Ekumeenisten konsiilien tarkastelu jatkuu Konstantinopolin II konsiililla. Aiemmin on käsitelty jo Nikea, Konstantinopoli I, Efeso ja Khalkedon. Konstantinopoli II pidettiin nimensä mukaisesti Konstantinopolissa vuonna 553 eli reilut sata vuotta Khalkedonin jälkeen. Konsiili tunnustaa aiemmat neljä konsiilia ja rakentaa niiden varaan, erityisesti Efeson ja Khalkedonin kristologian varaan.
Konstantinopolin II konsiili lähinnä vain tarkentaa oppia Kristuksen persoonasta ja luonnoista. Enää ei riitä, että sanoo yksi persoona ja kaksi luontoa – käsitteillä pitää myös tarkoittaa oikeaa asiaa. Konstantinopoli II:n pääsisältönä on ”kolmen luvun” (tria kephalaia/tria capitula) tuomitseminen – tämä tarkoitti Theodoros Mopsuestialaisen, Theodoretos Kyrroslaisen ja Ibas Edessalaisen sekä heidän kirjoituksiensa tuomitsemista.
Muitakin harhaoppisia tuomittiin, kuuluisimpana heistä Origenes. Uutta ja erityisen ongelmallista tässä konsiilissa oli se, että tuomiot kohdistuivat jo kuolleisiin kirkon opettajiin, jotka olivat kuolleet täydessä kirkon yhteydessä.
Tuomio ”kolmea lukua” vastaan
Konsiili aloittaa evankeliumin talenttivertauksella, jossa talenttinsa kätkenyt mies saa tuomion. Konsiili kysyy, eikö paljon suuremman tuomion ansaitse ihminen, joka on halveksinut saamaansa lahjaa ja tullut toisille kompastuskiveksi ja pahennukseksi. Kaikille uskoville on konsiilin mukaan selvää, että jumalattoman lisäksi tuomion ansaitsee se, joka sallii jumalattomuuden leviämisen.
Vedoten evankeliumin rikkaviljavertaukseen konsiili-isät sanovat haluavansa säilyttää uskon hyvän siemenen puhtaana jumalattomuuden rikkaviljasta. Keisari Justinianuksen koolle kutsuma konsiili haluaa korjata sen, mitä jumalattomat nestoriolaiset ovat saaneet aikaan kirkossa.
Konsiili hyväksyy aiemmat neljä pyhää konsiilia ja sanoo, ettei uskonasioita koskevissa debateissa totuus voi tulla esiin muuten kuin yhteisellä pohdinnalla ja keskustelulla (vrt. Vatikaani I:n Pastor Aeternus, jonka mukaan paavi voi myös yksin ratkaista asiat erehtymättömästi). Konsiili iloitsee siitä, että Rooman piispa Vigilius on yhtynyt päätökseen tuomita kolme lukua.
Konsiili julistaa ennen kaikkea säilyttävänsä uskon, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleilleen. Se julistaa myös pitävänsä tuomittuina kaikkia niitä, jotka aiemmat konsiilit ovat tuominneet.
Tämän jälkeen kerrotaan, kuinka konsiili luki kauhuissaan Theodoros Mopsuestialaisen ”jumalaapilkkaavia” kirjoituksia ja tuomitsi hänet sitten ikään kuin hän olisi itse ollut paikalla. Konsiili käsittelee vastaväitettä, jonka mukaan Theodorosta ei pitäisi tuomita hänen kuolemansa jälkeen. ”Me kuitenkin tiedämme kirkollisesta traditiosta, että harhaoppisia saa tuomita myös kuoleman jälkeen.” Vastaväittäjät eivät ota huomioon ”apostolista opetusta eivätkä isien traditiota”.
Todisteeksi siteerataan Joh. 3:18 ja Gal. 1:8–9 ja kysytään, kuinka vastaväittäjät kehtaavat sanoa tuomion koskevan vain eläviä. Konsiili kysyy myös, eivätkö vastaväittäjät tiedä, että anateema on yhtä kuin ero Jumalasta (iudicium anathematis nihil aliud est nisi separatio a Deo). Vielä siteerataan Tit. 3:10–11 ja Kyrillos Aleksandrialaista. Anateema ei koske vain sen saanutta henkilöä vaan koko hänen edustamaansa harhaoppia.
Vielä viitataan Augustinukseen (religiosae memoriae – idässäkin!) ja pyhään Rooman kirkkoon (Romana sancta ecclesia), joka on niin ikään anatematisoinut jo kuolleita piispoja. Theodoros oli tuomittava, koska hän oli Nestorioksen opettaja ja edusti samaa harhaa. Konsiili hakee esimerkin Paavalilta: ensin hän ympärileikkasi Timoteuksen mutta myöhemmin kielsi ympärileikkauksen. Samalla logiikalla Theodoros voitaisiin nyt tuomita, vaikka näin ei ollut aiemmin tehty.
Tämän jälkeen konsiili puolustaa Khalkedonin konsiilia syytökseltä, jonka mukaan se olisi hyväksynyt Ibas Edessalaisen nimiin luetun kirjeen, joka sisältää jumalatonta opetusta. 2. Kor. 6:14–16 -sitaatti asettaa valon ja pimeyden, nestoriolaisen harhatulkinnan ja Khalkedonin konsiilin tiukasti eri leireihin.
Tämän jälkeen konsiili toistaa vielä uudestaan hyväksyvänsä neljä aiempaa konsiilia ja tuomitsevansa kaikki harhaoppiset, erityisesti ”kolme lukua” ja lisäksi vielä heidän puolustajansa (et defensores eorum). Harhaoppiset ja heidän kirjoituksensa konsiili antaa paholaiselle ja heittää helvetin tuleen (diabolo connumerantes, illis dicimus: Ecce omnes vos ignem accenditis (…) ambulabitis in lumine ignis vestri).
Anateemat ”kolmea lukua” vastaan
Tämän jälkeen seuraavat anateemat. Positiivisesti muotoiltuna ja tiivistettynä kymmeneen kohtaan ne vaativat tunnustamaan seuraavat asiat:
1) Isällä, Pojalla ja Pyhällä Hengellä on yksi luonto eli olemus (physin eetoi ousian); 2) Jumalan Sanalla on kaksi syntymää, ikuinen Isästä ja toinen Mariasta; 3) Jumalan Sana ja Jeesus Kristus ovat yksi ja sama Herra, jolle kuuluvat sekä ihmeet että kärsimykset; 4) Sana yhtyi ihmisruumiiseen hypostaattisesti niin, että Jeesuksessa on vain yksi hypostasis;
5) Khalkedonin konsiili ei tarkoittanut yhtä hypostaasia niin kuin Theodoros ja Nestorios sen ymmärtävät (”kata aksian kai timeen kai proskyneesin”) – kolminaisuus ei näet ottanut itseensä inkarnaatiossa yhtä lisähypostaasia; 6) ikuinen neitsyt (aeiparthenon) Maria on Jumalansynnyttäjä totisesti eikä vain verrannollisesti; 7) Jeesukselle kuuluu yksi erottamaton palvonta eikä kaksi erillistä;
8) Yksi kolminaisuuden persoonista kärsi ristillä; 9) Areios, Eunomios, Makedonios, Apollinarios, Nestorios, Eutykhes ja Origenes sekä kaikki muut harhaoppiset on tuomittava, samoin ne, jotka jakavat heidän mielipiteensä ja pysyvät niissä kuolemaansa saakka. 10) Theodoros Mopsuestialainen on tuomittava samoin kuin ne, jotka puolustavat häntä. Sama pätee Theodoretokseen ja Ibasin kirjeeseen.
Kerta toisensa jälkeen konsiili tuomitsee harhaoppisten lisäksi myös ne, jotka puolustelevat mainittuja harhaoppisia tai kieltäytyvät anatematisoimasta heitä:
”Si quis (…) defendit (…) impium Theorodum (…) et non anathematizat eum (…) anathema sit.” (Anateema XII) ”Si quis (…) non anathematizat ea et eos qui similia sapuerunt vel sapiunt (…) anathema sit.” (Anateema XIII)
Lisäksi konsiili toistaa jatkuvasti, että on tuomittava sekä harhaoppiset että heidän kirjoituksensa – ei siis riitä, että tuomitaan väärä oppi, vaan on tuomittava myös persoona.
Lopuksi on vielä muistettava, että konsiilin mukaan anateema ei ole pelkkä kirkollinen kurinpitotoimi, vaan yhtä kuin ero Jumalasta (separatio a Deo). Konsiili siis vaatii kristittyjä tuomitsemaan helvettiin piispoja, jotka elivät ja kuolivat kirkon sakramentaalisessa yhteydessä oikeaoppisuuden maineessa.
Kompastuskivikonsiili
Konstantinopolin II konsiili on tähänastisista konsiileista karmaisevin ja herättää varmasti monia vaikeita tunteita ja kysymyksiä. Ensimmäinen ongelma on kuolleiden tuomitseminen, jonka raamatulliset perusteet ovat melko epäilyttävät.
Vertaukset talenteista ja rikkaviljasta nimenomaan painottavat sitä, että tuomio kuuluu Herralle viimeisenä päivänä. Jos samaa kriteeriä sovellettaisiin johdonmukaisesti, käytännössä kaikki kirkkoisät pitäisi tuomita yhdestä tai toisesta teologisesta virheestä.
Toinen ongelma on se, että tuomitsemisen lisäksi myös vaaditaan tuomitsemaan – tietysti tuomion uhalla. Tässä yhteydessä konsiili ei voinut vedota seuraaviin Herran sanoihin, sillä ne ovat täysin päinvastaiset: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.” (Luuk. 6:36–37)
Näiden Kristuksen sanojen hengessä paavi Johannes XXIII sanoi Vatikaani II:n avajaispuheessaan Gaudet Mater Ecclesia, että kirkko katsoo nykyään paremmaksi käyttää laupeuden lääkettä eikä niinkään ankaria tuomioita. Tämä nostaa kuitenkin kolmannen ja vaikeimman ongelman: Mikä on nykyisen, ei-tuomitsevan kirkon suhde Konstantinopolin II konsiiliin?
Esimerkiksi Benedictus XVI kutsui Konstantinopolissa käydessään seitsemää ensimmäistä ekumeenista konsiilia ”auktoritatiivisiksi kirkon uskolle ja kurinpidolle”. Näin on helppo sanoa menemättä yksityiskohtiin: sama paavi kehui Origenesta vuolaasti yleisaudienssissaan, ja Theodoros Mopsuestialaisen kirjoituksiin viitataan Vatikaani II:n dogmaattisissa konstituutioissa Dei Verbum ja Lumen Gentium.
Johannes Paavali II sanoi kirjassaan Uskalla toivoa, ettei kirkko ”ole koskaan ottanut kantaa” (s. 195) siihen, keitä kadotukseen joutuvat henkilöt ovat – jopa Juudas tuntuu pääsevän pälkähästä! Entä Theodoros Mopsuestialainen, Origenes ja kumppanit? Mitä on tapahtunut Konstantinopoli II:lle ja sen auktoriteetille? Joko konsiili ja sen tuomiot on unohdettu, tai sitten niistä halutaan vain vaieta.
Jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden hermeneutiikka
Kysytäänpä neuvoa opetusviran hermeneutiikkaan erikoistuneilta jesuiittateologeiltamme. Bernard Sesboüé sanoo Theodoroksen, Theodoretoksen ja Ibasin ortodoksian olevan avoin historiallis-teologinen kysymys, johon magisterium ei enää puutu. ”Kolme lukua” ovat jääneet unholaan ja menettäneet merkityksensä (op. cit. s. 88).
Francis Sullivan sanoo vielä suoremmin: ”Tosiasia on, ettei kukaan nykyään ota näitä tuomioita tosissaan.” (op. cit. s. 63) Sullivan itse puolustaa tuomittujen herrojen ortodoksiaa (s. 62).
Ironia tässä on tietysti se, että puolustelemalla Konstantinopolin tuomitsemia herroja nykyteologit saavat ekumeenisen konsiilin julistaman anateeman päänsä päälle. Nykyään voimassa olevan Katekismuksen mukaan opetusvirka on erehtymätön ja piispat harjoittavat tätä erehtymätöntä opetusvirkaa ”ennen kaikkea ekumeenisessa kirkolliskokouksessa” (KKK 889–891).
Konstantinopoli II:ta ei ole poistettu ekumeenisten konsiilien listalta, ja sitä jopa siteerataan muutamaan otteeseen Katekismuksessa (esim. Marian ikuinen neitsyys – joka tosin mainitaan vain ohimennen itse konsiilissa, kyse ei ollut oppimääritemästä). Katekismus antaa ymmärtää, että ekumeeninen konsiili opettaa erehtymättömän puhdasta uskoa, eikä mitään varoituksia tai pehmennyksiä esitetä.
Näin tehdään karhunpalvelus tavalliselle uskovalle, joka erehtymättömän totuuden nälkäänsä alkaa lukea vanhoja konsiileja. Hän kohtaa seuraavan vakavan dilemman: tuomitse helvettiin nämä harhaoppiset ja kaikki, jotka heitä puolustelevat (mukaan lukien nykykirkkosi suuri enemmistö paaveja myöten) tai olet itse tuomittu (anateema).
Tässä kirkon virallinen linja eli ”jatkuvuuden hermeneutiikka” kohtaa vakavan ongelman. Konstantinopoli II:n ja Vatikaani II:n henki ja kirjain ovat täysin vastakkaiset. Epäjatkuvuus jättää vain kaksi vaihtoehtoa: ultratraditionalismi, jossa nykykirkko ja käytännössä kaikki paitsi oma oikeaoppinen ”jäännös” on matkalla helvettiin, tai sitten ”progressivismi”, joka uskaltaa sanoa: ”Olimme väärässä. Tuomitsimme vastoin Herran käskyä. Kyllä konsiilitkin voivat erehtyä. Herra meitä varjelkoon ja hänen ristinsä meidät pelastakoon.”
