Arkisto kohteelle marraskuu 2013

« Hyviä uutisia home page

Ilon yllättämä

25.11.2013

Viime perjntaina tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta C.S. Lewisin kuolemasta. Juhlavuoden kunniaksi Kirjapaja on alkanut julkaista uudelleen Lewisin tuotantoa suomeksi, ja aiemmin tällä blogilla esittelinkin jo kirjat Tätä on kristinusko ja Neljä rakkautta. Nyt on vuorossa Lewisin omaelämäkerta Ilon yllättämä (Suprised by Joy).

Esipuheen Kirjapajan uuteen laitokseen on laatinut Lewis-tutkija Jason Lepojärvi. Siinä hän mm. selittää, ettei Joy kirjan nimessä vielä viittaa mitenkään Lewisin myöhempään puolisoon Joy Davidmaniin. Jason muistuttaa, että omaelämäkerta pureutuu vain Lewisin elämän varhaisiin vaiheisiin: 32 viimeisen elinvuoden aukko on täytettävä muilla elämäkerroilla.

Esipuhe varoittaa kirjan olevan ”vaikea” mutta kehottaa silti lukemaan sen, sillä se on ”viisautta ja naurua täynnä”. Jälkimmäiseen en yhdy (en muista nauraneeni kertaakaan, vaikka joskus kyllä innostuin ja hymyilin), edelliseen kylläkin. Kirja kertoo piinallisen pitkästi Lewisin kouluajoista ja niiden kamaluudesta.

Vasta aivan kirjan lopussa Lewis kertoo kääntymyksestään kristinuskoon. Viimeisen luvun nimi onkin enteellisesti ”Alku”. Koska kuitenkin olen jo kirjoittanut artikkelin Lewisin kokopitkästä elämäkerrasta juuri kääntymyksen näkökulmasta, kiinnitän tässä artikkelissa huomion muualle, nimittäin filologi-Lewisin intohimoon eli kieliin ja kirjallisuuteen.

Kielet ja kirjallisuus

Ilon yllättämän parasta antia ovat mielestäni Lewisin kieliä ja kirjallisuutta koskevat kertomukset ja huomautukset. Tämä johtuu tietysti siitä, että olen itsekin filologi – joku muu kiinnittää huomion johonkin muuhun.

Lewis kertoo vanhempiensa olleen aikansa mittapuun mukaan lukeneita ihmisiä. Äiti ehti opettaa hänelle ”sekä ranskan että latinan alkeet” (s. 18)! Isä taas ”osti kaikki kirjat, joita hän luki, eikä hän koskaan antanut pois tai hävittänyt niistä ainuttakaan” (s. 25). Koti oli täynnä kirjoja: ”kirjoja suuressa kirjahyllyssä portaiden ylätasanteella, kirjoja makuuhuoneessa, kirjoja minua hartioihin ulottuvina pinoina ullakolla” (s. 25).

Kun Lewis lähti Irlannista Englantiin kouluun, hän ei ollut kovin innoissaan englantilaisuudesta. ”Kummallinen englantilainen korostus kaikkien ympärilläni olevien ihmisten puheessa oli kuin demonien ääntelyä.” (s. 40) Lewis siteeraa Kalevalan osuvia sanoja: vieraassa talossa ”toisin ukset ulvaisevat” (s. 41).

Lewisin kirjaihastusten joukossa on Kalevalan kaverina puolalainenkin klassikko: Henryk Sienkiewiczin Quo vadis, joka kertoo varhisista kristityistä Rooman valtakunnassa. Lewisiä kiinnostivat kuitenkin kristittyjen sijasta ”sandaalit, temppelit, toogat, orjat, keisarit, kaleerit, amfiteatterit” (s. 53).

Kieliopinnot ja klassikot

Kesän 1913 päättyessä Lewis sai stipendin opiskelemaan latinaa ja kreikkaa. Hänen opettajansa ”Kirk” (joka oli melkoinen tyyppi, ks. s. 164–168) ei paljon piitannut siitä, että Lewis ei ollut koskaan ”lukenut sanaakaan muita kreikan murteita kuin attikaa”. Lewis oletti, että Homerosta lähestyttäisiin opettelemalla ensimmäisillä tunneilla ”eeppisen kreikan alkeita”. (s. 169)

Ensimmäinen tunti näyttikin tältä: Kirk istuutui sohvalle ja avasi Iliaan ensimäisen laulun kohdalta. ”Ilman minkäänlaisia esipuheita Kirk luki minulle ääneen kaksikymmentä riviä alusta ’uudella’ ääntämistavalla, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. (…) Sitten hän käänsi noin sata riviä englanniksi lisäten vain aivan muutaman selityksen.” (s. 169)

Lewis oli hiukan hämillään: ”En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt klassisia kirjailijoita luettavan näin suurina annoksina. Lopetettuaan hän ojensi minulle Crusiuksen Lexiconin, ja käskettyään minun käydä läpi niin paljon kuin pystyin hänen jo kertaalleen lukemastaan tekstistä hän poistui huoneesta.” (s. 169)

Outoudestaan huolimatta opetusmenetelmä toimi. Pian Lewis pystyi kulkemaan käännöstyössään saman matkan kuin opettajansa. Sitten hän alkoi ajatella kreikaksi. Seuraa yksi kirjan parhaista kohdista.

”Kaavamainen lähestymistapa ’naus merkitsee laivaa’ on väärä. Naus ja laiva tarkoittavat kumpikin tiettyä asiaa, ne eivät tarkoita toinen toistaan. Sanaa naus, samoin kuin sanoja navis tai naca vastaamaan meidän on kuvvieltava tumma, siro hahmo, jossa on purje tai airot, nousemassa aallonharjalta toiselle, ilman että mikään tungetteleva oman äidinkielemme sana työntyy väliin.” (s. 170)

Homeroksen lisäksi Kirk ja Lewis lukivat mm. Ciceroa, Lucretiusta, Catullusta, Tacitusta ja Vergiliusta sekä Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen teoksia. ”Iltaisin opiskelin ranskaa rouva Kirkpatrickin kanssa, jonka opetusmenetelmä oli paljolti samanlainen kuin hänen puolisonsa tapa opettaa Homerosta.” (s. 173)

Myöhemmin oppiaineisiin liitettiin vielä saksa ja italia. Menetelmä oli sama. ”Tutustuttuani hyvin lyhyesti kielioppiin ja tehtyäni muutamia harjoituksia sukelsin suoraa päätä Faustiin ja  Helvettiin.” (s. 174)

Sanomalehtien turhuus ja ateistin vaarat

Kielioppeja ja klassikkoja kannattaa lukea, mutta ei sanomalehtiä: ”Lähes kaiken (…) tiedetään kymmenen vuoden kuluttua olleen väärin painotettua ja väärin tulkittua, elleivät peräti asiatiedotkin ole olleet vääriä, ja suurin osa siitä on menettänyt kaiken merkityksensä.” Sanomalehdet on parempi unohtaa, niistä saa vain tietää, ”että joku näyttelijätär on ottanut avioeron Kaliforniassa, juna on suistunut kiskoilta Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa on syntynyt neloset”. (s. 190–191)

Kirjojen lukeminen on ateistille vaarallista puuhaa. ”Nuori mies, joka tahtoo pysyä vakaana ateistina, ei voi olla liian varovainen kirjoja valitessaan. Ansoja on kaikkialla; ’avoimia Raamattuja, miljoonia yllätyksiä’, kuten Herbert sanoo, ’hienoja verkkoja ja salajuonia’. Jumala on hyvin häikäilemätön, jos niin saan sanoa.” (s. 225–226)

Lewisille nämä ansat olivat ennen kaikkea George MacDonald ja G.K. Chesterton. MacDonald ”oli vaikuttanut minuun enemmän kuin kukaan muu kirjailija” – hänellä vain oli ”se onneton päähänpinttymänsä kristinuskosta” (s. 250). Chestertonilla ”oli enemmän järkeä kuin kaikilla muilla modernisteilla yhteensä”, lukuun ottamatta sitä, että hän oli kristitty (s. 250–251).

Kaiken kukkuraksi tuli Tolkien, katolilainen ja filologi. Syntymästä saakka Lewisiä oli varoitettu milloinkaan luottamasta roomalaiskatolilaiseen, ja englannin osastolla häntä oli varoitettu milloinkaan luottamasta filologiin. ”Tolkien oli molempia.” (s. 254)

Ratkaiseva kirja Lewisin kääntymisprosessissa oli Chestertonin The Everlasting Man, ”jossa ensimmäistä kertaa näin koko historian kristinuskon valossa esitettynä ja sellaisessa muodossa, joka tuntui minusta järkeenkäyvältä” (s. 261). ”Nuori ateisti ei todellakaan voi vartioida uskoaan liian huolellisesti. Vaarat vaanivat joka puolella.” (s. 264)

Lewis sai myöhemmin olla muille sitä, mitä Chesterton oli hänelle itselleen. Siitä lisää ensi viikolla.

Kategoriat: Ateismi ja uskonnottomuus, Kääntymiskertomukset, Kirjaesittelyt ja -arviot

Comments: Be the first to comment

Vatikaani II kirkosta nykymaailmassa

18.11.2013

Uskon vuoden viimeisenä maanantaina on vuorossa viimeinen Vatikaani II:n neljästä konstituutiosta, Gaudium et Spes (GS). Kyseessä on ylivoimaisesti pisin Vatikaani II:n asiakirjoista (suom. konstituutioeditiossa 150 sivua), ja yhdessä Lumen Gentiumin kanssa sitä voi hyvällä syyllä pitää Vatikaani II:n merkittävimpänä ja vaikutusvaltaisimpana asiakirjana. Näitä kahta siteerataan esimerkiksi Katolisen kirkon katekismuksessa eniten Vatikaani II:n asiakirjoista.

GS on tietyllä tavalla Vatikaani II:n ”omin” asiakirja, se nimittäin syntyi konsiilin aikana ja konsiilin toimesta – sitä ei siis ollut kukaan suunnitellut sellaisenaan etukäteen. GS on omaperäinen myös siinä, että se aloittaa aivan uuden genren kirkolliskokousten historiassa puhumalla kirkon ulkopuoliselle maailmalle eikä ainoastaan kirkon jäsenille. GS ei rankaise toisinajattelijoita tuomioilla, vaan käy heidän kanssaan dialogiin. Enemmän kuin mikään muu, juuri GS on innoittanut puhetta ”Vatikaani II:n hengestä” ja sen mukaista toimintaa.

GS jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on yleisluontoisempi katsaus ihmiseen ja kirkkoon nykymaailmassa, toinen taas konkreettisempi kuvaus joistain valituista kysymyksistä kuten avioliitosta ja perheestä, kulttuurista ja politiikasta sekä sodasta ja rauhasta. Konstituution pituuden vuoksi voin tähän artikkeliin valikoida vain mielestäni mielenkiintoisimpia asioita.

Konstituution alkulause on jo klassikko, se alkaa sanoilla Gaudium et spes eli ilo ja toivo: ”Se ilo ja toivo samoin kuin se suru ja tuska, jota nykyajan ihmiset, varsinkin köyhät ja jollakin tavoin ahdistetut tuntevat, on samalla Kristuksen opetuslasten iloa ja toivoa, surua ja ahdistusta. Ei näet ole olemassa mitään todella inhimillistä, mikä ei saisi vastakaikua heidän sydämessään.” (GS 1)

Tätä perustellaan heti perään seuraavasti: ”Heidän oma yhteisönsähän koostuu ihmisistä, jotka Kristuksessa yhdistyneinä vaeltavat Pyhän Hengen johdolla kohti Isän valtakuntaa ja ovat saaneet pelastuksen sanoman kaikille tarjottavaksi. Siksi tämä yhteisö on selvästi perillä läheisestä yhteenkuuluvuudestaan ihmiskuntaan ja sen historiaan.”

Ateismi

Yksi konstituution aivan alussa käsittelemistä asioista on perinteisen uskon aseman heikentyminen nykymaailmassa: ”Mentaliteetin ja yhteiskunnan rakenteiden muuttuminen saattaa usein perityt arvot kyseenalaisiksi, erittäinkin nuorison keskuudessa, joka monesti käy kärsimättömäksi ja levottomuudessaan jopa kapinalliseksi.” (GS 7)

Konsiili ei tyydy vain valittamaan ateismin yleistymisestä, vaan se haluaa ymmärtää myös ilmiön syitä, joista mainitaan tieteen kehittyminen ja uusi humanismi: ”Toisin kuin menneinä aikoina ei Jumalan ja uskonnon kieltäminen tai niistä irtaantuminen enää ole lainkaan harvinaista ja poikkeuksellista. Nykyään tällaista asennetta monesti pidetään tieteellisen edistyksen tai jonkinlaisen uuden humanismin vaatimuksena.” (GS 7)

Analyysi jatkuu jumalankieltämisen seuraamusten hahmottelulla. Jumalan olemassaolo ei ole vain filosofinen knoppikysymys, vaan ateismi johtaa koko inhimillisen ja yhteiskunnallisen elämän uudelleentulkintaan: ”Monin paikoin tämä katsomus ei tule esille yksistään filosofien opeissa, vaan se vaikuttaa myös erittäin laajasti kirjallisuuteen, taiteeseen, humanististen tieteiden ja historian tulkintaan ja jopa lainsäädäntöönkin sekä aiheuttaa siten hämmennystä monien keskuudessa.” (GS 7)

Myöhemmin konstituutio pohtii ateismin eri muotoja: ”Toiset näet selvästi kieltävät Jumalan, kun taas toiset luulevat, ettei ihminen ylimalkaan voi väittää hänestä mitään. Muutamat tutkivat kysymystä Jumalasta käyttäen sellaisia menetelmiä, että itse kysymys näyttää merkityksettömältä. (…) On sellaisiakin, jotka eivät edes ryhdy pohtimaan Jumalaa koskevia kysymyksiä, koska he eivät näytä tuntevan mitään uskonnollista levottomuutta eivätkä käsitä, minkä vuoksi heidän enää pitäisi välittää uskonnosta. ” (GS 19)

Seuraavaksi teksti tunnustaa, että ateismiin voi päätyä jaloista tai ainakin ymmärrettävistä syistä: ”Ateismi saa sitä paitsi monesti alkunsa rajusta hyökkäyksestä maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan tai siitä seikasta, että joillekin inhimillisille arvoille annetaan väärin perustein niin ehdoton leima, että niitä jo pidetään Jumalana. Vieläpä nykyinen sivistyskin voi usein vaikeuttaa pääsyä Jumalan luokse, ei tosin itsessään, vaan siksi että se kytkeytyy liiaksi maallisiin asioihin.” (GS 19)

Hämmästyttävän avoimessa lausunnossa konsiili toteaa seuraavaksi, että uskovat voivat olla osasyyllisiä ateismiin: ”Ne jotka tahallaan koettavat sulkea Jumalan pois sydämestään ja välttää uskonnollisia kysymyksiä eivätkä noudata omantuntonsa käskyä, eivät todella ole syyttömiä. Siitä huolimatta myös uskovilla on usein jonkinlaista vastuuta tässä asiassa.” (GS 19)

Miten ateismi voi olla uskovien syytä? GS vastaa, että ”uskovilla voi olla huomattava osuus ateismin syntyyn, mikäli voidaan sanoa, että he laiminlyövät uskonsa kasvattamisen, selittävät oppia väärällä tavalla tai antavat uskonnollisessa, moraalisessa ja sosiaalisessa elämässään huonon esimerkin ja siten pikemminkin peittävät Jumalan ja Kirkon todelliset kasvot kuin paljastavat ne”. (GS 19)

Mikä sitten on konsiilin argumentti ateismia vastaan? Jumalatodistusten sijaan GS kiinnittää katseensa ihmisarvoon:

”Kirkko pitää kiinni siitä, ettei Jumalan tunnustaminen mitenkään ole ristiriidassa ihmisarvon kanssa, koska tämä arvokkuus juuri perustuu Jumalaan ja saa hänessä täyttymyksensä. (…) Jos sitä vastoin jumalallinen perusta ja iäisen elämän toivo puuttuvat, joutuu ihmisarvo mitä raskaimman loukkauksen kohteeksi, kuten nykyään usein tapahtuu, ja elämän ja kuoleman, syyllisyyden ja kärsimyksen arvoitukset jäävät ilman vastausta, niin että ihmiset monesti joutuvat epätoivoon.” (GS 21)

Vahva erimielisyys ei merkitse rauhallisen yhteiselon mahdottomuutta: ”Vaikkakin Kirkko kokonaan hylkää ateismin, se kuitenkin vilpittömästi tunnustaa, että kaikkien ihmisten, uskovien ja epäuskoisten, täytyy auttaa toisiaan oikealla tavalla rakentamaan tätä maailmaa, jossa he yhteisesti elävät. Tämä voi varmaankin tapahtua ainoastaan vilpittömän ja taitavan keskustelun avulla.” (GS 21)

Lopuksi kirkko kehottaa ateisteja lempeästi ”tarkastelemaan Kristuksen evankeliumia avoimin sydämin”, koska kirkko tietää, ”että sen sanoma vastaa ihmissydämen salatuimpia kaipauksia”, ”puolustaa ihmisen kutsumuksen arvoa ja antaa jälleen toivon niille, jotka jo ovat lakanneet panemasta toivoaan korkeampaan päämääräänsä”. (GS 21)

Johannes Paavali II:n suosikkikohdat

Tästä GS jatkaa suoraan kristilliseen ihmiskäsitykseen, joka oli paavi Johannes Paavali II:lle asiakirjan ja koko Vatikaani II:n rakkain kohta. Hän siteerasi GS 22:ta ja 24:ää jatkuvasti ensyklikoissaan, katekeeseissaan ja puheissaan. Hänhän oli itse piispana vaikuttamassa juuri tämän asiakirjan laatimiseen. GS 22 sanoo ihmisestä seuraavaa:

”Itse asiassa ei ihmisen salaisuus tule todella selvästi näkyviin muutoin kuin lihaksi tulleen Sanan salaisuuden kautta. Aadam, ensimmäinen ihminen, oli sen esikuva, joka oli tuleva, nimittäin Kristus, Herra. Juuri ilmoittamalla Isän ja hänen rakkautensa salaisuutta Kristus, uusi Aadam, paljastaa ihmisen kokonaan ihmiselle itselleen ja osoittaa hänelle hänen korkeimman kutsumuksensa.”

”Kristus on ”näkymättömän Jumalan kuva” (Kol. 1:15) ja täydellinen ihminen. Hän palautti Aadamin lapsille sen Jumalan kuvan kaltaisuuden, jonka jo ensimmäinen synti oli turmellut. Koska hän omaksui ihmisluonnon eikä tuhonnut sitä, tuli tämä luonto samalla myös meissä kohotetuksi ylevään arvoon. Tulemalla ihmiseksi hän, Jumalan Poika, näet tavallaan yhdistyi jokaiseen ihmiseen.”

Näistä lauseista Johannes Paavali II:lle erityisen tärkeitä olivat ”Kristus, uusi Aadam, paljastaa ihmisen kokonaan ihmiselle itselleen” ja ”Tulemalla ihmiseksi hän, Jumalan Poika, näet tavallaan yhdistyi jokaiseen ihmiseen”. Näiden lisäksi tulee vielä GS 24:n kohta, jonka mukaan ”ihminen, ainoa luotu olento maailmassa, jonka Jumala on tahtonut luoda tämän itsensä takia, ei täysin voi löytää itseään muutoin kuin vilpittömässä oman itsensä antamisessa”.

GS 22 tarjoaa myös aivan uuden lähtökohdan katoliselle uskontoteologialle. Myös näitä sanoja Johannes Paavali II siteerasi mielellään, (esimerkiksi lähetystyötä käsittelevässä ensyklikassaan Redemptoris Missio v. 1991):

”Kristushan on kuollut kaikkien puolesta ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin jumalallinen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen.”

Karol Wojtyła taisteli Vatikaani II:ssa myös uskonnonvapauden puolesta. Konservatiivien slogan kuului: ”erehdyksellä ei ole oikeuksia”. Konsiili-isien enemmistön vastaus kuului, että oikeuksia on ihmisillä, ei abstraktioilla: ”on erotettava toisistaan erehdys, joka on aina hylättävä, ja erehtyjä, joka säilyttää jatkuvasti persoonallisen arvonsa, silloinkin kun häntä rasittavat väärät tai vähemmän tarkat uskonnolliset käsitykset”. (GS 28)

Näin ollen Vatikaani II irtaantui 1800-luvun paavien vaatimuksista, että valtio olisi luonteeltaan tunnustuksellisesti katolinen eikä sallisi samoja oikeuksia muille (väärille) uskonnoille. GS toi katoliseen teologiaan selkeän erottelun: ”Se varsinainen lähetystehtävä, jonka Kristus on Kirkollensa uskonut, ei ole laadultaan poliittinen, taloudellinen tai sosiaalinen. Kristuksen Kirkolle asettama päämäärä kuuluu näet uskonnon piiriin.” (GS 42)

Edellisestä ei kuitenkaan seuraa, että poliittinen, yhteiskunnallinen ja arkinen elämä olisivat täysin uskonnosta erillisiä alueita: ”Mutta juuri tästä uskonnollisesta lähetystehtävästä lähtee velvoitus, valo ja voima, joka voi palvella ihmisyhteisön rakentamista ja lujittamista Jumalan lain mukaisesti.” (GS 42) Ne erehtyvät, jotka luulevat voivansa uskon takia ”jättää maalliset tehtävänsä tekemättä” tai sitten ”kokonaan uppoutua maallisiin askareihin, ikään kuin niillä ei olisi mitään tekemistä uskonnollisen elämän kanssa” (GS 43).

Avioliitto ja perhe

Katolinen moraaliteologia ennen Vatikaani II:ta käsitteli avioliittoa lähinnä luonnonlain näkökulmasta pohtimalla avioliiton ”päämääriä” ja aviopuolisoiden ”velvollisuuksia”. GS jätti tämän stoalaisuudesta perityn ajattelutavan sivuun ja käsitteli sen sijaan perhettä ja avioliittoa personalistisemmin.

”Avioelämän ja -rakkauden intiimi yhteisö, jonka Luoja on perustanut ja varustanut omilla laeillansa, saa alkunsa aviosopimuksesta eli peruuttamattomasta, persoonallisesta suostumuksesta. Siten syntyy ihmisteosta, jolla puolisot antavat itsensä ja ottavat toisensa vastaan, jumalallisen järjestyksen vahvistama liitto myös yhteiskunnan edessä.” (GS 48)

”Mies ja vaimo, jotka avioliiton kautta ’eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha’ (Matt. 19:6), auttavat ja palvelevat toisiaan mitä läheisimmässä persoonallisessa yhteydessä ja yhteistyössä. Tällöin he oppivat tuntemaan yhteytensä merkityksen ja saavuttavat sen yhä täydellisemmin. Sekä tämä läheinen yhteys, jossa kaksi ihmistä lahjoittaa itsensä toisilleen, että myös lasten etu vaatii puolisoilta täydellistä uskollisuutta ja heidän liittonsa purkamattomuutta.” (GS 48)

Konsiili puhuu positiivisesti myös aviopuolisoiden intiimielämästä: ”Tämä rakkaus tulee näkyviin ja toteutuu erityisellä tavalla aviollisessa yhtymisessä. Sen vuoksi tämä intiimi yhtyminen on moraalisesti hyvä ja arvokas, ja kun se tapahtuu todella inhimillisellä tavalla, se kuvaa ja edistää keskinäistä antaumusta, jolla puolisot rikastuttavat toisiansa iloisin ja kiitollisin mielin.” (GS 49)

Ehkäisykysymys jätettiin kuuluisasti ratkaisematta, kun paavi Paavali VI halusi varata sen itselleen. Konsiili totesi kuitenkin, ettei katolilainen ”saa käyttää syntyvyyden säännöstelyssä sellaisia keinoja, jotka Kirkon opetusvirka selittäessään Jumalan lakia hylkää” (GS 51). Abortin suhteen peli oli heti selvä: ”Elämää on siis suojeltava mitä huolellisimmin aina sikiämisestä saakka. Abortti ja lapsenmurha ovat hirvittäviä rikoksia.” (GS 51)

Konsiili puolustaa vanhempien oikeutta harkita itse, montako lasta heidän on viisasta saada, ”eikä sitä mitenkään voida jättää valtion ratkaistavaksi” (GS 87). Konstituutio ylistää erityisesti niitä aviopuolisoita, ”jotka vakavasti, yhteisesti harkiten jalomielisesti ottavat vastaan myös lukuisan lapsiparven ja antavat sille mahdollisuuksiaan vastaavan kasvatuksen” (GS 50).

Perhe-elämää käsittelevä osio on joistain varoituksista huolimatta sävyltään pääasiassa kannustava ja positiivinen. Perhe ”muodostaa yhteiskunnan perustan”, se on ”tavallaan rikkaamman ihmisyyden koulu”, jossa ”eri sukupolvet elävät yhdessä ja auttavat toisiaan saavuttamaan syvemmän elämänviisauden”. (GS 52)

Loppulause

Loppulauseeksi sopii otos pastoraalikonstituution omasta loppulauseesta:

”Kirkon tehtävänä on valaista koko maailmaa evankeliumin sanomalla sekä koota yhteen yhdessä hengessä kaikki ihmiset eri kansoista, heimoista ja kulttuuripiireistä. Tämän tehtävän nojalla Kirkko on merkki siitä veljeydestä, joka tekee vilpittömän keskustelun mahdolliseksi ja voimistaa sitä. (…) Halu tällaiseen dialogiin, jota johtaa yksinomaan rakkaus totuutta kohtaan ja jossa noudatetaan asiaan kuuluvaa harkintaa, ei meidän puoleltamme sulje pois ketään, ei niitä, jotka vaalivat korkeita ihmishengen arvoja, mutta eivät vielä tunnusta niiden Luojaa, eikä niitäkään, jotka vastustavat Kirkkoa ja vainoavat sitä eri tavoin. Koska Isä Jumala on kaiken alku ja loppu, on meidät kaikki kutsuttu keskinäiseen veljeyteen.” (GS 92)

”Isän tahto taas on se, että me näkisimme kaikissa ihmisissä Kristuksen veljenämme ja rakastaisimme heitä voimakkaasti sanoin ja teoin. Siten me todistamme totuuden puolesta ja ilmoitamme muille ihmisille taivaallisen Isän rakkauden salaisuuden. Tällä tavoin koko maanpiirin ihmisissä herää Pyhän Hengen lahjoittama elävä toivo siitä, että he lopulta pääsevät täydelliseen rauhaan ja autuuteen siinä isänmaassa, joka loistaa Herran kunnian kirkkaudesta.” (GS 93)

Kategoriat: Ekumeeniset konsiilit, Kristinusko nykymaailmassa, Vatikaani II ja sen tulkinta

Comments: Be the first to comment

Vatikaani II:n liturginen uudistus

11.11.2013

Uskon vuosi lähenee vauhdilla loppuaan, ja Vatikaani II:n asiakirjoista on käsitelty kunnolla vasta konstituutiot Dei Verbum ja Lumen Gentium. Uskon vuoden kahtena viimeisenä viikkona käsittelen kaksi jäljellä olevaa konstituutiota eli Sacrosanctum Concilium (SC) liturgiasta ja Gaudium et spes (GS) kirkosta nykymaailmassa.

Tänään on vuorossa Sacrosanctum Concilium, konsiilin neljästä konstituutiosta ensimmäisenä keskusteltu ja hyväksytty (v. 1963). Jo konsiilin alkaessa oli melko selvää, että liturgista uudistusta kaivattiin. Piispojen enemmistö oli jo valmiiksi sen kannalla; uudistusta oli ehdotettu jo ennen konsiilia sen esivalmisteluvaiheessa. Kyse ei siis ollut mistään konsiilin aikana tapahtuneesta suunnanmuutoksesta. Liturginen uudistusliike oli valmistanut maaperää SC:lle jo vuosikymmenien ajan.

Miksi liturgista uudistusta kaivattiin? Liturgia oli vuosisatojen varrella ensinnäkin muuttunut kansalle käsittämättömäksi, koska kirkko oli reformaatiota vastaan päättänyt säilyttää latinan liturgisena kielenä roomalaisessa riituksessa. Pappi luki messua omaa tahtiaan, kuoro lauloi jotain muuta, kansa taas rukoili ruusukkoa tai omia rukouksiaan.

Edes pyhimykset eivät ammentaneet hengellisyyttään liturgiasta vaan jostain muualta kuten mystiikasta, rakkaudentöistä tai aiempien pyhien elämistä. Seminaareissa ei opetettu liturgian teologiaa eikä historiaa, vaan ainoastaan rubriikkeja: kuinka viettää messu tekemättä kuolemansyntejä (rikkomatta liturgisia sääntöjä). Lisäksi messuun oli kertynyt vuosisatojen varrella lisäyksiä ja toistoja, joiden merkitys tai hyöty ei enää ollut selvä.

Ennen kaikkea kuitenkin itse messun ja pyhän kommuunion välinen yhteys oli hämärtynyt. Usein ne olivat kokonaan irti toisistaan. Messua pidettiin Kristuksen uhrina, mutta sen yhteydessä ei välttämättä lainkaan jaettu kansalle ehtoollista. Eukaristiaa säilytettiin tabernaakkelissa, ja pyhän kommuunion saattoi vastaanottaa sieltä messun ulkopuolella. Edes Vatikaani II:n avajaismessussa ei jaettu ehtoollista – sen sai hakea messun jälkeen.

Liturginen uudistusliike oli alkanut lähinnä benediktiiniluostareissa keskiaikaisen liturgian tutkimuksella, mutta laajeni pian sekä benediktiinien että keskiajan ulkopuolelle. Kirkkoisien uudelleenlöytäminen samoihin aikoihin johti erityisesti varhaisten vuosisadan liturgian ja liturgisen teologian uudelleenlöytämiseen.

Vastaavasti raamatullinen uudistusliike vaikutti siihen, että sakramenttien viettoon ja kaavoihin haluttiin selkeä linkki Raamattuun. Näin ollen SC päätyi uudistamaan messun lisäksi kaiken liturgian, kaikki sakramentit.

SC luku 1

SC koostuu johdannosta, seitsemästä luvusta ja liitteestä. Ensimmäinen luku eroaa muista siinä, että se sisältää useita alalukuja ja pykäliä. Ensimmäinen alaluku (SC 5–13) alkaa asettamalla liturgian heti pelastushistorialliseen kontekstiinsa ja ottamalla käyttöön termin ”pääsiäissalaisuus” tai ”pääsiäisen salaisuus” (mysterium paschale), s.o. Kristuksen kuoleman ja  ylösnousemuksen mysteeri, johon meidät liturgiassa liitetään.

SC 8 on kaunis kuvaus liturgiasta taivaallisen palveluksen esimakuna: ”Maallisessa liturgiassa saamme jo esimakua taivaallisesta, jota vietetään pyhässä kaupungissa, Jerusalemissa, jonne me toivioretkeläisinä pyrimme. Siellä Kristus istuu Isän oikealla puolella pyhäkön ja todellisen tabernaakkelin palvelijana ja me yhdessä taivaallisen sotaväen kanssa veisaamme ylistysvirttä Herralle. Kunnioittaen pyhien muistoa me toivomme osallisuutta ja sijaa heidän yhteisössään ja odotamme Vapahtajaksemme Herraamme Jeesusta Kristusta, kunnes hän, meidän elämämme, itse on ilmestyvä ja mekin ilmestymme hänen kanssaan kirkkaudessa.”

Toinen alaluku määrää liturgiaa opetettavaksi tuleville papeille ja kehottaa kirkkokansaa osallistumaan liturgiaan aktiivisesti. Aktiivisesta osallistumisesta (actuosa participatio) tuli yksi SC:n ja sen tulkinnan iskulauseista, jotka ovat jääneet vaikuttamaan Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan. ”Äitimme pyhä Kirkko toivoo hartaasti, että kaikki uskovat johdettaisiin täyteen, tietoiseen ja aktiiviseen liturgian viettoon osallistumiseen.” (SC 14)

Kolmas alaluku käsittelee liturgian uudistusta itseään. Ensin perustellaan liturgisen uudistuksen mahdollisuus:  ”Sillä liturgia sisältää sekä muuttumattoman, Jumalan säätämän osan että muutettavissa olevia osia, joita voidaan ja joita pitääkin aikojen kuluessa vaihdella. Näin on varsinkin, jos liturgiaan on tunkeutunut aineksia, jotka eivät vastaa sen omaa sisäistä olemusta tai jotka ovat vähitellen tulleet vähemmän sopiviksi kuin ennen.” (SC 21)

Yksi esimerkki konkreettisista uudistuspykälistä on seuraava aktiivista osallistumista koskeva kohta: ”Aktiivisen osallistumisen edistämiseksi rohkaistakoon kansaa tulemaan mukaan huudahduksin, vastauksin, virsin, antifonein ja lauluin samoin kuin tekojen, eleitten ja ruumiinasentojen avulla. Myös pyhää hiljaisuutta noudatettakoon ajallaan.” (SC 30)

Kenties kuuluisimmat Vatikaani II:n uudistukset ovat latinan kielen muuttaminen kansankieleksi ja papin kääntyminen kohti kansaa. Ainoa vain, että SC ei sisällä kumpaakaan näistä ohjeista. Sen sijaan SC 36 sanoo: ”Latinan kielen käyttö säilytettäköön latinalaisen riituksen piirissä eräitä paikallisia erioikeuksia lukuun ottamatta.”

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan SC 36 jatkaa: ”Koska kuitenkin sekä messussa että sakramenttien jaossa ja muissa liturgian osissa kansankielen käyttö usein saattaa olla sangen hyödyllistä kansalle, voidaan sen käyttöä laajentaa.” ”Käytetäänkö kansankieltä ja missä määrin, on näitä sääntöjä seuraten paikallisen kirkollisen auktoriteetin ratkaistava kuultuaan, mikäli se on tarpeen, naapurihiippakuntien piispoja, joiden alueilla puhutaan samaa kieltä. Määräykset on Apostolisen istuimen hyväksyttävä ja vahvistettava.

Käytännössä ympäri maailmaa paikalliskirkot pyysivät ja saivat pian konsiilin jälkeen Apostoliselta istuimelta luvan viettää koko messu ja muut sakramentit kansankielellä. Suomessa on poikkeuksellisen hyvin säilytetty latinaa kansankielen rinnalla.

Mitä papin selkään ja alttarin paikkaan tulee, SC:n hiljaisuus asiasta ei tarkoita sitä, että uudistus olisi konsiilin vastainen. Päinvastoin jo konsiilin aikana eli 1964 Vatikaani julkaisi ohjeistuksen Inter Oecumenici, jossa sallittiin alttarin irrottaminen seinästä, jotta pappi voisi olla kasvot kansaan päin.

SC luvut 2–7

Konstituution toinen luku käsittelee eukaristian salaisuutta. Sen alku on teologisesti rikasta ja kaunista tekstiä: ”Viimeisellä ehtoollisella sinä yönä, jona hänet kavallettiin, meidän Vapahtajamme asetti ruumiinsa ja verensä eukaristisen uhrin. Hän teki sen jatkaakseen ristin uhria kautta aikojen siihen asti, kunnes hän tulee, mutta myös uskoakseen Kirkolle, rakkaalle morsiamelleen, muiston kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, laupeuden sakramentin, ykseyden merkin; rakkauden siteen, pääsiäisaterian, jossa Kristus nautitaan, mieli täyttyy armosta ja jossa meille annetaan tulevan kirkkauden pantti.” (SC 47)

Samalla luvussa on käytännöllinen ote: ”Kirkko kantaa huolta siitä, etteivät kristityt olisi sivullisina ja mykkinä katselijoina tätä salaisuutta vietettäessä.” (SC 48) ”Aikojen kuluessa syntyneet toistamiset jätettäköön pois, samoin vähemmän hyödylliset lisäykset. Toisaalta palautettakoon pyhien isien varhaisesta kaavasta aikojen kuluessa vahingossa poisjätetyt tavat, mikäli se katsotaan hyödylliseksi ja tarpeelliseksi.” (SC 50)

Luku 3 käsittelee sakramentteja ja sakramentaaleja ja luku 4 hetkipalveluksia. Jälkimmäisessä käsketään muun muassa poistamaan tai muuttamaan ”kaikki mytologialta maistuva” aineisto (SC 93). On huomionarvoista, että kirkko myönsi liturgiaan sisältyneen mytologista aineistoa ja käski poistamaan tai muuttamaan sen. Samoin on merkittävää, että pyhän messun riittien uudistusta käsitellessään konsiili käskee välttämään ”turhia toistamisia” (SC 34).

Luku 5 käsittelee kirkkovuotta, ja SC käskeekin vähentämään pyhimysjuhlia ja antamaan enemmän tilaa itse pääsiäisen salaisuuden vietolle eli Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistolle. Pyhimysten ”aitoja pyhäinjäännöksiä” kunnioitetaan (epäsuora epäaitojen reliikkien ongelman tunnustus?), mutta vain niiden pyhimysten juhlia tulisi viettää koko kirkossa, joiden merkitys on todella yleismaailmallinen (SC 111).

Luku 6 käsittelee kirkkomusiikkia. Gregoriaaniselle laululle myönnetään ”etusija liturgisissa toimituksissa, mikäli muita näkökohtia ei tarvitse ottaa huomioon” (SC 116). Toisia kirkkomusiikin lajeja, ”varsinkaan polyfonista musiikkia”, ei kuitenkaan tule sulkea pois. Vastaavasti instrumenttina urkuja tulee pitää ”suuressa arvossa”, mutta muitakin instrumentteja ”saa paikallisen kirkollisen esivallan luvalla käyttää jumalallisessa kultissa, mikäli ne ovat sopivia” (SC 120).

Viimeinen luku on omistettu kirkkotaiteelle. Teksti on aluksi kaunista ja varmasti taiteilijoita inspiroivaa, lopuksi jälleen käytännöllisempää ohjeistusta. Lopetan tämän konstituutiokatsauksen pitkähköön sitaattiin, joka voi toivottavasti innoittaa taiteellisesti lahjakkaita lukijoita:

”Ihmishengen ylevimpiin saavutuksiin luetaan oikeutetusti kuvaamataiteet, etenkin uskonnollinen taide ja sen huippuna kirkkotaide. Luonnostaan ne suuntautuvat kohti ääretöntä jumalallista kauneutta koettaen jollakin tavoin ihmiskäden töin kuvata sitä. Ja yhä pitemmälle ne menevät Jumalan, hänen kunniansa ja kirkkautensa ilmentämisessä, sillä eihän niiden tehtävänä olekaan mikään muu kuin palveluksillaan kääntää ihmisten mielet Jumalan puoleen. Sen vuoksi pyhä äitimme Kirkko on aina ollut kuvaamataiteiden ystävä ja on jatkuvasti pyytänyt niiden hyviä palveluksia varsinkin, jotta pyhään kulttiin tarvittavat esineet olisivat todella arvokkaita, koristeellisia ja kauniita, yliluonnollisten asioiden merkkejä ja symboleja.” (SC 122)

Kategoriat: Ekumeeniset konsiilit, Liturginen teologia, Sakramentologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

Comments: 2 kommenttia

Konstantinopolin III konsiili

4.11.2013

Ekumeenisten konsiilien sarja jatkuu nyt Konstantinopolin III konsiililla, joka pidettiin vuosina 680–681. Edellisestä konsiilista ehti jälleen kulua reilut sata vuotta, ja jälleen kiista koski kristologiaa.

600-luvulla nousi kiista siitä, ovatko toiminta ja tahto persoonaan vai luontoon kuuluvia asioita. Jos persoonaan, niin Kristuksella olisi yksi tahto ja kaikki  hänen tekonsa olisivat yksin jumalallisen Logoksen tekoja. Jos taas luontoon, niin Kristuksella olisi sekä inhimillinen että jumalallinen tahto, ja hänen toimintansa olisi sekä inhimillistä että jumalallista

Efeso v. 431 painotti ykseyttä (yhtä persoonaa), Khalkedon v. 451 kakseutta (kaksi luontoa), Konstantinopoli II (553) jälleen ykseyttä (nestoriolaista tai antiokialaista Efeso&Khalkedon -tulkintaa vastaan), Konstantinopoli III jälleen kakseutta, nimittäin Kristuksen kahta toimintaa (kr. energeia, lat. operatio) ja tahtoa (kr. theleema, lat. voluntas) monoenergismiä ja monotelitismiä vastaan.

Konstantinopolin III konsiili kesti pidempään kuin muut varhaiset konsiilit, mutta sen viralliset asiakirjat sisältävät suhteellisen vähän tekstiä. Konsiili julkaisi vain Uskon esityksen (Ekthesis pisteoos) ilman erillistä listaa kaanoneita tai anateemoja. Konsiilin taustalla oli Roomassa pidetty synodi, jonka kutsui koolle paavi Agatho. Sen taustalla taas olivat keisari Konstantinos IV:n vetoomukset monotelitismiä vastaan. Keisarin koolle kutsuma Konstantinopoli III otti vastaan sekä Agathon legaatit että hänen oppipäätöksensä.

Uskon esitys

Uskon esitys alkaa raamattusitaatilla, jonka mukaan Kristus tuli kaltaiseksemme kaikessa paitsi synnissä. Tämä ennakoi jo argumenttia: Kristuksella täytyy olla myös ihmistahto. Konsiili siteeraa myös Kristuksen sanoja rauhasta ja saa siitä linkin ”ortodoksian puolustajaan” ja ”virheen vastustajaan” keisari Konstantinokseen, joka rauhan saavuttamiseksi kutsui koolle käsillä olevan konsiilin. Konsiili kutsuu itseään ”pyhäksi ja ekumeeniseksi konsiiliksi” ja viittaa aiempiin ”viiteen pyhään ja ekumeeniseen konsiiliin”.

Viiden aiemman konsiilin tuomioita muistellaan hetki. Harhaoppisten listasta käy ilmi muun muassa, että Nestorios oli ”juutalaisesti ajatteleva” (kr. ioudaiophronos). Theodoros Mopsuestialaisen ja Origeneen tuomiota muistellaan, ja sitten todetaan, että kaikki aiemmat päätökset hyväksytään uudestaan ilman muutoksia (lat. immutilatas quidem in omnibus renovans sanctiones).

Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen sitaatin jälkeen sanotaan jälleen, että se kyllä riittäisi täydelliseen ortodoksisen uskon tuntemiseen (sufficiebat quidem ad perfectam orthodoxae fidei cognitionem)… ”mutta”.

Paholainen on niin pirun viekas, että hän keksii aina jotain uutta. Tällä kertaa hän käytti koko joukkoa Konstantinopolin menneitä piispoja ja jopa  yhtä ”vanhan” Rooman piispaa, Honoriusta (Honorium qui fuit papa antiquae Romae), sekä Aleksandrian ja Antiokiankin piispoja, ja levitti kaikkialle kirkkoon harhaoppia yhdestä tahdosta ja toiminnasta.

Nyt tullaan monotelitismin ja monoenergismin kritiikkiin: tämä oppi vie Sanan lihaksitulolta sen täydellisyyden, sillä sen mukaan Kristuksen omaksumalta ihmisruumiilta puuttui tahto ja toiminta (involuntariam et inoperatricem).

Kristus kuitenkin nosti ”uuden Daavidin” (!), uskollisen keisarin (fidelissimum imperatorem novum David) korjaamaan tilanteen. Konsiili hyväksyy avosylin ”pyhimmän ja autuaimman Agathon, vanhan Rooman paavin” sanat, koska ne ovat sopusoinnussa Khalkedonin ja paavi Leon Tomuksen kanssa (eikä siis vain siksi, että paavi on paavi ja siten taatusti oikeassa).

Seuraa kristologinen uskontunnustus, joka toistaa aiempien konsiilien teologiset hienoudet Kristuksen luontojen yhdistymisen tavasta. Tämän kaiken jo muinaiset profeetat ja Kristus itsekin meille opettivat, ja saman välitti eteenpäin pyhien isien uskontunnustus (prophetae de eo et ipse nos dominus Iesus Christus erudivit, et sanctorum patrum nobis tradidit symbolum).

Tämän opetuksen kanssa yhdenmukaisesti konsiili nyt sitten julistaa, että Kristuksessa on kaksi tahtoa ja toimintaa jakamatta, muuttumatta, erottamatta ja sekoittamatta (duas naturales voluntates in eo, et duas naturales operationes indivise, inconvertibiliter, inseparabiliter, inconfuse praedicamus).

Tämän jälkeen seuraa selvennys, että nämä kaksi tahtoa eivät koskaan ole keskenään ristiriitaisia, vaan inhimillinen tahto seuraa vastustelematta ja taistelematta jumalallista tahtoa tai on sille kuuliainen. Ainoa raamattuviite on Joh. 6:38, jota edeltää johdanto: niin kuin Kristuksen ruumis on Logoksen ruumis, samoin Jeesuksen ruumiillisesta luonnosta eli ihmisluonnosta nouseva tahto on jumalallisen Logoksen oma tahto, niin kuin hän itse sanoo: ”Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon.”

Konsiili ei kuitenkaan selitä, kuinka siteerattu lause on sopusoinnussa sen kanssa, mitä juuri aiemmin on sanottu kahden tahdon harmoniasta. Myöskään toista kuuluisaa kohtaa ei kommentoida: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42)

Näissä sanoissa Jeesuksen inhimillinen tahto näyttää ainakin jossain määrin ja jonkin ajan olevan vastakkainen jumalallisen tahdon kanssa, vaikka se sille lopulta alistuukin. Lisäksi Pojan tahtoja on näissä jakeissa yksi, Isän yksi (tai toinen), mikä ei aivan helposti tunnu sopivan konsiilin kristologiaan. Tähän palataan vielä.

Kristuksen kahdesta toiminnasta konsiili siteeraa paavi Leoa, joka puolestaan viittaa Kyrillos Aleksandrialaiseen. Leon mukaan sama Kristus teki ihmeitä ja kärsi – Sana teki sen, mikä kuului Sanalle, ja ruumis sen, mikä kuului ruumiille. Siispä kunnioitamme (doksadzomen, confitemur) kahta tahtoa ja toimintaa.

Lopuksi määrätään, ettei kukaan saa julistaa tai opettaa toisenlaista uskoa eikä keksiä uusia sanamuotoja tai uskontunnustuksia kuin tässä esitetyt. Rangaistuksena on vanha tuttu kurinpitotoimenpide: piispat pois viralta, maallikot pois uskovien yhteisöstä.

Arvioita ja huomioita

Bernard Sesboüé lopettaa kirjassaan konsiilien reseption tarkastelun valitettavasti Konstantinopoli II:een, joten jäljelle jää nyt vain Francis Sullivanin arvio konsiilin dogmaattisesta arvosta. Hänen mukaansa konsiili epäilemättä määritteli dogmaattisesti Kristuksen kaksi tahtoa ja toimintaa. Vaikeampi pala on paavi Honoriuksen tuomio. Sullivan nimittäin kertoo paavi Agathon seuraajan Leo II:n hyväksyneen konsiilin dokumentit Honorius-tuomion mukaan lukien.

Sullivan selittää, että Honoriuksen tarkoitus ei ollut määritellä dogmaattisesti (ratkaista lopullisesti) mitään – hän vähätteli koko kiistaa ja piti sitä lähinnä kielellisenä. Honorius oli tuomionsa aikaan jo kuollut, eikä hän selvästikään ollut harhaoppinen ”sanan nykymerkityksessä”. Hän ei siis itsepintaisesti vastustanut jotakin kirkon Jumalan ilmoittamaksi määrittelemää uskonoppia.

Katolinen ensyklopedia, joka on vuodelta 1910 eli Vatikaani I:n ja II:n väliltä, esittelee useita erilaisia katolisia ratkaisuja Honorius-ongelmaan. Sen oma ratkaisu on se, että Honorius oli harhaoppinen de facto vaikkei tarkoitusperiltään, hän on siis tuomittu Theororoksen ja Origeneen tavoin, eikä katolilainen saa puolustaa häntä. Hän ei kuitenkaan ollut monotelitisti eikä hän lausunut mitään ex cathedra.

Lupasin vielä palata Getsemanen rukouksen ongelmaan. Samoin kuin Khalkedon-artikkelissa, viimeisen sanan saa Joseph Ratzinger/Benedictus XVI, joka kirjassaan Jeesuksen viimeiset päivät  (s. 165–166) tarjoaa tahtojen, persoonan ja luontojen problematiikkaan tasapainoisen modernin selityksen:

”[L]uonto ja persoona on kumpikin nähtävä sille ominaisessa olemisen tavassa. Se merkitsee, että Jeesuksessa on inhimillisen luonnon ’luonnollinen tahto’ mutta että on vain yksi, ’luonnollisen’ itseensä sisällyttävä ’persoonan tahto’. Tämä on mahdollista tuhoamatta sitä, mikä on aidosti inhimillistä, koska ihmisen tahto suuntautuu luomisen perusteella kohti jumalallista. (…) Jeesuksen rukous ’älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun’ (Luuk 22:42) on siten todellakin Pojan rukous Isälle: inhimillinen luonnollinen tahto on siinä täysin sisällytetty Pojan minään.”

Kategoriat: Dogmihistoria, Ekumeeniset konsiilit, Kristologia

Comments: 1 kommentti

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 295 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: