää vain lähetystyöntekijöitä, jotka olisivat valmiita kuolemaan (kuten Henrik), ja sotajoukoilla alistamisen sijaan olisi pitänyt pyrkiä kaikin keinoin vapaaehtoiseen sovintoon.

Vaikka keskiaika ei suinkaan ollut täysin pimeää aikaa, niin on silti tunnustettava, että valistus aivan oikein sytytti joitain vuosisadoiksi sammuneita lamppuja. Toisaalta on varottava tuomitsemasta liian herkästi keskiajan maailman ihmisiä oman aikamme standardein.

Suomella ei ollut virallisia edustajia, joiden kanssa Erik olisi voinut lähettää delegaation neuvottelemaan. Ehkä kuningas oli omalla tavallaan ja oman aikansa puitteissa pyhä, vaikkei Dignitatis Humanae koskaan ehtinytkään hänen käsiinsä.

Oltiin Erikin toimista mitä mieltä tahansa, niin legenda jatkuu kuvaamalla Henrikiä Kristuksen kaltaiseksi paimeneksi, joka todella on valmis panemaan henkensä alttiiksi lampaidensa puolesta. ”Hän seurasi sen paimenen esimerkkiä, joka jätettyään 99 lammasta erämaahan etsi yhtä ainoaa eksynyttä ja löydettyään nosti sen omille olkapäilleen ja kantoi lammastarhaan.”

Neljäs ja viimeinen Henrikin elämästä kertova lukukappale päättyy julmaan murhaan (kirvestä ei mainita), jonka tekijänä on ”murhamies” (nimeä ”Lalli” ei mainita), jota piispa oli turhaan yrittänyt ojentaa kirkollisella kurilla (murhamies siis oli jo kastettu). Henrikin kuoleman teologinen tulkinta on yllättävän raamatullinen: hän ei mene vain ”taivaaseen” vaan ”taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua”.

Legenda: miracula

Viidennestä lukukappaleesta alkaen legenda käsittelee Henrikin ihmeitä. Ensimmäisessä ihmeessä paha saa palkkansa. Murhaaja pisti päähänsä piispan lakin (birretum), mutta kun hän otti sen pois, päänahka lähti mukana. Teologisesti mielenkiintoinen on kuvaus Henrikistä Herran voideltuna (christum Domini).

Kuudenteen lukukappaleeseen sisältyy useampi ihme, joista mainittakoon ensin vehmaalaisen Anton Lucia-tyttären paluu kuolemasta elämään, kun pyhää – sananmukaisesti ”autuasta” – Henrikiä huudettiin avuksi (ad invocationem beati Henrici). Toiseksi Sastamalasta oleva nainen sai terveytensä takaisin pyhän Henrikin apua pyydettyään (sanctum Henricum invocavit)  ja hänelle lupauksen tehtyään  (votum fecit).

Seitsemännessä lukukappaleessa on lisää ihmeitä. ”Eräs fransiskaani, tehtävältään pappi ja saarnaaja” (Frater quidam ordinis minorum, sacerdos et predicator officio) vapautui pitkäaikaisesta päänsärystä tehtyään lupauksen (votum), että jos hän parantuisi, hän pitäisi marttyyria aina suurimmassa kunniassa (martyrem deinceps in reverencia ampliori semper haberet).

Kyröläinen sokea nainen sai näkönsä takaisin luvattuaan tehdä pyhiinvaelluksen ja huutaen avuksi pyhää Henrikiä (vovens peregrinacionem et invocans sanctum Henricum). Myös kyröläinen mies, jolla oli halvaantunut jalka, parantui tehtyään lupauksen käydä jalkaisin katsomassa Henrikin pyhäinjäännöksiä (vovit peditanto visitare reliquias beati Henrici), jos saisi parantumisen armon Henrikin ansioilla (meritis eius).

Kahdeksannessa lukukappaleessa kerrotaan tapauksesta, jossa isä teki tyttärensä paranemiseksi lupauksia useille pyhimyksille tuloksetta. Hän sai näyn, jossa loistava hahmo (persona spectabilis) kehotti häntä tekemään lupaus pyhälle Henrikille. ”Tämän lupauksen jälkeen tyttö nousi täysin parantuneena.”

Yhdeksännessä ja viimeisessä lukukappaleessa kokemäkeläiset miehet olivat joutuneet ”hylkeenpyynnissä keskellä merta” (in captura focarum in medio maris) myrskyn kouriin. Kun he huusivat avuksi Henrikiä, meri tyyntyi heti.

Viimeisessä ihmeessä ”Sandhemin pappi” nauroi Henrikille ja sanoi: ”Jos hän on pyhä, suuttukoon minulle, jos voi.” Seuraavana yönä hänen ruumiinsa turposi ja hän katui pilkkaansa sekä lupasi kunnioittaa Henrikiä loppuelämänsä paastoamalla hänen juhlansa aattona. ”Pyhän Henrikin avulla hän vapautui välittömästi vaivastaan.”

Legenda loppuu seuraaviin sanoihin: ”Näiden ja monien muiden merkkien ja ihmetekojen kautta Herra teki ihmeelliseksi pyhimyksensä ja osoitti, että kaikkien on häntä kunnioitettava ja palveltava.”

Ollaan sitten näiden ihmeiden historiallisuudesta mitä mieltä tahansa, ainakin voisi sanoa, että pyhän Henrikin kunnioittaminen on yksi suomalaisimmista asioista, joita voimme tehdä.

Tätä taustaa vasten on hienoa, että Helsingin katolisen hiippakunnan katedraali on nimetty Henrikin mukaan, ja vielä hienompaa, että kirkon alttarissa on hänen pyhäinjäännöksensä. Siellä kuka tahansa voi käydä tekemässä suomalaisen teon ja kunnioittamassa maamme evankelioijaa, sivistäjää ja suojeluspyhimystä.

Ankara armo

2.12.2013

Viime viikolla lupasin jatkaa siitä, kuinka C.S. Lewis vaikutti kirjoituksillaan ja persoonallaan muiden ihmisten kääntymykseen. Kuuluisin ja koskettavin lukemattomista Lewis-vaikutteisista kääntymiskertomuksista lienee Sheldon Vanaukenin kirja A Severe Mercy, jonka olen tässä kääntänyt ankaraksi armoksi.

Kirja on aikoinaan julkaistu myös suomeksi nimellä Rakkauden muuri, mutta sitä on  käytännössä mahdoton enää saada, ja uusi painos olisi ehdottomasti otettava. Kyseessä on harvinaislaatuinen kirja, joka yhdistää kolme syvää juonnetta yhteen tarinaan: rakkaustarina, kääntymiskertomus ja kuoleman kanssa kamppailu.

Vanaukenin kirja voitti mm. National Book Award -palkinnon, ja sitä kehuttaessa ei ole säästelty sanoja. ”Tässä on kirja jokaiselle, joka on koskaan rakastanut toista ihmistä.” (Christianity Today) ”Todella, todella hyvä… En usko, että voisin koskaan unohtaa sitä.” (Walter Hooper)

Uuden painoksen uudessa esipuheessa Alister McGrath sanoo, että on mahdotonta lukea tätä tarinaa liikuttumatta syvästi. Omasta kokemuksestani voin avoimesti kertoa, etten ole tainnut ikinä mitään muuta kirjaa lukiessani itkeä, mutta tämä kirja saa mieslukijankin kyyneliin (ja sama on tapahtunut molemmilla lukukerroilla).

Pakanarakkaus

Aivan ensiksi on annettava pieni varoitus: kirjan ensimmäinen luku on tyyliltään erilainen kuin muut, eikä se sovi kronologisesti yhteen sen kanssa, mitä sen jälkeen seuraa. Se on tietynlainen flashback lopusta käsin koko tarinaan. Omasta mielestäni (enkä ole ainoa) se pilaa kirjan ja on tylsä ja vaikealukuinen, joten se kannattaa jättää lukematta ainakin alussa.

Toinen luku kertoo Sheldonin ja Jeanin (”Davyn”) rakastumisesta ja ”pakanarakkaudesta”. Kyseessä ei suinkaan ollut ruma ja alhainen rakkaus, vaan äärimmäisen kaunis ja ihailtava rakkaus. Sheldon ja Davy sitoutuivat toisiinsa täydellisesti, he kohottivat ympärilleen rakkauden muurin ja vannoivat, ettei mikään saisi tulla heidän välilleen.

Rakastuneet halusivat jakaa kaiken. Jos toinen tykkäsi jostain, toisen oli opittava näkemään se, mistä toinen kyseisessä asiassa pitää. Täydellinen kaiken jakaminen oli Sheldonin ja Davyn rakkauden salaisuus. He päättivät jopa lukea joka ikisen kirjan, jonka toinen oli koskaan lukenut. He lukivat kaiken, lastenkirjatkin. Uudet kirjat luettiin yhdessä.

Jos jompikumpi sai päähänpiston, vaikkapa lähteä kävelylle, molemmat tekivät sen heti. Jos jompikumpi heräsi yöllä ja pyysi vesilasia, toinen haki sen. Sekä pyytäminen että pyynnön toteuttaminen oli etuoikeus. Ongelmia arvioitiin kysymällä, mikä ratkaisu olisi paras rakkautemme kannalta.

Seksi oli mukana tässä pakanarakkaudessa, mutta se ei ollut keskipiste, vaan ”osa suurempaa”. Pelkkä rakastetun näkeminen nukkumassa saattoi olla sydäntäviiltävä kokemus. Joka vuosipäivänä rakastajat sanoivat toisilleen puolileikillä, että jos he vuoden päästä eivät ole entistä rakastuneempia, se olisi suhteen loppu. Mutta he olivat aina vain yhä rakastuneempia.

Sheldonin ja Davyn pakanarakkaus ei voinut sietää ajatusta toisen kuolemasta. Siksi he päättivät vakaasti, että kun toinen kuolee, toinen seuraisi heti perässä. Tämä teki rakkauden muurista haavoittumattoman. He pysyisivät yhdessä loppuun asti, ja he myös lähtisivät täältä yhdessä.

C.S. Lewis ja kääntymys

Sheldon ja Davy pitivät kristinuskoa pötypuheena, eivätkä voineet ymmärtää, kuinka kukaan saattoi uskoa siihen. Outoa oli kuitenkin se, että niin monet älykkäät ihmiset uskoivat siihen. Voisiko kristinuskossa olla jotain, mikä heiltä oli jäänyt huomiotta? Sheldon päätti ottaa asiasta joskus selvää.

Tuo ”joskus” koitti, kun Sheldon ja Davy muuttivat USA:sta Oxfordiin opiskelemaan. He saivat hyviä kristittyjä ystäviä ja kohtasivat kristillisen historian muovaaman yliopistokaupungin, jonka colleget oli nimetty Kristuksen ja pyhimysten mukaan. Eräänä päivänä Sheldon ilmestyi asunnolle mukanaan iso pino kirjoja kristinuskosta.

Davy huomasi ilokseen pinossa olevan C.S. Lewisin kirjoja – hänestä puhuttiin koko ajan. Sheldon alkoi lukea Lewisin sci-fi-trilogiaa, Davy otti luettavakseen Paholaisen kirjeopiston. Lukemisen ja keskustelujen jälkeen Sheldon kirjoitti päiväkirjaansa, että paras argumentti kristinuskon puolesta ovat kristityt itse, mutta että paras argumentti kristinuskoa vastaan ovat niin ikään kristityt itse.

Vanauken alkoi nähdä aiemman kristinuskon torjumisensa uudessa valossa: suurin osa kristinuskon hylkääjistä eivät tajua ollenkaan, mitä he hylkäävät. Jos sellaiset miehet kuin Augustinus, Newman ja Lewis olivat kamppailleet näiden asioiden kanssa ja tulleet suuriksi uskon linnakkeiksi, kristinusko oli otettava hyvin vakavasti.

Alkoi kirjeenvaihto Vanaukenin ja Lewisin välillä. Kirjaan on talletettu yhteensä 18 Lewisin kirjettä. Ensimmäisissä kirjeissään miehet keskustelivat uskontojen moninaisuudesta ja uskon todistamisen mahdollisuudesta. Lewis tarttui Vanaukenin sanoihin, joiden mukaan maailmankaikkeus on ”ruma”.

”Mitenkäs olet saanut sen selville! Jos olet tosiaan materialistisen maailmankaikkeuden tuotos, kuinka et tunne oloasi kotoisaksi siinä? Valittavatko kalat siitä, että meri on märkä? Tai jos ne valittaisivat, eikö se kertoisi vahvasti siitä, että ne eivät ole aina olleet tai eivät aina tulisi olemaan vesieläimiä? (…)  Pyhä Henki on perässäsi. Saapas nähdä pääsetkö pakoon!”

Ei päässyt. Ensin Davy, sitten Sheldon. Sheldon kirjoitti Lewisille uskontunnustuksensa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ja lisäsi, että kristinusko tekee maailmankaikkeudesta kauniin ja merkityksellisen. Pian Sheldonin ja Davyn ympärille alkoi kokoontua piiri opiskelijoita keskustelemaan uskonasioista, ja heistä tuli vuorostaan oppaita ja esikuvia muille.

Näistä tapaamisista Vanauken on ottanut kirjaan mukaan mieleenpainuvan (vaikkakin toki epätäydellisen) kuvauksen inkarnaatiosta ja kolminaisuudesta, joiden ymmärtämisessä joillakuilla oli vaikeuksia.

Kuvitellaan, että kirjailija päättää sijoittaa itsensä omaan romaaniinsa. Kirjailija on ikään kuin Isä, tarinan Luoja. Tarinassa hän on itse läsnä inkarnoituneena, kuin Poika. Lisäksi kirjailija on jollain lailla läsnä kaikessa, mitä tarinassa tapahtuu, muissa henkilöissä ja sen tapahtumissa, tunnelmassa – Pyhä Henki.

Ankara armo

Kaikki ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista. Jumala oli rikkonut Sheldonin ja Davyn rakkauden muurin. Jumala oli nyt numero yksi. Jollain lailla Sheldon tuli kateelliseksi, koska Davy oli häntä hartaampi ja pyhempi, ja hän alkoi tavallaan kaivata vanhaa pakanarakkautta Davyn kanssa.

Davy huomasi tietysti, että kaikki ei ollut kunnossa. Eräänä yönä hän valvoi rauhattomana ja rukoili. Hän uhrasi elämänsä Jumalalle Sheldonin puolesta. Pian kävi ilmi, että Davy oli vakavasti sairas. Sheldon sai kuulla lääkärin tuomion. Selviytymismahdollisuudet olivat ehkä yksi kymmenestä. Elinaikaa oli ehkä puoli vuotta.

Sheldonin oli kerrottava Davylle totuus. ”Davy… Rakas, tämä sairaus saattaa merkitä eroamme joksikin aikaa.” Davyn ote Sheldonin kädestä tiivistyi, ja Sheldon vakuutti hänelle, että sadat rukoilevat hänen puolestaan, mukaan lukien Lewis. Molempien silmät täyttyivät kyynelistä, mutta silti he hymyilivät. ”Tapahtukoon kaikki… hänen täydellisen tahtonsa mukaan”, he sanoivat yhteisvoimin.

Ennen viimeiseen uneen vaipumistaan Davy rukoili sairaalan henkilökunnan ja ystävien puolesta. Sheldon sanoi oman rukouksensa lopuksi: ”Davy, rakastan sinua ikuisesti.” Davy kuiskasi: ”Voi rakkaimpani!” Hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ”Oi Jumala, ota minut!” Sheldon tiesi hetken koittaneen, ja hän sanoi: ”Mene Rakkauden suojiin, kulta. Mene Armon suojiin.” Davy mutisi: ”Aamen.”

Davyn vihkisormus oli otettu pois sormien hoikentumisen takia, ja nyt Sheldon asetti sen takaisin Davyn sormeen: ”Tällä sormuksella otan sinut vaimokseni… iankaikkisuuteen.” Pitkän hiljaisuuden jälkeen Davy päästi ääneen: ”Oi, rakas, katso…” Ne olivat Davyn viimeiset sanat.

Davyn kuoleman jälkeen alkoi Sheldonin suruprosessi. Lewis osallistui siihen ystävänä, ja hän kirjoitti Davyn kauniista kuolemasta. Se oli maanpäällisen elämän konsummoiva akti, eikä vain elämän lopettava tapahtuma. Lewis sanoi uskovansa, että rakkauden on aina kuoltava jollain lailla: joko se kuihtuu tai sitten se käy läpi kuoleman ja ylösnousemuksen.

Sheldon mietti pitkään Davyn kuoleman merkitystä ja päätyi pitämään sitä ankarana armona. Sanat tulivat Lewisin kirjeestä. Ankaruus on helppo ymmärtää, mutta armo? Lewis ja Vanauken näkivät, että jos Davy olisi  jäänyt henkiin, Sheldonin Jumala-kateus olisi tuhonnut joko uskon tai rakkauden heidän liitostaan. Näin Davyn kuolema oli lopulta kuitenkin armoa.

Sheldon tunsi vahvasti Davyn kuolemankin jälkeen, että hän yhä eli. Sheldon kirjoitti Davylle kirjeitä ja näki hänestä unta noin kerran kuukaudessa vuoden ajan. Kaksi vuotta Davyn kuoleman jälkeen Sheldon näki erilaisen ”unen”, pikemminkin näyn. Se oli paljon elävämpi kuin mikään Sheldonin koskaan kokema uni, ja hän sai siinä nähdä Davyn elävänä, vaikka hän oli täysin tietoinen siitä, että hän oli kuollut. 

”Oletko, tuota, kanssani joskus? Olen joskus ajatellut, että saattaisit olla.” ”Olen”, hän sanoi. ”Tiedän kaikki tekemisesi.” ”Kiitos Jumalalle! Entä kirjeeni, oletko, tuota, lukenut ne? Olkapääni yli, kenties?” ”Kyllä, rakas, olen lukenut ne kaikki.”

Lopuksi

Runoudesta pitävät arvostavat varmasti sitä, että kirjassa on suuri määrä Vanaukenien ja heidän ystäviensä kirjoittamia runoja, jotka liittyvät kirjan kertomiin tapahtumiin ja asioihin. Lewis-fanit haluavat varmasti lukea kaikki kirjassa julkaistut Lewisin kirjeet. Sekä skeptikkoja että uskovia kiinnostanevat kääntymisen syyt.

Ennen kaikkea kirja koskettaa kuitenkin rakkaustarinana. Jälkikirjoituksessa Vanauken kertoo, että kirjan julkaisun jälkeen kirjeitä alkoi  heti sataa. Kahden vuoden aikana niitä oli tullut yli tuhat: miehiltä ja naisilta, nuorilta ja vanhoilta. Ne olivat jakaantuneet kolmeen ryhmään: kääntymyksestä kiinnostuneet, rakkauden muurista kiinnostuneet ja rakkaan menetyksestä kärsineet.

Vanauken ymmärsi, että lukemattomat ihmiset antoivat hänelle palautetta kirjasta ikään kuin se olisi koskettanut vain ja juuri heitä. ”Uskon, että olemme niin yksin sen kanssa, mikä on syvimmällä sielussamme, niin kyvyttömiä löytämään sanat ja ehkä rohkeudenkin puhua avoimin sydämin, ettemme lainkaan tajua muiden tuntevan samoin.”

Vanauken kirjoitti myöhemmin vielä jatko-osan Under the Mercy, jossa hän kertoo mm. liittymisestään katoliseen kirkkoon. Hänen vahvistuskumminaan oli katolinen filosofi Peter Kreeft, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja Lewisin jalanjälkiä seuraten. Sheldon Vanauken kuoli vuonna 1996. Hänestä on julkaistu elämäkerta tänä vuonna.


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 299 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: